Kapteeni Grantin etsintä jatkuu - isänpäivänähän kapteenia etsittiin Etelä-Amerikasta ja näin marraskuun lopulla päästiin Australiaan ja Uuteen-Seelantiin kahden viimeisen kirjan avulla. Päätin niputtaa kaksi viimeistä teosta samaan postaukseen, koska ne olivat hyvin pitkälti saman luonteisia ja selkeästi saman kokonaisuuden osia.
Kertomuksen ensimmäinen osa siis päättyi siihen, että haaksirikkoutunutta kapteeni Grantia varsin heikkojen johtolankojen perusteella etsivä retkikunta huomasi Etelä-Amerikan seikkailunsa päätteeksi etsivänsä kapteenia aivan väärästä maanosasta. Siispä kurssi suunnattiin kohti Australiaa, jossa seurue pian löytääkin haaksirikosta selviytyneen matruusin, Ayrtonin. He päättävät kulkea läpi ratsain läpi Australian ja kohtaavat matkallaan monia seikkailuja. Kirjan kolmas osa vie seurueen lopulta Uuteen-Seelantiin, jossa kapteenin arvoitus lopulta selviää.
(Uskallan kaiketi spoilata tuon verran koska kolmannen kirjan nimikin on jo Kapteeni Grantin löytyminen...)
Sarjan ensimmäinen osa osoittautui jonkin verran erilaiseksi kuin kaksi jälkimmäistä - tästä pidin kovasti, sillä Kapteeni Grantin lapsissa minua oli ärsyttänyt se, kuinka retkikunta jatkuvalla syötöllä kulki onnettomuudesta toiseen. Kahdessa jälkimmäisesä osassa on juonelle annettu enemmän tilaa ja sanoisinkin tarinan paranevan loppuaan kohden, jopa niin että kolmannessa kirjassa allekirjoittanut jopa hiukan koukkuuntui, niin jännittäviä seikkailuja Verne oli henkilöilleen kehittänyt.
Blogistaniassa on viime aikoina keskusteltu juonivetoisuudesta ja siitä, voiko esim. jännitysromaanissa olla kuvailua, vaikkei se välttämättä veisikään kirjan juonta eteenpäin. Kapteeni Grant -sarjan kohdalla olisin kyllä valmis vähän heristämään sormeani herra Vernelle, sillä varsinkin Kapteeni Grantia etsimässä -kirjaa lukiessani tuntui että taustoja kuvattiin jo enemmän kuin varsinaista juonta. Oikeastaan tässä kirjassa Verne sortuu harrastamaan informaation dumppausta - etenkin Australian historiaa ja maantiedettä käydään läpi usein ja laajasti, mielestäni joissain tapauksessa vain aika löyhästi tarinaan sidottuna. Ehkä räikein tapaus on Australian valloittajille omistettu kokonainen luku, jossa maantieteilijä Paganel siis sivistää iltapuhteella tovereitaan.
Jos heittäydyn kriittiseksi niin myös kirjan sankarit ovat kovin kirkasotsaisia ja urhoolisia - tässä toki näkyy myös teoksen ikä. Naisten roolit jäävät myös latteiksi vaikka lady Helena ja Mary Grant sentään jo pääsevätkin mukaan seikkailuihin. Tunnelma on tavallaan herttaisen ritarillinen, naiset reippaasti ja valittamatta kärsivät mukana melkoisissa koettelemuksissa ja miehet taas suojelevat heitä äärimmäisen sankarillisesti. Omalla tavallaan jo melkeinpä liikuttava olikin kohtaus, jossa seurue pelastautuu merihädässä lautalle ja lauttaa rakentaneet miehet kantavat naiset lautalle niin
Vähän kriittisemmin luettuna voisin myös hitusen arvostella sankareitamme, jotka koko kuukausia kestävän, rankan seikkailun jälkeen ovat alati urhoollisia, pienintäkään heikkouden osoitusta ei näissä sankareissa näy. Onneksi tällä kertaa lady Helena ja Marykin pääsivät jo mukaan seikkailuihin, mutta vielä kurtistaisin kulmiani, sillä arvon lady lähinnä viihdyttää vieraita vaunuissaan ja Mary on rakastunut. Kovin latteiksi siis jäävät edelleenkin naisroolit, mikä on sääli sillä pelottomassa lady Helenassa saattaisi olla ainesta hyväksikin sankarittareksi mikäli hänen annettaisiin tehdä jotain muutakin kuin olla ihailtavana. Erityisen ihailtava mielestäni oli kohtaus, jossa seurue pelastautuu merihädästä ja "naiset kannettiin sylissä maihin, niin ettei heiltä kastunut hameenhelmaakaan."
Kokonaisuutena Kapteeni Grant -kirjat olivat yllättävän mukava tuttavuus vaikken niitä aivan näin tietopainotteisiksi olisikaan uskonut. Kirjat ovat toki oman aikansa lapsia, hyvässä ja pahassa ja siksi tekstistäkin löytyy ilmaisuja, joita ei nykymaailmassamme käytetä. Kurtistelinkin kulmiani mm. kohdassa jossa Vernen sankarit pohtivat ovat Australian alkuperäisasukkaat apinoita. Oi aikoja, oi tapoja.
"- MacNabbs, lady Helena huomautti, - myöntäisittekö siis niiden olevan oikeassa jotka metsästävät näitä kuin petoeläimiä? Nämä raukathan ovat ihmisiä.
- Ihmisiäkö! MacNabb huudahti. - Korkeintaan ihmisen ja orangutangin välimuotoja! Ja jos vielä mittaisin heidän kasvokulmansa, se olisi yhtä terävä kuin apinan!
MacNabbs oli tässä suhteessa oikeassa; australialaisen alkuasukkaan kasvojen kulma on hyvin terävä ja jokseenkin samanlainen kuin orangutangin eli noin kuusikymmentä tai kuusikymmentäkaksi astetta. Niinpä ei herra di Rienzi esittänytkään aivan syyttä näitä olentoja luokiteltaviksi eri rotuun, jota hän nimitti "pithecomorpheiksi" eli siis apinanmuotoisiksi ihmisiksi"
Mutta lady Helena oli vielä oikeammassa kuin MacNabbs katsoessaan näitä ihmisasteikon alimmalla portaalla olevia alkuasukkaita kuitenkin sielulla varustetuiksi olennoiksi. Eläimen ja australialaisen välillä on se ylitsepääsemätön kuilu, joka erottaa lajit. "
Kapteeni Grantia etsimässä julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran 1923, Karisto
Kapteeni Grantin löytyminen julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi 1923, Karisto.
Sivut: n.174 & n. 150
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Etelä-Afrikka & Uusi-Seelanti
Jokunen viikko takaperin Audible tarjoili harvinaista herkkua, Rudyard Kiplingin The Jungle Book olisi ladattavissa ihan ilmaiseksi. Ajatus ilmaisen herkkupalan takana oli jalo, kirjan tuotoilla on tarkoitus ZSL:n kanssa kiinnittää huomiota uhanalaisten eläinten, kuten esimerkiksi bengalintiikereiden hätään, ja kerätä rahaa eläinsuojelutyöhön. Kyllä kiitos!
