Jeffrey Eugenides Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides Naimapuuhia

Alkuperäisteos: The Marriage Plot 2011

Suomentaja: Arto Schroderus

Otava 2012, Otavan kirjasto. Kotikirjasto.

Olen kirjoittanut aiemmin blogitekstin Jeffrey Eugenideksen teoksista Middle sex ja Virgin suicides. Naimapuuhista kirjoittaminen ei ole helppoa, sillä kirja on minulle läheinen, pidän siitä niin kovasti. Mutta syksyn uutuusähkyssä on pakko pitää breikki Eugenideksen ja Toni Morrisonin seurassa. En iloitse tiiliskivistä, mutta Naimapuuhien sivut eivät tunnu liiallisilta, vaikka niitä onkin kertynyt teokseen peräti 509 sivua. Teoksen englanninkielinen nimi, The Marriage Plot, on hyvä, sillä se johtaa ajatukset heti aiheeseen. Sen olisi voinut säilyttää meilläkin. Naimapuuhien kirjallinen koti on lukijalle tuttu ja läheinen.

Kirjallisuudenopiskelija Madeleine Hanna on valmistumassa ja tekee yliopistossa tutkielmaa 1800-luvun viktoriaanisen ajan englantilaisista avioliittoromaaneista.  Teoksen intertekstuaalinen ote on vahva. Madeleinen rakkaita kirjailijoita ovat Edith Wharton, Henry James, Charles Dickens ja George Eliot, unohtamatta myöskään Brontën sisaruksia ja Jane Austenia.

ENSINNÄKIN KAIKKI NÄMÄ kirjat. Tässä olivat hänen Edith Whartoninsa, eivätkä romaanit olleet nimen vaan julkaisuvuoden mukaisessa järjestyksessä; tuossa koko Modern Libraryn Henry James -sarja, jonka hän oli saanut lahjaksi isältään 21-vuotissyntymäpäivänään; myös koirankorvilla olevat kurssikirjapokkarit jotka hän oli lukenut collegessa; paljon Dickensiä, nokare Trollopea ja mahan täydeltä Austenia, George Eliotia ja hirmuisia Brontën sisaria.

Tarinassa eletään 1980-luvun opiskelijaelämää Brownin yliopistossa, seksuaalisen vapautumisen, mielenterveydellisten ongelmien ja oman aikuistumisen puristuksessa. Valmistumisen jälkeisessä ajassa haetaan omaa paikkaa elämässä.

Madeleine tempautuu myös omaan rakkaustarinaansa ja modernin kolmiodraaman kierteisiin. Madeleinen mielestä biologian opiskelija Leonard tuntuu sydämen valitulta. Suhteesta muodostuu syvällinen ja kipinöivän eroottinen. Karismaattisen Leonard Bankheadin elämää vaikeuttaa kaksisuuntainen mielialahäiriö. Madeleinen ja Leonardin suhde on sairauden takia kiemurainen.

Leonardin kanssa seurusteleminen oli niin kuin olisi jutellut syvällisiä koko ajan. Aina kun Madeleine oli Leonardin kanssa, Leonard antoi hänelle koko huomionsa. Leonard ei tuijottanut häntä silmiin tai tukahduttanut häntä niin kuin Billy mutta antoi ymmärtää olevansa läsnä. Hän ei juuri tarjonnut neuvoja. Kuunteli vain ja mumisi rauhoittavasti.

Mitä enemmän Leonard vetäytyi, sitä enemmän Madeleine huolestui. Mitä epätoivoisemmaksi hän tuli, sitä kauemmas Leonard vetäytyi. Hän meni kirjastoon tekemään avioliittojuonta koskevaa tutkielmaansa, mutta seksifantasioille otollinen ilmapiiri – katseyhteydet lukusalissa, kutsuvat kirjahyllyt – saivat hänet kaipaamaan Leonardia epätoivoisesti.

Kilpakosijana tarinassa on uskollinen ystävä ja uskontotieteen opiskelija Mitchell Grammaticus, joka uskoo puolestaan, että hänet ja Madeleine on tarkoitettu toisilleen. Valmistumisen jälkeen Mitchell etsii itseään maailmalta ja uskon asemilta yrittäen saada Madeleinen mielestään.

Kun Madeleine oli syöksynyt kahvilasta ulos, Mitchell oli jäänyt pöytään lamaantuneena katumuksesta. Heidän sovintonsa oli kestänyt kokonaista kaksikymmentä minuuttia. Mitchell oli lähdössä Providencesta samana iltana ja muutaman kuukauden kuluttua myös maasta. Mistä sen tiesi, milloin hän näkisi Madeleinen seuraavan kerran, jos milloinkaa

Opiskeluelämä, lukusalit, seminaarit ja yliopistomiljöö ovat mieluinen kehys tarinalle ja otollinen paikka rakastua. Kampuselämä tulee likelle ja pidän siitä, koska olen käynyt itse kampusmaisen yliopiston. Muutenkin ajankuva kiehtoo, koska olen itse opiskellut 80- ja 90-lukujen vaihteessa. Mietin Eugenideksen kykyä tunkeutua naisen mieleen, kirjoittaa rakkaudesta, siten, että tuo kaikki hapuilu, epävarmuus, kärsimys, tuskaisuus on alastomana ja paljaana käsin kosketeltavana. Tunteiden vuoristoradassa on kiivas kulku. Sivun 479 vaiheisuus hämäsi minua, kuulua kakkosvaiheeseen. Höh! Yksi puuttuva kirjain siirtää toiseen vaiheeseen.

Naimapuuhia on kirjallisten viittausten runsaudensarvi. Se on ihana, kepeä ja täydellinen kirja, sillä se ihastuttaa, rakastuttaa ja pakahduttaa mielen.  Madeleinen pitäisi hallita asioita, joihin hän ei pysty.  Tarinaan mahtuu huolta, murhetta ja epätoivoa. Olisin voinut kirjoittaa tämän blogitekstin jo paljon aiemmin, mutta minussa eli viha-rakkaussuhde kirjaan, olin lukenut sen pokkarina, jota inhosin. Vasta eilen löytäessäni uudenkarhean kirjan saatoin  naputella tämän blogiini.  Naimapuuhia on älykäs rakkausromaani koomisesta nimestään huolimatta.

Blogeissa toisaalla: Lumiomena, Sara, Liisa, Sabinan knalli

Emma Cline: Tytöt

Emma Cline: Tytöt
Alkuperäisteos: The Girls 2016
Suomentaja Kaijamari Sivill
Otava 2016, Otavan kirjasto
Arvostelukappale. Kiitokseni kustantajalle.

Kiinnostuin kalifornialaissyntyisen Emma Clinen esikoisromaanista nuoren tytön kasvutarinana ja sen kuulumisesta Otavan kirjastoon. Tarinan sijoittuminen kulttiryhmään on melkoisen kaluttu aihe, mutta nuori esikoiskirjailija innosti siitäkin huolimatta tarinan lukemiseen. Sivuliepeen tekstissä kerrotaan, että tarinan juuret ovat Charles Mansonin johtamassa kultissa ja sen jäsenten hirmuteoissa. 

Odotin kovasti tätä kirjaa, sillä Otavan Sininen ja Tammen Keltainen ovat suosikkejani. Odotan niiltä tietyn tasoista lukukokemusta. Pidin Milena Busquetsin kevään kirjasta Tämäkin menee ohi.  Se ei saanut varauksetonta vastaanottoa, mutta minä pidin siitä. Se vain sopi minun ajatuksiini ja elämääni. Tämä kirjasyksy on mahtava, mutta en pysty lukemaan uutuuksia uutuus uutuudelta toisensa jälkeen. Luen uutuuksien välissä  vanhempaa ja uutuuksissa luen kevyempää ja raskaampaa rinnakkain eli dekkarit ja YA keventävät lukemistani. En pysty lukemaan Ishiguron ja Murakamin kaltaisia kirjoja putkessa, vaan tarvitsen hengähdystaukoja ja kirjan sisällön omaksumista. Lukeminen ei ole tärkein pointti.

Toisaalta kirja vaatii aikaa löytääkseen paikkansa. Esimerkiksi Michael Cunnighamin Lumikuningatar ja Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet jättivät laimean lukujäljen minuun. Lumikuningattaressa rakastuin sen kanteen, mutta tarina ei ihastuttanut, mutta kasvoin siihen vähitellen. Se löysi paikkansa Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta ja Cunninghamin Koti maailman laidalla myötä. Samoin kävi Värittömän miehen kanssa.  Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa jätti miedon jälkimaun. Se ei nouse suosikikseni kirjailijan tuotannossa, vaikka pidin siitä.

Emma Clinen esikoisromaani on hienovarainen tutkimusmatka tytöistä kultin kourissa. Romaanin kertoja on neljätoistavuotias kalifornialaistyttö Evie Boyd, joka elää vuoden 1969 kultaista kesää tylsistyneenä ja janoaa uusia kokemuksia. Vanhemmat ovat eronneet ja äidin poikaystävät ilmaantuvat kotiin.

Äidin puheita niistä miehistä, joita hän isän jälkeen tapaili, väritti uudestisyntyneen epätoivoinen optimismi. Ja näin, miten antaumuksellista työtä treffeillä käyminen vaati: hän jumppasi kylpypyyhkeen päällä olohuoneessa voimistelupuku hiestä märkänä.

 Evie on menossa syksyllä vanhanaikaiseen sisäoppilaitokseen Carmeliin, jota äitikin oli käynyt. Connie on paras ystävä, mutta hänen kanssaan on puuduttavan tylsää.  Ystävysten välitkin ovat vähän niin ja näin. Evie on kapinallinen ja irrallinen. Hänellä on kiihkeä kokemisen halu. 

  

Evie kohtaa tummahiuksisen ja lumoavan hippitytön ja ajautuu Suzannen matkassa kommuuniin, jota pyörittää karismaattinen Russell.  Mitä jää jäljelle idyllin murtuessa ja vapaan rakkauden huuman haihtuessa raadollisen totuuden paljastuessa? Kultin hirmuteot tulevat esiin, mutta pysyvät sivuosassa. Niiden avulla haetaan selitystä siihen, että Evie ei saa oikein koskaan otetta elämästään. Jonkinlainen pelko hiertää häntä, sillä Suzanne käy tervehdyskäynnillä Carmelissa.

Russelin taitavasti tuputtamilla ajatuksilla: Luovu egostasi, kytke mielesi vapaalle. Lähde kosmisen tuulen mukaan. Uskomukset olivat yhtä laimeita ja helposti  sulavia kuin ne makeat pullat ja kakut joita pihistimme leipomosta Sausalitossa, tyhjää höttöä jota ahmimme mahan täydeltä.

 Tytöt ei ole ehkä täydellinen romaani, mutta se peilaa hyvin kulttiperheen  toimintoja ja huumeiden kyllästämää arkea. Jollakin tavalla tarina on ajaton kommuuniyhteisön kuvaus, joka voi perustua moneen ismiin niin uskontoon, ekokulttuuriin kuin yhteiskunnalliseen ryhmittymään. Cline kuvaa hyvin tyttöikää ja orastavaa aikuisuutta. Nuori Evie on koskettavampi kuin aikuinen Evie, joka on enemmän sivullinen ja tarinan painolastia. Ehkä Evien olisi voinut jättää sisäoppilaitokseen tai sitten ravita lihalla luiden päälle aikuisuudessa.  Toisaalta aikuisessa Eviessäkin menneisyyden arvet näkyvät eli ilman aikuisuutta tarina menettäisi merkitystään. Cline kertomuksessa on parasta, että hän ei saarnaa, moralisoi tai julista.

… ja päivät murenivat kuin sora kallioseinästä. Elämä oli jatkuvaa perääntymistä jyrkänteeltä.

… Minä sain sivustakatsojan tukahdutetun tarinan, olin karkulainen vailla rikosta, elin puolittain siinä toivossa ja puolittain siinä pelossa, ettei kukaan koskaan tulisi minua hakemaan.

Pidin Clinen hienoista kielikuvista, kerronnasta ja taitavasta  suomennoksesta. Tytöt on koskettava kertomus nuoruuden elämänjanosta, osallisuudesta omaan elämään sekä nuoruuden hauraasta itsetunnosta. Minusta tuntui haikealle lukea kirjan viimeisiä sivuja, sillä viihdyin niin täydellisesti tarinassa.

Blogeissa toisaalla: Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjojen keskellä.

Jeffrey Eugenides Middlesex

Jeffrey Eugenides  Middlesex
Alkuteos  Middlesex 2002
Suomennos Juhani Lindholm

Kustantaja  Otava 2003. Kotikirjasto.

Jeffrey Eugenides (1960) on kreikkalaista syntyperää oleva yhdysvaltalainen kirjailija. Hänen isänsä vanhemmat olivat kreikkalaisia ja hänen äitinsä on sukujuuriltaan irlantilainen. Eugenides on suorittanut loppututkinnon sekä Brownin että Stanfordin yliopistossa. Eugenidesin esikoisromaani Virgin Suicides oli suurmenestys ilmestyessään vuonna 1993. Sofia Coppola ohjaamaa samannimistä elokuvaa on hieno. Middlesex on kirjailijan toinen suomennettu romaani ja Naimapuuhia (The Marriage Plot, 2011) on kolmas suomennettu romaani.  

Middlesex tuo mieleeni John Irvingin teokset lähinnä sen takia, että tarina on Irvingin teosten kaltainen runsaudensarvi, mutta ei niinkään kerronnallisen samankaltaisuuden takia. Yksinkertaisimmillaan teosta voisi kuvailla kiehtovaksi sukutarinaksi. Middlesex on myös sukupolvitarina, perhetarina, kehitystarina, mutta tässä on mukana myös siirtolaisuus, seksuaalinen identiteetti ja geenivirheet.

Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran  tyttövauvaksi  Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja  toisen kerran  nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Michiganissa elokuussa 1974.

Cal / Callie Stephanides on 41-vuotias Berliinissä asuva hermafrodiitti, joka eli lapsuutensa tyttönä ja päätyi mieheksi. Kertomus on hänen perheensä värikkäistä vaiheista alkaen isovanhemmista, jotka saapuivat siirtolaisina Yhdysvaltoihin. Tarina alkaa vuonna 1922 kreikkalaiskylästä, joka on jäänyt sodan jalkoihin. Sisar ja veli, Desdemona ja Lefty, pakenevat yhdessä Amerikkaan. Laivamatkalla he tutustuvat toisiinsa ventovieraita esittäen ja heidät vihitään laivan kannella.  Muut matkustajat vakuuttuvat toisilleen sopivasta parista, joiden määränpääkin on sopivasti sama.

Kolmantena päivänä Lefty lähti taas kävelylle ruokailun jälkeen. Hän meni kannen yli tyyrpuurin puolelle ja peräkannelle. Hän hymyili Desdemonalle ja nyökkäsi taas. Tällä kertaa Desdemona vastasi hymyyn. Palattuaan tupakoivien miesten joukkoon Lefty kysyi, sattuisiko kukaan tietämään yksin matkustavan nuoren naisen nimeä.

Aviopari suuntasi perillä Detroitiin serkkunsa Linan luo ja hänet oli helppo vaientaa tämän oman menneisyyden varjoilla. Aikanaan maailmaan pääsee Miltonin ja Tessin esikoisena Chapter Eleven ja hieman myöhemmin Callie.

Aluksi isä ja äiti kieltäytyivät uskomasta sairaalalääkärin mielipuolisia väitteitä minun anatomiastani. Diagnoosi esitettiin ensin puhelimessa Miltonille, joka ei käsittänyt siitä juuri mitään, minkä jälkeen hän välitti siitä Tessielle siistityn version, jonka ydin oli suunnilleen se, että lääkärit olivat jollain lailla huolestuneita virtsaputken rakenteesta ja epäilivät lisäksi hormonitoiminnan vajausta.

Calliope kertoo osin tarinaa jo ennen syntymäänsä.  Tämän takia Laurence Sternen Tristram Shandy muistuu mieliin.  Callie saa tietää, että viidennessä kromosomissa on tapahtunut mutaatio, jonka vuoksi hän näyttää lapsena tytöltä, vaikka on biologisesti ja hormonaalisesti poika.  Kromosomimutaation syynä on sisäsiittoisuus. En kumminkaan avaa tätä enempää, sillä se on osa tarinaa.

Minulla oli täydellinen ajoitus täydellisen kirjan lukemiselle. Sukutarina ei välttämättä ole ominta aluettani, sillä sukupolvittain vaihtuva näkökulma / kertoja ei ole suosikkini, joten Eugenides kuljettaa tarinan tavalla, josta pidän.  Calin / Callien elämä  on kiinnostava ja olisin lukenut  hänen tarinaa painottaen, siis vaikka lisäsivujen avulla tai Kreikan osuutta vähentäen.  Aikomukseni oli tuoda tämä jo aiemmin blogiini, mutta pokkariin tarttuminen siirsi lukemiseni hetkeen, että sain kirjan omaksi kovakantisena ja puhtaana. Middlesex on elämänmakuinen ja ihastuttava tarina, joka sivumäärästään huolimatta vie lukijan mukanaan.  Lue ja nauti on minun neuvoni.

PS. Seuraavassa arvonnassani tämä kirja siirtyy jollekin lukemattomana pokkarina.

Blogeissa toisaalla: Lumiomena ja Laura