Hyvin harvoin sitä löytää uuden
kirjailijan, että haluaa lähteä hänen matkaansa pidemmäksi aikaa. Tänä vuonna
pyrin lukemaan hyvää, välttelemään dekkareita ja kaikkea höttöä. Morrison oli
minulle aiemmin korkkaamaton Nobelisti. Jouluna luin kaksi kirjaa häneltä mutta
en ole ehtinyt tuoda blogiini. Väännän tekstejä muutenkin, niin kirjablogiin
kirjoittaminen arveluttaa. Etenkin, kun
olen ohjelmoinut itseeni sabluunaan ja kaikki lavertelu on kitketty pois. Siniunikon tunnen vielä hassummaksi. Sen teema on
väärä, sillä puutarha ei kiinnosta minua, vaan kasvit, lajit ja aina vain
pahempaa, jos sanon luonnonkasvit. Ajattelen varmaan päivittäin, että yhtä
hyvin voisin muuttaa blogini suljetuksi, mutta jokainen kommentti ilahduttaa.
Luoja lasta auttakoon on moniääninen
teos, jossa äänen saa Briden lisäksi muutama muu. Jokainen luku on nimetty
kertojan mukaan, johon kukin tuo oman lisänsä minämuotoisena. Sweetness kertoo tarinaa äitiydestään. Briden kumppani
Booker on pitänyt asiat itsellään. Bride
ei ole utsinut miehen elämästä liikoja, sillä hän ei kysynyt edes, missä tämä
päivänsä viettää. Ystävä Brooklyn ja tielle
osunut lapsi kaltoinkohdeltu Rain sekä lapsuuden tragediaan liittynyt opettaja
Sofia tuovat oman lisänsä tarinaan.
Teos on raadollinen ja repivä kuvaus
äidin ja tyttären suhteesta, lapsuuden merkityksestä ja syyllisyyden taakasta.
Eniten minua hämmästyttää Morrisonin tekstin kirkkaus kuin jäistä, kirkasta tunturipuron
vettä. Olin odottanut jotain vaikeampaa ilmaisua, joten tekstin selkeys imaisi
minut matkaansa. Olen oikeastaan aika hankala lukija, sillä eilen aloitin uutta
elämäkertaa, jota on kehuttu taivaisiin. En tiedä, miksi kertomus tökkii minua.
Kyseenalaistan lukemaani koko ajan. Mietin, riittääkö kirjoittajan elämä
elämäkertaan, kiinnostavaan elämäkertaan. Olen häpeämätön. Mutta kun… eikö ole
ihana ilmaisu? Mutta kun minulla on kesken Stepen Fry ja Patti Smith ja heidän
mukanaan eletty elämä.
Bride on yönmusta,
sinimusta, sudaninmusta. Vaaleammalle Sweetness-äidille tyttären ihonväri on
häpeä, jonka takia lapsen hyväksyminen omakseen tuntuu kamalalle. Kumpikaan
vanhemmista ei ymmärrä, että heidän lapsensa voi olla noin musta. Se erottaa
pariskunnan. Sweetness häpeää lastaan, lapsi ei ole kelvollinen kutsumaan häntä
äidikseen, lapsen kanssa ei kehtaa kulkea. Minkälaisen jäljen häpeä jättää
lapseen? Kuinka lapsuuden kärsimykset heijastuvat aikuisuuteen? Milloin teot
unohtuvat, unohtaako äiti nopeammin kuin lapsi?
Tyttö oli niin musta että oikein pelotti. Yönmusta, sudaninmusta. Mulla on vaalea iho ja hyvä tukka, olen sitä tyyppiä, mitä meikäläiset nimittää keltaiseksi mustaksi, ja samanlainen on Lula Annin isäkin.
Bride syyllistyy käsittämättömään tekoon ja
tuhoaa viattoman ihmisen elämästä kuusitoista vuotta. Teollaan hän saa äitinsä
hetkellisen huomion, sillä palkkioksi äiti pitää kädestä kiinni. Aikuisena Bride
hyödyntää ihonväriään brändin tavoin, hän korostaa mustuuttaan vitivalkoisilla
vaatteilla. Lapsuuden kokemukset eivät
katoa, sillä jotkut arvet jäävät pysyviksi. Bride yrittää hyvittää lapsena
tehtyä tekoaan, mutta saa itsensä verille murjotuksi. Bride ei ole valinnut mutkattominta tietä
elämälleen, vaan hän menestyy kosmetiikka-alalla, kauneuden valtakunnassa. Bookerin kanssa tulee ero. Booker jättää Briden toteaamuksella:
"Et
ole se nainen jonka haluan."
Booker käsittelee omaa
lapsuuttaan. Hän menetti veljensä Adamin. Luin jokin aika sitten kirjan, jossa
käsiteltiin lapsen menetystä veljen näkökulmasta. Absurdein osa siinä oli uuden lapsen
sijaistaminen. Hän sai menehtyneen lapsen nimen ilman eroa. Lapsi kyselee
aikuisena, että elinkö veliseni hyvin?
Pilaavat juttunsa, hän ajatteli. Kumpikin takertuu omaan tuskan ja surun tarinaansa – johonkin ikivanhaan kipuun ja vaivaan, jolla elämä heidän puhtautensa ja viattomuutensa oli tahrannut. Ja kumpainenkin kirjoittaa sitä tarinaansa uusiksi lopun ikäänsä, tietää juonen, arvaa teemat, keksii merkityksen ja sivuuttaa sen alkuperän. Mitä tuhlausta.
Laitan toisen kannen loppuun,
sillä se täsmää paremmin mielikuvaani. Aion tilata kirjan tuolla
asulla. Olen havainnut, että tilaan tärkeimmät kirjat myös alkuperäiskielellä.
Joskus vaihdan kirjan muutaman sivun jälkeen englantiin, jos kieli tökkii.
Suomenkielisen saa Adlibriksen kautta kahdessa päivässä, kun englanninkielinen
saattaa viedä kuukaudenkin.
Luoja lasta auttakoon
vakuutti minut, että kirjailijan tuotanto on luettava. Häneltä on suomennettu
12 kirjaa, joista omistan vain neljä. Ei vain Morrisonin kaunis kieli, vaan myös surun
ja vihan liekit palavat hänen sanoissa kaikissa lukemissani kirjoissa. Tunnen,
kuinka viimeisen sivun luettuani tämä jää mieleen kummittelemaan vielä pitkäksi
aikaa. Olen mykistynyt kirjan hienoudesta.
Toni Morrison Luoja lasta auttakoon
Alkuperäisteos God Help the Child (2015)
Suomentaja Kaijamari Sivill
Tammi, 2016 (Keltainen kirjasto). Kotikirjasto. tammikuun uutuusostos.
Suomentaja Kaijamari Sivill
Tammi, 2016 (Keltainen kirjasto). Kotikirjasto. tammikuun uutuusostos.
Luoja lasta auttakoon on luettu
mm. seuraavissa blogeissa Marjatan kirjaelämyksiä (eng.) ja Omppu (eng.).