Minä tapan / Giorgio Faletti

En tiedä miksi lainasin tämän Falettin kirjan - eiväthän kaksi aiempaa teosta olleet tehneet suurempaa vaikutusta minuun, viimeisin taisi lähinnä ärsyttää. Ilmeisesti dekkarinälkä kuitenkin oli nyt sen verran kova ja Falettin esikoisteoksen takakansa lupaili siinä määrin mielenkiintoisia juttuja, että sorruin. Vähän yllättäen esikoisteos osoittautui muhkeasta koostaan huolimatta melkoiseksi page turneriksi, ennenkuin huomasinkaan olin jo turvallisesti ylittänyt puolivälin ja kovaa vauhtia matkalla kohti takakantta.

Kyseessä on, jälleen kerran, tarina jossa jäljitetään sarjamurhaajaa. Vaikka tarina eteneekin tiettyjen lainalaisuuksien mukaan, on Faletti mielestäni onnistunut olemaan pienissä yksityiskohdissa mukavan kekseliäs. Juoni on melkein elokuvamainen, oikeastaan näenkin osan kohtauksista ja henkilöistä kuin filminä. Mielestäni Jean Reno ja Mathieu Kassovitz sopisivat tähän mainiosti...

Kirjan tapahtumapaikkana on Monacon ruhtinaskunta, rikkaiden ja kuuluisien leikkikenttä. Eräänä yönä suosittuun radio-ohjelmaan soittaa mies, joka kertoo tappavansa, lopuksi hän soittaa pätkän musiikkia. Seuraavana päivänä formulatähti shakkimestarityttöystävineen löytyy surmattuna. Komisario Nicolas Hulot huomaa pian puhelun ja tapauksen välillä olevan yhteyden, avukseen tutkinnassa hän saa vanhan tuttunsa, FBI-agentti Frank Ottombren. Pian ohjelmaan soitetaan uusi puhelu ja Nicolas ja Frank huomaavat leikkivänsä kohtalokasta kissa ja hiiri-leikkiä tappajan kanssa...

Näin kolmannen Falettini kohdalla huomaan kaikissa tekijän kirjoissa tiettyjä yhtäläisyyksiä, tarinoiden keskiössä olevat ihmiset, Falettin sankarit ovat usein tavalla tai toisella särkyneitä ja vastoinkäymisiä kokeneita henkilöitä. Heidän osanaan on saattanut olla hyväksikäyttö, rakkaimman itsemurha tai perheenjäsenen sairaus. Samoin Falettin konnat ovat yleensä saaneet kokea kovia menneisyydessään, hän monesti esitteleekin pahiksensa taustat kenties jopa laajemmin kuin sankareidensa ja saa siten lukijan hetkellisesti tuntemaan melkein myötätuntoa murhaajaa kohtaan.

Tapahtumapaikka, Monaco, tuntui minusta melko mielenkiintoiselta, kenties siksi että siellä harvemmin tulee käytyä - edes kirjallisesti. Muutenkin vanha kunnon matkakuume on herännyt (jos se koskaan nyt uinuikaan) ja huomaan kaipaavani taas Italiaan...

"Frank ei ollut huomannut itkevänsä. Hän ei osannut edes sanoa, kuinka pitkään hän oli itkenyt.
Kyyneleet kumpusivat jostakin hyvin kaukaa. Ne eivät tuoneet pelastusta tai unohdusta, pelkästään huojennuksen. Ne soivat lyhyen hengähdystauon, jonka aikana hän saattoi paitsi vetää henkeä, myös aistia hetken ajan auringon todellisen lämpötilan, nähdä meren todellisissa väreissään, kuunnella edes kerran rinnassa sykkivää sydäntään ilman kuolinrumpujen pärinää."

Bazar, 2007
Alkuteos: Io uccido
Sivuja: 703
Ikkunat auki Eurooppaan: Monaco

Minä olen jumala / Giorgio Faletti

Bloggasin jännäreitä kirjoittavasta Giorgio Falettista ensimmäisen kerran joulukuussa kun luin hänen kirjansa Viimeinen katse. Kun törmäsin hänen uuteen kirjaansa Minä olen jumala, päätin napata sen mukaani, jos ei muuten niin itsevarmalta ja sekopäiseltä kalskahtavan nimen takia. Sellaisista aineksista kun on monesti parhaat sarjamurhaajat tehty.

Kirjassa liikutaan takautumien ja nykyhetken välillä. Pääosissa ovat nuori, kaunis ja kovia kokenut komisario Vivian Light, joka saa selvittäväkseen rakennustyömaalta seinän sisään muuratun miehen tapauksen. Pian kuitenkin räjähtää kuitenkin kokonainen kerrostalo ja poliisit saavat renttuvalokuvaaja Russell Waden kautta karmivan tiedon - iskuja kaupungin rakennuksiin voi olla tulossa lisääkin. Kuten arvata saattaa, alkaa kilpajuoksu kellon kanssa Russellin ja Vivienin yrittäessä löytää murhaajan ajoissa.

Falettin kirja on ihan ok. Se ei räjäyttänyt flunssaista tajuntaani, mutta viihdytti kivasti niistämisen välissä eikä sen juoni ollut liian monimutkainen flunssa-aivoille. Koska kirjailija paljastaa tekijästä hyvin vähän kerrallaan, pysyy mielenkiinto kivasti yllä ja Vietnamin tapahtumatkin järkyttivät.

Mutta sitten niihin miinuksiin. Huolimatta kirjassa tapahtuvista kauheuksista (terrori-iskuista pitkin poikin NYC:tä) en oikein pystynyt samaistumaan uhrien tuskiin ja pelkoihin, koska he jäivät nimettömiksi ja kasvottomiksi kirjassa, vain maininnoiksi järkyttävistä uutislähetyksistä. Poliiseilla taas kaiketi on kiire, mutta kirjasta saa melkeinpä sen kuvan että koko juttua tutkii vain yksi nuori naispoliisi ja hänen apunaan toimiva rentun oloinen, mutta tietysti komea ja karismaattinen valokuvaaja. Se ei oikein tunnu uskottavalta.

Niin ikään en oikein tykkää siitä, miten Faletti kuvaa sankaritartaan, Vivien Lightiä. Vivian on nuori ja hänen nuoruuttaan puidaankin läpi kirjan, ihan liikaakin mielestäni. Hän on kuitenkin nuoruudestaan huolimatta niin kokenut että saa työskennellä näinkin isoissa jutuissa yksin ja poliisipäällikön suuresti kunnioittama, hän on myös nainen joka ei pelkää mitään ja pärjää lähitaistelussa isollekin karjulle. Hän on kaunis, muttei tietenkään tajua sitä itse. Ja kuitenkin Faletti toistuvasti tytöttelee häntä. Tiedän tarrautuvani nyt pikkuasioihin, mutta jostain syystä kirjailijan tytöttely oli minulle se asia, joka vei Vivieniltä viimeisenkin uskottavuuden. Koska se nainen, josta Faletti kirjoittaa, ei taatusti pitäisi tytöttelystä.

"Isä McKeanin valtasi outo, lohduton väsymys, joka iskee suoraan ihmisen ihmisyyteen, silloin kun hän joutuu vääjäämättä vastakkain muiden ihmisten täydellisen ihmisyyden puuttumisen kanssa.

- Pelkäänpä, että meidän täytyy tiedostaa yksi asai. Viha ei ole enää pelkkä tunne. Nykyään siitä on tulossa virus. Kun se saa otteen sielusta, mieli joutuu eksyksiin. Ja ihmisillä on yhä heikompi vastustuskyky."

Sivuja: 560

Viimeinen katse / Giorgio Faletti

Ensimmäiseksi terkut tuuliselta mereltä, eilen vietimme kaveriporukalla pikkujouluja Tallinnassa. Mukava reissu vaikka merenkäynti olikin melkoista! Tallinnan vanha kaupunki on kyllä ihana ja ne ravintolat ja kahvilat... Esimerkiksi eilen herkuteltiin ranskalaisessa suklaakahvilassa, nami!

Ja sitten itse asiaan... Giorgio Faletti on minulle aivan uusi tuttavuus. Kirjan kansi antoi minulle jostain syystä sellaisen halvan tusina-tavara -jännärin viban, joka onneksi katosi hyvin nopeasti ensimmäisen luvun jälkeen. Viimeinen katse ei ole ehkä paras koskaan lukemani dekkari, mutta sille täytyy antaa pisteitä erikoisuudesta. Kirja, jossa mellastaa sarjamurhaaja asettelemassa uhrejaan Charles M. Schulzin Tenavien malliin on aika kummallinen.

Lasten suosiman piirretyn ja raa´an murhan yhdistäminen vaatii aikamoista ajatushyppyä eivätkä kirjan henkilötkään ole ihan siitä tavallisimmasta päästä - kirjassa tutustutaan entiseen poliiisiin ja New Yorkin pormestarin pikkuveljeen Jordan Marsalikseen sekä italialaiseen Maureen Martiniin, joka traagisten tapahtumien johdosta alkaa saamaan varsin erikoisia näkemyksiä rikoksesta sekä mystisen, jumalaisen kauniin Lysan. Jos saan kitistä pikkuasioista, niin nimi Maureen Martini herättää minussa vahvan 1930-lukuisen film noir -henkisen good girl gone bad -tyyppisen mielikuvan, joka kyllä taitaa olla ristiriidassa Falettin Maureenin kanssa joka on poliisi. Yllättävän hankalia nämä tälläiset mielikuvasekoilut...

Minusta tämä kirja oli todella visuaalista luettavaa, Faletti maalasi varsin taitavasti hyvinkin abstrakteja ja outoja näkymiä eteeni todella elävän oloisesti. Varsinkin kirjan alku on räjähtävän lupaava, tunnelma kyllä loppua kohden latistuu tavallisemmaksi, mikä oli pieni pettymys. Silti dekkarituttavuudeksi tämä oli lupaava, voisin ehkä lukea Falettin muitakin teoksia. Bazarin sivujen mukaan häneltä onkin ilmestynyt uusi kirja aivan hiljattain - Minä olen jumala. Pollea nimi, mutta saattaisi pitää sisällään kiinnostavan dekkarin.

"Kitaran ääneen oli yhtäkkiä yhtynyt matala, kumea, elektroninen rummutus, joka tuntui siirtyvän maan uumenista suoraan kuulijoiden vatsaan.
Harmoniassa tapahtuneen muutoksen jälkeen Connor oli alkanut laulaa, asentoaan vaihtamatta, mutta kohottaen hitaasti kasvonsa. Hänen karhean äänensä harvinainen lumovoima siirsi samassa soitinten äänen taka-alalle. Oli kuin karhealle hiekkapaperille olisi levitetty hunajaa. Miehen herkkyys ja esityksestä välittyvä vahvuus saivat Maureenin tuntemaan, aivan järjettömästi, että tuo laulu oli omistettu yksin hänelle."

Sivuja: 476