Me, Keisarinna / Laila Hirvisaari

Tutustuin pari vuotta sitten Laila Hirvisaaren kirjoihin silloisen Finlandia-ehdokkuuden ja isäni kannustamana. Katariina Suuri vaikutti mielenkiintoiselta naiselta, mutta en varsinaisesti hullaantunut Minä, Katariina -teokseen. Meni pari vuotta ja sitten jossakin mielenhäiriössä nappasin kirjaston Bestseller-hyllystä Katariinan tarinan toisen osan, nimeltään Me, Keisarinna. Kultasiko aika lukumuistot?

Me, Keisarinna vie lukijansa aikaan jolloin Katariina on jo vakiinnuttanut asemansa keisarinnana. Edessä sotia ja uudistuksia, virheitä ja voittoja. Ja rakastajia. Hyviä ja huonoja, nuoria ja nuorempia. Kirjan runko koostuu keskusteluista ja muisteloista, joita jo iän painama keisarinna käy läpi yhdessä muistelmiaan kirjaavan ylikamariherra Leon Augustin kanssa. Eikä Leon anna armoa vaan tuo säälimättä keisarinnan eteen myös ne asiat, jotka hän mieluiten unohtaisi.

Olen tämän kirjan kohdalla todella hämmentyneissä mietteissä. Reilusti sanottuna, kirja oli minusta suureksi osaksi tylsää luettavaa, mikä on aika uskomatonta ottaen huomioon kuinka mielenkiintoinen henkilö Katariina oli. Toisaalta naisen elämän kokemusten runsaus on varmasti ollut haasteellista myös kirjailijalle ja se ehkä näkyykin kirjassa joka lukuisten henkilöiden ja historian tapahtumien kuvailun takia jää sirpaleiseksi lukukokemukseksi. Samoin koin sekavaksi ratkaisun jossa Katariinan muistelot eivät etene ajallisesti järjestyksessä.

Parhaimmillaan Hirvisaari on kuvaillessaan vanhenevan naisen tuntoja, syyllisyyttä menneisyyden virheistä ja kumppanin ja läheisyyden kaipuuta. Nostan hattuani Katariinalle joka rohkenee elää niinkuin haluaa eikä taivu yhteiskunnan normien alle vaan ottaa nuoren ja komean rakastajan vaikka omat rumat jalat ja riippuvat rinnat vähän nolostuttavatkin. Pidän myös siitä että Hirvisaaren Katariina osaa myös, sitten lopulta, myöntää heikkoutensa. Tästäkin huolimatta Katariina jäi minulle kaukaiseksi henkilöksi eikä värikäs keisarinna monine tarinoineen saanut temmattua mukaansa. Hirvisaaren myyntiluvut tietäen veikkaan että kyseessä on jälleen kerran väärän lukijan tapaus ja uskon että tälle kirjalle löytyy monta innostunutta lukijaa. Minä vain en ollut yksi heistä.

"Tiesin, että elämäni kirjaamiset olisivat pian lopussa.Niihin on liittynyt suuria ristiriitoja. Toisaalta ne ovat antaneet vapautuksen. Olemme selvinneet. Jäljellä on vielä vähän... Mutta mitä - en edes aavista. Tunnen olevani uupunut, mutta vien tämän velvollisuudentuntoisesti loppuun. Sitten huoahdan. Ja olen vapaa."

Otava, 2013
Sivuja: 576

Minä, Katariina / Laila Hirvisaari

Tässä kuussa liikutaankin paljon Pietarin hovissa... No, mikäs siinä... Katariina tuli vastaani kirjaston pikalainahyllyssä. Olen aikaisemmin tainnut lukea yhden Hirvisaaren, joka ei oikein ollut minun juttuni. Ei huono, mutten rakastanutkaan sitä. Finlandia-uutisten siivittämänä ajattelin kuitenkin antaa Laila Hirvisaaren teoksille uuden mahdollisuuden. Ja onhan Katariina toki mielenkiintoinen nainen...

Finlandia-ehdokkuuden napannut Minä, Katariina kertoo Venäjän keisarinna Katariina Suuren tarinan. Katariina oli syntyjään saksalainen ruhtinatar Sofia Auguste Friedrike. 14-vuotiaana Sofia naitettiin Venäjän kruununperilliselle, suuriruhtinas Pietarille, erikoislaatuiselle ja yksinkertaiselle miespojalle, joka joi paljon, peseytyi äärimmäisen harvoin ja rakasti vain tinasotilaillaan leikkimistä.

Avioliiton myötä Sofiasta tuli suuriruhtinatar Katariina. Elämä keisarinna Elisabetin hovissa ei ole helppoa, keisarinna tuntui epäilevän pahaa kaikista ja nuori suuriruhtinatar oli täysin keisarinnan armoilla. Hovin ulkoinen prameus oli kova kontrasti sen henkiselle kylmyydelle ja likaisuudella.

Katariinan taival on kova ja ankea, mutta jää kirjassa jollakin tapaa pintapuoliseksi. Kenties se johtuu kerronnasta, kirjassa tarinaa kuljettaa eteenpäin jalkansa loukannut kuusikymppinen Katariina, joka kertoo elämänsä tarinaa ylikamariherralleen Leon Denikinille. Välillä kirja viipyilee iäkkään Katarinan elämässä, kohtaamme saavutuksia, rakastajia, lapsenlapsia, ikääntyvän naisen mietteitä menneestä ja kuolemasta, vanhenemisesta. Tämä kenties loppujen lopuksi onkin paras osa kirjassa, sillä Katariinan kertoessa menneestä, huomasin alkavani kyllästyä, vaikka kuvatut vaiheet ja tapahtumat historiassa ovatkin oikein kiinnostavia. Hirvisaari vyörytti eteeni suuren määrän tutkimustyötä, yksityiskohtia ja nimiä - ehkä hiukan liiankin suuren. Jollain tapaa nuori Katariina jäi myös melko pintapuoliseksi tuttavuudeksi, en päässyt hänen päänsä sisään vaikka yritinkin.

Koska edellisestä Laila Hirvisaaren kirjastani on vuosia aikaa, en osaa vertailla kirjaa aiempiin tuotoksiin tai sanoa edustaako tämä kirja hyvin kirjailijan tyypillistä tuotantoa. Finlandia-veikkauksia en osaa tehdä, mutta minä en tästä kirjasta lumoutunut. Toki uskon, että monelle se on mielenkiintoinen lukukokemus.

(Juuri kihlautunut Katariina matkaa talvisessa Venäjässä.)"Paluumatkalla mietin vakavasti, millaiseen elämään minut oli Stettinistä tuotu. Se mitä näin oli vihdoinkin syvää Venäjää. Näin tähtikirkkaita öitä, suuria rajattomia aroja ja pieniä kyliä. Näin ihmisiä jokien varsilla kumartamassa syvään keisarilliselle seurueelle. Osa heistä laskeutui polvilleen painaen kasvonsa maahan. Pyöreitä venäläisiä kasvoja, kirjailtuihin huiveihin päänsä peittäneitä naisia joilla oli hymy herkässä. Köyhää väkeä, mutta osaansa tyytyneitä. Näyttivät puhtaammilta kuin me, viikkoja matkustanut herrasväki. Naiset lauloivat, nauroivat, vilkuttivat, heräsivät yhtäkkiä ikään kuin eloon, nostivat vauvojaan näkyville."

Sivuja: 601
Kirjasta lisää: Saran kirjat