Sylvia Plath Lasikellon alla

Sylvia Plath Lasikellon alla

Alkuteos The Bell Jar (1963)

Suomentaja Mirja Rutanen

Otava 1975. Kotikirjasto

Lasikellon alla on runoilija Sylvia Plathin (1932–1963) ainoa romaani. Teosta pidetään ainakin jonkin verran autofiktiivisenä. Teos on vaikuttava kuvaus herkän ja kunnianhimoisen nuoren ihmisen suhtautumisesta elämään, ihmisiin ja omaan itseensä.

Luin Lasikellon alla joskus lukioaikanani ensimmäisen kerran. On huikea kokemus tarttua ikoniseen teokseen, jonka lukee eri näkökulmasta kuin aiemmin. Hankin äskettäin omaksi myös elokuvan Sylvia.  Elokuva on kaunis ja koskettava. Sylvian päärooleissa nähdään Gwyneth Paltrow ja Daniel Craig. Olen nähnyt myös elokuvan Lasikellon alla VHS-vuokrakasetilta. Elokuvan nimeä en muista varmuudella. Elokuva lienee valmistunut 1979. Sen musiikki oli sellainen, että se ei ikinä katoa mielestä, sillä tuulikellon / soittimen helinä on siinä maaginen. Haluaisin nähdä tuon elokuvan uudelleen ja omistaakin sen.

Olen tutumpi Plathin runojen suhteen, mutta en uskaltaisi esitellä niitä blogissani. Plathin omasta tuotannosta minulla on runojen lisäksi Sylvia Plathin Päiväkirjat sekä tekstikokoelma Paniikki-Johnny ja Uniraamattu, mutta kummankin lukeminen on kesken. Plathin puolison, Ted Hughesin, Syntymäpäiväkirjeet hankin vasta äskettäin omaksi. Seuraava lainaus oli pakollinen valinta:

Kasvitiede oli hauskaa, sillä minusta oli ihanaa leikellä lehtiä ja katsella niitä mikroskoopissa ja piirtää kaavakuvia leipähomeesta ja oudonnäköisestä, sydämenmuotoisesta lehdestä, joka kuuluu sananjalan sukupolven vuorotteluun. Se tuntuu jotenkin niin todelliselta.

Se päivä, jona menin fysiikan luennolle oli kuin kuolema.

Lasikellon alla tapahtumat alkavat kesällä 1953, jolloin massachusettilainen Esther Greenwood saa kuukauden stipendin New Yorkiin.  Hän pääsee harjoittelijaksi erääseen aikakausilehteen 12 muun tytön kanssa. Tytöt tekevät töitä ja käyvät ilmaiseksi balettiesityksissä, muotinäytöksissä ja muotisalongeissa. Esther on 19-vuotias nuori ja kokematon nainen, joka pääsee suurkaupungin outoon humuun ja ylelliseen elämään.  Hänen pitäisi olla ikionnellinen, mutta Esther tuntee itsensä hiljaiseksi ja pohjattoman tyhjäksi, sillä muut tytöt ovat niin erilaisia. Asuntolakulttuuri on hierarkkinen tyttöjen kesken.

Tuollaiset tytöt tekevät minut sairaaksi. Olen niin kateellinen, etten saa suustani sanaa. Minä olin yhdeksäntoista, enkä ollut koskaan ollut Uuden Englannin ulkopuolella tätä New Yorkin matkaa lukuun ottamatta. Tämä oli minun ensimmäinen suuri mahdollisuuteni, mutta siinä minä nyt istuin tuoliini vaipuneena ja annoin kaiken tuon valua hiekkana sormieni välistä.

Viimeisinä päivinä Estherin on koko ajan yhä vaikeampi päättää tehdä mitään. Lähdön koittaessa hän on miltei voimaton pakkaamaan. Palatessa Bostonin esikaupungin arkeen hänen  ote arkeen kirpoaa. Itsemurhayrityksen jälkeen alkaa matka sairaalan arkeen ja sähköhoitoihin.  Äiti vie tyttärensä tohtori Gordonin vastaanotolle, mutta muutaman käynnin jälkeen tämä ottaa tytön sisään yksityissairaalaansa Waltoniin. Kirjan teemoja ovat masennus, mielisairaalakuvaukset sekä seksuaalisuuden kenttä eri tavoin.

Hetken ajan ajattelin, että se oli juuri samanlainen kuin seurusteluhuone eräässä täysihoitolassa, jossa kerran kävin eräällä saarella jossakin Mainen rannikolla. Ranskalaiset ikkunat päästivät sisään häikäisevän valkoista valoa, suuri piano täytti huoneen takanurkan, ja kesäpukuisia ihmisiä istui pelipöytien ääressä ja huojuvissa korinojatuoleissa, joita niin usein tapaa halvemmissa rantalomapaikoissa.

Sitten huomasin, että yksikään noista ihmisistä ei liikkunut. 

Isän varhainen menetys vaikuttaa Estherin elämässä. Äiti piti lapsia liian nuorina hautajaisiin. Niin Plathille itselleen kuin Estherille isän menetys on yhteinen kokemus. New Yorkista paluuseen sisältyy myös pettymys, kun äiti kertoo kotimatkalla, että Esther ei päässyt haluamalleen kirjoituskurssille.

Teosta pidetään autofiktiivisena, koska kirjailijan oma elämä kulki osin samoja ratoja. En oikeastaan halua kertoa tästä teoksesta enempää.  Raotan kuitenkin hieman Plathin elämää tässä yhteydessä. Se, mitä tapahtui Sylvian omassa elämässä, kertautui myös myöhemmin tulevassa ajassa.  Sylvia toipui omasta masennuksesta, matkusti Englantiin, rakastui, avioitui ja sai kaksi lasta Ted Hughesin kanssa. Elokuvassa Sylvia on kohtaus, jossa Plath ja Hughes tutustuvat Assia ja David Wevilliin vuonna 1961 etsiessään alivuokralaisia Lontoon asuntoon. Myöhemmin alivuokralaiset kävivät Plathin ja Huhgesin luona Devonissa vierailulla. Plathin suhde puolisoon oli ongelmallinen, sillä Hughes menestyi runoilijana ja Plath painiskeli perinteisten roolien, masennuksen ja kirjoittamisen välillä. Aikanaan sitten myös Tedin rakastaja Assia Wevill luopui elämästään vuonna 1969. Itsensä lisäksi Assia vei mukanaan pariskunnan nelivuotiaan tyttären, kun Sylvia puolestaan säästi lapset. Myös Sylvian poika ajautui itsemurhaan aikuisena.

Plathin elämäkerroissa korostuvat samat teemat kuin kirjassa Lasikellon alla. Teemoja ovat nuoruus, nuoruuden seurustelut, suosiosta kilpailu, seksuaaliset suhteet ja niiden lait sekä 1950-luvun amerikkalainen yhteiskunta.

Niinpä aloin ajatella, että ehkä naimisissa oleminen ja lasten saaminen merkitsi jonkinlaista aivopesua, jonka jälkeen nainen eli tylsänä ja tunnottomana kuin orja jossakin yksityisessä totalitäärisessä valtiossa.

Suosittelen lukemaan kirjan alkuteoksen suomennoksen sijaan. Tunnetko teoksen Meg Wolitzer Kuulen sisareni kutsuvan? Kirjassa on keskeisesti esillä niin Anne Sexton kuin Sylvia Plath. Olen blogannut kirjan täällä. Olen tehnyt joskus oman kirjakaanonin kirjoista eli listannut 10 tärkeintä kirjaa. Taidehistoriassa listasimme samalla tavalla taideteoksia. Se ei ole mahdotonta, mutta vaatii paneutumista. Oma kirjallisuuteni kymmenikkö on pysynyt miltei samana jostain parikymppisestä lähtien. Tuo Wolitzerin kirja mahtuu tuohon joukkoon.

Kerstin Ekman Huijareiden paraati

Kerstin Ekman on Ruotsin arvostetuimpia ja rakastetuimpia kirjailijoita. Ekman syntyi vuonna 1933 Risingessä Itä-Göötanmaalla. Hän on työskennellyt kirjailijana, opettajana ja kriitikkona. Kerstin Ekman aloitti dekkarikirjailijana 1959. Hän on myös muissa romaaneissaan yhdistellyt dekkarigenren aiheita yhteiskunta- ja ihmiskuvaukseen ja toisaalta luontoa ja myyttisyyttä. Hän on saanut useita merkittäviä kirjallisuuspalkintoja, mm. arvostetun August-palkinnon kahdesti vuosina 1993 ja 2003 sekä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1994. Ekman valittiin Ruotsin akatemian jäseneksi vuonna 1978, mutta hän erosi 1989 Salman Rushdie -tapauksen vuoksi. Hän on julkaissut yli 20 teosta, joista on suomennettu kolmetoista. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin seuraavat teokset Tapahtui veden äärellä, Ikimuiston merkki, Sudentalja-trilogian.



Huijareiden paraati (Grand final i skojarbranschen) on kurkkaus kustannusmaailmaan, kirjailijoiden työhön, kirjoittamiseen, kirjoittajan persoonaan ja ylipäänsä siihen mitä kirjailijalta vaaditaan. Se on ironinen, moniääninen veijariromaani naiskirjailijan osasta, identiteetistä ja Ruotsin kulttuurielämästä 1950-luvulta nykypäivään. Ekman pohtii, onko kirjailijan pakko olla julkkis? Kaunis ja edustava Huijareiden paraatin Lillemor Troj on Ruotsin juhlituin naiskirjailija, todellinen median lemmikki. Lillemorin kirjat on kuitenkin kirjoittanut ruma ja lihava Barbro Andersson eli Babba. Lillemor väsyy valheessa elämiseen. Se piinaa häntä. Lillemor haluaa vapautua valheestaan. Babba suivaantuu ja kirjoittaa paljastuskronikan. Lillemor saa eteensä kustantajansa luona Rabben ja Sjabben -kustantamolle toimitetun paperinivaskan, jossa hänen koko uransa paljastuu valheeksi. Babba haluaa purkaa Lillemorin kanssa tekemänsä sopimuksen ja tuoda totuuden julki. Mikä olisi totuuden hinta? Olisiko voittajakilvassa voittajaa vai kaksi häviäjää?

Eräänä aamupäivänä, sinä samana syksynä, hän soitti Babballe, ja kertoi saaneensa kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hän oli voittanut. Vai oliko hän sanonut "me voitimme"? Niin eli näin, se ihminen ei vaikuttanut tippaakaan yllättyneeltä. Joskus joulukuun alkupuolella hän sitten matkusti junalla Tukholmaan, missä etsiskeli ravintola Metropolia, joka löytyikin Sveavägenin ja Odengatanin kulmasta. Siellä istui raati.

Mihin väliin sijoittuu Kerstin Ekman itse? Ekmanin toinen nimi on Lillemor ja hänkin on Ruotsin Akatemian jäsen. Kirjan sanotaan olevan autofiktio. Autofiktio genrenä on hyvin suosittua tällä hetkellä. Kirjan sivuilla vilisee niin ruotsalaisten kuin ulkomaisten kirjailijoiden nimiä.



Huijareiden paraati kertoo petoksesta, valheesta, vuosikymmeniä kestäneestä huijauksesta, josta ei voi perääntyä kasvojaan menettämättä. Kirja kertoo kahden naisen välisestä ystävyydestä, kateudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Lillemor loistaa parrasvaloissa, juhlii illanvietoissa, hymyilee lehtien kansissa, jakaa nimikirjoituksia, pääsee Ruotsin Akatemian jäseneksi. Toinen tekee työn sivullisena ja saa vain rahallisen korvauksen. Hän ei ole mitään, kukaan ei arvosta hänen kirjallisia kykyjään. Kirjan aikajanana on vuosikymmenet, joiden aikana toinen menestyy ja toinen polkee paikallaan. Kulissien murtaminen pilaisi kaiken olleen, vuosikymmenten työn. Kuitenkin Lillemor osallistuu kirjojen kehittelyyn, rakenteen muokkaamiseen. Naiset kehittelevät yhdessä aiheita ja elävät ajoittain likellä toisiaan. Kumpikin ymmärtää, että totuuden kertominen ei jakaisi rooleja toisin, vaan mitätöisi kummankin työn ja loppujen lopuksi kumpaisenkin saavutukset vaiettaisiin hienotunteisesti.

Sinä olet seitsemänkymmentäkuusivuotias, minä sanoi.

Aivan, ja eiköhän se ole sopiva ikä lopettaa. Kirjailijat vaikenevat.

Vai että sillä lailla, minä sanoin. Minut siis vaiennetaan, ja sinä istut edelleen siellä akateemisessa päiväkodissasi ja kirjoitat muistiinkirjoituksia ja pidät johtajanpuheita ja liehut Nobel-juhlissa. Niinkö sinä olet suunnitellut? Täh!

Huijareiden paraati on upea kirja. Itse en henkilökohtaisesti ole avoimien loppujen ystävä. Sen sijaan minulle on yhdentekevää päättyykö kirja surullisesti vai onnettomasti. Huijareiden paraatin loppu ei kuitenkaan voisi olla toisenlainen. Ekmanin kieli vangitsee lukijan, se on ainutlaatuisen kaunista. Omaelämäkerrallisen osuuden ajatukset kulkevat mukana lukijan ajatuksissa, kuten tässä sanomatta jäävät mielleyhtymät.

Olipa kerran nainen, joka näki ison, paksun rupikonnan, jonka oli määrä pian synnyttää. Hän sanoi: Tulenko auttamaan sinua, kun hetkesi koittaa? Se oli tietysti pelkkää pilaa. Mutta eräänä päivänä nainen kutsuttiin kiven alla olevaan koloon. Hän auttoi olentoa, joka tuskin oli rupikonna, synnytyksessä. Ja sai hopealusikoita.

Kerstin Ekman Huijareiden paraati
Suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen.
Tammi 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.