Anne Mæhlum, Nina Dreyer Hensley, Jim Hensley Luonnosta lautaselle Parhaat villikasvisreseptit

Anne Mæhlum, Nina Dreyer Hensley, Jim Hensley

Luonnosta lautaselle Parhaat villikasvisreseptit

Norjankielinen alkuperäisteos Fra naturens spiskamme (2016)

Tarkistanut Rolv Hjelmstad

Suomentaja Jenna Pahlman

Tammi 2017. Arvostelukappale. Kiitokseni kustantajalle.

Tätä vuotta tuntuvat leimaavan niin villiyrtit kuin henkinen hyvinvointi. Villiyrttibuumi onkin hyvin trendikästä ja terveellistä. Tammi on panostanut kirjan ulkoasuun ja loihtinut kauniin kirjan. Kuvat ovat houkuttelevia ja pääsevät kookkaina esiin niin ruoka- kuin lajikuvina. Vaikea minun on salata ihastustani kirjaan.

Luonnosta lautaselle esittelee 53 luonnonkasvia, joten lajivalikoima on tarpeeksi laaja ja Suomen oloihin hyvin soveltuva. Luonnosta lautaselle kattaa 88 modernia ja herkullista reseptiä. Lukijalle kirja tarjoaa luonnon ehtymättömän runsaudensarven hyödyntteväksi. Näen erittäin monipuolisena kirjan antina sen, että ei rajoituta vain vegaaniseen ravintoon, joita on tehty aivan tarpeeksi. Liha on ainesosana mukana. Luonnonannit kuuluvat meille kaikille.

Lapsuudenkodissani luonnonantimia hyödynnettiin ruoanlaitossa, ja minut otettiin jo nuorena mukaan marja- ja sieniretkille. Noilla retkillä opin myös polkujen varsilla kasvaneista syötävistä kasveista. Keräsin jo tuolloin kasviota, mutta erityisen kaunista ja kattavaa siitä ei koskaan tullut. Näin ollen on aika upeaa ajatella, että nyt lähes 40 vuoden jälkeen saan tehdä kasvioni valmiiksi tämän kirjan muodossa.

Miltä kuulostavat vilvoittava käenkaalilimonadi  kesän kuumuudessa tai  siankärsämöfocaccio  retkieväänä. Pharatamomunakas maistuu niin aamu- kuin välipalaksi. Suurempaan nälkään saa  ruokaa maitohorsmasta possun kera tai lampaanpotkasta kuusenkerkkien kanssa.  Myös kuusella maustettu lammaspata maistuu elokuun tunnelmallisia iltoja.

Nyt pinnalla ovat lähiruoka, kestävä ruoka, luomuruoka ja superfood, ja nämä asiat yhdistävät myös syötäviä villikasveja. Lisäksi villikasvi ovat terveellisiä – monet niistä sisältävät runsaasti vitamiineja ja kivennäisaineita. Luonnon resurssien hyödyntäminen on hyvää ympäristöpolitiikkaa ja samalla taloudellista. Ainoa kestämätön kohta taitaa olla kerääjän selkä!

Luonnosta lautaselle ohjeistaa villiyrttien monipuoliseen käyttöön. Milloin kasvi kannattaa kerätä, mihin kasvin eri osat käytetään ja kuinka kasvista saa tehtyä upean aterian, mitä pitää muistaa kerättäessä, keruuvälineistä ja säilytyksestä tai keräysajankohdasta? Kirjaan on sisälletty myös marjoja ja sieniä. 

Erityisen ilahtunut olen karhunlaukan ja litulaukan mukanaolosta, jotka tunnetaan Suomessa huonosti syötävinä villivihanneksina. Toki kumpikaan ei ole kovin yleinen tai varsinkin litulaukka kasvaa rikkaruohoina paikoilla, joista sitä ei voi hyödyntää. Tuiki tarpeellisina katson nokkosen ja maitohorsman läsnäoloa. Eteläiseksi valikoiman tekee hietalaukka, lisäksi Suomessa harvinaisia tai vain viljelykarkulaisina ovat koiranruusu,  kilkkaruoho ja karhunvatukka.  Mustaseljan pois jättäminen kohtuullistaa Suomen oloja. Sienten, juomien ja marjojen mukanaolo ilahduttavat minua.

Luonnossa kasvaa toki useampiakin syötäviä kasveja, mutta tähän kirjaan olemme ottaneet mukaan vain lajit, jotka me tunnemme hyvin ja jotka ovat melko helposti saatavia. Ruokien valmistamiseen ei tarvita hienoja erityisvälineitä eikä kokinkoulutusta. Kirjan on tarkoitus inspiroida ja osoittaa, kuinka voit korvat esimerkiksi salaattien, mehujen ja hillojen ainekset tai vaikka kakunkoristeet luonnossa kasvavilla vaihtoehdoilla.

Mukaan olisin sisällyttänyt saksankirvelin erinomaisena makeuttajana ja jättänyt pois kotkansiiven tai meriasterin. Myös orvokeista olisin valinnut mukaan helpon keto-orvokin vaikeasti tunnettavan metsäorvokin sijaan. Samoin aitovirna pitää osata erottaa myrkyllisestä hiirenvirnasta. 

 Vaikeimmin tunnistettavana pidän isotakiaista, joka luokitellaan Suomessa muinaistulokkaaksi. Myös mäkimeirami ja  luhtalitukka eivät ole helpoimmin tunnettavia. Joidenkin kasvien syötävyyttä jään miettimään, kuten päivänkakkaran. 

Luonnosta lautaselle on erinomainen kirja, jonka haluaa omistaa.
Jos ostat vain yhden yrttikirjan, niin tässä on vahva suositukseni.

Torgny Lindgren Taiteilija Klingsor

Torgny Lindgren Taiteilija Klingsor

Alkuperäisteos: Klingsor (2014)

Suomentaja: Liisa Ryömä

Tammi 2017. Kustantajalta. Arvostelukappale. Kiitoksin.

 

Carput mortuum oli hänelle väreistä tärkein, värien väri, seuraavaksi tärkein oli venetsianpunainen. Nämä kaksi väriä hän aina painoi ensimmäiseksi paletille pieniksi nokareiksi, pienten peltikippojen viereen joissa oli balsamitärpättiä ja sikkatiivia.

Ruotsalaisen Torgny Lindgrenin uusi romaani Taiteilija Klingsor kertoo, miten taiteen tekeminen voi olla tärkeämpää kuin taide itsessään. Olen lukenut monia Torgny Lindgrenin kirjoja, joista vain Kimalaisen mettä pidin paikoin iljettävänä ja toisaalta pidin kovasti. Leena Krohnin Erehdyksessä on jotain samaa kirjastovierailun yhteydessä, mutta ei mitään epämiellyttävää. Lindgrenin  Akvaviitista olen pitänyt erityisesti. 

Taide on noussut hyvin esiin kevään kaunokirjallisuudden teemoissa kuten Jessi Burtonin Nukkekaapissa, Joel Haahtelan uusimmassa Mistä maailmat alkavat ja nyt on vuorossa Torgny Lindgrenin Taiteilija Klingsor. Yhtä olennaista on, että Lindgren kuvaa västerbottenilaista mielenmaisemaa. 

Jos hän kypsänä taiteilijana olisi halunnut kuvata tavallista, yksinkertaista elämää vaatimattomassa talossa Västerbottenin sisämaassa, hän olisi voinut maalata tuon näkymän keittiössä leppeässä kesäyön valossa. Mutta kuten tiedämme hän suhtautui sen lajin taiteeseen oudoksuen, jopa vihamielisesti.

 Kertojavalinta on erikoinen, sillä kertojana ovat Me-kertojat, kaksi tai useampi, jotka jatkavat hänen töidensä etsintää. Lindgren piirtää Klingsoreja nimeämättä heitä sen enempää.  Alussa on kirvesmies ja ruumisarkkujen veistäjä Ukkoklingsor. Häntä seuraa Poikaklingsor, aikanaan maalari Klingsor, jonka pohjakankaina toimivat suvun vanhat käärinliinat, joita Muoriklingsor teki vainajien arkkuihin. 

Kokonaiskuvaa on mahdoton tietää. Akvarelleja, lyijykynä- ja liitupiirroksia, laveerauksia hän piti halveksuttavina syrjähyppyinä. Mutta öljymaalausten määrä, niiden jotka hän katsoi varsinaisiksi teoksikseen, voidaan laskea melko tarkkaan.

Mietin nimen Klingsorin taustaa Hessenkin kautta, mutta oletukseni oli yhtä väärin kuin Richard Wagnerin ooppera, oli etuliitteenä v tai sitten ei. Klingsorin nimellä on mielenkiintoinen tausta, joka kerrotaankin kirjassa.

Ukkoklingsor on haudattu hylätylle hautausmaalle Klåvavikenin yläpuolelle. Kivi on harmaata graniittia, nimi KLINGSOR on kaiverrettu kömpelösti kiveen, kirjaimet on aikoinaan täytetty pellavaöljykimröökillä.

Harrastelijamaalari Klingsor maalasi vain tavallisia esineitä tuvan keittiössä. Hän kävi kirjekursseja ja maalasi käsillä olevia tavaroita, laseja ja kuppeja, ja piti yhden näyttelyn purkutuomion saaneessa koulussa. 

Ihmiset ovat luonteeltaan asetelmia kautta aikojen, syvästi tietoisina esineiden sisimpään kätkeytyvistä mysteereistä; luolien seinille, lemmenlahjoihin, testamentteihin ja omaisuusluetteloihin; kirjaudutaan asetelmia kautta aikojen, syvästi tietoisina esineiden sisimpään kätkeytyvistä mysteereistä; luolien seinille, lemmenlahjoihin, testamentteihin ja omaisuus luetteloihin; kirjeisiin erilaisille viranomaisille, rauhansopimuksiin, ensimmäiset tatuoinnit olivat asetelmia.

Fanny oli kirjekurssien opettaja. Hänen akvarellit ovat läpikuultavan kirkkaita, suurin piirtein ääriviivattomia, maisemat ovat aurinkoisia, jopa onnellisia, puiden ja talojen varjot ovat heikosti lilaan vivahtavan koboltinsinisiä. Hänen taivaissaan on useimmiten paperin oma valkea väri ihmishahmo  

Kuka tämä ohjaajatar oli?

Hänen kohta satavuotias sisarensa elää yhä.

Entä Klingsorin? Taiteilijan nimeltä Klingsor?

Pitäisikö minun muistaa hänet? Klingsor?

Heidän elämänsä kietoutuivat tiiviisti yhteen. Klingsorin elämä ja teidän sisarenne elämä.

Taiteilija Klingsorin teemoina ovat elämä, elämäntavat ja taide, mutta miten käy elämän, jos se on sen tavoittelua, niin jääkö elämä elämättä? 

En osaa ilmaista tunteitani paremmin kuin toteamalla, että luin todennäköisesti vuoden parhaimpiin lukeutuvan kirjan.  Lindgrenin kirja on ohut, mutta luettavaa ja ymmärrettävää siinä on yllin kyllin. Jotain tällaista lukukokemusta odotan ja vaadin Tammen Keltaiselta kirjalta.

Merete Mazzarella Elämän tarkoitus

Merete Mazzarella Elämän tarkoitus

Alkuperäisteos:  Om livets mening (2017)                                                                                                                                                                         

Suomentaja: Raija Rintamäki.

Teos on suomennettu ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta.

Tammi 2017. Kustantajalta arvostelukappale. Kiitoksin.

Merete Mazzarella on suomenruotsalaisen kirjallisuuden emeritaprofessori. Signe Merete Mazzarella on suomalainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Mazzarellan äiti oli tanskalainen Annamarie Cleemann ja isä suomalainen suurlähettiläs Fredrik Wilhelm Schreck. 

Mazzarella kirjoittaa vakavista teemoista syvällisesti, mutta helppotajuisesti omalla jäljittelemättömällä tyylillään.  Olen lukenut kokonaisuudessaan hänen suomennetun kaunokirjallisen tuotantonsa. Viimeksi luin Aurinkokissan vuoden, joka jäi minulle lukukokemuksena hieman vajavaiseksi, sillä Mazzarella pohtii siinä hieman yksipuolisesti vanhenemista, maailmanmenoa, rakkautta ja ihmissuhteita, mutta kirjassaan Elämän tarkoitus hän palaa juurilleen, jossa kirjailija hellii lukijaa niin ajankohtaisuudellaan kuin myyttien kautta.

Kirja on jaettu kappaleisiin, joita ovat mm. maailmankuva, sattuma, kohtalo, valinta, pahuus, anteeksianto, suru, myötätunto, hyvä elämä ja credo. Kovin uskonnollisena Mazzarella ei tuo itseään esiin kirjoissaan, mutta hän esittää myös oman uskontunnustuksensa kirjaamalla asioita, joihin uskoo ja jotka tekevät hänen elämästään mielekkään. Hän kokee tärkeäksi avoimuuden elämän moninaisuudelle, ystävyyden, keskustelun, toivon, arjen ja ihmettelyn.

Maailmankuvaa Mazzarella pohtii. Mikä maailmankuva on ollut maailmanhistorian onnellisin? Arvelisin, että onnellisin maailmakuva vallitsi Euroopassa 1800-luvun loppupuoliskolla. Jumala oli tosin selvästi menettänyt merkitystään mutta ei ollut vielä kuollut, ja Marx oli olemassa mutta ei ollut vielä käynyt vaaralliseksi. Individualismi oli demokratisoitunut, toisin sanoen tullut yhä useamman ulottuville. Euroopassa oli enimmäkseen vallinnut rauha, tulevaisuusoptimismi oli suurta, ajatus jokaisesta oman onnensa seppänä tuntui vielä houkuttelevalta eikä ongelmalliselta.  Maailmankuvassa on olennaista, mistä vinkkelistä me lähestymme sitä eli olemmeko Euroopassa vai kolmannessa maailmassa. Individualismi ei nykyään ole oman tien kulkemista, yksin mutta vahvana, vaan se on joukon mukana olemista. 

Entä globalisaatio? Milloin kuulin ensi kertaa sanan globalisaatio? Vaikea sanoa, mutta tuskinpa siitä on yli kahtakymmentä vuotta. Mistä siinä oikeastaan on kyse? Siitä että maailman maat ovat taloudellisesti ja poliittisesti riippuvaisempia toisistaan kuin ennen. Ja että etäisyydet ja aika ovat kutistuneet. tiivistyneet. Kun tammikuussa 1957 vähän alle kaksitoistavuotiaana matkustin yksinäni sisäoppilaitokseen Englantiin, ei ollut puhettakaan, että olisin voinut käydä kotona ennen kesää, ei vaikka koulusta oli pääsiäisen tienoilla kuukausi lomaa. Kenelläkään ei liioin tullut mieleenkään, että olisin voinut soittaa kotiin, ulkomaanpuhelujahan soitettiin vain kuolemantauksissa.

Sattumasta, kohtalosta ja valinnasta Mazzarella kirjoittaa maaliskuussa 2015, kun 70-vuotispäivästäni oli kulunut kuukausi, juhlin kutsumalla koko suurperheeni Välimeren risteilylle. Ville-poikani perheineen, mieheni Larsin ja hänen kaksi poikaansa perheineen, Villen isän, Villen kaksi sisarpuolta, veljeni Martinin, Villen isän toisen vaimon, joka hänkään ei ole enää naimisissa Villen isän kanssa vaan otti mukaan uuden miehensä. Merete suvun matriarkkana sukujuhlissa luo horjuvan kuvan, sillä yhteen kokoontuu ihmisiä, jotka eivät ole edes mitään sukua toisilleen. Uusioperhekuvio toistuu usein hänen teoksissa.

Pahuudesta kirjailija kirjoittaa, että miten meidän pitäisi suhtautua siihen väkivaltaan ja iskuihin, jota me kohtaamme liian usein.  Emme ole turvassa enää missään. Ja mitä meidän pitäisi ajatella sadastaviidestäkymmenestä kristitystä kenialaisen Garissa-yliopiston opiskelijasta, jotka al-Shabaab murhasi pian sen jälkeen? Tai niistä sadastakahdestakymmenestäyhdeksästä, jotka surmattiin Pariisissa syksyllä 2015? Tai kolmestakymmenestäkahdesta Lahoressa tai kahdestakymmenestäneljästä Ranskan kansallispäivänä samana vuonna? Puhumattakaan kaikista uhreista Irakissa ja Afganistanissa. Nykyään pyrimme kaikin ajateltavissa olevin keinoin kesyttämään sattumaa, olemme jatkuvasti tietoisia riskeistä. Jotkut ovat jo varmasti jollakin matemaattisella mallilla laskeneet, mikä on uusien terrori-iskujen riski Pariisissa ja Brysselissä. 

Mitä on rohkeus? Rohkeus ei ole pelottomuutta, jotkut eivät pelkää koskaan mutta eivät silti käy rohkeista, koska heidän pelottomuutensa on mielikuvituksen puutetta. Rohkeus on sitä, että pystyy pelkäämään antamatta pelolle ja riskiajattelulle yliotetta.

Ranskalaisfilosofi Sartre uskoi nimenomaan valintaan, hän uskoi, että maailma itsestään on  mieletön ja voimme luoda mielekkyyttä ainoastaan valinnoillamme. Novellissaan Muuri hän kuitenkin antaa valinnan kohdata sattuman ja kohtalon.

Joskus sanottiin, ettei holokaustin jälkeen olisi mahdollista kirjoittaa kaunokirjallisuutta, mutta kyllä sitä vain on kirjoitettu kirjoittamasta päästyäkin, myös itse holokaustista. Holokaustigenreen tuntuu sitä paitsi kuuluvan laskelmoidun väkivaltapornografisia piirteitä. En ole mikään holokaustista kirjoitetun kaunokirjallisuuden tuntija; senkin tuntijaksi voi näet tulla. Voi tunnistaa yleisiä kaavoja ja niiden muunnelmia kuten dekkareissa ja trillereissä – mutta olen lukenut amerikkalaisen William Styronin menestysteoksen Sofien valinta. 

Elämän tarkoituksen moni kuittaa sen pohdinnan pelottavana urakkana, johon rohjetaan korkeintaan nuorena tai hädän hetkellä. Mazzarella katsoo saavuttaneensa iän, jossa tällaisesta vähättelystä ei tarvitse piitata. Ihmiset pohtivat elämänsä tarkoitusta enemmän kuin haluavat  tai pystyvät myöntämään sitä ääneen. Elämä voi saada rajallisena uuden merkityksen esimerkiksi sairastumisen, menetysten myötä tai elämän rajallisuuden ymmärtämisen myötä.

Pahuudessa Mazzarella käsittelee ikiaikaisten myyttien, intellektuaalisen puheen lomassa myös päivänpolttavia yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuinka yhteiskunnassamme voi tapahtua esim. Vilja Eerikan kohtalo. Tätä tapahtumaa ei uskoisi voivan tapahtua meidän yhteiskunnassamme, että viranomaiset sivuuttavat tapahtuneet ja ummistavat silmänsä. Eikä sen saama kohu muuta sitä miksikään, vaan tekee sen täysin mahdottomaksi Vilja Eerikan iänkin huomioiden.  Mutta mitä meidän pitäisi - mitä voimme – sanoa suomalaisesta Vilja Eerikasta, jotka hänen lähimmät omaisensa murhasivat äitienpäivän vastaisena yönä vuonna 2012? Tuntuu lähes sietämättömältä lukea edes tätä melko pidättyväistä lehtiuutista, joka julkaistiin tuomion julistamisen yhteydessä: ”Kahdeksanvuotiasta oli jo pitkän aikaa pahoinpidelty ja nöyryytetty, kunnes hänen isänsä ja äitipuolensa lopulta surmasivat hänet teippaamalla hänet lakanan ja pressun sisään, niin että teippi peitti suun ja nenän. Tuomiolauselmassa kuvaillaan seikkaperäisesti tytön pitkittynyttä kuolinkamppailua.

Anteeksiannosta Mazzarella kirjoittaa, että syvemmin meitä haavoittavat läheisimmät, ja siksi kysymys anteeksiannosta muodostuu polttavammaksi suhteessa. Mutta kuka pystyy sanomaan, milloin on aika antaa anteeksi?  Minua kiinnostaa Mazzarellan ihmisyys, hänen taitonsa ja osaamisensa kiteyttää elämän tarkoitus.

Surusta Mazzarella kirjoittaa, että yksi sururituaali on  hautajaiset. Hautajaisissa alkaa ymmärtää, että vainaja on tosiaan kuollut. Kuollut ei kaipaa hautajaisia, sillä ne ovat jälkeenjääville. Kaikki eivät ole valmiita lähtemään, mutta kaikille ei riitä hoitoa edes tässä maassa. Kaikki eivät saa samanlaista mahdollisuuksia hoidon suhteen. Kaikkien elämä ei ole samanarvoista.

Myötätunnosta Mazzarella kirjoittaa romaanikerjäläisistä, kuinka meidän on helpompi olla katsomatta tai välttää ainakin silmäkontaktia. Voimme kulkea heidät havaiten, mutta silti näkemättä.

Credossa Mazzarella tuo esiin, että hän uskoo arkeen antropologina. Uskon henkilökohtaiseen. Sinä päivänä kun makaan kuolinvuoteellani, en ajattele kirjojani – niitä jotka olen kirjoittanut tai olisin ehkä vielä halunnut kirjoittaa. Ajattelen lähimpiä ihmisiäni.

Mazzarellan kirja on huikea ajatusten runsaudensarvi, joka ei edes tule avautumaan kerralla lukijalle, joten minäkin palaan hänen ajatuksiin yhä uudelleen. Minua viehättää Mazzarellassa hänen aitoutensa, hän ei tee itsestään täydellistä, virheetöntä tiedenaista ja arvostan hänen rohkeitakin ratkaisuja.  Itse pidän Mazzarellan monista kirjoista. Suosikkejani ovat mm. Juhlista kotiin, Illalla pelataan Afrikan tähteä, Uskottomuuden houkutus, Tähtien väliset viivat, Kun kesä kääntyy, Silloin en koskaan ole yksin, Hyvä kosketus sekä yhteisniteellinen Ensin myytiin piano ja Esitettävänä elämä. Esimerkiksi Hyvä kosketus olisi jokaisen hoitoalan työtekijän omaksuttava.

Kiitos Merete Mazzarella viisaudestasi, että sain lukea Sinulta jälleen kirjan.

Kirjamessut, Halloween, Arvontamuistutus, Kuiskaava tyttö, Nukkemestari (päivittyvä postaus)

Aloitetaan kirjamessuista

Piipahdin messuilla perjantaina. En ole messuilija, vihaan tungosta ja kuumuutta. Olen kärsinyt tuossa paikassa niin monta kertaa parinkymmenen vuoden ajan perjantaista sunnuntaihin, kasannut ja purkanut, että en halua enää toista harrastusta, jonka takia olisin tuolla yhtään pidempään.  Hoidin työasiat, napsin jokusen kirjan ja sitten riensimme syömään. Tunti kaksi on yllin kyllin. Tuo ei ole edes mikään edullinen paikka tehdä Keltaisten löytöjä, tuntuu että antikvariaateissa maksaa messulisän.

Vihdoin ja viimein sain Simone de Beauvoirin kasaan Muistelmien osalta ja löysin myös hajanaisia toiveitani. Näkyykö nuo nimekkeet? Pinossa ovat mm.  Asko Sahlbergin Tammilehto, Pekka Hiltusen Sysipimeä ja Vilpittömästi sinun, Erlend Loen Supernaiivi, Eyvind Johnsonin Kohti hiljaisuutta ja Thomas Glavinicin Toiveet jotka toteutuvat.

Jälleen kasassa, sillä menetin keväällä 2014 kaksi näistä. Siispä jälleennäkemisen riemua. Iloitsen löytöjen tekemisestä, mutta yhtä tyhmää on joutua uusimaan kadonnut tai tuhoutunut kirja.  Viimeksi kirpaisi Halkaistu varakreivi. Pyhä birma on tietysti muita fiksumpi, joten hän  tuhoaa laatua.

Näkymiä messuilta

Alan Bradley Flavia de Luca -sarjan suomennetut osat

Paulo Coelho Vakooja

Terhi Rannela Frau

Etualalla Niina Hakalahti Lumilinna ja Heidi Mäkinen Ei saa mennä ulos saunaiholla (jäkimmäinen odottaa lukupinossani).

Ylärivissä mm. Virve Sammalkorpi Paflagonian perilliset, joka on myös lukupinossani.

Ylärivissä keskellä Timothy Knapman & Rebecca Harry Metsän eläinten joulu ja M. Christina Butler & Tina Macnaughton  Siili ja metsän äänet

 Metsän eläinten joulussa on todella kaunis ja satumainen kuvitus hopeakoristein.

Emmi Itärannan Teemestarin kirja

Baabel-sarja on suosikkini. 

Satunnainen lukija, joka jätti lainaamani Alan Bradleyn kirjasarjan ensimmäisen osan kesken.

Marko Hautala Kuiskaava tyttö

Tammi 2016. Lokakuun uutuusostos.

Lähdin mukaan Halloween -lukuhaasteeseen, joten mikä olisi parempi kirja kuin Marko Hautalan Kuiskaava tyttö. Olen lukenut aiemmin kirjailijalta Kuokkamummon.

Kuiskaava tyttö on mainio kauhutarina. Hautalan käyttämä psykologinen kauhu vie lukijan mennessään. Kuiskaavassa tytössä on paljon perinteisen kauhun elementtejä. Erityisesti minua kiehtoo tarinan tapahtumamiljöö. Tarinan keskiössä on Vanha Vaasa, Pyhän Marian kirkko, kirkon rauniot ja hautapaikat. Ennen vainajia haudattiin kirkon lattian alle, niin Vaasassakin. Toinen keskeinen asia on urbaanit legendat eli riippuen keneltä kysyt, niin saat erilaisen vastauksen. Ihmisten puheissa elää uskomus, että raunioiden alla vilistää tunnelit, mutta julkisesi myönnetään vain viemäritunnelit. Toisaalta vedotaan, että vesijättömaahan ei olisi voitu kaivaa ja toisaalta luhistumisvaaran takia pyritään katkomaan huhuilta siivet. Silti monet tietävät jonkun, joka on kulkenut niissä. Hautalan salaisuuksien varjostama maaperä on siis kuin luotu kummitustarinaan.

Joka tapauksessa Amir Ayad päätti hoitaa muut huoneet ensin. Kun hän palasi Unto Mäkilän ovelle, lumisade oli muuttunut sakeammaksi.

Unto Mäkilä oli edelleen samassa asennossa. Pää kallellaan, katse ikkunassa, suu hieman avoinna aivan kuin hän olisi juuri oivaltanut jotakain ilahduttavaa.

Psykoterapeutti Unto Mäkilä tapetaan työpaikallaan Säteessä. Kuolleen Mäkilän löytää siivousta tehdessään huonoa suomea osaava maahanmuuttaja Amir Ayad. Häm saa kuolevan viestin välitettäväksi tämän kollegalle. Aluksi puntaroin maahanmuuttajan roolia, sillä se tuntui hieman turhalle. Saamansa vihjeen avulla Anton löytää työhuoneestaan punaisen kansion, joka sisältää oman tyttären, Iida Hallaston, potilaskertomuksen.

Jäi vain niiden kaupunkilaisten tarina, jotka olivat tytön nähneet täydessä tuhoroihussa huutavan kaupungin yllä, kuin linnun jota kuumuudesta väräjävänä ilma nosti yhä ylemmäs.

Anton ei ole nähnyt Iida-tytärtään viiteentoista vuoteen. Potilaskertomus ei valaise paljoakaan.  Ei tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskausta vai tarvitseeko? Mäkilä oli siirtynyt Helsinkiin vajaa vuosi sitten. Anton lähtee tutkimaan tilannetta Vaasaan, sillä Iida opiskelee Vaasassa. Iidan jäljittäminen ei helppoa, edes ex-vaimoon yhteydenottaminen ei ole miellyttävää. Isän ja tyttären välit eivät ole huonot tai hyvät, koska niitä ei edes ole. 
Tarinan taustalla on myös vanha tarina, joka kertoo 1800-luvun puolivälissä eläneestä nuoresta tytöstä.

Me tiedettiin jutut siitä tytöstä, joka muka kummitteli raunioilla, joten me ajateltiin heti, että ne on tietysti sen luita. Että kun kaupunki oli tulessa, se oli tietysti paennut sinne maan  alle.

Hautala käyttää oppaanaan juoponoloista Junnua, joka on pikkupoikana kuljeskellut tunneleissa. Tämä sopii hyvin tuohon kiertävään urbaanin legendaan. Hautala luo jäätävän tunnelman ja saa lukijan aidon kauhun valtaan. Ihailen myös, että kännykkä toimii ja vieläpä älypuhelin noissa tunneleissa. Ei haittaa, että ei ole kynttilän pätkää tai taskulamppua kuin puhelimessa. Annan täydet pisteestä kauhun kuvastosta ja miljööstä. Älykästä. Annan kirjalle 4 tähteä Goodreadsissa, sillä verotan yhden tähden lopusta, sillä tarina olisi saanut pysytellä menneisyydessä ja lisäksi olen väsähtänyt kultteihin. 

Niin unohdin mainita kokonaan, että Iida kuuli kuiskauksen aivan läheltä, vasemman korvan vierestä…

Kuvitan edellistä tekstiä omin kuvin, jotta näet tapahtumien miljöön.  En ole kirkkofriikki, vaikka olenkin kuvannut tuolla, sillä olen kulkenut kasvien perässä tuollakin. Kyllähän tuonne tunnelin mieltäisi helposti.  

Paula Silvonen Nukkemestari

Myllylahti 2016. Kirjailijalta/Kustantajalta. Kiitoksin. 

Nukkemestari on Paula Silvosen esikoisteos.  Luin tämän aikuisten synkän sadun Yöpöydän Halloween-lukuhaasteeseen, johon se mitä parhaiten sopiikin.    

 Mistä tarina alkaa? Tarina on värikäs seinävaate; ei sellaisella ole alkua. Kudelman muodostavat elämäni langat: Varhaislapsuuteni orpokodissa, jossa totuin kipuun ja yksinäisyyteen.

 Nukkemestarin pääosassa on klovnipukuun pukeutunut arvoituksellinen Marionettimies, jolta vain silmät ja suu näkyvät. Takakannen mukaan teos ammentaa kauhuromantiikasta, joita kumpiakin elementtejä kirjassa onkin. Taikuutta ja magiaa kirjassa on runsaasti. Kauhu ei ole pelottavaa, ja romantiikkaa katsotaan monelta kantilta, sillä mukana on sekä poika- että tyttöpari. Tarinassa on väkivaltaa, sillä murhia, ruumiita ja verta on kosolti.

Tuhka on orvoksi jäänyt tyttö,  joka on joutunut nunnien orpokotiin. Eräs sisarista opettaa hänet lukemaan, mutta asian tullessa ilmi kumpaakin rangaistaan. Kahdeksanvuotiaana Tuhka karkaa orpokodista ja päätyy elämään katulapsena. Etsiessään ruokaa nekromantikoiden killan tunkiosta Tuhka löytää paholaisnuken, joka muuttaa hänen elämänsä. 

Nukke osoittautuu eläväksi marionetiksi, ja Tuhka alkaa harjoitella esitystä.  Hän menee torille esiintymään kolikoiden  toivossa, mutta yleisö on vallan kitsasta. Torilla Tuhka  tapaa Perron, joka ryhtyy ’tirehtöimään’ Tuhkan esityksiä. Tämä tarkoittaa, että Tuhkan esiintyessä nukeilla vikkeläsorminen Perro tyhjentää yleisön taskut.

Esitykset jatkuvat kahdeksan vuoden ajan, mutta  erään esityksen aikana Perro ryöstetään vaunuihin Tuhkan jäädessä yksin. Hän ei pääse enää maanalaiseen asumukseensa, koska Tuhka ei tiedä oviaukkoon vaadittavia sanoja. Pakkaset alkavat ja Tuhka uhkaa paleltua, joten eräänä iltana hän nääntyy kadulle nälkään ja kylmyyteen.  

Tässä kaupungissa poltetaan joka viikon perjantaina kaduilta löytyneiden köyhien vainajien ruumiit tuhkaksi, joka jaetaan lannoitetehtailijoille. Minun nimeni on Tuhka. Kohta nimeni antama enne toteutuisi.

Tuhka kuitenkin herää puhtaiden lakanoiden välistä yksinäisessä huoneessa: Heräsin pehmeässä sängyssä paksun peiton alla pää höyhentyynyllä leväten. Tällaisessa sängyssä en ollut koskaan ennen maannut. Oliko Kuolema korjannut minut tuolta kujalta, jolle pökerryin? Tämäkö oli paratiisi. Olin luullut ettei sinne päästettäisi varkaita, mutta en aikonut valittaa.

Käy ilmi, että salaperäinen Marionettimies on pelastanut Tuhkan ja ottaa hänet nukketeatteriinsa oppilaaksi. Tuhka edistyy hyvin ja ennen pitkää hän saa tehtäväkseen käsikirjoituksen laatimisen uuteen nukketeatteriesitykseen. Marionettinukkejen valmistamisen hallitsevat vain harvat ja valitut, sillä nuket herätetään eloon juottamalla niille ihmisten verta.

Toisaalla kaupunkia hallitsee omilla tahoillaan Linnanherra ja pappi Loew, mutta pappi suunnittelee koko kaupungin herruuden saamista itselleen. Inkvisition aika on kiihkeimmillään ja pappi Loew’n johtamana se tarttuu pienempäänkin rikkeeseen ja kuolemantuomioita satelee.

Teloitustapa valitaan yleensä rikoksen vakavuuden mukaan. Pienemmistä rikkomuksista voi olla seurauksena nopea kuolema giljotiinissa, kun taas vaarallisimmat rikolliset annetaan golemien revittäviksi.

Pappi Loew kuljetuttaa ruumiit omalle ruumishuoneelleen, jossa hän valuttaa ja varastoi saamansa veren. Verta hän käyttää golemi- ja marionettinukkearmeijan synnyttämiseen. Golemit ovat savesta muovattuja jättiläisiä, jotka hän herättää pienellä verimäärällä ja ne tottelevat vain papin käskyjä. Pappi Loew itse on keksinyt elämäneliksiirin, jota juomalla hän pysyy muuttumattomana ja on jo satoja vuosia vanha. Pappi Loew haikailee yhä rakastettuaan, joka on kuollut satoja vuosia sitten. Rakastetun muumio lepää pappi Loew’n yksityisessä luolassa, missä hän käy lepäämässä ja voimia hankkimassa muumion vieressä.

Tuhkan, Marionettimiehen ja pappi Loew’n polut kulkevat ristiin ja törmäävät. Näistä punoutuu monimutkainen juoni, jossa lopulta myös Marionettimiehen salaisuus selviää. 

Kirjailija on luonut erilaisen maailman, sillä minä en ainakaan ole törmännyt vastaavaan. Pohjana on inkvisition ajan Ranska, mutta tarinaa ei sijoiteta mihinkään. Tarinassa puhutaan kaupungista ja siellä Marionettimiehen teatteri sijaitsee Outonäköisyyden laaksossa. Pidän tästä tarinasta aivan valtavasti, erilainen ja omintakeinen kertomus.

Osallistun näillä kirjoilla Halloween-lukuhaasteeseen Yöpöydän kirjoissa.

Palaan vielä hetkeksi Hautalan kirjan miljööseen.  
Pyhän Marian kirkon rauniot Vanhassa Vaasassa.

 

Tulossa Nukkemestarin teksti 30.10.

Olethan huomioinut Halloween-arvontani? 

Olen valinnut tähän arvontaan hienoja kirjoja. Pääset arvontaan tästä. Huom. Arvonnan tulos tulee maanantaina 31.10  tähän jatkoksi.

Halloween-arvonnan kirjat.