Sadie Jones Kotiinpaluu

Luin viime keväänä Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta. Pidin kirjasta paljon, joten nyt suomennettu kirjailijan esikoisteos kiinnosti tietenkin. Molemmat luettuani pidän kustantajan ratkaisua julkaista esikoisteos jälkimmäisenä hyvänä.  Ehkä rakkaus oli totta oli kepeä tämän uuden rinnalla.  Luken tarina oli helpompi lukea.  Kotiinpaluu on hyvinkin voimakas ja tummasävyinen perhetarina.

Kotiinpaluu on perhekuvaus sodanjälkeisestä vauraamman keskiluokan perheestä. Lewis Aldridge on pörssimeklari Gilbert ja Elisabeth Aldridgen etuoikeutettu poika.  Lewis on äitinsä kanssa uintiretkellä, kun tapahtuu tragedia. Lewis suree ja tuntee syyllisyyttä, että hänen olisi pitänyt kyetä enempään. Isäkään ei ymmärrä, miksi poika ei tehnyt enempää äitinsä pelastamiseksi. Isä Gilbert on etäinen ja kylmäkiskoinen, johon suhteen luominen ei onnistu. Isän paluu sodasta erotti Lewisin erilleen äidistä.  Aika ajoin minun oli vaikea sijoittaa tarina brittiläiseen tapahtumamiljööseen. Ehkä eniten minua häiritsi, että kukaan ei tehnyt mitään, naisten uhrimainen alistuminen ja hiljainen kärsimys tekivät pahaa.

Vankilassa hän ei ollut viillellyt, eikä se ollut tullut hänen mieleensä muutoin kuin unissa. Viiltely oli pelkkä kummallinen ja epämääräinen muisto, kieroutunut tapa johon vain lapsi voisi sortua; muisto jota ei kannattanut katsoa.

 Tarinan ajankohtana on elokuu 1957, kun Lewis on vapautunut vankilasta. Jotain meni Lewisin elämässä pieleen ja hän ajautui tekoihin, joita kukaan ei voi ymmärtää. Hän sai kirkon palamaan ja vankeusrangaistuksen, josta hän on nyt vapautunut istuttuaan pari vuotta.  Kukaan ei ole häntä vastassa vankilassa, Victorian asemalla tai sen enempää Waterfordin asemalaiturillakaan. Hän palaa lapsuudenkotiinsa, sillä hänellä ei ollut muutakaan paikkaa tarjolla.

Hän ei ollut koskaan aiemmin ostanut itselleen vaatteita. Oli outoa, että hän oli tehnyt kaikki ne asiat jotka hän oli tehnyt, muttei osannut vaatettaa itseään. Isä oli lähettänyt hänelle niin paljon rahaa, että kotiinpaluu ei olisi ollut välttämätöntä, muttei isä ollut myöskään kieltänyt häntä tulemasta.

Naapurin Tamsin Carmichael yhyttää tulijan ja tarjoaa kyydin.  Lewisin kotiinpaluu palauttaa kaikkien mieleen menneisyyden tapahtumat. Kukaan ei tee paluuta helpoksi, sillä kaikki asiat sotkeentuvat entisestään. Lewisin ja isän välit ovat tunteettomat. Äitipuoli Alice on osaamaton ja kokematon rooliinsa. Naapuriperheen isä Dicky Carmichael  valvoo tytärtensä Kitin ja Tamsinin elämää ja siinä ohessa hieman muidenkin elämää. Lewis hakee apua omaan kestämiseensä itsensä vaurioittamisesta ja viiltämisestä. Pikkukaupungin yhteisö on tukahduttava valvomo, jonka sunnuntaikirkot ja perhelounaat säätelevät elämää. Naapurin perheidylli on särötön niin vaimon kuin lasten osalta, ainakin kulissien edessä.  Omassa umpikujassaankin Lewis näkee muidenkin hädän.  

Alice oli nähnyt paljon unia Lewisista tietoisena siitä, että tämä pääsisi vapaaksi, ja unissa Lewis oli aina hyvin nuori ja häntä oltiin viemässä pois tai hän oli eksynyt tyttönä.

 Kotiinpaluu on voimakas kertomus, mutta Jonesin kerronta on hienoa, koskettavaa, mutta paikoin kivuliasta ja verenmakuista luettavaa. Kotiinpaluu on Otavan Sinisen kirjaston upea edustaja, vaikka se ei nouse kärkeen lukemissani.  Tarinan aloittaminen kotiinpaluusta oli hyvä ratkaisu.  Sen jälkeen palataan menneeseen takaumina, miten tavallinen lapsuus suistui tavallisesta poikkeaville urille.  Kaikki on niin hyvin, kun Elisabeth ja Lewis rientävät isää vastaan tämän palatessa sodasta. Pieni poika on innoissaan kysymystensä kanssa, mutta kaikkiin kysymyksiin isä ei halua enää palata. Alkuperäisteoksen nimi olisi sopinut yhtä hyvin, mutta kotiinpaluuta tarinassa tehdään eri tavoin ja eri tasoilla.

Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon käsitteli samoja aiheita eli lapsen ja äidin keskinäistä suhdetta. Morrison antoi selvemmän vastauksen ja ymmärryksen lukijalle. Siitä huolimatta Sadie Jones on erinomainen kirjailija ja ehkä näin karskiin tarinaan sopii edes lopun toiveikkuus. Ainakin minä jään katsomaan vähemmän haikeana tulevaan.

Sadie Jones Kotiinpaluu
Alkuperäisteos The Outcast 2008
Suomentaja Marianna Kurtto
Otava 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kotiinpaluun ovat lukeneet mm. Maisku (eng), Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena ja Sivutiellä

Sadie Jones Ehkä rakkaus oli totta

Ehkä rakkaus oli totta on brittikirjailija Sadie Jonesin ensimmäinen suomennettu teos. Kiinnitin kirjaan huomioni Kirsin kirjanurkan ja Lumiomenan blogeissa.  Kirjan nimi herätti minussa lähinnä hilpeyttä, tekijä ei sanonut minulle mitään, mutta kannen alareuna herätti kiinnostukseni. Toivoin, että tiettyyn sarjaan kuuluminen takaisi laatua. Kirsi kertoo kutsuvansa Tammen sarjaa Keltaiseksi kirjastoksi ja Otavan sarjaa Siniseksi kirjastoksi. Huomaan toimivani aivan samalla tavalla. Jokainen tietää, mistä tuolloin puhutaan. Lisäksi olen taipuvainen hankkimaan ja lukemaan myös Teoksen Oranssia kirjastoa. Omaksi ostan lähinnä näiden sarjojen kirjoja.

Ehkä rakkaus oli totta tapahtumien miljöönä on Lontoo ja ajankuvana kiehtova 70-luku. Kirjan teemoina on rakkaus, ystävyyssuhteet, nuoruus, perhesuhteet, teatteri ja kirjoittaminen. Rakkaus ei ole vain parisuhdedraamaa, vaan rakkaudellakin on monet kasvot. Jones välittää aidontuntuisesti taiteen tekemisen raadollisen maailman, jokainen kilpailee yksin omasta menestyksestä ja onnistumisesta. Oman työn arvostelulle alttiiksi asettaminen vaatii uskonsa ja voimansa.

Olen lukenut viime aikoina enemmän 50-lukua, joten -70 luvun ajankuva oli vaihtelua. Vuosikymmen myöhempi maistuisi vielä paremmin, kokisin sen helpommin omakohtaisena. Itse koin kirjan päähenkilöksi Luken, mutta keskiössä ovat myös Paul, Leigh ja Nina.  Nämä neljä nuorta etsivät omaa paikkaansa 1970-luvun underground-teatterien maailmassa.  Ehkä rakkaus oli totta on myös näiden neljän nuoren kehitystarina.

Luke Kanowski kohtaa sattumalta Paulin ja Leighin kotikonnuillaan englantilaisessa pikkukaupungissa. Luke on aina kirjoittanut näytelmiä ja lukenut romaaneja. Hän tuntee vetoa kohtaamiinsa ihmisiin teatterin takia, joka heitä yhdistää.  Hän jättää kotiseutunsa ja kiitää ilman sen kummempia vakuuksia Lontooseen karistaen Sestonin tomut jaloistaan asenteella Täältä tullaan elämä. Vanha arki paperitehtaan konttorissa vaihtuu Lontoon arkeen roskakuskina. Kaiken muun antaa ja vie teatteri.  Hän löytää kortteerin Paulin ja Leighin luota. Luken äiti on ollut mielisairaalassa siitä lähtien, kun Luke oli viisivuotias. Vierailut äidin luona oli osa arkea. Lontoossa Luke kohtaa Nina Jacobsin ja rakastuu nuoreen näyttelijään, mutta Nina vain on varattu ja naimisissa. Kirjan alun johdatelmasta pidin kovasti, joka pohjusti Luken ja Ninan kohtaamista jonain päivänä.

Hän tiesi että Leigh oli – oikeutetusti – vihainen Harhautuksesta ja siitä että hän oli pettänyt Paulin. Mutta tuo kaikki tuntui Lukesta kovin kaukaiselta, ja he olivat nyt aivan eri paikassa; hän ei voinut uskoa, että Leigh halusi vain lähteä, vaikka oli niin arvokasta, että he olivat tavanneet tällä tavalla. Hän ei ollut koskaan pitänyt Leighiä kostonhaluisena. Hän ei uskonut, että tämä olisi todella unohtanut, kuinka onnellisia he olivat kerran olleet.

Elämännälkäistä ja lahjakasta Lukea ajaa menestyksen ja onnistumisen tahto ja hänestä tuleekin tähti. Kaikella on hintansa, myös menestyksellä.  Teot vaikuttavat eri suuntiin valintojen tavoin. En osaa moralisoida Luken takinkääntöä.

Leigh oli nähnyt vahingot, joita Luke saattoi aiheuttaa. Hänellä ei olisi mitään takeita. Hän voisi kävellä Luken  luota pois, jos haluisi. Se ei muuttaisi mitään. Hän laski kätensä kevyesti Luken paidalle, aivan solisluun alapuolelle. Luke näytti yllättyneeltä – ja astui sitten Leighiä kohti. Hänen sydämensä takoi Leighin kämmenen alla. Leighiä ujostutti. Luke kumarsi päätään ylettääkseen Leighiin. Ja he suutelivat.

Ehkä rakkaus oli totta on elämänmakuinen, raikas ja taidokas teos, josta viehätyin kovasti. Luin teoksen Joyce Carol Oatesin teosten jälkeen, joten jälkimaku on hieman laimeampi kuin muuten olisi. Oates kirjoittaa jotain sellaista, mille ei oikein löydä vastinetta, joten suodattamalla hieman tuntemuksiani, totean pitäneeni Jonesin kirjasta hyvin paljon.  Paras lukemani kirja tänä vuonna tämä tuskin tulee olemaan, mutta sijoittunee tänä vuonna viiden parhaimman lukemani käännöskirjan joukkoon uutuuksien osalta. Ehkä rakkaus oli totta pitää sisällään valtavan paljon, mutta ehkä kaipaan astetta hitusen raadollisempaa tekstiä. Jonkin verran mieleeni tulvi äskettäin lukemani Laura Honkasalon Perillä kello kuusi sekä Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla.

Sadie Jones Ehkä rakkaus oli totta

2015. Kotikirjasto

Muita linkkejä:

Reader, why did I marry him?

Mari A:n kirjablogi