Katariina ja hänen elämänsä tarina ovat todella kiehtovia. Hän on tietyllä tavalla hyvin moderni nainen, tavallaan oman aikansa uranainen, joka omistautuu työlleen - Venäjän keisarinnana ololle ja kaikki muu, perhe ja rakastajatkin jäävät toiselle sijalle. Rakastajat ovatkin oma lukunsa kirjassa, heistä kerrotaan Hirvikosken kirjaa laajemmin ja kenties realistisemminkin. Katariina ihastuu, viehättyy nuorista komeista miehistä, nauttii heidän seurastaan, mutta ei anna heille sydäntään, se on Venäjällä. Hänen miessuhteistaan kohistaan, mutta hän ei anna sen häiritä itseään vaan elää elämäänsä ja nauttii.
Katariina on ilmeisen älykäs ja sosiaalisesti lahjakas nainen, joka osaa lukea elämänsä ihmisiä. Hän on kovapintainen - niin kuin hallitsijan tuleekin olla, silti mietin kuinka suuret jäljet on minun näkökulmastani rankka lapsuus ja nuoruus jättänyt. Mietin paljon Katariinan suhdetta äitiyteen ja lapsiinsa, kuten poikaansa Paavaliin, jonka keisarinna Elisabet ryöväsi itselleen heti synnytyksen jälkeen. Mielenkiintoisena pidän sitä, kuinka vuosia myöhemmin Katariina toistaa saman teon Paavalin esikoispojan Aleksanterin synnyttyä. Äidillisenä ihmisenä en Katariinaa pidä, teon takana lienee enemminkin epäluottamus Paavalia ja hänen kykyjään kohtaan. Aleksanterin Katariina voi vielä pelastaa, tehdä hänestä tsaarin. Ja mikä onni Suomelle, että hän niin tekee...
Troyat keskittyykin melko paljon kirjan loppupuolella Katariinaan ja hänen miehiinsä. Hän muistuttaa että muotokuvien keisarillinen ja ryhdikäs nainen oli myös elämänsä loppupuolella riippurintainen, tukevahko ja hampaaton ja ihmettelee yleensä niin viileän älykkään Katariinan tapaa hullaantua täysin nuoriin, komeisiin miehiinsä ja uskoa heidän rakastavan tsaaritarta enemmän kuin ketään hovin nuorista kaunokaisista. Mutta sydän tahtoo mitä tahtoo. Haluan pikkuisen myös puolustaa Katariinaa, eihän miespuolisten hallitsijoiden maailmassa nuorten kaunotarten vokottelu ollut erikoisen kauhistuttavaa. Tästä esimerkkinä vaikkapa Henrik VIII (kyllä, onnistuinpa tässäkin viittaamaan Tudoreihin!), joka viisikymppisenä ja eikä enää niin säkenöivänä nai itseään kolmekymmentä vuotta nuoremman Katherine Howardin ja pettyi kovin huomatessaan vaimon olevan kiinnostuneempi komeista hoviherroista kuin hänestä. Katariinan kunniaksi on kuitenkin sanottava että hän hoiti eronsa Henrikiä tyylikkäämmin - mestauksen sijaan ex-mies sai lepytteleviä lahjoja, pöytähopeoita, maata, orjia...
Nautin kovasti tästä Katariina Suuren elämäkerrasta, kirjan luettuani tuntuu siltä että olen nyt saanut jonkinlaisen käsityksen siitä minkälainen ihminen Katariina oli, hyvässä ja pahassa. Koska Troaytin tyyli on lähes romaanimainen, on kirjan lukeminen kevyempää vaikka taustalla onkin faktoja. Sivut kääntyvät lähes itsestään...
"Todellisuudessa Katariina rakastaa Venäjän puutteita, vaikka vannookin korjaavansa ne. Koska hän on mieleltään länsimaisen selväjärkinen, järjestystä rakastava, käytännöllinen ja lannistumattoman innokas häntä samanaikaisesti sekä ärsyttää että viehättää omakseen kutsumansa kansan haaveellisuus, välinpitämättömyys, fatalismi ja äkilliset mielettömyydet. Hän pitää kansaa mahtavana ja kauniina. Hän haluaa olla sen arvoinen."Sivuja: 409
