Terhi Rannela Frau ja Naisten aakkoset F

Terhi Rannela Frau.

Karisto 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

 Löysin Terhi Rannelan luettuani viime vuonna kirjan Läpi yön.  Otin Fraun lukuun, koska sitä on kehuttu kovasti. Luin pohjaksi Laurant Binet’n kirjan HHhH.  Suosittelenkin tuon kirjan lukemista, jos Fraun henkilöhahmo on vieras. Oman lukuelämykseni takia en suosittele sitä pohjalle, korkeintaan rinnalle, mutta mieluiten Fraun jälkeen. Binet’n kirja on todella erinomainen ja vaikuttava, jopa dekkarimaisen jännittävä. Todennäköisesti en tuo tuota kirjaa blogiini, vaikka sen hankinkin omaksi.

Fraun päähenkilö on vanha nainen Lina Heydrich. Hän on natsipyöveli Reinhard Heydrichin leski. Linan yhteys Suomeen oli minulle vieras.  Lina päättää kertoa tarinansa vielä kerran valitsemalleen toimittajalle – siitä onnellisesta elämästä. Lina eli elämänsä onnellisinta aikaa 1940-luvulla. Hänen miehensä oli ylennetty Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijaksi ja perhe asettautui ylelliseen kartanoon Prahan lähelle. Lina eli kuninkaallista elämää ruusupuutarhaa ja lapsiaan hoitaen. 

Kun Lina ei enää jatkanut aiheesta, Reinhard poimi veitsen hänen kädestään ja pesi sen, pyyhki kasvonsa valkoiseen pyyhkeeseen, suuteli vaimoa poskelle.

- Mene nukkumaan. Käyn suihkussa ja tulen sitten perässä.

Lina palasi vuoteeseen. Sideharso olisi pitänyt vaihtaa, mutta hän ei kehdannut.

Kun Lina aamulla heräsi kapeasta vuoteestaan, huoneessa ei ollut divaania, ei salkkua, ei univormua, eikä talon kylpyhuoneessa koskaan ollut ollut miesten parteveistä.

Kirjassa Lina elää Fehmarin saarella Todendorfin kylässä Pohjois-Saksassa. Linan kertomuksen motiivina on oikeudenmukaisuus, sillä vuosikymmenien ajan hänen miehestään on kerrottu karkeita valheita, mutta nyt Lina aikoo kertoa totuuden.  Hänen valittunsa on keltaisten ruusujen kanssa saapuva toimittaja Erich Richter. Richterillä on oma motiivi kiinnostua Linasta, mikä selviää vasta kirjan lopussa. Kirjassa vuorottelevat Linan ja Erichin keskustelut toukokuussa 1984 ja toisaalla eletään Prahaan tapahtumissa vuonna 1942. Erich haluaisi nähdä Linan katumuksen, mutta Lina haluaa oikeutta miehelleen. Kirjassa on yksityiskohtia, jotka iskevät lujaa lukijaa silmille. Heydrichin salamurhasta seurauksineen tuli pala järkyttävintä sotahistoriaa, kuten Lidicen kylän hävitys.

Lina ei kertonut vieraalleen, että joka yö hän näki miehestään unta. Uni oli kuin meri, jossa Lina ui Reinhardia kohti, mutta tämä loitontui kaiken aikaa. Käänny takaisin, mies kuiskasi. Anna minun jo mennä. Linan suu täyttyi suolaisella vedellä, hän vajosi pinnan alle ja säpsähti hereille.

Linan elämä romuttuu Prahassa tapahtuneeseen iskuun, kun Reinhard Heydrich joutuu salamurhan yrityksen kohteeksi toukokuussa 1942, sillä operaatio Anthropoid–attentaatin tavoitteena oli surmata Reinhard Heydrich. Vakavasti loukkaantunut uhri kuljetetaan sairaalaan, jossa Heydrich sinnittelee elossa kymmenen päivää.  Frau kertoo tarinan kiistellyn natsikenraalin vaimon näkökulmasta. Se on tarina suuresta rakkaudesta ja vallanhimosta. 

Operaation päämääränä on salamurhata Tsekkoslovakiassa toimiva saksalainen käskenhaltija herra Heydrich. Pienempi laatikko sisältää tarvikkeet Heydrichin surmaamiseksi hänen ajaessaan kartanostaan Prahassa sijaitsevaan toimistoonsa. 

Lina Heydrichilla on myös yllättävä yhteys Suomeen, sillä leskeksi jäätyään hän avioitui 1960-luvulla teatterinjohtaja Mauno Mannisen, Anni Swanin pojan kanssa. Sukunimen häivyttäminen ja ympäristönvaihdos tuntuivat hyvälle vaihtoehdolle. Onni ei ollut kuitenkaan kestävää, sillä liitto oli solmittu järkisyistä. 

Historiallinen romaani on ja ei ole minun juttu. Minulla on joitakin kauhuteemoja, joista ylivoimaisin inhokkini on kotimaiseen kartanomiljööseen sijoittuva historiallinen romaani.  Toinen maailmansota vaikutuksineen ilman sotatantereita, brittiläinen kartanomiljöö sekä yhteiskuntakriittinen kuvaus kiinnostavat minua. Sotateemaa pyrin välttelemään kaikin tavoin. Frau on erittäin hieno romaani, vuoden kärkeä. Tähän mennessä vain Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa on kiivennyt Fraun ohi. Todennäköisesti Binet’n teos haalisti omaa lukukokemustani.  Rannelan kirja on vahva ja lukijaa koetteleva. Voiko tämä aihe vanhentua? Voiko aiheen kirjoittaa puhki? Luulen, että meidän on luettava muistaaksemme, että tämä pala Euroopan lähihistoriaa ei pääsisi unohtumaan mielistämme. Lukeminen on meidän osamme.

Blogeissa toisaalla: Arja, Elina, Omppu ja Tuijata

Tarukirjan haaste jatkuu ja vuorossa Naisten aakkoset  

F

Kuka on suosikkikirjailijasi?

Oriana Fallaci

Oriana oli italialainen journalisti ja kirjailija. Tekee pahaa ohittaa Ferrante, mutta… Tässä kirjaimessa ohittuu useampi minulle tärkeä kirjailija. Olen Carol Flynnin lukija. Monika Fagerholm on minulle tärkeä.

2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Fanny Churberg (1845–1892) oli maamme merkittävimpiä maisemamaalareita.  Kuutamossa on mieletön tunnelma.

3.  Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): 

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? 

Mietin tätä kysymystä ja en pääse itseni kanssa sopuun. Mietin Anne Frankin ja Marilyn Frenchin välillä. En pysty tekemään päätöstä Marilynin hyväksi. Toisaalta Frenchin ohittaminen on väärin Naisten aakkosissa. Mutta luulen, että Marilynkin hyväksyisi tämän. 

Naisten aakkoset:

A
B
C

Andrea Maria Schenkel Hiljainen kylä

Andrea Maria Schenkel Hiljainen kylä
Alkuteos Tannöd (2005)
Suomentaja Leena Vallisaari

Kotikirjasto.

Löysin viime viikolla uutuuttaan kiiltelevän Schenkelin Hiljaisen kylän. Kirjan takakansi vaikutti kiinnostavalle.  Tarina perustuu tositapahtumiin 1920-luvulla Saksassa, tosin ratkaisemattomaksi jääneeseen murhatapaukseen. Alusta lähtien tarina vangitsi minut mukaansa. Olin myyty. Ihastuin tarinan rakenteeseen ja kerrontaan, vaikka tarina itse kylmäsi. Uskoisin, että dekkareista vähemmän piittaavakin lukisi tämän tyytyväisenä. Kirjasta on tehty myös elokuva.

Kirjassa ei ole dialogeja tai poliisitutkintaa. Niitä ei edes kaipaa. Kaikkitietävä kertoja ja kyläläisten todistajalausunnot avaavat tarinan. Näkökulmakerronta valottaa yhden kertojan tunnot kerrallaan. Jokainen lisää oman palasensa tarinaan murhaaja tosin nimettömänä.  Muista kertojista kerrotaan nimi, ammatti / suhde perheeseen ja ikä. Ajankuvana on sodanjälkeinen aika, vuosi 1955.

Naapurit löysivät Dannerin pariskunnan, heidän tyttärensä Barbaran ja tyttärentyttärensä Mariannen ruumiit tilan ladosta olkikasan alle kätkettyinä.

Muiden murhattujen ruumiit löytyivät asuinrakennuksesta.

Einhausenin kyläyhteisön rauha järkkyy, kun syrjäiseltä Tannödin maatilalta löydetään surmattuna juro isäntä Danner, hänen vaimonsa, tyttärensä Barbara,  tyttären lapset Marianne ja Josef sekä vasta saapunut uusi piika.

Piian sisar Traudl Krieger sai tietää paikasta ja lähti viemään sisartaan uuteen paikkaan.  Traudlia tilan syrjäisyys kammotti, mutta heilläkään ei ollut tilaa.  Iäkäs Babette Kirchmeier oli joutunut sanomaan Marien irti muuttaessaan hoitokotiin huonontuneen vointinsa takia. Ehkä sisarelle löytyisi parempi paikka pian, sillä paikka vaikutti kammottavalle. Talonväki vaikutti juroille.  Vaimo oli miestään vanhempi ja mies tilalle naitu, sillä tila oli naisen.

Hän oli melko lailla miestään vanhempi, ja mies oli nainut hänet vain tilan takia. Tila nimittäin kuului vaimolle, ja Danner oli tilalle naitu. Välillä minusta tuntuu, että emäntä pelkäsi miestään, eihän ihminen koko ikäänsä voi pitää suutaan supussa. Ihan varmasti hän pelkäsi miestään, niin kiukkuinen kuin tämä aina oli.

Kukin kertoo surmapäivien tapahtumia omalta kannaltaan. Ihmiset rakastavat aina jossittelua, jos olisin tehnyt silloin ja silloin toisin. Moni kyläläinen oli huomannut jotain outoa, sillä Marianne ei ilmaantunut kouluun, perhe ei tullut kirkkoon, tilalla ei avattu korjaajalle ovea, postinkantaja ihmetteli hiljaista pihapiiriä, koira haukkui ja eläimet mylvivät navetassa. Perhe ei kuitenkaan ollut kenenkään suosiossa, joten heitä karteltiin.

Totta puhuen en pitänyt talon väestä erikoisesti. Vanha Danner oli epäluuloinen ihminen. Outo mies, karttoi seuraa. Hänen vaimonsa, Dannerin emäntä, oli toinen samanlainen. Kumpikin sellaisia, jotka käyvät kellarissa nauramassa.

Todistajanlausunnoissaan kyläläiset eivät kaunistele, vaan he puhuvat suorasukaisesti perheestä. Puheenvuoron saavat muun muassa murhatun kahdeksanvuotiaan Mariannen opettaja, kylän postinkantaja, Marie piian sisar, kirkkoherra, kyläkauppias, pappilan keittäjä.  Kukin puhuu omalla tyylillään, lapsi havainnoi eri tavoin kuin muistamaton vanhus hoitokodissa, kun taas opettajaa painaa oppilaan poissaolot velvollisuutena.

Vaikka minä olen nuorempi kuin Marie, kahdeksan vuotta nuorempi, Marie on aina ollut minulle pikkusisko, jota minun on pitänyt vahtia. Äidin kuoleman jälkeen minä olin Marielle äidin korvike. Isäkin kuoli jo aikoja sitten, vähän äidin jälkeen. Keuhkotubiin, niin lääkäri sanoi.

Lukija oivaltaa hyvin pian, että nimetyt kertojat ovat todistajia ja nimettömänä puhuu murhaaja.  Oikeastaan murhaaja ei ole edes olennainen, sillä lukija haluaa tietää, mitä kyläyhteisössä oikein tapahtui. Todistajankuvauksia rytmittävät pahaenteiset rukoukset ja pahan läsnäolon saattaa aistia. Hiljainen kylä on erilainen kirja. Lukukokemuksena tällä on haittansa, sillä tällaisen kirjan jälkeen haluaa lukea jotain yhtä hyvää. Vietin viikonlopun lukumaratonin parissa, mutta en pysty hehkuttamaan valittuja ja luettuja kirjoja.

Blogeissa toissaalla:  Jassu ja Hanna.

Nele Neuhaus Lumikin on kuoltava

Nele Neuhaus Lumikin on kuoltava

Alkuperäisteos Schneewittchen muss sterben

Suomennos Veera Kaski

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Cornelia ”Nele” Neuhaus on Saksan tämän hetken myydyimpiä rikoskirjailijoita. Hän kirjoittaa myös viihderomaaneja nimellä Nele Löwenberg sekä nuorten hevosromaaneja.

Lumikin on kuoltava on neljäs osa Hofheimin poliisin väkivaltarikosyksiköstä kertovasta dekkarisarjasta, mutta vasta ensimmäinen suomennettu. Keskeisissä tehtävissä ovat rikoskomisario Pia Kirchhoff ja hänen pomonsa rikospoliisin väkivaltarikosyksikön johtaja Oliver von Bodenstein.  Tapahtumien miljöönä on  Altenhaimin pieni saksalainen kylä Frankfurtin liepeillä.

Neljännestä osasta aloittaminen tuo  lukijalle hieman totuttautumista. Päähenkilöiden kuvaukset ja ihmissuhteet jatkuvat, joten taustojen tunteminen alusta lähtien olisi helpottanut lukemista. Dekkarin voi toki lukea itsenäisenä, mutta väkivaltarikosyksikön tutkijat ilmaantuvat ’vanhoina tuttuina’, ja lukijan oletetaan tunnistavan heidät entuudestaan.

Tarinan alussa Tobias Sartorius on vapautunut juuri vankilasta istuttuaan kymmenen vuotta ja hän palaa kotikyläänsä ja kotitaloonsa:

…piha oli täysin hunningolla. Tobiaksen katse vaelsi romuissa, rikkinäisissä huonekaluissa ja jätteissä, joita oli piittaamattomasti viskelty kasoihin sinne tänne. Katos oli puoliksi  romahtanut, villiviini kuihtunut. Kukaan ei ollut haravoinut varisseita lehtiä kastanjan alta, roskatynnyriä ei näemmä viikkokausiin ollut nostettu kadunvarteen tyhjennystä varten…

Tobias tuomittiin nuorisovankilaan kahden seitsemäntoistavuotiaan tytön murhasta, joiden ruumiita ei ole koskaan löydetty. Palatessaan takaisin hän huomaa, miten  ’murhaajaa’ ja jopa hänen vanhempiaan on kohdeltu. Kyläläiset ovat hylänneet heidät ja Tobiaksen vanhemmat ovat eronneet ja äiti muuttanut pois Altenhaimista. Tobias ei ole tervetullut takaisin ja kostonhaluiset kyläläiset pitävät yhtä. He eivät halua palata kymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin. Sen sijaan he alkavat vainota ja uhkailla Tobiasta.

Tobiaksen kotitalon naapurissa on kylää hallitsevan Claudius Terlindenin ’huvila’. Terlinden dominoi kylää omistamalla miltei kaiken, joten kaikki ovat riippuvuussuhteessa häneen. Hänellä on Tobiaksen ikäiset kaksospojat Lars ja Thies, joista Lars oli Tobiaksen paras kaveri. Thies on sisäänpäin sulkeutunut autisti, joka ei puhu kenenkään kanssa.

Vähän ennen Tobiaksen vapautumista kylään muuttaa isänsä luokse seitsemäntoistavuotias Amelie, joka on äitinsä luona joutunut huonoille teille.

Hän oli tottunut siihen, ettei Thies oikeastaan koskaan vastannut. Thies oli idiootti, niin kaikki sanoivat, ei osannut puhua, kylähullu. Mutta ei se ollut totta. Thies ei todellakaan ollut tyhmä, se oli vain… erilainen. Ameliekin oli erilainen. … Käytöshäiriöinen tytär, jolla oli rikosrekisteri, jonka kasvoja koristi neljänneskilo metallia, jonka kaapissa oli vain mustia vaatteita.

Yllättäen Amelie ja Thies tulevat hyvin toimeen ja Thies puhuu vain Amelien kanssa. Vähitellen Amelielle paljastuu koko kylän karmea tarina. Amelie katoaa ja Tobiasta aletaan epäillä uudesta surmatyöstä.

Autistinen Thies on oikeastaan koko kirjan tärkein henkilö. Autistithan voivat olla käytöshäiriöisiä, mutta yhtä hyvin myös ahkeria ja säntillisiä. Joillain heistä on uskomaton näkömuisti: he voivat oppia aikataulujen vuorot ulkoa ja he pystyvät kirjoittamaan virheetöntä tekstiä. Omasta kokemuksesta olen nähnyt suoritteena botaanista tekstiä, joissa oudot lattarit kirjautuvat oikein.

Neuhaus punoo uskomattoman juoniverkon, johon liittyy lukematon määrä ihmisiä eli käytännössä koko kylä.   Kylmiltään nimien ja juonenkäänteiden määrä on ylitsepursuavaisen runsas ja monimutkainen.  Toisaalta joitakin kohtia paisutellaan ja niihin palataan liikaa. Lukujen sisällä on lyhyitä paloja tähdellä eriteltyinä ja juonta seurataan usealla taholla samanaikaisesti. Lukijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta ja muistamista, että pystyy hahmottamaan tarinan kulun. Juoni punoutuu jatkuvasti monimutkaisemmaksi ja uudet juoneenkäänteet hämäävät lukijaa juuri, kun hän luulee olevansa jostain selvillä tai tietävänsä kuka on syyllinen.

Saksalainen dekkari ei ole minulle ennestään tuttu, joten saksalainen puhuttelutapa vaatii tottumista. 

Kaiken kaikkiaan juoni on koukuttava ja mukaansatempaava.  Suljetun kyläyhteisön tapahtumamiljöö on aina toimiva ja erityinen suosikkini. Lukisin mielelläni lisää Pian ja von Bondesteinin selvityksiä. Alkajaisiksi kolme edeltävää osaa saisi suomentua pian. Lumikin on kuoltava on viihdyttävä ja älykäs rikosromaani.

Blogeissa toisaalla:Kirjakaapin kummitus, Kirjakirppu ja Hurja Hassu Lukija