Kunnes sanon näkemiin / Susan Spencer-Wendel & Bret Witter

Susan Spencer-Wendelin omaelämäkerrallinen kirja oli vaikea luettava, lähinnä kuitenkin ehkä minulle henkilökohtaisesti. Spencer-Wendel on 45-vuotias, kolmen lapsen äiti ja palkittu toimittaja ja ALS-potilas. Kirjassa Spencer-Wendel kertoo viimeisestä vuodestaan. Itkemisen sijasta hän päätti elää viimeisen vuotensa ilolla. Lukemisen vaikeus ei tällä kertaa kumpua tekstistä vaan lukijasta itsestään sillä olen itsekin menettänyt läheisen ALSille ja emmin kirjaan tarttumista, koska pelkäsin sen nostavan esiin kipeitä muistoja. Samanaikaisesti kuitenkin halusin myös lukea tämän kirjan koska halusin ymmärtää sairautta paremmin. Joten varoituksen sana lukijoille: tämä kirja on luettu kyynelten läpi ja teksti kirjoitettu puhtaasti fiiliksellä.

ALS eli amyotrofinen lateraaliskleroosi on sairaus, jossa potilaan keho ennenaikaisesti tuhota itseään. Hermoradat lihasten ja aivojen välillä tuhoutuvat, lihakset surkastuvat. Vääjämättä sairaus vie kyvyn liikkua, puhua tai syödä. Suomessa tautiin sairastaa n. 500 henkilöä, keskimääräinen elinikäennuste diagnoosin jälkeen on 2,5 vuotta. Sairauteen ei ole parannuskeinoa, nykylääkitys kykenee vain hidastamaan taudin etenemistä, "pitämään porttia auki". Syytä sairastumiseen ei tiedetä, osa ALSin muodoista vaikuttaisi tosin olevan periytyviä.

Spencer-Wendelin tarina kulkee eteenpäin joutuisasti ja kevyesti, vaikka välillä hätkähdän sitä kun nainen laskee leikkiä kuolemastaan. Mutta toisaalta miksipä ei? Hänellä, jos kellä, lienee siihen oikeus. Ihailin Susanin voimaa ja positiivisuutta ja joissain kohdin sydäntäni kivisti kirjailijan miettiessä miten toimia sairauden edetessä, sillä minä tiesin jo mitä tuleman pitää enkä olisi suonut sitä tälle kirjaystävälle, joka vaikutti niin rennolta ja hauskalta ihmiseltä.

Kunnes sanon näkemiin on kirja elämisestä ja siitä, kuinka kuoleman lähestyessä voi valita elämän ja ilon ja nauttia silloin kun vielä voi. Edessä olevan sijaan Wendel päätti luoda itselleen hyviä muistoja ja hienoja hetkiä, jotka kantaisivat hänet ja ennen kaikkea hänen rakkaansa yli vaikeiden aikojen ja siinä sivussa hän tuli toteuttaneeksi unelmaansakin - kuten kirjan kirjoittamisen. Kirja on muuten osittain kirjoitettu pelkällä peukalolla iPhonea näpyttäen, muut Susanin sormista kun eivät enää kirjan loppuvaiheessa toimineet. Mitäpä tuohon voisi enää sanoa, muuta kuin että nostan hattuani tämän naisen sitkeydelle!

Huikea kaunokirjallinen teos Kunnes sanon näkemiin ei ole mutta mielestäni sen ei tarvitsekaan olla sitä. Tärkeämpää on kirjan viesti elämisestä ja ilon etsimisestä sekä Spencer-Wendelin asenne. Hän on peloissaan ja surullinen, kaipaa korkokenkiään ja aiempaa elämäänsä mutta ennen kaikkea kirjasta kuultaa läpi rakkaus, joka antaa voimaa olla vahva silloin kun ei muuten pystyisi.

"En pysty nostamaan käsiäni, jotta voisin syödä itse tai halata lapsiani. Lihakseni kuolevat, eikä uusia tule tilalle. En enää koskaan pystt liikuttamaan kieltäni niin paljon, että voisin selvästi sanoa: rakastan sinua.
Nopeasti ja varmasti minä kuolen.
Mutta tänään olen elossa. "

WSOY, 2013
Sivuja: 383
Suomentanut Terhi Vartia
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Kypros

Syyllisyys / Karin Alvtegen

Innostuin taannoin Karin Alvtegenin kirjoista ja luonteelleni uskollisena marssin siis lähikirjastoon lainaamaan kirjailijan tuotantoa lisää. Syyllisyys vaikutti takakantensa perusteella kiintoisalta teokselta ja alkoi siksi heti kiinnostaa. Tällä kertaa kävi kuitenkin niin ettei kirja onnistunut lunastamaan odotuksiani, sillä tällä kertaa en kyennyt samaistumaan kirjan henkilöihin lainkaan ja juonikin tuntui vähän liiankin kekseliäältä.

Syyllisyyden päähenkilö on Peter Brolin, yksinäinen ja elämässään epäonnistunut mies. Peter istuu juuri murehtimassa kahvilla kun paikalle pyyhältää hänelle tuntematon naishenkilö, joka selvästikin luulee Peteriä yksityisetsiväksi. Nainen, jota Peter myöhemmin alkaa nimittää Demoniksi, pyytää häntä toimittamaan miehelleen paketin ja katoaa ennenkuin Peter ehtii oikaista erehdystä. Mutta tietenkään kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja pian Peter huomaa joutuneensa aivan uudenlaisiin tehtäviin - ja saaneensa ystävän.

Kirjan kerronta on jo minulle tutuksi käynyttä Alvtegeniä. Hän päästää lukijan Peterin ajatuksiin ja antaa seurata kuinka tämä epätodennäköinen sankari kasvaa mittoihinsa oikean tilaisuuden tullen. Kirjan mielenkiintoisinta antia olikin huomata Peterissä Olofin kannustuksen myötä tapahtuva muutos, mikä tuntui hetkittäin suorastaan liikuttavalta. Tosin se, kuinka miesten välinen ystävyys pääsi syttymään, jäi minulle vähän hämäräksi, mutta se ei lukukokemusta haitannut.

Kirjan teksti on toimivaa ja alun idea identiteettisekoiluineen on oikeasti herkullinen, mutta jokin Demonin jahtaamisessa kuitenkin jää puuttumaan. Minun makuuni Demoni on ehkä turhankin nerokas ja paha ollakseen samalla tavalla uskottava ja lopussa langanpäät solmitaan ehkä turhankin siististi yhteen. Syyllisyys ei siis aivan vakuuttanut, mutta periksi en Alvtegenin kanssa anna!

"Huoneessa oli aivan hiljaista.
Peterin sisimmässä oli ovi, joka oli lennähtänyt apposen auki ja koko olemus siristeli hämmästyneenä silmiään voimakkaassa valossa joka virtasi sisään. Hänen jokainen solunsakin tiesi että jotain suurenmoista oli tapahtunut.
Hän oli saanut oikean ystävän."

WSOY, 2009
Sivuja: 244
Alkuteos: Skuld
Suomentanut Jaana Nikula

Tähtiin kirjoitettu virhe / John Green

Arastelin alkuun  Tähtiin kirjoitettuun virheeseen tarttumista, sillä nuoren tytön syöpätarinan lukeminen tuntui ajatuksena raskaalta. Olen itsekin seurannut sairastuneen ihmisen hidasta hiipumista ja pelkäsin että kirja toisi vain vaikeat muistot takaisin mieleeni. Mutta nyt olen iloinen siitä että tulin lukeneeksi tämän kirjan, sillä se muistutti minua niistä tärkeistä asioista, jotka opin oman läheiseni kohdalla, nimittäin toivosta ja siitä, kuinka tärkeää sairastuneelle on saada olla edes hetkiä jolloin voi olla ihan tavallinen ihminen ilman sairautta.

Kirjan päähenkilöinä on 16-vuotias Hazel, joka eräänä päivänä tapaa pojan, Augustuksen. Tarina olisi ehkä tavanomaisempi ellei tapaamispaikkana olisi syöpäsairaiden nuorten vertaistukiryhmä. Viimeiset kolme vuotta Hazel on sairastanut parantumatonta kilpirauhassyöpää eikä halua rakastua. Ei halua aloittaa sellaista minkä tietää loppuvan. Mutta Augustus, jolla on ihanan vino hymy ja vain yksi jalka, herättää Hazelin eloon.

John Greenin teksti ja hänen sankarinsa tuntuvat aidoilta teineiltä. He ovat ehkä hivenen vakavampia ja syvällisempiä kuin terveet ikätoverinsa, mutta oman kuolevaisuuden kohtaaminen nuorella iällä varmasti pistää ajattelemaan muutakin kuin pleikkaa ja pintamuotia. Ja samaan aikaan, kaiken kuoleman ja sairauden keskellä, Hazel on kuitenkin silti tyttö. Tyttö, joka haluaa suudella poikaa, mennä treffeille ja tuntea itsensä kauniiksi vaikka joutuisikin käyttämään happiviiksiä. Näiden nuorten maailma tuntui terveestä aikuisesta tuntui   riipaisevalta. Mutta, kummaa kyllä, Tähtiin kirjoitettu virhe onkin toiveikas kirja. Se muistutti minua siitä, kuinka hienoa rakkaus on. Se, että löytää juuri sen oikean ihmisen oikealla hetkellä, on pieni ihme ja jokainen yhteinen hetki on lahja.

Greenin kirja on monipuolinen ja toimiva kokonaisuus. Rakkaustarinan ohella hän kuvaa hienosti syöpäsairaan elämää, mutta saa myös lukijansa hymyilemään Augustuksen ja Hazelin nokkeluuksille. Kokonaisuus on lämmin ja toiveikas ja sen lukemisesta jäi hyvä mieli. Suosittelen!

Tähtiin kirjoitettu virhe, Hazel ja Augustus, ovat valloittaneet minun lisäkseni myös kirjallisia piirejä. Teos on ollut yhtäjaksoisesti yli vuoden New York Timesin bestseller -listalla. Kirjan elokuva oikeudet on ostanut Fox.

"Kulta pieni", äiti sanoi. "Mikä nyt on hätänä?"
"Olen niin kuin. Niin kuin. Olen niin kuin kranaatti. Olen kranaatti, ja jossakin vaiheessa minä räjähdän ja haluaisin minimoida vahingot, käsitätkö?"
Isä kallisti vähän päätään kuin toruttu koiranpentu.
"Minä olen kranaatti", sanoin uudestaan. "Haluan vain pysyä kaukana kaikista ja lukea kirjoja ja ajatella ja olla teidän kahden kanssa, koska en mahda mitään sille, että te joudutte kärsimään. Te olette pakostakin mukana. Voisitteko vain hyväksyä sen? Minä en ole masentunut. Minun ei tarvitse enää käydä missään. Enkä voi olla tavallinen teini-ikäinen, koska olen kranaatti."

WSOY, 2013
Sivut: 340
Alkuteos: The fault in our stars
Suomentanut Helene Bützow
Kirjasta lisää: kirjailijan kotisivut, Oota mä luen eka tän loppuun, Saran kirjat, Kirjapeto, Lukuisa
Saatu arvostelukappaleena.

Grace under pressure: Going the distance as an Asperger's mum / Sophie Walker

Poimin tämän kirjan luettavakseni puhtaasti siitä syystä, että halusin tietää enemmän Aspergeria sairastavan ihmisen ja hänen perheensä arjesta. Olen itsekin tutustunut sairauteen ja halusin ehkä kirjan myötä hakea lisää ymmärrystä ja sitä sainkin tästä kirjasta. Oli myös helpottavaa huomata ettei kyseessä ollut kauhutarina tai nyyhkyjuttu vaan yllättävänkin aidon oloinen kuvaus perheen elämästä ruusuineen ja risuineen. Pidin siis kovasti siitä, ettei tarinaan oltu väenväkisin ympätty ylimääräistä dramaa kuten joskus tämän tyyppisissä kirjoissa on, arkisemmassa muodossaan lukijan on helpompi samaistua ja päästä perheen elämään kiinni. 

Sophie Walker alkoi tyttärensä Gracen kouluaikoina epäillä että jokin oli pielessä. Tyttönen käyttäytyi sosiaalisissa tilanteissa erikoisesti ja sai hurjia raivokohtauksia. Tutkimukset johtivat diagnoosiin: Aspergenin syndrooma. Kirja kuvaa ennenkaikkea Sophien yrityksiä saada tyttärelleen tarvittavaa apua ja samalla äidin omia tunteita arjessa erikoislapsen kanssa. Seinien alkaessa kaatua päälle hän löytää lopulta omaksi selviytymiskeinokseen juoksemisen ja kirja päättyykin Sophien juoksemaan Lontoon maratoniin.

Asperger on autismin alalaji, jonka oireisiin kuuluvat erilaiset vaikeukset viestinnässä ja sosiaalisessa kanssakäynnissä. He osaavat muita ihmisiä heikommin lukea sanatonta viestintää, kuten kehonkieltä tai äänenpainoja ja ymmärtää viestejä jotka eivät ole kirjaimellisesti tulkittavia. Tämän sulatteleminen vie jonkin aikaa kun yritän kuvitella millaista elämäni olisi jos en kykenisi tulkitsemaan sanatonta viestintää. Epäilemättä minut koettaisiin outona, ehkä jopa röyhkeänä ja joutuisin erilaisiin riitatilanteisiin edes ehkä ymmärtämättä syytä siihen. Näistä oireista kärsii myös Grace, joka päätyy kiusatuksi ja kokee olevansa yksinäinen ja outo - kuin toiselta planeetalta.

Tarinan mörkö on oikeastaan järjestelmä, sillä vaikka Walkerit luulevatkin saavansa Gracen diagnoosin jälkeen tyttärelleen apua, on todellisuus toinen. Tuki-ja neuvontapalveluita on niukasti ja vaikka Grace tarvitsisikin terapiaa ja opetusta viestintään, on sen saaminen todellisen taistelun takana. Voin hyvin kuvitella kuinka lamaannuttavalta perheen arkea pyörittävästä äidistä tuntuu kaiken muun ohella taistelu byrokraattisia tuulimyllyjä vastaan.

Minulle Walkerin kirja olikin ennenkaikkea myötäelämiskirja, sillä joku Walkereissa kosketti. Tarina ei ole varmaankaan poikkeuksellinen, samanlaisia on ehkä montakin. Kirja ei ole tekstinsä puolesta unohtumaton tai koukuttava lukukokemus, mutta silti lämpenin sille ja sen ihmisille. Walkerin tavoite on hieno ja se tulee mielestäni lukijalle selväksi, hän haluaa jakaa tietoa Aspergereista ja muistuttaa ihmisiä siitä kärsivien avuntarpeesta.

Grace suosikkiasu pienenä oli Pienen merenneidon Ariel."She stands in front of our stripy Crate and Barrel sofa, on a jute rug, by a bookcase and shimmers and wiggles in her green sequinned dress, every action remembered and mimicked in perfect detail. Proudly, she brushes her flowing red wig back from her forehead and, at one point, continuesto sing as she picks strands of it off her tongue, to the sounds of muffled parental giggling behind the camera. She is gorgeous and bittersweet as she lilts: 'I wanna to be where the people are ... Wish I could be part of that world.'"

Piatkus, 2012
Sivuja: 261

The garden of evening mists / Tan Twan Eng

The garden of evening mists löytyi luettavakseni vuoden 2012 Man Booker -ehdokkaiden listalta. En tiennyt kirjailijasta mitään, Malesiakin paikkana oli aika vieras, mutta olen ennenkin tehnyt oivia lukulöytöjä tuolta ehdokaslistalta ja kun kirjalla on noin kaunis nimi, niin eihän sitä voi vastustaa. (Ja kaunokirjallisen maailmanvalloituksen pisteethän ovat toki aina tervetulleita...)

Kirjan päähenkilö on tuomarin virastaan eläköityvä Yun Ling. Hänellä on todettu sairaus, joka tuhoaa muistin ja aivojen kielellisen käsittelykyvyn, joten tuomari päättää kirjata muistonsa ylös kun se vielä on mahdollista. Muistelu vie Yun Lingin 1950-luvulle, aikaan, jolloin Malesian poliittinen tilanne oli japanilaismiehityksen jäljiltä aggressiivinen ja kuohuva. Yun Ling on miehityksen aikana ollut sisarensa kanssa japanilaisella keskitysleirillä - tytöistä vain toinen selvisi hengissä koettelemuksesta. Sisar, Yun Hong, oli aina ihaillut japanilaisia puutarhoja ja sodan päätyttyä Yun Ling päättää etsiä käsiinsä itsensä itsensä keisarin puutarhurin rakentamaan puutarhan sisarensa muistoksi.

The garden of evening mists on kirja, jonka nimi kuvaa kirjaa oivallisesti. Se on vaikuttava, vahva ja rauhallinen teos, jossa, kuten japanilaisessa puutarhassa, on kauneuden lisäksi useita tasoja, jotka avautuvat lukijalle joka malttaa rauhoittua. Niille, jotka kaipaavat tempoa, ei kirja ehkä anna paljoa vaikka siinä kyllä tapahtuukin, tarina (tai oikeastaan tarinat) vain aukeavat hitaasti. Etenkin aasialaisista kulttuureista tai puutarhoista innostuneille kirja lieneekin herkkupala, sen tunnelma on vaikuttava ja puutarhan, Yugirin, haluaisin todella nähdä!

Jälleen kerran huomasin kuinka omat ennakkokäsitykseni vaikuttivat suhtautumiseni, sillä kuvittelin kirjan olevan rakkaustarina, mutta kyseessä olikin jotain monimutkaisempaa. Eng kuvaa sekä taidokkaasti sekä Malesian historiaa ja sotaa, vihaa ja väkivaltaa mutta myös sitä sinnikkyyttä ja inhimillisyydestä. Vihaaminen on helppoa, anteeksianto ja ymmärrys taas ei.

Vaikka The Garden of Evening Mists tekikin vaikutuksen, en silti rakastunut tähän kirjaan. Suurin syy taisi olla kyllä lukijassa, joka yritti, välillä turhaankin, keskityä tähän kaunottareen  pakkasenpuremissa ruuhkabusseissa. Tämä kirja vaatii keskittymistä ja rauhoittumista - aivan kuten japanilainen puutarhakin.

"Once I lose all ability to communicate with the world outside myself, nothing will be left but what I remember. My memories will be like a sandbar, cut off from the shore by the incoming tide. In time they will become submerged, inaccessible to me. The propect terrifies me. For what is a person without memories? A ghost, trapped between worlds, without an identity, with no future, no past."

Myrmidon Books, 2012
Sivuja: 350
Kirjasta lisää: Kirjailijan kotisivut
Kirjallinen maailmanvalloitus: Malesia

The Adventure Of The Dying Detective / Arthur Conan Doyle

 The Adventure Of The Dying Detective on yksi Sir Arthur Conan Doylen 56 lyhyen Sherlock Holmes -tarinan sarjasta. Tykästyin koboiluun (kas, näin se suomen kieli uudistuu!) ja Sir Arthurin nokkeluuksiin siinä määrin että halusin viettää lisääkin aikaa Sherlockin seurassa. The Adventure Of The Dying Detective tosin vaikutti hiukan huonoenteiseltä, mutta rohkea rotan syö kuten meillä sanotaan!

Kertomus alkaakin synkkien tähtien alta sillä Holmesin taloudenhoitaja saapuu tohtori Watsonin luokse huonojen uutisten kanssa. Sherlock on juttua tutkiessaan sairastunut vakavasti ja tekee kuolemaa. Watson löytää ystävänsä hyvin heikkona ja lähtee tämän pyynnöstä etsimään orientin viruksiin perehtynyttä asiantuntijaa. Mutta ehtiikö hän ajoissa?

Conan Doylen kerronta on jälleen kerran sujuvaa ja nokkelaa, tarina on toki hitusen ennalta-arvattava ja lyhytkin, mutta viihdyin silti sen parissa hyvin. Oikeastaan niinkin hyvin että taidan ladata lisääkin Sherlockin seikkailuja puhelimeeni! Minusta näissä tarinoissa oli jotakin viehättävää ja klassista ja Holmesin koppavaa älykkyyttä on vain pakko ihailla. (Vaikka Watson-poloista säälinkin...)

Sherlock vaikuttaa suorastaan unelmavuokralaiselta...
"His incredible untidiness, his addiction to music at strange hours, his occasional revolver practice within doors, his weird and often malodorous scientific experiments, and the atmosphere of violence and danger that hung around him made him the very worst tenant in London. On the other hand, his payments were princely."

Gutenberg Project, ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1913

Kun suljen silmäni / S.J. Watson

Varoitus: nyt seuraa hehkutusta! S.J. Watsonin Kun suljen silmäni oli nimittäin huikea "page turner". (Mikähän muuten olisi sopiva suomenkielinen termi?) Olin vuosia sitten nähnyt elokuvan jossa Keanu Reever (muistaakseni) kärsi saman tyyppisestä sairaudesta ja pitänyt sitä lähinnä sekavana, joten suhtauduin kirjan aiheeseen hiukan skeptisesti. Mutta lukiessa kannattaa pitää mieli avoimena, sillä voi käydä niinkuin minulle nyt, voi yllättyä oikein iloisesti! Christinen tarina kaikessa toistavuudessaan olikin nimittäin todella kiinnostava ja mukaansatempaava ja sisälsi vähäeleistä ja tyylikästä jännitystä.

Christine on nainen, joka vuosia sitten sattuneen trauman takia aloittaa aina päivänsä ns. tyhjänä tauluna. Hän on kadottanut vuosia muistoistaan ja nukkuminen tyhjentää muistin edellisen päivän kokemuksista. Hän ei aamulla tiedä missä on tai kuka hänen vieressään nukkuva outo mies on. Aviomies Ben vaikuttaa hellän huolehtivaiselta, mutta miksi Christinen päiväkirjan ensimmäisellä sivulla lukee "Älä luota Beniin"?

Suuri osa kirjasta koostuu Christinen päiväkirjamerkinnöistä. Vaikka tarina osittain toistaakin itseään - Christinehän joutuu löytämään itsensä ja päiväkirjansa joka aamu uudelleen - se ei haittaa lukukokemusta vaan pikemminkin toimii tyylikeinona korostaakseen hänen elämänsä kaoottisuutta. Watson on saanut luotua hienosti kirjaansa tempon, joka kiihtyy Christinen saadessa enemmän ja enemmän selville asioita elämästään, tämä piti ainakin allekirjoittaneen lähes liimautuneena kiinni kirjaansa. Yritä siinä sitten selittää herra Norkulle miksi tiskikoneen täyttäminen viivästyy siihen asti kunnes Christine on saatu turvaan...

En tiedä onko tällainen muistihäiriö oikeasti mahdollinen, mutta tarina ainakin vaikuttaa uskottavalta. Kirja sai minut miettimään muistisairaita, kuten vaikkapa dementia-potilaita. Kuinka kauheaa olisi menettää muistonsa ja kuinka ahdistavaa olisi olla tietämättä missä on, kuka on. Kuinka surullista olisi katsoa kuvaa tietäen että tämän ihmisen täytyy olla minulle tärkeä, saamatta minkäänlaista muistoa tai tunnetta esiin.

" Mutta se on nyt ohitse. Minä tiedän totuuden. Oman totuuteni, jota ei ole kerrottu minulle vaan jonka olen itse muistanut. Ja nyt se on kirjoitettu muistiin, ikuistettu joka tapauksessa pysyvästi tähän päiväkirjaan vaikkakaan ei aivoihini.
Tiedän että kirja jota nyt kirjoitan - toinen kirjani, ajattelen ylpeänä - voi olla vaarallinen siinä kuin tarpeellinenkin. Se ehkä paljastaa asioita, jotka olisi paras jättää pimentoon. Salaisuuksia, joiden ei ehkä pitäisi päästä päivänvaloon.
Mutta silti kynäni liukuu sivun poikki."

Kirjasta on tekeillä elokuva, jonka pääosassa huhutaan olevan Nicole Kidman. Kirjan UK:n markkinoita varten on tehty myös oma trailer, joka mielestäni on aika tyylikäs.

Bazar, 2012
Sivuja: 389
Alkuteos: Before I go to sleep
Kirjasta lisää: Luettua, Kirjava kammari, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Mainoskatko

Mom's cancer / Brian Fies

 Brian Fies aloitti sarjakuvansa julkaisemisen internetissä hänen äitinsä syöpädiagnoosin jälkeen. Sarjakuva eli äidin mukana, Fies ei itsekään tiennyt kuinka tarina päättyy. Kirja onkin sydäntä riipaiseva ja aidon tuntuinen dokumentti yhden perheen sairastumisesta ja taistelusta keuhkosyöpää vastaan.

Kirjassa Fies pyrkii antamaan ääneen äidilleen, hänen kuvaa syöpään sairastuneen ihmisen tuntoja herkästi. Hankalia ja tuskallisia hoitoja, hämmennystä terveydenhuollossa, avuttomuutta ja pelkoa taudin edetessä. Blogi onkin ollut ehkä yhden miehen varaventtiili vanhemman sairastumisen paineissa ja tribuutti tärkeälle ihmiselle. Vaikka tarina on kipeä ja henkilökohtainen, tuntuu silti hienolta että Fies on tehnyt tämän sarjakuvan.

Fiesin kynänjälki on yksinkertaista ja tuntuu hetkittäin melkein liiankin siloiselta karuun aiheeseensa nähden.   Kirja on suureksi osaksi mustavalkoinen, Fies käyttää värejä vain ilmaistakseen iloa, suuria tunteita, tai menneisyyden muistelua, mielestäni tehokkaasti. Tarina on koskettava, etenkin siksi koska se on totta. Tämä bloggari tunnustaa silmäkulmienkin kostuneen lukuhetkien aikana...

Fiesin sarjakuva on palkittu vuonna 2005 Eisner-palkinnolla parhaan digitaalisen sarjakuvan kategoriassa.

Image, 2006
Sivuja: 115
Kirjasta lisää: Mom's cancer, MomsCancer.blogspot.com

Please Look After Mother / Kyung-sook Shin

Please Look After Mother tuli poimittua mukaan jo ihan nimensä perusteella, se jollakin tapaa pysäytti minut ja tuntui kuiskuttelevan kiinnostavasta tarinasta. Ja kansi, sekin on niin kaunis ja niin aasialainen. Minun oli pakko viedä tämä pikkuinen kotiin.

Please Look After Mother alkaa aika ahdistavasta tilanteesta; perheen 69-vuotias Äiti on kadonnut. Äidin katoamisilmoitusta laatiessa alkavat muistot Äidistä tulevia perheen mieleen. Äiti vaikuttaa olevan perheessä kuin huonekalu, tarpeellinen mutta sellainen, jonka läsnäoloon on totuttu niin ettei sitä edes enää huomata. Muistojen kautta Äidin elämästä piirtyykin vähän hylätty kuva, kaiken uhrautumisen ja rakkauden jälkeen lapset ovat lentäneet pesästä ja elävät kiireisinä omia elämiään, miehelläkin riittää tekemistä työpaikalla, kenelläkään ei tunnu olevan aikaa kuunnella Äidin pienestä arjesta tai kulkea hänen kanssaan Äidin raivaamia polkuja pitkin.

Tarinaa kerrotaan perheenjäsenien toimesta, valokeila siirtyy vuoronperään henkilöstä toiseen, etsiessään he muistelevat Äitiä ja tulevat samalla kertoneeksi tämän tarinan. Samalla he peilaavat omaa elämäänsä ja valintojaan. Sukupolvien välinen kuilu on suuri; Äiti on vuorilla asunutta kansanosaa, eikä ole koskaan oppinut lukemaan tai kirjoittamaan. Tyttärensä koulutuksesta hän kuitenkin huolehti niin, että tytöstä tuli menestynyt kirjailija. Lukutaidottomuus oli häpeä, joka Äiti salasi taitavasti jopa lapsiltaan. Mutta silti Äiti löysi keinon kuulla mitä tytär kirjoissaan kirjoitti... Salaa...

Piristävää tässä tarinassa on se aitous. Äiti ei ole pyhimys vaan on joskus suuttunutkin. Perhe ei ole paha, ovat vain tavallisia ihmisiä omine kiireineen. Sinänsä tavallinen tarina joka pienin vivahde-eroin voisi tapahtua vaikka Suomessakin.

Tämä kirja siis kertoo katumuksesta. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, joskus ihmisen täytyy lähes menettää jokin tärkeä asia ennenkuin sen arvon todella tajuaa. Ja joskus sitä arvostaa ihan vääriä asioita, se tuntuu olevan Kyung-sook Shinin viesti. Viisaasti ajateltu. Taidanpa soittaa omalle isälleni ja kysyä haluaisiko hän viikonloppuna sienimetsälle...

Teksti liikutti niin että on ihan pakko jakaa kanssanne tällä kertaa kaksi lainausta. Parasta mitä olen lukenut pitkään aikaan! (Vaikka välillä meinasikin tulla itku...)

(Kirjailija-tytär muistelee Äitiä.)"One cold winter day, you and your mother were at the well, cleaning the skate that would be used for the ancestral rites at New Year's, when she said, 'You work hard in school so that you can move into a better world.' Did you understand her words then? When Mother scolded you freely, you more frequently called her Mother. The word 'mother' is familiar and it hides a plea: 'Please look after me. Please stop yelling to me and stroke my head; please be on my side, whether I'm right or wrong.' You never stopped calling her Mother. Even now, when Mother is missing.When you call out 'Mother' you want to believe that she's healthy. That Mother is strong. That Mother isn't fazed by anything. That Mother is the person you want to call whenever you despair in this city."

(Isä ja tytär keskustelevat Äidistä.)"If someone asked what her daughter did... she said you wrote words. Your mother asked a woman at the Hope House orphanage in Namsan-dong to read her your book. Your mother knew what you wrote. When that woman read to her, Mother's face brightened and she smiled. So, whatever happens, you have to keep writing well. There's always the right time to say something... I lived my life without talking to your mother. Or I missed the chance, or I assumed she would know. Now I feel like I could say anything and everything but there's nobody to listen to me. Chi-hon?
-Yes?
-Please, please look after your mother.
You press the phone closer to your ear, listening to your daughter's forlorn cries. Her tears seem to trickle down your phone line. Your face becomes marred with tears. Even if everyone in the world forgets, your daughter will remember. That your wife truly loved the world, and that you loved her."

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Etelä-Korea