Jenna Kostet Marrasyöt

Jenna Kostet Marrasyöt

Jenna Kostet on turkulainen kirjailija. Luin viime vuonna Jenna Kostetin Lautturin.  Löydät tekstini täältä. Lautturi oli viime vuonna blogini paras lukemani nuortenkirja. Lautturi voitti myös Blogistanian Kuopus 2014 – palkinnon.

Marrasyöt on suomalaisen kansaperinteen ja mytologian sävyttämä dekkari. Kostet osaa koukuttaa lukijan alusta lähtien mukaansa. Kirjailija tuntee aihealueensa hyvin, sillä niin hyvin hän kuljettaa henkilöitään saaristossa ja toisaalta taas yliopiston arjessa.

Tapahtuminen miljöönä on Nauvon saari. Nuoren tytön alaston ruumis löytyy Finbyn jatulintarhan kivikehästä. Tytön kuolemaa selvittelevät Paraisten poliisin vanhempi konstaapeli Nils Larsson ja tämän innokas apulainen Mäkelä. Mäkelä on muualta tullut ja ruotsia taitamaton muukalainen. Välillä tarinassa piipahdellaan Turkuun ja seurataan elämää yliopistolla. Lukija tutustuu Turun yliopistossa väitöskirjaansa tekevään Selja Hirviahoon. 

Nils Larssonin mielestä tapaus on selvä nuoren tytön itsemurha. Larsson manailee, että miten joku lähteekin pyhäinpäivän varhaisena aamuna sieniä keräämään. Ruumiin löytänyt Helena Raitto oli keräämässä suppilovahveroita, kun hän havaitsi ruumiin kehän keskeltä. Ongelmaksi muodostuvat tytön vaatteet tai paremminkin niiden puute, sillä tuo sotii itsemurhaa vastaan. Tuskin hän on saapunut lautalla alasti outoon kehään.  

Kurssilaiset tekevät yhdessä ekskursion Nauvon jatulintarhaan. Myös Seljan opiskelijakamu, Anni, on retkellä mukana. Anni haalii vasta opintopisteitä ja miettii yhä viiden opiskeluvuoden alussa tekisikö gradunsa uskontotieteeseen, arkeologiaan tai folkloristiikkaan. Anni on iskenyt silmänsä myös uuteen apulaisprofessori Juha Svagiin. Joonas on jäänyt hieman sivuosaan kiinnostuksen suhteen.  Kostet tavoittaa hyvin nämäkin kuviot eli keskinäisen kateuden ja kilpailun.
 

Anni osasi täyttää koko huoneen astuessaan sisälle. Selja oli vetäytynyt aulan nurkassa olevan penkkirivin päätyyn istumaan, mutta kuuli jo kaukaa Annen saapumisen. Anni puhui puhelimessa kovaan ääneen ja nauroi. Päät kääntyivät Annin puoleen, Selja tunsi ikävän muljahduksen mahassaan. Oli turhaa olla kateellinen Annille.

Kostet kuljettaa hyvin kansaperinnettä tarinassa mukana. Jatulintarhat ovat latomuksia, joita tavataan eri puolilla maailmaa, meillä lähinnä saaristomerellä ja Perämeren rannikolla. Vanhimmat latomukset on kasattu jo pronssikaudella, kun taas nuorimmat ovat vain muutaman sadan vuoden takaa. Joissakin Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen seinämaalauksissa on  ns. primitiivisiä maalauksia labyrinteistä, sillä labyrintin voit löytää esimerkiksi Maarian kirkosta. Kostet kytkee hyvin vanhan perinteen nykyaikaan. Nuoren tytön kuoleman taustalla on jatulintarhaan liittyvä myytti. Marraskuun jakoaika lähestyy loppuaan ja samalla käy vähiin aika estää jotain suurempaa tapahtumasta. 

Jatulintarha ei ole suotta labyrintti. Tiedät varmasti, että labyrintti on aikanaan rakennettu pahan karkottamista varten. Paha siis hämmentyy labyrintin kuvioista, eikä uskalla kulkea läpi. Niitä oli esimerkiksi ikkunalaudoilla. Turun linnassakin on sellainen kaiverrettuna yhteen ikkunalautaan. Jatulintarhan tyyppisiä labyrinttikuvioita näkee myös kirkoissa.

Saaren asukkaisiin kuuluu susiparina elelevät Hannele ja  Kaarlo.  Kauan sitten mökkiläisiksi tulleita, mutta silti hekin kantavat muukalaisuuden leimaa. Nils Larsson saa huomata, että pariskunnalla on menneisyytensä ja salaisuutensa. 

Mielestäni tarinaa ei voi avata enempää. Viehätyin tarinan omaperäisyydestä ja menneisyyden sävyistä. Kostet osaa kuvata hyvin saaristolaisuuden ja pienen yhteisön hyvin. Viihdyin Kostetin matkassa hyvin, koska aihealue ja miljöö ovat minulle hyvinkin tuttuja.

Jenna Kostet Marrasyöt

Robustos 2015. Arvostelukappale kustantajalta. Kiitoksin.

Jenna Kostet Lautturi

Jenna Kostet on opiskellut kansatiedettä ja folkloristiikkaa Turun yliopistossa. Lautturi on hänen esikoisromaani.

Mietin tämän vuoden ensimmäistä blogitekstiä ja päädyin Lautturiin. Lautturi on nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu spekulatiivisen fiktion keinoin kerrottu tarina kahdesta lukiolaisesta. Minusta lanu-kirjamaisuus jääkin tuohon, sillä kirjan voi lukea kuka vain. Mietin alussa yhteyttä Stephenie Meyerin Twilight-trilogiaan. Olen hieman väsähtänyt vampyyreihin, ihmissusiin, langenneisiin enkeleihin ja muodonmuutoksin. Kirjan alussa on vivahteita myös Katja Kaukosen lyyriseen Odelmaan.

Lautturi on yksittäinen teos eli se ei ole trilogian aloitus.  Toivottavasti ei. Minusta se on erittäin toimiva näin. Maaginen realismi rajatiedon elementein on kiehtova sekoitus. Jo sanassa lautturi on hyvin väkevä lataus, joka ei jätä ketään kylmäksi, vaan lautturi repii mieleen muita kirjoja, kuten Hessen Siddhartha ja Illyeksen Kharonin lautalla. Lautturissa ammennetaan intertekstuaalista voimaa runoista esimerkiksi Edith Södegranin Orfeuksesta.

Ruuhen puinen pinta on karhea ja ajan kuluttama. Se tottelee minua. Se kuuntelee ja noudattaa pyyntöjäni. Se haluaa miellyttää. Joskus olen yhtä ruuheni kanssa ja ajattelen, että niin kuuluu olla. Mietin ikävöinkö sitä ylhäällä missä ei ole ruuhta eikä virtaa, jota voin meloa.

 Kun pääni tapaa pinnan, minun on vaikea hengittää, enkä minä katso taakse kuin Orfeus, vaan uin kohti rantaa. Näen miten sielut lipuvat ohitseni, mutta minussa on väri ja elämä. Täällä minä olen kotona ja hengitän

Lautturi kertoo nuorista, lukiolaisista. Kai on toinen kirjan nuorista ja Ira toinen. Kai tulee toisaalta, hän on lautturi Tuonelan virralta. Hän tulee katsomaan, mistä sielut tulevat. Mistä tulevat ne, jotka ovat olleet joskus eläviä, ja joista on jäljellä se kipinä, se sisin. Kai hakeutuu Eeron luo, joka on nähnyt kummatkin maailmat, jotka kannattelevat meitä, aivan kuten äiti, joka tunsi kummankin todellisuuden. Eero ottaa veljenpoikansa luokseen.

Eero katselee minua ja tunteet liikkuvat hänen kasvoillaan. Minä olen hänen sukuaan, hänen vertaan. Meidän kaltaisiamme ei ole muita täällä. Me tiedämme miten sielut liikkuvat virran mustassa vedessä ja miten keksi kolahtaa rantakiveen.

Kirjan osiot käyvät dialogia. Ensin äänen saa Kai. Hänen lauseensa ovat kaunista ja koskettavaa kirjakieltä, kun taas Ira käyttää slangia. Iran kielessä pulppuaa nuoruuden eloisuus ja teinituska. Olisi väärin kertoa juonta, sillä jokaisen on saatava lukukokemus ilman ohjausta. Kai ja Ira tulevat eri maailmoista, ja siksi todellisuus vie heitä eri suuntiin.  

Mä menisin opiskelemaan arkkitehdiksi ja sitten kun mulla olisi hyvä työ ja paljon rahaa, hakisin äidin pois. Veisin sen niin kauas, ettei isä löytäisi meitä enää koskaan.


Näin salin toisella puolella Kain ja mulla oli hyvä olo, kun olin pyytänyt anteeksi käytöstäni. Olin kuitannut velkani, asia oli loppuun käsitelty. Mä voisin jatkaa omaa elämääni ja unohtaa koko jutun. Kain ja kaiken mitä oli tapahtunut.

Kirjan teemoja ovat oman identiteetin etsintä, erilaisuuden hyväksyminen, koulukiusaaminen, muukalaisuus ja perheväkivalta. Lautturi ammentaa osansa suomalaisesta kansanperinteestä, manalasta ja tuonelasta, tuonelan virrasta ja lautturista. Kirjan loppu on täydellinen, taidokas. Kirjan tummat sävyt eivät yhdy kannen mustuuteen.
Olen onnellinen, että en ohittanut tätä kirjaa. Toivon, että moni muukin löytäisi tämän kirjan tarjoaman lukuhetken. Jään odottamaan seuraavaa Kostetin kirjaa.

Jenna Kostet Lautturi

Robustos 2014. Kustantajalta. Kiitollisuudella.