Kuolemanjärvi / Qiu Xiaolong

Harrastan mielelläni kirjallista maailmanvalloitusten dekkarien kautta, sillä dekkarin muodon ollessa jokseenkin universaali, on helpompaa tehdä vertailuja eri kulttuurien välillä, mm. Alexandra Marininan kirjoittamat venäläisseikkailut eroavat melkoisesti vaikkapa Patricia Cornwellin Scarpetta -sarjasta tai Liza Marklundin Annika Bengtzoneista. Olen tästä samaisesta syystä nauttinut myös paljon Qiu Xiaolongin Chen Cao -sarjasta, sillä mielestäni se antaa mielenkiintoisen ja melko aidonkin oloisen kuvan nykypäivän Kiinasta ja suosittelenkin sarjaa lämpimästi niille, joita kyseinen kulttuuri ja rikostarinat kiinnostavat!

Kuolemanjärvessä Chen Cao -sarja etenee jo 7. suomennettuun osaansa. Runoilevalle ja muutenkin romanttiselle ylikomisariolle tarjotaan mahdollisuutta lomailla korkeimpien puoluekaadereiden luksuslomakohteessa Tai-järvellä. Puitteet ovat kiinalaiseen tyyliin upeat, mutta pinnalla alla - ihan kirjaimellisestikin - muhivat läheisen kemiantehtaan saasteet. Chen tapaa sattumalta Shanshanin, kauniin ja innokkaan ympäristönsuojelijan joka hurmaa komisarion samalla järkyttäen tätä tiedoillaan ympäristötuhoista. Eikä dekkari olisi dekkari ilman murhaa...

Vaikka Kuolemanjärven aihepiiri onkin ajankohtainen ja sen teksti toimivaa ja kaunista, en tällä kertaa oikein päässyt kunnolla kiinni romaaniin. Osittain vika oli varmasti lukijassa, mutta koin myös kirjan ympäristöteeman ehkä saaneen liiankin suuren roolin Kuolemanjärvessä. Aihe on toki tärkeä ja kiinnostavakin ja ymmärrän Xiaolongin halun tuoda asiaa esiin, nyt vain pääsi käymään niin että se varsinainen murhan selvittely tuntui jäävän melkeinpä taka-alalle mikä dekkarinystävän näkökulmasta on sääli. (Kiinan luonnon surullisesta tilasta on muuten kirjoitettu hätkähdyttävä tietokirjakin, Kun miljardi kiinalaista hyppää.)

Tuttuun tapaan kirjassa on paljon runoja, sekä Chenin itsensä kirjoittamia että vanhoja kiinalaisia klassikoita, jotka mielestäni ovat hieno elementti kirjasarjassa (intoilin niistä mm. edellisen Kahden kaupungin tarinan postauksessa). Runot toimivatkin hienosti konstrastina nykypäivän Kiinan kovalle ja ahneellekin maailmalle.

"Chen ei tiennyt, kuinka kauan he olivat puhuneet. Hän tiedosti vain Shanshanin hiussuortuvan, joka hipaisi poskeaan kerran tai kaksi, aivan kuin kertosäe puoliksi unohdetussa runossa, ja Shanshanin siron sormen, joka osoitti papereita tämän selittäessä kaikkea juurta jaksain."

Otava, 2013
Sivuja: 315
Alkuperäisteos: Dont't cry, Tai-lake
Suomentanut Oona Timonen

Kahden kaupungin tarina / Qiu Xiaolong

Kun luin ensimmäisen Qiu Xiaolongini, Punaisen sankarittaren kuoleman, olin lähdössä matkalle Kiinaan ja halusin saada jonkinlaista tuntumaa matkakohteeseen. Pidin kovasti lukemastani ja olenkin jatkanut innokkaasti Chen Cao -sarjan lukemista. Kirjoissa on jotain kovin kiinalaista ja ne palauttavat minut mielessäni takaisin matkalle...

"Yksinään parvekkeella hän nojaa kaiteeseen
ja tähyää joella lipuvia pursia,
mutta mikään niistä ei ole
se jota hän odottaa.
Aurinko painuu hitaasti mailleen,
virta jatkaa hiljaista kulkuaan."

Kahden kaupungin tarinan pääosassa seikkailee jälleen runoileva ylikomisario Chen Cao, sivuosissa toki edellisistä osista tutut Valkoinen Pilvi, Vanha Metsästäjä, Yu ja Peiqin. Tällä kertaa ylikomisario saa tutkittavakseen korkean tason korruptioepäilyn. Kesken tutkimusten Chen kuitenkin tempaistaan kiinalaisen kirjailijadelegaation matkanjohtajaksi aina USAan saakka. Tällä välin kotijoukot jatkavat korruptiotapauksen selvittelyä. 

"Eron ahdistus on kuin keväinen ruoho; / mitä kauemmas sinä menet, sitä pidemmäksi se kasvaa."

Kahden kaupungin tarina on hyvin erilainen dekkari kuin esim. vähän aikaa sitten lukemani Kuoleman vuodenaika. Kyseessä on tavallaan melko perinteinen, vanhan ajan salapoliisitarina, ilman suurta actionia tai eriskummallisia käänteitä. Pidän siitä. Pitkin kirjaa on siroteltu kauniita kiinalaisia runoja, joita on pakko jäädä hetkeksi maistelemaan ja miettimään. Muutenkin kirjan kieli on paikoin runollinen, jopa elämän vähemmän kauniista asioista puhuttaessa. 

"Päivät vierivät, missä sinä viivyt -
kuin vaeltava pilvi
joka unohtaa palata,
tietämättä että kevät on ohi pian..."

Qiu Xiaolongin kirja oli miellyttävän monitasoinen, poliisitarinan ohella, myös kiinalaisen järjestelmän ongelmia ja korruptiota kuvataan rehellisen oloisesti ja kiinnostavasti. USAan matkan aikan kuvataan myös kulttuurieroja osuvasti, muutamaan kirjassa mainittuun olen törmännyt itsekin. Mukaan mahtuu myös vieno rakkaustarinakin. Ja niitä ihania runoja. (Siksi tekstinäytteitä onkin tällä kertaa monta, rakastan noita runoja!)

"Vanhukset söivät ja rupattelivat keskenään, kiinnittämättä Peiqiniin sen enempää huomiota. Hänellä ei ollut mitään heidän äänekästä läsnäoloaan vastaan.
Hän mietti, olivatko he mahtaneet elää koko elämänsä tällä rähjäisellä kujalla. Mikä heidän elämäntarinansa sitten olikin, sen ehtoopuolella heidän ainoa ylellisyytensä tuntui nyt olevan muutama kuppi teetä ja kova, kylmä, kotona leivottu kakkunen tässä nuhjuisessa puodissa. Mutta silti Peiqin katsoi heitä ennen kaikkea ihaillen. Vaikka maailma heidän ympärillään muuttui vauhdilla, he tuntuivat elävän omassa maailmassaan jossa näkivät vain toisensa."