Haruki Murakami Miehiä ilman naisia

Haruki Murakami Miehiä ilman naisia

Alkuteos: 女のいない男たち (Onna no inai otokotachi, Bungeishunju 2014)
Suomentaja:  Juha Mylläri

Tammi 2016. Arvostelukappale kustantajalta. Kiitoksin.

Lähdetään liikkeelle kirjan takakannen lainauksesta:

Haruki Murakamin kertomuksissa on se ongelma, että luettuasi yhden haluat lisää…

Dallas Morning News.

Odotin malttamattomana Murakamin uusinta kirjaa. Olen tehnyt blogitekstit seuraavista Murakamin kirjoista Norwegian wood, Värittömän miehen vaellusvuodet sekä Maailmanloppu ja ihmemaa. Minulle tärkeimpiä kirjailijan teoksia ovat Kafka rannalla, Suuri lammasseikkailu ja Norwegian wood. En lämmennyt täysin Värittömän miehen vaellusvuosille, mutta olen oppinut pitämään siitä aina vain enemmän. Samalla tavalla kävi Michael Cunninghamin kanssa, että lukiessani Lumikuningatar kylmetti minut, mutta ajan mittaan olen pitänyt siitä yhä enemmän. Luulen, että kirjan luettuani blogiteksti syntyy liian pian ja teoksen sisäistää vasta myöhemmin.

Etukäteen en iloinnut uudesta teoksesta täysillä, koska se paljastui novellikokoelmaksi ja välttelen novelleita.  Laitoin tuon lainauksen alkuun, koska juuri noin tunnen minäkin. Murakamin lyhytproosa vei minut mukanaan, sillä tarina tarinalta halusin lukea lisää!  Monet kokoelman novelleista olisivat sopineet kokonaisten romaanien perustoiksi.

Miehiä ilman naisia on kokoelma tarinoita rakastamisen vaikeudesta, hyljätyistä miehistä, yksinäisyydestä, rakkauden kaipuusta ja salasuhteista. Teoksen seitsemän novellia ovat kaikki erityisen hienoja. Miehet kohtaavat naisen eläen tämän kanssa jonkin aikaa, mutta rakkauden kuihduttua naiset jatkavat matkaansa. Miehet jäävät elämään kaipauksen kanssa tuskaisina, riutuvina ja haavoitettuina. Kokoelman parhaimpina tarinoina nostan esiin Drive My Car, Yesterday, Itsenäinen elin, Kino sekä niminovellin Naisia ilman miehiä. Yhtä hyvin voisin nostaa toisiakin, mutta juuri nyt haluan lukea tekstiä, jossa ei ole maagisen realismin, metamorfoosin eli muodonmuutoksen tai fantasian elementtejä. Tämä on vain mielentilani nyt. Tämän takia Rakastunut Samsa ja Šeherazade jättivät laimeamman lukujäljen minuun. 

Drive My Car

Parasta Kafukun mielestä oli se, että nuori nainen vaikutti ajaessaan rentoutuneelta. Itse asiassa hän näytti rennommalta auton ratissa kuin auton ulkopuolella.

Drive My Car kertoo näyttelijästä, joka olosuhteiden vuoksi tarvitsee itselleen kuskin, kunnes lääkäri myöntää ajoluvan takaisin. Herra Kafuku päättää palkata kuljettajakseen tuttunsa suositteleman naisen Watari Misakin, joka ei ole kaunis, mutta saa pisteet hiljaisuudestaan. Tälle kuljettajalle Kafuku kertoo elämänsä tragedian.

Yesterday

Me kaikki ihmiset kävelemme loputonta kiertotietä. Niin minun teki mieli sanoa, mutta vaikenin.

Yesterday kertoo kolmesta henkilöstä. Siinä Kitaru saattaa yhteen ystävänsä Tanimuran lapsuudestaan tutun Kuritani Erikan kanssa.

Itsenäinen elin

En voi tietää, mitä Tokain mielessä liikkui ja miltä asiat hänestä näyttivät, kun hän lähestyi itse valitsemaansa kuolemaa.

Itsenäinen elin kertoo tohtori Tokain tarinan, joka riutuu onnettoman rakkauden takia pois. Nainen, hänen rakastettunsa on varattu, toisen miehen vaimo. Hän olisi ollut valmis hyväksymään häviön aviomiehelle, mutta häviö kolmannelle murtaa hänet.

Kino

Ensimmäinen kävijä, joka huomasi baari Kinon viihtyisäksi paikaksi, ei ollut ihminen, vaan harmaa kulkukissa.

Kinossa myyntimies saapuu päivää aikaisemmin työreissultaan Tokion Kasaissa sijaitsevaan kotiinsa löytääkseen vaimonsa työkaverin seurasta makuuhuoneestaan. Kino irtisanoutuu ja perustaa avioeron jälkeen baarin eräälle Tokion sivukujalle. Baarissa hän kohtaa oudon kulkijan kirjan ja lasin ääressä, tupakan polttamia selässään kantavan naisen sekä hiljaisen harmaan kumppanin, joka täyttää mahansa, viettää lepohetken ja häipyy kujille.

Miehiä ilman naisia

M ja minä seurustelimme noin kaksi vuotta. Se ei ollut pitkä aika. Mutta niillä vuosilla oli painoa. Voi sanoa, että seurustelimme vain kaksi vuotta. Voi myös sanoa, että seurustelimme niinkin kauan kuin kaksi vuotta. Se riippuu tietenkin näkökulmasta. Ja vaikka puhunkin seurustelusta, tapasimme vain kaksi tai kolme kertaa kuussa. Hänellä oli syynsä ja minulla omani. Ja valitettavasti emme olleet enää 14-vuotiaita. Ja ne meidän monenlaiset syymme kariuttivat suhteemme.

Niminovelli Miehiä ilman naisia päättää kokoelman. Se kertoo tarinan miehestä, joka herää yhden aikaan yöllä puhelimen soittoon. Mies on rakastanut naista nimeltä M. Tämän naisen aviomies soittaa ja kertoo naisen kuolleen.

Murakamin tarinankerronta on tuttua. Tutut elementit The Beatles, kansainväliset brändit ja toistuvat teemat  ovat läsnä.   Nainen on tietynlainen, objektin omainen, seksuaalinen, mutta siihen olen tottunut kirjailijan seurassa. Miehiä ilman naisia on meille Murakamin faneille lukuelämys, mutta tämä on myös erinomainen johdatus Murakamia aloittelevalle. Minulla tämä kirja on aivan erityinen, sillä se avasi jonkin oudon novellilukon minussa, sillä nyt suhtaudun niihin avoimemmin mielin.  Luettuani ensimmäisen novellin ahmin jo seuraavaa.  Tämä uutukainen edustaa ehdottomasti kirjailijan parhaiden teosten tasoa. Valehtelisin, jos sanoisin, että en punninnut tätä teosta lokakuun osalta.  Kaiketi meistä jokainen puntaroi samaa omassa mielessään. Murakami olisi varmasti mieluinen vaihtoehto kustantajille, kauppiaille ja lukijoille missä tahansa.

Blogeissa toisaalla: Arja ja Mitä luimme kerran

Yasushi Inoue Äitini tarina

Yasushi Inoue Äitini tarina

Englanninkielinen teos Chronicle of My Mother (1982)

Suomennettu englannista Jarkko Laine.

Otava 1986. Kotikirjasto

Yasushi Inoue (1907-1991) oli arvostettu japanilainen kirjailija. Hän valmistui Kioton yliopistosta ja työskenteli sanomalehtimiehenä. Kirjailijalta on suomennettu Erään väärentäjän elämä ja Metsästyskivääri. 

Äitini tarina on ensimmäinen lukemani kirja New To You Reading Challenge -lukuhaasteeseeni. Tarina on autobiografinen ja kieli runollisen kaunista. Kirjan alussa minäkertoja tutustuttaa lukijan perheeseensä. Tämäkin kirja vahvistaa käsitystäni japanilaisesta kirjallisuudesta. Kirjan teemoja ovat muistaminen, vanheneminen, ihmissuhteet, vastuuntunto, perhe ja identiteetti. Olen lukenut aiheesta enemmänkin, mutta mainitsen nyt vain John Bayleyn Elegia Irikselle ja Lisa Genovan Edelleen Alice. Näitä kolmea kirjaa yhdistää muistisairauden tematiikka, mutta näistä on tehty myös elokuva.

Tarinan alussa Inoue kuvaa suhdetta isäänsä.  Isä eläköityi 48-vuotiaana, heti lääkintäkenraalimajuriksi ylentämisen jälkeen. Hän vetäytyi ja eristäytyi vaimonsa kanssa kotikyläänsä Izun niemelle.  Siellä hän viljeli yli kolmenkymmenen vuoden ajan pientä maapalstaa talon takana. Hän ei poistunut kotoaan, mutta otti tulijan vastaan. Kertoja elää ajoittain etäällä perheestään jo lapsena, mutta hän ei tunne katkeruutta.

Isän kuoltua rupesin kuvittelemaan mielessäni, että oma kuolemani ei ollut ehkä kovinkaan kaukainen tapahtuma. Mutta koska äiti oli yhä terveenä, kuoleman meri näyttäytyi minulle puoleksi verhottuna ja hyvin erilaisena kuin tänään. Äiti on isää viisi vuotta nuorempi ja tällä hetkellä samanikäinen kuin tämä oli kuollessaan. Toisin sanoen hän täyttää kahdeksankymmentä tänä vuonna.

Äitiä kuvatessaan Inoue kertoo myös lasten elämästä ja heidän keskinäisistä suhteista. Isän kuoltua vuonna 1959 äidin arki maatalossa muodostui ongelmaksi. Hänen neljästä lapsesta yksi tytär asui Mishimassa, ja nuorempi poika, nuorempi tytär ja kertoja asuivat Tokiossa. Äiti oli asunut kolmenkymmenen vuoden ajan maatalossa eli isän eläkeiän. Vuoden verran äiti jatkoi maatalossa elämistä palvelustytön turvin. Vastentahtoisesti äiti suostui muuttamaan tyttärensä Sokon luo Tokioon, mutta hänen ehtonsa oli, että hän saa asua tyttärensä kanssa, eikä poikiensa ja miniöidensä keskuudessa. Jo ennen isän kuolemaa äidin muisti oli alkanut pettää, sillä arjessa tapahtui pieniä unohtelemisia ja asioiden toistoja.

”Tietenkin mummi on kymmenvuotias”, nuorempi tyttäremme sanoi. ”Se merkitsee että hän elää ajassa, joka oli ennen kuin hän meni naimisiin isoisän kanssa, ja on vain luonnollista ettei hän tiedä mitään isoisästä. Sehän johtuu siitä ettei hän ole vielä tavannut isoisää.”

Vähitellen asiat muuttuvat ja muistivaikeudet pahenevat, kun nuorena menetetty rakas korvaa aviomiehen.  Tiettyjä osia hänen menneisyydestään katoaa täydellisesti. Äiti tuntuu kadottaneensa kaikki elämän onnelliset muistot, kun taas tuskallisimmat tuntuvat taltioituneen mieleen pysyvästi. Äidin täyttäessä kahdeksankymmentäviisi hän on elänyt jo viisi vuotta puolisoaan vanhemmaksi ja jo kymmenen vuotta ilman miestään tämän kuoltua vuonna 1959.

Täytettyään kahdeksankymmentä tapahtui jälleen muutoksia. Sokon voimat alkavat ehtyä äidin hoitamiseen. Tokion saasteet ja liikenne voimistuvat, joten äidin kannalta paikka ei ole hyvä. Shikakon perhe päättää muuttaa Izun kylään, kun Shikakon puoliso saa sieltä töitä. joten äiti muuttaa heidän perheeseen. Shikako tuntee hyväksi sen, että hän huolehtisi äidistä tämän viimeiset vuodet. Äidillä on halu palata kylään, sillä siellä hänellä on ystäviä. Myönteisessä elämänmuutoksessa ilmenee tyypillinen voimien palautumisen muutos, joka on havaittu elämän kehitystehtäviä tutkittaessa. Toisaalta kirjasta välittyy hyvin omaisten jaksamisen rajallisuus muistisairaan hoitajana.

                            

Äiti oli seurannut lääkäri-isääni Tokioon, Kanazawaan, Hirosakiin ja Taipeihin, ja asunut kussakin sotilastukikohdassa muutaman vuoden ajan, mutta nyttemmin hän oli unohtanut miltei täydellisesti senaikaiset tapahtumat ja paikat. Hän ei koskaan oma-aloitteisesti maininnut niistä mitään, joten oli pakko olettaa tuon elämänvaiheen kadonneen olemattomiin.

Inoue kuvaa niin dementoituvaa äitiä kuin aikuisten lasten elämää. Äitini tarina on surullinen ja mykistävän rehellinen kuvaus ihmisen vanhenemisesta ja yksinäisyydestä. Lukija jää miettimään, mitä ihminen haluaa muistaa, miten vähän muistettavaa lopulta jää ja miten muistot valikoituvat mieleen. Vuosikymmeniä kestänyt avioliitto, rakastettu aviomies ja lapset haihtuvat mielestä elämänkaaren lopussa. Inoue kuvaa sisarusten välit lämpimiksi ja välittäviksi, sillä he pyrkivät huolehtimaan vastuuntuntoisesti äidin hyvinvoinnista.  Länsimaalainen lukija voi kokea jopa vierautta, valitettavasti. Hautajaisvalmistelut, buddhalaispapin seremonia ja ennen kaikkea krematorio-osuudessa korostuva osallisuus   hämmentää kauneudellaan lukijan. Yiyun Lin Yksinäisyyttä kalliimpaa hurmasi minut tarinansa aloituksella, ja senkin miljöö oli samankaltainen. 

Blogeissa toisaalla: Hyönteisdokumentti

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen.

Takashi Hiraide Kissavieras ja Sun-mi Hwang Kana joka tahtoi lentää

Takashi Hiraide on japanilainen kirjailija ja runoilija. Hän asuu Tokiossa vaimonsa ja kissansa kanssa.

Totta kai kiinnostuin Hiraiden Kissavieraasta. Kissavieras on pienisuuri kirja, joka varmaankin viekoittelee kissanystäviä ulkoasullaan. Luin joskus aikoinaan Doris Lessingin kirjan Erittäin kissamaista. Yritin suhteuttaa sen kirjan kirjoittamisen ajankohtaan, koska lukiessani ajattelin moneen kertaan, että ei noin voi toimia, ei noin saa tehdä, ei tuo ole sopivaa käytöstä. Olenhan kouliintunut vuosikymmenien saatossa organisaatioiden kunnialliseksi jäseneksi. Kokeillut myös, josko ruoho olisi vihreämpää aidan toisella puolella suuren maailman malliin.

Kissavieras on nimensä mukaisesti juuri tuota, ei sen enempää tai vähempää. Painotus on tuossa yhdyssanan jälkiosassa. Kissavieras on hyvin japanilainen kirja, ilmaisultaan minimalistinen, kun samaan aikaa se havainnoi yksityiskohtaisen hienovaraisesti kaiken ympärillä olevan. Ilmaisu on runollista, sillä kirjailija on runoilija. Olet kissaihminen tai et, niin oikeastaan sillä ei ole oikeasti merkitystä.

Chibi oli tyypillinen pallokuvioinen kissa: hohtavan valkoista turkkia koristi muutama vaaleanruskean sävyttämä, mustanharmaa täplä, Narttukissa, jollaisen saattoi nähdä missä päin Japania hyvänsä, mutta hoikka ja todella pieni.

"Chibi was a jewel of a cat. Her pure white fur was mottled with several lampblack blotches containing just a bit of light brown. The sort of cat you see just about anywhere in Japan, except she was especially slim and tiny."

Kissavieras kertoo kustannusalalla toimivasta pariskunnasta, joka asuu pienessä vuokratalossa Tokion laitamilla. Yli kolmikymppiset kirjailijat työskentelevät kotoa käsin toisistaan etääntyneinä. Eräänä päivänä heidän pihalleen tassuttelee siro, kiehtova olento, joka saa pariskunnan huomion. Kissan vierailut muodostuvat vähitellen päivittäisiksi tapahtumiksi. Samanaikaisesti pariskunta löytää keskusteluyhteyden toisiinsa seuratessaan naapurin kissan toimintaa. Lapsettomana pariskuntana he ovat ihanteellisia vuokralaisia, ja vuokraemäntä on kieltänyt myös lemmikkien pidon. Vuokrasuhteen loppuessa he joutuvat pulmalliseen tilanteeseen, sillä heidän on löydettävä uusi koti.

Aloimme etsiä vuokra-asuntoa läheisistä asunnonvälitystoimistoista, mutta emme löytäneet lähettyviltä sopivaa. Päätin edetä etsinnöissäni spiraalimaisesti, tuttu idänselkova keskiössä, jotta emme joutuisi eroamaan Chibistä.

I began looking for a new rental in the same area at a local realtor’s office, but could find nothing appropriate in the vicinity. So, placing the zelkova tree at the center of the target area, and gradually widening my search in an outward-reaching spiral, I began searching for an new house in the vicinity that would allow us to keep Chibi.

Kummastelen kirjan anonyymejä henkilöitä, sillä vain joitakin nimetään, kuten ystävä H ja ystävä Y, mutta kissat nimetään senkin edestä Chibin tavoin. Lukija viisastuu arkkitehtonisista yksityiskohdista, pariskunnan taloudellisesta tilanteesta sekä asuntomarkkinoiden haasteellisuudesta. Kirjassa ei ole monia tapahtumia, mutta sitä syvällisempää on hetkien, kohteiden ja asioiden kuvaus. Lukijalle avautuva japanilainen puutarha on lumoava.

Mikä tässä sitten viehättää? Riittääkö lukijalle kaunis kansi ja tarinassa vieraileva kissa? Sekö on somaa ja ihanaa? No ei, vaan tarina kertoo rakkaudesta, yhteydestä, elämän hauraudesta ja hetkessä elämisestä. Kirjan symboliikka ja meditatiivinen sanoma tarvitsee muutaman
lukukerran. Idänselkovan lehdet kannessa ja sivuilla symbolisoivat suvaitsevaisuutta, kärsivällisyyttä, rauhaa ja harmoniaa. Leikittelen myös ajatuksella faktan, fiktion ja muistojen rajapinnasta luettuani kirjailijan haastatteluja.
Malttamattomana luin kirjan englanninkielisenä (The Guest Cat), mutta Raisa Porrasmaan käännös japanista viehättää minua enemmän. Narttua sanana mietin, koska se on slangia, joka käy koirista, mutta kissa on aina naaras. Se vain särähtää pahasti.

Kiiruhtajalle en suosittele tätä kirjaa.

Takashi Hiraide Kissavieras.
Japaninkielinen alkuteos Neko no Kyaku (2001)
Suomentaja Raisa Porrasmaa
S & S 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Zelkova serrata Selkova.

Idänselkovan kuva. En ihan hirveästi kaiuttaisi sen menestymistä, mutta kyllä sekin käy omaa selviytymistaisteluaan meidän pihalla. Sisukas tapaus.

Tällä kirjalla osallistun Kurjen siivellä –lukuhaasteeseen

Sun-mi Hwang Kana joka tahtoi lentää  

Sun-mi Hwang (s. 1963) on eteläkorealainen kirjailija. Hän on kirjoittanut yli neljäkymmentä romaania aikuisille ja lapsille. Teoksesta Kana joka tahtoi lentää  tuli klassikko pian julkaisunsa jälkeen vuonna 2000.

En tiennyt tarinasta paljoakaan alkaessani lukea, mutta pääsin tarinaan heti mukaan. Löysin Kurjen siivellä –lukuhaasteen ja keksin tämän eteläkorealaisen kirjailijan teoksen. Kana joka tahtoi lentää on eläinfantasiaa, faabelimainen tarina. Tarinan päähenkilö on kana nimeltä Tähkä. Tähkä oli vangittu yli vuosi sitten ja pantu häkkiin, ja siitä lähtien se ei ollut tehnyt mitään muuta kuin muninut.

Tähkä ihaili akaasiapuun versoja. Niissä kasvoi lehtiä, joita aurinko ja tuuli hyväilivät ennen kuin ne varisivat ja mätänivät maa-aineksiksi, joka sai puun kukkimaan ja tuoksumaan. Tähkä halusi että sen elämällä olisi merkitys niin kuin akaasiapuun versoilla. Se toivoi saavansa poikasen, jonka voisi nimetä niiden mukaan.

Tähkä janosi vapauteen, jotta se voisi nähdä munansa kuoriutuvan ja tulla äidiksi. Tähkä katseli surullisena muita pihalla tepastelevia eläimiä navetan ovenraosta. Vanha koira oli ankara portinvartija, joka ei kaivannut lisää vahdittavia riesakseen. Pihalla kukko käyskenteli vapaana. Ulkona oli valoisaa ja akaasiapuu kukki valkoisena.

Tähkä alkoi ärsyyntyä. ”Tiedätkö, että minulla on nimikin?” se ripitti. ”Annoin sen itselleni.”

"Niinkö? En ole koskaan kuullut nimeäsi.”

”Et niin koska kukaan ei tiedä sitä. Voisitko kutsua minua Tähkäksi?”

”Tähkä? Se mikä on heinäkasveilla?”

”Niin. Ei ole mitään kauniimpaa kuin tähkä. Se symboloi kasvua.”

 Kana joka tahtoi lentää on elämänmyönteinen tarina.Tähkä näkee maanviljelijän  ja tämän vaimon eläinten omistajina, jotka eivät anna eläimilleen muuta merkitystä kuin toimia hautomakoneina. Tarinassa on monia yhtäläisyyksiä ihmisten elämään. Ihmiset eivät hyväksy erilaisuutta, kaikkiin ei voi luottaa, tilaisuus tekee varkaan tai sortajan. Aikuisten hiekkalaatikot eivät ole sen kummempia kuin lasten.

Tähkä janoaa omaa elämää, oikeutta rakastaa ja saada kokea äitiyden. Tähkä päättää ottaa elämästä itse vastuun. Vapaudessa on vaaransa, sillä hyväksytyksi tuleminen ei ole helppoa. Näätää on syytä varoa. Kuhnailijan sydän heltyy Tähkän edessä. Tähkä saa mahdollisuuden kokea elämän.

Luettuani kirjan erehdyin toteamaan ääneen, että kyllä kanakin varmaan osaa iloita vapaudesta. Puolisoni luki myös kirjan viikonloppuna ja kertoi, että hänellä oli kana nimeltä Emma, joka osasi tulla luokse pyydettäessä. Siinä oli Stadin kasvatille nieleksimistä, että oma kana, minulla oli vain kesäkoira ja kesähevonen ennen kissaa. Tosin otukseni olivat kesästä toiseen samat.

Tätä tarinaa ei voi kertoa enempää, sillä jokaisen on luettava itse Tähkän elämäntarina.  Tarina ei saarnaa, mutta opettaa katsomaan avoimin silmin muita sekä tavoittelemaan omia haaveita.

Sun-mi Hwang Kana joka tahtoi lentää
Alkuperäisteos Madang-ŭl Naon Amt‘ak
Suomentaja Hilla Hautajoki
Sitruuna 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Tällä kirjalla nousen Kurjensiivellä –lukuhaasteeseen