Olen lukenut aiemmin Stephen
Fryn (1957) kirjoista Virtahevon ja muistelmista Koppava klopin. Fryn aikakirjat kertoo 1980-90 välisestä ajasta. Muistelmien
kolmas osa More
Fool ilmestyi
syyskuun lopussa, joten eiköhän sekin suomenneta. Se voi olla jopa kiinnostavin osa. Koppava kloppi kuvaa Fryn lapsuutta ja
kouluikää, jossa kertomus alkaa Fryn ollessa kahdeksanvuotias ja lähdössä
junalla sisäoppilaitokseen. Kirjassa seurataan hänen vaiheita 18-vuotiaaksi
asti. Ajallisesti sisäoppilaitosvuodet
ajoittuvat 1960-70 -luvuille.
En pidä itseäni muistelmien tai
elämäkertojen lukijana, sillä en ole kiinnostunut sillä tavoin julkisuuden
henkilöistä. Tammikuun aikana olen kuitenkin lukenut peräti kolme elämäkertaa
tai muistelmaa. Se on hyvin paljon minulta.
Luen lähinnä kirjailijoiden tai näyttelijöiden elämäkertoja. Minun on
tiedettävä henkilö jollain tavoin. En voisi kuvitella lukevani julkkisten tai
poliitikkojen elämäkertoja.
Stephen Fry on tutuin Kyllä Jeeves hoitaa -sarjasta. Stephen
Fry ja Hugh Laurie ovat valloittava kaksikko. Ja kumpikin herra on
kirjoittanut myös kirjoja. Olen kertonut blogissani vältteleväni sairausgenreä.
Siitäkin huolimatta olen katsonut joitakin jaksoja The House –sarjasta,
mutta en voi sietää sitä, vaikka Hugh Laurien takia olen uhrautunut. Yritin
miettiä Fryn rooleja, mutta syksyllä katsomani Poirot ei vain tule mieleeni.
Fry on siinä poliisin roolissa. Jakso esitettiin tänä syksynä. Fryn filmografia
on laaja, mutta tuota en löydä. Gosford Parkissa hän on poliisin
roolissa. Tuossa elokuvassa on myös Helen Mirren, joten siinäkin on syy
elokuvan katsomiseen. Sen sijaan Lontoo 24:ssä Fry on pääministerin
roolissa.
Sen enempää Hugh kuin minäkään emme hetkeäkään ajatelleet tosissamme, että loisimme uran lavakoomikkoina tai näyttelijöinä tai millään muullakaan showbisneksen alalla. Jos yltäisin lopputenteissäni ykkösarvosanaan, jatkaisin luultavasti Cambridgessa, laatisin väitöskirjan ja tutkisin, mitä annettavaa minulla olisi akateemiselle maailmalle.
Hugh väitti tähtäävänsä Hongkongin poliisilaitoksen leipiin. Kruununsiirtomaassa oli ollut pari korruptioskandaalia, ja luullakseni hänestä oli varsin mukava kuvitella itsensä jonkinlaiseksi Serpicoksi valkeissa teräväprässisissä sortseissa, yksinäiseksi rehdiksi poliisiksi, joka teki todella likaista työtä…
Fry kirjoittaa asioista, joista
en niin tiennyt tai osannut yhdistää toisiinsa. Fry ja Huhg ovat esiintyneet
yhdessä Jeeveksessä. En ole ajatellut sitä sen enempää. Sen takia minulle
olikin yllätys kumppanusten pidempi yhteinen historia. He ovat
käsikirjoittaneet yhdessä, tehneet teatteria jo opiskeluaikoinaan jne. Ehkäpä
tuo yhteistyön vahvuus tulee esiin Jeeveksessä.
Olin elänyt kaksikymmentä vuotta siinä vakaassa uskossa, että ruumiini oli viholliseni ja että ainoina liittolaisinani olivat aivot, kerkeä kieli ja näppäryys kielenkäyttäjänä, ominaisuudet, jotka voivat tehdä ihmisen yhtä lailla inhotuksi kuin ihailluksi. Ne soveltuivat aivan tietyntyyppisiin komediaesityksiin. Ne kielellisesti konstikkaat monologit ja sketsit, jotka olin itse kirjoittanut, saatoin luottaa esittäväni onnistuneesti. Mutta kuten jo totesin, minua kammotti joutua esittämään myöhäistä sytytystä, kihisevää kiukkua, perseelleen putoamista ja niitä muita näennäisen välttämättömiä koomikon tekniikoita, jotka minusta näyttivät yhtä pelottavilta, käsittämättömiltä ja hämmentäviltä kuin tanssiaskeleet tai tennislyönnit.
Fryn muistelmat ovat
maltilliset, sillä hän ei paljastele tai kerro ikäviä juttuja muista. Emma
Thompsoniin ja Hugh Laurieen hän viittaa jonkin verran. Eniten hän ruotii
itseään ja on armoton itsensä arvostelija. Olisikohan muistelmien ilkeintä osastoa
nämä siniveriset shoppailijat ja joutenolijat 1980-luvun alussa? Minulta menee
aika paljon ohi kirjasta, koska brittiläinen teatterimaailma julkimoineen on
minulle vieras.
Stephen Fry oli melkoinen
lurjus ennen Cambridgea, sillä hänet oli tuomittu petoksesta ehdonalaiseen
vankeuteen, hän oli varastellut ja valehdellut läpi kouluaikansa. Opiskelu ja
Cambridge kasvattivat toisenlaiseen elämään. Hänestä tulikin menestyvä
näyttelijä vastoin hänen omiakin odotuksia. Hän tuokin kirjassa esiin
tyytyväisyyden taloudelliseen tilanteeseen ja pärjäämiseen ilman kerskailun
makua.
Fryn aikakirjat on elämänmakuinen ja uskottava kuvaus pidetyn näyttelijän tiestä kuuluisuuteen. Fry kirjoittaa älykkäästi ja humoristisesti. Joihinkin asioihin hän olisi voinut paneutua enemmän, mutta ehkä niiden aika on myöhemmin. Tämä kirja kattaa näyttelijän elämää parikymppisestä kolmikymppiseksi. Pidän kirjan ajankuvasta sekä brittiläisen kulttuurimaailmaan kurkkaamisesta.
Stephen
Fry: Fryn aikakirjat
Alkuperäisteos The Fry Chronicles (2010)
Suomennos Titia Schuurman
Schildts & Söderströms, 2014
Suomennos Titia Schuurman
Schildts & Söderströms, 2014
Tämän kirjan listaan MarikaOksan Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaasteeseen mukaan. Kuittaan tällä kohdan 1. Elokuvatähtien elämäkerrat ja muistelmat.
Fryn seurassa on kulkenut myös Into et vimman Helmiriitta sekä Oksan hyllyltä MarikaOksa.
Fryn seurassa on kulkenut myös Into et vimman Helmiriitta sekä Oksan hyllyltä MarikaOksa.
Tässä tämän vuoden teesit,
joilla on hyvä syrjiä kirjoja. Eli syrjin, mutta saatan lukea, mutta karttelen
näitä. Luettavaa on niin paljon, että valikoin.
1. Valitsen mieluummin sidotun kirjan
kuin nidotun pokkarin. Fontin koon takia, etenkin tiiliskivissä. Luen huonossa
valossa iltaisin, joten säästän silmiäni. E-kirjoja en lue laisinkaan. En myöskään harrasta äänikirjoja.
2. Kartan sotaa ja sotatanner
kuvauksia. Luen Kate Atkinsonin ja Sarah
Watersin kuvauksia, joissa sota häilyy taustalla, mutta asetan siihen rajan.
3. Kartan raakoja, ns.
kovaksikeitettyjä dekkareita, lapsijuttuja ja eläimiin kohdistuvaa
väkivaltaa.
4. Kartan paksuja kirjoja, suosin
sivumääränä 150–350 s.
5. Vältän ruikuttavia kirjoja. Misery
lit kuuluu tähän myös. Oi joi ja voi voi.
6. Vältän inhorealistisia kirjoja
7. Chick-lit ja New age jäävät väliin. Ja tähän luen myös self
help -kirjat
. En vain jaksa niitä.
8. Parisuhdedraama, sukutarinat,
historialliset romaanit eivät ole ensisijaisesti minua.
9. Sairausgenre suuntaan jos
toiseen. Olen lukenut aihetta tarpeeksi, jotta voin karttaa sitä. Luin
äskettäin aiheesta kaksi kirjaa eli Laura Saven Paljain jaloin ja Johanna Ehnqvistin Isää ei
ole enää. En vain jaksa näitä, saati
blogata. Aloitin vuoden alussa kirjastoni raakkaamisen ja heivaan turhat kirjat
poistoihin. Sen sijaan joskus parikymppisenä luin seuraavat kirjat: Flora Rheta Schreiber Sybil, Hannah Green En
luvannut sinulle ruusutarhaa, David Reed Anna, Annikki Bärman Kivimetsän tuolla
puolen. Uteliaisuudesta tarkastin kirjahyllyni ja havaitsin näiden kirjojen
olevan yhä paikallaan.
10. Huono kuvamateriaali
tietokirjassa, kotikutoiset kuvat ja väärin kirjoitetut lattarit saavat otsani
kurtistumaan. Oletan myös, että Pohjoismaissa ilmestyvissä kirjoissa osataan
kirjoittaa Carl von Linné ruotsalaiseksi.