Miehittäjän morsiamet: rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa / Pauliina Salminen

Rakkaus ja sota, siinäpä sitä kirjailijoille antoisaa aihetta. Joskus lempi leiskuu rintamallakin, joskus kyse on vain todellisuuden pelosta tai selviytymisestä ja tähän aihepiiriin porautuu Pauliina Salmisen tietokirja jatkosodan Karjalasta.

Vuonna 1941 Suomi miehitti Itä-Karjalan ja aloitti valmistelut alueiden yhteenliittämiseksi. Miehittävät sotilaat tutustuivat alueen naisiiin, riiasivat ja rakastuivat, särkivät sydämiä ja laittoivat yli 400 lasta alulle. Salminen kuvaa näitä kohtaloita vuoroin faktojen ja arkistojen tietojen avulla, vuoroin käyttäen mm. parien kirjeenvaihtoa. Ratkaisu on toimiva, kirjeet herättävät historian eloon tehokkaasti. Henkilöt alkavat kiinnostaa ja heidän kohtalonsa suututtavat ja surettavat, onneksi mukaan mahtuu kuitenkin onnellisiakin loppuja.

Rakkaus on jäljellä, mutta mihin se velvoittaa, siitä olen estetty. Niin suuresti kuin lastani rakastan, ettei kieleni kykene tunnettani sanoiksi tuomaan, on se kaikki arvotonta eikä auta vähääkään rakkaitani, menisin vaikka kuolemaan edestänne, jos niin tarvittaisiin.

Miehittäjän morsiamet tarjoaa vielä yhden, ehkä hiukan uudenlaisen näkökulman sotavuosiin. Aihe on edelleen arka mutta on hyvä että Salminen tekee oikeutta Itä-Karjalan naisille ja niille lapsille jotka jäivät äiteineen rajan taakse kun Suomen joukot joutuivat perääntymään vuonna 1944. Muutamaan vuoteen mahtuu melkoinen tapahtumien kirjo, eivätkä kaikki sotilaistakaan selviä asiasta aivan puhtaina pulmusina. Raiskausten lisäksi myös moni perheenisä tarjosi Itä-karjalalaisille turhia lupauksia avioliitosta ja yhteisestä elämästä.

Lopuksi haluan vielä esittää sen, ettei käsitykseni mukaan ole oikein, että minut velvoitettaisiin maksamaan elatusapua lapselle, josta äitinsä hoidossa ja kasvatettavana kehittyy ryssä. Vaan jos niin käy, että joutuisin elatusvelvolliseksi, tulen ehdottomasti vaatimaan että lapsi erotetaan äitinsä hoidosta kasvatettavaksi suomalaisessa lastenhoitolaitoksessa.

Tarinan kannattelevana voimana ovat suomalainen Väinö ja aunuslainen Anna ja heidän tarinansa, jonka pariin Salminen säännöllisesti palaa. Ja kirjailijan tavoin minäkin kiinnyin eniten näihin kahteen ja toivoin heille onnea. Tietokirjaksi Miehittäjän morsiamet oli kepeähkö ja sydämellä luettava mutta ehdottomasti tärkeä kirja.

Atena, 2013
Sivuja: 300
Väinö jA aNNA

Home front / Kristin Hannah

Keväällä kuuntelemani Kristin Hannahin The Nightingale osoittautui siinä määrin laadukkaaksi historialliseksi fiktioksi että huomatessani Helmetin Overdrive-kokoelmaan putkahtaneen lisää kirjoja naiselta, lisäsin heti Home frontin varauslistalle. Tälläkin kertaa oltiin sotaisissa tunnelmissa mutta nykyajassa, sillä Hannah kertoo nyt naissotilaan tarinan.

Joleen Zarkades on taistellut itsensä kahden alkoholistin lapsesta tasapainoiseen ja mukavan keskiluokkaiseen keski-ikään. Vaikka parisuhteen tuli palaakin säästöliekillä, nauttii nainen työstään kansalliskaartin helikopterilentäjänä. Sitten kaikki muuttuu sillä Joleen lähetetään palvelemaan Irakissa.

Home front oli jollain tapaa hyvin tyypillisen amerikkalainen kirja, lämminhenkinen ja isänmaallinen mutta kuitenkaan silti tuputtamatta arvomaailmaansa. En ole muistaakseni lukenut yhtäkään kirjaa naissotilaista joten aihe kiinnosti kovasti. Kuunnellessani kuitenkin mietin useampaan otteeseenkin sitä, onko naisten asevelvollisuus luonnoltaan erilaista ja pitäisikö sen ollakaan? Yhden vanhemman lähtö sotatantereelle taatusti vaikuttaa arkeen, oli kyseessä isä tai äiti mutta kaiketi äidit ovat vieläkin tottuneempia perheen elämän pyörittämiseen. Ovatko? Pitäisikö olla toisin?

Kirjan pääpaino ei toki ole sukupuolinäkökulmassa vaan enemmänkin sotilaan arjessa ja erityisesti kotiinpaluussa, se kun ei kirjassakaan suju ihan niinkuin elokuvissa. Hannah kuvaakin mielestäni uskottavasti trauman jälkeistä stressihäiriötä (huh, mikä sanahirviö) ja sotilaiden kuntoutumisen arkea. En osaa oikein edes kuvitellakaan millainen paluu taisteluiden melskeistä olisi mutta hyvä että asiasta nyt jo puhutaan.

Kelpo kirja, itketti vähän ja pisti ajattelemaan enemmänkin.

MacMillan Audio,2012
Kesto: 7h 50min
Lukija Maggi-Meg Reed

Tonni täynnä!

Kesäkuu on ollut kylmä, sateinen ja työntäyteinen. Lomani ei ole vielä alkanut ja jotenkin tuntuu että kesä odottelee vielä alkamistaan. Sateet hiukan verotti äänikirjojen kuuntelemista, allekirjoittanut kun tykkää kuunnella kirjaa fillaroidessaan. Tässä tosin on se riski, että pyöräilijä unohtaa ajatukset kuntoilusta, sykkeestä ja kaloreiden kulutuksesta ja keskittyy tarinan kuuntelemiseen... Vauhdin hurman kääntöpuoli on myös kuulokkeissa humiseva tuuli joka asettaa omat haasteensa kuulemiselle. Onnellisen ihmisen ongelmia, nämä tällaiset.

Sen verran vauhdikas on kesäkuuni ollut etten edes ennalta huomannut 1000. postauksen merkkipaalun olevan lähellä. Tajusin vasta tätä postausta kirjoitellessani että Näkymättömän vartija on tuhannes postaukseni. Luku tuntuu vähän käsittämättömältä, juurihan minä aloitin! Kiitokset siis kaikille niille, jotka ovat olleet mukani ruudun toisella puolella ja myös niille, jotka meille tarinoita tekevät. Ties mitä olisin päätynyt harrastamaan ilman teitä!

Kesäkuun luetut

Kesäkuussa luin 18 kirjaa joista peräti puolet oli dekkareita. Tämä ei sinällään hämmästytä, kesähän on dekkariaikaa parhaimmillaan ja melkoisen mukava jännärikattaus tulikin nautittua: ruotsalaisdekkareista kotimaisiin uusiin tuttavuuksiin, dystopialla ja brittiläisellä tyttösankarilla höystettynä. Oi onnea! Kuukauden parhaisiin lukukokemuksiin kuuluivat Arttu Tuomisen hurja Muistilabyrintti, Kristin Hannahin kyynelet kirvoittavat The Nightingale ja yhtälailla itkettävä Lisa Genovan Still Alice. Hienoja kirjoja, suosittelen lämpimästi. Kesäkuun kummallisinta luettavaa oli Marie Kondon KonMari: Siivouksen elämänmullistava taika. (Lumouksen voimasta kertonee jo varmasti sekin että löysin itseni lukemasti kirjaa siivoamisesta!)

• The Animal Farm (suom. Eläinten vallankumous) / George Orwell
• KonMari: siivouksen elämänmullistava taika / Marie Kondo
• Ehtoolehdon tuho (Ehtoolehto #3) / Minna Lindgren
• The Nightingale / Kristin Hannah
• Muistilabyrintti / Arttu Tuominen
• The Time Travellers Guide to Medival England / Ian Mortimer
• Still Alice (suom. Edelleen Alice) / Lisa Genova
• Näkymätön vartija (Baskimaan murhat #1) / Dolores Redondo
• I am half-sick of shadows (Flavia de Luce #4) / Alan Bradley
• Petturi / Katarina Wennstam
• Sotilaiden salaisuudet (Sandhamn #4) / Viveca Sten
• Pidä huolta äidistä / Kyong-sook Shin
• Lock In (Lock In #1) / John Scalzi
• Vielä kerran / Johanna Tuomola

Luettu, muttei blogattu

Aki Ollikainen: Musta satu (Teos, 2015), 156s.

En ole lukenut Nälkävuotta, siitä kuulemani ylistys suoraan sanottuna vähän pelottaa. Mustaan satuun uskaltauduin kuitenkin tarttumaan sillä tapahtumapaikka on tuttu ja aihe kiinnosti siksi. Arvasin kyllä jo kirjaan tarttuessani ettei näillä sivuilla varmastikaan tulla paneutumaan tapaukseen tavalla jota kaipasin mutta mieli teki silti lukea. Mutta mutta... Reilusti sanottuna en oikein saanut kirjan punaisesta langasta kiinni. On eräänlaista kurjuutta ja Tattarisuon tapahtumat ja jotenkin ja kaksi eri aikatasoa löyhähkösti liittyvät toisiinsa. Ei ollut minun juttuni tämä...

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat (Otava, 2015), 441s.

Pidin kovasti Erran Kaunasin sivuista ja siksi odotin innokkaasti hetkeä jolloin saan Berliinin ajokoirat hyppysiini. Kirja sijoittuu aikaan jolloin kaupunkia jakava muuri on juuri murtumassa. Berliinissä lapsuutensa viettänyt Max palaa tyhjentämään sairastuneen isänsä kotia ja törmää vaaralliseen salaisuuteen. Tarinassa on kiehtovia elementtejä mutta osasia on mukana ehkä jo liikaakin. Tunnelma on kuitenkin hieno ja etenkin Palazzo Ereb jäi kiehtomaan - sääli että se oli vain kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Chris Kyle: American Sniper(HarperCollins, 2012), 432s.

American Sniper ei ole ihan minulle tyypillisintä lukemistoa, mutta siippani halusi kovasti nähdä Chris Kylen tarinaan perustuvan elokuvan ja kävikin niin hassusti että pidin elokuvasta kovin. (Bradley Cooper...) Elokuva oli mainio sekoitus toimintaa ja tunteita ja siksi halusin kuulla Kylen oman äänen hänen kirjansa kautta. Ja kuuluihan se, rivien väleistä kuulin isänmaallisen rämäpään äänen joka ehkä rakasti maataan vielä enemkirjan putkahteleva listamaisuus. En esimerkiksi jaksaisi lukea useamman sivun pituista selostusta Kylen käyttämistä aseista mutta ymmärrän toki etten ehkä edusta kirjan tyypillistä lukijaa.

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee (Otava, 2015), 265s.

Mari Jungstedtin kirjat ovat pitkään olleet minulle eräänlaisia lukupaletin puhdistuskirjoja, vaivatonta luettavaa joka viihdyttää siedettävästi mutta ei jätä minkäänlaista jälkeä. Joka yksin kulkee putoaa tähän samaan katergoriaan. Rehellisesti sanottuna jäin tässä kohdin miettimään miksi enää seuraan tätä sarjaa kun se ei ole aikoihin jaksanut sykähdyttää. Ehkä on aika jättää nämä seikkailut toisille lukijoille ja tehdä tilaa uusille kirjoille.

Haasteiden tilanne

Kirjan vuoden lukuhaastekin etenee - hitaasti mutta varmasti. Kesäkuussa keräsin kolme pistettä: nolosta, kielletystä ja seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä kertovasta kirjasta.

Entäs ensi kuussa?

Säiden suhteen alkaa näyttää jo siltä että uusi jääkausi onkin peruutettu ja saamme nauttia hitusen auringostakin. Mieli tekisi siis pitää pieni kesäkirjojen teemaviikko - katsotaan saanko aikaiseksi moisen, pari mainiota ehdokasta olisi jo mielessä. Ensi kuussa kirjabloggarit myös tempaisevat kirjastojen puolesta,

The Nightingale / Kristin Hannah

The Nightingale putkahti lukulistalleni ihan vahingossa. Odotin seuraavaa Flavia de Luce -äänikirjaa kirjastosta mutta jonon pentele eteni niin hitaasti että epätoivoissani tarrasin Hannahin kirjaan koska se sattui olemaan hyllyssä. Hirmuisen tyylikäs tapa löytää luettava tämä haihatteleva epätoivoisuus.

Kristin Hannah vie lukijansa toisen maailmansodan melskeisiin: natsien miehittämässä Ranskassa selviytymisestään kamppailevat sisarukset Vianne ja Isabelle, jotka tuntuvat toisensa vastakohdilta. Vianne, on perheelleen omistautunut äiti ja vaimo, kotirouva joka kaipaa turvallisuutta, Isabelle taas tulisieluinen kapinallinen joka ei mieti seurauksia. Sota kuitenkin muuttaa kaiken.

Aloittaessani lukemista olin jo valmiiksi hieman kyllästynyt, ajattelin että hyppysissäni on jälleen kerran yksi "natsikirja". Olen lukenut kohtuullisen monta kirjaa aiheesta ja epäilen voisiko aiheesta enää kirjoittaa enää mitään uutta mutta päätin antaa kirjalle kuitenkin tilaisuuden. Jossain vaiheessa kävikin niin että huomasin koukuttuneeni - oli pakko saada tietää mitä seuraavaksi tapahtui. Oivallisia koukkuja tarjosi myös kirjan rakenne, tarinalla on jälleen kerran kaksi aikatasoa, joista toisella kertojana on Oregonissa asuva vanha rouva joka palauttaa sotamuistoja mieleensä. Mutta kumpi sisaruksista hän on?

Pidin kirjassa myös siitä, että sotaa kuvataan vaihteeksi naisten näkökulmasta. Kuten Vianne sanoo mitalit ja paraatit ovat miehiä varten, naiset vain jatkavat elämäänsä kun taistelut päättyvät. Kirjan sisarukset ovat ehkä hiukan kärjistetysti erilaisia mutta kokonaisuus on silti riittävän uskottava. Teksti ei ole ehkä unohtumatonta mutta kyseessä on kuitenkin kelpo lukuromaani ja veikkailen että se saattaa löytää tiensä kotimaistenkin kustantamoiden listoille.

Ison kiitoksen ansaitsee Polly Stonen erinomainen luenta - en vain voi lakata ihmettelemästä kuinka yksi ihminen voi pystyä niin osuvasti esittämään useita eri-ikäisiä ja eri kansallisuuksista olevia henkilöitä. Ihmeellisiä taitureita nämä äänikirjojen lukijat!

“Wounds heal. Love lasts. We remain.” 

MacMillan Audio, 2015
Kesto 17h 19min
Lukija Polly Stone

Not My Father's Son: A Family Memoir / Alan Cumming

Mietin lainatessani Good Wife -sarjastakin tutun Alan Cummingin muistelmia että tämän tyyppinen teos saattaa mennä kahdellakin tapaa pieleen. Koska, esittelyteksteistä päätellen, kyseessä oli tarina väkivallan varjossa kasvasta pojasta, saattaisi kirja mennä helposti kauheuksilla mässäilyksi. Ja koska kyseessä oli kuuluisa näyttelijä, saattaisi homma mennä omien meriittien esittelyksi. Mutta ei. Alan Cummingin Not My Father's Son on toimiva ja ehjä kokonaisuus joka suorastaan koukutti.

Kirjan ydin keskittyy vuoteen 2010, jolloin Cummingin elämässä tapahtui jotain, joka sai hänet perehtymään perheensä historiaan kahdellakin aikatasolla. Häntä pyydettiin osallistumaan tv-sarjaan Who Do You Think You Are?, joka tutkii julkkisten sukupuita. Cummingin kohdalla keskityttiin äidinpuoleiseen isoisään joka oli kuollut Malesiassa 1950-luvulla epäselvissä olosuhteissa. Seurasi matka, jonka aikana Alan tutustui isoisään jota ei ollut koskaan tavannut. Uutinen tv-sarjaan osallistumisesta aiheutti myös reaktion näyttelijän vieraantuneessa isässä.

Kirja liikkuu Alanin lapsuus- ja nuoruusmuistojen sekä vuoden 2010 välillä sulavasti eikä lukijan niskaan kaadeta liialti nimiä tai faktoja ja tarina jääkin sulavaksi ja miellyttävän helppolukuiseksi. Nostan hattua myös sille että toisin kuin joissakin julkkiselämäkerroissa, Cumming todella haluaa kertoa tarinan eikä vain keskity omien meriittiensä esiintuomiseen, kirjassa nimittäin pääpaino on ihan jossain muualla kuin miehen urassa.

Not My Father's Son oli oivallinen muistelmateos, jonka voisin kuvitella puhuttelevan moniakin ihmisiä sillä se ei ole ihan lajinsa edustaja. Se on myös surullinen kuvaus perheestä väkivallan ikeen alla samalla kuin se saa melkeinpä dekkarimaisia piirteitä Cummingin selvittäessä sukunsa historiaa. Sanoisin että tämä kirja on päätynyt New York Timesin Bestseller -listalle ihan ansiosta.

PS. Cummingsin Who Do You Think You Are -sarjan jaksosta kiinnostuneet, kurkatkaapa lisätietoja täältä. Sarjan jaksoja löytyy myös mukavasti Youtubesta.

Canongate Books, 2014
Sivuja: 288
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja henkilöstä joka on eri sukupuolta kuin sinä

All the light we cannot see (suom. Kaikki se valo jota emme näe) / Anthony Doerr

Vau. Sain juuri luettua Anthony Doerrin All the light we canoot see ja nyt olo hiukan tyhjä sillä tavoin kuin hyvän ja samaistuttavan lukukokemuksen jälkeen joskus on. Kaikki on sanottu ja kirjan rakkaiksi muuttuneet henkilöt ovat menneet ja jäljellä on ihan tavallinen arki. Olin lainannut Doerrin kirjan ääniversion Overdrivestä ja haluan nyt heti kättelyssä suositella sitä kirjasta kiinnostuneille: Zach Appelman nimittäin lukee tämän kirjan juuri oikealla tavalla ja luo kauniin rauhallisen tunnelman tekstin synkkien aihioiden ylle, juuri sellaisen oikeanlaisen.

All the light we cannot see kertoo kahdesta nuoresta, sokeasta ranskalaisesta Marie-Lauresta ja saksalaisesta Werneristä joka sisarensa Jutan kanssa asuu orpokodissa. On 1930-luvun loppu ja sota on juuri astumassa nuorten elämään. Marie-Laure isineen pakenee Pariisista kallisarvoisen salaisuuden kanssa St. Malon rannikkokaupunkiiin, Werner taas ajautuu SS-joukkoihin vastustajan radiolähetyksiä vakoilemaan. Voivatko radioaallot rakentaa sillan kahden ihmisen välille?

Tämän postauksen kirjoittaminen osoittautui yllättävän hankalaksi sillä Anthony Doerrin teos upposi minuun täydellisesti enkä vähään aikaan saanut yrityksistäni huolimatta kirjoitettua muuta kuin ihastunutta pulputusta. Kirja on samaan aikaan kaunis, herkkä ja lempeä, silti se on kuvaus myös sodasta ja kiusaamisesta ja näiltä osin myös brutaali ja surullinen. Se ei ole rakkaustarina mutta ei suoranainen sotakirjakaan - ehkä minulle siitä voimakkaimmin jäi mieleen kasvutarina. Kuten eräs hurmaava ranskalaisrouva kirjassa sanoo: haluat kai elää ennenkuin kuolet? Siitä kai tässä kirjassa on kysymys: pelosta ja rohkeudesta elää.

Postaukseni taitaa olla tavanomaista sekavampi, mutta toivottavasti siitä välittyy se, kuinka voimakkaasti kirja minuun vaikutti. Olen palannut sen teemojen ja henkilöiden pariin ajatuksissani lukemisen jälkeenkin ja huomaan että varsinkin tuo edelliseen kappaleeseen kirjoittamani ajatus elämämisestä ennen kuolemaa resonoi minussa vahvasti. Jollain tapaa kirja tuo mieleeni Julie Orringerin hienon Näkymättömän sillan vaikka Doerrin kerronta onkin pehmeämpää ja sadunomaisempaa. Lukutoukkana en myöskään voi olla hymyilemättä mielikuvalle jossa nuori ranskalaistyttö lukee kapteeni Nemon seikkailuja radion ääressä ja jossain kaukana nuori saksalaispoika kuuntelee herkeämättä.

Mm. Helmetistä lainattava äänikirjaversio on kuuntelemisen arvoinen, mutta suomennoskin on saatavilla piakkoin: teos ilmestyy toukokuussa nimellä Kaikki se valo jota emme näe WSOYn suomentamana. Pistäkää siis kirja korvan taakse!

Simon & Schuster Audio, 2014
Kesto: 16h 3min
Lukija Zach Appelman
Kirjan vuoden lukuhaaste: Merkittävän kirjallisuuspalkinnon voittanut kirjan (Pulitzer 2015)

Sarjatulta! Sota-ajan suomalaiset pilapiirrokset ja sarjakuvat / Ville Hänninen, Jussi Karjalainen

Kiinnostuin alunperin sota-ajan pilapiirroksista lukiessa Tove Janssonin elämäkertaa Tee työtä ja rakasta, jonka kuvaliitteissä oli mukana jokunen Toven Garm-ajan piirros. Piirrokset olivat kynänjäljeltään ja terävyydeltään tuttua Muumimammaa mutta niiden aiheet olivat rankkoja ja ajankohtaisia ja mieleni teki heti lukea aiheesta lisää. En kuitenkaan saanut tuolloin ryhdyttyä tuumasta toimeen mutta ilahduin kun pongasin Ville Hännisen ja Jussi Karjalaisen Sarjatulta! -tietokirjan syksyn 2014 uutuuksissa. Kirja osoittautui hienoksi syväluotaukseksi tuolle minulle tuntemattomalle alueelle, mukana oli kiitettävä joukko ajan pilapiirtäjiä ja sarjakuvia ja roimasti kuvia!!

Kirjan rakenne on selkeä, se etenee ajallisesti alkaen talvisodasta ja välirauhasta aina aselepoon ja Lapin sotaan saakka. Kunkin ajanjakson sisällä esitellään eri tekijöiden tuotantoa, kertoen taiteilijoista itsestään sekä elämästä Suomessa tuona aikana. Pidin tästä ratkaisusta juuri siksi etten tuonne aikaa ja genreä kovin hyvin, mutta kirjailijat kuitenkin tarjosivat minulle hyvän viitekehyksen ja riittävästi tietoa ymmärtääkseni. Tähän kirjaan voi siis tarttua asiaan perehtymätönkin mutta uskoisin sen tarjoavan asiaa tuntevallekin kiinnostavia lukuelämyksiä.

Kirjan ilmeestä pidin kovasti, se on Petri Latvalan käsialaa ja tuntuu aiheeseensa oikein sopivalta. Kirjan parasta antia ovat kuitenkin eittämättä piirrokset - kun sanotaan että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, pitää se ainakin tässä kohdin paikkaansa. Töistä välittyy hienosti Suomen henkinen ilmapiiri tuona vaikeana aikana, taistelutahto, uhma ja pelkokin. Varsin koskettavia olivat mm. kuvat jotka käsittelivät tavallisten ihmisten sota-arkea: pommisuojia, pimennyksiä, vähäistä ruokaa sekä mm. eräs kuva jonka reunamuksiin oli kirjoitettu oikea sota-ajan rakkauskirje. Jos historia ja sarjakuva kiinnostava, suosittelen Sarjatulta!

Jalava, 2014
Sivuja: 206

Myrskyn silmään / Will Eisner

Taannoin alkanut tutustumiseni Will Eisnerin kanssa on osoittautunut vallan oivalliseksi päähänpistoksi, ensin törmäsin Last Day in Vietnamiin, sitten Taloon Bronxissa, jotka molemmat ovat ehdottomasti peukuttamisen arvoisia sarjakuvia. Nyt hyppysiini osui Eisnerin 1990-luvulla suomeksi ilmestynyt Myrskyn silmään joka osoittautui oikein hienoksi teokseksi.

Myrskyn silmään on omaelämäkerrallinen teos, joka liikkuu upeasti monella tasolla. Kirja kuvaa niin amerikkalaista elämää, Eisnerin ja hänen perheensä taustoja kuin juutalaisuuttakin. Tarinan rangan muodostaa junamatka vuonna 1942, jossa joukko sotilaita matkaa kohti uutta asemapaikkaa ja ikkunasta mietteliäänä tuijottelee myös nuori sarjakuvapiirtäjä Willie joka matkallaan myrskyn silmään miettii menneitä.

Myrskyn silmään oli vaikuttava lukukokemus. Vaikkei Eisnerin kynänjälki ole yhtä herkän kaunista kuin vaikkapa Ville Tietäväisen, on miehen tapa kertoa monitasoinen tarina sarjakuvan kautta todella vaikuttava. Kirjan hahmot ehkä näyttävät hauskoilta ja yksinkertaisilta mutta silti se sisältää pieniä, lähes viiltävän kipeitä väläyksiä piirtäjän elämästä ja juutalaisuudesta, mutta oivalluksia ja huumorin pilkahduksia - ihan niinkuin elämäkin. Vaikkei kirja ole esimerkiksi Spiegelmanin upean Mausin tapaan kyynelkanavia koetteleva mutta olen vaikuttunut. Ja iloinen siitä, että Eisner on uskaltautunut kirjan tekemään ja että tämä on julkaistu ihan jopa suomeksikin.

Vau.

PS. Tällä kirjalla napataan vielä viimeinen piste Ihminen sodassa -haasteesta!

Jalava, 1991
Sivuja: 208
Alkuteos: To the Heart of the Storm
Suomentanut Soile Kaukoranta

Ursulan suuri päivä, Ursula maailmalla, Ursula ylihoitaja, Ursula lentää / Helen Wells

Ollessani pieni koululainen, kaverikirjat olivat todella suosittuja. Kirjoja kierrätettiin mm. koululuokissa ja jokainen vastaili innokkaasti mm. kysymykseen: mikä minusta tulee isona? Minun luokallani lähes jokainen tytöistä halusi olla sairaanhoitaja tai opettaja (itse halusin kirjailijaksi ja eräs toinen tyttö poliisiksi). Sairaanhoitajan ammatti lienee siis jo pitkään kiehtonut pienten tyttöjen mieliä ja varmasti yhtenä syynä siihen ovat myös erilaiset tyttökirjat joissa reippaat sairaanhoitajat seikkailevat. Itse perin aikoinani sukulaiselta (josta muuten isona tuli terveydenhoitaja) ison kasan Helena- ja Ursula -sarjojen kirjoja ja nautin niiden lukemisesta vaikken ammattihaaveistani luopunutkaan. En ole ajatellut näitä kirjoja vuosiin mutta ne palasivat mieleeni eräänä päivänä töissä keskustellessamme lapsuuden kirjoista - eipä aikaakaan kun näpytin Helmetiin Helen Wellsin nimen ja pistin varauksen vetämään.

Helen Wellsin Ursula-kirjoissa on hieman Neiti Etsivä -tyyppinen tunnelma: reipas hoitajatar työskentelee erilaisissa sairaanhoitotehtävissä, selvittelee mysteereitä ja pitää hauskaa ystäviensä kanssa. Kirjat ovat kepeitä ja kirkasotsaisia, mutta mukana on mukava annos jännitystä ja myös pilkettä silmäkulmassa. Peukutan mielelläni kirjojen henkivää tyttöenergiaa - Ursula osoittaa pärjäävänsä siinä missä miehetkin. Paluu lapsuuskirjoihin on siis ainakin toistaiseksi ollut positiivinen kokemus, luin näitä oikein mielelläni.

Ursulan suuri päivä (Ursula #2)

Valitettavasti en Helmetin kokoelmasta löytänyt sarjan ensimmäistä kirjaa joten jouduin hyppäämään mukaan vasta Ursulan opintojen loppupuolella jossa neitonen jo haaveilee oikean sairaanhoitajan päähineestä samettinauhalla koristettuna. Opintoihin kuuluu mm. jaksoja synnytys- ja leikkausosastoilla ja lisäksi Ursula joutuu jälleen selvittelemään jännittävää mysteeriä. Lisäksi nuori ja komea lääkäri, Lex Upham, alkaa piirittää neitosta. Sarjan toinen kirja esittelee melko mukavasti hoitajan opintoja ja jännitysosuuskin toimii. Lex ei tosin saa minun sydäntäni sykkimään - ehkäpä kirjasarjan seuraavat osat tuovat mukanaan Ursulalle mielenkiintoisemman miehen?

"Ursula rakasti puutarhaa hämärässä. Hänen koti-ikävänsä hävisi; sairaalahan oli hänen todellinen kotinsa tällä hetkellä. Valkopukuiset hoitajattaret ja kandidaatit huusivat hänelle tervehdyksenä kiiruhtaessaan rakennuksesta toiseen. Valot syttyisivät pian ikkunoihin. Ursulan valtasi tunne, jossa haikeus ja onni sekoittuivat. Se oli äärettömän ihana tunne, melkein liian ihana. Kuinka hän rakastikaan tätä sairaalaa."

Tammi, 1957
Sivuja: 149
Alkuteos: Cherry Ames, Senior Nurse
Suomentanut Lea Karvonen

Ursula maailmalla (Ursula #3)

Odotin mielenkiinnolla sitä kuinka optimiset ja lämminhenkiset Ursula-kirjat käsittelisivät sotaa, joka ei aiheena ole aivan helpoin käsiteltävä. Sarjan kolmannessa osassa vastavalmistunut Ursula liittyykin armeijan palvelukseen ja koulutusjakson jälkeen nuori hoituri laivataan Panama Cityyn jossa uudet seikkailut odottavat. Minun oli hiukan vaikea päästä yli Ursulan ja hänen lähipiirinsä innosta päästä sotimaan, mutta toisaalta patriotismi ja positiivisuus ovatkin tämän hoiturin peruspiirteitä. Kovin järkyttävältä ei sota ainakaan tämän kirjan perusteella vaikuttanut...

"Kymmeneltä oli varuskunnassa pimeätä ja rauhallista. Nukkumaan mennessään Ursula ajatteli, että hän oli jo ennättänyt rakastua tähän hyvi järjestettyyn, toverilliseen sotilaselämään. Se oli nyt tästä lähtien hänen maailmansa. Ja hän kuului siihen!"

Tammi, 1958
Sivuja: 151
Alkuteos: Cherry Ames, Chief Nurse
Suomentanut Johannes Prinkki

Ursula ylihoitaja (Ursula #4)

Tällä kertaa Ursula seikkailee Tyynenmeren saarilla hoitamassa sotilaita. Hän toki törmää ennakkoluuloihin saadessaan kuulla heti kättelyssä tiukkapipoiselta eversti Pillsbeeltä olevansa hiukan liian nuori ja kaunis ollakseen sopiva vastuuseen mutta Ursulapa päättää todistaa everstille ettei koiraa ole karvoihin katsominen. Mukana on tietysti tyttökirjoihin sopivaa hupsuttelua ja pesän rakennusta, reippaat sairaanhoitajat päättävät ensitöikseen mm. somistaa leirin. Pidän kuitenkin Ursulan ihmisläheisestä otteesta jossa henkinen piristys on ihan yhtä tärkeää kuin ruumiin hoitaminenkin.

Tässä kirjassa tunnelma onkin jo sotaisampi ja jännitystä piisaa mukavasti kun vihollisen epäillään kehittäneen uuden aseen. Myös salaisen viidakkoleirin tunnelma on mielikuvitusta kutitteleva, mm. hajusaippualla kuurattu parakki ja muut kotileikkiin innoittavat kohdat hymyilyttivät.

"Täydellisesti varustettu sairaala, joka yhtäkkiä putkahtaa maasta keskelle viidakkoa! Ursula ihmetteli. Hän ajatteli, miten suurta helpotusta sotilaat mahtoivat tuntea tietäessään, että läheisyydessä oli lääkintäyksikkö valmiina ottamaan heidät huostaansa. Hän tunsi äkkiä kiitollisuutta siitä, että oli sairaanhoitaja - ei vain siksi, että seikkailu kiehtoi, vaan sen tähden, että hän saisi pelastaa ihmishenkiä ja suoda lohtua. Hänen tummat silmänsä loistivat."

Tammi, 1958
Sivuja: 151
Alkuteos: Cherry Ames, Chief Nurse
Suomentanut Johannes Prinkki

Ursula lentää (Ursula #5)

Ursulan sotaiset tunnelmat jatkuvat kun neitonen valmistuu lentäväksi hoitajaksi jonka tehtävä on olla mukana lentokoneessa evakuoimassa haavoittuneita. Nainen tovereineen päätyy Iso-Britanniaan ja tositoimiin. Täytyy tunnustaa että nautin näistä Ursulan sotaseikkailuista sillä niistä löytyi tummempiakin sävyjä jotka toivat hieman särmää tyttökirjan suloiseen reippauteen. Sotakuvaus tuntui riittävän uskottavalta ja jänniä käänteitäkin riitti - tämä oli yksi suosikkikirjoistani sarjassa!

"Matkustan minne tahansa, missä tiedän sotilaiden tarvitsevan minua, Ursula ajatteli vakavasti. Minne tahansa, missä voin pelastaa ihmishenkiä. Myötätunto ja epämääräiset hyvät aikomukset eivät olleet kylliksi hänelle. Ursula tiesi, että vain sairaanhoitajat saattoivat antaa apua ja lohtua ja toivoa niille, jotka niin kovin sitä tarvitsivat."

Tammi, 1958
Sivuja: 152
Alkuteos: Cherry Ames, Flight Nurse
Suomentanut Johannes Prinkki

Hitler's furies: German women in the Nazi killing fields (suom. Hitlerin raivottaret) / Wendy Lower

Wendy Lowerin kirja Hitlerin raivottarista nappasi huomioni ensimmäisen kerran Suketuksen tekstistä ja aihehan toki kiinnosti - en kai koskaan lakkaa ihmettelemästä mihin kaikkeen ihmiskunta oikein pystyy - niin hyvässä kuin pahassa.  Kuten arvata saattaa, aihe on raskas ja järkyttäväkin mutta toisaalta pidän tärkeänä myös sitä, että asiasta keskustellaan ja sitä tutkitaan. Ehkä jonain päivänä ymmärrämme paremmin.

Wendy Lowerin kirja esittelee joukon saksalaisnaisia, jotka esimerkiksi työnsä tai avioliittonsa takia päätyvät tekemään hirmutekoja toisen maailmansodan aikana. Kauhistelun ohella Lower nostaa esiin myös mielenkiintoisen näkökulman naisten itsenäistymisen kannalta, Hitlerin valtakaudella nimittäin myös naisten oikeuksia rajoitettiin; vain miehillä oli oikeus harjoittaa esimerkiksi juristin ammattia, arjalaisen naisihanteen valkyria oli kotiäiti. Kaiketi natseille työskentely tarjosi joillekin naisille myös valtaa ja vapautta miehiseen malliin?

Pidin Lowerin kirjassa naisten kohtaloiden seuraamisesta (joskin höttöinen pääni ei pystynyt ihan pysymään perässä jokaisen naisen kohdalla) ja etenkin sodan jälkipuinti osoittautui kiinnostavaksi, moni naisista vaikuttaa käyttäneen naiseuttaan hyväkseen selvitäkseen sotarikoksistaan. Itse pohdiskelin myös sitä, millainen näiden naisten elämä olisi ollut ilman natsipuoluetta - olisivatko väkivalta, viha ja kylmyys kuitenkin näkyneet, kuinka moni olisi elänyt täysin normaalia elämää? Millainen lapsuus ja nuoruus näillä naisilla oli, kuinka paljon ympäristön vaikutteet painoivat vaa'assa? Kysymyksiä heräsi, olisin mieluusti lukenut ja pohdiskellut näitä enemmänkin.

Suketuksen tavoin minäkin hiukan kummastelin sitä kuinka kirjassa kauhisteltiin sitä, kuinka juuri naiset olivat syyllistyneet moisiin kauheuksiin. Kirjassa kuvatut asiat olivat nimittäin karmeita - samantekevää oliko tekijänä mies vai nainen - äitikin!

First Mariner Books, 2013
Sivuja: 288

Henrik VI, osat I-3 / William Shakespeare

Kiitos Conn Igguldenin Myrskylinnun, uuden Ruusujen sotaan sijoittuvan kirjasarjan, innostuin palaamaan Shakespearen pariin. Halusin nimittäin lukea kuinka millainen näkemys kuningatar Elizabethin aikaan vallitsi näistä sotaisista suvuista, joiden jälkeläinen kuningatar itse oli.

Henrik VI on kolmiosainen näytelma, joka alkaa nuoren Henrikin luovuttaessa Englannin Ranskalta valloittamia alueita takaisin vastineeksi rauhasta ja morsiosta, Margareeta Anjoulaisesta. Haaskalinnut lentelevät jo heikon kuninkaan yllä ja valtapeli alkaa. Tarina päättyy Yorkin suvun valtaistuimelle nousuun, mistä kertomus jatkuukin Richard III:n niteessä.

Toisin kuin näytelmän nimi antaisi ehkä olettaa, on Henrikin osa pieni, hän on enemmänkin taustalla oleva henkilö jonka voimattomuus aiheuttaa myrskyn. Omaksi suosikikseni nousi näytelmän keskimmäinen osa, joka oli suorastaan koukuttava. Osa ansiosta kuuluu varmasti Matti Rossin ansiokkaalle suomennokselle jonka ansiosta Bardin säkeet ovat helpommin nykylukijan ymmärrettävissä, sillä Shakespearen tekstihän on nokkelaa, vahvaa ja kaunista. Hän kuvaa loistavasti vallanhimoa ja juonittelua, onnistuen samalla sekä liikuttamaan että naurattamaan lukijaa. Tekstin sodanvastaisuus on ajankohtainen aihe nykyäänkin.

Warwick (Henrik VI, osa 1)
"Ja näin ennustan: se kiista, joka täällä tänään
jakoi meidät puolueiksi,
ruusuja nyt keskinäiseen sotaan kannustaa
ja haudan yötä tuhansille ennustaa."

Näytelmässä naishahmoja mukana vain kourallinen eikä kirjailija päästä heitä helpolla, mm. herttuatar Elinor ja kuningatar Margareeta kuvataan melkoisina korppikotkina. (Vaiko olivatko he sittenkin vahvoja naisia miesten maailmassa?)  Peukutan myös sitä kuinka mm. sotaisasta kuningattaresta näytetään myös toinen, rakastavampi ja herkempi puoli rakastettunsa Suffolkin seurassa.

Margareeta Suffolkille (Henrik VI, osa 2)Kunpa voisin painaa suudelmani käteesi
kuin sinetin, niin että sitä saisit katsella
ja muistaa nämä huulet, joiden kautta
tuhat huokausta kulki sinun tähtesi.
Mene, että ymmärtäisin mitä suru on;
kun seisot siinä, voin vain aavistella,
nautiskella siitä, mikä kohta puuttuu.

WSOY:n Shakespeare-sarja on nautittavaa, hienoa että myös näin vanhojen teosten uudelleen suomentamiseen pistetään edelleen paukkuja, näin uusikin sukupolvi voi löytää näytelmien hienouden. Onnistuneita ovat myös kirjojen alussa olevat esipuheet, joissa Tuomas Heikkilä ja Ritva Siikala avaavat näytelmän maailmaa, myös tekstissä olevat alaviitteet auttavat lukijaa Shakespearen tekstin saloissa. Tätä haluan lukea lisää - minkähän ottaisin teoksen ottaisin seuraavaksi?

(Osat 1, 2, 3)
WSOY, 2010, 2007, 2007
Esipuhe Tuomas Heikkilä, Ritva Siikala, Ritva Siikala
Suomennos Matti Rossi
Alkuteos: Henry VI, part one, Henry VI, part two, Henry VI, part three

PS. Eiköhän näillä näytelmillä heru Kirjabingosta piste ruudusta Klassikko?!

Ruusujen sota: Myrskylintu / Conn Iggulden

No niin, sorruin taas vanhaan paheeseeni - historiallisiin romaaneihin jotka sijoittuvat Englantiin Sille Tietylle Aikakaudelle. Aikoinani intoilin vain Tudoreista mutta nyt olen jo sujuvasti siirtynyt Ruusujenkin sodan puolelle. Tällä kertaa kutinaani lievittää Conn Iggulden, jonka Tsingis Kaani -trilogialla olen herkutellut aiemmin. Olin hivellyt englanninkielisen kirjan kultaista kantta jo aiemmin Tukholman reissullani mutta lopulta päätin odottaa suomennosta.

Myrskylintu piirtää lukijalle kuvan siitä, miksi ja millaisista asetelmista Ruusujen sota syttyi. Vähän samalla asialla on ollut myös heppu nimeltä William Shakespeare ja luulenkin että nyt olisikin hyvä lukea Henrik VI ja vertailla sitä eroaako Bardin näkemys Igguldenin omasta. Sankarikuningas Henrik V:n kuolema jättää valtakunnan hänen nuoren poikansa Henrik VI:n heikkoihin käsiin. Haaskalinnut alkavat jo kaarrella ja kaiken keskelle päätyy Margareeta, tuore kuningatar joka yrittää epätoivoisesti tukea sairaalloista miestään.

Iggulden tekee hyvää työtä taustoittaessaan Ruusujen sotaa eikä eri luokkiakaan unohda, oli mielenkiintoista kuulla vaihteeksi myös tavallisen kansan tunnoista, esim. Philippa Gregoryhan keskityy omassa Ruusujen sota -sarjassaan vain yläluokan murheisiin. Kirjailija on tehnyt myös hyvää työtä pitäessään henkilögallerian selkeänä mikä ei ole lainkaan pikkujuttu kun Edmundeja, Anneja, Henryjä ja Margareteja vilisee sukupuussa hurjasti.

Kirja etenee mukavan vauhdikkaasti ja koukuttavastikin, tosin en ole ehkä täysin objektiivinen arviossani... Olin iloinen huomatessani että kirjailija jatkaa mielenkiintoisten ja vahvojen henkilöiden esiin nostamista, esimerkiksi Margareeta Anjoulainen on vaikuttanut jo aiemmissa ko. ajanjaksoa kuvaavissa teoksissa erittäin mielenkiintoiselta hahmolta ja tässä teoksessa hän vaikuttaa reilusti inhimillisemmältä kuin esimerkiksi The Lady of the Riversissa. Googlettelustani huolimatta en onnistunut löytämään tietoa siitä, milloin sarjan toinen kirja ilmestyy - harmillista, koska näitä tarvitsisi saada pian lisää!

Otava, 2014
Sivuja: 492
Alkuteos: War of the Roses. Book one: Stormbird
Suomentanut Ilkka Rekiaro

Talvi-iltain tarinoita 3 / Zacharias Topelius

Talvi alkaa olla jo takanapäin mutta päätin silti jatkaa vielä ainakin yhden niteen verran Talvi-iltain tarinoiden parissa, olen nimittäin alkanut mielistyä satusedän kertomuksiin. Kansien välistä kun on löytynyt suorastaan koukuttaviakin helmiä! Sarjan kolmannessa osassa on kaksi tarinaa: Suomen herttuatar ja Kulta-aave, jotka pelkästään nimiensä perusteella vaikuttivat siinä määrin kiintoisilta että raahasin kirjan mukaani jopa kampaajalle ja myönnän että aika kului kirjan parissa paremmin kuin kulahtaneiden Seiska-lehtien.

Suomen herttuatar pohjautuu todelliseen historian henkilöön, Eva Mertheniin, joka Pikku vihan aikana (1741-1743) oli Turussa vaikuttava kaunotar. Jaakko Keithin miehitettyä Turun tuli Evasta tämän avopuoliso, jota aikanaan tituleerattiin Suomen herttuattareksi.

(Totta tämäkin.)
"Pohjoismaalainen ei koskaan tunne olevansa niin tyytyväinen elämäänsä kuin hyvän aterian jälkeen. Ilman ruokaa ei tule iloisuudesta mitään. Mielet ovat velttoja, keskustelu sujuu kuin polvia myöten lumessa kahlaten, elämä näyttää sammuvalta takkavalkealta. Silloin kaikuu iloinen sanoma, että ruoka on pöydässä. Heti löytyy silloin olemassaolon salaisuus, ihmisen oikeudet, sukkeluuden suola, ja keskustelun sotkeutunut lanka selviää."

Eva Merthenin tarina oli kiinnostava, joskin luulen että suuri osa tarinan viehätyksestä muodostui nimenomaan siitä että kyseessä oli todellinen henkilö jonka vaiheet olivat kiinnostavat. Minun makuuni Topeliuksen Eva oli hiukan turhankin hyveellinen ja uskonnollinen ollakseen samaistuttava, toisaalta nainen kuitenkin teki elämässään rohkeitakin valintoja joten kiinnostukseni säilyi läpi tarinan. Olen jostakin saanut päähäni sellaisen ajatuksen että Topeliuksen kirjat olisivat "säädyllisiä ja somia" kertomuksia ja ällistyn ja ihastun joka törmätessäni aiheisiin joiden kuvittelen olleen aikanaan hieman rajumman puoleisia. Hienoa!

Kirjan toinen tarina, kulta-aave, on vaikea luonnehdittava: se voisi olla jonkinlainen kummitusjuttu, tarina liike-elämästä tai kahden suvun kilpailusta, romanssikin, mutta ehkä vahvimmin se on tarina ahneudesta. Kulta-aaveen keskiössä on kaksi vanhaa, keskenään kilpailevaa kauppiassukua, Halmit ja Gråbergit. Ja miksei komissaari Sten Halm siedä edes keltaista väriä silmissään?

Toiveeni olivat korkealla kulta-aaveen kohdalla, edellisten kirjojen perusteella Topelius vaikuttaa nimittäin oivalta kummitusjuttujen kirjoittajalta. Tarinan edetessä mielialani kuitenkin laski kun tajusin tarinan keskittyvän enemmän liike-elämään ja ennenkaikkea sen moraaliin. Tarinan nuori pari, Lauri Roderick ja Liisukin osoittautuivat vähän liian kilteiksi ollakseen kiinnostavia ja uskontoakin kertomukseen mahtui minun makuuni vähän turhan paljon. Kulta-aave ei siis ollut minun juttuni.

(Näin Topelius kuvailee nuorta Lauri Roderick Gråbergiä.)
"Kaksikymmenvuotiaana hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin moni muu hänen asemassaan oleva rikkaan miehen poika: elämän kysymysmerkki, hetken leikkikalu, peräsintä vailla oleva purjehtija, joka huoletonna antoi tuulen ajella itseään kohti tulevaisuuden äärentöntä valtamerta, mikä auringon valaisemana aukeni hänen eteensä.

WSOY, 1975 (Seitsemäs painos)
Sivuja: 413
Suomentanut Ilmari Jäämaa

Kirjan kansa / Geraldine Brooks

Kun kirjalla on tällainen nimi, ei lukutoukka pysty sitä vastustamaan! Tämä kaunokainen osui mukaani kirjastoreissullani, enkä voinut jättää kirjaa lainaamatta etenkin kun muistan Leena Lumin tätä lämpimästi suositelleen. Ihan ensimmäiseksi täytyy muuten kehua kantta - mitä kauemmin sitä katselen, sitä enemmän se miellyttää silmääni. Hauras, lähes läpikuultava paperi näyttää niin kauniilta... Kirjan kansa onkin mielestäni oiva valinta vanhan kirjan arvostuspäivän nostokseni, sillä tämä kirja on lukemisen arvoinen!

Kirjan kansa seuraa kauniisti kuvitetun Sarajevon haggadan tarinaa. Haggada kuvaa juutalaista pääsiäistraditiota. Jugoslavian sota on päättynyt ja australialainen asiantuntija Hanna Heath kutsutaan tutkimaan kirjaa runneltuun kaupunkiin. Kirjan myötä Hanna sukeltaa Haggadan ja juutalaisuuden traagiseen historiaan. Kirja vie lukijansa matkalle vuosisatojen halki, aina Sarajevosta Casablancaan saakka.

Kirjassa vuorottelevat kauniisti Hanna ja nykyhetki tutkimuksineen sekä mennyt aika. Jokainen tahra, karva, puuttuva solki kertoo oman tarinansa. Nämä historian palaset olivat kirjan vaikuttavinta antia jota sydän särkien seurasin. Lukija viivähtää vain hetkisen kerrallaan historiassa, kohtalot jäävät auki mutta ne ovat luettavissa rivien väleistä. Tarinoista voimakkaimmin jäljen jätti kertomus Tarragonasta ja naisesta joka opiskelee salaa.

"Missä poltetaan kirjoja siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä." -Heinrich Heine

Kirjan kansa sai mielikuvitukseni laukkaamaan ja turvauduin myös Googlen apuun, sillä Sarajevon Haggada on todellinen kirja ja vaikka Kirjan kansan tarina fiktiota onkin, liippaa se melko läheltä oikean Haggadan historiaa. Osittain tästä syystä valitsin Kirjan kansa Vanhan kirjan arvostuspäivän nostokseni, voinhan näin nostaa esille kaksi vanhaa kirjaa sekä arvokkaan viestin ihmisyydestä. Brooksin Haggadaa nimittäin ovat olleet pelastamassa tuhoilta monet eri uskontokuntiin kuuluvat henkilöt mikä antaa toivoa koko ihmiskunnalle. Rakkaus kirjoihin ja lähimmäisiin tekee maailmasta ainakin pikkuisen paremman paikan!

"Kirja on tietenkin enemmän kuin materiaaliensa summa. Se on ihmisen mielen ja käden luoma artefakti. Lehtikullan takojat, pigmenttien jauhajat, kirjurit, kirjansitojat, näiden ihmisten kanssa viihdyn parhaiten. Toisinaan, hiljaisina hetkinä, nuo ihmiset puhuvat minulle. He antavat minun nähdä, mikä heidän tarkoituksensa oli, ja se auttaa minua tekemään työni."

Tammi, 2009
Sivuja: 419
Alkuteos: The People of the Book
Suomentanut Arto Schroderus
Kirjasta lisää: Lumiomena, Leena Lumi, Oota mä luen eka tän loppuun

Paperilla ja valkokankaalla: Markus Zusakin Kirjavaras

Osallistuin Blogatin ja SF Film Finlandin kampanjaan jossa sain luettavakseni Markus Zusakin Kirjavarkaan sekä liput elokuvaan, joka saa Suomen ensi-iltansa 4.4.2014. Kirjavaras on minulle entuudestaan jo tuttu blogini alkuajoilta ja se on jäänyt mieleeni voimakkaasti ja positiivisesti ja siksi olikin kiinnostavaa tarttua kirjaan uudelleen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan ja sen kertojana toimii Kuolema, joka noina aikoina on kovin kiireinen. Tarinan keskiössä on nuori Liesel-tyttönen, kirjavaras ja sanojen rakastaja, jonka elämää Kuolema jää hetkeksi seuraamaan.

Kirjavaras teki vaikutuksen myös toisella lukukierroksellaan, tällä kertaa erityisesti Kuolema jäi mieleeni ja etukäteen pohdinkin kuinka tämä kirjailijan hieno oivallus on saatu toteutettua elokuvaan. Tällä lukukerralla vaikutuin myös siitä, kuinka Zusak kuvasi tavallisten saksalaisten elämää sodan kuohuissa. Rintamalla miehet ehkä kuolevat, mutta silti lapset leikkivät ja nuori poika haaveilee suudelmasta. Kirjavaras onkin vaikuttava kokonaisuus kauheuksia, rakkautta ja lämpöä, lapsuutta ja uhan vääjäämätöntä lähestymistä. Kirja on koskettava mutta jollain tapaa juuri Kuolema pehmentää kertomusta ja tekee siitä helpomman lukijalle lähestyä. Oman mainintansa ansaitsevat kirjasta löytyvät piirrokset sekä Lieselille kirjoitettu kuvitettu satu - mahtavia!

Kirja sai minut miettimään samoja teemoja kuin Monuments Menkin, nimittäin kulttuuria ja historiaa, jotka sodan jaloissa tuhoutuivat. Ihmisten järjestelmällinen tuhoaminen on järkyttävää mutta myös ajatus ihmisten ajatusten ja luovuuden hedelmien tuhoamisesta tuntuu todella pahalta. Kuinka jonkun elämän työ, ylpeys, tarina palaa savuna ilmaan...

Kirja perustuu tositarinaan, nimittäin Markus Zusakin omien vanhempien sotakokemuksiin. Pidän ajatuksesta että kirjavaras on todellinen henkilö, ehkä meidän vuosituhannellamme hän olisi kirjabloggari?

Sain kampanjan mukana myös liput Kirjavaras-elokuvaan, jonka aion ehdottomasti käydä katsomassa jahka se leffateatteriimme rantautuu, erityisesti mainion Geoffrey Rushin roolisuoritusta. Siitä luvassa siis luvassa raporttia myöhemmin!

EDIT: Nyt on leffakin katsottuna ja kelpo pätkähän tuo oli, olkoonkin että kirja teki tässäkin tapauksessa voimakkaamman vaikutuksen. Elokuva on kaunis ja koskettava, näyttelijäkaartikin oivallinen. Arvasin että Geoffrey Rush ja Emily Watson tekisivät hyvää jälkeä mutta totta puhuen suuren osan elokuvasta ihastelin nimiroolissa olevan Sophie Nélissen lautasen kokoisia silmiä ja kauniita kiharoita. Kirjavarkaan viesti on vahva ja tärkeä - sodissa aina vastapuolellakin on ihmisiä, ihan tavallisia ihmísiä.

Otava, 2014
Sivuja: 558
Alkuteos: The book thief
Suomentanut Pirkko Biström
Saatu arvostelukappaleena

Lady Almina and the Real Downton Abbey: The Lost Legacy of Highclere castle / Fiona Carnarvon

Lady Alminan tarina tarttui mukaani matkalta, alelaarista löytynyt pokkari vaikutti takakannen perusteella oivalliselta matkakaverilta Downton Abbeytä rakastavalle lukutoukalle joka on myös kiinnostunut muumioista (nimi Carnarvon on varmaan monille historiantunneilta!) mutta toisin kävi. Tarina tuntui väsyneestä matkalaisesta sittenkin turhan kuivalta - onneksi lentokoneissa voi katsella myös leffoja!

Vuonna 1895 Almina, nuori epämääräisen syntyperän omaava mutta onnekseen rikas nainen avioituu jalosukuisen Carnarvonin kreivin kanssa ja muuttaa Downton... eikun Highcleren linnaan. Seuraa edustamista, talouden pyörittämistä, matkoja, muutama lapsikin. Sodan aikana Almina löytää tarkoituksensa sairaanhoidosta. Siinäpä se pähkinänkuoressa.

Lady Alminan tarina on pohjimmiltaan kertomus tytöstä, jolle aika usein elämässä käy hyvin ja ehkä osittain siksi se ei oikein jaksa lumota kuulijaansa. Monestihan lukijaa kiinnostavat henkilöiden kokemat vaikeudet ja niiden voittaminen, erilaiset säröt täydellisyydessä jotka kenties johtavat kehittymiseen. Almina kuitenkin vaikuttaa olleen kaunis ja rikas nainen, joka sai avioliiton myötä myös arvonimen ja aseman ja jonka perhe-elämä vaikuttaa olleen kitkaton ja onnellinen. Tarttumapintaa täydellisyyteen jää vähänlaisesti.

Tai ehkä yksi syy onkin kirjoittajan, joka on nykyinen kreivitär Carnarvon ja ehkä siis jo perhetaustansakin takia siloittaa kuvaa miehensä sukulaisista. Kirjasta nimittäin löytyi myös mielenkiintoinen lausahdus jossa viides jaarli mainitsee ohimennen Alminan kärsineen hysteriasta, tätä on hoidettu kohdun poistolla. Mitään muuta viitettä ei kirjassa asiasta ole vaikka voisinkin kuvitella asian olleen ehkä suurikin alle 30-vuotiaalle Alminalle.

Kirjan rakenne onkin harmittavan epätasainen, lähes puolet kirjasta käsittelee ensimmäistä maailmansotaa ja siellä sotineita sukulaisia tai oman kartanon poikia, jättäen Alminan jokseenkin taustalle. Tarina päättyy vuoteen 1925, jättäen siten lähes puolet Alminan elämästä käsittelemättä. Muutama, lukijan uteliaisuutta kutkuttava asia mainitaan ohimennen, mutta näyttää siltä että kirjailijan näkökulmasta Almina on lakannut kiinnostamasta häntä tämän poistuttua Highclerestä. Sanoisinkin että kirja näin jälkikäteen tuntuukin ennenkaikkea Highcleren linnan mainokselta kuin aidosti aiheesta kiinnostuneelta elämäkerralta, kontrasti esim. hiljattain lukemani Tove Janssonin elämäkerran välillä ei juuri voisi olla suurempi. Harmillista.

"Almina was still only 22-years old and, as usual, her life seemed charmed. She had a beautiful, healthy baby boy - she was unassailable. Nothing looked too difficult for Almina. She has accomplished everything she'd put her mind to, had a good fortune to be pretty as well as rich, met a man whom she loved and who loved her, lived exactly as she pleased. She was a Countess, a wife and now a mother."

Luulenpa että nappaan kirjalla pisteen Ihminen sodassa-haasteesta, sillä noin puolet kirjasta on ensimmäisen maailmansodan ja Alminan Highclereen perustaman sotilassairaalan kuvausta. 

Hodder & Stoughton, 2011
Sivuja: 310

Koti / Toni Morrison

Hiphei, kirjastosta löytyi uposen uutta Toni Morrisonia! Aikaisemmat Morrison-kokemukseni ovat olleet
hienoja ja jättivät nälän nobelistin kirjoihin. Pieni kirja tuntui kevyltä käsissäni mutta sen sisältö oli kaikkea muuta kuin heppoinen!

1950-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuvan Kodin päähenkilöinä ovat Moneyn sisarukset Frank ja Cee. Frank palaa sodasta näennäisesti yhtenä kappaleena mutta sodan tapahtumat ja syyllisyys vaivaavat miehen mieltä. Hän saa viestin jossa kerrotaan Cee-siskon olevan kuolemanvaarassa ja lähtee tekemään matkaa kohti kotia ja Ceetä.

Koti osoittautui pieneksi ja väkevätunnelmaiseksi kirjaksi tummine sävyineen. Aikaisemmin olen lukenut Morrisonilta orjuutta käsitteleviä teoksia ja tämän kirjan modernimmat, erilaiset teemat hieman yllättivät. Kodin punaisena lankana taitaa olla - ihan kuten otsikossa sanotaankin - koti, perhesiteet, itsensä etsiminen, sotatraumat ja syyllisyys. Siinä sitä onkin, suuria asioita näin pienessä paketissa! Koti onkin kiihkeä kirja ja on hyvä että se on näin lyhyt, pidempänä se ehkä jo pakahduttaisi.

Koti ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin Minun kansani, minun rakkaani joka veti ihon kananlihalle eikä mennyt iholleni samalla tavalla kuin Mercy - huikeita lukukokemuksia molemmat. Ehkä tästä syystä olen hitusen pettynyt lukemaani, odotan kaiketi Morrisonin vetävän maton jalkojeni alta jokaisella kirjallaan eikä se ehkä oikeasti ole kuitenkaaan mahdollista.

"Mikset pitänyt kiirettä? Jos olisit rientänyt paikalle ripeämmin, olisit voinut auttaa sitä ukkoa. Olisit voinut kiskoa hänet takaisin kukkulan taakse, kuten kiskoit Mikenkin. Ja entä kaikki ne tappotyösi jälkeenpäin? Kun naiset juoksivat lapsiaan retuuttaen. Ja se vanha jalkapuoli mies, joka hyppeli kainalosauvalla tiensyrjällä ollakseen hidastamatta toisia, vikkelämpiä? Sinä posautit hänen kallonsa puhki, koska uskoit sen hyvittävän Miken housujen jäätyneen virtsan ja kostavan hänen äitiä sopertavat huulensa. Kävikö niin? Tepsikö se?"

Tammi, 2014
Sivuja: 133
Alkuteos Home
Suomentanut Seppo Loponen

Monuments men: historian suurin taideryöstö / Robert M. Edsel, Bret Witter

Kävimme herra Norkun kanssa jokunen viikko sitten katsomassa tositapahtumiin perustuvan Monuments Men -elokuvan joka herätti mielenkiintoni myös elokuvan rinnalla ilmestyneen kirjan lukemiseen. Olin alkuun epäileväinen jaksaisiko kirja kiinnostaa, natsien pahoista teoista kun on kirjoitettu melkoisesti.

Monuments men kertoo toisen maailmansodan aikana perustetusta armeijan ryhmittymästä, jonka tehtävä oli huolehtia siitä että mahdollisimman suuri osa taide-esineistä ja historiallisista rakennuksista säästyisi sodan tuholta ja palautettaisiin oikeille omistajilleen. Tehtävä vaikutti toivottomalta, natsit olivat vieneet mukanaan lähes kaikki Euroopan merkittävät taideteokset ja Monuments Men -ryhmä itsessään koostui vain kourallisesta miehiä, joille armeija ei juurikaan voinut nimetä resursseja. Pelastustyön mittakaavaksi voisi antaa vaikkapa erääseen kaivokseen kätketyn saaliin, jossa oli mm. 6577 maalausta, 181 laatikollista kirjoja, 137 veistosta ja 79 korillista esineitä - haarniskojen, arkistopapereiden ja muun lisäksi.

Monuments men oli kirjana tehokkaan tietopitoinen mutta silti viihdyttävä. Kirjaan on raakojen faktojen lisäksi liitetty mm. monumenttimiesten kirjeitä rintamalta, jotka minulle olivat ehkä jopa kirjan parasta antia. Voin niiden kautta ehkä aavistaa hiukan paremmin miltä tuntuu olla rintamalla, kaukana rakkaista ihmisistä. Kirjassa ei luoda kovin selkeitä henkilökuvia, parhaiten esiin nousevat Stout, Rorimer ja nuori Ettlinger, muiden miesten jäädessä taustalle. Tämä jonkin verran häiritsi lukukokemustani vaikka kyse tietokirjasta onkin.

Kirja herätti minut pohtimaan niin yksilön rohkeutta kuin taiteen merkitystä ihmisille. Jäin miettimään sitä kannattaako taiteen puolesta kuolla, onko yksittäisen ihmisen henki arvokkaampi kuin taideteos joka on ehkä innostanut monia? Sota tuntui lukemisen jälkeen entistäkin mielettömämmältä, ajattelin menetettyjä henkiä, tuhottuja taideaarteita, historian palasia jotka ovat korvaamattomia. Sydämeni vuosi verta ajatellessani kuinka natsit olivat polttaneet jälkeen jättämiään teoksia jottei kukaan muukaan saisi niitä. Ja ajatuskin kirjarovioista on tuskallinen...

Elokuva noudatti melko mukavasti kirjan tapahtumia vaikka luonnollisestikin joita kohtauksia oli dramatisoitu tai karsittu liittämällä yhteen useampia tapaus ja onpa monumenttimiesten nimetkin muutettu. Leffan näyttelijäkaarti on komea (ihan kirjaimellisestikin, alan vihdoinkin ymmärtää miksi Clooneytä niin kehutaan...) ja onnistuu tuomaan tarinaan myös huumorin pilkahduksia, joista itse pilkahduksia. Minun luku- ja katselukokemuksessani molemmat teokset putoavat kategoriaan Ihan kiva, sillä ne eivät tarjoa mitään ikimuistoista mutta ovat sinällään ihan kelpo ajanvietettävä ja herättävät ajatuksiakin.

"Koko toistaiseksi vapautetulta alueelta Bretagnen rannikolta Saksan rajoille kaikki arvokkaimmat taideteokset olivat tyystin kadonneet. Kaikki suurten taiteilijoiden - Michelangelon, Rafaelin, Rembrandtin, Vermeerin - teokset loistivat poissaolollaan. Mutta jossakin niiden oli oltava.

Kadoksissa oli myös uskonnollisia pyhäinjäännöksiä, toorakääröjä, kirkonkelloja, lasimaalausikkunoita, koruja, arkistoja, gobeliineja, historiallisia esineitä ja kirjoja. Liikkeellä oli jopa sellaisia huhuja, että Amsterdamin kaupungin raitiovaunut olisi varastettu."

Minerva, 2014
Sivuja: 544
Alkuteos: The Monuments Men. Allied Heroes, Nazi Thieves and the Greatest Treasure Hunt in History.
Suomentanut Jutta Jarvansalo, Antti Posti
Kirjasta lisää: The Monuments Men

Kuudes mies / John Boyne

Päädyin lainaamaan John Boynen Kuudennen miehen oikeastaan puhtaasti haastepisteiden toivossa. Vaikka olenkin pitänyt toistaiseksi kaikista lukemista John Boynen teoksista, olin arkaillut tähän kirjaan tarttumista sen sotaisen aiheen takia. Miesten ystävystyminen taisteluiden lomassa ja sotaan liittyvät moraaliset dilemmat toki ovat kiinnostavia mutta myös aika raskaan tuntuisia aiheita. Olisi kuitenkin pitänyt arvata että John Boyne osaa keittää näistäkin aineksista aika hyvän sopan...

Tarina alkaa syyskuusta 1919. Sota on päättynyt ja siitä hengissä selvinnyt Tristan matkaa Norwichiin palauttamaan menehtyneen aseveljensä Willin kirjeitä tämän sisarelle. Takaumien kautta seurataan Willin ja Tristanin ystävystymistä, kouluttautumista sotilaaksi sekä aikaa juoksuhaudoissa. Kovin paljon en kirjan juonesta voi sanoa paljastamatta muutamia tärkeimmistä käänteistä mutta ihan tyypillisimmästä sotatarinasta ei ole kyse. (Ja varoituksena kiinnostuneille, kirjan takaliepeen teksti sisältää ainakin allekirjoittaneen mielestä jo spoilereita. Mur.)

Kuudes mies osoittautui yllättävänkin vetäväksi luettavaksi, sen rankoista aiheista huolimatta. Kirjan tunnelma on alakuloinen, pinnan alla piilee paljon. Boyne tuo tehokkaasti esiin sodan ankean arjen: loiset, rotat, mudan, kauhuihin tottumisen. Tristanin persoona oli kiehtova ja taidolla luotu, hänen iholleen oli helppo päästä. Kirjan realistisuuden myötä tulin myös heittäytyneeksi mukaan sen moraalisten kysymysten pohdintaan. Mietin aseistakieltäytymistä ja Williä, sitä olisiko minulla rohkeutta todella seistä vakaumukseni - olipa se kuinka epäsuosittu tahansa - takana. Ehkä ei, ei tuossa tilanteessa. Mietin sitä kuinka nuoria monia sotilaista oli ollut ja kuinka he olivat lähteneet sotaan kuin retkelle, seikkailemaan. Mietin suruviestejä, selviytymisen tuskaa ja sitä, kuinka turha juttu sota oikeastaan on. Ehkä Will oli sittenkin oikeassa.

Jäin pohtimaan myös käännöksessä esiintyvää termiä taisteluhauta joka minun korviini kuulostaa kovin vieraalta - juoksuhauta on minulle tutumpi termi. En tunne sotatermistöä kovin hyvin joten en tiedä onko taistelu- ja juoksuhaudalla jokin ero, pienen googletuksen perusteella tulkitsin että kyse on kenties on samasta asiasta.

Hieno kirja. Hyvä että se tuli luettua.

"Kaksikymmentä poikaa. Ja meitä palasi vain kaksi. Eräs joka tuli hulluksi ja minä. Se ei tarkoita että hän ja minä olisimme selviytyneet. Minä en usko selviytyneeni. Minua ei ehkä ole haudattu ranskalaiselle pellolle, mutta siellä minä viipyilen. Henkeni ainakin viipyilee. Minä ajattelen että hengitän ja siinä kaikki. Ja hengittämisen ja elossa olemisen välillä on vissi ero."

Bazar, 2011
Sivuja: 334
Alkuteos: The Absolutist
Suomentanut Laura Beck

Boxers, Saints / Gene Luen Yang

Tutustuin pari vuotta sitten Gene Luen Yangin sarjakuviin ja tykästyin niin että tulin lukeneeksi herran tuotantoa useammankin kirjan verran. Omaelämäkerrallista meininkiä oli tarjolla American Born Chinesessä sekä Level Upissa, mutta kiinnostavaa menoa nähtiin myös The Eternal Smilessä. Kun huomasin Mari A:n kirjablogista uusien sarjisten ilmestyneen kirjaston kokoelmiin, oli pakko pistää heti varaus vetämään. Sarjakuva Boksari-kapinasta ja suklaata - näistä on hyvä lauantai tehty!

Boxers kertoo tarinan Baon, nuoren maalaispojan näkökulmasta. Ulkomaiset paholaiset ovat tuoneet mukaan opiumin ja kristinuskon, jonka avulla kyläläisiä sorretaan ja pakotetaan luopumaan vanhoista rakkaista jumalista. Tyytymättömyys kasvaa vääryyksien myötä ja lopulta nuoret tarttuvat aseisiin ja päättävät marssia Pekingiin. Bao haluaa ajaa Kiinan yhtenäisyyttä uhkaavat ulkomaiset pois ja tehdä valtakunnasta jälleen vahvan ja yhtenäisen.

Saintsissa ääneen pääsee Boxers-tarinassa vilahtanut Vibiana, tyttö, joka omassa perheessään on alistettu, siinä määrin ettei tytölle ole edes annettu oikeaa nimeä. Nimen Vibiana, Neljäs Tyttö, saa vasta löytäessään kristinuskon. Halveksitulle Vibianalle kristinusko edustaa hyväksyntää. Baon tavoin Vibianakin toivoo Kiinalle hyvää, vain eri tavoin.

Kirjan piirrosjälki miellytti jälleen kerran silmääni ja pidin siitä kuinka Yang oli liittänyt tarinoihin myyttisiä elementtejä niin Kiinan kulttuurista kuin kristinuskostakin korostamaan uskon antamaa voimaa tavalliselle ihmiselle. Myös kirjakaksikon idea on hieno - tuoda esiin kapinan molemmat puolet ja se kuinka kansa pohjimmiltaan tahtoi samaa, parempia oloja ja maan yhtenäisyyttä, se vain tarkoitti heille eri asioita. Luin muutama kuukausi takaperin leskikeisarinna Cixin hieman hämmentävän elämäkerran, jossa tätäkin kapinaa sivuttiin ja nämä kirjat täydensivät tuota kokonaisuutta selkeällä ja silti kevyellä otteellaan.

Boxers
First, Second, 2013
Sivuja: 325

Saints
First, Second, 2013
Sivuja: 170