Olen kertonutkin, että Joel Haahtela on suosikkini kotimaisissa mieskirjailijoissa ja vastaavasti pidän kotimaisista naiskirjailijoista esimerkiksi Laura Honkasalon tuotannosta. Pidän Honkasalon kirjailijaäänestä ja kauniista kielestä. Eniten olen pitänyt teoksesta Sinun lapsesi eivät ole sinun.
Ostin tämän Kirjan ja ruusun päivänä. Luinkin tämän miltei heti, mutta en ole ehtinyt tuoda tätä blogiini. Luin samoihin aikoihin Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta, joka sijoittuu Lontooseen 1960–70-lukujen taitteeseen teatterimaailmassa.
Perillä kello kuusi on perhetarina, joka seuraa tapahtumia vuosina 1966 ja 1996 kolmen sukupolven naisen osalta. Keskeisintä on mennyt aika. Nykyajassa tapahtuva talon tyhjentäminen ja sen loppuunsaattaminen sekä hautajaiset kehystävät tarinaa.
Tapahtumien miljöönä on Helsinki ympäristöineen. Keskiössä ovat nelikymppinen seurapiirirouva Vuokko, hänen nuorempi kuusitoistavuotias tyttärensä Piitu sekä kuusikymppinen uskovainen vanhapiika Aune, joka työskentelee lakiasiaintoimistossa tunnollisena sihteerinä. Vuokon mies Risto keskittyy työhönsä ja luo mammonaa rakennusarkkitehtinä.
Menneisyys veti puoleensa ja työnsi loitommas. Hän muisti lukeneensa, että sanassa nostalgia yhdistyivät kotiinpaluu ja kipu. Tuntui, että omat muistot muuttuivat valokuvien kaltaisiksi, kellastuneiksi, haalistuneiksi. Samalla tunne, että jossakin kaukana takana oli jokin piste, jolloin oli ollut turvassa.
Lasten aikuistuessa Vuokon elämään hiipii tyhjyys. Parsisuhde on väljähtynyt. Kummallakin on oma elämä. Vuokko kohtaa toistakymmentä vuotta nuoremman Martin, joka johtaa tunteiden paloon. Aune puolestaan lähtee modernisti etelään Kanarialle perinteisen täysihoitolan sijaan.
Nykyajassa Vuokon tyttäret, Piitu ja Eetu, tyhjentävät kuolleen isänsä kotia, ja muistelevat lapsuuttaan. He halusivat tehdä tuon kaksin ilma miehiä, ilman tyttäriä. Vuokko ei ole läsnä, sillä hän ei halua mitään. Kuolema oli vain piste tarinan lopussa ja tarina oli alkanut kolmekymmentä vuotta takaperin.
Piitulla oli raukea olo, aineeton olo. Talo oli tyhjennetty ja pantu myytiin, jätelavakin oli kadonnut pihasta. Hänellä oli omituinen tunne, että lapsuus loppui vasta nyt, kun taloa ei enää ollut. Samaan aikaan, kun talo meni myyntiin, oli alettu purkaa isän rakennuttamia lähiötaloja…
Kirjassa naiset ovat keskiössä, kun taas miehet jäävät sivullisiksi ja paperisiksi tarkoituksellisesti. Kirjassa on stadin slangia dialogeissa, ehkä liiankin kesyä, mutta kyllä pidin siitä paljon. Toki pidin miljööstä. Se tuli minulla enemmän pintaan, kuin jos tapahtumat olisivat sijoittuneet 1960-luvun agraariseen maaseutuun.
No mulla ei todellakaan ole mitään salattavaa. Enimmäkseen kökötän täällä hemmetin kullatussa häkissäni tai lahoan jossakin naistoimikunnassa. Mulla ei ole mitään omaa Ja sinä, sulle tulee kaikki valmiina eteen, etkä edes tajua sitä. Mä ostan sulle helvetti alusvaatteetkin.
Voin suositella tätä kirjaa kesän lukuhetkiin. Kirjan tarkka ajankuva on mielenkiintoinen ja niin todellisen tuntuinen, elämänmakuinen. Kirjan naiset kulkevat elämänsä taitekohdissa ja tekevät jopa rohkeita valintoja. Avioerolla oli tuohon aikaan hyvin erilainen status kuin tänä päivänä. Kirjailija on paneutunut ajankuvaan ja tehnyt onnistuneen taustatyön. Ajankuva ei rakennu vain kadunnimien mainintoihin kuten aivan liian usein.
Tässä vaiheessa kirjavuotta on vielä vaikea hahmottaa kokonaisuutta, mutta oletan tämän sijoittuvan kolmen parhaan joukkoon Ullan Luetuissa kirjoissa. Hieno, hieno kotimainen romaani naisista nostalgian sävyin.
Laura Honkasalo Perillä kello kuusi Otava 2015. Kirjan ja ruusun päivän ostos
Kirjan ovat lukeneet myös mm, Mari A, Krista ja Jaana.
