Trinity (Wars of the Roses #2) / Conn Iggulden

Blogiani seuraavat jo tietävätkin että jos jokin saa Norkun varpaat ilosta kippuralle niin se on tiettyyn aikakauteen sijoittuvat historiallinen fiktio. Conn Igguldenin Myrskylintu tuli ahmaistua nopeasti ja sen jälkeen jäin odottamaan nälkäisenä trilogialle jatkoa - Trinityyn päätin tutustua englanninkielisenä äänikirjana mikä osoittautuikin mainioksi valinnaksi - aamut pimeällä ja kylmällä bussipysäkillä tai ruuhkaisessa bussissa lähtivät käyntiin niin paljon paremmin kun odotettavana oli kunnon taistelukohtaus tai kieroilua. Kirjalla on jälleen kerran myös mainio lukija, Roy McMillan nimittäin onnistui herättämään koko henkilökaartin eloon pelkällä äänellään.

Ruusujen valtakunnassa ei ole kaikki hyvin, sillä tarinan alkaessa kuningas nukkuu Ruususen untaan puolitoista vuotta. Mahtavien sukujen välille on muodostunut jännitteitä ja paine asioiden ratkaisemiseen väkivallalla kasvaa. Toisella puolella sodassa ovat hauras kuningas Henry ja rautainen ja rohkea kuningattarensa Margaret, joka pyrkii turvaamaan kruunun pienelle Edward-pojalleen, toisaalla taas Yorkin herttua ja hänen tukijansa Warwick ja Salisbury. Luvassa on juonittelua, miekkojen kalistelua, verta ja suuria tunteita.

Igguldenin kirja on siitä hieno teos, että se onnistuu melko tasapuolisesti kuvaamaan sisällissodan molempia puolia - ikäviä ja mahtavia tyyppejä löytyy niin Yorkin kuin Lancasterin joukoista ja molemmat uskovat toimivansa oikein ja ajavansa kansan parasta. Lopputuloksenkin Iggulden näyttää lukijalle - pellot täynnä menehtyneitä sotilaita, omien naapureidensa surmaamia. Sota on hulluutta ja sen voitot kalliita.

Aikakaudesta hullaantuneelle kirja on mannaa, tapahtumissa riittää kyllin draamaa ja käänteitä ja Iggulden taitaa taistelukohtauksien kirjoittamisen niin etten voinut kuin kuin kuunnella henkeäni pidätellen. En itsekään ymmärrä kuinka samoista henkilöistä ja tapahtumista lukeminen voi kerta toisensa jälkeen näin sykähdyttää, mutta kaiketi tässä on se minun juttuni. Joku rakastaa vaaleanpunaisia asioita, toinen hautausmaita - minä Ruusujen sotaa ja Tudoreita. Jokin tuossa aikakaudessa kaikkine juonineen ja kiemuroineen vain vetoaa minuun - on kuin kyseessä olisi tosielämän shakkipeli, jossa jokainen siirto voi muuttaa pelin kulun.

Kirja ilmestyy suomennettuna helmikuussa 2015 nimellä Ruusujen sota: Kolmen liitto Otavan kustantamana,

Penguin Books, 2014
Kesto: 12h 6min
Lukija Roy McMillan

Ruusujen sota: Myrskylintu / Conn Iggulden

No niin, sorruin taas vanhaan paheeseeni - historiallisiin romaaneihin jotka sijoittuvat Englantiin Sille Tietylle Aikakaudelle. Aikoinani intoilin vain Tudoreista mutta nyt olen jo sujuvasti siirtynyt Ruusujenkin sodan puolelle. Tällä kertaa kutinaani lievittää Conn Iggulden, jonka Tsingis Kaani -trilogialla olen herkutellut aiemmin. Olin hivellyt englanninkielisen kirjan kultaista kantta jo aiemmin Tukholman reissullani mutta lopulta päätin odottaa suomennosta.

Myrskylintu piirtää lukijalle kuvan siitä, miksi ja millaisista asetelmista Ruusujen sota syttyi. Vähän samalla asialla on ollut myös heppu nimeltä William Shakespeare ja luulenkin että nyt olisikin hyvä lukea Henrik VI ja vertailla sitä eroaako Bardin näkemys Igguldenin omasta. Sankarikuningas Henrik V:n kuolema jättää valtakunnan hänen nuoren poikansa Henrik VI:n heikkoihin käsiin. Haaskalinnut alkavat jo kaarrella ja kaiken keskelle päätyy Margareeta, tuore kuningatar joka yrittää epätoivoisesti tukea sairaalloista miestään.

Iggulden tekee hyvää työtä taustoittaessaan Ruusujen sotaa eikä eri luokkiakaan unohda, oli mielenkiintoista kuulla vaihteeksi myös tavallisen kansan tunnoista, esim. Philippa Gregoryhan keskityy omassa Ruusujen sota -sarjassaan vain yläluokan murheisiin. Kirjailija on tehnyt myös hyvää työtä pitäessään henkilögallerian selkeänä mikä ei ole lainkaan pikkujuttu kun Edmundeja, Anneja, Henryjä ja Margareteja vilisee sukupuussa hurjasti.

Kirja etenee mukavan vauhdikkaasti ja koukuttavastikin, tosin en ole ehkä täysin objektiivinen arviossani... Olin iloinen huomatessani että kirjailija jatkaa mielenkiintoisten ja vahvojen henkilöiden esiin nostamista, esimerkiksi Margareeta Anjoulainen on vaikuttanut jo aiemmissa ko. ajanjaksoa kuvaavissa teoksissa erittäin mielenkiintoiselta hahmolta ja tässä teoksessa hän vaikuttaa reilusti inhimillisemmältä kuin esimerkiksi The Lady of the Riversissa. Googlettelustani huolimatta en onnistunut löytämään tietoa siitä, milloin sarjan toinen kirja ilmestyy - harmillista, koska näitä tarvitsisi saada pian lisää!

Otava, 2014
Sivuja: 492
Alkuteos: War of the Roses. Book one: Stormbird
Suomentanut Ilkka Rekiaro

Veljessota / Conn Iggulden

Sain vihdoinkin hyppysiini Tsingis-kaanista kertovan sarjan viimeisen osan ja pitihän sekin ahmia läpi. (Sarjan kahdesta edellisestä osasta olen blogannut täällä ja täällä.) Vaikka Valloittaja-sarja onkin melkoisen testosteroni-pitoista rymistelyä, jotain hirmuisen kiehtovaa näissä kirjoissa silti on. En ollut tätä sarjaa ennen lukenut paljoakaan mongoliruhtinaista ja olinkin siinä käsityksessä että barbaarit olisivat... noh, barbaarimaisia. Valloittajan myötä olen kuitenkin oppinut että näkemykseni oli kovin mustavalkoinen, mongolivaltioita mm. hallitsi nainen aikana jolloin Euroopan valtioissa moinen olisi ollut kauhistus.

Sarjan viides ja viimeinen osa vie meidät aikaan, jossa Tsingisin poika, Ögedei-kaani, on kuollut. Vallan periytyminen aiheuttaa kuohuntaa valtiossa, sillä Ögedein esikoinen, Güjük, ei monen mielestä ole sopiva johtamaan valtiota. Güjükin valtakausi loppuukin lyhyeen ja valtaistuimelle nousee Tsingisin nuorimman pojan esikoinen, Möngke, kaanin armeijan ylipäällikkö ja puhdistus alkaa! Möngke lähettää veljensä Tsingisin tapaan valloittamaan lisää maita ja mantuja, Hülegü suuntaa kohti Bagdadia, Kublai lähetetään kohtamaan Kiinan sinnikkäät ruhtinaat...

Mongolien maailmanvalloituksen mittakaava on melkeinpä päätä huimaava. Kirjan viidenteen osaan mennessä he ovat valloittaneet suuria osia Kiinasta, Venäjästä, Euroopasta ja nyt tähtäimessä on Lähi-Itä. Heillä oli hallussaan Puola ja suunnitelmia mm. Itävallan, Ranskan ja Espanjan varalta. Pistää miettimään millaisessa Euroopassa me eläisimme jos nämä suunnitelmat olisivat toteutuneet?! Tästä syystä kirjasarja onkin ollut mainiota luettavaa myös kaunokirjallisen maailmanvalloituksen osalta - soturit ovat ratsastaneet niin monessa maailmankolkassa että jokainen kirja on kartuttanut haastepisteitäni - tästä viimeisestä osasta nappaan itselleni Uzbekistanin, sillä Samarkandissakin sattuu ja tapahtuu...

Igguldenin tapa kirjoittaa on vetävä, hän saa puhallettua mongoliruhtinaisiin mukavasti eloa ja tekee näistä mielenkiintoisia persoonallisuuksia omine toiveineen ja tunteineen mutta onnistuu pitämään silti miehet karskeina tasankojen ratsastajina, joiden sana on rautaa. Historiallisia faktoja on kaivettu esiin mukavasti, mm. Bagdadin valloitukseen on poimittu paljonkin perimätiedon mukaan tapahtuneita yksityiskohtia.

Kirjan viimeisessä osassa pääsevät suurempaan rooliin Möngke, joka kenties edustaa tässä perinteisempää mongolisoturia ja hänen veljensä Kublai, joka on taistelemisen sijaan viettänyt nuoruutensa opiskellen ja joka on omaksunut jin-kulttuurista uusia tapoja. Ilokseni kirjassa vilahtaa vielä myös miesten äiti, Sorkhokhtani. Tämän sisukkaan ja viisaan naisen seuraaminen oli aikaisemmissa kirjassa minusta mielenkiintoista ja Iggulden sanookin loppusanoissaan hänen olevan yksi kirjan henkilöistä, jotka melkeinpä ansaitsisivat oman kirjansa. Olen täysin samaa mieltä.

"Kun sinulle karttuu ikää, oivallat, että vain yhdellä asialla on merkitystä, ainoastaan yhdellä: että sinulla on rohkeutta ja kunnianhimoa. Jos menetät ne, et kuole sen nopeammin, mutta olet vähemmän arvoinen kuin saappaittesi kura. Silloinkin sinusta tulee tomua, mutta olet haaskannut sen lyhyen ajan, jonka saat olla valossa. Sinun isäsi epäonnistui, se on totta, mutta hän oli väkevä mies ja yritti toimia kansansa parhaaksi. Hän ei haaskannut elämäänsä. Sen enempää ei voi vaatia."

Otava, 2012
Sivuja: 590
Alkuteos: Conqueror
Kirjallinen maailmanvalloitus: Uzbekistan

Kunnian kentät / Conn Iggulden

Kuva lainattu

Tässä kävi taas(kin) niin että luen kirjasarjaa väärässä järjestyksessä ja sekös ärsyttää!  Jotenkin minulta jäi huomaamatta että Valloittaja-sarjasta oli ilmestynyt sekä kolmos- että nelososa ja satuin nappaamaan epäonnekseni sen nelososan (Hopeinen valtakunta) kirjastosta mukaani. Hämmennys oli suuri kun yht'äkkiä kaani olikin kuollut ja pojatkin jo aikuisia... Onneksi sain kuitenkin Kunnian kentät nopeasti luettavaksi ja aukon paikatuksi.

Aluksi lähdin lukemaan tätä hiukan innottomasti, tuntui että Hopeisen valtakunnan perusteella voisin arvata suurimman osan Kunnian kenttien juonesta. Mutta joskus sitä vain yllättyy iloisesti. Toki tietyt asiat, kuten suurkaanin kuolema ja veljesten vallankamppailu, olivat arvattavissa, mutta silti kirjassa oli paljon muutakin ja noissa edellämainituissa tapauksissakin oli käänteitä riittävästi jotta lukeminen ei muuttunut tylsäksi. Kunnian kentät jatkaa siis Tsingis-kaanin tarinaa. Valtakuntaa laajennetaan nyt arabimaiden suntaan ja kaanin pojatkin alkavat lähestyä aikuisikää. Esikoisenpojan, Dzötsin, asema askarruttaa kaania, Dzötsin isyys ei nimittäin ole aivan selvä. Nuorempi veli, Tsagatai, pyrkii parhaansa mukaan lyömään kiilaa isänsä ja veljensä väliin. Asetelma oli mielenkiintoinen vaikkakin ikivanha - kaksi poikaa kilpailemassa isänsä suosiosta ja tämän perinnöstä. Kaanin valinnat ovat rankkoja, nykyajan näkökulmasta ehkä vähän vaikeitakin ymmärtää. Mutta tuolloin ajat olivat ankarammat ja valtakunnan turvasi vain vahva hallitsija.

Juoni on taattua Igguldenia, mongolisoturit ratsastavat ja taistelevat, testosteroinia on ilmassa. Sotakuvaukset eivät kiinnostaneet minua kovasti, sen sijaan psykologia ja Tsingisin perheen dynamiikka sitäkin enemmän. Sotakuvauksissa pidin mielenkiintoisena sitä, kuinka Iggulden kuvaa taisteluita ikäänkuin kahdesta näkökulmasta, myös vastustajan sotilas saa nimen ja äänen ja häntä seuraamme niin kauan kunnes Tsingisin armeijan voima käy kohtalokkaaksi. Se loi vaikutelman siitä, että taistelussa voisi käydä miten tahansa ja teki lukemisesta jännittävämpää. Shaahin poika kasvaa oikeastaan aika mielenkiintoiseksi sivuhenkilöksi, hemmotellusta prinssistä tulee pakon edessä vaikuttava soturi ja varteenotettava vastustaja mongoleille.

En tiedä johtuuko tämä siitä, että olen viime aikoina lukenut useammankin sotaisan ja miehisen kirjan, mutta kovasti olin löytävinäni tästäkin kirjasta tasoja ja syvyyttäkin. Keskeisin teema oli ehkä legendaarisen kaanin vanheneminen ja oman kuolevaisuuden hyväksyminen. Osaako vanheneva soturi alistua rauhalliseen elämään ilman taisteluita vai jatkuuko valloittaminen loppuun saakka.

(Arslan ja Tsingis keskustelevat kuolemasta ja muistamisesta kuoleman jälkeen.)
"Arslanin äänen kuuleminen sai Tsingisin tuntemaan itsensä melkein taas nuoreksi; silloin maailma oli ollut yksinkertaisempi.
 - Sillä on merkitystä, jos miestä pelottaa eikä hän saa mitään aikaan, Arslan jatkoi. - Miestä kalvaa, jos hän ajattelee olevansa pelkuri. Merkitystä on myös sillä, miten kasvattaa poikansa ja tyttärensä. Vaimolla on väliä. Ilolla, jonka saa siitä, että on elossa, väkijuomien, toisten seuran ja tarinoiden suomalla ilolla - kaikella niillä on merkitystä. Mutta kun mies muuttuu tomuksi, toiset miehet jatkavat elämäänsä ilman häntä. Päästä irti kaikesta, Tsingis, ja etsi sisimpääsi rauha.
Tsingis hymyili Arslanin tiukalle sävylle.
- Tuosta päätellen, sinä, vanha ystäväni, et välitä ryhtyä Samarkandin hallitsijaksi.
Arslan pudisti päätään.
- Kyllä minä sinun tarjouksesi vastaan otan, mutta en siksi, että minut muistettaisiin. Minä otan sen vastaan, koska nämä vanhat luut ovat väsyneet nukkumaan kovalla maalla. Eukkoni viihtyy täällä ja haluan hänenkin olevan onnellinen. Ne ovat hyviä syitä, Tsingis. Miehen tulisi aina pitää vaimonsa onnellisuus mielessään."

 Pieni iloinen yllätys oli sekin että tämäkin kirja edisti kirjallista maailmanvalloitustani, sillä tapahtumat sijoittuvatkin muualle kuin Mongoliaan, googlettelu paljasti tärkeimpien tapahtumapaikkojen sijaitsevan mm. Kazakhstanissa ja Uzbekistanissa. Näistä siis Kazakhstan päätyi osaksi maailmanvalloitustani.

Hopeinen valtakunta / Conn Iggulden

Hopeinen valtakunta (kaunis nimi!) on kuusiosaiseksi muodostuvan Valloittaja-sarjan neljäs osa. Sarja kertoo Tsingis-kaanista ja hänen jälkeläisistään, jälleen kerran aihe, josta en etukäteen tiennyt juuri mitään.  Mielestäni Igguldenin kirjat vaikuttaisivat enemmän miehille suunnatuilta, mutta koska isäni pitää hänen kirjoistaan kovasti, on sarja tullut käytyä läpi kolmasosaa lukuunottamatta. Olen lukenut kaksi aiempaa osaa, mutta onnistunut näemmä ohittamaan täysin sarjan kolmososan. Valloittaja-sarjaa pystyy kyllä lukemaan vaikkei kaikkia aiempia teoksia olekaan lukenut, silti ainakin itse kuvittelisin että tarinaan ja henkilöihin voi olla vaikeampaa päästä kiinni näin.

Hopeinen valtakunta on kovin miehinen kirja, mutta niin taisi noihin aikoihin olla maailmakin miesten. Kirja on täynnä taisteluita, ratsastamista ja strategioita, mutta niinkuin laulussakin sanotaan: "It's a mans world but it wouldn't be nothing without a woman.." Kirjassa onkin muutamia kiinnostavia ja vahvoja naishahmoja, vaikuttavin lienee Sorkhokhtani, kaanin veljen Toluin vaimo.

Sen verran utelias olin Sorkhokhtanin suhteen, että halusin tutkia häntä pikkuisen netistä. Kävikin ilmi että Sorkhokhtani on yksi maailman historian vaikutusvaltaisimmista naisista, pätevä ja pystyvä nainen, joka jo 1200-luvun Mongoliassa, johti valtakuntaa ja komensi sotureja. Hän kasvatti poikansa johtajiksi ja kerrotaan suurkaanin konsultoineen häntä ja  pitäneen hänen mielipidettään suuresti arvosta. Melkoinen nainen siis!

Kirja siis alkaa tilanteesta, jossa Tsingis-kaani on kuollut ja odotetaan hänen poikansa Ögedein kaaniksi julistautumista. Ögedei on hidastellut virallista valtaanastumista, koska hänen sydämensä on heikko. Kuolema kuitenkin tietäisi isän yhdistämän valtakunnan suistumista kaaokseen sukulaisten tavoitellessa valtaa.

"Ögedei katsoi veljeään ja toivoi viimeisen kerran että olisi tiennyt, kuinka paljon hänellä oli elinaikaa jäljellä. Kaikki oli siitä kiinni. Hänen pojallaan ei ollut sellaista armotonta tahdonvoimaa, jota vallanperimys edellytti. Jos Ögedei kuolisi sinä samana päivänä, Güjük ei nousisi isänsä seuraajaksi, Tsingisin vallanperijäksi suoraan alenevassa polvessa. Valta siirtyisi miehelle, joka nyt seisoi Ögedein edessä. Ögedei tavoitteli mielenmalttia, vaikka sydän hakkasi rinnassa levittäen lakkaamatonta kipua, kunnes se oli kuin puukonterä kylkiluiden välissä."