Sarah Waters Silmänkääntäjä

Sarah Waters on brittiläinen kirjailija, joka on koulutukseltaan filosofian tohtori. Hänen väitöskirjansa käsittelee homoseksuaalista historiallista fiktiota 1870-luvulta alkaen. Hän asuu nykyisin Lontoossa. Waters on saanut tuotannostaan lukuisia palkintoja ja tunnustuksia. Englanninkielinen alkuperäisteos Fingersmith ilmestyi 2002. Kirjan on suomentanut Helene Bützov. Silmänkääntäjän lisäksi Watersilta on suomennettu myös Yövartio (Keltainen kirjasto) sekä Vieras kartanossa (Keltainen kirjasto).

Silmänkääntäjän tapahtumat sijoittuvat Englantiin. Kirja on historiallinen romaani ja juoniromaani. Orpo Sue Tinder kasvaa rouva Sucksbyn taloudessa. Suesta kehittyy kelpo taskuvaras. Eräänä iltana perheeseen saapuu mies, jota kutsutaan Gentlemanniksi, mutta jonka nimi lienee ollut Richard Rivers, Dick Rivers tai joskus Richard Wells. Hän tarjoaa Suelle rahakasta sopimusta, johon liittyy petosta ja huijausta.

Jos olin yleensä jonkun lapsi, niin rouva Sucksbyn, ja isänä minulla oli herra Ibbs joka piti lukkosepän liikettä Lant Streetillä Boroughissa lähellä Thamesia.

Gentlemannin saapuminen muuttaa Suen elämän. Suen kohtalo yhtyy toiseen orpotyttöön, joka elää synkässä maaseutukartanossa. Sue palkataan Maud-neidin palvelijaksi Briariin. Maud-neiti asuu tutkijaenonsa kanssa eristäytyneenä. Kirja tapahtumat kulkevat viktoriaanisen ajan Englannissa. Siinä luodaan ajankuvaa ja valotetaan luokkayhteiskunnan rajoja ja tapoja. Kirjassa katsotaan tapahtumia eri näkökulmista. Tarinaa ei voi kertoa enempää, sillä jo kirjannimi on enteilevä. Rakkaudellakin, ainakin jonkinlaisella, on osansa. Lukijan on saatava edetä tapahtumasta toiseen kirjailijan ehdoilla.

Niin Sue lähti kohti uutta tehtävää. Minä lähdin talosta seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Pakkasin kaikki kamppeeni kanvastipäällysteiseen arkkuun, ja minulla oli päällä se yksinkertainen ruskea leninki ja viitta ja hilkka sileän tukan peittona. Olin oppinut sen mitä Gentlemanni oli pystynyt minulle kolmessa päivässä opettamaan. Osasin tarinan ja minun uuden nimen - Susan Smith.

Kuka pettää ketäkin ja missä roolissa? Siinä lienee ydin.

Luen takakannet usein silmäillen ja sivuutan sitäkin useammin arviot. Tämä kiinnitti huomioni, sillä toisten blogitekstejä lukiessa tulee usein tunne, että tuon olen lukenut, tietynlainen haikeus.Kirjan takakannessa on Guardianin arvio: "On romaaneja, joista voi olla kateellinen ihmisille, joilla lukunautinto on vielä edessäpäin. No Silmänkääntäjä on sellainen kirja. Se on pitkä, tummansävyinen, monipolvinen ja vakuuttava, loistavaa kirjoittamista...unohtumaton elämys"

Sarah Watersin Vieras kartanossa oli minulle tämän vuoden upeimpia lukukokemuksia. Pidän Watersin tavasta kirjoittaa. Vieras kartanossa sijoittuu myös kartanomiljööseen, mutta ei ole yhtä vauhdikas kuin Silmänkääntäjä. Ehkä Vieras kartanossa vaikutti minuun enemmän. Silmänkääntäjä on eriomainen lukuromaani.


Sarah Waters Silmänkääntäjä
Tammi 2006. Askolan kunnankirjasto.

Kirjabingon lopetus

Luin kesän aikana kirjoja, joista sopivat sijoitin kirjabingoon. Ruudukko jäi kesken, sillä mieleistä ruokakuvaa ei tullut.

 

Historiallinen: Aavikon kyyhkyset

Kannen perusteella: valittu Punainen puutarha

Pokkari: Kulkija

Kotimainen kirja: Veristen varjojen ooppera

Yli 500 sivua Udolpho

Venäläinen kirjailija: Vihreän teltan alla

Ostettu kirja: Paluu Rivertoniin

Lainattu kirja: Ihmiset suviyössä

Kirja & Elokuva: Elokuu

Klassikko: Kuolema Venetsiassa

Kannessa eläinkuva: Tulvaniitty

Lastenkirja: Vaarallinen juhannus

Sarjakuva: Kamala luonto Karhunvatukoita

E-kirja: Jäljet Tulossa ajastuksella

Palkittu kirja: Kallis elämä

TBR-listan viimeinen kirja  Yö ja päivä

Tänä vuonna Tuulisen saaren kirjakauppias

Alle 200 sivua: Pyhä suudelma

Dekkari: Sokeat linnut

Fantasia: Aavikkohaukka

Romantiikka: Omenapuu

Kuuluu kirjasarjaan: Neitsytkivi, Pinnan alla

 

Bingosta lukematta jäi RUOKAKUVA. En vain saanut inspistä tässä helteessä. Tuntui, että lukeminen ei olisi lähtenyt luontevasti. Osaan olisi sopinut muutamakin. E-kirjan kanssa voivottelin, mutta se saapui itsestään. Minun ensimmäinen kauno koneelta luettuna Wau! Koboni tekee kovasti matkaa luokseni, edennyt jo Ruotsiin ja sieltä Suomeen. Ihmeiden aika ei ole ohi.

Lukubingo oli kiva tehdä. Kiitos kaikista kommenteista matkan varrella. Ne ilahduttivat minua kovasti. Romantiikka ruutu tuskastutti. Tosiarinassa menin sieltä, missä aita oli matalin. Onhan tuo tosi tarina. Osa ruuduista oli mahtavia: TBR:n viimeinen, Ostettu kirja, Klassikko, Pokkari ja Tänä vuonna ilmestynyt.

 

Ljudmila Ulitskaja Vihreän teltan alla

Ljudmila Jevgenjevna Ulitskaja on arvostettu venäläinen kirjailija, joka on kirjoittanut romaaneja ja novelleja. Ulitskaja asui nuoruutensa Moskovassa ja opiskeli Moskovan valtionyliopistossa ja hän asuu nykyisinkin Moskovassa. Ulitskaja on saanut useita venäläisiä ja kansainvälisiä kirjallisuuspalkintoja. Haastatteluissa Ulitskaja puolustaa vähemmistöjen asemaa ja arvostelee Kremlin Ukraina politiikkaa, mutta vähättelee sanomistensa arvoa. Luin aiemmin keväällä tekijältä Iloiset hautajaiset, joka oli erittäin vaikuttava teos ja kiinnostuin sen myötä Ulitskajan tuotannosta. Vihreän teltan alla on Ulitskajan neljäs suomennettu romaani. Teoksen on suomentanut Arja Pikkupeura.

Ulitskaja on sanonut kirjan haastatteluissa, että ei sitä kirjoittaessaan tiennyt kuinka ajankohtaista kirjaa hän oli kirjoittamassa. Vihreän teltan alla on muistokirjoitus ajanjaksolle Stalinin kuolemasta Neuvostoliiton viime vaiheisiin, toisinajattelijoiden eepos ja uskomattomien ihmiskohtaloiden tarina. Nämä ihmiset haki elämän sisällön klassisesta musiikista ja kielletyistä kirjoista, kulttuuriperinnöstä ja taiteesta.

Kaikkitietävä kertoja välittää menneiden aikojen tarinat lukijalle sellaisina, kuin tarinan henkilöt ne elävät kunakin kuvattuna hetkenä eri elämänvaiheissaan. Fragmentaarinen kerronta siirtyilee ajassa ja seuraa kolmen isättömän moskovalaisen nuoren koulupojan elämää. Ilja, Miha ja Sanja ovat luokkakavereita, kaikki kolme hieman syrjittyjä. Kolmikko hitsautuu yhteen uuden opettajan ansiosta.

Kuudennen luokan alkaessa saatiin kaikkien unohtaman venäjänmaikan sijaan uusi luokanvalvoja, kirjallisuudenopettaja Viktor Juljevitš Šengeli.

Ydintarina on Iljan, Mihan ja Sanjan, mutta näiden lisäksi heidän ympärille kehkeytyy lukematon määrä sivupolkuja ja sivuhenkilöitä. Näkisin, että Ulitskaja on ottanut tarkoituksellisesti mukaan isättömyyden teeman, jonka sodat ovat kylväneet. Poikien ohella seurataan joitakin vuosia nuorempien tyttöjen Oljan, Tamaran ja Galjan taivalta 1950-luvun kouluvuosista aikuisiksi.

Ljudmila Ulitskaja piirtää vahvat henkilökuvat kuvaamistaan ihmisistä. Lukija myös ymmärtää, että toisinajattelijat eivät ole selvästi määriteltävissä, vaan keskenään hyvin erilaisia niin käsityksiltään kuin ajatustavoiltaan. Kunkin tekstin sitominen tiettyyn aika-ankkuriin olisi helpottanut lukemista, mutta vuosilukuja on vähän. Lukujen nimet helpottavat lukemista. Ajallisesti teos kattaa aikajakson Josef Stalinin kuolemasta 1953 runoilija Joseph Brodskyn kuolemaan 1996.

Vihreän teltan alla kuvaa elämänmenoa ja sen arkea. Tarinoista ja kokemuksista syntyy ehjä katselmus menneeseen. Teoksessa on valtava määrä viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen, joista lukija pystyy omaksumaan vain pienen osan. Kirjassa on valtavasti henkilöhahmoja, aivan kuten Iloisissa hautajaisissakin. Jollain tavalla lukija onnistuu pysymään tapahtumien mukana, sillä nimigalleria pysyy suhteellisen perusmuotoisena. Noin sadan sivun jälkeen lukija saa otteen tarinasta, tutustuu ja tottuu henkilöihin.

Poikakolmikon Iljasta tulee valokuvaaja. Miha päätyy kuuromykkien koulun venäjän kielen ja kirjallisuuden opettajaksi, mutta hän päättää elämänsä kesken. Sanja vaurioittaa sormiaan kouluikäisenä tappelussa, joten hänestä ei tule pianistia, mutta hän päätyy kuitenkin musiikin pariin New Yorkiin opettamaan musiikin teoriaa tunnetussa musiikkikoulussa. Järjestetyn avioliiton kautta hän pääsee muuttamaan pois kotimaastaan.

Debbie oli innoissaan niin Moskovasta, borssista kuin uusista venäläistuttavistaankin. Häntä miellytti neuvostomaassa kaikki paitsi naisen asema.

Debbie O’Haralla on pöyhkeä valkoinen hääpuku. Käsissään hän pitelee Amerikasta tuotua keinokukkakimppua. Valkoiset piikkikorkokengät. Sanjalla on musta vetoketjullinen samettipusakka ja vanhat farkut.

Milloin Miha oli viimeisen kerran poistunut kotoa? Njutan hautajaisiinko? Vai kirkkoon muistopalvelukseen, kun tämän kuolemasta oli tullut neljäkymmentä päivää?

Ljudmila Ulitskajan Vihreän teltan alla on vahva ja ajankohtainen romaani, jopa pelottavan tässä hetkessä elävä kirja. Pidin itse vain hieman enemmän Iloisista hautajaisista, joka oli valtavan hyvä. Haluan lukea ehdottomasti lisää Ulitskajalta. Vihreän teltan alla kertoo kuitenkin myös toivosta, joka ajaa ihmisiä jaksamaan eteenpäin, läpi menetysten, vankiloiden ja väsymisien. Jossain on aina toivoa ja valonsäteitä. Vihreän teltan alla on jokaisen sivunsa arvoinen, se on kirja, jonka ääreen palaa uudestaan.


Ljudmila Ulitskaja Vihreän teltan alla
Siltala 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Täällä toisen tähden alla on kirjoittanut hienon esittelyn tästä kirjasta.

Mark Helprin Talvinen tarina

Mark Helprin Talvinen tarina

Suuri kaupunki on vain muotokuva itsestään, mutta kaiken kaikkiaan sen lukemattomat näkymät ja kuvat ovat osa syvästi liikuttavaa suunnitelmaa. Kirjana josta lukea tätä suunnitelmaa, New York on ylittämätön.

Talvinen tarina on kirja, joka monen mielestä tulisi lukea talvella. Entä, jos inhoan talvea, lunta, kylmyyttä ja jäätä? Olen alkukevään lapsi, joka saa voimansa kevään heräämisestä, uudesta alusta? Minä luin siis tämän kirjan heinäkuun parhaimmilla helteillä ulkona. Kaiken lisäksi tälle kirjalle on vain yksi oikea kansi. Minun on pokkari, joka saa palvella minua, kunnes löydän omani. Olen lukenut kirjan aiemmin kovakantisena, mutta nyt tämä pokkari löysi minut.

Winter's Tale ilmestyi 1983 ja ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi jo 1985. Suomenkielinen käännös on Eva Siikarlan. En voi ymmärtää, miksi tekijän muita teoksia ei ole suomennettu.

Valkoinen hevonen oli liikkeellä hiljaisena talviaamuna, kun lumi oli hiljalleen peittänyt kadut mutta ei ollut syvää, ja taivas oli täynnä kimaltelevia tähtiä, paitsi idässä, missä aamu alkoi sarastaa vaaleansinisenä valomerenä.

En minä aio kertoa Talvisen tarinan juonta, sillä sen kertominen ei vain onnistu, vaikka moni on sitä yrittänyt kirjan ilmestymisestä lähtien. Tämä kirja on jokaisen itse luettava. Voin vain todeta, että tämä on yksi parhaimpia lukemiani kirjoja, rakastan tätä tarinaa. Tämän kirjan lukee lumottuna joka kerta. Tämä kirjaa saa uskomaan, että seison ihmisvilinässä jouluisessa New Yorkissa. Jouluna luen yleensä Dickensin Joululaulun, Jouluaaton jossakin muodossa. Usein luen tämänkin kirjan joulun seutuna. Kirjan sivumäärä on huikeat 891, mutta ne katoavat illuusioon ja unelmiin. Katsoin nyt myös kirjasta tehdyn DVD:n. Eihän siinä ole kuin murto-osa tarinaa, mutta olen minä nähnyt huonompiakin elokuvia. Elokuvassa henkilögalleria on typistetty ja Athansorin osuus rajattu. Olen niitä, jotka katsovat kiltisti Potterit, Indiana Jonesit ja Bondit, en nyt vapaaehtoisesti...mutta olosuhteiden pakosta katson. Upside Down tuli myös eilen mieleeni elokuvan aikana.

Peter Lake oli täynnä pelkoa, kun hän vähän ennen joulua lähti valkoisen hevosen kanssa (Athansorin) Pennien talolle, joka seisoi korkealla pilvisen puiston luoteisrinteellä.

Talvisen tarinan miljöönä on myyttinen New York ja sen lähiympäristö ja aikakautena 1900-luvun alku ja loppu. Viktoriaaninen aikakausi ja teollistumisen alkaminen. Talvinen tarina on illuusiota, maagista realismia, lentäviä hevosia, demoneja, kuolemisia ja ikuista elämää. Talvinen tähtitaivas ja sille uudet syntyvät, säkenöivät tähdet. Jos kirjaa vertaisi johonkin, niin Alice Hoffmanin Punaisessa puutarhassa on hitusen samaa. Ainakin tämä kirja edellyttää fantasiageenin, kyvyn astua satujen maailmaan ja lumikristallien kimmellykseen. Kirjan lumovoima saa talven tuntumaan täydelliselle, ainakin jos todellisuus on kesän kuumimmassa helteessä kirjaa lukiessa. Aikuisten satu, sitähän tämä on.

Maailman haudat kulkivat hänen ohitseen hypnoottisella vauhdilla, kuin kontrarytmit joita viuhuvan pyörän puolista sinkoaa. Hän ei ollut järkyttynyt, eikä hän tuntenut sääliä, sillä hän oli aivan liian kiireinen ja hänen katseensa välähteli liian nopeasti. Tekemistä oli paljon.

Mitätön mekaanikko ja taskuvaras, Peter Lake tapaa ryöstöretkellään Upper West Sidella kartanon tyttären, kuolemansairaan Beverly Pennin. Beverly on näkijä, joka näkee ja tuntee universumin. Kirja on näiden kahden rakkaustarina, mutta samalla kertaa se kertoo sivujuonien ja erillisten tarinoiden loppumattomien tulvan. Hyvän ja pahan taistelu kilvoittelee tässä taas kerran. Valkoinen hevonen, Athansor on Peter Laken suojelusenkeli, joka katsoo syvälle ihmisen sisimpään. Athansor ilmaantuu jo kirjan ensimmäisillä sivulla, tosin tuolloin vielä nimettömänä. Coheeriesjärvi on paikka, jota ei ole kartoissa, jonne on vaikea löytää.

Tätä kirjaa ei unohda koskaan sen luettuaan. Tämän kirjan lukemisen jälkeen tulee tyhjä olo. Seuraava kirja kärsii, sillä se ei saa ansaitsemaansa huomiota. Talvisen tarina on täydellinen kirja ja huikea lukuelämys.


Mark Helprin Talvinen tarina
Tammi. Kotikirjasto.


Osallistun tällä kirjalla Opuscolon Keltainen kesä haasteeseen.

Talvinen tarina on luettu myös Lumiomenassa ja Taikakirjaimissa.

Michael Mortimer Neitsytkivi

Michael Mortimer on Daniel Sjölinin ja Jerker Virdborgin yhdessä käyttämä salanimi. Daniel Sjölin (1977) on kirjailija, televisiojuontaja ja kirjallisuuskriitikko. Jerker Virdborg (1971) on julkaissut novellikokoelman ja useita romaaneita. Neitsytkivi (Jungfrustenen 2013) on suunnitellun kirjasarjan ensimmäinen osa. Kirjan on suomentanut Anu Koivunen. Sarjan toinen osa Fossildrottningen ilmestyi Ruotsissa toukokuussa 2014.

Neitsytkivi on jännityskirja, seikkailuromaani ja kryptonsaaga. Kirjan tempo on varsin vauhdikas ja tapahtumakylläinen. Kirjan päähenkilö on 24-vuotias opiskelijatyttö. Alma ja Manfred ovat kasvattaneet tyttärentyttärensä Idan. Idalle on annettu ymmärtää, että hänen äitinsä Eva olisi kuollut, mutta kirjassa annetaan vihjeitä muustakin.

Niin ironista kuin se on, selvisin ensimmäiset vuodet sairauteni ansiosta. Ajattelin että minun pitää ensin saada tilani vakiintumaan ja vasta sitten voin tulla hulluksi. Niin otin yleensä keppini ja kävelin hoitopaikoilleni, kuten niitä paikkoja kutsuin. … Pitää myös muistaa, että olen koko aikuisikäni elänyt maailman kauneimman tähtitaivaan alla, täysin valosaasteen ulottumattomissa. Se herättää kunnioitusta maailmankaikkeutta kohtaan. Päivisin voi taivaalla nähdä vahvoja hiirihaukkoja, kesällä ympärilläni on suunnaton vehreys, lukemattomia kettuperheitä ja notkuvia omenapuita.

Ida on päässyt Tukholmaan Karoliiniseen instituuttiin opiskelemaan biofysiikkaa. Yllättäen isoäiti Alma soittaa Moskovasta:

”Me tarvitsemme apuasi, Ida. Toivottavasti pystyt auttamaan.”…
”Mikä nyt on niin kamalan tärkeää, että siihen tarvitaan minua”
”Sinun pitää hakea yksi juttu.”

Pian Ida huomaa olevansa Nobel-juhlissa ja hän saa Nobel-palkinnon voittajalta Anatoli Lobovilta Solanderin kirjeen ja Neitsytkiven. Maagisia ominaisuuksia sisältävää kiveä tavoittelevat myös muutkin. Luovutuksen yhteydessä Anatoli Lobov kuolee, pian Idaa aletaan etsiä murhaajana. Tästä alkava seikkailu vie Idan Tukholmasta Haaparantaan, Ounasjokivarteen Suomen Lapin kautta aina Venäjälle. Mukaan on mahdutettu joukko historian henkilöitä: Carl von Linné, Daniel Solander, James Cook, Niels Bohr, Frank Sinatra, Greta Garbo sekä joulupukki. Miten Linné olisi suhtautunut osaansa tai erakkomainen GG?

”Aion muuttaa huomenna sisustusta”, GG keskeytti. ”Ja silloin pitää kaiken olla valmiina. Haluan ne mukaani nyt saman tien.
”Suosittelen teitä tekemään niin kuin hän sanoo”, Stephenson sanoi ystävällisesti.
Hän kirjoitti selvällä käsialalla käyntikorttiin: THIS IS GRETA GARBO…
Apulainen ei vastannut kysymykseen vaan luki korttiin kirjoitettua nimeä.
”Ja kuka se on?”

Toinen kohtaus New Yorkin Keskuspuistossa:

”Mutta Gee Gee”, Stephenson sanoi, ” ei täällä voi poimia kukkia.”
”Kyllä voi”, GG vastasi ja yskäisi, ”minä voin.”

Alma on saanut 1950-luvulla Neuvostoliitossa jotain, jota ei tarkemmin selvitetä. Neitsytkivessä liikutaan nanotekniikan, geenimuuntelun ja mutaatioiden parissa joka lienee siirtynyt myös Evalle. Ida pakenee vanhaan kotiinsa ja tärkeäksi henkilöksi jatkossa nousee naapurin Lasse. Hän tuntuu tietävän Alman asioista paljon. Pakoreissuun mahtuu susien salametsästystä, venäläistä prostituutiota, mutanttilokkeja ja kraakkuja.


Jungfrustenen sai arvostelua osakseen ilmestyessään kotimaassaan ja kirjantekijän pseudonyymi aiheutti arvailuja. Kirjan toimitustyöhön on jäänyt meilläkin outouksia. Muun muassa sivulla 90 sekoitetaan Marina ja Martina, vastaavasti sivulla 352 on Lasse Mikaelin sijasta. Totta kai, jos saan käsiini kirjan, jossa vilahtelee kasvien tieteellisiä nimiä toinen toisensa jälkeen, niin tottahan toki etsin virheen. Sivulla 449 on Picea abien (po. Picea abies). Sivulla 450 todetaan. ”Täällä on paljon kuusia, isoja melkein ikimetsää. Se tarkoittaa, että maa on kalkkipitoista.” (Kuusihan ei ole mikään kalkin indikaattorilaji.) Hetkeä myöhemmin: ”Täällä on varmasti paljon … sieniä.” … ”Jaa-a kaikenlaisia. Ehkä jopa joitakin harvinaisia. Vaikka niitä, mitä ne olivatkaan … männyntuoksuvalmuskoita? Niitä joista Tukholmassa maksetaan ainakin 13.000 kruunua kilolta. Ja Tokiossa.” (Sienen nimi on tuoksuvalmuska ja se ei kasva ikikuusikossa kuusen vaan männyn seurassa). Nimi ei ole koskaan oikein.

Linné tietenkin vahti löytöjään kuin haukka, ja lisäksi hän oli luonteeltaan erittäin turhamainen ja mahtaileva. Kerran hän sai hermoromahduksen, kun mitätön pieni keltakannusruoho uhkasi hänen teennäisjärjestelmäänsä. Hän nimittäin uskoi, että Jumala oli aikojen alussa luonut kaikki olennot, ja jos jostain löytyi pieni poikkeama, joka ei sopinut järjestelmään, hän meni sekaisin. Pieni keltainen kukkaparka nimettiin Roslagenin hirviöksi. Aluksi Linné tosiaan uskoi, että joku oli piloillaan kyhännyt kukan osista ihan vain häntä kiusatakseen.

Kirjoittajilla on riittänyt vauhtia vaarankin ohella: Tynnyristä syöksähti voimakas lieska, ja kun se rauhoittui liekeiksi, Lasse kaatoi tynnyriin lisää bensaa… Todellisuus on karannut paikoin tekijöiltä, sillä Suomesta ei mennä rajan yli koiravaljakolla. Olen itse kulkenut rajavyöhykettä, joten vaikka Ruotsiin ja Norjaan kävellään, niin toisin on itään.

Neitsytkiveä lukiessa mieleen tulee Dan Brownin Da Vinci -koodi ja Umberton Econ Ruusunnimi. Vauhdin ja tapahtumien suhteen tulee mieleen myös Salla Simukan trilogia. Neitsytkivi on osattava asettaa kehyksiinsä eli se aloittaa kuusiosaisen sarjan, mutta tekijät saavat jatkossa huolehtia, että lukija jaksaa raahautua perässä, olla takaa-ajettuna tai paeta. Kirjassa eletään joulunalusviikkoja ja varsinkin Suomen puolella tuntuu olevan hyvin lumista, kylmää ja susia laumoittain.


Neitsytkivi on hyvä ja nopeasti etenevä jännitysromaani, mutta sarjan kuusiosaisuus asettaa sille vaatimuksia! Linnéstä ja Solanderista kertovat tietolaatikot ovat irrallisia Wikipedia-lähteitä, mutta vähiten ymmärrän rakeisia kuvia. Sivujuonten kehittely mm. Tanskaan Bohriin on turhan pitkä. Kirjassa tulee esille naapuriemme asenne Suomen lumiseen talveen, kestävään jäähän jo lokakuussa ja susilaumoihin. Tarina jää tietenkin kesken koska se jatkuu. Neitsytkivi on antoisa seikkailuromaani ja odotan jatkoa, sillä kirjassa on paljon hyvää ja jännittäviä kohtauksia.

Michael Mortimer Neitsytkivi
Bazar 2014. Kustantajalta. Kiitollisuudella.

Parinoush Saniee Kohtalon kirja

"Kun ne, joiden ajattelin olevan läheisimpiä, joiden luulin rakastavan minua ja jotka olen kasvattanut omin käsin, puhuvat minusta ja Saidista sillä tavalla, niin kuvittelepa vain, mitä muut sanovat. Kuvittele, miten meidät vedetään lokaan."

Iranilainen Parinoush Saniee on sosiologi ja psykologi. Hän on kirjoittanut useita romaaneja. Kohtalon kirja on ensimmäinen vapautunut, sillä muut odottavat sensuurista vapautumista

Aikaisemmin keväällä luin vaikuttavan Sahar Delijanin kirjan Jakarandapuun lapset. Jos odotin samanlaista, niin erehdyin. Kohtalon kirja otti minut heti mukaansa. Kirjassa on 609 sivua, mutta tekstin määrä ei vaivaa missään vaiheessa. Olin sivulla kuusitoista, kun tajusin löytäneeni helmen. Aluksi kauhistuin kirjan alussa olevaa henkilögalleriaa ja haikailin Haruki Murakamin Norwegian Woodsin ja Jhumpa Lahirin Tulvaniityn perään. Tuokin osoittautui turhaksi epäilyksi. Kirjan on suomentanut Anna Lönnroth englanninkielisestä käännöksestä The Book of Fate. Kirjan alkuperäisteos Sahme man ilmestyi jo vuonna 2003.

Tarinan kertoja ja päähenkilö on Masume, teheranilainen koulutyttö, jonka vaiheita seurataan viisikymmentä vuotta. Kirjan teema on tarina kielletystä rakkaudesta, pakkoavioliitosta ja yhteisön julmuudesta hyvin suljetussa yhteiskunnassa, jota säätelee tiukat normit. Masume haluaisi käydä kouluja, mutta naisen kouluttautuminen ei ole itsestään selvää, jopa omat veljet vastustavat sitä.

Ahmad ja Mahmud vastustivat kumpainenkin minun koulutusta, ja äiti uskoi, että ompelutunnit olivat paljon tärkeämpiä.

Masume kulkee koulumatkaa ystävänsä Parvane Ahmadin kanssa ja ihastuu apteekin apulaiseen ja jää kiinni katseista. Said Zarei on tri Atain apulaisfarmaseutti, mutta sääntöjen ja normien takia nuoret eivät voi kohdata. Masumen perhe löytää Saidin lähettämät viestit. Perhe syyttää Masumea perheen häpäisemisestä ja pyrkii löytämään aviomiehen pikaisesti. Veli pahoinpitelee Masumen.

Vanhemmat järjestävät avioliiton ennestään tuntemattoman miehen, Hamid Soltanin kanssa. Hamid osoittautuu vastarintaliikkeen jäseneksi, toisinajattelijaksi, jonka toiminta luo jatkossa voimakkaat painotteet myös perhe-elämään. Liitto Hamidin kanssa on osin modernin vapaa ja toisaalta yhteiskunnan vaatimusten sävyttämä. Myöhemmin Masume huomaa, että naisten toimistotyökin kohtaa ennakkoluuloisuutta. Masume alkaa opiskella iranilaista kirjallisuutta Teheranin yliopistossa ja opiskelu kulkee hänen elämässään pitkään mukana.

Masume joutuu aikanaan ottamaan yksin vastuun elämästä, kasvattamaan lapset ja hänellä on monta roolia: äiti, kotirouva, toimistotyöntekijä, yliopisto-opiskelija ja vaimo. Viimeistä roolia voisi korostaa liitteellä, mutta jätän sen tekemättä. Masumen opiskelu jää aina kesken ja kirjassa toistuva termi, että teidät on puhdistettu ja erotettu on erikoinen.

Silloin tajusin, että kykenemme paljon enempään kuin uskomme. Jonkin ajan päästä totumme elämäämme ja rytmimme sopeutuu tehtäviemme määrään. Olin kuin juoksija elämän kilparadalla.

Masume rakastaa lapsiaan ja haluaa näiden menestystä. Lasten itsekkyys korostuu kirjassa käsittämättömänä. Niin hänen poikansa Siamak, Masud kuin tytärkin Ŝirin vaativat äidiltä ymmärrystä suomatta sitä osaltaan vastineeksi. Kirjan loppu on Masumen ratkaisu. Uhrautuva ratkaisu, kun hän viimein olisi voinut saavuttaa osansa. Ehkä loppu on kulttuuritaustaan sitoutunut. Masume toimii kuitenkin niin rohkein ajatuksin, että hänet asettaa liian eurooppalaiseen ajatuskehykseen. Parinoush Sanieen Kohtalon kirja on upea lukuromaani, aito ja vapisuttava, ja lukijan omaksi ottava. Masume jää ajatuksiin vielä lukemisenkin jälkeen. Saniee välittää todentuntuista ajankuvaa iranilaisesta yhteiskunnasta, rikkomattomista tabuista, poliittisen toiminnan roolista ja vahvan uskonnollisen vaikutuksen sävyttämästä elämänpiiristä.

Parinoush Saniee Kohtalon kirja
Tammi 2014.

Eleanor Catton Valontuojat

Eleanor Catton syntyi Kanadassa (1985), mutta vietti lapsuutensa Christchurchissa Uudessa-Seelannissa. Hän on opiskellut luovaa kirjoittamista Victoria-yliopistossa Wellingtonissa ja Iowan yliopistossa Yhdysvalloissa. Hänen esikoisromaaninsa Harjoitukset ilmestyi vuonna 2008 (suomeksi vuonna 2010). Romaani sai lukuisia palkintoja kirjailijan kotimaassa ja oli ehdolla muun muassa Guardian -lehden esikoiskirjapalkinnon ja Orange-palkinnon saajaksi. Vuonna 2013 hänestä tuli kaikkien aikojen nuorin Booker-palkinnon voittaja romaanillaan Valontuojat (The Luminaries 2013). Kirjan on suomentanut Tero Valkonen.

Tiesin heti kustantamon esittelyn perusteella, että haluan lukea tuon kirjan. Tähän kevääseen on mahtunut muitakin järkäleitä, kuten Donna Tarttin Tikli ja Anni Kytömäen Kultarinta. Lukemiseni oli aika työlästä, sillä kirja on raskas lukea. Raskas käsitellä, pidellä. Kirjaa on luettava työpöydän ääressä tai sylissä pitäen. Pidän tiiliskivistä, luen niitä, mutta Valontuojien kanssa minulla oli vaikeuksia. Kirjaa lukiessa ajattelin, että kirjaa olisi pitänyt tiivistää ja tuota tunnetta en tuntenut Tiklissä. Kirjan jakaminen kahteen osaan tai trilogiaksi olisi helpottanut lukemista. Valontuoja vaatii aikaa, keskittymistä ja punttien nostelu edesauttaa. Kirjan astrologiset kartat arveluttivat minua, sillä se on minulle tuntematon aihealue. En osaa arvioida sen merkitystä. Ystäväni harrastaa alaa yhtä vakavissaan kuin omaa tieteenalaansa, joten se saa minut huolestumaan, että menetänkö jotain.

Kirja alkaa verkkaisesti Walter Moodyn saapumisesta Hokitikaan kultaa etsimään. Eletään viktoriaanista aikaa 1860-luvun puolivälissä. Moody päätyy yllättäen tilaisuuteen, johon 12 miestä on kokoontunut:

Crown-hotellin tupakkasalonkiin kokoontuneet kaksitoista miestä synnyttivät vaikutelman sattumalta yhteen päätyneestä joukkiosta. Olemuksen ja asusteiden moninaisuuden perusteella heitä olisi voinut pitää junanvaunun kahtenatoista ventovieraana, joista kukin oli matkalla eri puolille utuista kaupunkia, jossa kyllä riitti kolkkia kullekin.

Näin tunsi herra Walter Moody seistessään oviaukossa käsi karmilla. Hän ei tiedostanut keskeyttäneensä yksityistä neuvonpitoa, sillä puhujat olivat vaienneet kuullessaan käytävältä hänen askeleensa.

Walter Moody tulee vedetyksi mukaan keskusteluun, jossa 12 miestä esittää versionsa nuoren äkkirikastuneen miehen katoamisesta, huoran itsemurhayrityksestä ja erakon kuolemantapauksesta. Miesten kertomukset risteävät, mutkistuvat, tuntuvat liittävän kaiken yhteen, mutta lopulta mikään ei pidäkään paikkaansa. Ei edes Walter Moodyn osallisuus tapahtumiin.

Hän tiesi, ettei Anna Wetherell ollut kertonut koko totuutta tammikuun 14. päivän tapahtumista. Hän tiesi, että joku oli käyttänyt ainetta äskettäin piipulla, jonka Anna oli kätkenyt huoneeseensa. Hän tiesi, että Anna oli lakannut käyttämästä oopiumia itse; silmistä ja liikkeistä ei voinut päätellä muuta kuin, että Annan kehossa ei ollut hiukkaakaan oopiumia. Nämä seikat eivät voineet Pritchardin mielestä johtaa kuin yhteen asiaan.

”Jessus sentään”, hän kuiskasi. ”Hän valehtelee – jonkun toisen miehen puolesta.”

”Olen aina ajatellu”, hän sanoi lopulta, ”että on eri asia pitää oma salaisuutensa kuin säilyttää salaisuutensa jonkun toisen puolesta, jopa siinä määrin että toivon että olisi kaksi eri sanaa, joista toinen tarkoittaisi henkilökohtaista salaisuutta ja toinen salaisuutta joka ei ole omaa käsialaa ja jota ihminen ei ehkä itselleen toivonut mutta jonka on luvannut pitää siitä huolimatta. Ajattelen samalla tavalla rakkaudesta – että on olemassa se rakkaus jonka ihminen antaa, tai haluaa antaa, ja sitten se rakkaus jota ihminen haluaa tai jonka hän saa, ja nämä ovat eri asioita.”

He istuivat hetken hiljaa. Sitten Mannering sanoi tylysti: ”Te siis tarkoitatte että tässä ei ole ollut koko juttu.”

Joitakin kirjan kohtia ja lauseita jäin miettimään: Vasemmassa kädessä oli paperipussi ja siinä käärö paperia, kaksi saranaa ja rasia ristipääruuveja (puhutaan vankilanjohtaja Shepardista sivulla 683). Ristipääruuvin otti käyttöön Yhdysvaltalainen autoteollisuus vasta nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, vaikka tavallinen ruuvi on toki paljon vanhempi keksintö. Sen sijaan aarrekätkön kulku ja merkitys tarinassa kulkee kirjassa keskeisenä ja ehjänä.

Kirjan henkilögalleria on hengästyttävän runsas, liiallinen. Samojen asioiden toistaminen ei ole hyvä tehokeino. Kirjan lauseiden monimerkityksellisyys kuvautuu seuraavassa lainauksessa hyvin:

Eleanor Cattonin suurromaani on nuoren kirjailijan hyvä kirja, mutta tarina jää hieman sekavaksi lyhyiden lukujen takia. Lukija ei pysy aina juonessa mukana. Jos verrataan vaikka nuoren Anni Kytömäen valtavaan Kultarintaan, niin Kytömäki teksti puhuttelee enemmän. Olisin halunnut pitää kirjasta enemmän ja nauttia siitä täysillä, mutta lukukokemus vei aikaa ja voimia. Cattonin kirja on hyvä lukuromaani ja vie lukijan mielenkiintoiseen aikakauteen, mutta kullankaivajien tarinoista olisi voinut ammentaa enemmän ja vetävämmin.


Eleanor Catton Valontuojat
Siltala 2014. Kustantajalta. Kiitollisena.

Kirjan on lukenut mm. Lukuisa ja Omppu. Kaksi jälkimmäistä luki alkuperäisteoksen, joka minulta olisi jäänyt kesken.

Porvoo ja kirkonmäen tienoot

Porvoon kirkonmäki, pappila, hautausmaa

 

Tehdään kierros keskiaikaiseen kaupunkiin. En tarjoile kahviloita, ruokaa, kojuja, en edes merta.  Unohdetaan raha ja kulinaariset nautinnot, sillä niitä on missä vain. Katsotaan asioita vuosisatojen takaisesta näkökulmasta. Kirkonmäki, Vanha kaupunki, Porvoonjoki ja Vanha Kuninkaantie kuvastavat yhä keskiaikaista kaupunkimaisemaa.

Keskiajan  lopulla kaupungin alue rajoittui kirkkotorin ympäristöön. Jokikatua ja Välikatua pidetään keskiaikaisina. Suuri Rantatie eli Kuninkaantie ylitti joen kirkon länsipuolelta yhdistäen Turun ja Viipurin. Porvoosta oli meritie Tallinnaan ja maa- ja jokireitti Hämeeseen. Suuri Rantatie kohoaa Sillanmäki-nimisenä, jyrkkänä mukulakivenä kirkkotorille.

Tuomiokirkko on ainoa kaupungin keskiaikainen rakennus, mutta sekin on palanut viidesti, joten vain kivimuurit ovat keskiaikaista. Kirkkotorin lounaiskulman Flensborgintörmää pitkin laskeudutaan kohti maallista valtaa Raatihuoneentalolle. Vastaavasti sitä kivutaan ylös kohti hengellisen vallan temppeliä, ja kohdataan ensimmäisenä kirkon eteläfasadin neliapilakomero.

PORVOON KIRKKO JA YKSSARVINEN

KIRKONMÄELLÄ JA KIRKKOTARHAN MUKULAKIVISELLÄ PIHALLA

Kivikirkkoa on edeltänyt useampi puukirkkosukupolvi, joista ensimmäinen rakennettiin 1200-luvun puolivälissä ehkä jo tuolloin nykyiselle paikalle (Hiekkanen 2007). Kirkko kuuluu samaan sarjaan Pernajan, Pyhtään, Sipoon vanhan ja Vantaan Pyhän Laurin kirkkojen kanssa. Monien keskiaikaisten kivikirkkojen kellotapuli sijaitsee erillään kirkosta, mutta Porvoossa sekin mahtuu pihaan. Kirkon ja tapulin vieressä oleva puinen Pikkukirkko palveli suomenkielistä seurakuntaa 1920-luvulle asti, jolloin Porvoossa myös suomi hyväksyttiin viralliseksi kieleksi. (Käytännössä ei ehkä vieläkään kaikilta osin.)

Porvoon piskuinen kirkkotarha on kivimuurin ympäröimä. Selén (1989) kuvaa kirkonmäen soveltuneen huonosti hautausmaaksi ahtaana, kivisenä, epätasaisena, jyrkkärinteisenä ja niukkamultaisena. Kevättulvat huuhtoivat mullan pois arkkujen ympäriltä kuljettaen luita kaduille. Perinteisesti keskiaikaisen kirkon hautausmaa on kirkon yhteydessä, mutta edellä mainituista syistä Porvoon hautausmaa perustettiin jo varhain erillisenä. 

Tapulissa soi Stålhandske vasemmalla ja isokello

 
Kuuliainen sanankuulija menossa kirkonmenoihin sunnuntaina. Minut tunteva tietää heikkouteni punaisiin kissoihin. Tuo oli varsin yrmeä ja itsetietoinen otus, joka käveli kirkon pihalla muiden mukana. Mahdollisesti katin esi-isä on tallentanut tassunjälkensä kirkon lattiaan parvella, mutta minulle ei ole koskaan tuuria että opas olisi ne etsinyt, vaikka näin kerrotaan olevan.

KIRKONTÖRMÄ

 

PAPPILAN PUUTARHASSA, PAPPILAN NIITYLLÄ JA LINNANMÄELLÄ

Tuomiokirkon pappila saattanee sijaita keskiaikaisella paikallaan, sillä vanhimmassa Porvoon säilyneessä kartassa vuodelta 1652 sijainti on suunnilleen sama. Nykyisin se toimii Porvoon ruotsinkielisen seurakunnan pappilana. Pappilan piha on hyvin tylsä, vihreää asfalttia. Pappilan niitty on mielenkiintoinen, sen rinne versoaa rohtosuopayrttiä ja nuokkukohokkia.

  

PORVOONJOKI

PORVOON VANHIN SILTA

 PORVOON VANHOILLA KUJILLA KUN VOSSIKKA VIELÄ KULKI

 LINNANMÄET JA MAARIN MUINAISSATAMA

Keskiaikaisen kaupungin luoteispuolella, Porvoonjoen itärannalla Pappilan vieressä kohoaa Iso Linnamäki, joka 1300-luvulla (mahdollisesti jo 800-luvulla) on toiminut linnavuorena. Hakanpään ym. (2008) mukaan Linnamäeksi (Borgbacken) kutsuttu, kolmisenkymmentä metriä korkea moreeniharjanne sijaitsee jokisuun kapeikossa. Mäen laki on kahden suuren vallihaudan ympäröimä. Linnoitusvarusteet ovat olleet hirsistä. Linnan lisäksi muinaisjäännöskokonaisuuteen kuuluu varhaiseen rautakauteen ajoittuva Pikkulinnanmäen kalmisto. Lönnqvist & Lönnqvist (2009) mainitsevat, että ns. tarhakalmisto ajoittuu ajanlaskumme alkuun. Hautaustapana on käytetty polttamatonta ruumishautausta, ja joissakin haudoissa vainajat oli peitetty tuohilla.

Kirkosta luoteeseen on Maarin (Maren) lahdelma eli Maarin muinaissatama ja Maarinniitty. Vielä 1100-luvulla se oli osa Porvoonjoen leveää suuta ja 1700-luvulla Porvoonjokeen avautuva satamana käytetty lahti. Hitaasti madaltuva ja umpeutuva lahti on kasvillisuudeltaan arvokas.

Maarin muinaissatama ja Iso Linnamäki

Albert Edelfeltin kuuluisa mänty Iso Linnamäellä.

PORVOON NÄSINMÄEN HAUTAUSMAA

Vainajat haudattiin perinteisesti kirkonmäelle, mahtiväki hautaholveihin kirkon lattian alle ja muu väki kirkon ympärille, kunnes kirkkoon hautaaminen kiellettiin. Näsinmäki toimi 1700-luvun alussa ruttoon kuolleiden hautapaikkana ja sotilaiden hautausmaana, mutta Näsinmäen hautausmaa vihittiin vuonna 1789. Hautausmaan luoteislaidan valkoiseksi rapatut Jackarbyn, Stensbölen, Boen ja Drägsbyn kartanoiden hautakappelit ovat seudun säätyläiskulttuurin muistomerkkejä.

LÄNSIRANTA

RUNEBERGIN KOTI

André Gide Pastoraalisinfonia

André Paul Guillaume Gide oli ranskalainen kirjailija ja runoilija. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1947. Hänen aforisminsa ja ajatelmansa ovat yhä suosittuja. Lukemani kirja on omasta kotikirjastosta 2. painos vuodelta 1948. Ranskankielinen alkuperäisteos La Symphonie pastorale ilmestyi vuonna 1919. Teoksen on suomentanut Reino Hakamies. Teos on ilmestynyt myöhemmin myös Delfiini-sarjassa. Olen lukenut kirjan aiemmin lukiossa. Minulla oli jonkinlainen muistikuva kirjan tarinasta, mutta olin unohtanut lopun ja pastorin pojan roolin.

Pastoraalisinfonia on koskettava ja traaginen kertomus. Kertomuksen teemana pidetään Gidelle ominaisesti itsepetosta. Sveitsiläinen pappi elää yhteisönsä esikuvana, epitafimaisesti, edustaen kaikkea hyvää ja esikuvallista kristittyä. Kristilliseen ammattietikkaan nojautuen hän ottaa suojatikseen orvon, sokean tytön, jonka hän ristii Gertrudeksi. Hän opettaa tytön puhumaan ja ylipäänsä saamaan kontaktin toiseen ihmiseen. Tyttö on elänyt hirveissä oloissa puhumatta tai pääsemättä ulos. Pastorin vaimo ei ilahdu Gertruden tulosta. Amelie syyttää miestään, että tämä uhraa suojatilleen enemmän aikaa kuin omille lapsilleen.

Hänen takiaan sinä teet sellaista, mitä et koskaan olisi tehnyt omien lapsiesi vuoksi.

Pian pastorin tunteet muuttuvat maalliseksi rakkaudeksi ja vuosien kuluessa hän tulee mustasukkaiseksi omalle pojalleen, sillä teologiaa opiskeleva Jacques rakastuu myös tyttöön. Kirjan läpi kulkee kaksinaismoraalisuuden teema. Tilanne kärjistyy tytön näkökyvyn saamisen myötä. Gertrude kohtaa maailman, joka ei olekaan niin kaunis ja puhdas kuin hän oli kuvitellut. Eikä rakkauskaan luvallista ja puhdasta, vaan vaimolle surua tuottavaa. Silti hän tuntee velvollisuudekseen uskollisuuden. Kirjan nimi tulee Beethovenin Pastoraalisinfoniasta, jota pastori vie tytön kuuntelemaan. Musiikin kautta pastori opettaa tytölle värien maailmaa.

Pastori ohjaile Gertrudea eroon pojastaan.

- Jacques aikoi pyytää sinun kättäsi.

- Saanko minä puhua hänen kanssaan ennen hänen lähtöään? Haluaisin saada hänet ymmärtämään, että hänen on lakattava rakastamasta minua. Pastori, eikö olekin niin, etten minä voi mennä naimisiin kenenkään kanssa? Saanhan minä puhua hänen kanssaan? Saanhan?

Kirjan loppu on uskomattoman hieno, traaginen. Pastorin pojan ratkaisu on vaikuttava, siteiden katkaisu ja oman tien kulkeminen. Giden tekstejä on usein verrattu Yourcenarin teksteihin. Giden on sanottu olleen keskeinen hahmo 1900-luvun kirjallisuudessa. Häntä on rinnastettu symbolismiin ja avangardismiin, jotka voivat luoda käsityksen vaikeaselkoisuudesta, jota Gide ei ole. Hänen kielensä on selkeää, helppolukuista, paikoin pateettista. Hän käsittelee teoksissaan uskontoa, homoseksuaalisuutta ja symboliikkaa. Hänen tekstinsä on vanhahtavaa, runollista ja ihmisen tuntojen syvällistä kuvausta.

André Gide Pastoraalisinfonia
Otava 1948. Kotikirjasto.

Pastoraalisinfonia on luettu myös Morren maailmassa.
sekä Kirja-aitassa

Osallistun tällä kirjalla 14 nobelia eli 14 nobelistin teosta-haasteeseen. Jokken kirjanurkassa.

Helena Lehečková Hitsi vieköön!

Kirjan tekijä on tšekkiläisen filologian dosentti Helena Lehečková (1952). Hän on valmistunut Prahan yliopistosta pääaineina suomi ja tšekki. Hän on toiminut Helsingin yliopistossa vuodesta 1986 tšekin kielen ja kulttuurin lehtorina. Kirjan käännöksestä vastasivat tšekin kielen opiskelijat Marjo Kauppinen, Tanja Kielinen, Elli Kulmala ja Ilona Pallasvuo Helena Lehečkován johdolla. Kirjan on kuvittanut Anu Turunen.

Tšekkiläisiä satuja kuvataan hauskoiksi. Niissä kohtaa niin todellinen kuin fantasiamainen maailma. Hahmot ovat satuolentoja, ihmisiä ja faabelimaisia eläinhahmoja. Hahmoissa on aimo annos inhimillisyyttä. Kirjan takakansi kuvaa, että nämä sadut tihkuvat elämäniloa, leikkimielisyyttä ja taikaa, jonka tuon lukija todella aistii.

Kirjassa on seitsemän satua. Saduilla on jonkinlainen sidos toisiinsa eli järjestyksessä lukeminen on eduksi. Satujen niminä on kussakin sadussa esiintyvä päähahmo, kuten Pikkuhitsi Tulihäntä, Kääpiö Turvetorvi, Vesihiisi Uppouikku, Vedenneito Virvatuli, Metsänkeiju Kalliokielo, Kummitus Kuukunen sekä Lohikäärme Kierokaula.

Kääntäjät ovat saaneet käyttää kekseliäisyyttään hahmojen nimien suomentamisessa. Potterimainen maailma kuvastuu nimistössä. Kummitus Kuukunen on hyvin oivaltava nimi sienten maailmasta. Mikä sitten on Hitsi vieköön? Pikkuhitsi on Tulihäntä, itse Manalan apuri, raukkaparka, joka ei osaa lukea tai kirjoittaa. Vätykselän kuningas on kuningas Vätys KenTietääKuinkaMones. Ihan ongelmitta kasvien nimet eivät tekstissä taivu, sillä pihatatarin kuulostaa hassulle eli siihen vaatisi kaksi t-kirjainta. Emme halua lukea Kuukkusesta. Jos kerran käytetään selvästi oikeita kasvien ja sienten nimiä, niin taivutus pitäisi huomioida. Tattaret vain taipuu tavallaan. Lause hitsin vietyä sivulla 59 ei aukene minulle, vaikka se viitannee kuivuuteen, jonka Pikkuhitsi Tulihäntä loihti surkeilla käskyillään.

Ja niin oli Kalliokielon tanssit tanssittu ja puutarhat hoidettu. Sillä aikaa kun hänen ystävättärensä huolettomina tanssivat kuutamolla, hän vanhana eukkona poimi, kuivasi ja keitteli myrkyllisiä yrttejä. Ja kun keijut nauttivat makeista päivänokosista, hän nökötti paikallaan kasvina.

Tulihännän ja Kuukusen jutustelu on älykkään leikkisää.

"No olkoon, pelataan ensiksi erä ristiseiskaa, pistetään jotain poskeemme ja vasta sitten palaan Manalaan. jos se sinua piristäisi."
"Ristiseiskaa en osaa ja minulle käyvät ravinnoksi vain harhanäyt. Mutta voimme kyllä alkaa piilosta."

Hitsi vieköön! on jännä satukirja lapsille, elämäniloinen ja hauska. Erilainen ja elämyksellinen lukukokemus. En osaa kammoksua Tulihännän roolia, sillä kyllä Raul Roineenkin kansansaduissa on niin noitaa kuin pirua. Kirjan aitous vetosi minuun. Hitsi vieköön! ei ole minkään teollisen formaatin tuotos.


Helena Lehečková Hitsi vieköön!
Lurra Editions 2011. Kustantajalta. Kiitokseni.
 

Henni Ilomäki Loitsun mahti

Loitsun tarkoitus on muuttaa jokin asiaintila toiseksi. Loitsu on sanallinen työkalu, jolla pyritään poistamaan pulma tai aiheuttamaan sellainen. Loitsu on keskustelua yhden tai useamman kuulijan kanssa. Kun onnettomuus, sairaus tai muu ongelma on järkyttänyt ihmisen tai yhteisön tasapainon, loitsija ottaa tilanteen haltuunsa. Loitsullaan hän torjuu pahan, lähettää sen nimettyyn paikkaan tai palauttaa alkulähteeseensä. Loitsulla voi myös tarkoituksellisesti aiheuttaa pahaa.

Loitsun kieli lähtee siitä, mikä loitsu on ja niiden käyttäjistä. Tämän jälkeen tarkastellaan loitsujen kansainvälistä taustaa, varhaisimpia tietoja suomalaisloitsuista ja niiden tulkintoja ja taustaa. Tämän jälkeen on kappaleet loitsujen kirjosta, niiden kielestä ja latautuneista sanoista sekä loitsun kuulijoista ja puhujista.

Vaikka Harri Potterin toiminta tavallaan tukeutuu käsitykseen sanan voimasta, ”entistus” –sana vaatii taikasauvan heilautuksen ja kyse on siis taikatempusta, ja se eroaa arkaaisesta käsityksestä tuonpuoleisen väestä.

Itse loitsut on jaettu neljään kappaleeseen, joista ensimmäisenä ovat elinkeinoloitsut, joita ovat muun muassa metsästys- ja kalastusloitsut sekä maanviljelys- ja karjanloitsut. Entisajan maailma oli hyvin taikauskoinen, jota väritti ajan vahvat uskomukset erilaisiin voimiin, haltioihin ja Ukko Ylijumalaan.

Idästä ihana sade,
pohjoisesta päivä lämmin,
etelästä tuuli hieno,
lännestä ajo lämmin.

Elinkaaren loitsut koskevat syntymää tai synnytystä, lempeä tai häitä.

Mistä on pulmat puuttuneet,
taikiet tapahtuneet, kuin ei sulhaiset suvaitse
eikä nou’a nuoret miehet?

Parannusloitsut koskevat terveyden menetystä ja palautusta. Yksi tärkeimmistä olivat verensulkuloitsut. Verenvuodon sai usein arkisessa työssä ja pahimmillaan se piti saada loppumaan nopeasti eli loitsija oli löydettävä heti. Myös esimerkiksi hämähäkkiloitsut kuuluvat tähän osioon. 

                         Tyydy veri, seiso veri, 
                         seiso niin kuin seinän hirsi, 
                         seiso niin kuin Jordanin virta.

Viimeisenä käsitellään torjuntaloitsuja muun muassa pakkasta, tulta ja tuulta vastaan.

Pakkanen puhurin poika.
Älä kylmä kynsiäni,
älä päätäni palella!
Kylmä soita, kylmä maita,
kylmä kylmiä kiviä,
älä kylmä kynsiäni!

Loitsu suuntautuu yliluonnolliseen todellisuuteen, joka on näkyvän maailman myyttisesti virittynyt peilikuva, tuonpuoleinen. Kansanuskossa termi ei ole ajallisesti rajattu, mutta kristinuskossa tämän kuvitteellisen rajantakaisuuden ajatellaan viittaavan kuoleman jälkeiseen tilaan. Katolisista opeista ja käytänteistä puhdistettu luterilainen kirkko tuomitsi loitsut ja piti niitä todisteena pakanuuteen taipuvaisen rahvaan takapajuisuutena. Tarinaperinteen tietäjään liitettiin noidan tai huijarin rooli ja jopa oikeuslaitos pyrki kitkemään taikuutta ihmisten arjesta.

Loitsun mahti välittää entisajan ajankuvaa ja loitsujen mahtia. Loitsut olivat salattavia ja kiellettyjä, joka tulee hyvin esiin myös kaunokirjallisuudessa, kuten Paula Havasteen Kymmenen onnen Annassa. Loitsun mahti täydentää alan kirjallisuutta, joka keskittyy enemmän noituuteen, kuten seuraavissa Sarmela, Matti Suomen perinneatlas (1994), Virolainen, Merja Samanismin ja noituuden käsikirja(1994), Nenonen, Marko Synnin palkka on kuolema (1994), Siikala, Anna-Leena Suomalainen samanismi (1992) sekä Simonsuuri, Lauri Kansa tarinoi (2006). Loitsut olivat kansanuskoon pohjautuvan arkipäiväisen taikuuden harjoittamista, joihin sekoittui myös kristillisyyden piirteitä. Ilomäen Loitsun mahti on mielenkiintoinen kirja, jota kuvitus olisi elävöittänyt.

Henni Ilomäki Loitsun mahti
SKS 2014. Kustantajalta.

Ingrid Holmberg ja Pelle Holmberg Herkkuja sienistä

Tein blogikirjoituksen tästä kirjasta keväällä.

Katsotaan nyt tätä Ingrid Holmberg ja Pelle Holmbergin HERKKUJA SIENISTÄ kirjaa sienten kanssa. Tällä hetkellä maastossa on kantarelleja ihan mukavasti. Niitä on ollut juhannuksesta lähtien. Kantarelli ei ole mielisieneni, mutta menettelee. Ostamaan en lähtisi, kuivat koppurat eivät kiinnosta. Itse ne on haettava.  Mieluiten keräisin vain herkkutatteja. Voisi luulla, että sienten tuntemus perheessä tarkoittaisi lajeja lajien jälkeen. Mutta ei. Isohaperoa keräämme sen sadon alettua seuraavaksi. Jonkin verran suppilovahveroa, mutta en viitsi edes mainita kosteikkovahveroa erikseen, sillä se on niin kuriositeetti. Holmbergien kirja on jotain uutta ja uudistunutta smetana-muna-kerma saralla eli perinteisessä sienikeittiössä.

Tällä valikoimalla pärjää hyvin.

Juures-kehnäsienigratiini s. 49  Nyt sienenä on keltavahvero.

JUURES-KANTARELLIGRATIINI

- 1,5 l keltavahveroita (tai muita sieniä)
- öljyä paistamiseen

- 3 sipulia ohuina viipaleina

- 200 g naurista

- 200 g porkkanaa

- 100 g palsternakkaa

- 200 g kyssäkaalia

- 3 dl kermaa (tai 1 dl öljyä ja 2 dl vettä)

- 1 dl sieni- tai kasvislientä

- 1,5 tl suolaa

- pippuria

- 1 rkl silputtua timjamia

- 1 dl juustoraastetta

Paista kantarellit öljyssä kuumalla pannulla, kunnes neste haihtuu, lisää sipulit. Leikkaa (tai raasta) juurekset ohuiksi viipaleiksi. Sekoita kerma ja liemi ja kuumenna kiehuvaksi. Lisää juurekset ja hauduta kunnes ne vähän pehmenevät. Mausta suolalla ja pippurilla. Lisää vettä, jos juurekset vaikuttavat liian kuivilta. Lisää sieni-sipulipaistos ja kaada uunivuokaan ja ripottele juustoraaste päälle. Paista 200 asteessa, kunnes juurekset ovat pehmeitä (n. 30 min.).

SIENI-MOZZARELLA-MANGOLDIPIIRAKKA

Pohja (28 cm piirakkavuoka):

- 3,5 dl vehnäjauhoja
- 100 g juoksevaa margariinia

- 0,5 tl suolaa

- 0,5 dl vettä

- 1 kananmuna

- 0,5 dl väkiviinaetikkaa

Täyte:

- 1 l tuoreita sieniä paloiteltuina

- öljyä paistamiseen

- 1 sipuli silputtuna

- 200 g tuoretta lehtimangoldia

- 2 dl ranskankermaa

- 3 kananmunaa

- paketti mozzarellaa (125 g)

- 7 halkaistua kirsikkatomaattia
- suolaa ja pippuria

Sekoita jauhot, margariini ja suola. Lisää vesi, kananmuna ja etikka keskenään sekoitettuina. Sekoita nopeasti tasaiseksi ja jäähdytä jääkaapissa noin puoli tuntia.

Paista sienet öljyssä kuumalla pannulla, kunnes neste haihtuu, lisää öljy ja sipuli ja ruskista hieman. Silppua mangoldi ja lisää se aivan hetkeksi paistumaan. Ota pois liedeltä. Sekoita ranskankerma ja kananmunat ja lisää ne sieniseokseen. Mausta.

Painele taikina kostutetulla lusikalla piirakkavuokaan. Esipaista noin 10 minuutin ajan 225 asteessa. Levitä täyte esipaistetun pohjan päälle ja lado päälle mozzarellaviipaleet ja kirsikkatomaatin puolikkaat. Paista alatasolla 200 asteessa noin 30 minuuttia.

Lehtimangoldin maku sopii hienosti yhteen sienten kanssa.

KANTARELLI-KASVISMUNAKAS

- 250 g kantarelleja tai muita sieniä (kirjan ohjeessa tarkoitetaan varmaan kuivia sieniä?)

- 1 tl öljyä

- 1 tl currya

- puolikas porkkana raastettuna

- 2 cm purjoa viipaloituna

- 2-3 suikaletta keltaista paprikaa

- 4-5 jauhosavikan lehteä

- 0,5 rkl korianteria tai persiljaa silputtuna

- 2 kananmunaa

- suolla ja pippuria

Paista kantarellit öljyssä kuumalla pannulla, kunnes neste haihtuu, lisää öljy ja curry. Lisää vihannekset ja paista, kunnes ne hieman pehmenevät. Lisää yrtit ja suola. Vatkaa munat ja pippuri ja kaada seoksen päälle. Paista miedolla lämmöllä, kunne pinta alkaa hyytyä. Käännä ja paista vielä hetki toiselta puolen.

Kokeiluni perusteella voin suositella kirjan ohjeita. Maistuvaa ja hyvää ruokaa.

Kuvat  Ulla S. ©