Viikingin varjossa: Katja Halmeen tarina / Paula Salomaa

Tony ja Katja Halmeen tarina taitaa olla monille lehtien otsikoista tuttu, niin myös minulle. Viikinki nyrkkeili ja laukoi viisauksiaan, päätyi eduskuntaankin, sekoili, tuli uskoon, sekoili lisää aina surulliseen loppuunsa saakka. Ja kaiken tämän ajan, varjossa miestään tuki Katja, nainen perhehelvetin keskellä.

Viikingin varjossa kertoo Katjan tarinan, mutta samalla se on jotain monipuolisempaakin. Paula Salomaa pohtii samalla myös Tonyn lapsuutta ja tuhoisan parisuhteen dynamiikkaa ja vaikutuksia. Kirja mukailee paljolti mediassakin näkyneitä tapauksia mutta paljon kerrotaan myös kulissien takaisesta elämästä ja alistamisesta joka ei yllä otsikoihin saakka.

Kun mehun unohtamisestakin nousee iso riita, oppii varmasti helposti olemaan joka hetki varuillaan ja vanhoista tavoista on varmasti vaikeaa päästä eroon vaikka uusi puoliso olisikin kelpo mies. Oli mielenkiintoista lukea myös Katjan myöhemmistä vaiheista ja siitä, kuinka tietyistä tavoista reagoida on ollut vaikeaa päästä eroon. Pidinkin siitä kuinka Salomaa tarkastelee pariskunnan yhteistä taivalta myös psykologian kannalta, ilman kaunistelua mutta myös ilman kauheuksilla mässäilyä. Teksti siis antaa lukijalleen enemmänkin kuin vain mahdollisuuden penkoa julkisuuden henkilöiden likapyykkiä.

Kokonaisuutena Viikingin varjossa jää kuitenkin ehkä hiukan kevyeksi luettavaksi, kenties lyhyehkön sivumääränsä takia. Tavallaan tuntuu että vielä kirjassakin Katja on Viikingin varjossa sillä teksti ja analyysit keskittyvät enimmäkseen Tonyyn ja Katja jää edelleen hiukan sivuhahmoksi vaikka olisinkin halunnut tietää enemmän esimerkiksi siitä, mistä hän ammensi rohkeuden lähteä huonosta suhteesta.

Otava, 2015
Sivuja: 220

Lukukuun tunnustukset

No olipas lukukuu. Upea ruska, kirpakoita syyskelejä, loistavia kirjoja ja mahtavat kirjamessut. Huomaan juuri nyt kaipaavani kirjoiltani vauhtia ja suuria tunnelmia, kenties vastapainoksi pimeneville illoille ja arjen puurtamiselle. Messutohinoistani kerroin mm. ao. postauksessa.

Uupunut ja onnellinen eli Helsingin kirjamessut 

Lukupinot karttuivat reilusti lokakuun aikana, kartutin kirjakantaani Stockmannin Hullujen päivien, Helsingin kirjamessujen ja Audiblen alejen ansiosta yhteensä 18 kirjalla - hullu mikä hullu. Pinossa on kotimaisia uutuksia, jokunen englannin kielinen herkkupala, sarjiksia ja klassikkokin. Samaan aikaan kirjastolainakasani on myös erittäin tukevassa tilassa joten taidanpa olla pikkuisen pulassa...

Lokakuun luetut

Lokakuussa luin paljon, bloggaamiseni sen sijaan ei sujunut aivan yhtä sutjakkaasti mikä kenties näkyi myös lukuisina niputettuina postauksina. Aikaa ei vain tunnu riittävän koneella istumiseen, mutta eiköhän pimeä talviaika taas hoida tuonkin ongelman kuntoon... Luettua tuli 26 kirjaa, joista seitsemän oli myös sarjakuvia. Lukukokemukset olivat laidasta laitaan, oli niitä jotka odotuksista huolimatta tökkivät (Muukalainen, tämä tarkoittaa sinua!) ja sitten odottamattomia huippukokemuksia, kuten Valokuvan historia johon ihan rakastuin. Kuukauden TOP3:een pääsivät siis Valokuvan historia, Tulevaisuuden arabi ja Sculptor. Aika yllättävää, lokakuussa parasta olivat siis sarjakuvat ja tietokirja. Hienoa, että joskus käy näinkin.

• Lohikäärmeen värit / Pasi Pekkola
• Queen Camilla / Sue Townsend
• Heartstone (Shardlake #5) / C.J.Sansom
• Haukka ja kyyhky (Arto Ratamo #11) / Taavi Soininvaara
• House of Cards, Kuninkaantekijä ja Viimeinen jako / Michael Dobbs
• Muukalainen (Outlander #1) / Diana Gabaldon
• Kaksi loistavaa sarjakuvaa: Tulevaisuuden arabi ja Sculptor
• Naapuri / Herman Koch
• Yksin / Karo Hämäläinen
• Kauheimmat runot / Antti Holma
• The Jungle Book, The Mowgli Stories / Rudyard Kipling
• The Heir (The Selection #4) / Kiera Cass
• Lue naiselle ammatti ja Sofi Oksasen Norma
• Valokuvan historia / Tom Ang
• Kaksi kotimaista sarjakuvaa: Valomerkki ja Peräkammarin poika
• The Blue Between Sky And Water (suom. nimellä Sininen välissä taivaan ja veden) / Susan Abulhawa

Luetut, ei-blogatut

Jerry Scott, Jim Borgman: Teinin tajunnanvirtaa (Egmont, 2015), 48 s.

Jerry Scottin ja Jim Borgmanin Teinin tajunnanvirtaa oli kertakaikkisen leppoisa lukukokemus joka nimensä mukaan keskittyy kuvaamaan erään perheen teini-ikäisen kohelluksia. Hauskaa tavaraa, tosin ei unohtumatonta sellaista. Uskoisin tämän uppoavan etenkin teinien kanssa tekemisissä oleviin.

Michelle Sagara: Cast in Shadow (Luna, 2007), 507 s.

Michelle Sagaran Cast in Shadow on Chronicles of Elantra-fantasiasarjan aloittava teos joka tuli napattua lukuun aika pitkälti siksi että mitään muuta ei sattunut olemaan tarjolla - aika usein tämä on onneton lähtökohta lukemiselle jo siksi että ajatukset ovat kääntyneinä jo kohti sitä kirjaa jonka lukemista odotat. Oli huono ja kiireinen viikko, päänsärkyineen enkä voi rehellisesti sanoa antaneen Michellelle ja hänen sankarittarelleen, Kaylielle oikeasti kovin hyvää mahdollisuutta kirjalliseen ensikohtamiseen. Kokonaisuus ei ollut pöhkömpi mutta ainakin ajankohta ja lukuvire olivat aivan pielessä. It's not you, it's me...

Pascal Girard: Reunion(Drawn & Quaterly, 2010), 155 s. Englanniksi kääntänyt Helge Dascher

Pascal Girardin leppoisa Reunion on omaelämäkerrallinen sarjakuva nuoresta, hieman veltostuneesta sarjakuvapiirtäjästä joka saa kutsun luokkakokoukseen jossa voisi myös kohdata SEN tytön jolle Pascal ei koskaan uskaltanut kertoa tunteistaan. Tarina on helposti samaistuttava ja kirjailija-Pascal herättää mainiosti säheltävän päähenkilö-Pascalin eloon. Pisteet toimivasta pikkutarinasta ja brutaalin rehellisestä kuvauksesta.

Kiera Cass: Happily Ever After (HarperTeen, 2015), 416s.

Bloggasin Cassin Selection-trilogiasta kesällä jolloin kevyen hömpän lukeminen tuntui kivalta. Syksymmällä Helmetin OverDrive-kokoelmaan putkahti Happily Ever After, pieni tarinakokoelma kirjasarjan reunoilta joissa ääneeen pääsevät kirjan sivuhenkilöt, mm. Marlee, päähenkilön ystävä ja se mies, jota onni ei suosinut sekä prinssin äiti. En ole yleensä erikoisen ihastunut novelleihin eikä tämä kerta ollut poikkeus. Koska trilogia ei alunperinkään ollut kovin painavaa tavaraa sisällöllisesti, koin ettei extrakertomuksiin oikein enää riittänyt uutta ainesta mikä tuntui pitkästyttävältä. Ehkä nuorten naisten rakkaushuolia kiinnostavampaa olisi ollut kuulla vaikka vastarintaliikkeestä tai siitä, kuinka Amerikasta alunperinkään tuli Iléan valtio jossa naimakaupat ovat kaikki kaikessa?

Hyeonsee Lee: Seitsemän nimen tyttö (Otava, 2015), 316s. Suomentanut Jaana Iso-Markku

Leen Seitsemän nimen tyttö on jälleen yksi järkyttävä kertomus Pohjois-Koreasta ja siksi kai kirjaan tartuin. Teksti on sujuvaa ja tapahtumat kauhistuttavia, olkoonkin että Leellä tuntuu kaikesta huolimatta olevan melko hyvä onni matkassaan. Luin kirjan mielelläni mutta bloggaaminen tuntui hankalalta koska kirja toi mieleeni niin elävästi taannoin lukemani Eunsum Kimin teoksen Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä. Tämä ei sinällään ole ihme, maan olot kun ovat mitä ovat, mutta koin etten löytänyt paljoakaan uutta kirjoitettavaa. Kelpo kirja, jos Pohjois-Korea kiinnostaa, lue ihmeessä.

Liza Marklund: Rautaveri (Otava, 2015),  333s. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Olen seurannut Liza Marklundin Annika Bengtzon-sarjaa vuosien ajan innokkaasti. Aikanaan uusi Annika-kirja oli parasta mitä tiesin mutta ajan oloon jokin muuttui ja innostus katosi lukemisestani. Nyt ympyrä sulkeutui sillä Rautaveri on ilmeisesti viimeinen sarjan teos. Ehkä hyvä niin, sillä viimeisimmät kirjat ovat olleet jo melko väsyneitä, en itse pitänyt laisinkaan ratkaisusta jossa kirjailija toimii etsivä Nina Hoffmanin outoine perhesuhteineen Annikan rinnalle. Tämä asia häiritsi minua myös Rautaveressä joka ei oikein tuntunut lähtevän käyntiin lainkaan. Hei-hei Annika, kiitos hyvistä hetkistä!

Milla Paloniemi: Kiroileva Siili 7 (Sammakko, 2015), 96s.


Milla Paloniemen Kiroileva Siili -sarjakuva lie useammille tuttu ja minäkin olen sarjiksen lukenut. Paloniemen siilit ovat ihan mainioita tyyppejä mutta lyhyt strippisarjakuva ei ole minun ominta juttuani - sen sijaan äitini rakasti näitä hahmoja ja siksi valitsinkin tämän teoksen Kirjan vuoden lukuhaastetta varten. Hyvä valinta, uskoisin että esim. City-Siili olisi naurattanut häntä.

Haasteiden tilanne

Kirjan vuoden lukuhaaste on varsin mukavalla mallilla, enää vain kaksi kirjaa uupuu ja niistä toinen on "Kirja, jota ystäväsi suosittelee sinulle". Heitänkin tästä haasteen lukijoille, antakaapa minulle lukuvinkki!

Entäs ensi kuussa?

Marraskuussa paneudun uuteen valokuvaamiskirjaan, Laukkasen Camp Creativeen. Kirja sisältää erilaisia kuvaharjoituksia jotka olisi tarkoitus ehkä jakaakin. Kirja ja tehtävät vaikuttavat kivoilta, mutta saapas nähdä miten kuvaaminen onnistuu marraskuun valossa... Samoin tarkoitus olisi osallistua Karo Hämäläisen luotsaamaan lukuhaasteeseen jossa kuluvan kuukauden aikana 30 sivua päivässä. Kaikki mukaan!

Lohikäärmeen värit / Pasi Pekkola

Kiina ja sen historia kiinnostavat ja innostuin siksi kovasti myös eräästä tämän kirjasyksyn uutuuksista, nimittäin Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit. Suomalaisen kirjoittama kirja Kiinasta, lähtökohta joka on minusta jo todella kiinnostava!

Lohikäärmeen värit on sukupolvitarina joka liikkuu sujuvasti niin Kiinan maaseudulla kuin suurkaupungin hälyssäkin, kotimaamme hiljaisuudesta puhumattakaan. Maon Kiinaan karuihin oloihin ja köyhyyteen syntynyt Xialong kulkee pitkän tien aina Suomeen saakka mutta jotain tapahtuu ja vauva, pikkuinen Kimi, jää isineen jälkeen äidin kadotessa. Vuosia myöhemmin Kimi palaa Kiinaan toivoen selvittävänsä vihdoinkin äitinsä arvoituksen.

Lohikäärmeen värit on uskottava ja hyvin kirjoitettu kuvaus sekä Kiinan lähihistoriasta ja naisten asemasta siellä mutta myös se on myös koskettava kuvaus onnen ja paremman elämän tavoittelusta. Kirja liikkuu sujuvasti sekä Xialongin että Kimin tarinoita seuraten, joskin kahdesta kertojasta Xialong on ehdottomasti kiinnostavampi kuin hiukan tylsäksi jäävä Kim. Myös kahden kulttuurin yhteentörmäys on mielenkiintoista luettavaa. Lisäplussa on annettava Fitzgeraldin Kultahattu-viitteistä joista innostuin kovasti.

"Wu Jian, kuuletko minua? Rakkaus ei lämmitä talvella, rakkaus ei karkota nälkää, rakkaus ei kouluta lasta, rakkaus ei paranna lapsen sairauksia, rakkaus ei pidä meistä huolta kun olemme vanhoja.
Wu Jian, mitä sellaisella rakkaudella tekee?
Ei yhtään mitään."

Otava, 2015
Sivuja: 459

Haukka ja kyyhky (Arto Ratamo #11) / Taavi Soininvaara

Olen viihtynyt pitkään Taavi Soininvaaran Arto Ratamo -sarjan mukana. Ratamo on sen sortin miehiä joita ei pysäytä käsikraanattikaan ja tuore tyttöystävä, toimittaja Essi Kokko, on jokseenkin samaa sorttia ja kaksikon menoa on  mukavan vauhdikasta seurattavaa. (Tosin, en ole ihan varma aina Essin puujalkavitsejä muistuttavista lausahduksista, mutta tuovathan ne ainakin huumoria tekstiin...)

Tällä kertaa Soininvaara on varsin ajankohtaisissa tunnelmissa kun kotimaahan palaa Syyrian sodassa ansioitunut soturi jota epäillään Isis-kytköksistä. Essin metsästäessä suurta kansainvälistä skuuppia, painiskelee Arto poliisin johtajistossa piilevien korruption parissa. Myös Arton isän menneisyydestä putkahtaa uusi yllätys...

Parasta Haukassa ja kyyhkyssä oli mielestäni ehdottomasti Syyriaan liittyvä juonikuvio joka tottakai kiinnosti jo ajankohtaisen aiheen takia, mutta se sai myös poliisien korruptiokuvion vaikuttamaan tylsältä ja kuluneelta ja huomasinkin harppovani kirjassa nopeasti aina kohti uutta Qasim-kohtausta ja  toivon hartaasti ettei tuo kyseinen ajatus jatku enää seuraavassa Ratamo-kirjassa. Kirja sisältää myös yhden suurehkon käänteen Arton omassa elämässä joka mielestäni oli ehkä turhan ennalta-arvattavasti toteutettu, toivon kuitenkin että kirjailija saa jatkossa tästä sinällään ihan mielenkiintoisesta aihiosta enemmän irti.

Kirjoittaessani tätä postausta tajusin että löysin kirjasta paljon mutistavaa vaikka yritinkin kovasti pitää tunnelman positiivisena. Hetken pähkäiltyäni tajusin että pidän tästä kirjasarjasta ja Artosta, mutta en ehkä niinkään näistä tuoreimmista kirjoista. Niissä on kiinnostavia ja hauskojakin hetkiä, mutta jokin vain tökkii. Vielä en anna periksi sarjan suhteen mutta nyt hiihdellään jo heikoilla hangilla.

"Miehet on niin kuin katukivet. Kun ne saa kerran kunnolla pakoilleen, niitä voi polkea jalkoihinsa vaikka kuinka paljon."

Otava, 2015
Sivuja:  412

Kaksi kotimaista sarjakuvaa: Valomerkki ja Peräkammarin poika

Valomerkki (Villimpi Pohjola #5) / JP Ahonen
WSOY, 2015
Sivuja: 104

JP Ahosen Villimpi pohjola -sarja on viehättänyt silmiääni ja kutittanut nauruhermoani jo monen kirjan ajan ja Valomerkki, sarjan viides osa, piti ehdottomasti saada heti lukuun. Joku taika näissä kotimaisissa frendeissä on, mutta alan ruutu ruudulta kiintyä heihin enemmän. Villimpi pohjola onkin siitä hieno sarja, että se on tuore ja uskottava, koskettava ja silti hauska, ihan oikean elämän makuinen.

Valomerkissä Villin pohjolan kaveriporukka jatkaa aikuistumistaan, mm. pienten jalkojen töminää odotellaan ja gradukin pitäisi saada valmiiksi. Kirjassa ehkä hienointa onkin se, että se tuo mieleen oman elämän ja kaverit. Erityisen mainiosti maaliinsa osui strippi jossa ulos lähdössä oleva Ukko on piilottanut Muusan suklaat - ja kuinkas sitten kävikään? (Saattaa olla että bloggaaja on itsekin ollut joskus samassa tilanteessa...)

Peräkammarin poika / Jan Andersson, Katja Kettu

Otava, 2015

Sivuja: 134

Olen hiukan niuho sarjakuvieni suhteen (pidän mm. tietynlaisesta piirrostyylistä) ja olin siksi hiukan epävarma siitä olisiko Peräkammarin poika minun juttuni. Uteliaisuus voitti ja hyvä niin, sillä kirja osoittautui rankaksi aikuisten saduksi ja mainioksi lukukokemukseksi.

Jalmari, peräkammarin poika, on keski-ikäinen mies jolta on jäänyt elämä elämättä sairastuneen äidin omaishoitajaksi ryhtymisen jälkeen. Velipoika sen sijaan sai kaiken: vapauden, aikuisen elämä, naisenkin. Mutta talo natisee liitoksissaan ja äidin yskä vain pahenee...

Peräkammarin poika on hurjan koukuttava, melkein unenomainen ja oudolla tavalla koskettava kasvutarina. Se on tarina äidin ja pojan viharakkaussuhteesta ja omaishoitajuuteen liittyvästä rakkaudesta ja uhrautumisen paineesta. Asiaa on paljon pienessä paketissa, kuva ja teksti ovat myös hienossa suhteessa toisiinsa. Anderssonin tummasävyiset kuvat täydentävät tyylikkäästi Ketun taitavaa tekstiä - oivallinen paketti!

Syksy on ihmisen parasta aikaa

Syyskuu on lempikuukauteni, nautin sen raikkaudesta, ruskan väriloistosta ja auringonnousuista jotka on päivä päivältä helpompaa pongata. Syksy on kesän ihanan joutilaisuuden jälkeistä aktivoitumista ja uusia juttuja ja suunnitelmia, uudenlaista energiaa. Kaikenlaisia ideoita onkin putkahdellut päähän ja joitain ajatuksia ehdin jo kokeillakin, blogissa vilahtivat mm. kaksi videobloggausyritelmääni. Kolmannenkin klipin tein, keksin nimittäin kesken kävelylenkkini yrittää kertoa lukijoille Andy Weirin The Martian-kirjasta. Luomus jäi kuitenkin "leikkaamon lattialle", sillä kukaan tuskin haluaa katsella pomppivaa lenkkipolkua ja kuunnella huohotustani. Jatkan siis ideointia ja harjoittelua, katsotaan saanko aikaiseksi muuta kuin nolotusta...

• Videoviikonloppu: kurkistus Maltan kansalliskirjastoon
• Videoviikonloppu: Helsinki-Vantaan lentokentän uudessa kirjanvaihtopistessä

Syyskuun luetut

Syyskuun luettujen lista on hämäävän lyhyt, paljon jäi bloggaamatta - yritän parantaa tapani lokakuussa. Itselleni epätyypillisesti luin yllättävän paljon it-maailmaan sijoittuvaa tietokirjaillisuutta ja tasapainoksi sitten ahmittiin hattarankevyttä hömppää (The Selection-trilogia). Kuukauden kivoimpiin lukukokemuksiin kuuluivat uuden Denise Rudbergin dekkarituttavuuteni Yksi tappava syrjähyppy, Andy Weirin mainio The Martian ja vuosien odotuksen jälkeen ilmestynyt jatko-osa Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjaan, The Kizuna Coast. Tsekkaa itse jollet usko!

• Kyberturvallisuus / Jarno Limnéll, Klaus Majewski, Mirva Salminen
• Mischief / Fay Weldon
• Hello Ruby / Linda Liukas
• The Martian / Andy Weir
• The opposite of loneliness: essays and stories / Marina Keegan
• Tuomitut (Arianna de Bellis #4) / Vera Vala
• The Innovators: How a Group of Hackers, Geniuses and Geeks created the digital revolution / Walter Isaacson
• The Kizuna Coast (Rei Shimura #11) / Sujata Massey
• Yksi tappava syrjähyppy (Marianne Jidhoff #1) / Denise Rudberg
• Varo minua (Studio #3) / Pekka Hiltunen
• The Selection-trilogia / Kiera Cass

Haasteiden tilanne

Kirjan vuoden lukuhaasteessa on alkamassa selvästi loppukiri, kolme lukupistettä pompsahti plakkariini. Jei!

Entäs ensi kuussa?

Lokakuussa on tämän kirjabloggaajan joulu eli Helsingin kirjamessut. Pian alan selailemaan katalogia ja tekemään tarkkaakin tarkempia luentosuunnitelmia vaikka lopulta luultavasti tulen kuluttamaan aikaa haahuillen ja kirjapöhinästä nauttien. Tekisi mieli kokeilla myös messuvbloggausta - kiinnostaisiko moinen ja millaisia videoita haluaisitte nähdä?

Olen lokakuussa myös mukana Naisten pankin kampanjassa tukemassa kehitysmaiden naisten toimeentuloa ja hyvinvointia.

Luetut, ei-blogatut

Kerry Fisher: Island Escape (Avon, 2015), 400s.

Kerry Fisherin Island Escape pomppasi puhelimeeni koska tunsin tarvitsevani annoksen chick-litiä. Kirja osoittautui melko mukavaksi luettavaksi, peukutan myös sitä että tämän chikkerin pääosissa ovat päälle nelikymppiset naiset, ihan mukavaa vaihtelua. Island Escapen pääosissa ovat ystävykset Octavia ja Roberta, jotka kitkuttelevat eteenpäin enemmän tai vähemmän epätyydyttävissä avioliitoissaan kunnes tietysti alkaa tapahtua. Tarina mukailee melko ennalta-arvattavasti peruschick-litin kaavaa mutta viihdytti.

Roope Lipasti: Linnan juhlat (Atena, 2015), 283s.

Olen yrittänyt kiltisti kirjoittaa aina jotain kotimaisista romaaneista, etenkin silloin kun olen niistä pitänyt mutta Linnan juhlien kohdalla kävi huono tuuri. Sain ison nipun varauksia kirjastosta samaan aikaan ja homma meni suorittamiseksi. Lukea ehdin, mutta blogata en. Päällimmäiseksi ajatukseksi kirjasta jäi se, että kuten aiemminkin pidän kovin Roope Lipastin lämpimästä huumorista ja pieni hupsuttelu tekee tänä synkkänä aikana vain hyvää.

Tess Gerritsen: Salametsästäjä (Otava, 2015), suomentanut Ilkka Rekiaro, 330s.

Salametsästäjä on Rizzoli & Isles -sarjan 11. kirja, mikä ei kylläkään tunnu hidastavan tämän kuolemansyyntutkijan ja rikosetsivän muodostaman parivaljakon vauhtia. Kirja oli tuttuun tapaan sujuvaa ja sanailu nokkelaa eivätkä Afrikkaan osin sijoittuvan tapauksen juonenkäänteetkään olleet kuluneimmasta päästä - viihdyin vallan mainiosti.

Kerry Greenwood: Murder in Montparnasse (Allen & Unwin, 2002), 300s.

Ensikosketukseni Greenwoodin Phryne Fisher -kirjoista kärsi jokseenkin samasta syystä kuin Linnan juhlatkin. Ensin ei mukamas ollut lukemista, sitten sitä oli yht'äkkiä liikaakin. Kiva kirja, kiinnostavat henkilöt ja toimiva rikosjuoni - tykkäsin ja haluan palata sarjan pariin myöhemmin ja paremmalla ajalla. Ja mielellään sarjan ensimmäisestä osasta alkaen, lainasin nimittäin epähuomiossa 12. kirjan mainion neiti Fisherin seikkailuista ja olin jokseenkin pihalla joistakin neidin yksityiselämään liittyvistä juonikuvioista. Milloinkohan opin lukemaan sarjat oikeassa järjestyksessä??!

Dustin Harbin: Diary Comics (Koyama Press, 2015), 236 s.

Dustin Harbinin Diary Comics -kirja sai alkunsa harjoituksesta jossa kirjailija päätti piirtää jokaisena vuoden päivänä sarjakuvaruudun ko. päivän tapahtumista. Kiinnostuin, koska olen toteuttanut samaisen harjoituksen valokuvien kautta. Lukiessani kävi ilmi etten ollutkaan yksin mietteideni kanssa, myös Dustin Harbin painiskeli samojen ongelmien kanssa - ihan tavallinen arki nimittäin ei ole erikoisen kiinnostavaa ja arjen tarkistelu - tapahtuipa se sarjakuvan tai kameran kautta - muuttaa arkea hiukan erilaiseksi. Vaikka Harbinin arki onkin värikkäämpää kuin omani, ei kirja tarjoa silti suuria kokemuksia vaan ennemminkin pieniä, tavallisia ja ehkä tärkeitäkin hetkiä yhden ihmisen elämästä. Mukava lukukokemus.

Hello Ruby / Linda Liukas

Työskentelen IT-alalla eikä koodauskaan ole aivan vierasta ja siksi olen seurannut uteliaisuudella keskustelua jossa lapsilla halutaan opettaa koodaustaitoja. Ensimmäinen reaktioni oli negatiivinen - eikö lasten olisi parempi hankkia toisenlaisia taitoja ja olla vaikka ulkona leikkimässä, mutta aloin muistella ensimmäistä tietokonettani (Commodore 16, joka silloin oli mielestäni maailman hienoin juttu ja ensimmäistä haparoivaa ohjelmaani jonka tuolla koneella kirjoitin). Eihän se maailma siihen kaatunutkaan ja aikaa pihaleikeillekin jäi. Jossain vaiheessa ymmärsin myös nykypäivän natiaisten elävän aika erilaisessa maailmassa kuin minäkin joten kenties koodauksen opetuksellakin on oma paikkansa. Asiaan piti perehtyä lisää, siksipä lukulistalleni putkahti Linda Liukkaan kehuttu koodisatukirja, Hello Ruby!

Linda Liukkaan tie kirjailijaksi alkoi vuonna 2009 kun hän opetteli koodaamaan ja pienen punatukkaisen tytön, Rubyn, hahmo ilmestyi hänen mielikuvitukseensa. Projekti sai konkreettisen muotonsa helmikuussa 2014 jolloin Liukas aloitti Kickstarter-projektin jonka myötä Hello Ruby saivat muotonsa. Hello Rubyn syntyprosessi on varsin mielenkiintoinen, siitäkin löytyy lisää tietoa niille osoitteessa helloruby.com , samaisella saitilla on myös lisätehtäviä ja ladattavaa kivaa Rubyn maailmasta innostuneille pikkukoodareille.

Ja sitten itse kirjaan. Se koostuu sadusta, jossa pieni Ruby-niminen tyttö saa isältään tehtäväksi selvittää viiden piilotetun aarteen kätköpaikan ja tehtävä-osiosta, jossa on erilaisia oppimistehtäviä. Tehtävissä ei opetella varsinaisesti koodaamaan vaan enemmänkin käsittelemään erilaisia loogisia rakenteita, kuten toistoja tai ehto-lauseita. Tämä osio onkin mielestäni ehdottomasti kirjan hauskin (vaikkei sadussa toki mitään vikaa olekaan!) ja Liukkaan laatimat tehtävät vaikuttavat mielestäni toimivilta. Uskoisin että ne maittavat lapsille vähintäänkin yhtä hyvin kuin minullekin. Sympaattinen kokonaisuus, jolle toivoisin jatkoa.

Otava, 2015
Sivuja: 112
Alkuteos: Hello Ruby, Adventures in coding
Suomentanut Kirsikka Myllyrinne

Heinäkuun luetut ja Melchiorin meininkiä

Heinäkuu - mitä sanoisin sinusta?! Ei ole helle hellinyt... Minun lomani tosin alkoi vasta kuun lopulla enkä aio turhia stressata keleistä. Loma on lomaa ja jollei aurinko näyttäydy, voin kuluttaa aikaa vaikka lukemalla, kirjapino onkin päässyt kohoamaan uhkaavan korkeaksi. (Kyllä vaan, kävi vanhanaikaisesti. Kaikki kirjastovaraukseni saapuivat kerralla...)

Lomani korkkasin Tallinnan reissulla ja muistin vihdoinkin käydä Raatihuoneen torilla etsimässä Raeapteekia, Tallinnan keskiaikaista apteekkia jotta voisin hiukan fiilistellä Apteekkari Melchior -sarjan hengessä. Postauksen kuva on "Melchiorin puodista" jossa on mm. näytillä rohtojen tekemiseen käytettyjä aineksia ja muuta aiheeseen liittyvää. Paikka on pieni mutta kiintoisa - rohtoja tosin en uskaltanut ostaa.

Heinäkuun luetut

Heinäkuun luin 20 kirjaa joista yksi oli sarjakuva, bloggaamattomien kasaankin mahtui 5 teosta. Vietin myös kesäkirjojen viikkoa, jonka aikana luettiin Karoliina Timosta, Tove Janssonia ja Katja Kalliota. Oikein sopivaa luettavaa naisten viikolle! Kuukauden TOP3:een oli tällä kertaa tunkua mutta lopulta sinne päätyi kolme mahtavaa suomalaista naiskirjailijaa, satoi tai paistoi suosittelen tutustumaan hurjan jännittävään Takaikkunaan, nostalgiseen Kesäkirjaan ja voimakastunnelmaiseen Kesäiseen illuusioniin.

• The Silent Sister / Diane Chamberlain
• Mean Streak / Sandra Brown
• Kesäkirjojen viikko: Säkenöivät hetket / Katja Kallio
• Kesäkirjojen viikko: Kesäkirja / Tove Jansson
• Kesäkirjojen viikko: Kesäinen illuusioni / Karoliina Timonen
• Pedon palkka (Guido Brunetti #21) / Donna Leon
• Kaksi brittitrilleriä: The girl on the train (Paula Hawkins) ja Second Life (S.J. Watson)
• Vallan linnake / Jesper Malmose
• Pari kirjaa rahasta: Vaurastu kuin Warren Buffet ja Nainen ja rikastumisen taito
• Speaking among the bones (Flavia de Luce #5) / Alan Bradley
• Uusi maa (MaddAddam #3) / Margaret Atwood
• The Last Anniversary / Liane Moriarty
• Takaikkuna / Pauliina Susi

Luetut, ei blogatut

Dr. Denis Leary: Why we suck: Feel good guide to staying fat, loud, lazy and stupid (Viking, 2008), 240s.

Minulla ei ollut hajuakaan siitä kuka Denis Leary on kun lisäsin hänen kirjansa lukulistalleni. Pongasin opuksen muistaakseni Maijan lukulistalta, joten kiitokset sinne vinkistä! Kirja sisältää nipun pakinoita, joissa Leary paiskaa lukijan kasvoille ikäviä totuuksia siitä kuinka laiskoja ja ahneita meistä onkaan tullut. Teksti on terävää mutta silti hauskaa ja osuu mielestäni melko hyvin maaliinsakin. Koska osa jutuista käsittelee amerikkalaisia julkkiksia, eivät kaikki pakinat osuneet kohdallani ihan maaliinsa mutta kokonaisuutena Why we syck oli kuitenkin mukava ja ajatuksia herättävä luettava.

Fredrik Backman, suom. Riie Heikkilä: Britt-Marie kävi täällä (Otava, 2015), 378s.

Reiluuden nimissä on ehkä mainittava että Fredrik Backmanin Britt-Marie kävi täällä kärsi onnettomasta mielleyhtymästä. Elämässäni nimittäin on eräs Britt-Marien tapainen rouvashenkilö joka silloin tällöin saa minut ... turhautumaan (lue: repimään hiuksia päästäni) ja tästä yhteydestä oli hirmuisen vaikea päästä eroon vaikka Britt-Marie ihan sympaattiseksi tapaukseksi osoittautuikin. Kirjaa mainostetaan naispuolikseksi Mielensäpahoittajaksi mutta kyllä tässä nuotanvedossa Kyrö vie minusta edelleen voiton - kirkkaasti.

Mike Costa, Emiliano Urdinola ja Omar Francia: God is Dead, volume three (Avatar, 2014)

Heinäkuun sarjisosastosta huolehti Mike Costan käsikirjoittama, Emiliano Urdinolan ja Omar Francian God is Dead, volume three -kirja. Aihe, kaikenmaailman jumaluuksien välinen sota, tuntui sinällään antoisalta aiheelta josta voisi keksiä kaikenmoista hauskaa tai joten nappasin kirjan lainaan huomaamatta että kyseessä on sarjan kolmas osa. Tästä syystä tarinan taustat jäivät vähän hämäriksi minulle, kirjassa kun mennään eteenpäin hurjaa vauhtia ja niin ihmiset kuin jumalatkin saavat melkoista kyytiä. Ymmärryksen puutteen lisäksi en oikein innostunut sarjan hahmoista ja kun piirtäjä/jumaluudetkinvaihtui kesken kirjan, into laski entisestään. Eipä silti, kyllä kirjan parissa aika hurahti ja mukana on muutama hauskakin keksintö.

Antti-Juhani Wihuri: Mindfulness työssä (Talentum, 2014), 304s.

Mindfulness työssä sattui luettavakseni onnettomaan ajankohtaan. Meneillään oli pahin mahdollinen kesäkiire ja olin ehtinyt jo hukata puolet laina-ajasta ennenkuin tartuin koko kirjaan, pakkolukemisen paine iski. Jossain aivojeni stresaantuneessa sopukassa kyllä ymmärsin että tästä mindfulness-hommelista voisi hyvinkin olla iloa minulle mutta vaikka kuinka yritin, en todellakaan ollut siinä mielentilassa että olisin aidosti pystynyt vastaanottamaan kirjan ideoita. Ideat jäivät siis muhimaan ja uskoisin palaavani näihin teemoihin sitten kun kiireet hieman helpottavat.  Wihurin kirja vaikutti oikein kiinnostavalta ja innostavalta - suosittelen kokeilemaan jos aihe kiinnostaa.

Rory Clements: Martyr (Hatchette UK, 2009), 391s.

Taisin napata vinkin Rory Clementsin John Shakespeare sarjaan Ja kaikkea muuta -blogin Minnalta. Historiallinen fiktio kiinnostaa aina ja ajatuutlens William Shakespearen veljen seikkailuista kiinnosti. Clementsin sarjan aloitus ei ole yhtään hullumpi, vaikkei tämä ihan Shardlake-sarjan rinnalle ylläkään. Lukiessani tulin myös huomanneeksi kännykällä lukemisen huonon puolen: joku saattaa soittaa kesken mestauskohtauksen. Ei hyvä.

Entäs ensi kuussa?

Ensi kuussa ajattelin kokeilla uudenlaista juttusarjaa bloggaamisesta, saapa nähdä onko kyseessä hitti vai huti. (Saa antaa muuten palautettakin!)

Kesäkirjojen viikko: Säkenöivät hetket / Katja Kallio

Kesäkirjojen viikko päättyy Katja Kallion Säkenöiviin hetkiin, joka on kärsivällisesti odottanut hyllyssäni vuoden lukemistaan. (Ostin kirjan itselleni viime kesänä, mutta tuolloin oikea lukuhetki koittanutkaan mutta nyt sen houkutteli esiin kolea kesämme. Elämän pieniä outouksia...)

Säkenöivien hetkien tarina alkaa vuoden 1914 Hangosta, jossa kesää viettämässä Pension Bellevuessa ovat Inga Troberg ja hänen tyttärensä Elly. Elly haaveilee seikkailuista uuden ystävänsä, ylhäisen Eupraksian kanssa, mutta kohtalo puuttuu peliin ja kaikki muuttuu. Vuosia myöhemmin kohtaamme uudelleen Ellyn, hänestä on tullut vaimo ja äiti Harrietille, Beatalle ja pikku-Sylvalle. Ja kuten, on unelmia, särkyneitä haaveita ja hyvästejä.

Säkenäivät hetket oli kesäkirjoistani se, joka osoittautui pieneksi pettymykseksi. Kirja oli ihan mukavaa luettavaa, muttei unohtumaton, ei sellainen säkenöivä lukukokemus jota odotin. En myöskään kokenut Säkenöiviä hetkiä varsinaiseksi kesäkirjaksi vaikka Emmi Kyytsösen upea, nostalgiaa henkivä kansikuva lupaileekin rantatunnelmia. (Hetken aikaa mietin jopa copycat-kansikuvan lavastamista kannesta, mutta en taitaisi osata tehdä kunniaa alkuperäisteoksen kaunottarille.)

Säkenöivät hetket on sukutarina, kertomus naisista ja virheistä, joita ehkä toistetaan useammassakin sukupolvessa. Tarinalla ei tunnu olevan selkeää draaman kaarta tai juonta, asiat ikäänkuin vain tapahtuvat lukijan seuratessa vierestä mikä tavallaan on miellyttävää ja kepeää mutta silti tunnen etten pääse kylliksi sisälle henkilöiden persoonallisuuteen ja siksi kokemus jäi osaltani etäiseksi.

Kirjan on hiljattain lukenut myös Suketus, jonka blogista löytyy myös lisää linkkejä Säkenöivien hetkien blogiartikkeleihin.

Jag från ord till usa, vill en värld förtjusa.
Vill ni se en stjärna, se på mig!
Näillä askelilla, joita jonkinlainen hänelle annettu lupaus tuntuu siivittävän, Beata astelee keveästi yli männyn ilmajuurien, ja niin tehdessään hän tietää yhden säkenöivän hetken ajan, että hän on ollut aina olemassa, ja tulee aina olemaan.

Otava, 2013
Sivuja: 413

Pedon palkka (Guido Brunetti #21) / Donna Leon

Olen kehittänyt jonkinlaisen tunnesiteen Donna Leonin Brunetti-sarjaan. Guido Brunetti perheineen on jonkinlainen ihanneperheeni, jo pelkästään heidän ateriansa kuulostavat fantastisilta. Ja signorina Elettra saattaa olla ammatillinen esikuvani. Pidän näistä ihmisistä ja heidän elämäntyylistään, mutta itse dekkareista en aina jaksa enää olla innoissani. Viimeisimmistä kirjoista kun on tuntunut olevan puhti poissa, mitä tietysti selittää sekin että esim. Pedon palkka on jo sarjan 21. teos. Kaiketi on ihan ymmärrettävää että jossain vaiheessa ilmenee pientä urautumista...

Pedon palkassa Guido Brunetti alkaa tutkia kanavasta löytyneen miehen tapausta. Pian käy ilmi että kyseessä on puolisostaan eroamassa oleva eläinlääkäri, joka sivutyökseen tarkistaa teuraseläimiä.

Minusta on mahtavaa etä Brunetti-sarja on ollut näinkin pitkään elinvoimainen ja vaikka odotukseni sarjan suhteen olivatkin melko laimeat, osoittautui Pedon palkka kuitenkin odotuksiani paremmaksi, kenties jopa Leonin kirjasarjan mittapuulla suorastaan hyytäväksi jännäriksi. Pidän kovasti siitä että Donna Leon kirjoittaa teoksiinsa usein myös ideologisia elementtejä eikä tämäkään kirja ole poikkeus. Tarinan hyytävyys juontaakin juurensa tällä kertaa Leonin viestiin eläinten kohtelusta ja ihmiskunnan ahneudesta - pelottavinta ehkä onkin se, ettei kyseessä ole vain kirjailijan mielikuvituksen tuote.

Dekkarina Pedon palkka ei ole napakymppi ja tiedostankin olevani säälittävän puolueellinen mielipiteissäni, en vain vieläkään ole kyllästynyt Venetsiaan ja sen persoonallisiin asukkeihin. Juonellisesti tarina on hiukan ennalta-arvattava, pahikset ja ongelmapesäkkeet kyllä erottuvat tekstistä selvästi, samoin kuin Madelungin taudin olevan hiukan turha sivuraide. Silti, minun kirjoissani Venetsia, maisemineen ja ruokineen, sekä nämä mahtavat henkilöhahmot painavat yhä yllättävän paljon!

Otava, 2014
Sivuja: 301
Alkuteos: Beastly Things
Suomentanut Kristina Rikman

Tonni täynnä!

Kesäkuu on ollut kylmä, sateinen ja työntäyteinen. Lomani ei ole vielä alkanut ja jotenkin tuntuu että kesä odottelee vielä alkamistaan. Sateet hiukan verotti äänikirjojen kuuntelemista, allekirjoittanut kun tykkää kuunnella kirjaa fillaroidessaan. Tässä tosin on se riski, että pyöräilijä unohtaa ajatukset kuntoilusta, sykkeestä ja kaloreiden kulutuksesta ja keskittyy tarinan kuuntelemiseen... Vauhdin hurman kääntöpuoli on myös kuulokkeissa humiseva tuuli joka asettaa omat haasteensa kuulemiselle. Onnellisen ihmisen ongelmia, nämä tällaiset.

Sen verran vauhdikas on kesäkuuni ollut etten edes ennalta huomannut 1000. postauksen merkkipaalun olevan lähellä. Tajusin vasta tätä postausta kirjoitellessani että Näkymättömän vartija on tuhannes postaukseni. Luku tuntuu vähän käsittämättömältä, juurihan minä aloitin! Kiitokset siis kaikille niille, jotka ovat olleet mukani ruudun toisella puolella ja myös niille, jotka meille tarinoita tekevät. Ties mitä olisin päätynyt harrastamaan ilman teitä!

Kesäkuun luetut

Kesäkuussa luin 18 kirjaa joista peräti puolet oli dekkareita. Tämä ei sinällään hämmästytä, kesähän on dekkariaikaa parhaimmillaan ja melkoisen mukava jännärikattaus tulikin nautittua: ruotsalaisdekkareista kotimaisiin uusiin tuttavuuksiin, dystopialla ja brittiläisellä tyttösankarilla höystettynä. Oi onnea! Kuukauden parhaisiin lukukokemuksiin kuuluivat Arttu Tuomisen hurja Muistilabyrintti, Kristin Hannahin kyynelet kirvoittavat The Nightingale ja yhtälailla itkettävä Lisa Genovan Still Alice. Hienoja kirjoja, suosittelen lämpimästi. Kesäkuun kummallisinta luettavaa oli Marie Kondon KonMari: Siivouksen elämänmullistava taika. (Lumouksen voimasta kertonee jo varmasti sekin että löysin itseni lukemasti kirjaa siivoamisesta!)

• The Animal Farm (suom. Eläinten vallankumous) / George Orwell
• KonMari: siivouksen elämänmullistava taika / Marie Kondo
• Ehtoolehdon tuho (Ehtoolehto #3) / Minna Lindgren
• The Nightingale / Kristin Hannah
• Muistilabyrintti / Arttu Tuominen
• The Time Travellers Guide to Medival England / Ian Mortimer
• Still Alice (suom. Edelleen Alice) / Lisa Genova
• Näkymätön vartija (Baskimaan murhat #1) / Dolores Redondo
• I am half-sick of shadows (Flavia de Luce #4) / Alan Bradley
• Petturi / Katarina Wennstam
• Sotilaiden salaisuudet (Sandhamn #4) / Viveca Sten
• Pidä huolta äidistä / Kyong-sook Shin
• Lock In (Lock In #1) / John Scalzi
• Vielä kerran / Johanna Tuomola

Luettu, muttei blogattu

Aki Ollikainen: Musta satu (Teos, 2015), 156s.

En ole lukenut Nälkävuotta, siitä kuulemani ylistys suoraan sanottuna vähän pelottaa. Mustaan satuun uskaltauduin kuitenkin tarttumaan sillä tapahtumapaikka on tuttu ja aihe kiinnosti siksi. Arvasin kyllä jo kirjaan tarttuessani ettei näillä sivuilla varmastikaan tulla paneutumaan tapaukseen tavalla jota kaipasin mutta mieli teki silti lukea. Mutta mutta... Reilusti sanottuna en oikein saanut kirjan punaisesta langasta kiinni. On eräänlaista kurjuutta ja Tattarisuon tapahtumat ja jotenkin ja kaksi eri aikatasoa löyhähkösti liittyvät toisiinsa. Ei ollut minun juttuni tämä...

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat (Otava, 2015), 441s.

Pidin kovasti Erran Kaunasin sivuista ja siksi odotin innokkaasti hetkeä jolloin saan Berliinin ajokoirat hyppysiini. Kirja sijoittuu aikaan jolloin kaupunkia jakava muuri on juuri murtumassa. Berliinissä lapsuutensa viettänyt Max palaa tyhjentämään sairastuneen isänsä kotia ja törmää vaaralliseen salaisuuteen. Tarinassa on kiehtovia elementtejä mutta osasia on mukana ehkä jo liikaakin. Tunnelma on kuitenkin hieno ja etenkin Palazzo Ereb jäi kiehtomaan - sääli että se oli vain kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Chris Kyle: American Sniper(HarperCollins, 2012), 432s.

American Sniper ei ole ihan minulle tyypillisintä lukemistoa, mutta siippani halusi kovasti nähdä Chris Kylen tarinaan perustuvan elokuvan ja kävikin niin hassusti että pidin elokuvasta kovin. (Bradley Cooper...) Elokuva oli mainio sekoitus toimintaa ja tunteita ja siksi halusin kuulla Kylen oman äänen hänen kirjansa kautta. Ja kuuluihan se, rivien väleistä kuulin isänmaallisen rämäpään äänen joka ehkä rakasti maataan vielä enemkirjan putkahteleva listamaisuus. En esimerkiksi jaksaisi lukea useamman sivun pituista selostusta Kylen käyttämistä aseista mutta ymmärrän toki etten ehkä edusta kirjan tyypillistä lukijaa.

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee (Otava, 2015), 265s.

Mari Jungstedtin kirjat ovat pitkään olleet minulle eräänlaisia lukupaletin puhdistuskirjoja, vaivatonta luettavaa joka viihdyttää siedettävästi mutta ei jätä minkäänlaista jälkeä. Joka yksin kulkee putoaa tähän samaan katergoriaan. Rehellisesti sanottuna jäin tässä kohdin miettimään miksi enää seuraan tätä sarjaa kun se ei ole aikoihin jaksanut sykähdyttää. Ehkä on aika jättää nämä seikkailut toisille lukijoille ja tehdä tilaa uusille kirjoille.

Haasteiden tilanne

Kirjan vuoden lukuhaastekin etenee - hitaasti mutta varmasti. Kesäkuussa keräsin kolme pistettä: nolosta, kielletystä ja seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä kertovasta kirjasta.

Entäs ensi kuussa?

Säiden suhteen alkaa näyttää jo siltä että uusi jääkausi onkin peruutettu ja saamme nauttia hitusen auringostakin. Mieli tekisi siis pitää pieni kesäkirjojen teemaviikko - katsotaan saanko aikaiseksi moisen, pari mainiota ehdokasta olisi jo mielessä. Ensi kuussa kirjabloggarit myös tempaisevat kirjastojen puolesta,

Petturi / Katarina Wennstam

Katarina Wennstam on jäänyt mieleeni dekkarikirjoittajana, joka pyrkii ottamaan kantaa vaikeisiin kysymyksiin kuten vaikkapa prostituutioon, perheväkivaltaan tai nuorten naisten hyväksikäyttöön viihdealalla. Teksti on sujuvaa ja dekkarimeiningin lisäksi tarjolla on siis vähän muunkinlaista pohdiskeltavaa. Syyttäjä Madeleine Edwardsista kertovan trilogian päätyttyä jäin siis odottamaan mielenkiinnolla kirjailijan uuden sarjan suomennoksia ja laitoin Petturin heti lukulistalleni.

Petturi vie lukijansa urheilun maailmaan kun tunnettu jalkapalloilija, Sebastian Lilja, löytyy kotoaan brutaalisti tapettuna. Tapausta alkaa tutkia komisario Charlotta Lang ja perhettä edustaja toimiva asianajaja Shirin Sundin jotka muodostavat yhdessä varsin kiinnostavan naiskaksikon urheilun miehisessä maailmassa. Koituivatko Sebastianin kohtaloksi jalkapallofanaatikot?

Petturi on koukuttava avaus uudelle sarjalle ja päähenkilöistä varsinkin Shirin osoittautui kiintoisaksi ja kompleksiseksi tapaukseksi jonka ihmissuhdesotkuihin veikkaan Wennstamin palaavan trilogian seuraavissakin osissa. Kirja on jälleen kerran taattua Katarina Wennstamia, rikostutkinnan ohella kirjailija ottaa jälleen kantaa mm. vähemmistöihin kohdistuvaan vihaan ja stereotypioihin. Pidän siitä, että dekkari tarjoaa viihteellisen sisältönsä ohella myös muunkinlaista ajateltavaa ja nostan hattua niille, jotka sanoillaan yrittävät tehdä maailmasta parempaa paikkaa.

En ole kummoinenkaan penkkiurheilija ja siksi minulle esimerkiksi jalkafanaatikkojen toiminta tuntuu lähinnä käsittämättömältä mutta juuri siksi nautin teemoista, on virkistävää välillä lukea tällaisestäkin maailmasta. Hyvä dekkari, kiinnostavine juonen käänteineen ja henkilöineen - tahdon lisää!

"Hyvin monille ihmisille jalkapallossa on kysymys elämästä ja kuolemasta. Ei pelkästään puheissa. Se on tosiaan jotain, jonka puolesta on valmis kuolemaan. Liigan puolesta, kaiken sen mitä yhteistä on pelaajien ja muiden kannattajien kanssa, seuran joka on suurempi kuin ihminen itse."

Otava, 2015
Sivuja: 413
Alkuteos: Svikaren
Suomentanut Anja Meripirtti
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja joka kertoo seksuualivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä.

Oi ihana toukokuu

Taitaa olla niin että toukokuu on bloggaajan parasta aikaa, pelkästään jo valo on muuttanut tämän äreän möykyn hetkeksi iloiseksi ja energiseksi ihmiseksi. On kuoputeltu pihaa ja ihasteltu sieltä nousevia kukkia, tunnettu vauhdin hurmaa fillarin selässä ja ehkä vähän paleltukin kun kevyet kesävaatteet houkuttelisivat. Vapun lomamatkalla ehdin kuitenkin ne ensimmäiset rusketusrajat tulivat jo hankittua. Matkalta Välimerelle jäi myös käteen nippu hyviä muistoja, ainakin Barcelonaan ja Palmaan haluaisin joskus palatakin. Uusistakin matkaseikkailuista haaveilen jo, mm. Istanbul kiinnostaisi kovasti. Tai Irlanti. Tai Malesia. Tai Hainanin saaret... Matkailussa taitaa olla jotain samaa kuin kirjoissa, aina löytyy uusia kohteita unelmille.

Toukokuun luetut

Toukokuun lukusaldo yllätti - 18 kirjaa, joista 2 on sarjakuvia - minä kun olen koko kuukauden ollut siinä uskossa etten ole lukenut juuri mitään. Ehkä fiilis johtuu siitä että kokonaisuutena toukokuu oli hiukan mitäänsanomaton lukukuu, mukaan mahtui monta "ihan ok" -kirjaa, jotka eivät erikoisemmin sytyttäneet, muutama vähän ärsyttikin mutta mahtavat elämykset jäivät vähiin. Kuukauden parhaita lukukokemuksia olivatkin tällä kertaa molemmat lukemani sarjakuvat: kaunis The Arrival ja nokkelat Himaset, myös Jojo Moyesin yllättävä, näytän-kepeältä-rakkaustarinalta-mutta-oikeasti-tulen-itkettämään-sinua -kirja Kerro minulle jotain hyvää kuului ehdottomasti kuukauden tähtiin. Suosittelen!

• Pietarin kapellimestari (Mockba Noir #1) / Grebe ja Leander 
• A Red Herring Without Mustard / Alan Bradley
• Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus / Tarquin Hall
• The Arrival / Shaun Tan
• Kadonneet / Michael Katz Krefelt
• Kerro minulle jotain hyvää / Jojo Moyes
• The Woman I Wanted To Be / Diane von Fürstenberg
• The Reluctant Midwife / Patricia Hartman
• [Kupla] / Anders de la Motte
• Himaset: kaikki kotona? / Aino Havukainen, Sami Toivonen
• The Rosie Effect / Graeme Simsion
• Sidney Sheldonin Pimeyden airut / Tilly Bagshawe

Luetut, ei blogatut

M.J. McGrath: Lumipoika (Like, 2013) 355s.

Talvipakkasilla tulin tarttuneeksi McGrathin vallan mainioon arktiseen dekkariin ja tykästyin kovasti Edie Kiglatukiin, inuit-naiseen joka on oikeasti kova mimmi. Sarjan kakkososa, Lumipoika, oli siis kovin onnellinen löytö mutta lukeminen lähti jostakin syystä kovin nihkeästi liikkeelle. Ehkä syynä oli paikan vaihdos, Edie kun seikkaileekin tällä kertaa Alaskassa, Iditarodin legendaarisessa koiravaljakkokisassa. Alaska olisi muuten miljöönä kiinnostava mutta kun kaipasin takaisin Grönlantiin...

Mary Robinette Kowal: Valour and vanity (Glamourist Histories #4) (Tor Books, 2014) 405s.

Reissukaverikseni mukaan valikoitui saatavuuden takia Mary Robinette Kowalin Glamourist-sarjan neljäs osa. Mitään tajuntaaräjäyttäviä nämä kirjat eivät ole, mutta passasivat mainosti ajanvietteeksi lentokentällä. Alan myös kirja kirjalta pitää enemmän Janesta, tuosta rumasta sankarittaresta (miksi sankarittaren ulkonäölliset puutteita pitääkin kokoajan korostaa?! ) joka on itseasiassa kovempi tapaus kuin puolisonsa.

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei Pakotietä (Tammi, 2015), 330s.

Olin utelias Wayward Pines -kirjasarjan suhteen, olin lukenut hehkutusta Twin Peaksista ja huikeasta tunnelmasta ja tartuin kirjaan ehkä liiankin korkein odotuksin. Into kuitenkin lässähti tajutessani vähän paremmin mistä kirjassa oli kyse. Ei huolta, en aio spoilata tapahtumia ja pilata kenenkään lukuiloa mutta tämän tyyppinen juonenkulku ei vain ole minun juttuni. Vauhdikas tarina, nokkela juoni.

Anna Perho: Pientä säätöä (Otava, 2015), 159s.

Olen tunnetusti huono novellien ja pakinoiden lukija mutta jostain syystä Anna Perhon kirjan pirtsakka olemus vakuutti minut siitä, että Pientä säätöä voisi kuitenkin olla minun juttuni. Milloinkohan oikein uskon omia rajoituksiani?! Kirjassa oli muutamia ihan hauskoja juttuja mutta kaipasin jotain jykevämpää. Pari sataa sivua lisää ja juoni ja meikäläinen olisi ollut tyytyväinen.

James Church: Korealainen kuurupiilo (Tarkastaja O:n tutkimuksia) (Atena, 2015), 344s.

Odotin kohtuullisen paljon Korealaista kuurupiiloa, sillä tämän dekkarin tapahtumapaikkana Pohjois-Korea ja tuo maa kutittelee kovasti uteliaisuuttani. Tarkastaja O:n tutkimukset kuitenkin kallistuvat ehkä enemmänkin vakoojaseikkailun kuin varsinaisen dekkarin puolelle ja tuo genrehän ei ole ollut  minun juttuni. Huolimatta runsaahkosta ja hieman yllättävästäkin Suomi-väristään, kirja ei oikein onnistunut nappaamaan huomiotani ja lukeminen meni pakkopullaksi. Harmin paikka.

Paula Stokes: Liars, Inc. (HarperTeen, 2015) 368s.

Liars, Inc.-kirjan nappasin lukupinon jatkeeksi hetken mielijohteesta. Mielenkiintoinen nimi ja kansi sekä jonkinlainen murhajuttu - tämä riitti minulle. Kirja on nuorille aikuisille suunnattu, menevä seikkailu joka alkaa siitä kun 18-vuotias Max kavereineen päättää perustaa yrityksen joka myy lukiolaisille valehtelupalveluita: väärennettyjä lupalappuja, alibeja ja muuta mukavaa. Homma muuttuu kuitenkin hankalaksi siinä vaiheessa kun Preston, Maxin kaveri, ostaa alibin Vegasin matkaa varten muttei palaakaan reissusta... Teksti oli sujuvaa ja vauhdikasta, kirja viihdytti mukavasti muttei tarjonnut sen suurempia elämyksiä tai ajatuksia.

Entäs ensi kuussa?

Kesäkuussa (8.6 - 14.6) vietetään blogeissa dekkariviikkoa ja allekirjoittanutkin on ehdottomasti tässä mukana. Lukupinossani onkin mm. yksi kiinnostava uutuus tätä silmällä pitäen. Tarkoitus olisi myös palata muutaman vuoden takaisin suosikkini pariin, josta on juuri ilmestynyt käännös suomeksi. Odotan pelonsekaisin tuntein sitä, rakastunko tuohon kirjaan uudelleen!

[Kupla] (The Game #3) / Anders de la Motte

Anders de la Motten The Game -trilogia on ollut siitä kiinnostava,  etten ole yhtään osannut arvatakaan mihin suuntaan kirjailija seuraavaksi tarinaa veisi. Se, mikä alkoi
Pelissä erikoisena digijännärinä, kasvoi suuremmaksi kuvioksi Lumeessa ja siksi olikin jännittävää tarttua trilogian viimeiseen osaan ja nähdä mikä lopultakin oli kaiken takana.

Paljon en tässä vaiheessa trilogiaa voi juonesta kertoa spoilaamatta aiempia osia mutta sanottakoon että Kupla] vuorottelee jälleen pakosalla olevan HP:n ja turvallisuustyössään vaikeuksissa Rebeccan kerronnan välillä. Näkökulman vaihtelu tuo mukavia elementtejä tarinaan kun lukija saa vihjeitä tapahtumista eri osapuolilta, myös tempon vaihtelu virkistää sillä etenkin HP:n tekstiosuudet ovat siinä määrin tiukastahtista mättöä että heikompaa saattaa alkaa jo heikottamaan. Osittain tästä syystä, pidin kirjassa enemmän Rebeccan kerronnasta vaikka HP ilahduttavan värikäs tyyppi olikin. Vanhaa vain alkoi jo väsyttää se jatkuva vaarassa oleminen!

Ei tämäkään kirja pöhkömpi ole, etenkin jos pidät vauhdista ja salaliittotarinoista, joissa leikitellään teknologialla. Juoneen on ympätty mukaan aika paljon kaikkea, myös sellaisia mielestäni aika itsestään selviä juttuja jotka aiheuttivat kohtuullista kulmien kurtistelua. Muistan hyvin sen kuinka Peli minut koukutti ja ikäväkseni joudun sanomaan ettei Kupla yllä samalle tasolle. Se, mikä Pelissä oli tuoretta ja kiinnostavaa on tässä viimeisessä osassa ikäänkuin kadonnut ja tilalle on tullut jotain, josta useampikin ruotsalainen dekkaristi on vihjaillut. Kaikesta huolimatta Kupla on ihan ok luettava ja sopinee hyvin varsinkin reissukirjaksi mukavasti.

Niille, joita kirja alkoi kiinnostaa, vinkkaan vielä että trilogian osat muodostavat kiinteän kokonaisuuden eli suosittelen ehdottomasti aloittamaan lukemisen Pelistä. Muuten saatat olla melko hämmentynyt...

"Pankin tallelokero on oikeastaan eräänlainen tallelokero, oletko ajatellut sitä, Rebecca? Ulkopuolella elämä jatkuu ja asiat muuttuvat, mutta lokeron sisällä aika on pysähtynyt. Sama koskee elämää. Me luomme oman todellisuutemme, pieniä sfäärejä, joiden sisällä tapahtuvia asioita luulemme voivamme hallita. Oikeasti tuo hallinnan tunne on pelkkä illuusio, eikä sfääri ole muuta kuin eräänlainen kupla. Mutta kaikki kuplat ovat tuomittuja puhkeamaan ennemmin tai myöhemmin, eikö niin?"

Otava, 2015
Sivuja: 473
Alkuteos: [bubble]
Suomentanut Maija Kauhanen

Himaset: kaikki kotona? / Aino Havukainen, Sami Toivonen

Viikonlopun kunniaksi teki taas mieli lukea sarjakuvia joten hyökkäsin jälleen kirjaston sarkisinen ja hauska hyllylle josta tällä kertaa lähtivät mukaan Himaset joka sopinee myös äitienpäivän aikaan mainiosti. Sarja ei ole minulle entuudestaan tuttu mutta kansi vakuutti minut siitä että saisin pian tirskua tavallisen elämän hassuuksille. Sittemmin selvisi että kyseinen teos kokoaa kaikki julkaistut Himas-sarjikset yksiin kansiin eikä uusia tule, sillä sarja on lopetettu - minkäs muunkaan kuin ruuhkavuosien takia. Harmi, sillä pidin lukemastani.

Himaset: Hanna, Ola, Elina ja Emmi ovat ihan tavallinen perhe ja kirjan aiheena onkin tavallinen arki, omine absurdeine ja nauruhermoa kutkuttavine hetkineen. Niinkuin eräs ruuhkavuosia elävä ystäväni sanoo: "Tämä olisi hirveän hauskaa jos se ei tapahtuisi minulle." Kirja tuntuukin ennenkaikkea aidolta, voisin helposti kuvitella lähes jokaisen stripin tapahtuneen oikeasti. Myös lämminhenkisyyden aste on oikea, ei lipsahdeta söpöstelyn tai lässytyksen puolelle mutta mukana on silti positiivisuutta ja tunnetta.

Omiin suosikkeihini kuuluu strippi jossa pohditaan miltä vaikuttaisi jos lapset käyttäytyisivät kuin aikuiset, rehellisesti sanoen nauroin ääneen pikkutytölle joka ei ehtinyt leikkimään pihalle koska hänellä oli kauhea kiire värityskirjojensa kanssa. Niinpä niin, ollaanhan me aikuiset vähän hölmöjä. Kirja päättyy kauniilla tavalla aikahyppyyn jossa lukija pääsee lopulta kurkistamaan Himasten elämää kuusi vuotta myöhemmin. On hyvä huomata perheen edelleen istuvan yhdessä sohvalla -kaikki on hyvin.

Otava, 2015
Sivuja: 72

Kultamuna (Guido Brunetti #22) / Donna Leon

Donna Leonin Guido Brunetti -kirjat kuuluvat niihin sarjoihin, joiden pariin palaan aina mielelläni. Myönnetään, että osa kirjoista on ehkä tuntunut jo hiukan väsähtäneiltä mutta ihmekös tuo kun ollaan edetty jo 22. osaan venetsialaisetsivän tarinassa. Olin pitänyt pientä Brunetti-taukoa vuoden 2014 ajan ja nyt tuntui hyvältä palata vaporettojen, kanaalien ja herkullisen ruoan pariin.

Tällä kertaa tutkittava tapaus löytyy aivan Brunettin kotikulmilta kun läheisessä pesulassa työskennellyt kuuromykkä poika kuolee. Vaimonsa Paolan pyynnöstä Brunetti vilkaisee tapausta joka osoittautuukin tavallista julmemmaksi ja mutkikkaammaksi.

Kultamuna on tuttua Donna Leon -laatua, Venetsia on kirjoissa vahvasti läsnä. Brunetti perheineen on jälleen ihastuttava ja ruokakuvaukset saavat veden kielelle ja matkakuumeen nousemaan. Tuttua juttua mutta konsepti toimii kunhan kirjoja ei lue liian ahnaasti. Kriittisemmin tarkisteltuna Brunettin rikostapa on ehkä hiukan kaukaa haettu ja silti ennalta-arvattavakin mutta ehkä minulle nämä kirjat eivät olekaan ensisijaisesti dekkareita vaan rikostapausta tärkeämpää ovatkin Italian tunnelmat ja Leonin taidokkaasti kehittelemät henkilöt jotka tuntuvat kuin vanhoilta ystäviltä.

Otava, 2014
Sivuja:301
Alkuteos: The Golden Egg
Suomentanut

Maaliskuun marinat

Maaliskuu hurahtikin vähän erilaisissa merkeissä kuin etukäteen kuvittelin - nimittäin sairastaessa. Pirullisen tautikierteen aikana lukeminen ja bloggailu jäi toissijaiseksi, enemmän on tullut nukuttua ja juotua kuumaa. Olen kyllä pistänyt merkille että jonkinlaista kevättä olisi ilmassa ja sehän tuntuu mukavalta! Pihalla alkaa näkyä jo pieniä alkuja ja tuskin maltan odottaa että kevätaurinko tekee tehtävänsä. (Oletan että kevät lopulta tulee, ulkona olevasta loskakelistä huolimatta...)

Maaliskuun luetut

Maaliskuussa tuli luettua vähän mitä sattuu, kokonaisuudessaan 18 kirjaa, joista peräti kolme oli äänikirjoja. Kuukauden huippuhetkiin kuuluivat Liane Moriartyn riemastuttava Little Lies (suomennoskin on tulossa!), jännittävä C.J. Sansomin Revelation ja Alan Cummingin yllättävä ja hieno Not My Father's Son. Kuukauden parhaimpiin lukukokemuksiini on harvoin yltänyt elämäkerta ja kaiken kukkuraksi Cumming on minulle melko tuntematon näyttelijä joten olin aika hämmästynyt tajutessani koukuttuvani tähän kirjaan!

• Viimeinen näytös / Mari Jungstedt
• Murder at the Academy Awards / Joan Rivers, Jerrilyn Farmer
• Little Lies / Liane Moriarty
• 2 x Isabel Allende: Rouva Fortunan tytär ja Auroran muotokuva
• Gourmet / Tuomas Vimma
• Rakkautta Pohjanlahden molemmin puolen: Amorin kiekurat ja Mutta minä rakastan sinua
• Revelation (Shardlake #4) / C.J. Sansom
• Not My Father's Son: A Family Memoir / Alan Cumming
• Luova järkevyys: arkisen luovuuden ylistys / Saku Tuominen
• Sisäpiirissä (Sandhamn #2)/ Viveca Sten
• Six Degrees of Assassination / M.J. Arlidge
• Herran tarhurit (MaddAddam #2) / Margaret Atwood
• 2 x Milla Ollikainen: Veripailakat ja Vesiraukka

Luettu vaan ei blogattu

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! (Otava, 2015), 203 sivua

Flunssaillessani tulin lukeneeksi Anna-Leena Härkösen tuoreimman kirjan Ihana nähä! Eipä ollut yllätyksiä sillä saralla - teksti on taattua Härköstä. Nokkellaa ja terävää, ihan hauskaakin ja arkisesta elämästä ammennettua. Kirjoitukset ovat alunperin ilmestyneet Anna-lehdessä vuosina 2003-2011 ja ovat sattuneesta syystä minun makuuni hitusen liian lyhyitä vaikka niitä olikin ihan hauska lukea, tämän tyyppinen kirja ei vain ole minun juttuni.

David Gillespie ja Mark Warren: Kiinnostavan ihmisen käsikirja (Atena, 2015), 191 sivua

En taida olla kauhean kiinnostava ihminen, koska herrojen Gillespie ja Warren kirjoittama Kiinnostavan ihmisen käsikirja tuntui minusta vähän tylsältä enkä siksi jaksanut siitä blogata. Kirja tutkii kiinnostavuuden käsitettä useammastakin eri näkökulmasta ja pyrkii kertomaan hauskasti kuinka ollaan kiinnostavia. Huumori ei kuitenkaan oikein purrut minuun ja monet kirjassa esitellyt teematkin olivat jo tuttuja juttuja. Peukku kuitenkin hyvälle yritykselle ja kivalle ulkoasulle.

Lukuhaasteen tilanne

Kirjan vuoden lukuhaaste etenee mukavasti - jos oikein ynnäilin keräsin maaliskuussa kahdeksan pistettä lisää. Jei!

Entäs ensi kuussa?

Sattuneesta syystä ensi kuussa puretaan ainakin flunssakierteen lukemistoa joka on melko e-kirjapainotteista. Luvassa on siis ehkä tavallista enemmän englanninkielistä ja kevyttä kirjallisuutta ja ne kirjamietteet - ne vasta heppoisia ovatkin!

Viimeinen näytös / Mari Jungstedt

Ruotsalaisia laatudekkaristeja piisaa nykyisin niin, että ihan silmissä vilisee. En valita, enemmän luettavaa minulle. Mari Jungstedtin komisario Anders Knutaksesta kertova sarjakin on ehtinyt jo kymmenenteen osaansa joka tällä kertaa pyörii kesäteatterin ympärillä. Sarjan mukana on ollut ihan mukavaa matkata Gotlantiin ja vaikkeivat kirjat nyt niitä unohtumattomia olekaan, niin niiden parissa on aika kulunut ihan mukavasti.

Jätät minut valvomaan. Näen silmissäni sinun kasvosi.

Kun naistoimittaja joka on kirjoittanut teräväkielisiä tekstejä uusnatseista, löytyy hotellihuoneestaan murhattuna, lähtee poliisi tutkimaan innokkaasti tätä tutkintalinjaa. Samaan aikaan myös pitkään etsityn kaksoissurmaajan, Vera Petrovan, etsintä alkaa edistyä.

Tunnen hengityksesi ihollani. Kuulen hengenvetosi. Olet rakentanut minuun pesän.

Mari Jungstedt kuljettaa tarinaa eteenpäin seuraten vuoroin sekä Karin Jacobssonia että Anders Knutasia. Ääneen pääsee myös kolmas, se, jolla tässä tarinassa suuri ja verinen rooli ja varsinkin tämän kertojan kappaleet ovatkin kylmäävää luettavaa. Kirja toimii mainiosti juuri näiden välikappaleiden ansiosta, ne luovat tunnelmaa ja asettavat sopivan tempon tekstille.

Sinä, sinä, sinä.
Sinä, sinä, sinä, sinä.
Sinä, sinä, sinä, sinä, sinä.
Sinä teet minut hulluksi.

Tykkäsinkö? Jonkin verran kyllä. Viimeinen näytös sattui hyppysiin sellaisena hetkenä, kun tärkeintä oli saada jotakin viihdykettä ja sen tehtävänsä kirja hoiti. Ovatko juonenkäänteet jääneet elävästi mieleeni, koskettivatko henkilöt? No eivät oikeastaan. Sanoisin että Viimeinen näytös oli minusta pikaruokaa, eli helppoa ja nopeaa mutta mistään elämyksestä ei ole kyse. Mutta joskus se pikaruokakin on ihan paikallaan, eikös niin?

Mitkä voimat minussa vapautatkaan? Olen niin peloissani. Hyytävä tunne lähestyvästä tuhosta.

Otava, 2015
Sivuja: 317
Alkuteos: Den sista akten
Suomentanut Emmi Jäkkö

2 x Isabel Allende: Rouva Fortunan tytär ja Auroran muotokuva

Tuskailin jokin aika sitten lukupinoni hupenemisen kanssa mutta kas, siihenhän auttaa kun
kurkistaa omaan kirjahyllyyn. Sieltä nimittäin löytyi kolme korkkaamatonta Isabel Allenden kirjaa joista en edes muista mistä ne aikanaan haalittu, kiva kuitenkin että tämmöinen löytö tuli tuli tehtyä...

Rouva Fortunan tytär vie lukijansa 1840-luvun Chileen, jossa Sommersin sisarusten adoptoima nuori Eliza varttuu ja rakastuu. Kalifornian kultaryntäys kuitenkin muuttaa kaiken ja pian Eliza antautuu seikkailuun joka muuttaa hänen elämänsä kulun. Auroran muotokuvassa sukelletaan taas 1800-luvun lopun elämään Elizan tyttärentyttären Auroran kautta. Kirja paneutuu sekä Chilen historiaan että valokuvauksenkin maailmaan, sillä valokuvista tulee nuorelle Auroralle tärkeä itseilmaisun muoto.

Allende kertoo tuttuun tapaansa yksien kansien välissä kokonaisen kimaran kertomuksia. Vaikka Rouva Fortunan tyttären tarina pyöriikin Elizan ympärillä, tutustuttaa kirjailija lukijansa myös suoranaiseen laumaan kiinnostavia sivuhahmoja, näistä mainittakoon mm. Elizan kasvattiäiti Miss Rose ja tahtonainen Paulina del Valle, joka pääsee suurempaan rooliin Auroran muotokuvassa. Eräs kirjan teemoista onkin naisen asema ja tasa-arvo parisuhteessa sekä rakkaus ja sen etsiminen. Joskus kun rakkaus ja onni eivät näyttäydykään meille sellaisina kuin ehkä kuvittelimme ja vaatii rohkeutta ja viisautta ymmärtää se.

Kokonaisuutena Rouva Fortunan tytär oli kelpo luettavaa vaikkei aivan yltänytkään suosikkikirjani Henkien talon tasolle. Pieni miinus kirjassa kuitenkin on, sillä tuntuu siltä kuin teos olisi kirjoitettu jatko-osa mielessä, Rouva Fortunan tytär nimittäin loppuu minusta hiukan äkisti ja milteipä pakotti minut aloittamaan Auroran muotokuvan heti. Ei minulla mitään jatko-osia vastaan ole, mutta tällä kertaa olisin kyllä toivonut että kirjailijan solmisi edes muutaman langanpätkän ennen viimeistä sivua. Kirjat kyllä muodostavat ihan mukavan kokonaisuuden yhdessä mikä saakin minut pohtimaan miksi Auroran ja Elizan tarinat eivät alunperinkin voineet olla yksissä kansissa?

Rouva Fortunan tytär
Otava, 2000
Sivuja: 367
Alkuteos: Hija de la fortuna
Suomentanut Sulamit Hirvas
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirjailija, joka ei ole eurooppalainen tai pohjois-amerikkalainen

Auroran muotokuva
Otava, 2002
Sivuja: 304
Alkuteos: Retrato en Sepia
Suomentanut Sulamit Hirvas

Rakkautta Pohjanlahden molemmin puolen: Amorin kiehkurat ja Mutta minä rakastan sinua

Satuin sitten tarttumaan kahteen "rakkauskirjaan" samaan aikaan, kiitos kirjaston varauskeijun joka jakelee antimiaan silloin tällöin hiukan tällöin epätasaisesti. Kumpikaan kirjoista ei ollut ihan minun juttuni juuri tällä hetkellä, Amorin kiehkurat vaikutti hassuttelevassa viihteellisyydessään olevan vähän liiankin täynnä kaikenlaisia henkilöitä ja juonenkäänteitä ja vaikka Mutta minä rakastan sinua onkin yksinkertaisempi ja realistisempi, en oikein jaksanut innostua senkään vakavasta rakkaustarinasta.

Pienoisen blogiruuhkan takia päätin järjestää pienen Suomi-Ruotsi -ottelun romaanien välillä. Pisteitä jaan viidessä kategoriassa jotka ovat kirjailjat (aiemmat teokset), sankaritar, sankari, miljöö ja tietysti rakkaus.

Pisteistä taistelevat

Anna Jansson: Amorin kiehkurat
Gummerus, 2014
Sivuja: 317
Alkuteos: Ödesgudinnan på Salong d'Amour
Suomentanut Vappu Vähälummukka

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Otava, 2015
Sivuja: 283

Kirjailijat

Molemmat kirjailijat ovat minlle entuudestaan tuttuja dekkarimaailmasta ja minua kiinnosti todeta kuinka loikka raakuuksista romantiikkaan oikein sujui. Romanttisesta luonteestaan huolimatta kirjat ovat melko erilaisia, Janssonin ote on selvästi hassutteleva ja viihteellisempi kun taas Nuotio -suomalaiselle luonteelle uskollisena - kirjoittaa vakavammin arkojen ihmisten hiljaisesta rakkaudesta.

Vaikka olenkin lukenutkin useamman kirjan Janssonin Gotlantiin sijoittuvasta Maria Wern -sarjasta mutta ihan rehellisesti sanottuna en muista kirjojen juonista juuri mitään. Sen sijaan Eppu Nuotion Pii Marin -sarja on jäänyt mieleeni ja varsinkin sarjan ensimmäiset kirjat olivat mainioita - siispä ensimmäinen piste annetaan Suomelle.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Sankaritar

Amorin kiehkuroissa päähenkilönä on 48-vuotias Angelika Lagermark, kampaaja suurella sydämellä. Leskeksi jäänyt iloinen nainen keskittyy nyt leikkimään Cupidoa asiakkaidensa keskuudessa muttei pidä rakastumista mahdottomana.

Mutta minä rakastan sinua -kirjan sankaritar on viisikymppinen Karin Kiurukorpi, avioerossa haavoittunut opettaja. Toisin kuin kilpasiskonsa lahden toisella puolella, Karin on arka ja varovainen sydämen asioissa.  Karin on naisista helpommin lähestyttävä ja vaikka hän vaikuttaakin hetkittäin turhankin tosikolta, on Angelika silti hieman muovisen oloinen sankaritar kaikessa hersyvyydessään joten Suomi nappaa toisen pisteensä.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Sankari

Kunnon sankari on tärkeä juttu romanttisessa tarinassa, sillä jos tarina toimii, rakastuu lukijakin mieheen. Amorin kiehkuroiden sankari on lajityypille uskollisesti tumma, komea ja salaperäinen mies, jossa on mukana hitunen vaaraakin. Salaperäinen komistus kantaa Angelikan mielessä nimeä Arséne, tunnetun herrasmiesvarkaan mukaan. Arséne jää kirjassa hiukan etäiseksi, mies ja rakkaus jäävät Janssonin tarinassa kakkossijalle kaiken muun seikkailun viedessä huomion.

Eppu Nuotion sankari on Lauri Eriksson, ilmastointilaiteinsinööri. Lauri on oikeastaan minun suosikkihenkilöni kirjassa, sillä hänessä on jotakin hyvin sympaattista. Hyvän sankarin tapaan Lauri myös kärsivällisesti odottaa sankaritartaan antaen Karinille aikaa edetä pienin askelin. Toisin kuin Amorin kiehkuroissa, Lauri pääsee jopa kertomaan tarinaa omalla äänellään ja tulee lukijalle tutuksi. En ehkä menettänyt sydäntäni Laurille, mutta hän on kelpo mies. Piste Suomelle.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Miljöö

Amorin kiehkuroissa rakastetaan Gotlannin keskiaikaisen kaupungin muurien suojissa ja tämä kieltämättä tarjoaakin oivalliset puitteet tarinalle. Eppu Nuotion kirjassa taas Amorin nuolet lentevät Turussa ja kirjassa onkin oivallista paikalliskuvausta. Tästä huolimatta Gotlanti kiehtoo mielikuvitustani enemmän - piste Ruotsille.

Voittaja: Amorin kiehkurat

Rakkaus ja esteet

Hyvään rakkaustarinaan kuuluvat esteet ja niiden ylittäminen. Amorin kiehkuroissa piisaa estettä jos jonkinmoista, tosin suurin osa niistä ei suoranaisesti liity Angelikan ja Arsénen rakkaustarinaan vaan on enemmänkin taustahenkilöiden luomaa kaaosta. Tarinan taustahenkilöissä on toki mielenkiintoisia hahmoja mutta minun makuuni heitä on liikaa sillä he tuntuvat vievän tilaa jo päähenkilöiltä. Lisäksi osa juonenkäänteistä tuntuu muualta lainatuilta.

Mutta minä rakastan sinua taas keskittyy miellyttävällä tavalla päähenkilöidensä elämään josta toki löytyy mutka jos toinenkin rakastavaisten tielle. Mutkista suurin on toinen nainen, Kaari joka haluaa Laurin. Myös Kaari pääsee ääneen kirjassa ja tuo osuvasti sen että rakkaus tosiaankin joskus mutkikasta.
Voittaja: Mutta minä rakastan sinua.

Voiton rakkausmaaottelussa vei tällä kertaa siis Eppu Nuotion edustamana Suomi pistein 4-1. Jei!

"Minä olen ollut siellä, tiedän miten naisten ja miesten väliset suhteet tapaavat kehittyä. Niiden kaari on niin yksinkertainen, kynällä nopeasti vedetty. Siinä tarinassa kaikki pyrkii vain yhteen suuntaan. Rakkaus tahtoo tulla lihaksi. Mutta minä tahtoisin olla tässä, kevättä enteilevässä maaliskuun illassa, haluaisin haistaa meren hänen kanssaan, tuntea tuulen poskilla ja hänen hiuksissaan. Haluaisin nähdä hänen siristelevän silmiään auringossa, siristellä hänen kanssaan." Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

PS. Nappaan Nuotion kirjalla myös pisteen Kirjan vuoden lukuhaasteesta, kohdasta kirja joka on ilmestynyt vuonna 2015.