Katja Kaukonen Kohina

Katja Kaukosen Odelma herätti mielenkiintoni kirjailijan tuotantoon. Odelma on myyttisen kaunis kertomus, hieman vaativakin. Kohina päästää lukijan helpommalla. Mielenkiintoni kirjailijan tuotantoon säilyy Kohinankin jälkeen, vahvisti vai asemiaan. Kaukosen novellikokoelma Vihkivedet on jäänyt minulle vieraammaksi, sillä en ole novellien ystävä, en ole koskaan ollut tai no koskaan on liioiteltua, sillä yhden kirjailijan osalta olen halunnut nekin omakseni suomeksi, englanniksi ja jopa saksaksi. Mutta valintatilanteissa otan pidemmän tarinan. Saaristo elementti on itselleni tärkeä ja mieluisa. Olen elänyt saaristossa.

Kohina kertoo arkkitehdin mielen seikkailuista omaan itseen. Päähenkilö Alvar Malmberg vetäytyy hetkeksi saarelle seuranaan lumikko, radio sekä sateen meditatiivinen ropina. Alvar tutkii mennyttä ja elettyä, omaa minäkuvaa, sivullisuuttaan ja ulkopuolisuuttaan perheessään. Takaumissa menneisyyteen Alvar käy läpi, kuinka yksin hän oli. Isä keskittyi työhönsä lakimiehenä. Äiti lähti, kun Alvar oli pieni. Alvarin muistot, äidin kirjeet elämän eväänä hän matkaa. 

Alvar nimessä on yhtymä Öölantiin, joka viittaa kalkkikivinummeen (alvari) sekä yhtymä isään ja poikaan. Isä oli vaatinut etunimensä lapselleen, jos tämä on poika. Stora Alvaret och Lilla Alvaret. Isä oli kotoisin Öölannista. Rakkaus seutuun sai isän viemään vaimonsa Öölantiin suhteen alkuaikoina. He kunnostivat taloa, mutta Ilsen huomion vei naapurin Mikael, joka kulttuuritoimittajana ymmärsi muutakin kuin lakipykäliä. Isässä eli valmistumisen jälkeinen kotiinpaluun halu yksipuolisena.

Olosuhteiden - vihasin tuota kaiken nielevää sanaa - takia en ollut tavoittanut aikuisuutta, saavuttanut kehitystehtäviäni, kuten joku ilmaisisi asian. Jossakin oli lapsi, joka ei ollut saanut rakkautta eikä turvallista maaperää, johon ankkuroitua ja josta sitten ponnistaa pois.

Alvarin mieli on järkkynyt ja laitosjaksojen jälkeen hän on toipilas. Hän on lähtenyt omaan rauhaan. Saaressa yhteys ulkomaailmaan on hyvin rajoittunut. Eristetyssä ympäristössä arkea rytmittävät kävelyreissut ja Tagen käynnit muonatäydennyksineen. Eristyksissä oleva saari on vaativa selviytymisympäristö, siellä on tunnettava ja hallittava oma mieli. Kertomuksessa toistuvat säätiedotukset, sillä saaren kaltaisessa tilassa luonto ja sää ovat merkityksellisiä, muilla uutisilla ei ole kosketusta arkeen. Yksinäisyys saaristossa on kokonaisvaltaista.

Jos Tage olisi kysynyt elämästäni, olisin kertonut, että synnyin orvoksi. Talossa asui nainen, joka ei osannut päättää, kuka hän oli. Ei ainakaan äiti. Ilse Malmberg, omaa sukua Aaltonen. Oli myös Alvar Malmberg, joka oli sekä poika että vieras mies, jota sain kutsu isäksi. Vanhemmat, äiti, isä. Ne olivat pelkkiä sanoja.

Tietoisesti Alvar oli saapunut saareen vasta syksyllä, vaikka olisi voinut saapua jo aikaisemmin.  Syysmyrskyt, vellova meri ja pimeys seurana. Hän ei tietoisesti kaivannut aurinkoa, hellepäiviä tai lomailuun ennakoivia suotuisia päiviä.

Alvarin muistot ja elämä saarella näyttävät, mitä ihmiselle tapahtuu, kun ei ole ketään.  Alvar kertaa mielessään lääkärin sanomia, kuinka rikkonaisen saa ehjäksi. Isän kömpelyys lähestyä lopun edellä tulee torjutuksi. Isän lähestymisyritys tuottaa vaivaantuneen olon. On helpompi sulkea ovia kuin avata. Kohtaamisen vaikeus on sulkenut muutkin ihmissuhteet pois.

Olen niin kaivannut Öölantiin, merta, peltoja ja alvaria. Hanhikkeja, kämmeköitä ja keltaisena kukkivia päivännoutoja. Helianthemum nummularium. Se ikävä on ihan fyysistä kipua.

Minusta tuntui, että aikani saaressa oli päättymässä. Ensimmäistä kertaa kaipasin pois. Saari oli ottanut minut omakseen, riepotellut tuulessa ja pessyt suolaisella vedellä. Nyt olin valmis. Minulla oli menneisyys. Ei ehyt tarina mutta riekaleisenakin riittävä. Olin hengissä ja kaupunki odotti, en enää kaatuisi sen kaduille, minussa olisi orastava tasapaino ja reippaus, kävelisin liikenteen kohinassa kuin kuka tahansa ohikulkija.

Tarina rakentuu identiteetin, myyttisen matkanteon ja sivullisuuden kenttään. Parhaimmillaan Kohina saavuttaa Peter Handken itsensä etsintää.

Katja Kaukonen Kohina

WSOY 2014. Arvostelukappale.

Katja Kaukonen Odelma

 Odelma johdattaa myyttiseen maailmaan.  Runollinen teksti ei päästä lukijaa kaikin paikoin helpolla. Joen maisema, sen vievä ja tuova virta nivoo tarinaa yhdessä olemisesta ja vieraudesta.

Joki on kuljettanut naista pitkään, hän makaa joen törmällä kuin kivi, jalat ja kädet vatsansa alle kätkettynä, pää taipuneena rintakehään.  Lumen sulanta ja maaliskuinen maisema näyttämönä. Nainen oli vedestä noussut ja hedelmällinen. Kauanko hän ollut poissa? Nainen kulki käsien ja polvien varassa, eteneminen oli hidasta, mutta pystyasentoa hän ei uskaltanut edes ottaa, sillä siitä oli kauan. Talon elämä tungeksi naisen mieleen mummon, tytön ja ketun kera. Hän palaa taloon, jossa oli ennen ollut.

Hän miettii olemassaoloa ilman nimeämistä. Nainen yritti miettiä, miltä tuntui, kun häntä kutsuttiin nimellä. Kuka häntä puhuttelisi?  Hän näkee matkan päässä pallon, joka muuttaa muotoaan hahmottuessaan kerälle käpertyneeksi ketun pojaksi. Kettu naukaisee naiselle nimen: O-del-ma ja juoksee pois. Nainen oli saanut nimen. Nainen asettuu taloksi.

Odelma tarkkaili kyläläisiä, jotka kummastelivat, kun pelto ei ole saanut vielä vihreää. Hän huomaa veneen ja miehet ja tekeytyy kiveksi. Miehet jättävät kasan törmälle. Vene lipuu pois. Kasa oli nostettu hänen luo, kasan kivet sulautuvat yhteen kokonaiseksi mieheksi. Mies kysyy, missä hän on?  Nainen vastaa miehen olevan perillä, mutta kieltää jäämisen. Mummon opetuksen mukaan oli vain kahdenlaisia miehiä. Heitä, jotka tulivat eivätkä koskaan lähteneet. Ja heitä, jotka lähtivät eivätkä koskaan tulleet takaisin.

Näin Odelma ja Freydman kohtaavat.  Odelma tapaa miehen, jolle avaa talonsa ovet.

Kertoiko Freydman, kuka hän oli? Hän kertoi, että osasi rakentaa, saattaa asioita ennalleen omin käsin, tarvittaessa parantaakin. Sitten Freydman vaikeni. Hänellä oli raskas mieli, salaisuuksia, josta vaieta.

...

Odelma oli muuttunut vaativaksi. Penkoi ja pöyhi. Freydman pelkäsi hänen kysymyksiään. Oli asioita, joista Freydman ei halunnut muistaa, ja asioita joista hän ei vielä tiennyt. Miksi Odelma venytti aikaa eteen ja taakse, kiskoi eikä päästänyt irti?

Odelma on kaunis tarina, kieli kätkevää, ehkä jopa liian merkityksellistä. Kielikuvia, myyttisiä eläinhahmoja, kansanperinteen läsnäoloa. Toisaalta tästä ei voi sanoa liikaa, ettei  samalla avaa tarinaa liikaa. Pidin lopusta. Pidin tarinasta. Lopussa on hyväksyntä kyläläisten silmien edessä, osallisuus. En edes oleta kirjan auenneen kokonaan. Palaan siihen ja olen avoin uuteen yritelmään.

Katja Kaukonen Odelma
WSOY 2011 Kotikirjasto