Akhilleen laulu / Madeline Miller

Voi minkä hyvällä tavalla oudon kirjan Madeline Miller onkaan kirjoittanut! Tai, en tiedä onko itse kirja varsinaisesti outo mutta kumman vahvasti se silti otti otteeseensa, huomasin pitkään lukemisen jälkeenkin olevani kirjan tunnelmissa ja miettiväni sen sisältöä. Taisipa Troijan kaupungin edustalla oleva ranta tulla uniinikin...

Tarinan kertoja on hyljeksitty ja hylätty prinssi Patrokles, joka lapsuuden epäonnisen tapauksen myötä joutuu kuningas Peleuksen, Akhilleen isän, hoviin. Pojat ovat kuin yö ja päivä: Patrokles rumaksi mainittu, hintelä, hiljainen ja taistelutaidoton, Akhilles taas sanalla sanoen loistava, silti juuri heidän välillleen syntyy yhteys. Akhilleen kohtalona on valita joko pitkä ja rauhallinen, mutta unohdettu elämä tai lyhyt ja kunniakas, legendaksi muodostuva elämä. Jumalatar-äitinsä Thetiin kunnianhimo ajaa Akhilleusta kohti kunniaa mutta vaa'an toisessa kupissa painaa Patrokleen toive siitä, että Akhilleus eläisi. Mutta sitten Paris ryöstää Helenansa ja syttyy Troijan sota ja loppu onkin historiaa...

Paljastettaakoon kirjan juonesta vielä sen verran, että kyseessä on kaunis ja riipaiseva rakkaustarina, mutta ei ihan siinä tavallisessa muodossaan, sillä Millerin tarinan rakastavaiset ovat Patrokles ja Akhilles. Miesten - poikien - välinen epäsuhta onkin se, joka tekee suhteesta niin kiehtovan.  Patrokles on kuin kaltoin kohdeltu koira, jolle Akhilleen kaltaisen tähden huomio tuntuu liki huumaavalta. Hän tuntuu katselevan prinssiä kuin harvinaista mestariteosta, niin ihmeellistä ja kaunista ettei se tunnu todeltakaan. Mutta rivien väleistä paljastuu vähitellen myös Patrokleen todellinen arvo, hän on kuin Akhilleen omatunto ja ehkä yksi harvoista, jotka välittävät aidosti miehestä eivätkä myytistä.

Akhilleen laulu oli kaunista luettavaa ja nautin kovasti Laura Lahdensuun käännöksestä. Myös itse tarina herätti paljon ajatuksia, pohdin mm. sitä millainen nykyajan Akhilles olisi ja kunnianhimoa, joka ajaa ihmisen suuruuteen mutta polttaa myös loppuun. Pidin kovasti kirjan rakkauskohtauksista, jotka olivat kauniita ja sensuelleja, siitäkin huolimatta että pääpari koostui tällä kertaa vain miehistä. Kirjasta jäi hyvä ja pitkäkestoinen jälkimaku, vielä viikko lukemisen jälkeenkin huomaan sen kolkuttelevan takaraivossani ja herättelevän ajatuksiani. Madeline Miller on Orange-palkintonsa ansainnut!

"Hän oli itsekin liekin kaltainen. Hän hehkui ja veti katseita puoleensa. Hänessä oli loistokkuutta, jopa hänen aamulla herätessään, hiukset takussa ja unisin kasvoin. Läheltä katsottuna hänen jalkansa näyttivät melkein ylimaallisilta: varpaat olivat täydellisen muotoiset ja jänteet värisivät kuin lyyran kielet." 

Basam Books, 2013
Sivuja: 454
Alkuteos: The song of Achilles
Suomentanut Laura Lahdensuu

Taras Bulba / Nikolai Gogol

Tuulessa soiden nyt kuuluu laulu kasakoiden. Säihkyvin kavioin he ratsastaa, sankareiden joukko kotiin palaa! Taras Bulba oli ihkaensimmäinen muttei ehkä viimeinen Gogolini. Nappasin kirjan kirjastosta oikeastaan siitä mitään tietämättä, nimi Taras Bulba vain kuulosti niin mielenkiintoiselta ja eksoottiselta. Voitaneen sanoa että olen huitelevainen lukija... Kasakkatarina kuitenkin pääsi yllättämään mielenkiintoisuudellaan ja oudolla, vähän humoristisen haikealla ja väkivaltaisella tunnelmallaan.

Taras Bulba on tarina vanhevasta ukrainalaisesta kasakasta, jonka nyt jo aikuistuneet pojat palaavat vuosien jälkeen koulusta kotiin. Poikien näkeminen nostattaa innon Bulbassa, hän haluaa siirtää vanhat, tutut taistelutaidot poikiinsa joten sotimaanhan sitä on lähdettävä. Äidin kyyneleistä huolimatta kolmikko ratsastaa tiehensä ja eipä aikaakaan kun jonkinmoinen sota on jo saatu syttymään.

Taras Bulba oli minulle pienoinen yllätys ja jopa vähän outokin lukukokemus, sillä en oikeastaan odottanut pitäväni tästä kirjasta. Kirjan maailma on ankara ja harmaa, elämä ei montaa ruusua kylvä Bulban perheen tielle. Aiheet ovat nekin rankkoja, kuolemasta antisemitismiin eikä naisen osakaan kovin herkullliselta vaikuta. Ja silti kirjassa on jotain lämmintäkin, ylpeääkin ja löydän minä täältä huumorinpilkkujakin jos ihan oikein luen.

Taras Bulba tuntuu melkein kuin vanhan sotaratsun joutsenlaululta. Vielä kerran on päästävä kylvämään tuhoa ja verta, kuolla ei voi rauhassa omassa kammarissa. Vielä kerran voi, yhdessä omien poikien kanssa, ratsastaa ja tuntea olevansa elossa. Vaikka Taras Bulba onkin vanha tervahousuinen jäärä, riitapukari ja röyhkimys, säälimätön julmurikin, mutta samaan aikaan hän on myös rohkea mies, joka taistelee sen puolesta mihin uskoo. Kuolema ei pelota, joskushan viikatemieskin on joka tapauksessa kohdattava. Jotain ihaitavan suoraselkäistäkin Bulbassa siis on, kaikista paheistaan huolimatta.

Gogol kuvailee myös kauniisti aroa ja Ukrainan maisemia, näissä kohdin tuntuu selvästi kirjailijan rakkaus omaan kansaan ja kotimaahan. Aro on tärkeä paikka Bulballe ja hänen pojilleen. Loppusanoissa kerrotaankin kirjailijan esi-isän olleen 1600-luvulla zaporogieversti vapaiden kasakoiden armeijassa - aivan kuin Taras Bulbakin.

"Ilma oli täynnä tuhansia erilaisia lintujen vihellyksiä. Taivaalla lekotteli liikkumattomana kokonainen pilvi haukkoja siivet levällään katse kohdistettuna liikkumatta heinikkoon. Laidemmalla lentäneen villihanhiparven huuto kajahti ties miltä kaukaiselta järveltä. Heinikosta nousi tasaisin siivenlyönnein töyhtöhyyppä ja kylpi nautinnollisesti ilman sinisissä aalloissa. Sinne se hävisi korkeuksiin ja häämötti vain mustana pisteenä. Nyt se käänsi siipiään ja välähti auringon edessä. Piru sinut periköön, aro, että oletkin kaunis!" 

Basam Books, 2010
Sivuja: 116
Alkuteos: Taras Bulba
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Ukraina

Yösirkus / Erin Morgenstern

Painiskelin pitkään tämän postauksen kanssa. Yösirkus oli minusta IHANA, ihan isoilla kirjaimilla. Mutta postauksen teksti ei ottanutkaan syntyäkseen, näytti siltä kuin Yösirkus olisi saanut minut sanattomaksi. Tiedättähän sen tunteen kun jokin ... ihanaa etkä oikein osaa tai edes halua perustella miksi, se vain on.

Eletään vuotta 1873. Legendaarisen taikuri Prosperon hylätty rakastettu päättää päivänsä oman kätensä kautta ja jättää taikurilla perinnöksi pienen tyttären, Celian. Tyttö osoittaa omaansa lahjoja magian suuntaan ja siksi Prospero päättää lyödä vetoa. Prospero ja harmaapukuinen mies päättävät aloittaa uuden Pelin kunhan toisen sopivan pelaajan löydyttyä. Myöhemmin sama mies adoptoi orvon Marcon. Vuosia myöhemmin kilpailijat kohtaavat toisensa Le Cirque des Rêvesissa, Unelmien sirkuksessa ja kohtalokas peli alkaa.

Yösirkuksen kieli oli minusta kaunista, koin kirjan tekstin hyvin visuaalisena ja monesti tuntuikin siltä kuin olisin nähnyt tapahtumat ja paikat, sen mystisen sirkuksen melkein silmieni edessä. Tein hiukan taustatutkimusta ja kävi ilmi, että Erin Morgenstern onkin myös kuvataiteilija, liekö siinä syy?

Kirja on samanaikaisesti lumoava, maaginen ja pikkuisen outokin. Kirjaa rytmittävät kohtalokkaan oloiset välitekstit, joissa Morgenstern kuvaa sirkusta itseään ja sen telttoja, jotka kirjan päähenkilöt, Celia ja Marco tarinan aikana luovat. Se, ja preesensissä tapahtuva kertominen luovat osaltaan illuusiota siitä, että lukija on hänkin Yösirkuksessa, uneksijana ja sivustakatsojana. Jo kirjan kansikin on osa mustavalkoisen taikasirkuksen outoa ja kiehtovaa tunnelmaa.

Yösirkus on ehdottomasti yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista.. Takavuosien mainosta mukaillen: "Niin hyvää, ettei sanotuksi saa".

"Sirkus saapuu varoittamatta.
Siitä ei ilmoiteta etukäteen, kaupungin lyhtypylväisiin tai ilmoitustauluille ei ilmesty julisteita, paikallisissa lehdissä ei ole mainostusta tai mainintaa. Se vain yksinkertaisesti on paikassa, joka vielä eilen oli tyhjä.
Korkealle kohoavat teltat ovat mustavalkoraidallisia. Missään ei näy punaista tai kultaa eikä lähistön puiden ja niittyjen vehreyden lisäksi muitakaan värejä. Koristeellinen takorauta-aita sulkee sisäänsä tämän värittömän maailman, lukemattomat erikokoiset ja -muotoiset teltat, harmaata taivasta vasten piirtyvät mustat ja valkoiset raidat. Ulospäin näkyvä vähä maaperäkin on maalilla, jauheella tai jollain sirkustempulla mustavalkoiseksi värjättyä.
...
Ja porttiin kiinnitettyä mustaa kylttiä, johon on maalattu valkoisin kirjaimin:
Aukeaa hämärän laskeutuessaSulkeutuu sarastuksen aikaan
Ihmiset ihmettelevät, minkälainen sirkus on auki vain öisin."

Basam Books, 2012
Sivuja: 400
Kirjasta lisää: Le Masque Rouge
So American: Massachutes

Epätavallinen lukija / Alan Bennett

Näin Lainan päivän kunniaksi päätin esitellä blogissani Epätavallisen lukijan. Se lienee oivallinen valinta kirjastojen juhlapäivään, löytäähän kirjassa itse Englannin kuningatar lukemisen viehätyksen - ja vielä kirjastoauton avulla.

Tämä Alan Bennettin teos on hurmaava pieni kirja lukemisesta ja se tuntui myös aidon oloiselta kuvaukselta Englannin kuningattaren poikkeuksellisesta etuoikeutetuksta ja eristetystä elämästä. Kirjan lukeminen onkin ajankohtaista myös siksi, että kuningatar viettää tänä kesänä 60-vuotishallitsijajuhlaansa, taannoisella Lontoon matkallani huomasinkin Diamond Jubileen näkyvän monissa kaupoissa.

Minä kiinnostuin kovasti kurkistuksesta nykymonarkian kaavamaisuuteen ja naureskelin sille, miten jokin niinkin pieni ja kepeä asia kuin lukeminen, voi järkyttää koko hovin elämää. Tätäkin enemmän jäin pohtimaan lukemista ja sitä, miksi luetaan. Minä tiedän lukevani koska haluan joko viihdyttää itseäni, oppia uutta tai vaikkapa paeta arkea hetkeksi. Jossain määrin lukemisestani on myös tullut tapa, en osaa oikein ajatellakaan vaikkapa matkaa ilman kirjaa. Mutta entäs silloin kun on kyseessä epätavallinen lukija? Sellainen, joka on käynyt melkein jokaisessa maailman maassa ja tavannut suuren määrän merkkihenkilöitä, jonka päivät ovat täynnä erilaista ohjelmaa. Kun on sellainen ihminen, josta yleensä kirjoitetaan kirjoja. Voiko sellainen ihminen löytää lukemisesta samanlaista iloa kuin minä, tavallinen tallaaja?

Voipa hyvinkin. Arkea se on kuningattarenkin arki ja samoin kuin muut lukijat, hän löytää lukemisen riemut ja hankaluudet selviämiskeinoineen. Kun aika ei riitä kaikkien ihanuuksien lukemiseen, saattaa flunssa tulla melkein kuin taivaan lahjana... Lukijana huomasin hymyileväni kuningattaren matkalle lukemisen maailmaan ja nyökytteleväni ymmärtävästi tai hyväksyvästi. Juuri noin se on!

Kuningattaren lukuinnostus saa aikaan hänen ympäristössään erikoisen reaktion, ihmiset ovatkin hämmentyneitä ja jopa hiukan lukemista vastaan! Lukeminen on toki tapa sulkeutua pois yhteisestä maailmasta, omaan sisäiseen, kirjan ja lukijan väliseen maailmaan, mutta saman tapaiseen tilaanhan pääsee vaikkapa juostessaan tai yleensäkin silloin kun tekee jotakin mitä rakastaa, siihen keskittyen. Kirjassa kuningatar päättää kuitenkin siirtyä sulkeutumisesta avautumiseen, hän haluaa alkaa kirjoittaa. Kirjan loppu on mielestäni mukavalla tavalla yllätyksellinen...

"Lukemisen viehätys, hän ajatteli, kätkeytyi sen puolueettomuuteen: kirjallisuudessa oli jotain ylevää. Kirjat eivät piitanneet siitä kuka niitä luki vai lukiko niitä kukaan. Kaikki lukijat olivat tasavertaisia, hän muiden mukana. Kirjallisuus oli hänestä kansainyhteisö, kirjaimet tasavalta."

"Hänestä lukemisessa oli jotain samaa. Sitä saattoi tehdä nimettömänä, yhdessä muiden kanssa. Ja hän, joka oli elänyt elämänsä muista erillään, huomasi nyt kaipaavansa sellaista suuresti. Näillä sivuilla ja näiden kansien välissä hän saattoi kuljeskella tuntemattomana."

Lopuksi mainostettakoon pikkuisen Kirjasto 10:n Lue & Kerro Lainan päivän tapahtumaa, jossa julkistetaan mm. 12 osumaa -kirjallisuuspalkinnon voittajat.

Hauskaa Lainanpäivää jokaiselle!

Basam Books, 2008
Sivuja: 115
Alkuteos: The Uncommon Reader
Kirjasta lisää: Jäljen ääni, Kirjojen keskellä, Kirjainten virrassa, Riinan kissanpäivät, Kirjamielellä
Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia

Onnellisuusdieetti / Martha Beck

Aina joskus sorrun lukemaan kirjoja, jotka voisi kenties laittaa luokan self-help alle. Onnellisuusdieetti kuulosti ensimmäisenä sellaiselta, mutta osoittautuikin astetta järkevämmäksi opukseksi. Martha Beck on tohtori, joka loppuunpalamisen jälkeen alkoi miettimään onnellisuutta enemmänkin. Syntyi kymmenen kohdan dieetti, ohjelma onneen.

Beckin ohjelmassa on kymmenen kohtaa, joista jokaiseen kuuluu tehtävä. Ja harjoituksia, joiden avulla tehtävän suorittamiseen voi päästä sisään. Harjoitukset vaikuttavat yksinkertaisilta, mutta eivätpä vain ole. Esimerkkinä vaikkapa ensimmäinen askel, jossa pitäisi olla 15-20 minuuttia tekemättä tai miettimättä yhtään mitään. Kuulostaa yllättävän vaikealta ja samaan aikaan mukavalta.

Beckin kirjan harjoitukset eivät ole hullumpia, en keksi mitään syytä siihen miksei minun olisi silloin tällöin hyvä vain olla, pysähtyä hetkeksi. Tai kohdata pelkoni. Tai hemmotella itseäni jos olen marssinut pelkoa päin. Tai leikkiä.

1. Älä tee mitään. Anna itsellesi tauko kaikesta, jopa kauppalistan ajattelemisesta 15 minuutin ajan päivittäin.
2. Kohtaa totuus. Meillä on taipumus kertoa itsellemme "kipeää tarinaa", mutta tunnista totuus tarinan takana ja muista olla armollinen sisäiselle valehtelijallesi.
3. Halua jotakin. Pyri tunnistamaan ja pukemaan sanoiksi jokin asia, jonka sydämessäsi haluat.
4. Ole luova. Kehitä ja kirjoita ylös päivittäin jokin luova ideasi tai ajatuksesi, olipa se kuinka hullu tahansa.
5. Ota riski. Yritä kohdata pelkosi, asiat, jotka estävät toiveitasi toteutumasta.
6. Palkitse. Anna itsellesi pieniä palkintoja päivittäin.
7. Leiki. Tunnista todellinen urasi tai tarkoituksesi ja ne pelit, joita tuon tarkoituksen toteuttamista varten sinua pitää pelata. Ja heittäydy peliin koko sydämestäsi.
8. Naura. Nautitaan sisäisesti ja ulkoisesti vähintään 30 kertaa päivässä.
9. Luo yhteys. Pyri olemaan avoimempi elämäsi tärkeitä ihmisiä kohtaan.
10. Herkuttele. Juhlista elämää kolmasti päivässä, ruoalla tai ilman.

Askelia voi ottaa Beckin kuvaamassa järjestyksessä tai sieltä voi valita itselleen sellaisen harjoituksen, joka juuri nyt tuntuu erityisen tärkeältä. Itseäni houkuttelisivat herkuttelu, nauraminen ja luominen. Herkuttelun ei Beckin mukaan tarvitse olla ruokailua, se voi olla vaikkapa suosikkikappaleen kuuntemista tai kirjan kanssa sohvannurkkaan käpertymistä, kävelylenkki kameran kanssa -mitä tahansa, mikä on herkuttelua sinun aisteillesi tai sielullesi. Nauraminen taas - 30 kertaa päivässä! Ensin määrä tuntuu pieneltä, mutta tuleekohan niin montaa kertaa naurettua joka päivä? Töissä ja ruuhkabusseissa...Ideoinnista pidän ja kovasti pidän myös siitä, että Beck antaa luvan hullutella ideoiden kanssa, huomaan itse monesti sisäisen sensorini iskevän lyttyyn monta ajatusta mahdottomina. Mutta kukapa tietää mitä noista ideoista tulisi jos ne vain saisivat rauhassa mahdollisuuden kypsyä ja kasvaa...

Martha Beckin harjoitukset onneen eivät ole yhtään hullumpia. Ne ovat yksinkertaisen tuntuisia, mutta ehkä juuri sellaisia asioita, jotka arjen kiireissä unohtuvat. Beckin teesit tuntuvat elämäntapaoppaiden perushutulta, mutta harjoituksineen ja selityksineen kirja ja sen opetukset tekevät silti vaikutuksen. Beckin ääni on iloinen ja huumorintajuinen, hän vaikuttaa ihmiseltä joka osaa nauraa itselleen. Luulen, ettei kirjaa, niinkuin elämääkään,  ei pitäisi ottaa ihan hirveän vakavasti vaan rennosti ja leikkien.

Sivuja: 220