Daphne Kalotay Bolšoin perhonen

Daphne Kalotay on syntynyt Kanadassa, mutta kasvanut New Jerseyssä, jonne hänen kanadalainen äitinsä ja unkarilainen isänsä muuttivat. Kalotay väitteli kirjallisuustieteen tohtoriksi Bostonin yliopistossa, jossa hän on opettanut luovaa kirjoittamista. Hän on aiemmin julkaissut novellikokoelman, mutta Bolšoin perhonen on hänen esikoisteoksensa.

Alkuperäinen kirjan imi on Russian winter, mutta suomalaiselle lukijalle Bolšoin perhonen on viehkeämpi. Bolšoin perhonen on haikean elegantti lukuromaani, varmasti keskitasoa parempi lajissaan. Se kertoo rakkaudesta vaikeissa olosuhteissa, kovasta työstä unelmien eteen sekä vanhenevan tanssijan tuskaisen riipaisevista muistoista.

Nina Revskaja on Bolšoin baletin entinen prima ballerina. Hän häikäisi tanssillaan aikoinaan niin taiteilijapiirit kuin itse Stalinin. Tarina etenee eri aikatasoilla, välillä Nina Revskaja on balettikoulun aloitteleva oppilas, toisaalla kipujen ja särkyjen keskellä oleva vanhus, seuraavassa hetkessä hän tanssii taas uransa huipulla, rakastaa, kunnes taas näkökulma on Bostonin arjessa. Nina Revskaja eli Neuvostoliiton loiston, mutta koki elämässään myös sen hallinnon toisen puolen. Aikavaihtumat tapahtuvat varoittamatta, mutta ehjästi. Kalotay hallitsee monitasoisen kerronnan tyylikkäästi.

Mutta nyt ne korut myytäisiin huutokaupalla. Siinä menisivät todisteet. Siinä menisi vahvistus. Grigori oli varmaan huokaissut, koska Zoltanin ääni muuttui huolestuneeksi, kun hän kysyi: ” Grigori, mitä sinulle oikeastaan kuuluu?”

KOHDE 71: Rannerengas Baltian meripihkaa n. 1880, KOHDE 72: Riippuvat korvakorut Baltian meripihkaa n. 1880, KOHDE 72A: Riipus Baltian meripihkaa, * n. 1880

*Vaikka tämä esine ei olekaan suoraan Nina Revskajan korukokoelmasta, uskomme, että koko sarja kuuluu Anton Samoilovin valmistamaan alkuperäiseen korusettiin.


Nykyhetkessä Nina Revskaja elää Bostonin huoneissaan ja liikkuu pyörätuolilla, lohtunaan muistot ja korut sekä harjaantunut kyky kestää kipua. Drew Brooks työskentelee huutokauppakamarissa ja järjestelee korujen myyntiä. Hänen ensimmäinen huutokauppahankintansa on granaattisormus, jonka hän tekee isoäitinsä perintörahoilla. Minkälainen on suomalaisen Riitta-mummin tarina?

Venäjänkielen professori Grigori Solodin yrittävää selvittää ainutlaatuisten meripihkakorujen taustaa omalta osaltaan. Grigori Solodin tutkii Nina Revskajan puolison runoilija Viktor Jelsinin tuotantoa. Hänellä on omistuksessaan meripihkainen kaulakoru, joka pysytään sitomaan Ninan kokonaisuuteen kuuluvaksi teknisesti, mutta kukaan ei kerro sen tarinaa. Drew Brooks ja Grigori Solodin haluaisivat ylittää rajan, jota Nina Revskaja ei ole halukas raottamaan. Nina oli elänyt elämäänsä siten, että sitä oli säädellyt ankara kurinalaisuus ja tunteiden hallinta. Korujen myyminen oli keino unohtaa koruihin kasaantunut muistojen painolasti. Nina haluaisi vapauttaa itsensä korujen tuottamasta tuskasta, kun taas Drew sekä Grigori haluaisivat löytää avaimen menneisyyteen.

Kirjassa selvitetään, kenelle korut on alun perin tarkoitettu, ja miksi ne ovat ajautuneet erilleen? Miksi joskus on helpompi unohtaa kuin muistaa.

Pitkään harkittuani lähetän teille tämän kirjeen ja oheisen valokuvan. Ehkä olette jo tunnistaneet nimeni lähettäjän tiedoista, muistanut ehkä ensimmäisen kirjeen, jonka lähetin kolmekymmentä vuotta sitten lyhyen tapaamisemme jälkeen, kun minä.

Bolšoin perhonen oli minulle täydellinen lukunautinto pääsiäisen pyhien kiireettöminä päivinä, auringon lämmittäessä pihakeinussa. Nautin tekstistä koko ajan. Se ei polkenut hetkeäkään paikallaan. Vain hyvä kirja kuljettaa lukijaa näin, lukija keksii ja yhdistää asioita vähitellen. Kirjassa ei ole lässähtävää loppua, jossa viimeisellä sivulla kerrottaisiin kaikki. Kalotay arvostaa lukijaansa. Otin lukutuokiollani osaa Kirjasähkökäyrän Lukuiloa Perhoslaaksossa - haasteeseen


Daphne Kalotay Bolšoin perhonen
WSOY 2011. Kotikirjasto.

Lena Andersson Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta

Lena Andersson (s. 1970) on julkaissut aiemmin neljä romaania (Var det bra så?, Du är allt - så svensk?, Duck City ja Slutspelat). Hän asuu synnyinkaupungissaan Tukholmassa ja toimii kulttuurijournalistina ja kriitikkona muun muassa Svenska Dagbladetissa ja Dagens Nyheterissä.

Ester Nilsson on runoilija ja esseisti. Hän rakastuu pohjattoman syvästi kuvataitelija Hugo Raskiin. Esteriä pyydetään pitämään esitelmä taiteilija Hugo Raskista. Yleisön joukossa on taiteilija itse, ja näin tarinan osapuolet tapaavat ensi kertaa esitelmän jälkeen. Ester Nilssonin ja Hugo Raskin välille kehittyy suhde, mutta suhteen merkitys painottuu eri tavoin näiden henkilöiden välillä. Ester hylkää suhteensa Pehriin käsittämättömän vikkelästi muuttaen äitinsä luo aluksi. Ester ei voi selittää täydellistä ja pakahduttavaa rakastumistaan nuoruuden huumalla, sillä hän on jo 31-vuotias aikuinen nainen eikä tytönhupakko.

Ester rakastuu pyyteettömästi, intohimoisesti, mutta kun pyyteettömyys karisee, niin jäljelle jää omistamisen halu, pakottaminen ja vaatiminen. Toista ihmistä ei voi pakottaa vastaamaan omiin tunteisiin. Ester tajuaa toimintansa, mutta hän ei pysty toimimaan toisin. Hän jahtaa, soittaa, lähettää tekstiviestejä, kulkee ja kiertää kortteleita näkemisen toivossa. Jo lukija ahdistuu hänen hullaantumisestaan ja rakastamisestaan. Aluksi Ester on kuin pieni hiiri, joka elää murusilla ja tuokioilla, joita toinen suo. Hugosta kehittyy pakkomielle, jota on saatava aina vain enemmän. Hyvin harva ihminen kestää noin ahdistavaa ja päällekäyvää ihmistä. Aluksi toisen kiinnostus hivelee Hugon narsistisuutta.


Hugo käyttää valtaa, mutta en tuomitse hänen vallankäyttöä. Mitä tiukemmin toinen kietoutuu kiinni, tarrautuu lähelle, hyökyy päälle, niin sitä varmemmin Hugo perääntyy.

Kello oli vähän vaille yksi, ja Ester odotti Hugon kotikadun liepeillä hetkeä, jolloin saisi soittaa ovikelloa. Tapaaminen ei hermostuttanut häntä. Hänellä ei ollut mitään vaikeuksia keskustella tuntikausia kiinnostavista aiheista. Ainoa epämääräinen huolenaihe oli ajatus, että hän menettäisi tulevaisuuden, johon hänen kaipuunsa oli jo tehnyt pesän.

Tarina on analyysi vallasta ja pakkomielteestä, mutta samalla ironinen ja haikea oodi omalle halulle rakastaa, mutta lopullinen niitti sille, että toista ei voi pakottaa rakastumaan itseensä. Jokainen meistä tarvitsee tilaa ympärilleen, taitelija liikkumavaraa ehkä enemmän. Hugo on vallankäyttäjä, mutta hän on myös perääntyjä. Hän lähtee mukaan, mutta eihän hän tunne alussa toisen läheisriippuvuutta. Ei kukaan pysty vannomaan ikuisuuden valoja ensi tapaamisilla. Sänkyyn menokaan ei siihen velvoita meidän yhteiskunnassa.

Jollakin tasoilla lukemani tuo mieleeni palkitun ranskalainen Emmanuèle Berheimin kirjan Hänen vaimonsa eli toinen nainen. Se on armoton kuvaus parisuhteen tasapainoilusta, kuinka pikaiset kohtaamiset eivät riitä Clairelle, ja hän ryhtyy pakkomielteen omaisesti keräämään esineitä, jotka liittyvät rakastettuun. Vaikka Esterin päässä ystävätärkuoro pyrkii saamaan Esterin ajatuksia järkiintymään, niin siitä huolimatta tämä toimii rakastamisen vimmassa. Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi kertoo ketun kesyttämisestä, rakastamisesta, erosta, kuinka päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi...Joka kerta kun esitti jonkin huomion, tuli hiljaista. Hugo ei koskaan lähtenyt jatkamaan mistään, mitä Ester sanoi. Ester lähti aina jatkamaan kaikesta, mitä Hugo sanoi. Kumpikaan ei ollut kovin kiinnostunut Esteristä, mutta molemmat olivat kiinnostuneita Hugosta.

Omavaltaista menettelyä on hyvin kirjoitettu ja nopealukuinen tarina kahden ihmisen välisestä suhteesta. Tarinana se on huomattavasti monimutkaisempi kuin lukukokemuksena, sillä se jäi mieleen ja ajatuksiin. Omavaltaista menettelyä on erinomainen kirja rakastamisen vaikeudesta ja toisen ihmisen kohtelusta puolin ja toisin. Missä menee rakastamisen oikeus ja missä astuu kuvaan alistamisen vääryys? Omavaltaista menettelyä on virkistävä lukukokemus, joka saa ajattelemaan rakastamisen taitoa.

Lena Andersson Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta
Siltala 2014. Arvostelukappale.

Marjut Hjelt Lapsuuden sadut ja seikkailut

Me kaikki muistamme lapsuutemme rakkaat kirjat, joita lukemalla pääsimme seikkailuihin, toisiin taikamaailmoihin, kiinnostavan tiedon sekä mielikuvituksellisen sanankäytön ja kuvituksen pariin. Sanat, kuvat ja tarinat ovat piirtyneet mieliimme, jossa ne yhdistyvät muihin elämämme kuviin ja tarinoihin.

Lapsuuden sadut ja seikkailut kertoo elävästi klassisista satuteoksista ja -hahmoista, satujen rakastetuista kirjoittajista ja keräilijöistä. Kirjan sivuilla seikkailevat tunnetut hahmot aina Punahilkasta Muumeihin ja Jörö-Jukasta Tarzaniin. 1500-luvulta alkaen olevan upean kuvituksen myötä lapsuuden aarteet palautuvat takaisin yöpöydällemme.

Lapsuuden sadut ja seikkailut jakautuu seitsemään osioon: Satujen maailma, Kuvien taikaa, Monilahjakkaat satujen uudistajat, Seikkailuja ja pikkunaisia, Huviksi ja hyödyksi, Tietoa ihmisistä ja maailman ihmeistä, Menneen etsimistä tulevaisuutta varten. Lapsuuden saduissa seikkaillaan maalla, merellä, ilmassa ja avaruudessa ja lapsuuden tutut sadut palautuvat mieliin.


Teos pohjautuu Kansalliskirjaston kansainväliseen Brummeriana-lastenkirjallisuuskokoelmaan, jonka Kansalliskirjasto osti 1990-luvun alussa tunnetulta lastenkirjojen kerääjältä, professori Markus Brummer-Korvenkontiolta. Yli 22 000 kirjan kokoelma on kansainvälisestikin merkittävä lasten- ja nuortenkirjallisuuden ystävien ja tutkijoiden aarreaitta, jossa on todellisia harvinaisuuksia. Kirjan loppuun on liitetty Brummerianan harvinaisten kirjojen luettelo, jonka Markus Brummer-Korvenkontio on laatinut.

Olipa kerran kirja -johdannossa Hjelt kirjoittaa, että lapsuuden aarteet ovat osa henkistä perintöämme. Siihen kuuluu kaikki se kauno- ja tietokirjallisuus ja kaikki ne lehdet, joita painotuotteiden olemassaolon ajan on huviksi ja hyödyksi luettu. Samoin siihen kuuluvat kaikki ne kuvat, pelit ja paperinuket, joiden kanssa on vietetty aikaa.


Brummeriana-kokoelma sisältää koti- ja ulkomaisen lasten ja nuorten kauno- ja tietokirjallisuuden lisäksi aapisia ja koulukirjoja, hakuteoksia, lehtiä, seurapelejä, koulujen opetustauluja, lastenkulttuuriin liittyviä julisteita ja joitakin pieniä painotuotteita, kuten paperinukkeja. Kokoelma ei rajoitu suomalaiseen kulttuuripiiriin.

Satujen maailmassa Hjelt luo katsauksen muun muassa Satujen pioneereihin, Ranskalaisen sivistyneistön annista satuihin, Satujen tutkimuksen alkuun. Tässä yhteydessä esitellään Grimmin veljesten keräämiä kokoelmia. Nämä klassikot elävät yhä kuten Punahilkka, Prinsessa Ruusunen, Lumikki, Hannu ja Kerttu, Bremenin soittoniekat jne. Grimmin saduissa on maahisia, kääpiöitä, vedenneitoja jne. Miten faabelit eroaa saduista? Faabelit ovat usein eläimistä kirjoitettuja kertomuksia, joissa eläimet käyttäytyvät ihmisten tavalla. Kansansaduista taidesaduiksi kappaleessa tutustaan mm. Zacharias Topeliuksen ja H. C. Andersenin satuihin. Sadun mukana maalla, vedessä, ilmassa ja avaruudessa on hyvä muistutus, että fantasiaa oli ennenkin. Kuolemattomissa satuhahmoissa kohdataan Jörö-Jukka, Liisa ihmemaassa, Nalle-Puh, Peter Pan sekä Petteri-Kaniini. Eläinhahmoissa ja sankarilapsissa on monia tuttuja hahmoja.

Yksi vanhimpia ja myös huonokuntoisimpia omia kirjojani on ruotsalaisen Laura Fitinghoffin Hallatunturin lapset, joka kertoo 1860-luvun nälkävuosina orvoiksi jääneistä seitsemästä sisaruksesta ja heidän vuohestaan. Kirjani on 3. painos vuodelta 1952. Kirja on hieman kärsinyt ja selkämys repsottaa.

Kuvien taika tekee katsauksen varhaisiin kuvakirjoihin, joita alkoi ilmaantua vasta 1800-luvulla. Kuvia oli aiemminkin oppi- ja tietokirjoissa. Kuvilla haluttiin elävöittää tekstiä ja lisätä lasten lukuintoa. Kuvakirjasta puhutaan vasta silloin kun kuvalla on yhtä suuri tai suurempi osuus kuin tekstillä. Kuvilla nähtiin oma esteettinen arvo, mutta toisaalta niiden pelättiin tukahduttavan lapsen oman mielikuvituksen.

Monilahjakkaissa satujen uudistajissa tutustutaan Zacharias Topeliukseen ja Tove Janssoniin. Tove Janssonin osalta olisi voinut painottaa kirjailijan suomennettua tuotantoa sekä näiden ilmestymisvuosia suomenkielistä lukijaa silmällä pitäen.


Seikkailuja ja pikkunaisia johdattaa lukijan klassisista sankareista Jules Verneen ja Tarzaniin. Iki-ihanissa tyttökirjoissa paneudutaan niiden alkulähteille. Jokainen meistä muistaa lapsena lukemansa ihanat kirjat. Hjelt kirjoittaa, kuinka tyttökirja juontaa juurensa keskiaikaisesta neitosäädylle tarkoitetusta uskonnollisuutta ja neitsyyttä korostavasta kirjallisuudesta. Toki tytöt ovat lukeneet Viisikkoja siinä missä pojatkin ja ahmineet hevoskirjoja. Hjelt muistuttaa, että tytöt eivät kuitenkaan ole koskaan tyytyneet osaansa kodinhoitajina. Tämän päivän tyttökirjoissa käsitellään vaikeitakin asioita muun muassa vaikeita kotioloja, teiniäitejä, uusioperheiden perhesuhdenimityksiä, huumeita, aborttia jne.

Huviksi ja hyödyksi kertoo muun muassa lehdistä ja sarjakuvista. Lapsille on julkaistu opettavaisia aikakausilehtiä 1700-luvulta lähtien. 1800-luvun lopulla ilmestyi Suomessakin viitisenkymmentä lapsille ja nuorille tarkoitettua lehteä, sekä ruotsin- että suomenkielisiä. Lehdissä oli opettavaisten kertomusten lisäksi myös erilaista puuhaa, tietoa, runoutta ja lasten kirjoituksia. Lisäksi oli lasten ja nuorten joululehtiä. Lastenlaulukirjojen juuret ovat jo keskiajan kaupunkikouluissa. Myös näytelmiä julkaistiin lasten lehdissä. Pelit, kuvataulut ja julisteet ovat jo osin kadonnutta kulttuurihistoriaa. Brummerianassa on noin 400 peliä. Seurapelit ovat huonosti säilyneitä, koska laki niiden talletusvelvollisuudesta Kansalliskirjastoon tuli voimaan vasta 1970-luvulla.

Tietoa ihmisistä ja maailman ihmeistä osiossa korostuu kasvatus ja opettaminen. Lukutaidosta ja käytöstavoista aihe pohjaa siihen, että 1600-1700 -luvuilla lapsista haluttiin kasvattaa siivoja ja nöyriä kristittyjä. Hyvillä ohjeilla ja ohjauksella lapset pyrittiin pitämään Herran nuhteessa. Kunnon kristityn oli hyvä osata lukea, joten aapiset oli tarpeen. Maailma avautuu osuus tuo esiin luontokirjat. Maita ja kansoja astuttaa esiin matkakirjat ja kulkijat, Henkilökuvien myötä merkkihenkilöt pääsivät kirjoihin.

Menneen etsimistä tulevaisuutta varten osio kertoo Markus Brummer-Korvenkontion tarinan ja taustan, ja kartoittaa syitä lasten kulttuuriperinnön säilyttämiseen. Mikä merkitys kuvilla, peleillä ja kirjoilla on?


Lapsuuden sadut ja seikkailut on upea kirja, tietynlainen muistikirja lapsuuteen. Tyttökirjat ovat olleet voimakkaasti esillä viime aikoina. Moni on kerännyt omat listansa. Jostain mielen sopukoista tekijät ja nimekkeet löytyvät paperille, vaikka niiden lukemisesta on kauan. Jokaisella on oma lukuperintönsä ja kirjallinen taustansa. Lapsuuden sadut ja seikkailut on hieno käsikirjateos omaan kirjahyllyyn.

Marjut Hjelt Lapsuuden sadut ja seikkailut
Into Kustannus 2014. Arvostelukappale.

Ann Cleeves Viiltoja

Ann Cleeves (s. 1954) on kirjoittanut yli 20 romaania, joista on suomennettu neliosainen komisario Jimmy Perezistä kertova Shetlanti-sarja sekä kaksi Vera Stanhope -romaania. Olen lukenut aiemmin Cleevesiltä Musta kuin yö ja Valoisat illat. Ann Cleeves asuu ornitologimiehensä kanssa Pohjois-Englannissa North Tynesidessa.


Pidän brittidekkareista sekä kirjoina että tv-sarjoina. Eli Komisario Morse ja Midsomerin murhat viehättävät minua. Ne ovat hyvin tehtyjä, jännitystä ilman piinaa ja kumpainenkin kuvattu mahtavissa ympäristöissä. Myös VERA-kirjoista on tehty laadukas neliosainen tv-elokuvien sarja, jonka aloitusosa perustuu Kuolonkukkia-romaaniin


Komisario Vera Stanhope palaa töistä kotiin ja löytää nuoren naapurinsa odottamassa. Vara-avaimen turvin Jack oli tehnyt olonsa mukavaksi Veran olohuoneessa. Veralle selviää, että Joanna Tobin on kadonnut, poissa. Joanna oli jättänyt lapun jälkeensä, että on poissa muutaman päivän. Hyvin nopeasti käy ilmi, että Joanna on ilmoittautunut miehensä tietämättä kirjoittajakurssille. Kirjoittajien talolla järjestetään leirejä eritasoisille kirjoittajille. Hyväsydämisenä Vera huomaa olevansa seuraavana päivänä Joannan perässä. Vera miettii ajomatkallaan säntäämistään, mutta Jack kertoi Joannasta, että tästä oli syytä kantaa huolta.

Äkkiä hän ei tiennytkään, kuinka tilanne tulisi hoitaa. Entä jos kurssilaiset olisivat syventyneet kiihkeään keskusteluun kirjallisuuden ja elämän tarkoituksesta? Vera kuvitteli heidät istumaan piiriin netissä näkemäänsä huoneeseen, kirjoituslehtiö sylissä ja otsa keskittyneesti rypyssä. Heistä tuntuisi taatusti yhtä jännittävältä, kun Vera keskeyttäisi dramaattisesti heidän puuhansa, marssisi sisään ja vaatisi päästä Joannan puheille. Ainoastaan Joanna häpeäisi silmät päästään.

Veralla on outo olo, tunkeutua paikalle, ilman virkamerkkinsä tuomaa suojaa, miten edes selittää ilmestymisensä. Muutenkin hän tunsi matkanneensa oman mukavuusalueensa ulkopuolelle taitelijoiden luokse, pois kotoisten roistojensa luota. Veran etsiessä sisääntuloa hän kuulee ja näkee kirkuvan naisen toisen kerroksen parvekkeella. Hän tempaisee vaskikellon narusta ja viimein ovi aukeaa. Kynnyksellä seisova nuorukainen ohjaa Veran hätäisesti lasiseen kasvien ja ruukkujen valtaamaan viherhuoneeseen, josta pääsee terassille, jossa Vera havaitsee kivikaiteeseen kyyristyneen miehen. Nuori mies esittäytyy Alex Bartoniksi, keskuksen johtajan pojaksi ja kehuu Veran nopeaa ilmaantumista. Vera Stanhopea ei vain ole hätäkeskuksen toimittama apu, mutta tilanteessa ei ollut tarvetta sen selittelyyn. Eikä avun tarvitsijallakaan Tony Ferdinandilla ollut enää kiirettä. Professori opetti täällä Viiltoja -kurssilla, mutta ei opettanut enää. Miranda Bartonin kirkuminen oli saanut Alexin paikalle lasiverannalle. Alex kertoi nähneensä käytävässä naisen veitsi kädessä. Nainen oli yksi kurssilaista, Joanna Tobin, joka oli nyt lukittu huoneeseensa.


Vera joutuu selvittämään, miksi kurssin vieraileva ohjaaja, kirjallisuusguru Tony Ferdinand on murhattu. Miksi Veran oma naapuri Joanna on tavattu veitsi kädessään? Vera kokee murhatutkimuksen kiusallisemmaksi kuin ehkä koskaan aiemmin ja itsensä enemmän tai vähemmän jääviksi juttuun. Vera miettii viikon teemaa, jossa käsitellään rikoskirjallisuutta. Onko sillä yhteyttä tapahtumiin? Melkoinen yhteensattuma: kurssilaiset suunnittelevat kolme päivää täydellistä murhaa.


Tilanne mutkistuu entisestään keskuksen johtaja Miranda Bartonin myötä. En kerro juonta, en pilaa kenenkään lukunautintoa. Vera Stanhopea on mainio hahmo, joka painiskelee oudossa roolissa itselleen liian tutun ihmisen syyllisyyttä selvitellen.


On kuin olisimme konsanaan jossain Agatha Christien elokuvassa. Tapahtumapaikka on klassisesti maaseututalo, tuulinen maisema, talo, johon on kokoontunut joukko ihmisiä tietystä syystä, ihmissuhteet kietoutuvat eri tavoin toisiinsa. Salaisuuksia, kiristystä, menneisyyden varjoja, ihmissuhteita sekä kostoa - niitä on sopivin annoksin hyvässä tarinassa. Viillossa tapahtumat ja kuulustelut rajoittuvat Kirjoittajien talolle, pieneen joukkoon, joka on omiaan luomaan kauhun tunnelmaa. Murhaaja leikittelee rikostarinoilla ja käyttää niitä vinoutuneella tavalla hyväkseen. Kurssilaisten ollessa kokoontuneena antologiansa julkistustilaisuuteen lukija joutuu pidättämään hengitystään aina juhlien dramaattiseen loppuun saakka.


Pidän Cleevesin luomasta Vera Stanhopen älykkäästä, yksinäisestä ja keski-ikäisestä naishahmosta ja hänen itseironisistakin ajatuksistaan. Yhtä lailla Ann Cleeves kertoo kirjallisuudesta ja kirjoittajien retriitistä uskottavasti. En voi olla liittämättä englanninkielisen kirjan kansikuvaa mukaan. Vanhan talon lasiveranta yhdistää omat ajatukseni tuohon kanteen täydellisesti.


Ann Cleeves Viiltoja
Karisto 2014. Arvostelukappale.

Otso Kantokorpi & Aki Paavola (toim.) Vaivaisukkojen paluu

Vaivaisukkojen paluu esittelee kaikki Suomen säilyneet vaivaisukot, joista on säilynyt 144 ukkoa ja yksi akka. Kirja taustalla on kesän 2013 Vaivaisukot Kerimäellä -näyttely, jossa oli esillä nelisenkymmentä vaivaisukkoa eri puolilta maata. Kirjan on toimittanut taidekriitikko Otso Kantokorpi. Aki Paavola kulki tuhansia kilometrejä vaivaisukkojen perässä ja valokuvasi ne. Vaivaisukoista on julkaistu aiemmin kirjat, jotka olivat sisällöltään enemmän kuvapainotteisia kuin tämä Vaivaisukkojen paluu. Vaivaisukkojen paluu -kirjan artikkeleissa ukkoja tarkastellaan niin kirkko-, taide- ja sosiaalihistoriallisten kontekstien valossa. Kirjassa pohditaan merkitystä tänä päivänä, säilymisen tärkeyttä sekä konservoinnin ja hoidon tarvetta jne.

Vaivaisukkojen kuvaamisessa on omat vaikeutensa, sillä osa sijaitsee kirkon ulkopuolella, osa kirkon sisällä, osa museoissa ja osa saattaa olla korjattavana. Olen itse kiertänyt satunnaisesti ukkoja katsomassa, sillä tieni on kulkenut keskiaikaisista kivikirkoista seuraavaan ja olen pysähdellyt vain satunnaisesti puukirkkojen pihaan.

Ensimmäisen kerran kiinnostuksen vaivaisukkoihin herätti Samuli Paulaharju 1910-luvulla. Hän valokuvasi, piirsi ja talletti ukkoihin liittyvää suullista perinnettä ja julkaisi useita artikkeleita. Mm. Perhossa rumaa ukkoa on jouduttu kaunistamaan: ”Se oli ensin kovan näköinen, jotta lapset pelkäsivät. Sitten pienennettiin naamaa, ettei se enää kahtonut niin rumasti.”







Vaivaisukkojen veistotyyliä ei ole juuri kartoitettu. Osa muistuttaa saksalaista kirkollista puuveistoperinnettä, osassa saattaa olla vaikutteita jopa laivojen keulakuvista. Samoin ukkojen tekijät ovat usein tuntemattomia. Tai tieto on ollut yhdentekevä, kuten Aukusti Isokääntä totesi vuonna 1916: ”Tietysti se on jumalan töitä niin kuin muutkin äijät.”

Vaivaisukoilla oli tärkeä rooli entisaikaan eli varojen kartuttaminen kirkkojen ja tapulien kyljissä vähäosaisille kanssaihmisille. Tänä päivänä ne ovat kulttuurihistoriaa ja maamme omaleimaista perintöä, sillä niitä tehtiin Suomen lisäksi vain Ruotsissa, josta tunnetaan alle kymmenen ukkoa. Vaivaisukkojen synty liittyy uskonpuhdistuksen taustoihin, että kukin seurakunta velvoitettiin huolehtimaan omista vaivaisistaan. Aiemmin köyhäinhoito katolisessa Euroopassa oli organisoitu dominikaanien ja fransiskaanien munkkiveljestöjen kautta yleiseurooppalaisesti eli annetut avustukset saatettiin käyttää missä päin läntistä Eurooppaa hyvänsä. Uskonpuhdistajat ajattelivat, että paikallisten ihmisten antamien avustusten määrä kasvaa ja köyhyys poistuu.


Vaivaisukot ovat seisseet kirkkojen ovenpielissä tuulessa, tuiskuissa ja sateessa. Rinnassa tai sylissä olevasta aukosta on pudotettu lippaaseen rahaa köyhien avuksi. Pohjanmaan alueella ukot olivat tavallisempia, yleisimmin puukirkkojen yhteydessä kuin kivikirkkojen. Keskiaikaisten kivikirkkojen oven tai portin pielessä seisoo kerjäävä ukko esim. Maarian kirkon portin pielessä ja Mynämäellä eteisessä. Tyrvään kirkossa on uusi vaivaisukko, joka on veistetty tuhopolton jälkeen, Hauhon kirkon vaivaisukko on vanhin tunnettu ukoistamme eli Hauhon Bartimeus. Tänä päivänä Bartimeus on päässyt sentään kirkkosalin suojiin. Se saattaa olla 1600-luvun lopun perua. Suurin osa ukoista on 1800-luvulta, mutta ukkoja valmistuu harvakseltaan edelleenkin, kuten vuonna 2012 käyttöön siunattu Rantsilan ukko, jonka kyläläiset päättivät hankkia, kun vanha ukko oli ollut jo pitkään museoituna. Pernajassa on ukkoja edeltävä uhritukki kivimuurin edustalla.

Paikallisuus toi luterilaisessa Pohjolassa tarpeen kuvittaa vaivaiskassojen rahankeruuvälineet. Alkuun käytettiin tukkeja ja arkkuja kuten muuallakin. Sitten syntyivät vaivaisukot. Niiden luojina kunnostautuivat eritoten Pohjanmaan laivaveistämöiden koristepuusepät. Näin vaivaisukot on mielenkiintoinen varhaisen ITE-taiteen ja kuvanveiston sekoitus, jolla esimerkiksi kirkkojen koristeluissa on vuosituhantiset perinteet myös Suomessa.






Vaivaisukkoja varten syntyi oma muotokielensä, mutta ne heijastelevat toki oman aikansa käsitystä vaivaisuudesta. Esimerkiksi 1800-luvun ukoista moni on Suomen sodan (1808–1809) puujalkainen sotaveteraani. Vaivaisukko-hankkeen alkuunpanija, professori Seppo Seitsalo pohtii omassa artikkelissaan ukkojen omia sairauksia ja vaivoja lääkärin ja ortopedin näkökulmasta – pilke silmäkulmassa. Maakunta-amanuenssi Risto Känsälä ja pastori Ville Vauhkonen osoittavat puolestaan, että arkistot ovat monelta osin hyödyntämättä vaivaisukkojen tutkimuksessa.

Kirkkohistorian professori Kaarlo Arffman käsittelee Suomen maaseudun köyhäinhoitoa ja käytön taustaa. Köyhyystutkija Jouko Karjalainen ja rovasti Toivo Loikkanen muistuttavat, että apua tarvitsevista huolehtiminen on edelleen sekä maallisen että uskonnollisen yhteisön vastuulla.











Perinteentutkimuksen professori Seppo Knuuttila ja taidekriitikko ja tietokirjailija Otso Kantokorpi valottavat omissa artikkeleissaan kansanperinteeseen ja taiteeseen liittyviä kytkentöjä. ”Näennäisen realistisina, mutta usein myös naiivin kömpelöinä veistoksina ne ovat herättäneet myötätunnon ohella hilpeyttä niin kuin monet ITE-veistokset nykyäänkin”, kuvaa Knuuttila. Myös Kantokorpi liittäisi vaivaisukkoperinteen ITE-taiteena tunnetun nykykansantaiteen jatkumoon.


Otso Kantokorpi & Aki Paavola (toim.) Vaivaisukkojen paluu

Maahenki 2013. Arvostelukappale.

Sahar Delijani Jakarandapuun lapset

Sahar Delijani syntyi Iranissa, huonomaineisessa Evinin vankilassa Teheranissa vuonna 1983. Hän muutti perheensä vapauduttua Yhdysvaltoihin ja asuu nykyään Italiassa. Jakarandapuun lapset on hänen ensimmäinen romaaninsa. Kirjailija on kertonut, että tarinassa on omaelämäkerrallisia osuuksia hänen elämästään ja kokemuksistaan.

Sain tänään loppuun Jakarandapuun lapset, joka kertoo iranilaisista ihmiskohtaloista. Kirjailijan sanat välittävät ihmisten kokemia tunteita, erossa olemisen vaikeudesta, epätietoisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Jakarandapuun lapset on riipaiseva, mutta avartava kirja elämästä vallankumouksen jälkeisessä Iranissa.


Ajallisesti tarina kulkee 1980-luvun alkupuolelta 2010-luvulle. Kerronnaltaan tarina on mosaiikkimainen, siitäkin huolimatta, että lopussa lankoja solmitaan yhteen. Henkilöitä on hieman liikaa hallittavaksi. Ensimmäisessä luvussa Azar on vankilassa ja synnyttää vankilan ankeudessa tyttären, Nedan, josta joutuu luopumaan jo sylivauvana. Vastasyntynyt tuo ilonkin hetkiä vankilan naisten karmeuteen hetken ajan. Toisaalla vankilassa Amir tekee omalle tyttärelleen rannekorua taatelinkivistä. Vankilakuvausta en olisi jaksanut lukea ilman toivoa ja iloakin. Maman Zinatin ja hänen miehensä Agha-janin sekä heidän tyttären Leilan kodissa on turva vankilaan joutuneiden lastensa lapsille.

Sanat kertovat tunteista ja ne välittyvät voimaa antavina:

Leila tiesi että hänen oli pakko lähteä. Mutta kului jonkin aikaa ennen kuin hän sai koottua kaikki voimansa ja vetäytyi erilleen Ahmadista hengittäen vielä viimeisen kerran hänen suustaan, hänen korviensa takaa, hänen hiuksistaan uhkuvaa savun tuoksua. Leila tiesi että osa hänestä jäisi tänne, ja tässä huoneessa, iho vielä kaipauksen ja tyydytyksen viime tähteistä kihelmöiden, hän katseli kuinka osa hänestä kuoli vääjäämättömän, peruuttamattoman kuoleman.


Lapset laskivat tähtiä kunnes nukahtivat. Aikuiset katselivat yllään lipuvia pilviä ja pitivät toisiaan kädestä. Kukaan ei tiennyt, oliko koti vielä pystyssä kun he seuraavana päivänä palaisivat kaupunkiin. Vai raunioina, säpäleinä, maan tasalla, tunnistamattomaksi muuttuneena.


Kaikki nuo odotuksen vuodet Maryan oli vakaasti uskonut, että jos he vain ylittäisivät rajan, he kumpikin olisivat turvassa, että tyttären vieminen sinne kauas olisi tärkein askel hänen suojelemisessaan menneisyydeltä, kuolemalta, vereltä. Niin kaukana Iranista he voisivat elää rauhassa. Šeidan onni olisi taattu, ja jollain tavalla kaikki olisi helpompaa

Loppupuolella lapset ovat aikuistuneet ja käyvät menneisyyttään läpi. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Neda, Omid ja Šeida keräävät sirpaleista menneisyyttään. Iranin verinen lähihistoria on jättänyt jälkensä heistä jokaiseen. Teloitukset ovat särkeneet perheitä, perheenjäseniä on kadonnut, osa on paennut kauas pois. Jakarandapuun lapset on vaikuttava tarina äideistä ja tyttäristä, menetyksestä, rakkaudesta, epävarmuudesta sekä toivosta. Neda joutuu miettimään rakkauttaan Rezaan: Mutta tuleeko tästä ikinä mitään? Voiko vangitun ja vangitsijan jälkeläisten suhde toimia? Ollutta ja mennyttä, mutta ei tuollaiset jäljet haihdu vuosissa, menihän meiltä Suomessakin vuosikymmeniä oman kansalaissotamme jälkiä korjatessa.

Mahtaisivatko Nedan vanhemmat tunnistaa tuon nimen? Tiesivätkö he vangitsijoidensa nimiä, vai sanottiinko heitä vain veljiksi ja sisariksi, vai eikö heitä puhuteltu ollenkaan?

Jonakin päivänä minä vien sinut jakarandapuun luo, Neda ajattelee hymyillen ja sovittaa askeleensa Rezan tahtiin, työntää kätensä hänen käteensä. Tai ehkä me olemme jo matkalla sinne.

Iranin lähihistoria on minulle aika vieras, ja yhtälailla vieras on koko Lähi-idän historia, eri medioiden muokkaama fragmentaarinen kuva. Jakarandapuun lapset on vaikuttava ja koskettava lukuromaani. Kirjan tapahtumien ajankohta ja sen likeisyys nykyaikaan, tekee kirjasta lukukokemuksen, joka on pakko lukea. Kirjan lukeminen ahdistaa paikoin, sillä kirjassa on paljon tummia värejä, mutta siinä on myös rakkautta, toivoa ja uskoa. Tarinaa en pysty sanomaan kauniiksi kaikilta osin, mutta minusta tarina oli mielenkiintoinen ja jopa helpompi lukea kuin odotin. Kirjan ulkoasu on ihastuttava, sillä kukkiva jakaranda (Jacaranda mimosifolia) on lumoava puu violetinsinisessä kukkameressään.


Pääsiäinen on ihanaa hiljentymisen aika, aikaa lukea rauhassa. Lukupinossani ovat mm. Asko Sahberg Yö nielee päivät, Ann Cleeves Viiltoja sekä Daphne Kalotay Bolsoin perhonen. On ollut mahtavaa istua ulkona ja lukea. Innostun jopa haravoimaan pihan. Oletko huomannut, että kevätkynsimö ja kevättaskuruoho on aloittaneet kukinnan? Karhunlaukan lehdet ovat yhtä isot kuin tulppaanin, itse asiassa saa katsoa läheltä.



Sahar Delijani Jakarandapuun lapset

WSOY 2013. Arvostelukappale.

Nigel Nicolson Virginia Woolf

Luin Nigel Nicolsonin kirjoittaman elämäkerran Virginia Woolfista ensimmäisen kerran sen ilmestyessä vuonna 2007. Virginia Woolf (1882-1941) oli englantilainen kirjailija, kirjallisuuskriitikko ja journalisti, joka toimi kustantajana miehensä Leonard Woolfin kanssa pariskunnan perustamassa Hogarth Pressissä. Hän oli keskeisenä jäsenenä Lontoossa vaikuttaneessa ns. Bloomsburyn ryhmässä, johon kuului useita kirjailijoita ja kuvataiteilijoita. Woolfin tunnetuimpia teoksia ovat ehkä Mrs. Dalloway (1925), Majakka (1927), Orlando (1928), Oma huone (1929) ja Aallot (1931). Yhtä hyvin rinnalle voi nyt nostaa Savukeitaan julkaisemat Vuodet, Yön ja päivän sekä Menomatkan. Woolfia pidetään James Joycen ohella merkittävimpinä modernin kirjallisuuden ja erityisesti ns. tajunnanvirtatekniikan uranuurtajana Euroopassa. Kirjan on suomentanut Ruth Jakobson.

Nigel Nicolson on kirjailijapari Harold Nicolsonin ja Vita Sackville-Westin (Woolfin ex-rakastajar) poika. Vita Sackville-Westin yhteydessä on pakko muistaa Sissinghurstin puutarha ja aiheen kirjat. Nicolson pystyy taustansa takia kertomaan asioita eletystä elämästä, muistamaan itsekin tuokiokuvia. Tämä fragmentaarinen elämäkerta ei ole ehjin eikä paras, mutta muutakaan ei ole suomeksi, vaikka parempia ovat kirjoittaneet mm. Quentin Bell (Virginian sisarenpoika) ja Hermione Lee. Miksi näitä ei suomenneta?

Nicolson kuvaa aluksi Woolfin nuoruusvuosia, kun perhe asui Kensingtonin alueella arvostetussa osoitteessa 22 Hyde Park Gate. Virginia syntyi 25.1.1882 Leslie ja Julia Stephenin kolmantena lapsena. Virginian vanhemmille heidän avioliittonsa oli toinen, joten kumpikin toi lapsia edellisestä liitostaan. Ylemmän keskiluokan perheessä Julialla eli Virginian äidillä oli seitsemän palvelijaa. Virginia oli äiti Julian kuollessa viidentoista ja isän kuollessa 22-vuotias. Virginia valitti lapsuudestaan, että hän ei saanut Vanessan kanssa opiskella veljiensä tavoin.

Leslien kuoltua Virginian sisar Vanessa järjesti heidän muuttona Bloomsburyyn, osoitteeseen 46 Gordon Square. Vanessan mennessä naimisiin Cliven kanssa Hyde Park Gatessa asunut kymmenhenkinen perhe supistui kahteen, kun jäljellä oli Virginia ja Adrian. Virginia pääsi matkustamaan elämänsä aikana Ranskaan, Espanjaan, Italiaan, Kreikkaan, Turkkiin jne.

Kun Leonard kosi tammikuussa 1912, niin hän sai kieltävän vastauksen, mutta uusiessaan kosinnan toukokuussa, hän sai vieläkin epäröivän Virginian suostumaan kosintaan. Virginia toi julki, että hänen terveydentilansa ja mielensä oli epävakaa, ja hän olisi vain taakaksi miehelleen. Heidän avioliittonsa jäi lapsettomaksi ja hieman oudoksi, mutta pariskunnan kirjeenvaihdon perusteella on pääteltävissä, että Leonard pysyi uskollisena koko heidän 30-vuotisen avioliittonsa ajan. Leonardin juutalaistausta ei välttämättä ollut Virginian mieleen kaikissa tilanteissa, mutta joskus hän hyödynsi sitä. Virginia oli poliittisissa kannanotoissaan yhtä epävarma kuin Leonard oli järkkymätön omissaan. Nicolson tuo kirjassa esiin Hermione Leen näkemyksen kautta Virginian asennoitumisen sotaan.

Virginia suhtautui sotaan eri tavoin kuin Leonard. Hän ei yrittänytkään tuoda esiin näkökantaansa; historian merkittävin sota, jossa kuoli 10 miljoonaa nuorta miestä, oli hänen kannaltaan merkityksetön. Se vain vahvisti hänen epäluuloisuuttaan miesten hallitsemaa yhteiskuntaa kohtaan. Hänen mielestään sota oli ”luonnoton miehinen kuvitelma” ja patriotismi ” halpamainen tunne”. Taistelun täytyy jatkua, jos se on välttämätöntä, mutta hänen mielestään ihmiset käyttäytyivät kuin ”outo keskiafrikkalainen heimo”.

Nigel Nicolson avaa Virginian ja äitinsä suhdetta kirjassa: Mikä sitten sai tämän hämmentävän seurustelun kehittymään rakkaussuhteeksi? Mikä Vitassa oikein veti Virginiaa puoleensa? Ensinnäkin Vitalla oli kiehtova tausta. Hän oli hienoa syntyperää, ja Sackvillen suvun upea linnamainen kartano, Knole, herätti Virginian historiantajun kuin tuoksuva hajustesekoitus arvokkaassa vanhassa kulhossa.


Nicholson käsittelee kirjassa Virginian kirjojen kirjoittamisen vaiheita. Leonard oli lähellä Virginiaa, ja vain hän pystyy kertomaan, kuinka Virginia koki kirjoittamisen:

 En ole koskaan tuntenut ketään, joka paneutuisi työhönsä tiiviimmin ja väsymättömämmin kuin Virginia, varsinkin silloin, kun hän kirjoittaa romaania. Teoksesta tuli osa häntä, ja hän itse sulautui siihen. Hän kirjoitti sitä käsin aamupäivisin vain kymmenestä yhteen ja iltapäivällä yleensä kirjoitti tekstin puhtaaksi koneella. Kun hän sitten käveli Lontoon kaduilla tai South Downsin rannikkoseudulla Sussexissa, kirja kuitenkin liikkui hänen alitajunnassaan koko päivän ajan, tai hän itse liikkui unenomaisesti sen lävitse. Juuri tuo kiihkeä uppoutuminen teki kirjoittamisesta hänelle henkisesti niin uuvuttavaa.

Woolfit kustansivat kirjoja:

Ennen kuin he ottivat kustantaakseen Eliotin kokoelman Autio maa, heille tarjottiin vähintään yhtä uskaliasta teosta: James Joycen Odysseusta. He eivät kuitenkaan tarttuneet tuohon tarjoukseen useastakaan syystä. Ensinnäkin teoksen latominen olisi kestänyt heidän etanavauhdillaan kaksi vuotta, eikä Leonard löytänyt kaupallista painajaa, joka olisi ollut valmis ottamaan niskoilleen mahdolliset syytökset säädyttömyyksien levittämisestä. …

Virginian päiväkirjojen ja kirjeiden ansiosta tiedämme lähes päivä päivältä, mitä hän puuhaili. Päiväkirja oli hänelle kuin riippumatto pohdiskelua varten ja kirjeet kuin trampoliini kirjallisia harjoituksia ja juoruilua varten. Hänen päiväkirjojensa yleissävy oli alakuloinen; kirjeistä puolestaan välittyy provosoiminen ja ilo. Hän ei näyttänyt päiväkirjaansa kenellekään, ja monet hänen kirjeistään on varmaankin sysätty syrjään yhden ainoan lukukerran jälkeen. Ne kertovat siitä, kuinka toimeliasta hänen elämänsä oli sodan loppupuolella. Hän toimi aktiivisesti naisasialiikkeessä ja järjesti jatkuvasti tilaisuuksia tai kävi muiden järjestämillä kutsuilla.

Vanessa eli erilaista elämää kuin Virginia, sillä Vanessalla oli myös lapsia: Hän synnytti vuoden 1918 joulupäivänä kotonaan Charlestonissa tyttären. Angelica ei kuitenkaan ollut Cliven vaan rakastajansa, Duncanin lapsi, minkä kaikki bloomsburylaiset tiesivät tai arvasivat – paitsi Angelica itse, joka sai tietää oikean isänsä henkilöllisyyden vasta täyttäessään 17 vuotta. Aikuisena Angelica kirjoitti äidistään näin: ”Vaikka hän ei puhunut paljon, hänestä huokui valtaisa voima, kuin murskatun salvian pistävä tuoksu.”

Huhtikuussa 1920 Virginia alkoi kirjoittaa kolmatta romaaniaan Jaakobin huone, joka oli hänen ensimmäinen aidosti kokeileva teoksensa. Hän alkoi tavoitella ”sellaista mitä ei sanota” ja hioi taitoaan viitata olennaisiin asioihin epäsuorasti ja hahmottaa henkilöiden ominaisluonnetta suoraan kuvauksen sijasta heidän läheisyydessään olevien ihmisten käytöksen perusteella.

Virginia ihaili Katherine Mansfieldin osaamista, hän lienee ainoa, jota kohtaan Victoria tunsi kateutta. Kummallakin oli samankaltaisia pyrkimyksiä proosan uudistamiseksi. Kateus lienee ollut molemminpuolista. Katherine nimitti Virginian teosta Yö ja päivä vanhanaikaiseksi teokseksi, joka huokui hienostelua. Kun Katherine kuoli vuonna 1923 tuberkuloosiin vain 34-vuotiaana, Virginia kirjoitti hänestä liikuttuneena ja kertoi olevansa helpottunut, kun hänellä oli nyt ”yksi kilpailija vähemmän”. Samalla hän totesi: ”Minusta tuntui, että kirjoittamisessa ei ole mitään mieltä, kun Katherine ei ole enää lukemassa.”

Virginia oli välillä liian sairas voidakseen työskennellä. Kesällä 1921 hän välillä pelkäsi elinpäiviensä olevan luetut, sillä hän oli kovin usein vuoteenomana vuoroin päänsäryn ja vuoroin unettomuuden vuoksi, mikä enteili hermoromahdusta. Toivuttuaan kohtauksista hän yleensä vietti toipilasaikaa Cornwallissa ja palattuaan Lontooseen ryhtyi heti viettämään seuraelämää.

Woolfien urat olivat nyt täydessä vauhdissa. Leonard oli ehdolla parlamentin jäseneksi, mutta ei tullut valituksi molempien helpotukseksi. ... Heidän haastavin uusi julkaisunsa oli Virginian romaani Jacob’s Room, joka herätti hämmennystä kirjallisuuspiireissä. Kerrontatyyli oli niin omintakeinen, että arvostelijat epäröivät moittia teosta, sillä he pelkäsivät, että heiltä saattaisi vahingossa jäädä huomaamatta mestariteos.

Seuraavaksi oli Orlandon vuoro. Mrs. Dalloway oli tehnyt Virginiasta tunnetun; Majakka toi hänet kaikkien tietoon; Orlandon myötä hänestä tuli nyt kuuluisa. Monimutkaisessa tarinassa oli vielä eräs juonne. Koska Virginia halusi Orlandon avulla tarkastella Englannin historiaa ja kirjallisuutta, kirjan piti käsittää monta vuosisataa. Se alkoi Vitasta pojan hahmossa Elisabet I:n hallituskaudella ja päättyi Vitaan naisena kirjan ilmestymisvuonna 1928. Vita vanhenee 350 vuoden kuluessa vain 20 vuotta.

Quentin Bell on todennut: ”Omassa huoneessa voimme kuulla Virginian puhuvan; romaaneissaan hän ajattelee.” Bell piti kumma kyllä Virginian sävyä liian pehmeänä ja sovinnollisena, vaikka se minun mielestäni on kohtuuttoman raju. Virginia syyttää miessukupuolta sen intohimosta sotaan ja rahaan.

Jopa Jane Austenin oli kätkettävä käsikirjoituksensa urkkivilta katseilta. Virginia itse toimi aivan samoin, sillä ennen julkistamista kirja on kaikkein suurin henkilökohtainen salaisuus. Oliko naisella todellakin oltava oma huone, ennen kuin hän saattoi kirjoittaa riviäkään? Virginia itse valitsi kirjoittamispaikakseen heidän Tavistock Squaren talonsa kellarikerroksessa sijainneen rauhattoman varastohuoneen, vaikka muissa kerroksissa oli useita huoneita, joissa hän olisi saanut olla rauhassa.

Virginia Woolf täytti 59 vuotta 25.1.1941. Hän ei kärsinyt ikääntyvien ihmisten tavanomaisista vaivoista kuten kuulon heikentymisestä tai huonomuistisuudesta... Virginia osasi lähes viimeiseen asti nauttia elämästään ja ahkerasta työnteosta. Hänen kuolemansa jälkeen Leonard löysi peräti kahdeksan luonnosta Mrs. Thralen elämäkertaa koskevaksi kirja-arvioksi, joka jäi Virginian viimeiseksi kritiikiksi. … Virginian päiväkirjasta kuitenkin löytyy synkempiä vihjeitä. Hän kirjoitti 26. tammikuuta olevansa ”epätoivon aallonpohjassa”, mutta se tuntuu jääneen lyhytaikaiseksi. Maaliskuun 8. päivänä hän kirjoitti ”toivottomuudestaan”, mutta totesi: ”Aion nitistää tämän mielialan ja pitää lippua korkealla loppuun asti.”

Virginian läheiset osasivat vasta jälkeenpäin tunnistaa lähestymässä olleen katastrofin. Virginian yhteydessä itsemurha korostuu aina tarpeettomasti. En näe sitä oleellisena. Hän ei lähtenyt kovinkaan kesken pois. Vanessa ei omien sanojensa mukaan kertaakaan epäillyt vaaraa. Virginia jätti jälkeensä kolme kirjettä, joissa hän ilmoitti itsemurha-aikeestaan. Hän jatkoi päiväkirjan kirjoittamista 24. päivään asti, mutta siitä ei käy lainkaan ilmi, mitä hän oli tehnyt tai suunnitteli tekevänsä. Leonard ymmärsi hänelle osoitetusta kirjeestä, että Virginia oli mahdollisesti vakavan hermoromahduksen partaalla. Virginia eli kirjeen kirjoittamisesta vielä kymmenen päivää. Vanessalle hän jätti samanlaisen kirjeen. Hän kirjoitti uuden kirjeen Leonardille 28.3.1941 jättäen sen puutarhamajaan ja jatkoi Ouse-joelle.

Hautakirjoituksessa ovat Aallot teoksen viimeiset sanat:

Sinua vastaan syöksyn,
voittamattomana ja taipumattomana,
oi kuolema!


Nigel Nicolson Virginia Woolf

Ajatus Kirjat 2007. Kotikirjasto.

Jane Austen Kasvattitytön tarina

Jane Austen eli vuosina 1775–1817. Hän syntyi 1775 Steventonissa Hampshiressa, jossa isä toimi kirkkoherrana. Hänellä oli viisi veljeä, joista kahdesta tuli laivaston amiraaleja sekä Cassandra-niminen sisar. Jane Austen ei mennyt koskaan naimisiin, vaikka ihastui jonkin kerran. Cassandran aikeet kariutuivat tragediaan. Sisarukset elivät elämänsä hyvin likellä toisiaan. Aluksi Jane kirjoitti koomisia ja kauhuromaaneja parodioivia tarinoita. Virginia Woolf tuo esiin, kuinka Austen kirjoitti kätkien ja salaa, kätkien palvelijoilta ja vierailta. Omassa kirjahyllyssäni ovat Jane Austenin kirjoittamat Järki ja tunteet, Neito vanhassa linnassa, Emma, Ylpeys ja ennakkoluulo, Viisasteleva sydän sekä Tavat ja tuntee - tosin kauan sitten luettuina eli nappasin vain kirjojen nimet. Kirjan on suomentanut A. R. Koskimies.

Jane Austenin romaaneja luonnehditaan niin sovinnaisiksi, että ne eivät olisi voineet loukata ketään. Kirjailijana hän korostaa moraalia, perheen arvoja ja yhteisöllisyyttä. Hän kirjoitti olohuoneessa, jossa ihmisten väliset suhteet olivat Jane Austenin jatkuvan tarkkailun alaisina. Tätä pidetään Austenin vuoropuheluiden ja ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen kuvaamisen aitouden lähteenä. Woolf korostaa, kuinka 1800-luvun alussa naisen kirjallinen koulutus oli luonteiden tarkkailussa ja tunteiden tutkiskelussa. Hän korostaa, että jos Austen kärsi jostain, niin elämän ahtaudesta, jossa naisen oli pakko elää. Hän ei milloinkaan matkustanut; hän ei ajanut koskaan bussilla läpi Lontoon, eikä lounastanut yksikseen kahvilassa. Hän kirjoitti avioliitoista, tunteista ja rakastumisesta, koki veljien avioliitot ja näiden lastensaannit, mutta hänen ja sisaren elämä oli hyvin rajoittunutta.


Yhtälailla Kasvattitytön tarina on luettava aikaperspektiivinsä kautta niin vanhan kielen kuin asenteiden osalta, jonka Woolf tuo ilmi. Oman viitekehyksensä kautta Kasvattitytön tarina on lumonnut minut eli ei sen arvot olisi hullummat tässäkään ajassa. Olen aika varovainen luonnehtimaan tätä tylsäksi, poljennoltaan hitaaksi tai kieleltään vanhahtavaksi. En lue kirjaa ensimmäistä kertaa, joten ehkä sisäistän sen sisäiskertomuksia nyt enemmän kuin aiemmin.


Nuorten naisten ainoa tavoite oli päästä hyviin naimisiin. Se oli lähes ainoa keino irtaantua lapsuudenkodista. Austenin kirjat noudattavat tätä kaavaa, että sankaritar saa rakastamansa miehen, vaurautta ja rakkautta. Hänen kirjoja sanotaan chick lit -genren alkulähteeksi, mikä ei välttämättä imartele, eikä edes välttämättä tunnu kivalle. Luen Austenia arvostaen, mutta Barbara Cartland, Catherine Cookson ja Danielle Steel jäisivät lukematta. Vaikka kirja kertoo rakkaudesta, niin sen ei tarvitse olla huono, sillä oleellista on, kuinka tarina kerrotaan. Kirjailija tekee työtään aina oman aikakautensa elämänpiirissä, mutta siitä huolimatta he ylittävät kulttuuri- ja aikakausirajoja säilyttäen vielä kahdensadan vuoden jälkeen luettavuutensa. Austenin ajasta on kauan. Hänen tuotantonsa on suomennettu hyvin ja hänen tekstejään luetaan yhä uudestaan ja uudestaan ihan yhtä lumoutuneina. Kasvattitytön tarina luokitellaan taparomaaniksi, joka kuvaa tietyn sosiaalisen luokan tapoja siinä ajassa ja paikassa. Yhtä hyvin se voidaan nähdä perheromaanin, maaseuturomaanin, aikakausiromaanin tai kasvuromaanin kontekstien kautta. Austen ei kuvaa vain tietyn yhteiskuntaluokan elämää, vaan yhtä lailla sitä, miten nämä sosiaaliset voimat vaikuttavat yksilöön. Austen lähestyy aiheita kirjoissaan perheen tyttärien näkökulmasta, ylemmän keskiluokan, maaseudun pappilamiljöön ja kasvattityttären näkökulmasta. Kaikkitietävä ja -tunteva kertoja kuljettaa tarinan ja pui henkilöiden tuntemat tunteet ja ajatukset.


Kasvattitytön tarinan alkuperäinen nimi on Mansfield Park. Kertomus alkaa kolmesta sisaresta, joista Maria Ward tekee sangen onnistuneen naimakaupan saamalla puolisokseen Thomas Bertramin, Northamptonin kreivikunnassa sijaitsevan Mansfield Parkin herran ja saa siten itselleen baronetin puolison arvon. Vanhin sisar päätyy naimisiin lankonsa pastoriystävän Norrisin kanssa. Norris saa Mansfieldin kirkkoherran viran. Frances Wardin käy vielä huonommin, sillä hän päätyy naimisiin meriväen luutnantin kanssa ja riitautuu sisariensa kanssa pitkäksi aikaa. Frances Price ajautuu ahdinkoon jatkuvien lapsivuodevuosien takia ja pyytää apua sisariltaan. Aina niin avulias rouva Norris pitää avun antamista välttämättömänä. Hän ohjaakin yhden lapsista Lady Bertram hoiviin sisareltaan. Austen on luonut mestarillisen ilkimyksen Norriksesta.

Asian tullessa uudelleen puheeksi rouva Norris selitti näkökantansa tarkemmin. Lady Bertram tiedusteli tyynesti: - Kenen luokse lapsi tulee ensin, teille vai meille? Sir Thomas yllättyi hieman kuullessaan, että rouva Norrisin oli aivan mahdotonta ottaa huolehtiakseen tytöstä henkilökohtaisesti.

Näin monilapsisen perheen tytär, Fanny liittyy Bertramien perheeseen. Fannysta tulee romaanin päähenkilö, jonka sanotaan edustavan kirjailijan moraalisia arvoja ja arvostuksia. Fanny elää varakkaan tätinsä perheessä neljän serkuksensa Tomin, Edmundin, Marian ja Julian keskuudessa arkana ja pidättyväisenä. Yleensä Austenin nuoret naiset ovat nokkelia ja älykkäitä. Fanny tuntee roolinsa, että on kasvattitytär. Sen tunteen esillä pitämisessä täti Norris on vertaansa vaille. Täti muistuttaa serkuksia heidän paremmuudestaan ja suosii heitä ja tuo esiin eriarvoisuuden: Minun aloitteestani isänne ja äitinne ottivat hänet kasvatikseen, hänen ei silti tarvitse saada yhtä hienoa kasvatusta kuin te saatte. Päin vastoin on paljon toivottavampaa, että teidän välillä on jokin erotus.

Myös serkukset osaavat vieroa sukulaistyttöä ja tuntea paremmuutensa: Äitikulta, ajattele kun serkku ei ymmärrä mitään Euroopan kartasta ̶ hän ei tiedä Venäjän pääjokia ̶ hän ei ole koskaan kuullutkaan puhuttavan Vähästä-Aasiasta ̶ hän ei osaa erottaa toisistaan vesivärimaalausta ja värikynäpiirustusta! Kuinka omituista! Miten voikaan olla niin typerä? Ja kun rouva Norris saapui aamulla taloon sir Thomasin kutsumana, hän oli kovin pahalla tuulella ja näytti yrittävän parhaansa pilatakseen Fannyn ilon, sekä nykyisen että tulevan.

...

Kun rouva Norris oli näin kekseliäästi tehnyt tyhjäksi rouva Grantin osuuden Fannya kohdanneessa suosiossa, Fanny ei voinut sanoa muuta ̶ arvellessaan että hänen oli jotakin sanottava ̶ kuin että hän oli täti Bertramille hyvin kiitollinen ja koettaisi panna tätinsä iltatyön sellaiseen kuntoon, ettei häntä kaivattaisi.

Austen viljelee ironiaa taidokkaasti kuvatessaan rouva Norrisia. Serkuksista Edmund on hyväksyvin ja suojaavin Fannya kohtaan. Perheen äiti, Fannyn täti, Lady Bertram kuvataan hyvin mukavuudenhaluiseksi, flegmaattiseksi ja laiskaksi kiinnostumaan oikein yhtään mistään.

Lady Bertram ei kiinnittänyt tytärtensä kasvatukseen vähintäkään huomiota. Hänellä ei ollut aikaa ajatella sellaista. Hän vietti päivänsä istuen sievästi puettuna sohvalla, ompeli kaitaliinaa ̶ jokseenkin hyödytöntä eikä juuri kaunistakaan ̶ ja ajatteli enemmän sylikoiraansa kuin lapsiaan. Lapsia hän kohteli hellän hemmottelevasti, milloin se ei häirinnyt hänen mukavuuttaan.

Sir Thomas Bertram elää myös hyvin omaa elämäänsä. Perheen kaiken osaavat tyttäret Maria ja Julia eivät juuri arvosta Fannya. Pastori Norris kuolee pian, ja rouva Norris muuttuu aina vain toimeliaammaksi. Mary ja Henry Crawfordin ilmaantuminen naapuriin tuo eloa myös Bertramien arkeen.

Totta kai rakastunut Fanny saa toiveensa täyttymään, mutta en paljasta juonta yhtään enempää. Totta kai kirjalla on fairy tale ending, Fanny on ansainnut sen. Saatamme pitää ratkaisua outona, mutta Austen ei puutu siihen.


Jane Austen Kasvattitytön tarina
Karisto. 13. painos 2014. Arvostelukappale.

Kathrin Gerlof Vaikeneminen

Berliiniläinen Kathrin Gerlof (s. 1962) toimii vapaana kirjailijana ja toimittajana. Gerlof on opiskellut Leipzigissa journalismia Karl Marx -yliopistossa ja edustaa saksalaisen kirjallisuuden uutta sukupolvea. Hänen esikoisteoksensa Vaikeneminen (Teuermanns Schweigen) käsittelee tarinoiden merkitystä. Kirjan on suomentanut Anne Muuronen.

Gerlof pohtii kirjassaan arkisten tarinoiden kertomisen merkitystä ihmisen identiteetin kannalta. Gerlof kysyy tarinoiden kertomisen taustasta, että annammeko niissä jotain itsestämme vai ulkopuoleltamme? Mitä tarinoiden kertomiset kertovat ja miten muokkaavat ihmisen olemista, mihin niillä pyritään? Voiko kertomalla puhdistaa menneisyyden tai vapautua menneisyydestä?

Kirjan kertoja Markov on vuokrannut talon maaseudulta kolmeksi kuukaudeksi viimeistelläkseen johtamisperiaatteiden semantiikasta käsittelevän väitöskirjansa. Kirjan takakannen mukaan, teoksen päähenkilö on nainen, joka muuttaa maaseudulle viimeistelläkseen väitöskirjansa, mutta suomenkielisestä tekstistä tuo ei ilmene persoonapronominien avulla. Tekstissä ei ole dialogia erottavia lainausmerkkejä, joten sanojan seuraaminen vaatii valppautta. Teos ajoittuu selkeästi Saksojen yhdistymisen jälkeiseen aikaan.

Eräänä päivänä Markov lähtee kyläläisten kanssa keräämään sieniä, kantarelleja, mutta joidenkin kilometrien jälkeen jää heistä jälkeen. Hän osuu aukiolle, jossa hän kohtaa olosuhteisiin oudosti sopivan miehen, jolla oli yllään tummansininen ja kalliinnäköinen puku, hailakan roosanvärinen paita, vaaleanruskeat kengät, joissa oli ohut nahkapohja ja kellanruskea leveälierinen hattu. Miehellä on mukanaan metallimatkalaukku ja käsittämättömän vanha kartta. Miten mies oli päätynyt metsään? Markovilla itsellään on selvä syy olla metsässä vaatetuksen ja sienikorin kanssa. Sen sijaan toisen asu ei sovellu metsäretkelle, vaan hän on väärässä paikassa. Kumpikin on eksyksissä omalla tavallaan elämässään, ventovieraita toisilleen. Markov on valmis opastamaan eksyneen pois metsästä. Parin välille muodostuu yhteys uudelleen tapaamisten myötä. Teuermann aloittaa omalaatuisten tarinoiden kertomisen, johon myös Markov yhtyy.

Vaikenemisessa käytetään vain kummankin henkilön sukunimeä. Henkilöt teitittelevät toisiaan. Näin säilytetään tietty etäisyys toiseen ihmiseen. Teuermann on edustaja, lukkojen myyjä, turvajärjestelmien edustaja, joka pystyy kertomaan lukoista, lukitusmekanismeista ja niiden historiasta, mistä vain hän tarinoi. Teuermann jättää vierailustaan kirjeen, jossa kertoo olleensa muutakin kuin edustaja. Hän kertoo elämänsä raiteiltaan suistumisestaan, siitä että hän oli ennen toinen ihminen. Hän kertoo, että hänet irtisanottiin toimitusjohtajan tehtävästä ja asetettiin syytteeseen avunannon laiminlyönnistä. Teuermannin identiteetti on rikki, hänellä ei ole enää toimitusjohtajan ammatti-identiteettiä, hänellä ei ole enää puolisoa, häntä ei määritä perheen tai puolison rooli, ystävät ovat kaikonneet, hän menettää pala palalta elämänsä. Hän on sotkeutunut alaisensa, sihteerinsä elämän vyyhteen.

Kerroin Annalle kerran, että kuolen vasta sitten, kun minulla ei ole enää yhtään tarinoita. Erittäin melodramaattinen ajatus, mutta halusin tehdä häneen vaikutuksen. Halusin hänen uskovan, että sillä hetkellä, kun kertoisin hänelle tai jollekulle tässä maailmassa viimeisen tarinani, kaatuisin maahan ja olisin kuollut. Anna halusi olla se, joka kuulee viimeisen kertomukseni. Ja halusi surra minua.

Onko tarinat todenperäisiä vai vain hyvin kerrottua fiktiota, niin sillä ei ole merkitystä. Vaikeneminen kertoo elämän tyhjyydestä, toiseudesta, sivullisuudesta, juurettomuudesta ja oman elämän arvaamattomuudesta. Toinen on vetäytynyt pakon sanelemana ja toinen on vetäytynyt omaehtoisesti omaan rauhaan, kirjoittamisen rauhaan, keskittymisen rauhaan. Kumpikin on tavallaan tyhjentänyt omalla tavallaan elämänsä painolasteista. Voiko elämän aloittaa uudelleen?

Teuermann kertoo ystävästään, joka oli ollut hänelle tärkeä: Ystäväni tarkoitus oli saada minut tunnustamaan edes yhden ainoan kerran, että hänelle juuri kertomani tarina oli keksitty juttu. Fiktiota. Minä puolestani uskoin ystäväni haihtuvan savuna ilmaan, jos joskus todella tunnustaisin keksineeni jotakin.

Entä kun tarinat ehtyvät, kun ei ole enää tarinoita, loppuuko elämäkin? Entä kun kertomisrituaali saavuttaa lopun? Ovatko tarinat olemassa olemista, perusta olemiselle?

Iltaisin me istuimme pihalla ja kerroimme toisillemme tarinoita. En ole vielä koskaan eläissäni kertonut niin paljon tarinoita. Päivisin tietokoneella istuessani mietin, mitkä tarinat sopisivat parhaiten Teuermannin surullisuuteen. Kaivelin kaikkia muistolaatikoitani, jotka olin pienen elämäni aikana itselleni koonnut, ja ihmettelin joskus, mitä kaikkea niistä löytyi.

Markovin ja Teuermannin kohtaamisen piti kestää vain tuokion, mutta outo kulkija koukuttaa itsensä toisen elämään. Kaupunkiin palattuaan Markov hakeutuu töihin, mutta työ ei auta häntä löytämään merkitystään. Markov ei näe enää organisaatiokaavion, elinikäisen oppimisen, mission ja vision kehyksiä olennaisena, ylipäänsä työn roolia. Edellisistä irtautumisisten jälkeen Markov kokee vapautumisen. Hän kaipaakin elämäänsä häirinneen läsnäoloa, hän seuraa paikallislehtien kuolinilmoituksia ja aloittaa aktiivisen etsinnän.

Neljä viikkoa ennen joulua ryhdyin etsimään häntä, kun olin ensin seurannut, tarkemmin kuin yleensä, kuolinilmoituksia kaikista paikallislehdistä. Soitin kaikkiin kaupungin vanhainkoteihin, hoitolaitoksiin ja senioritaloihin ja kysyin miestä nimeltä Teuermann. Kahdenkymmenenkahdeksan puhelun jälkeen minulla tärppäsi. Joku apuhoitajana työskentelevä Teuermann löytyi.

Lukija kulkeutuu kerrotuista tarinoista toiseen ja seuraa miten menneisyys loppuun käsitellään. Vaikeneminen on valtavan mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava tarina, joka rakentuu sisäistarinoista. Gerlofin kirjoitustyyli on runollinen, selkeä ja lukisin hänen tekstejään enemmänkin. Kathrin Gerlof on kiehtova löytö saksalaisesta kirjallisuudesta.


Kathrin Gerlof Vaikeneminen

Lurra Editions 2011. Arvostelukappale.

Eveliina Lundqvist Salainen päiväkirja eläintiloilta

Tämä kirja paljastaa ensimmäistä kertaa, mitä suomalaisilla eläintiloilla todella tapahtuu.

Tekijä kirjoittaa lukijalle osuudessa: Haluan korostaa, että tämän kirjan näkemykset ja havainnot ovat minun. Jos joku muu olisi seisonut saappaissani, hän olisi varmasti nähnyt ja kokenut asiat toisin. Taustalla kulkevat omat asenteeni ja omat aiemmat kokemukseni.

Eveliina Lundqvist opiskeli eläintenhoitajaksi ja suoritti harjoittelujaksoja useilla kotimaisilla eläintiloilla – navetoissa, sikaloissa, broilerihallissa ja lampolassa. Hän oli kuitenkin erilainen opiskelija: maatalous- ja metsätieteiden maisteri ja vegaani, joka halusi tutustua eläintilojen olosuhteisiin ja kirjoitti kokemuksensa päiväkirjaan.

Koiran pitää saada olla koira, lehmän lehmä ja ihmisen ihminen. Se, että lehmän pitää saada olla lehmä, ei tarkoita sitä, että eläimen saisi sulkea navettaan ja riistää sen poikanen. … Kummallista, että aika moni ihmisistä tajuaa koiralla olevan tunteet: koira on iloinen kun ihminen tulee kotiin ja surullinen kun tämä lähtee. Sen sijaan tuotantoeläinten tunteet unohdetaan tai kielletään.

Salainen päiväkirja eläintiloilta on ainutlaatuinen teos, sillä aiemmin julkisuuteen tihkunut tieto on perustunut joko hetkittäisiin käynteihin (salakuvaukset) tai tuottajan kanssa ennakkoon sovittuihin ja siten siistittyihin käynteihin (toimittajat).

Olen aina ärsyyntynyt ihmisistä, jotka eivät kestä nähdä totuutta. Sellaista, jotka kääntävät kanavaa kun kuvataan sotaa tai vaihtavat sivua, jos lehdessä kerrotaan tuotantoeläintilojen kauheuksista. Lähinnä ärsytystä aiheuttaa se, että nämä ihmiset eivät tee asioiden eteen mitään, yrittävät vain olla kuin mitään kauheaa ei tapahtuisi.

Sikayrittäjien seminaarissa vanhempi konstaapeli oli väitteen mukaan neuvonut luvattomiin salakuvaajiin kyllästyneitä sikafarmareita hyvin erikoisesti:
 "Mutta jos nyt sattuu niin että pohjalainen veri kiehahtaa siinä vaiheessa, kun jos joku tulee sinne, niin hän antoi ohjeen, että kannattaa ampua etupuolelle eikä selkään. Jos ampuu etupuolelle niin oikeuskäsittelyssä voi sanoa, että piti puolustautua, mutta jos ammutte selkään, niin heikoilla olette."

Lundqvistin mukaan on "hassua, että ihmiset luulevat aina, että kasvissyöjät syövät vain kasviksia". Joskus jääkaapista on kuitenkin vaikea edes löytää kasviksia, kun jääkaappi saattaa olla täynnä kauramaitoa, kaurajogurttia, tofua, soijajuustoa ja muuta vastaavaa. Lundqvist osallistui myös Itä-Suomen yliopiston tutkimukseen vegaanien ruokavaliosta. Tutkimustuloksen mukaan vegaanit syövät liian vähän kasviksia!
Kirjan lopussa on FT Elisa Aaltolan jälkisanat:

Valitettavasti avoin keskustelu on usein vaikeaa, sillä harvalla ulkopuolisella on tietoa siitä, mitä tiloilla todella tapahtuu. Mainonta tuottaa varsin idyllistä eläinkuvaa, jonka mukaan lehmät ja kanat käyskentelevät aurinkoisella pihalla poikasineen. Varsin monen käsitys eläintuotannosta perustuu tällaisen idyllin varaan.…

Salainen päiväkirja eläintiloilta täyttää siis tärkeän tyhjiön: se tuo esille, mitä tuottajat tekevät eläimille silloin, kun kukaan ei ole näkemässä.

Eveliina Lundqvistin Salainen päiväkirja karjatiloilta on ehdottomasti kirja, joka olisi helpompi jättää lukematta kuin lukea. Ihminen työntää pääkin niin kernaasti piiloon sen sijaan, että lähestyisi vaikeita ja epämiellyttäviä asioita. Viime aikoina on kiinnitetty erityistä huomiota tuotantoeläinten olosuhteisiin, kuten broilerikasvattamoihin, sikaloihin jne. Kirjan lukeminen on varmasi hyödyllisempi lihansyöjille ja karppaajille kuin vegaaneille.

Tuotantoeläin termillä tarkoitetaan elintarvikkeiden, villan, nahan tai turkisten tuotantoon tai muuhun maataloustuotantoon kasvatettua tai pidettävää eläintä. Ihmiset suhtautuvat pääosin luottavaisesti tuotantotiloihin, koska tuotantoeläinten pitoa, hoitoa, kohtelua ja käsittelyä säätelevät eläinsuojelulaki, eläinsuojeluasetus, eläinkuljetuslaki ja eläinkuljetusasetus. Neuvoston asetus eläinten suojelusta lopetuksen yhteydessä säätää eläinten lopettamisesta ja teurastamisesta. Tuotantoeläinten olosuhteet ovat tavalliselle kulkijalle hyvin vieraat, sillä mielikuvat navetoista ja kanaloista piirtyvät mieliimme lapsuudestamme tai isovanhempiemme kertomuksista. Todennäköisesti olisimme valmiita vähentämään lihansyöntiä, jos joutuisimme kulkemaan tuotantotila kierroksilla. Salainen päiväkirja eläintiloilta ravistelee lukijaa, mutta se lienee tarkoituskin, että se herättää ajattelemaan eläinten hyvinvointia ja olosuhteita.

Kukin voi miettiä itse, milloin on viimeksi poikennut navettaan, kanalaan tai sikalaan? Jos hevostallille poikkeamista ei huolittaisi mukaan. Minulla ainakin muistot sikalasta, pikku possuista ja kanalan tuoksuista jäävät lapsuuteen. Turkistarhoilla en ole käynyt koskaan. Muistelisin seisoneeni joitakin vuosia sitten navetan edustalla isolla sukutilalla ja kävelleeni lehmien keskellä eteläisessä Hämeessä laajoilla tiluksilla. Lapsena olen hakenut lehmiä metsälaitumilta lypsyyn, minä olin pieni, mutta en minä lehmiä pelännyt. Nyt aikuisena olen kammonnut järkälemäisiä lehmiä Lenholmenin laitumilla. Olen pelännyt seistä vieressä niiden mylviessä ohitseni ilman mitään aitaa ja tuntenut olleeni jossain safarilla norsujen piirittämänä, jossa pelkäsin vähemmän.

Mietin kovasti kirjan luokitusta. Laitoin yhden kirjan blogissani mielipidekirjaksi. Tämä kirja vaatii näkemystä tekijältä, mutta myös kustantajalta rohkeutta. Pamfletti määritellään usein, että se on ajankohtaisiin asioihin voimakkaasti kantaaottava ja kärjistävä kirjallisena tuotteena. Tuotantotilat ovat olleet voimakkaasti esillä eri medioissa. Kirja on minusta hyvä ja onnistunut esimerkki, kuinka oma missio tuodaan koulutukseen ja osaamiseen perustuen esille. Biologina ymmärrän kirjan sisällön.

Eveliina Lundqvist Salainen päiväkirja eläintiloilta
Into 2014.E Arvostelukappale

John Bradshaw Kissan mieli Ymmärrä lemmikkisi käytöstä

Irlantilaisen legendan mukaan "kissan silmät ovat ikkunoita, joista näkee toiseen maailmaan".


Kirjantekijä on englantilainen John Bradshaw, joka toimii Bristolin yliopiston antrozoologian instituutin johtajana. Hän on maailman johtavia ihmisen ja eläimen välisen vuorovaikutuksen tutkijoita. John Bradshaw johdattaa meidät syvälle kotikissan mieleen. Bradshaw selittää, miten meidän on ensin ymmärrettävä niiden perinnöllisiä oikkuja ja elekieltä sekä rakennettava niiden elinympäristöstä - kuinka pienestä hyvänsä - riittävän kiinnostava. Kissan mieli on erilainen kissakirja. Se ei koreile upeilla värikuvilla, vaan sivut täyttyvät asiantuntevasta tekstistä. Vastaavanlaista kissakirjaa en ole ennen lukenut. Yleensä kissakirjat ovat rotuja esitteleviä kuvakirjoja tai lemmikin terveydenhoitoon painottuvia peruskirjoja. Eniten kirja muistuttaa Dennis C. Turnerin & Patrick Batesonin kirjaa The domestic cat - The biology of its behaviour.

Kirjan takakannen tekstin mukaan kissat ovat olleet suosittuja lemmikkejä vuosituhansien ajan. Maapallolla on nykyään kolme kissaa jokaista koiraa kohti, mutta silti kissat ovat pysyneet mysteereinä jopa vannoutuneimmallekin kissaihmiselle. Toisin kuin koirat, kissat ovat kehittyneet yksinäisistä metsästäjistä ja oppineet elämään ihmisten kanssa, jopa kiintymään meihin, mutta silti ne eivät "ymmärrä meitä" samaan tapaan kuin koirat. Uusimman tieteellisen tutkimuksen pohjalta hän hälventää myyttejä ja selittää, millainen on kissaystäviemme todellinen luonto.

Kissan mielen kolme ensimmäistä lukua keskittyy käsittelemään kissan kehittymistä villistä ja yksinäisestä saalistajasta hienoksi kotiasujaksi.

Tavallisimmat arkeologisiin ja historiallisiin lähteisiin perustuvat tiedot kissan kesyttämisestä viittaavat siihen, että kissoja asui ensimmäistä kertaa ihmisten kodeissa Egyptissä noin 3500 vuotta sitten. Tämä teoria on viime aikoina joutunut kyseenalaiseksi molekyylibiologian tuottaman tutkimustiedon valossa. Nykypäivän koti- ja villikissojen DNA:n erojen vertailu on osoittanut kesyttämisen ajankohdan paljon varhaisemmaksi, jonnekin vuosien 8000-13000 eKr. välille.

Luvuissa 4-6 käsitellään kissan erilaisuutta ihmiseen nähden. Kissat eivät ole syntyessään kiintyneitä ihmisiin.

Käsittely, jota seitsemänviikkoisesta käsitellyt pennut ottivat jossain määrin vastaan, ei ollut tuottanut voimakasta kiintymystä ihmisiin, mikä taas oli ilmeistä kolmiviikkoisesta käsiteltyjen kohdalla. … Tutkimusryhmän johtaja huomautti: ”Tarkkaillessamme näitä kissoja ja ollessamme niiden kanssa vuorovaikutuksessa testien aikana ja niiden asuintiloissa on kaikille laboratoriossa työskenteleville käynyt ilmi, että myöhemmin käsitellyt käyttäytyvät enemmän käsittelemättömien kissojen tapaan.”

Pystyn ymmärtämään edellisen oman kokemukseni kautta. Menin kerran metsän keskellä sijaitsevaan taloon. Emo pentueen kanssa oli sijoitettu makuuhuoneen rauhaan, himmennetyin valoin. Laitoin käteni pesään ja yritin ottaa pennun, mutta sainkin aikaan vain sähisevän suihkun ja tappeluksen osakseni. Lähtiessäni ehdotin, jos metsän rauhaan saataisiin musiikkia, television ääntä jne. Seuraava kerta sujui jo paremmin.

Luvuissa 7-9 kerrotaan, kuinka kissat luovat suhteita ja viestivät toisten kissojen kanssa ja tarkastellaan kissan persoonallisuutta.

Monet kissat eivät tyydy vastaanottamaan omistajansa silitystä passiivisesti, vaan ne kehottavat säännöllisesti omistajiaan silittämään niitä mahdollisesti hyppäämällä syliin tai kieriskelemällä heidän edessään. Näillä rituaaleilla ei ehkä ole mitään pohjimmaista merkitystä, vaan ne ovat yksinkertaisesti keskinäiseen sopimukseen perustuvia tervehdyksiä, joiden tietyt kissat ja niiden omistajat ovat oppineet johtavan mieluisiin vuorovaikutuksiin. Mutta vaikka omistajan on aloitettava silittämistapahtuma, useimmat kissan näyttävät heille täsmälleen, mitä kohtaa ne haluavat silitettävän tarjoamalla kyseistä ruumiinosaa tai muuttamalla asentoaan silittävän käden alla. Ottamalla hyväilymme vastaan kissat tekevät muutakin kuin nauttivat: omassa mielessään ne varmasti osallistuvat sosiaaliseen rituaaliin, joka vahvistaa niiden sidosta omistajaan.

Yhteenvedossa käsitellään kissojen nykytilaa ja kuinka se mahdollisesti muuttuu tulevien vuosikymmenien aikana.

Meillä on lemmikkikissoja nykyään enemmän kuin koskaan aiemmin. Viimeisen puolen vuosisadan aikana kodittomille kissoille uusien kotien etsimiseen omistautuneet järjestöt yhdessä eläinlääketieteen ja ravintotieteen edistysaskelien kanssa ovat taanneet, että nykykissat ovat paljon terveempiä kuin kissat yleisesti ottaen ovat koskaan olleet. Näistä suotuisista trendeistä huolimatta on havaittavissa myös, että juuri kissojen suosio vaikuttaa päinvastaisesti niiden hyvinvointiin. Nämä vaikutukset voimistuvat tulevina vuosikymmeninä, joten emme voi pitää kissan tulevaisuutta itsestään selvänä.

...

Samaan aikaan myös tavassa, joilla kissoja sosiaalistetaan, on paljon parannettavaa. Sekä kasvattajilla, että omistajilla on osansa tässä, koska kissanpennut sopeutuvat ympäristöönsä toisen ja kolmannen elinkuukautensa aikana. Tässä viitekehyksessä joidenkin kasvattajayhdistysten nykyinen suositus lykätä pentujen luovuttamista 12 viikkoon asti ansaitsee tarkkaa pohdintaa: se ehkä opettaa kissoja tulemaan toimeen paremmin pentueen toisten kissojen kanssa, mutta usein tämä tapahtuu sen kustannuksella, että pentu tutustuisi erilaisiin ihmisiin ja että se kehittäisi kestävän tavan tulla toimeen vieraiden asioiden kanssa.

Kissan mieli on pakollista luettavaa kissaihmisille, jotka haluavat ymmärtää, mitä lemmikin päässä liikkuu ja miten sen - ja myös meidän - hyvinvointia voi parantaa. Kissan mielessä on valtavasti tietoa. Tekijällä on yliopistotutkijan tausta, mutta tuskin hän olisi sen avulla pystynyt kirjoittamaan tätä kirjaa tällaiseksi. Hän on tarvinnut siihen kokemuksen elää elämänsä kissa perheenjäsenenä. Monissa lauseissa tekijä viittaa tekstissä tai kuvissa kissaan nimellä. Kissojen omistajille kirja antaa paljon ajatuksia. Tämä kirja löysi pysyvän paikkansa kotikirjastostani.


John Bradshaw Kissan mieli Ymmärrä lemmikkisi käytöstä
Docendo 2014. Arvostelukappale.

Anni Kytömäki Kultarinta

Lähimmän rakennuksen vieressä seisoo nainen. Ehkä se ei erota häntä, ehkä pihalta ei näe tarkasti metsän sisuksiin. Hän ottaa askeleen loitommas rungosta. Katse seuraa. Hän pysähtyy ja odottaa, odottaa kauan. Tulee valoisampaa. Tuuli kipuaa hongan latvaan suhisemaan.

…

Hän tukee toisen hartiansa honkaan. Nainen irrottaa otteensa. Hän sulkee silmät ja lähtee ryömimään puuta ympäri. Rungon takana metsä humisee ikivanhaa rauhaa. Hän viipyy vielä hetken sen sylissä, konttaa sitten viimeisten juurten yli ja päättää kierroksensa.

Kirjan alku ja loppu. Ikimetsää hakataan, se kasvaa, kiertää. Kohtalot kiertyvät, puhutaan sitten metsästä, eläimistä, ihmisistä, Erik, Malla, Lidia, Joel. Kaikkien polut kiertävät, sotkeentuvat, eksyvät ja palaavat vanhoihin uomiin. Mukana palanen ikivanhaa mystiikkaa ja Kultarinnan arvoituskin ratkeaa. Merkittävää osaa näyttelee myös Pilularia globulifera! Pystyin arvaamaan juonen käännettä edemmäksi tietämällä ennestään kasvin kasvupaikan.

Lisäksi jotkut miehet pelkäsivät edelleen, vaikka toiset puhuivat järkeä ja lapinnoita Juhana erotettiin. Muutamat eivät suostuneet lähtemään etäisille työmaille yksin. En minäkään olisi lähtenyt. Jo kivenheiton päässä leiristä metsä ahmaisi kulkijan humisevaan hiljaisuuteen. Puut narahtelivat ja oudot linnut ääntelivät näkymättömissä. Aamuisin ja iltaisin pienimmistäkin painanteista nousi sumua. Heikkohermoisimmat eivät yöllä uskaltaneet lähteä kämpästä vaan käyttivät yöastioita.

Kirjan takakannen teksti kertoo: Kultarinta on kertomus miehestä joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka kasvoi isäänsä rohkeammaksi. Pojasta joka löysi joutsenen pesän ja haistoi mesikämmenen jäljen, taltutti pelon ja kohtasi metsässä villinä kulkevan sydämen. Helsinkiläisen patruunan poika Erik tapaa torpantyttären Lidian. Asian eivät kuitenkaan suju ja Erik lähtee talveksi pohjoiseen. Talvi täydellisessä yksinäisyydessä yllättää luonnontutkijan koulutuksen saaneen miehen. Vielä suuremmat yllätykset ovat vastassa, kun Erik palaa keväällä takaisin Helsinkiin. Suomi on itsenäistynyt ja Lidiasta on tullut hamekaartilainen.


Halusin lukea tämän romaanin luettuani takakannen kuvauksen ja kirjailijan taustan ja tässä painottui vielä enemmän jälkimmäinen. Anni Kytömäki (s. 1980) on koulutukseltaan luontokartoittaja. Hän on työskennellyt kansalaisjärjestöissä ja muusikkona. Kotiseudullaan vanhassa Hämeessä hän kulkee harjuilla, soilla ja sammalmetsissä, kuuntelee tuulta ja etsii polkuja tarinoihin, jotka saattoivat olla totta. Noudatan kirjan kanssa myös tämän vuoden teemaani eli katsastan kotimaista kaunoa, joka on minulle aika vierasta. Kirjan kuvaus antaa olettaa, että luonto ja metsä tulee kirjan sivuilla liki. Luin aika äskettäin kirjan Metsän tarina ja olen vielä metsän lumossa. Tekijä, joka tuntee luonnon, luo odotuksia lukijalle ja vastaavasti luontotekstien lukijana olen vaativa. En edes erityisemmin välitä luontokuvausten lukemisesta, mutta ekokriittinen näkökulma kiinnostaa toki.


Kultarinnan tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun vuosikymmeniin, vaikeisiin aikoihin. Taustalla raivoaa maailmansota, kansalaissota, tuberkuloosi ja kieltolaki. Nämä kaikki jättävät jälkensä Erikin ja Mallan elämään, mutta eivät ole pääosassa. Päähenkilöt heräävät elämään vain metsässä, he tuntevat sen jokaisen linnun, kasvin, sammalen, sienen. He eivät halua satuttaa metsän pienintäkään eläjää, oli se sitten muurahainen tai jäkälä.


Kultarinta on tiiliskivimäinen 644-sivuinen teos. Kartan usein paksuja kirjoja, sillä niitä ei voi kuljettaa mukana. Kirja on ihanasti kirjoitettu oodi Suomen luonnolle. Kytömäen teksti on lyyrisen kaunista, hänen kielensä on rikasta ja kielikuvat kauniita. Alku avautuu lopun kautta ja jossain vaiheessa kirjan 50 ensimmäistä sivua on luettava uudelleen, koska sen jälkeen kertomus vauhdittuu. Kirja on sukuromaani, kertomus Suomen itsenäistymisen alusta, metsästä, luonnonsuojelusta. Kirjan paperikannet ovat mielettömän ihanat. Suosittelen tätä upeaa kirjaa.

En ole luontokuvausten ystävä, sillä ne saavat minut liian usein vaikertamaan, mutta tässä nautin niistäkin. Olen vakuuttunut, että tämä kirja tulee sijoittumaan kärkeen tämän vuoden kirjoissani. Vuoden lopussa rankkaan omat parhaimpani niin kotimaisen kaunon kuin käännöskirjallisuuden osalta omien mieltymysteni mukaisesti.


Anni Kytömäki Kultarinta
Gummerus 2013. Arvostelukappale.

Bruno Schulz Kanelipuodit ja muita kertomuksia

Bruno Schulz syntyi 12. heinäkuuta 1892 Drohobytšin kaupungissa Galitsiassa, Itävalta-Unkariin kuuluvassa maakunnassa. Häntä pidetään maailmansotien välisen ajan kirjallisuuden kulttinimenä, jonka elämä päättyi traagisesti luoteihin kotikaupunkinsa juutalaisgetossa 19.11.1942. Schulz ehti julkaista vain kaksi kirjaa, mutta ne ovat liittäneet hänet maailmankirjallisuuteen. Hänet rinnastetaan usein Rainer Maria Rilken, Franz Kafkan ja Robert Musilin rinnalle. Vääjäämättä kirjan tarinoista aistii yhteyttä Lewis Carrollin ja H.P. Lovecraftin tuotantoon. Kirjan suomentaja Tapani Kärkkäinen kertoo kirjailijasta: "Schulz toimi drohobytshiläisessä kymnaasissa kuvaamataidon- ja puutyönopettajana. Kirjailijana hän toimi ammattinsa ohessa. Hän piirsi ja maalasi itsekin ja loi huomattavan uran kuvataiteilijana ja kuvittajana."

Kirjan esipuheen on tehnyt Virpi Hämeen-Anttila. Suomentaja Tapani Kärkkäinen on kirjoittanut todella tarpeelliset loppusanat kirjaan. Kirjan lopussa on vielä viiteosio. Bruno Schulzin piirrokset kuvittavat kirjaa.

Kanelipuodit ja muita kertomuksia piirtyvät Bruno Schulzin omasta elämästä pikkukaupungissa. Schulzilta on aiemmin suomennettu välikielen eli saksan kautta Krokotiilikuja vuonna 1965, joka sisältää hänen kahdeksantoista novellia. Basamin julkaisema Kanelipuodit ja muita kertomuksia on ensimmäinen Schulzin koko tuotannon käsittävä suomennos, ja se on tehty suoraan alkukielestä. Suomennos on tehty Schulzin koottujen proosateosten tieteellisestä editiosta Opowiadania. Wybóreseów i listów.

Bruno Schulzin kirja Kanelipuodit ja muita kertomuksia koostuu kahdesta novellikokoelman tapaisesta tarinakokoelmasta ja neljästä kirjallisuuslehdissä julkaistusta erillisestä kertomuksesta. Tarinakokoelmasta huolimatta kokonaisuudesta välittyy Shulzin omaleimainen, vuolas ja harmoninen tyyli, sillä tarinat eivät ole irrallisia tai erillisiä, jonka takia novelli-termi ei kata tai ilmaise niitä riittävästi. Novelleissa Kanelipuodit ja Kuolinilmoituksen sanatorio kertojan isän Jakubin rooli on keskeinen hahmo. Jakub on kuollut ja kuolee useampia kertoja, mutta hän on läsnä perheen keskuudessa muodossa tai toisessa. Kertojan äänenä on Jakubin poika Józef. Tapahtumapaikkana on Drohobytš, Schulzin oma kotikaupunki

Schulzin kieli on ainutlaatuista, en ole lukenut ikinä mitään vastaavaa ja olen lukenut paljon. Schulzin lauseet ovat rakenteeltaan erikoisia, ne ovat vuolaita. Vuolaalla voi olla negatiivinen vivahdus, kun ihmisen sanavirta on runsas, mutta en tarkoita sitä. Teksti on määreiden kirjoma, adjektiivit ovat loppumattomia, kääntäjä on löytänyt sanojen virran, hän käyttää suomen kielen sanoja laaja-alaisesti. Tekstissä on vaikeita sanoja ja termejä, en edes ymmärrä kaikkia. Aivan toinen asia on, että tekstissä tapahtuu kummallisuuksia, metamorfooseja, myyttisiä symboleja, mahdottomuuksia, kuolemasta paluita jne. Kirjassa kuvautuvat antiikin ja maailman arkkimyytit, Raamatun tapahtumat ja juutalaisuuden traditiot. Luonnontieteellisen koulutuksen saaneena en edes pysty analysoimaan tekstiä läheskään tyhjentävästi, voin kertoa vain sen, miten kirja vaikutti minuun. Fantasiaa, maagista realismia, totta ja absurdiaa siitä tämä kirjallinen labyrintti on rakennettu. Maaginen realismi aiheuttaa minulle vähitellen jo inhorealismia, kun sitä tuputetaan jos mihinkin kotimaisen proosaan myyntivalttina. Schulzin teksti on kaunista ja se vie lukijan mukanaan. Hän rakentaa kollektiivisia tunteita ja luo symbionttisia suhteita elottomaan, herättäen aninismin.

 Kanelipuodissa: Kadut monistuvat, sotkeentuvat toisiinsa ja vaihtavat paikkaa. Kaupungin uumenissa avautuu niin sanoaksemme kaksoiskatuja – varjokatua, valekatuja ja harhakatuja.

 Lumivaahdon valkoinen valli kohosi hevosen rinnan edessä yhä korkeammaksi ja korkeammaksi. Se sai hädin tuskin poljettua tien lumen puhtaan ja raikkaan massan läpi. Lopulta se pysähtyi. Nousin vaunuista. Se hengitti raskaasti, pää painuksissa. Painoin sen turvan rintaani vasten, ja sen suurissa, mustissa silmissä kimmelsi kyynel. Silloin huomasin sen vatsassa mustan, pyöreän haavan. "Miksi et kertonut minulle?" kuiskasin kyynelsilmin. "Sinun takiasi ystävä rakas", hevonen sanoi ja muuttui pienen pieneksi, puisen leikkihevosen kokoiseksi.

Krokotiilikadussa: Kun juna jo seisoo asemalla, ihmiset käyvät vielä hermostuneita ja kiireisiä viime hetken neuvotteluja rautateiden korruptoituneiden virkamiesten kanssa. Ja ennen kuin yhteisymmärrykseen on päästy, juna jo lähtee, perässään hitaasti rahjustava, pettynyt väkijoukko, joka saattaa sitä pitkälle ennen kuin viimein hajaantuu.

Kuolinilmoituksen sanatoriossa isä makaa "hoitolaitoksessa", kuoleman jälkeisessä välitilassa. Tässä kertomuksessa ajan pysähtyneisyys ja kulku tulee esille eli pysähtynyt aika kulkee totutusta poiketen. Schulzin aika ei etene lineaarisesti, sillä sen kulkuun voi tulla mutkia, haaraumia ja sivu-uomia kuten sanatoriossa. Tuonelan unohdetulla reitillä vanhanaikaisen veturin lautturina on konduktööri. Sanatoriossa ihmiset nukkuvat ja mustat Kerberokset kuljeksivat. Mustaa on niin maisema, puut, ihmiset ja talot – mustiksi silhueteiksi sulautuvia. Sanatoriossa Józef hyvästelee isän ja astuu odottavaan junaan.

 Huomion ansaitsee erityisesti eräs musta saniaislaji, jonka suunnattoman kokoiset lehdet maljakoihin pantuina koristavat jokaista täkäläistä kotia ja julkista tilaa. Se on lähestulkoon surusymboli, tämän kaupungin hautajaisvaakuna.

...

"Me täällä käynnistämme menneisyyden uudestaan kaikkine mahdollisuuksineen, mukaan luettuna myös toipumisen mahdollisuus."

...

Taivaanrannan valtava kulho liukuu vielä kerran ohitseni ikkunassa ja pyörähtää hitaasti ympäri täynnä tummia, kohisevia metsiä, joiden lomasta Sanatorion valkoiset muurit pilkottavat. Hyvästi isä, hyvästi kaupunki, jota en enää koskaan saisi nähdä.

 Heinäkuun yössä:  Avoimesta ikkunasta yö hengitti hitaina sykäyksinä. Sen suuresta, muotoutumattomasta massasta valui yli äyräiden viileää, tuoksuvaa balsamia, sen tummien möhkäleiden saumat höltyivät, päästivät lävitseen kapeita tuoksunoroja. Pimeyden eloton materia etsi vapautusta jasmiinintuoksun innoittuneista purkauksista, mutta yön syvyyksissä suunnattomat massat lepäsivät yhä edelleen vapautusta vailla, elottomina.

Schulzin kertomukset kätkevät viisauden lähteitä toden ja unen rajapinnoilta. Schulzin kieli on selkeää, paikoin leikittelevää, paikoin valppautta vaativaa. Rakenteestaan huolimatta siinä on peruselämyksien maailma, kollektiivinen maailmamme ja yhteiset arkkimyyttimme, jotka ovat läsnä kaikkein moderneimmassakin tyylikokeiluissa, sillä muuten kirjailija pakenee omaan ykseyteensä, pois lukijan tavoittamattomiin. Niin ristiriitainen käsite kuin lukuromaani onkin, niin ainakaan tätä kirjaa ei voi siihen karsinoida. Eikä tämä kirja ole yhden illan lukusessio. En ole novellien ystävä, mutta tämä ei istu perinteisen novellin kaavaan. Kertomukset muodostavat ehjän kokonaisuuden. Kanelipuodit ja muita kertomuksia oli lukukokemuksena elämys ja sijoittuu tänä vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoon vuoden lopulla. Todennäköisimmin tämä lukuelämys päätyy hyvin korkealle omissa kirjoissani kaiken kaikkiaan.

Bruno Schulzin toteamus: Tavalliset kirjat ovat kuin meteoriitteja. Niistä jokaisella on hetkensä, silmänräpäys, jolloin ne kirkuen nousevat ilmaan sivut liekehtien kuin feenikslintu. Tuon yhden hetken, tuon silmänräpäyksen tähden me niitä sittemmin rakastamme, vaikka ne tuolloin ovat jo muuttuneet tuhkaksi.

Bruno Schulz Kanelipuodit ja muita kertomuksia
Basam Books 2013. Arvostelukappale.