Luetaan sateenkaari-haasteen päätös

Ompun Reading the Rainbow / Luetaan sateenkaari - haaste sai myös päätöksen minunkin kirjoissa. Muuttelin luettavien kokoonpanoa useamman kerran, nyt on kaikki luettuna ja pian blogitekstit tässä paikallaan.



Milla Teräs & Karoliina Pertamo Hämärinkäinen (tässä)
Erin Hunter Etsijät 6 Tähtien henget (tässä)
Andrés Neuman Vuosisadan matkustaja
Maria Autio Varjopuutarha
Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
Mirja Karna Neljä valkoista koiraa Santiagontiellä
Peter Handke Intohimoisesta Sienestäjästä

Mila Teräs & Karoliina Pertamo Hämärinkäinen

Satumaisen herkkä kuvakirja kehottaa hiljentymään ja unohtamaan kiireen. Kirjan tekstit ovat Mila Teräksen, kuvitus Karoliina Pertamon ja graafinen suunnittelu Carlos da Cruzin.

Sininuttuinen Hämärinkäinen kutoo kangaspuilla hämärää ja laulaa hämäränhyssylauluja. Ylhäällä tähtiset takoivat uusia tähtiä kilkaten ja kalkaten.

Hämärinkäinen on pieni olento, joka kutoo kangaspuilla hämärää. Työ on tärkeää, sillä hämärän tullen yöntekijät, tähtiset ja kuunkierittäjät pääsevät toimiinsa.

Kaikki eivät ole tyytyväisiä, sillä kukkakauppias Keikanderin kukat eivät avaudu pimeässä ja joulu on tulossa. Mutta kukkakauppias oli nähnyt vilahduksen Hämärinkäisestä ja seurasi hämäränhuntua Hämärinkäisen luo ja rikkoi tämän kangaspuut sekä vangitsi maakoloon. Nyt kukkaväki näki tehdä työtään. Kiireiset ihmiset valmistelivat joulua. Mutta hämärää ei tullut. Kukankutojat nukahtelivat työnsä ääreen, mutta ympäriltä kuului riitaisaa hälinää.

Tällä välin Kontiainen vapauttaa Hämärinkäisen, joka ryhtyy heti hämäränkudontaan. Koko kylä vaipuu uneen. Levättyään kaikki jaksavat ryhtyä toimiinsa ja pieni kukankutoja Florakin saa punaisesta langasta neulotun kukan valmiiksi.

Joulutähti oli syttynyt.

Mila Teräs & Karoliina Pertamo Hämärinkäinen

Karisto. 2. painos 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Allergiavaroitus. Sain tämän kirjan Karistolta juuri ennen joulua. Tässä tekstissä on allergiavaroitus. Jatka tästä Etsijöihin, jos et kestä, niin voit skipata tekstin ja kuvan yli. Ihastuin Hämärinkäisen tarinaan, olin myyty tuosta tekemästäni lainauksesta. Viiteen vuoteen meillä ei ole ollut pentujen vilskettä, mutta nyt kävimme Dharman pennun kohdalla oheisen keskustelun.

- Mikä tämä kirja on?
- Hämärinkäisen kirja.
- Et kai ajattele? Ei kai me voida?
- Miksei me voida antaa viralliseksi nimeksi?
- Kyllä tuo houkuttelisi. Olkoon Hämärinkäinen.
- Olkoon Hämärinkäinen.

Joten Dharma ja Hämärinkäinen


 Etsijät-sarja valmiina

Erin Hunter Etsijät - Matka alkaa #1

”Kauan, kauan sitten, kauan ennen kuin karhut kulkivat maan päällä, jäätynyt meri pirstoutui palasiksi ja pienenpieniä jäänsiruja lensi ympäri taivasta. Jokaisessa sirussa asuu karhunhenki, ja jos olette hyviä, urheita ja vahvoja, jonain päivänä teidän henkenne liittyvät niiden joukkoon.”

Etsijät on Soturikissat-kirjoista tunnetun Erin Hunterin eläinfantasiasarja. Matka alkaa on sarjan aloitus (Seekers - The Quest begin 2008). Sarja on kuusiosainen. Yritän kertoa sarjojen ytimen, mutta tekstissä saattaa olla tapahtumia, joten harkitse haluatko lukea koontitekstini vai yksittäisten osien esittelyn.

Matka alkaa #1

Iso Karhujärvi #2

Savuvuori #3

Viimeinen erämaa #4

Taivaan tuli #5

Tähtien henget #6.

Erin Hunter on salanimi, jonka taakse kätkeytyy kuusi kirjailijaa. Kirjat on suomentanut Mika Renvall. Halusin tutustua Etsijöihin, sillä olin nähnyt, kuinka ahmimisikäisten silmät paloivat uuden Soturikissan saapuessa. Kissa sankarina oli heille jotain niin mahtavaa. Soturikissat viehättivät kirjojen ahmimisikäisiä Enid Blytonin Viisikkojen tavoin.

Sarjan alkuperäinen nimi on Seekers ja osan The Quest Begins. Sarja on neljän karhunpennun kehityskertomus aikuisiksi karhuiksi. Alku käynnistyy keräämällä kirjan karhut yhteen eli kukin liittyy joukkoon vuorollaan. Pentujen nimet tulevat intiaanikielisistä sanoista, esimerkiksi Ujurak tarkoittaa kalliota, Toklo toista, Lusa mustaa, Kallik tarkoittaa inuikkien kielellä salamointia ja Taqqiq kuuta. Kirjassa on shamanistista ajattelua, henkien olemassaoloa, johdatusta ja voimaeläimiä.

Pentujen sosiologiset taustat ovat erilaiset. Kallik on ”valkoinen” jääkarhunpentu, joka jää yksin jäälautalle kun sen emo ja veli katoavat. Toklo on harmaakarhu, jonka emo masentuneena hylkää toisen pennun kuoltua. Lusa on Karhulinnassa syntynyt ja elänyt mustakarhunpentu joka saa Toklon emolta tehtäväksi viedä viestin Toklolle. Lusa päättää jättää Karhulinnan tietäen, että hän menettää vanhempansa, leikkinsä ja varman ravinnon. Lusa tietää että paluuta ei enää koskaan ole, mutta Lusa janoaa vapauteen. Lattanaamojen (ihmiset) lisäksi hän tulee kohtaamaan tulipedot (autot). Lusa on hemmoteltu Karhulinnan lemmikki, jolle avara luonto on tyystin vieras.


Kukaan muu hänen perheestään ei kokisi koskaan tällaista suurta seikkailua - he eläisivät koko elämänsä samojen muurien ympäröiminä, samoissa puissa ja samoilla "vuorilla". Hän saisi sen sijaan nähdä jotain ällistyttävää. Hän näkisi maailman, vaikka häntä pelotti. Karhunkatsoja katseli häntä. Hän ei ollut yksin.

Matka alkaa on kertomus nuorten karhujen vaelluksesta, selviämisestä ilman emoa, sosiaalisista suhteista eri karhulajien joukossa ja välillä. Kirjassa karhut puhuvat ja ymmärtävät asioita omista näkökulmistaan. Asioita yritetään lähestyä karhun silmin.

Kirjassa on selkeä ekologinen aspekti. Kaikki Pohjois-Amerikan karhut kärsivät elinympäristössään muutoksista. Mustakarhut pärjäävät yleisesti ottaen paremmin kuin jääkarhut ja harmaakarhut.


Lähdin Etsijöiden matkaan huolettomasti, mutta lukiessani ihastuin karhuihin ja huomasin sarjan sisällön monimuotoisemmaksi kuin olin olettanut. Kirjasarjan tulkinnan tekee lukija, sillä kirjalla on tärkeä ekologinen ja biologinen aspekti ja sitä tulee tarkastella ympäristönsuojelun, populaatioekologian, olemassaolon taistelun sekä alkuperäiskansojen kontekstin kautta. Nämä karhut yrittävät löytää oman ekolokeronsa (ecological niche ) ihmisten pirstomassa ekosysteemissä. Aikuiselle nämä kirjat avautuvat osin eri tasolla kuin nuorelle lukijalle. Tarina on fiktiivinen seikkailukirja, realistisemman suunnan eläinfantasiaa, jossa eläimet ovat pääosissa. Biologin lukiessa tarinan hän kiinnittää huomionsa siihen, että karhut eivät käyttäydy lajityypillisesti, mutta toisaalta lukijalla pitää olla kyky antautua fiktioon, antaa fantasiageenin palaa.

Kerään sarjan omaan kirjahyllyyni.


Erin Hunter Etsijät osa 1: Matka alkaa
Jalava 2013. Kustantajalta. Kiitollisena.

Erin Hunter Etsijät - Iso Karhujärvi #2






Iso Karhujärvi on sarjan toinen osa (Seekers Great Bear Lake 2009). Tarina vie lukijan pohjoisen luonnon tundralle, missä ilmaston lämpiäminen ja ihminen muuttavat luontoa, ihmiset hakkaavat metsiä, pienentävät karhujen asuinalueita, tuhoavat siirtymäreittejä, vähentävät niiden ravintolähteitä ja ikijään reuna loittonee. Mustapolkuja (asfalttitiet) pitkin kulkevat lattanaamojen tulipedot vaarantavat karhujen hengen.

”Jää sulaa joka auringonkierrolla aina vain nopeammin”, toinen karhu sanoi. ”Me tulimme kutsumaan sen takaisin, mutta mahtavatko jäähenget kuulla meitä? Sen minä haluaisin tietää.”

Muotoaan muuttamaan (shape-shifting) pystyvä harmaakarhu Ujurak johdattaa Tokloa ja Lusaa kohti karhujen pisimmän päivän juhlapaikkaa Isolla Karhujärvellä. Ujurak näkee asiat muodonmuutoksessa esimerkiksi kotkan tai hirven tavoin. Hunter käsittelee myös rasismia ja ystävyyttä karhujen näkökulmasta ainutlaatuisella tavalla. ”Mustat” karhut ovat heikompia ja vähäosaisempia, joilta valkoiset karhut yrittävät anastaa niiden alueen ja ravinnon.

Lusalla on viesti Toklolle tämän kuolleelta emolta, mutta tämän ylpeys ei suostu sitä kuuntelemaan. Keskenkasvuiset karhunpennut kulkevat urheasti seikkailusta toiseen saavuttaakseen kohteensa. Toisaalla yksin jäänyt Kallik tekee samaa vaellusta seuraten isompien karhujen jälkiä. Nämä neljä karhunpentua ovat ”erivärisiä” ja heidän maailmankatsomuksensa on hyvin erilainen. Perillä pentujen tiet kohtaavat monien risteymien kautta ja mukaan tulee Kallikin teini-ikäinen kovisveli Taqqiq, joka kiusaa vanhuksia ja varastaa ruokaa heikommiltaan.

Harmaakarhujen juhlassa Toklo joutuu sankarin roolissa matkaamaan yksin Käpälänjälkisaarelle lepytelläkseen Arcturuksen henkeä ja palauttaakseen saalistusonnen.

Hän jäi seisomaan rantaveteen toviksi ja tunsi laineiden liplattelevan vatsan alla. Hän oli onnistunut! Hän oli viettänyt päivän ja yön Käpälänjälkisaarella ja palannut takaisin harmaakarhujen luo. Yhtäkkiä hän tunsi jonkin törmäävän jalkaansa ja upotti vaistomaisesti käpälänsä veteen. Hänen kyntensä osuivat lihavaan loheen ja hän kiskaisi sen vedestä. Sitten hän kahlasi kala kidassaan rannalle ja lähti kohti Oogrookia. Karhut väistyivät antaakseen hänelle tietä ja hän pudotti kalan puhekivelle.

Erin Hunter Etsijät osa 2: Iso Karhujärvi
Jalava 2013. Arvostelukappale.


Erin Hunter Etsijät Savuvuori #3




Savuvuori on Etsijät-sarjan kolmas osa (Seekers - Smoke mountain, 2009).


Mustakarhu Lusa, harmaakarhu Toklo ja jääkarhu Kallik lähtevät Isolta Karhujärveltä Pisimmän päivän vietosta muotoaan muuttavan harmaakarhu Ujurakin opastamana kohti Ikijään paikkaa. Mukaan liittyy pitkin hampain myös Kallikin veli Taqqiq. Kukin pennuista seuraa opastavia henkiä oman lajinsa lähtökohdista: Lusan henget ovat puissa, Toklon virtaavassa vedessä ja Kallikin tähdissä. Samoin he kukin kutsuvat kesää eri nimellä, Lusalle se on lehtiaika, Toklolle kalanhyppyaika ja Kallikille palavantaivaanaika. Taqqiq ei kuitenkaan sopeudu joukkoon, vaan päättää palata Kallikin vastusteluista huolimatta jo alkumatkasta takaisin Sulavalle merelle.

”Mutta jospa tämä onnistuisi sittenkin”. Kallik yritti vielä kerran. ”Lupaan kuunnella sinua tästedes enemmän. Ehkä… ehkä me sittenkin tulisimme kaikki jotenkin toimeen keskenämme, vaikka sinä tulisitkin mukaan. Taqqiq, minulla on kovin yksinäistä Ikijään paikassa ilman sinua.”...

”Katso noita neljää oksaa. Ne ovat nuoria oksia ja kaikki lähtevät rungosta samaan suuntaan.”

Toklo puuskahti. ”Tuo on yhtä hölmöä kuin jos lähtisi seuraamaan perhosta!”

Kallik intti. ”Etkö sinä huomaa? Neljä oksaa olemme me, me olemme pentuja, joten olemme kuin nuoria oksia, ja mekin kuljemme yhdessä. Ne näyttävät meille tien.”

Pennut löytävät kuolemaisillaan olevan vanhan jääkarhu Qopukin, joka kertoo, että matkalla viimeiseen erämaahan täytyy ylittää Isojoki ja Savuvuoret. Savuvuorten ylittäminen on vaarallista muun muassa siksi, että siellä asuva jättiläislattanaama paistaa karhuja vartaassa vuoren loimussa.

Lusan loukkaannuttua joen ylityksen jälkeen, pennut joutuvat Savuvuorelle ja Lusa pelkää kuolevansa mutta saa unessa hengiltä tehtävän:

”Paitsi että… etten minä pääse perille asti”.

”Ei pikku karhunvatukka”, Ashia sanoi. ”Sinun aikasi ei ole vielä.”

”Sinun pitää pelastaa erämaa.”

Lusan sairastaessa Toklo alkaa kuntouttaa häntä:

”Venytä etujalkojesi varpaita.”…

”Hyvä nyt takajalkojen varpaat”…

”Mene nyt makaamaan ja potki käpälilläsi kuin uisit vedessä”, hän käski.

”Ilman vettäkö”

”Niin”, Toklo sanoi. ”Tällä tavoin.” Hän laskeutui vatsalleen ja alkoi tehdä uimaliikkeitä.

Savuvuorella:

Heidän otettuaan siellä pari käpälänaskelta Kallik alkoi yskiä ja hieroa silmiään. Käpälistä jäi mustia tahroja hänen naamaansa. Toklo katsoi alas ja huomasi maan olevan mustana noesta.

Välillä ihmetellään:

Hän nuuhkaisi jokaista tulipetoa, jonka ohi he hiipivät, mutta melkein kaikki näyttivät nukkuvan lattanaamojen pesien ulkopuolella. Niiden kova turkki oli joko hopeanvärinen tai punainen tai vihreä tai kirkkaansininen tai musta – ja kerran Lusa näki yhden auringonkeltaisenkin. Hän pohti, tulivatko ne kaikki toimeen keskenään vai olivatko vain samanväriset ystävällisissä väleissä toistensa kanssa.

Miten pentujen käy, selviävätkö he viimeiseen erämaahan? Esteenä on pohjoinen, ankara luonto ja ihmisen aikaansaamat esteet: mustapolut (asfalttitiet ja niiden ylittäminen), tulipedot ja kaivannot sekä metsästäjät, joita pitää paeta henkensä kaupalla. Ilmasto lämpiää, jää pakenee pohjoisemmaksi, erämaa pirstoutuu. Karhunpentujen ”puhe” ottaa kantaa luonnon tuhoutumiseen. Etsijöissä viehättää kirjojen mytologia, historia, maantieteellinen ja geologinen aspekti sekä globaalisesti vaikuttava ilmastonmuutos. Lusa on oma suosikkikarhuni.

Erin Hunter Etsijät 3: Savuvuori
Jalava 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Etsijät Viimeinen erämaa #4





Viimeinen erämaa (Seekers: The Last Wilderness 2010) on sarjan neljäs osa.


Victoria Holmes on kertonut, että kun Soturikissat-sarjan innoittamana haettiin uutta eläinjoukkoa seikkailemaan, aluksi mietittiin koiria, mutta niitä pidettiin elintavoiltaan liian samanlaisina kuin kissoja eli Soturikissat-sarjaa (sittemmin koirat on kuitenkin otettu käyttöön). Eläinlajiksi palloteltiin niin hevosia, saukkoja kuin delphiinejä, mutta näitä kaikkia pidettiin liian ”kesyinä” taistelemaan ja luomaan jännittäviä kohtauksia. Karhujen mukana saatiin Victoria Holmesin omat ympäristönsuojeluintressit, kierrätys ja halu pelastaa maapallo. Holmes on myös saanut vaikutteita alkuperäiskansojen kielestä ja kulttuurista. Esimerkiksi Ujurak pystyy muodonmuutokseen, joten hahmon innoittajana on ollut usko siihen, että shamaani pystyy muuntumaan toiseksi eläimeksi. Karhujen erilaisuus ja erivärisyys saa esiin ”rasismia”, kun karhujen erilaiset olemukset, taustat ja uskomukset aiheuttavat keskinäisiä kahnauksia.

Alun perin orvoksi jääneet Toklo, Kallik, Lusa ja Ujurak kohtasivat sarjan aiemmissa osissa ja lähtivät Ujurakin johdolla etsimään Viimeistä suurta erämaata. Lusalla oli suojattu elämä eläintarhassa, mutta tällä oli vapauden jano ja niin tämä karkasi lattanaamojen ja tulipetojen maailmaan. Pitkän taipaleen ja erilaisten vaarojen jälkeen he ovat vihdoin löytäneet etsimänsä. Vihdoinkin ruokaa on tarjolla yllin kyllin.

Valkoisena jääkarhuna Kallik tuntee jään kutsun, Toklo on harmaakarhu, jonka tekee mieli lähteä merkkaamaan reviiriään puihin, Lusa on pieni mustakarhun pentu, joka ei tahdo pysyä muiden kyydissä ja jota muut eivät kuuntele. Lusa haluaisi olla villi mustakarhu, asua metsässä ja kiipeillä puissa, mutta ei haluaisi eroon ystävistään. Ujurakin päässä kuuluu kuitenkin: Tämä ei ole vielä tässä.

Hanheksi muuntautunut Ujurak nielaisee uistimen ja on menehtyä. Ystävykset kantavat lattanaamaksi muuntuneen Ujurakin parantaja Tiinchuun majan eteen ja toivovat parasta.

”Se on ohi”, Tiinchuu vakuutti. ”Annoin sinulle lutukkaa verenvuotoon ja auringonhattua tulehdukseen.”

”Juo tätä”, parantaja sanoi istuutuen vuoteen reunalle. ”Se on tehty lamosalalin marjoista. Se helpottaa kipua ja auttaa nukkumaan. Siinä on myös seljaa laskemaan kuumetta.”

Hänet viedään kuitenkin läheiseen kaupunkiin sairaalaan ja toiset huolestuvat. Tällä välin Toklo ryhtyy elämään oikean harmaakarhun tavoin, mutta saa huomata, että oman reviirin eli oman elinpiirin valtaaminen ei ole helppoa. Kallik ja Lusa lähtevät pelastamaan Ujurakia ja kuinka ollakaan nöyryytetty Toklo yhyttää heidät kaupungin rajalla. Sairaalamatkalla Ujurakille kuitenkin selviää, mikä on ongelma.

”Mitä täällä on tapahtunut?” Ujurak kysyi tyrmistyneenä.

”Tämä on Propkinin öljykenttä”, hoitaja selitti. ”Tuolla tavoin öljyä saadaan maasta.” Hän pörrötti hymyillen Ujurakin hiuksia.

Lumivalkoisin siivin ilmassa liitävä Ujurak rääkäisi epätoivoissaan. Hänen painajaisnäyssään karhuja ei enää ollut, eikä liioin karibuja, hanhia eikä kettujakaan – vain putkia ja melua ja katkun pilaamaa ilmaa niin kauas kuin silmä kantoi. Saaste oli levinnyt jopa merelle: jäässä nousi esiin mustia seiniä, aaltoihin vyöryi jätteitä. Pakopaikkaa ei ollut.


Viimeinen erämaa on Hunterin väkevä kuvaus pohjoisen haavoittuvasta luonnosta öljykenttien uhatessa levitä viimeisiinkin erämaihin. Tarina on mukaansatempaava ja sen lukee mielellään aikuisempikin lukija. Toki luin lääkekasvien käytön tarkemmin ja oikein ne olivat. Lusa on suosikkini ja haluan tämän selviävän. Viimeinen erämaa on eläinfantasiaa ja arvostan sen ekologista aspektia. Biologina näen sarjassa paljon hyvää ja fantasian lukijana pystyn astumaan sen maailmaan, vaikka karhut eivät aina käyttäytyisi niin lajityypillisten tapojensa mukaisesti.

Erin Hunter Etsijät 4 – Viimeinen erämaa
Jalava 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Erin Hunter Etsijät 5 – Taivaan tuli





Taivaan tuli (Seekers: Fire in the sky 2010) on sarjan viides osa.


Alun perin orvoksi jääneet Toklo, Kallik, Lusa ja Ujurak kohtasivat sarjan aiemmissa osissa ja lähtivät Ujurakin johdolla etsimään Viimeistä suurta erämaata. Edellisessä osassa he saavuttivat viimeisen erämaan ja nyt he ovat pohjoisessa meren rannalla, josta he näkevät ikijään reunan.

Jääkarhu Kallikia ikijää vetää puoleensa ja muutaman päivän odottelun jälkeen Kallik uskoo jään reuna lähentyneen tarpeeksi, jotta karhut voivat uida jään reunalle. Saavuttaessaan jään karhut saavat huomata, että jopa kävely siellä on vaikeaa. Myrsky ja lumisade hankaloittavat elämää, mutta Kallik osaa kaivaa lumeen lämpimän pesän. Kaverukset kohtaavat matkallaan kynnettömien tulipetojen (jäänmurtajien) tekemiä railoja, joissa ui miekkavalaita.

Ylittäessään railoa Kallik putoaa veteen ja miekkavalaat yrittävät siepata hänet, mutta muodonmuutokseen kykenevä Ujurak muuntautuu maitovalaaksi ja työntää Kallikin takaisin jäälle.


Kuolema ja vaarat vaanivat siis varjoissa syvällä jään allakin, ja maistuivat öljylle ja lattanaamoille ja puskivat eläimet ja kalat tieltään yhtä helposti kuin hän oli puhaltanut pikku ravut esiin merenpohjan hiekasta. Ujurak epäili, ettei hän saisi enää koskaan tuntea olevansa turvassa.


Ruoan hankinta on vaikeaa, sillä hylkeiden pyynti ei ole helppoa. Lusalle rasvainen hylkeenliha ei edes maistu. Lusa mielisi mustikoita, hedelmiä ja toukkia ja elämä hangoittelee muutenkin, sillä väsymys painaa ja nukahtelevaisen Lusan hereille saanti on vaikeaa (talviunen tarve).

Kallik tunsi taas syyllisyyden tulvahduksen sisällään. Mikä valkoinen karhu se sellainen oli, joka ei edes hyljettä saanut napattua? Ehkei hän pystyisikään lopulta huolehtimaan ystävistään. Toisaalta häntä ärsytti ajatella Tokloa ja Lusaa. Antaisivat nyt hänelle edes tilaisuuden! Hän oli seurannut heitä maalla silloinkin kun Toklolta oli joskus jäänyt saalis saamatta.

Nelikko vaipuu jo epätoivoon, vaikka Ujurak patistelee matkan jatkamiseen. Lopuksi kaikkien toivon hiipuessa jokaiselle ilmestyy unessa oma tähtikarhu kertomaan, mitä kunkin tulee tehdä. Ujurakille kerrotaan, että oikea suunta on kohti nousevaa aurinkoa. Vastusteluista huolimatta Lusa ja Toklo päättävät palata mantereelle. Ensin he törmäävät uppoavaan laivaan ja tämän jälkeen öljynporauslauttaan, jolla on sattunut öljyvahinko. Lusa tahrii turkkinsa öljyyn ja joutuu puhdistettavaksi, mutta puhdistajien hämmästykseksi musta väri ei vain lähde. Lopulta nämä tajuavat, että Lusa on mustakarhu eikä jääkarhu.

Taivaan tulessa Hunter jatkaa pohjoisen haavoittuvan luonnon kuvaustaan. Öljynporauslauttoja ja jäänmurtajien tekemiä uomia on ohenevalla ikijäälläkin. Lisäksi tällä arktisilla alueella tapahtuu öljytuhoja, joiden seurauksena eläimiä pestään öljystä...


Viides osa on selvästi väliosa karhunelikon seikkailuille ikijäällä, sillä juonenkäänteitä on niukasti, mutta näin sarjaan on saatu kuusi osaa Soturikissojen tavoin.

”Ei”, valkoinen karhu sanoi silmäillen nahkapesässä hyöriviä lattanaamoja. ”Ei kannata.” Hän laskeutui makuulle, laski pään käpäliensä päälle ja sulki silmänsä. ”Minun tuntemaani maailmaa ei ole enää”, hän sanoi suruissaan. ”Eikä koskaan enää tule.”

Erin Hunter Etsijät 5 – Taivaan tuli
Jalava 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.


Erin Hunter Etsijät Tähtien henget #6

”Henget eivät tule enää luoksemme niin kuin ennen, eivätkä karhut tiedä mistä se johtuu. He jäävät yksin. Karhujen aika voi pian olla ohi.”

Tähtien henget on sarjan kuudesosa ja samalla päätöosa (Spirits in the Stars).

Lusa, Toklo, Ujurak ja Kallik jatkavat vaellustaan ikijään poikki. Vihdoin he saapuvat valkoisten karhujen asuttamalle saarelle, jossa heihin suhtaudutaan epäluuloisesti. Valkoiset karhut ovat sairaita ja heitä kuolee. Saalistusreissulla Lusa keksii, että putkesta vuotaa myrkkyä mereen ja hylkeet, joita karhut syövät ovat saastuneet. Nelikko päättää muuttaa hyljeyhteiskunnan puhtaalle meren lahdelle, jotta valkoiset karhut paranisivat.

Mutta tämäkään ei pelasta erämaata. Ujurak näkee unessa, mikä saaren ongelma on ja välkky Lusa oivaltaa nopeasti mitä pitää tehdä. Tuumasta toimeen. Tehtävä onnistuu, mutta lattanaamojen jahdatessa heitä helikopterilla, melu saa aikaan lumivyöryn, joka koituu erään karhujemme kohtaloksi. Sureva kolmikko suuntaa mantereelle. Onko Kallik heidän mukanaan ja jos on, niin malttaako hän poistua kaihoamaltaan ikijäältä?

Tähtien henget jatkaa neljän karhun seikkailuja vaarasta toiseen. Ujurakin muuntautumiskyvyn ansiosta aina selvitään. Loppuratkaisu viimeisen erämaan pelastamiseksi tuntuu vähän yltiöoptimistiselta. Mutta suotakoon se anteeksi fantasian hengessä.


Erin Hunter Etsijät 6 – Tähtien henget
Jalava 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Taivaan tuli ja Pimeys laskeutuu ja Vaikea taival

Erin Hunter Etsijät 5 – Taivaan tuli


Taivaan tuli (Seekers: Fire in the sky 2010) jatkaa pseudonyymi Erin Hunterin Etsijät-sarjaa (aiemmat osat: Matka alkaa, Iso Karhujärvi, Savuvuori ja Viimeinen erämaa). Alkuperäinen sarja ilmestyi jo vuosien 2008-2011 välisenä aikana kuusiosaisena. Sarjan viimeinen osa Tähtien henget ilmestyy meillä syksyllä 2015.

Aikoinaan orvoksi jääneet Toklo, Kallik, Lusa ja Ujurak kohtasivat sarjan aiemmissa osissa ja lähtivät Ujurakin johdolla etsimään Viimeistä suurta erämaata. Edellisessä osassa he saavuttivat viimeisen erämaan ja nyt he ovat pohjoisessa meren rannalla, josta he näkevät ikijään reunan.

Jääkarhu Kallikia ikijää vetää puoleensa ja muutaman päivän odottelun jälkeen hän on sitä mieltä, että jään reuna on lähentynyt tarpeeksi ja he päättävät uida jään reunalle. Saavutettuaan jään he huomaavat, että jopa kävely siellä on liukastelevaa. Nelikolla on vaikeaa myrskyssä ja lumisateessa, mutta onneksi Kallik osaa kaivaa lumeen lämpimän pesän. Kaverukset kohtaavat matkallaan jäänmurtajien tekemiä railoja, joissa ui miekkavalaita, myrskyjä ja kylmää. Ylittäessään railoa Kallik putoaa veteen ja miekkavalaat ovat siepata hänet, mutta muodonmuutokseen kykenevä Ujurak muuntautuu maitovalaaksi ja työntää Kallikin takaisin jäälle.

Kuolema ja vaarat vaanivat siis varjoissa syvällä jään allakin, ja maistuivat öljylle ja lattanaamoille ja puskivat eläimet ja kalat tieltään yhtä helposti kuin hän oli puhaltanut pikku ravut esiin merenpohjan hiekasta. Ujurak epäili, ettei hän saisi enää koskaan tuntea olevansa turvassa.


Ruoan hankinta on vaikeaa, sillä hylkeiden pyytäminen ei ole helppoa. Lusalle rasvainen hylkeenliha ei edes maistu. Hän haluaisi mustikoita, hedelmiä ja toukkia. Lusaa elämä koettelee. Väsymys ja uni vaivaa. Lusaa ei meinaa saada edes hereille. (talviunen tarve).

Kallik tunsi taas syyllisyyden tulvahduksen sisällään. Mikä valkoinen karhu se sellainen oli, joka ei edes hyljettä saanut napattua? Ehkei hän pystyisikään lopulta huolehtimaan ystävistään. Toisaalta häntä ärsytti ajatella Tokloa ja Lusaa. Antaisivat nyt hänelle edes tilaisuuden! Hän oli seurannut heitä maalla silloinkin kun Toklolta oli joskus jäänyt saalis saamatta.

Nelikko vaipuu jo epätoivoon, vaikka Ujurak patistelee koko ajan, että matkaa on jatkettava. Lopulta, kun kaikkien toivo alkaa hiipua, jokaiselle ilmestyy unessa oma tähtikarhunsa, joka kertoo mitä tulee tehdä. Ujurakille kerrotaan, että oikea suunta on kohti nousevaa aurinkoa, mutta vastusteluista huolimatta Lusa ja Toklo päättävät palata mantereelle. Ensin he törmäävät uppoavaan laivaan ja tämän jälkeen öljynporauslauttaan, jolla on sattunut öljyvahinko. Lusa tahrii uidessaan turkkinsa ja hän joutuu vangiksi, missä häntä aletaan puhdistaa öljystä, mutta musta väri ei vain lähde. Lopulta puhdistajat tajuavat, että Lusa on mustakarhu eikä jääkarhu.


Taivaan tulessa Hunter jatkaa kuvaustaan pohjoisen haavoittuvasta luonnosta. Öljynporauslauttoja ja jäänmurtajien tekemiä uomia on ohenevalla ikijäälläkin. Öljytuhoja sattuu arktisilla alueilla, eläimiä pestään öljystä... Tarina on hyvin kirjoitettu ja sen lukee mielellään aikuisempikin. Suositusikä on yli kymmenvuotiaille. Viides osa on kuitenkin selvästi väliosa, joka on kirjoitettu, jotta sarjaan on saatu kuusi osaa niin kuin Soturikissoissa ja Selviytyjissä. Karhunelikko seikkailee ikijäällä, mutta juonen käänteitä on vähän. Kirjan kansi on erittäin onnistunut.

”Ei”, valkoinen karhu sanoi silmäillen nahkapesässä hyöriviä lattanaamoja. ”Ei kannata.” Hän laskeutui makuulle, laski pään käpäliensä päälle ja sulki silmänsä. ”Minun tuntemaani maailmaa ei ole enää”, hän sanoi suruissaan. ”Eikä koskaan enää tule.”

Erin Hunter Etsijät 5 – Taivaan tuli
Alkuperäisteos Fire in the sky 2010
Suomentaja Mika Renvall
Jalava 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.



Erin Hunter Selviytyjät 3 – Pimeys laskeutuu


Pimeys laskeutuu (Darkness falls 2013) on Erin Hunterin eläinfantasiasarja Selviytyjien (Survivors) kolmas osa. Teoksen on suomentanut Veli-Pekka Ketola. Pimeys laskeutuu jatkuu suoraan edellisestä osasta. Lykkyä syytetään petoksesta ja Alfa tuomitsee hänet merkattavaksi pysyvästi.

Alfa ei ollut vielä lopettanut. ”Ja uusi omega saa pysyvän muistutuksen petollisuudestaan: arpi hänen kyljessään auttaa jokaista muistamaan, mitä hän on tehnyt.”

Kesken seremonian alkaa kuulua kuitenkin kimeää vonkunaa entisen kaupungin suunnasta ja lauman koirat joutuvat paniikkiin.


Lykky kääntyi katsomaan metsän takaa nousevaa mustaa savua, ja hänen hengityksensä salpautui. Se oli kuin myrskypilvi, mutta vieläkin mustempi. Se toi mieleen savupilven, jonka Lykky oli kerran nähnyt kaupungissa, kun joukko mölyhäkkejä oli hyökännyt tiellä toistensa kimppuun ja roihahtanut liekkeihin. … Yksi toisensa jälkeen koirat vaikenivat tyrmistyneinä ja vain katselivat savun leviämistä.


Lykky karkotetaan pysyvästi laumasta ja hän lähtee yksinäisenä koirana takaisin kaupunkiin etsimään Mikkiä, joka on kadonnut yön aikana laumasta. Hän nauttii vapaudestaan, kunnes huomaa, että yksinäisen koiran on vaikea tulla toimeen luonnossa, metsästäminen on vaikeaa ja puolustautuminen petoja (kojootit, karhu) vastaan on yksin vaikeaa. Kaupungin hän toteaa olevan raunioitunut, pitkätassut eivät ole palanneet, ruokaa eikä puhdasta vettä ole, taloja romahtelee lisää ja laitapuolen kulkijat ryöstelevät ja yrittävät löytää ruokaa jäljellä olevista. Lisäksi musta pilvi kylvää myrkyllistä sadetta.





Löydettyään Mikin entisen romahtamaisillaan olevan kotitalon luota he päättävät palata takaisin lauman luo. Matkalla he löytävät hurjakoirien (Guard dog!) pentueen, jonka emo on kuollut. He päättävät viedä pennut lauman luo, vaikka ne ovat pieniä ja niiden hurjakoiran luonto on pyrkimässä esiin. Alfa kuitenkin juuri ja juuri hyväksyy pennut leiriin. Samoin Lykky pääsee takaisin omegaksi. Lauman on etsittävä koko ajan uutta ja parempaa leiripaikkaa.





Lykky ajatteli kuinka Taivaskoirat olivat tuoneet sumun. ”Henkikoirat ovat meidän puolellamme, olen varma siitä. Tarvitsemme heidän apuaan pitkällä matkalla, joka on edessämme. Maailma muuttui pitkätassujen lähdettyä. Ehkä se palaa ennalleen ja pitkätassut tulevat takaisin. Tai ehkä tulee uusi Suuri murahdus, joka muuttaa maata uudelleen. Mutta toistaiseksi on vain yksi ratkaisu. Meidän on pysyttävä liikkeellä.”

Sarjan osassa ei ole yhtenäistä juonta, vaan enemmänkin erillisiä tapahtumia ja aina kriittisellä hetkellä tapahtuu jotain dramaattista, joka kääntää tilanteen. Kirja on hieman ankea, täynnä pahansuopuutta ja väkivaltaa. Suuren murahduksen jälkeiset katastrofit jatkuvat. Koirat tappelevat keskenään tai muiden petojen kanssa. Välillä joku koira kuolee. Alfa on varsinainen tyranni johtajana. Kriisitilanteessa hän menettää hermonsa muuttuen pelkuriksi, mutta on sen jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kirjassa tuodaan esiin hyvin jengikäyttäytyminen, heikoimpien kaltoinkohtelu ja ryhmädynamiikka. Ryhmän jäseniä kohdellaan epäreilusti, tehdään hätäisiä päätöksiä ja jaetaan epäoikeudenmukaisia tuomioita pinnallisten mielipiteiden ja puolitotuuksien perusteella. Lykyn persoona on myös monitahoinen, päättämätön, hän ei oikein tiedä mitä tahtoo.


Tästä osasta puuttuu se syvällisyys, mitä Hunterin aiemmissa kirjoissa on ollut. Tämä osa on enemmän varhaisnuorisolle suunnattu koirien seikkailukertomus. Karhusarjassa on mukana tärkeitä ekologisia näkemyksiä luonnon kestokyvystä.


Erin Hunter Selviytyjät 3 – Pimeys laskeutuu

Jalava 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.




Erin Hunter Selviytyjät 4 – Vaikea taival




Vaikea taival (The broken path 2014) on Erin Hunterin eläinfantasiasarja Selviytyjien (Survivors) neljäs osa. Teoksen on suomentanut Veli-Pekka Ketola.


On tullut aika antaa Roihun ja kuun pennuille nimet. Seremoniaa varten tarvitaan valkoinen kaniini ja sitä ja tietenkin muutakin ruokaa ja sitä Lykky, Roihu ja Lipsu ovat lähteneet metsästämään. Lykky on otettu pitkin hampain takaisin laumaan ja hän on tappeluiden kautta pystynyt kohoamaan arvojärjestyksessä korkeaan metsästäjän asemaan.


Tuhkasade jatkuu ja lauma joutuu siirtymään aina kauemmaksi päästäkseen turvalliselle alueelle. Mutta matka on hankala, Veitsen johtama hurjakoirien lauma on kannoilla ja he törmäävät uuteen vihamieliseen villikoirien laumaan, jota johtaa raivohullu, ja jota muu lauma tottelee sokeasti. Alfan johtamiskyvyt ovat edelleen hakusessa ja Lykyn hermoja ja neuvokkuutta tarvitaan. Lykky tuntee vihdoinkin sopeutuneensa villiin luontoon ja laumakoiraksi.


Aikoinaan hän oli ällistynyt itsessään tapahtunutta muutosta. Hän oli rakastanut aikaa yksinäisenä koirana, joka kuljeksi kaupungin kaduilla ja kaiveli pitkätassujen jätteitä. Hän oli ollut ylpeä, jos oli onnistunut nappaamaan vanhan, puoliksi syödyn kanan ruokatalon jätelaatikosta.


Toisaalta välillä Lykkykin on tyytyväinen hierarkian ankaruudesta: Yhdessä hurjakoiranpennut pystyisivät päihittämään Lykyn, mutta kyse oli muustakin kuin raa’asta voimasta, ja he tiesivät sen yhtä hyvin kuin Lykky. Minä olen laumassa Lipsun yläpuolella ja korkea-arvoisempi kuin Mörö, ja hänen vaistonsa käskee edelleen alistua.


Kuten muissakin Hunterin sarjoissa (Soturikissat ja Etsijät), maagisuudella on vahva rooli. Niin Henkikoira, Pelkokoira, Aurinkokoira, Kuukoira kuin Taivaskoira johtavat koirien elämää. Sarjoille on yhteistä myös pääosan esittäjä, joka on kaikissa karannut ihmisten luota villiin luontoon: Selviytyjissä Lykky (entinen nimi Napsu), Etsijöissä mustakarhunpentu Lusa ja Soturikissoissa nuori kollikissa Tulitassu (Ruska).


Etsiessään uutta leiripaikkaa lauma saapuu pitkätassujen tuhoutuneeseen kaupunkiin, jossa lojuu, kuolleita, mätäneviä ruumiita. Alfan edelleen epäröidessä ja pilkatessa muita, varsinkin hihnakoiria, Roihu haastaa hänet lauman johtajuudesta. Taistelu tultaisiin pitämään seuraavana yönä. Päivän metsästysreissulla yksi metsästäjistä joutuu kuitenkin pitkätassujen vangiksi ja tilanne muuttuu ratkaisevasti.


Kirjan alussa on lueteltu laumojen jäsenet, mikä helpottaa huomattavasti tilanteen seuraamista. Myöskin tämä osa on lähinnä koirien seikkailukertomus. Jokin katastrofi on tapahtunut, mutta siihen vain viitataan, eikä missään vaiheessa kerrota mitä se on ollut. Ihmiset on kuitenkin alueelta evakuoitu.


Ensin Lykky ei tuntenut mitään, mutta sitten taivaalta alkoi tulla valtavat määrät vettä ja märkää tuhkaa. Mustat hiutaleet takertuivat Lykyn märkään turkkiin, ja niistä valui vettä hänen haavoihinsa. Sade poltti pahemmin kuin mäyrän kynnet; myrkyllinen vesi tuntui menevän lihan läpi ja syövyttävän luita.


Erin Hunter Selviytyjät 4 – Vaikea taival
Jalava 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Erin Hunter Etsijät 4 – Viimeinen erämaa ja Vuosi kuvina Tammikuu

Viimeinen erämaa (Seekers: The Last Wilderness 2008) jatkaa pseudonyymi Erin Hunterin Etsijät-sarjaa jo neljännellä osalla. Alkuperäinen sarja ilmestyi jo 2008-2011 välisenä aikana kuusiosaisena. Sarjan viides osa ilmestyy meillä keväällä 2015 ja päätösosa syksyllä 2015.


Victoria Holmes on kertonut, että kun Soturikissat-sarjan innoittamana haettiin uutta eläinjoukkoa seikkailemaan, mietittiin ensin koiria, mutta niitä pidettiin elintavoiltaan liian samanlaisina kuin kissoja eli Soturikissat-sarjaa (sittemmin koirat on kuitenkin otettu käyttöön). Mietittiin hevosia, saukkoja ja delphiinejä, mutta näitä kaikkia pidettiin liian ”kesyinä” taistelemaan ja luomaan jännittäviä kohtauksia. Karhujen mukana saatiin Victoria Holmesin omat ympäristönsuojeluintressit, kierrätys ja halu pelastaa maapallo. Holmes on myös saanut vaikutteita alkuperäiskansojen kielestä ja kulttuurista. Esimerkiksi muotoaan muuttamaan pystyvän Ujurakin innoittajana on ollut shamaanit, joiden on oletetaan pystyvän muuntumaan toisiksi eläimiksi. Karhut ovat erivärisiä ja rasismi nostaa päätään ja erivärisillä karhuilla on erilaiset taustat ja uskomukset, jotka aiheuttavat kahnauksia.


Alun perin orvoksi jääneet Toklo, Kallik, Lusa ja Ujurak kohtasivat sarjan aiemmissa osissa ja lähtivät Ujurakin johdolla etsimään Viimeistä suurta erämaata. Lusalla oli suojattu elämä eläintarhassa, mutta vapauden hinku sai hänet karkaamaan lattanaamojen ja tulipetojen maailmaan. Pitkän taipaleen ja erilaisten vaarojen jälkeen joukkio löytää vihdoin etsimänsä. Vihdoinkin ruokaa on tarjolla yllin kyllin.


Kallik on suuri valkoinen jääkarhu, joka tuntee jään kutsun, Toklo on harmaakarhu, jonka tekee mieli lähteä merkkaamaan reviiriään puihin, Lusa on pieni mustakarhun pentu, joka ei tahdo pysyä muiden kyydissä ja jota muut eivät kuuntele, kun hän haluaisi olla villi mustakarhu, asua metsässä ja kiipeillä puissa, mutta ei haluaisi eroon ystävistään. Ujurakin päässä kuuluu kuitenkin: Tämä ei ole vielä tässä.

Hanheksi muuntautunut Ujurak nielaisee uistimen ja on menehtyä. Ystävykset kantavat lattanaamaksi muuntuneen Ujurakin parantaja Tiinchuun majan eteen ja toivovat parasta.

”Se on ohi”, Tiinchuu vakuutti. ”Annoin sinulle lutukkaa verenvuotoon ja auringonhattua tulehdukseen.”


”Juo tätä”, parantaja sanoi istuutuen vuoteen reunalle. ”Se on tehty lamosalalin marjoista. Se helpottaa kipua ja auttaa nukkumaan. Siinä on myös seljaa laskemaan kuumetta.”

Hänet viedään kuitenkin läheiseen kaupunkiin sairaalaan ja toiset huolestuvat. Tällä välin Toklo ryhtyy elämään oikean harmaakarhun tavoin, mutta saa huomata, että oman reviirin valtaaminen ei olekaan niin yksinkertaista. Kallik ja Lusa lähtevät pelastamaan Ujurakia ja kuinka ollakaan nöyryytetty Toklo yhyttää heidät kaupungin rajalla. Sairaalamatkalla Ujurakille kuitenkin selviää, mikä on ongelma.

”Mitä täällä on tapahtunut?” Ujurak kysyi tyrmistyneenä.
”Tämä on Propkinin öljykenttä”, hoitaja selitti. ”Tuolla tavoin öljyä saadaan maasta.” Hän pörrötti hymyillen Ujurakin hiuksia.

…

Lumivalkoisin siivin ilmassa liitävä Ujurak rääkäisi epätoivoissaan. Hänen painajaisnäyssään karhuja ei enää ollut, eikä liioin karibuja, hanhia eikä kettujakaan – vain putkia ja melua ja katkun pilaamaa ilmaa niin kauas kuin silmä kantoi. Saaste oli levinnyt jopa merelle: jäässä nousi esiin mustia seiniä, aaltoihin vyöryi jätteitä. Pakopaikkaa ei ollut.

Viimeinen erämaa on Hunterin kuvaus pohjoisen haavoittuvasta luonnosta öljykenttien uhatessa levitä viimeisiinkin erämaihin. Tarina on hyvin mukaansatempaava ja sen lukee mielellään aikuisempikin lukija. Totta kai luin nuo lääkekasvien käytön tarkemmin ja oikein ne olivat. Viimeinen erämaa on eläinfantasiaa ja arvostan sen ekologista aspektia. Biologina näen siinä paljon hyvää ja fantasian lukijana pystyn astumaan sen maailmaan, vaikka karhut eivät olisi juuri niin lajityypillisiä tapoineen.


Erin Hunter Etsijät 4 – Viimeinen erämaa

The Last Wilderness 2008

Suomentaja Mika Renvall.

Jalava 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Vuosi kuvina tammikuu

Huomaatko näiden kuvien välisen eron? Nuo langat pimentävät pienenkin myrskyn  jälkeen kotimme.

Lunta ei ole paljon. Tuon sentään sietää.

Erin Hunter Etsijät osa 1: Matka alkaa ja 3. Savuvuori

”Kauan, kauan sitten, kauan ennen kuin karhut kulkivat maan päällä, jäätynyt meri pirstoutui palasiksi ja pienenpieniä jäänsiruja lensi ympäri taivasta. Jokaisessa sirussa asuu karhunhenki, ja jos olette hyviä, urheita ja vahvoja, jonain päivänä teidän henkenne liittyvät niiden joukkoon.”

Etsijät on Soturikissat-kirjoista tunnetun Erin Hunterin toinen eläinfantasiasarja. Matka alkaa on trilogian aloitus. Iso Karhujärvi on trilogian toinen osa ja aloitin lukemiseni siitä.

Matka alkaa ilmestyi helmikuussa 2013. Kolmas osa Savuvuori ilmestyi 2014 pian Iso Karhujärven jälkeen. Erin Hunter on salanimi, jonka taakse kätkeytyy kuusi kirjailijaa. Kirjan on suomentanut Mika Renvall. Halusin tutustua Etsijöihin, sillä olin nähnyt, kuinka ahmimisikäisten silmät paloivat uuden Soturikissan saapuessa. Kissa sankarina oli heille jotain niin mahtavaa.

Sarjan alkuperäinen nimi on Seekers ja osan The Quest Begins. Sarja seuraa neljän karhunpennun seikkailuja. Alku käynnistyy keräämällä kirjan karhut yhteen eli kukin liittyy joukkoon vuorollaan. Pentujen nimet tulevat intiaanikielisistä sanoista, esimerkiksi Ujurak tarkoittaa kalliota, Toklo toista, Lusa mustaa, Kallik tarkoittaa inuikkien kielellä salamointia ja Taqqiq kuuta. Kirjassa on shamanistista ajattelua, henkien olemassaoloa ja johdatusta ja voimaeläimiä.

Pentujen sosiologiset taustat ovat erilaiset. Kallik on ”valkoinen” jääkarhunpentu, joka jää yksin jäälautalle kun sen emo ja veli katoavat. Toklo on harmaakarhu, jonka emo masentuneena hylkää sen toisen pennun kuoltua. Lusa on mustakarhunpentu, joka on syntynyt Karhulinnassa, ja joka saa Toklon emolta tehtäväksi viedä viesti Toklolle. Lusa päättää jättää Karhulinnan tietäen, että hän menettää vanhempansa, leikkinsä ja ravinnon. Lusa tietää että paluuta ei koskaan ole. Lattanaamojen (ihmiset) lisäksi hän tulee kohtaamaan tulipedot (autot). Lusa on hemmoteltu Karhulinnan lemmikki, jolle avara luonto on tyystin vieras.

Kukaan muu hänen perheestään ei kokisi koskaan tällaista suurta seikkailua - he eläisivät koko elämänsä samojen muurien ympäröiminä, samoissa puissa ja samoilla "vuorilla". Hän saisi sen sijaan nähdä jotain ällistyttävää. Hän näkisi maailman. Vaikka häntä pelotti. Karhunkatsoja katseli häntä. Hän ei ollut yksin.

Matka alkaa on kertomus nuorten karhujen vaelluksesta, selviämisestä ilman emoa, sosiaalisista suhteista eri karhulajien joukossa ja välillä. Kirjassa karhut puhuvat ja ymmärtävät asioita omista näkökulmistaan. Asioita yritetään lähestyä karhunsilmin.

Kirjassa on selkeä ekologinen aspekti. Kaikki Pohjois-Amerkian karhut kärsivät elinympäristössään muutoksista. Mustakarhut pärjäävät yleisesti ottaen paremmin kuin jääkarhut ja harmaakarhut.

Lähdin Etsijöiden matkaan huolettomasti, mutta lukiessani ihastuin karhuihin ja huomasin sisällön huomattavasti monimuotoisemmaksi kuin olin olettanut. Kirjasarjan tulkinnan tekee lukija, sillä kirjalla on tärkeä ekologinen ja biologinen aspekti ja sitä tulee tarkastella olemassaolon taistelun sekä alkuperäiskansojen kontekstin kautta. Nämä karhut yrittävät löytää oman ekolokeronsa ihmisten pirstomassa ekosysteemissä. Aikuiselle nämä kirjat avautuvat aivan osin tasolla kuin nuorelle lukijalle. Tarina on fiktiivinen seikkailukirja, realistisemman suunnan eläinfantasiaa, jossa eläimet ovat pääosissa. Biologin lukiessa tarinan hän kiinnittää huomionsa siihen, että karhut eivät käyttäydy lajityypillisesti, mutta toisaalta lukijalla pitää olla kyky antautua fiktioon, antaa fantasiageenin palaa. Kerään sarjan omaan kirjahyllyyni.


Erin Hunter Etsijät osa 1: Matka alkaa
Jalava 2013. Työkappale-leimalla. Kiitollisena.

Erin Hunter Etsijät 3: Savuvuori




Savuvuori on Etsijät sarjan kolmas osa. Se ilmestyi Mika Renvallin suomentamana keväällä 2014.
Mustakarhu Lusa, harmaakarhu Toklo ja jääkarhu Kallik lähtevät Isolta Karhujärveltä Pisimmän päivän vietosta muotoaan muuttavan harmaakarhu Ujurakin opastamana kohti Ikijään paikkaa. Mukaan liittyy pitkinhampain myös Kallikin veli Taqqiq. Kukin pennuista seuraa opastavia henkiä oman lajinsa lähtökohdista: Lusan henget ovat puissa, Toklon virtaavassa vedessä ja Kallikin tähdissä. Samoin he kukin kutsuvat kesää eri nimellä, Lusalle se on lehtiaika, Toklolle kalanhyppyaika ja Kallikille palavantaivaanaika. Taqqiq ei sopeudu joukkoon, joten tämä päättää palata Kallikin vastusteluista huolimatta jo alkumatkasta takaisin Sulavalle merelle.

”Mutta jospa tämä onnistuisi sittenkin”. Kallik yritti vielä kerran. ”Lupaan kuunnella sinua tästedes enemmän. Ehkä… ehkä me sittenkin tulisimme kaikki jotenkin toimeen keskenämme, vaikka sinä tulisitkin mukaan. Taqqiq, minulla on kovin yksinäistä Ikijään paikassa ilman sinua.”

...

”Katso noita neljää oksaa. Ne ovat nuoria oksia ja kaikki lähtevät rungosta samaan suuntaan.”
Toklo puuskahti. ”Tuo on yhtä hölmöä kuin jos lähtisi seuraamaan perhosta!”

Kallik intti. ”Etkö sinä huomaa? Neljä oksaa olemme me, me olemme pentuja, joten olemme kuin nuoria oksia, ja mekin kuljemme yhdessä. Ne näyttävät meille tien.”

Pennut löytävät kuolemaisillaan olevan vanhan jääkarhu Qopukin, joka kertoo, että matkalla viimeiseen erämaahan täytyy ylittää Isojoki ja Savuvuoret. Savuvuorten ylittäminen on vaarallista muun muassa siksi, että siellä asuu jättiläislattanaama, joka paistaa karhuja vartaassa vuoren loimussa.

”Mistä tiedät että se paikka on tässä?” Toklo kysyi.
”Joessa on pikku saaria pitkin matkaa”, Ujurak sanoi kääntyen katsomaan virtaa.
”Onko?” Lusa kysyi siristellen silmiään pimeässä. ”Onko niissä lattanaamojen pesiä? Tai tulipetoja”
”Ei, ne ovat autioita. Siellä on joitain lattanaamojen rautatekeleitä, mutta ne eivät tee mitään. Me voimme levätä saarilla”, Ujurak selitti.
”Pyh”, Toklo murisi. ”Näädänpäiseltä tämä minusta tuntuu.”

Lusan loukkaannuttua joen ylityksen jälkeen, pennut joutuvat Savuvuorelle ja Lusa pelkää kuolevansa mutta saa unessa hengiltä tehtävän:

”Paitsi että… etten minä pääse perille asti”.
”Ei pikku karhunvatukka”, Ashia sanoi. ”Sinun aikasi ei ole vielä.”
”Sinun pitää pelastaa erämaa.”

Lusan sairastaessa Toklo alkaa kuntouttaa häntä:

”Venytä etujalkojesi varpaita.”…
”Hyvä nyt takajalkojen varpaat”…
”Mene nyt makaamaan ja potki käpälilläsi kuin uisit vedessä”, hän käski.
”Ilman vettäkö”
”Niin”, Toklo sanoi. ”Tällä tavoin.” Hän laskeutui vatsalleen ja alkoi tehdä uimaliikkeitä.

Savuvuorella:

Heidän otetuaan siellä pari käpälänaskelta Kallik alkoi yskiä ja hieroa silmiään. Käpälistä jäi mustia tahroja hänen naamaansa. Toklo katsoi alas ja huomasi maan olevan mustana noesta.

Välillä ihmetellään:

Hän nuuhkaisi jokaista tulipetoa, jonka ohi he hiipivät, mutta melkein kaikki näyttivät nukkuvan lattanaamojen pesien ulkopuolella. Niiden kova turkki oli joko hopeanvärinen tai punainen tai vihreä tai kirkkaansininen tai musta – ja kerran Lusa näki yhden auringonkeltaisenkin. Hän pohti, tulivatko ne kaikki toimeen keskenään vai olivatko vain samanväriset ystävällisissä väleissä toistensa kanssa.

Miten pentujen käy, selviävätkö he viimeiseen erämaahan? Esteenä on pohjoinen, ankara luonto ja ihmisen aikaansaamat esteet: mustapolut (asfalttitiet ja niiden ylittäminen), tulipedot ja kaivannot sekä metsästäjät, joita pitää paeta henkensä kaupalla. Ilmasto lämpiää, jää pakenee pohjoisemmaksi, erämaa pirstoutuu. Karhunpentujen ”puhe” ottaa kantaa luonnon tuhoutumiseen. Etsijöissä viehättää kirjojen mytologia, historia sekä maantieteellinen, geologinen ja globaalisesti vaikuttava ilmastonmuutosaspekti. Sarjan neljäs osa ilmestyy syksyllä.


Erin Hunter Etsijät 3: Savuvuori
Jalava 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Erin Hunter Etsijät osa 2: Iso Karhujärvi

”Kauan, kauan sitten, kauan ennen kuin karhut kulkivat maan päällä, jäätynyt meri pirstoutui palasiksi ja pienenpieniä jäänsiruja lensi ympäri taivasta. Jokaisessa sirussa asuu karhunhenki, ja jos olette hyviä, urheita ja vahvoja, jonain päivänä teidän henkenne liittyvät niiden joukkoon.”

Iso Karhujärvi on Erin Hunterin karhuja käsittelevän eläinfantasiasarja toinen osa. Ensimmäinen osa, Matka alkaa, ilmestyi helmikuussa 2013. Kolmas osa Savuvuori ilmestyy kevään 2014 aikana. Erin Hunter on salanimi, jonka taakse kätkeytyy kuusi kirjailijaa. Kirjan on suomentanut Mika Renvall.




Sarja seuraa neljän karhunpennun seikkailuja. Pentujen nimet tulevat intiaanikielistä, esimerkiksi Ujurak tarkoittaa kalliota, Toklo toista, Lusa mustaa, Kallik tarkoittaa inuikkien kielellä salamointia ja Taqqiq tarkoittaa kuuta. Victoria Holmesin mukaan Ujurakin muotoa muuttavassa hahmossa on shamanistista ajattelua.



Pentujen sosiologiset taustat ovat erilaiset. Kallik on ”valkoinen” jääkarhunpentu, joka jää yksin jäälautalle kun sen emo ja veli katoavat. Toklo on harmaakarhu, jonka emo masentuneena hylkää sen toisen pennun kuoltua. Lusa on mustakarhunpentu, joka on syntynyt Karhulinnassa, ja joka saa Toklon emolta tehtäväksi viedä viesti Toklolle. Niin Lusa päättää karata tietäen, että hän menettää vanhempansa, leikkinsä ja ravinnon, ja Lusa tietää että paluuta ei koskaan ole.



Toinen osa Etsijät vie lukijan pohjoisen tundralle, missä ilmaston lämpiäminen ja ihminen muuttavat luontoa, hakkaavat metsiä, pienentävät karhujen asuinalueita, tuhoavat siirtymäreittejä, vähentävät niiden ravintolähteitä ja ikijään reuna loittonee. Mustapolkuja pitkin kulkevat lattanaamojen tulipedot vaarantavat karhujen hengen.

”Jää sulaa joka auringonkierrolla aina vain nopeammin”, toinen karhu sanoi. ”Me tulimme kutsumaan sen takaisin, mutta mahtavatko jäähenget kuulla meitä? Sen minä haluaisin tietää.”

Kolme hyvin erilaisista lähtökohdista orvoksi jäänyttä karhunpentua ovat kohdanneet ja jatkavat seikkailua ristiriitaisissa tunnelmissa. Muotoaan muuttamaan (shape-shifting) pystyvä harmaakarhu Ujurak johdattaa Tokloa ja Lusaa kohti karhujen pisimmän päivän juhlapaikkaa Isolla Karhujärvellä.



Lusalla on viesti Toklolle tämän kuolleelta emolta, mutta tämän ylpeys ei suostu sitä kuuntelemaan. Keskenkasvuiset karhunpennut kulkevat kuitenkin urheasti seikkailusta toiseen saavuttaakseen kohteensa. Toisaalla yksin jäänyt Kallik tekee samaa vaellusta seuraten isompien karhujen jälkiä. Nämä neljä karhunpentua tulevat erilaisista perheistä, ovat ”erivärisiä” ja heidän maailmankatsomuksensa on hyvin erilainen. Perillä pentujen tiet kohtaavat monien risteymien kautta ja mukaan tulee Kallikin teini-ikäinen kovisveli Taqqiq, joka kiusaa vanhuksia ja varastaa ruokaa heikommiltaan.



Harmaakarhujen juhlassa Toklo joutuu sankarin roolissa matkaamaan yksin Käpälänjälkisaarelle lepytelläkseen Arcturuksen henkeä ja palauttaakseen saalistusonnen.

Hän jäi seisomaan rantaveteen toviksi ja tunsi laineiden liplattelevan vatsan alla. Hän oli onnistunut! Hän oli viettänyt päivän ja yön Käpälänjälkisaarella ja palannut takaisin harmaakarhujen luo. Yhtäkkiä hän tunsi jonkin törmäävän jalkaansa ja upotti vaistomaisesti käpälänsä veteen. Hänen kyntensä osuivat lihavaan loheen ja hän kiskaisi sen vedestä. Sitten hän kahlasi kala kidassaan rannalle ja lähti kohti Oogrookia. Karhut väistyivät antaakseen hänelle tietä ja hän pudotti kalan puhekivelle.

Kirja on kertomus nuorten karhujen vaelluksesta, selviämisestä ilman emoa, sosiaalisista suhteista eri karhulajien joukossa ja välillä. Kirjassa karhut puhuvat ja ymmärtävät asioita omista näkökulmistaan. Ujurakin muuttaessa muotoaan hän näkee asiat kuten kotka tai hirvi. Hunter käsittelee myös rasismia ja ystävyyttä karhujen näkökulmasta ainutlaatuisella tavalla. ”Mustat” karhut ovat heikompia ja vähäosaisempia, joilta valkoiset karhut yrittävät anastaa niiden alueen ja ravinnon.


Etsijöissä tekijät halusivat tarpeeksi erilaisen eläinlajin seikkailemaan. Lähdin Etsijöiden matkaan huolettomasti, mutta lukiessani ihastuin karhuihin ja huomasin sisällön huomattavasti monimuotoisemmaksi kuin olin olettanut. Kirjasarjan tulkinnan tekee lukija, sillä kirjalla on tärkeä ekologinen ja biologinen aspekti ja sitä tulee tarkastella olemassaolon taistelun sekä alkuperäiskansojen kontekstin kautta. Nämä karhut yrittävät löytää oman ekolokeronsa ihmisten pirstomassa ekosysteemissä. Aikuiselle nämä kirjat avautuvat aivan eri tasolla kuin nuorelle lukijalle. Tarina on fiktiivinen, jossa eläimet ovat pääosissa. Biologin lukiessa tarinan hän kiinnittää huomionsa siihen, että karhut eivät käyttäydy lajityypillisesti, mutta toisaalta lukijalla pitää olla kyky antautua fiktioon.


Erin Hunter Etsijät osa 2: Iso Karhujärvi
Jalava 2013. Arvostelukappale. Kiitoksin.