Olin ensin vähän kahden vaiheilla olisiko Noidan rippi minua varten. Se vaikutti hiukan raskaalta ja noituuskaan ei oikein kiinnostanut. Mutta luin kuitenkin, ihan jo
Totally British -haasteenikin takia. Ensin Corragin, noidan, kieli ja maailma tuntui vaikealta ja synkältä, pidin enemmän toisen kertojan, Charles Leslien, järkiperäisemmästä tyylistä. Mutta lukemisen aikana jokin muuttui, aloin pitää Corraghista ja runollisesta tavasta, jolla hän kuvaili elämäänsä. Samoin kirjan Charles, minäkin lämpenin noidalle.
"Muistelen pohjoisen harjun päätä. Tuulessa hulmuavia hiuksiani. Laaksoa, kun se kirkastui ja pimeni pilvien liikkeestä, tai sitä kun hän seisoi vieressäni ja sanoi olet muuttanut minut. Kun seisoin harjun päässä, ajattelin tämä se on. Ajattelin tämä on minun paikkani - minun, se paikka, johon minut on tarkoitettu.
Se oli odottanut minua, ja lopulta minä sen löysin."
Noidan rippi sijoittuu 1690-luvun Englantiin ja Skotlantiin. Tarinan päähenkilö on nuori tyttö, Corrag, joka on vangittu noituudesta syytettynä. Corrag odottaa sellissään lumen sulamista jotta kuoleman tuomio, roviolla, voitaisiin panna täytäntöön. Odottaessaan Corrag kertoo tarinaansa Charles Leslielle, miehelle, joka hakee tietoja auttaakseen maanpaossa olevaa kuningas Jaakkoa. Corrag kun on yksi niitä harvoja, jotka ovat selviytyneet pahamaineisesta Glencoen verilöylystä, jonka on vireille laittanut vallananastaja Vilhelm, kostoksi itsepäisille klaanilaisille.
"Vähitellen tuli muutakin.
Pieniä sattumuksia. Syntyi vasikka, jolla oli valkoinen tähti päässään - selvästi piirtyvä tähti. Oikein kaunis. Mutta omituinen, niinpä vasikasta alettiin puhua - merkitty vasikka... sanoivat miehet. Tavatonta. Sitten herra Dobbs, jonka laitumella vasikka oli, alkoi aivastella päivät ja yöt läpeensä. Cora sanoi sen johtuvan kukista, joita ilma oli sakeanaan - mutta kukaan muu ei uskonut siihen. Sitten pöllö kiljaisi kirkontornista keskiyöllä, ja kirsikkapuu teki kirpeämpi kirsikoita kuin muina vuosina. Kaarisillalla nähtiin rotta. Ja loppukesästä, kun ilma oli kuuma ja painostava eikä tuullut lainkaan ja taivaalla leimusi myrsky, herra Vetch alkoi osoittaa kiintymystä vaimonsa sijaan uhkealle, vaaleatukkaiselle tytölle, joka möi koristenauhoja Hexhamissa. Rouva Vetch meni suunniltaan. Mies on menettänyt järkensä, hän valitti. Kadulla, väännellen pulskia käsiään hän valitti: Hänet on noiduttu! Hän on tullut hulluksi! Aivan varmasti...Me katselimme vierestä. Cora ja minä.
Tuo sana... Cora kuiskasi. Ja katsahti vellovalle taivaalle.
Meni päivä tai pari. Mutta noidan aika tuli."
Poliittiinen juoni verilöylyineen tarjoaa toki rangan tarinalle, mutta minulle se oli vain sivujuonne, kiinnostavampaa oli Corragin tarina. Koko elämänsä Corrag, samoin kuin hänen äitinsä ja isoäitinsä ovat saaneet kuulla olevansa noitia. Ennakkoluuloja, vihaa, pahoja sanoja ja tekoja on syydetty näiden naisten niskaan syyttä, vain siksi että he eivät sovi muottiin, vaan ovat ... omanlaisiaan. Kuten Cora, Corragin äiti sanoo, ihmisillä pitää aina olla joku vihollinen. Corragin elämä on yksinäistä ja kurjaa kunnes koti löytyy Skotlannista. Hurjan MacDonaldin klaanin jäsenistä muodostuu jonkinlainen perhekin. Ensimmäistä kertaa Corrag on hyväksytty yhteisön jäsen, sellainen, jota katsotaan silmiin, tervehditään, jolle hymyillään. Tulee rakkauttakin. Mutta politiikka sotkee pienten ihmisten onnen ja MacDonaldit kohtaavat pahan eräänä talviyönä...
"Ja jollei muuta, herra Leslie, niin tämä totuus on ainakin varma - että ihmisen elämästä jää aina merkkejä. Lapsia, tarinoita, lausahduksia. Paikkoja joille hän antoi nimen. Jälkiä jotka hän jätti maahan, tai kaarnaan. Ihmisiä joita hän rakasti ja joille rakkautensa myös tunnusti."
Tämä kirja on kaunis, vahva ja runollinen ja tempaisee vahvasti mukaansa - noituuttako? Lisäksi Noidan rippi perustuu ainakin osittain tositarinaan, tästä tuli suuri plussa minulta. Se perustuu kolme kuukautta verilöylyn jälkeen julkaistuun pamflettiin nimeltä "A Letter From a Gentleman in Scotland", jonka kirjoittajaksi epäillään Charles Leslietä. Corragin tarina taas pohjautuu saman nimisen noidan legendaan.
Noidan ripistä on kirjoitettu ainakin
Lumisessa omenassa,
Leena Lumen blogissa ja
Järjellä ja tunteella-blogissa.