Kultahammas / Inna Patrakova

Inna Patrakovan kirjat ovat minusta hilpeää luettavaa, kepeitä ja vähän mutkia suoristavia mutta hauskoja. Kirja on tekijänsä kolmas ja olen Mari A:n kanssa samaa mieltä siitä, että se on tekijänsä paras. Tulkki muistutti paljon chick-lit -kirjaa, mutta Naapureissa Patrakova alkoi jo löytää oman tyylinsä. Kirjailija iloittelee venäläisten ja suomalaisten stereotypioilla lämpimästi, tällä kertaa muistellaan 1990-luvulla suosittuja bussimatkoja Venäjältä Helsinkiin.

Kultahampaan päähenkilönä on nuori ja pätevä opas Daša, joka saa kyseenalaisen ilon luotsata jälleen yhden pietarilaisryhmän Suomeen. Bussiin mahtuu kaikenlaista porukkaa kultahampaitaan piilottelevasta mummosta kauhukakaraan ja hänen vanhempiinsa. Kirja kattaa muutaman päivän pituisen matkan tämän sekalaisen seurakunnan mukana ja on siksi lyhyt, mutta oikeastaan ihan sopivan pituinen tälle kertomukselle.

Pidin Dašasta, joka suhtautuu seurueeseen kaiken nähneen ja kokeneen oppaan kyynisyydellä. Kateeksi ei opasta käy, kukapa haluaisi raahata villiä vekaraa käsiraudoissa Itäkeskuksessa tai etsiä kadonnut passia jorpakosta - mutta kaiken tämän ja enemmänkin Daša hoitaa, se kai kuuluu oppaan toimenkuvaan?

Patrakovan kirjat eivät ole tajunnanräjäyttäviä kirjallisia teoksia, mutta viihdyn silti niiden parissa oudon hyvin. En tunne riittävästi venäläisiä ottaakseni kantaa heitä koskeviin stereotypioihin mutta suomalaisille voin naureskella. Kirja sopii mainiosti välipalakirjaksi, kepeäksi pieneksi makupalaksi raskaamman kirjallisuuden väliin.

Uuteen vuoteen sopinee hyvin tämä kuvaus venäläisistä viettämässä suomalaista uutta vuotta. Ollaan me aika riehakasta juhlakansaa, eikös vaan!"Esimerkiksi iloinen ja riehakas uuden vuoden vastaanotto Helsingissä on suomalaisten ja venäläisten käsityksissä täysin erilainen.Turistiemme suomalaista uudenvuoden juhlaa vietettiin aina ravintolassa, jossa venäläiset söivät hiljaa ja kyselivät toisiltaa, milloin juhla alkaa. Näin siihen asti, kunnes heitä kiitettiin käynnistä kohteliaasti ja toivotettiin hyvää yötä ja onnellista uutta vuotta.Joukkojuhlan toivossa turistiraukat säntäilivät paniikissa pitkin Senaatintoria, missä Helsingin pormestari ensin ynisi jotain suomeksi ja sitten puhui naispappi, joka tappoi kaikki halut hyppiä ja hälistä läsnä ollessaan. Lopuksi, kellon lyötyä ja pienen ilotulituksen mentyä, lavalle nousi räikeästi maalattu rouvashenkilö laulamaan tupakasta kähertyneellä äänellä käsittämättömän, pitkäveteisen laulun, joka sai yleisön tilaan, joka täällä vastaa haltioitumista.Sen jälkeen väki alkoi hajaantua järjestäytyneesti koteihinsa."

Helsinki-kirjat, 2012
Sivut: 167
Alkuteos:  Zolotoi zub
Kirjasta lisää: Mari A:n kirjablogi

Naapurit / Inna Patrakova

Inna Patrakovan kirja ihan hyppäsi tässä taannoin kirjaston hyllystä syliini ja pakkohan se oli kotiin viedä, niin söötti possukin kannessa. (Kaunokirjalliset kirjanvalintaperusteeni ovat joskus aika heppoisia... Kröhöm..) Patrakova aiempi kirja, Tulkki, oli entuudestaan tuttu - se oli jäänyt mieleeni helppona hömppänä. Siispä Naapurit vietiin kotiin välipalaksi. Välipalan nauttiminen taas alkoi pian Murakami-ähkyn jälkeen - tuntui että oli pakko saada jotain ihan erilaista luettavaa, jotain kevyttä, lyhyttä, suomenkielistä ja hauskaa... Patrakovan teos osoittautui siis oivaksi vastapainoksi 1Q84:lle. Se oli makoisa, siinä oli sopivasti erilaisia makuja eikä se ollut liian raskas. Vähän kuplivakin.

Kaikki alkaa siitä, kun suomalainen järkevä ja kierrättävä, vähän tylsäkin pariskunta saa uudet mökkinaapurit. Venäläisiä. Nyt on mökin rauha pilattu ja elämä pilalla, ranta sotkussa ja biojätteetkin miten lie. Ja kun mokomat eivät ymmärrä edes englantia niin millä ohjaat oikealle tielle!! Aidan toisella puolella asustavat Lena ja Kolja, varakas ja rempseä venäläinen pariskunta, jonka lapsen virkaa Boris-possu toimittaa. Hyvistä yrityksistään huolimatta pariskunta ei oikein löydä yhteyttä naapuriin, missä lie syy...

Patrakovan kirja osoittaa hyväntahtoisesti kuinka asiat ja ihmissuhteet voivatkaan mennä pieleen. Kun ei osata kommunikoida ja ymmärretään väärin, joskus ehkä tahallisestikin. Halutaan niin kovin puolustaa omia tapoja tehdä asioita, omaa tonttia että kohtuus saattaa kadota.

Kirjassa pelataan hauskasti stereotypioilla. Minun lähipiirissäni ei ole venäläisiä, joten en osaa sanoa Koljan ja Lenan osalta hahmojen realistisuudesta. Suomalaisista sen sijaan kyllä tunnistan kuvatut tyypit ja jos oikein rehelliseksi heittäydytään löydän ehkä pienen ripauksen Leenaa joskus itsestänikin. Ehkä sitä nutturaa voi joskus löysätäkin...  Kovin syvällisiin asioihin ei kirjassa päästä, kansojen luonteiden vertailu vaan raapaisee pintaa, mutta tässä lajityypissä ei oikeastaan häiritse minua. Pieni miinus on annettava kirjan pituudesta, kyseessä on minusta vähän turhankin ohut kirja. Sopivia tilanteita olisi varmasti löytynyt muutaman lisäluvun verran.

Suosittelen hyväntuuliseksi välipalakirjaksi, mökkilukemiseksi ja ihan muuten vaan piristykseksi sellaisiin päiviin kun pinna on kireällä eikä mikään oikein suju.

"Loppujen lopuksi Leena ei koskaan kyennyt näkemään koko mittakaavassa katastrofia, joka venäläistä naista kohtaa, kun häneltä murtuu KYNSI.
Hän ei tiennyt, että se voi olla Venäjällä syynä liikeneuvottelujen, tapaamisen tai loman peruuttamiseen, ja kaiken lisäksi se voi askarruttaa kärsimään joutunutta vähintään yhtä paljon kuin jätesäiliö Leenaa, ja sitä jatkuu siihen asti, kunnes kynsi on kasvanut, viilattu, hiottu, lakattu, kiillotettu ja koristeltu runsaasti strasseilla."

Sivuja: 190
Kirjasta lisää: Aamuvirkku yksisarvinen, Luettua, Oota, mä luen eka tän loppuun

Tyttöystävä / Karolina Ramqvist

Tyttöystävää lukiessa tuntuu kuin lukisin Sopranosia naisten näkökulmasta. Päähenkilö, Karin, on rikollisen tyttöystävä.  Johnin työnkuvaan kuuluu aseellisia ryöstöjä, pahoinpitelyjä, huumeita. Karin rakastaa Johnia, elämäntapaakin osittain. Karin asuu hienossa Johnin hänelle ostamassa talossa, jossa on merinäköala ja huoneet jotka näyttävät hotellihuoneilta. He ostavat hienointa ja kalleinta. Kun John on "töissä", Karin vaeltelee ympäri suurta, tyhjää taloa, on kuin yksinäinen kuningatar joka odottaa. Odottaa sitä tuleeko John kotiin elossa vai tuleeko poliisi tutkimaan talon. Karin siivoaa kovasti, melkein tyhjässä talossa imuri saatetaan ottaa esiin kolmasti päivässä. Kaiken pitää olla paikoillaan, tahratonta. Melkein kuin Karin siivoaisi omaa elämäänsä.

Karolina Ramqvistin kirjan sankarittaresta on vaikea pitää. Karin on pinnallinen, hän myöntää avoimesti pitävänsä rikkaana olemisesta ja siitä, että halutessaan voi "ostaa vaikka koko kaupan tyhjäksi". Hän ei tunnu tuntevan syyllisyyttä tavasta jolla John on rahat ansainnut, korkeintaan hetkittäin Karinissa näkyy epäilyä elämäntavan suhteen. Hän syö salaa e-pillereitä, koska ei halua saada lapsia jotka eläisivät samanlaista elämää. Silti mietin onko lapsettomuus Karinille yksi tapa varmistaa helpompi ero mikäli elämä kaidalla polulla joskus käy turhan raskaaksi.

Tyttöystävä oli jollain tapaa hämmentävä lukukokemus. En oikein pitänyt Karinista, hän vaikutti  pinnalliselta ja materialistiselta naiselta, joka viis veisasi miehensä tekemistä rikoksista. Toisaalta Karin tuntuu kyseenalaistavan elämäntyylin ja olevan siinä loukussa. Kirjoitustyyli on helppolukuinen ja tehokas, mutta minua häiritsivät jatkuvat viittaukset amerikkalaisgangteri Henry Hilliin ja hänen vaimoonsa Kareniin.

Kirja jätti hämmentyneen olon. Oliko se todella tarina pinnallisesta naisesta, joka sietää miehensä rikoksia koska pitää rahasta? Vai tarina rakkaudesta joka kestää jopa toisen hankalan "työn" aiheuttamat paineet? Vai tarina naisesta, joka on valintojensa takia loukussa tilanteessa, josta ei ole ulospääsyä? Oliko kirjassa ja Karinissa syvällisempikin taso, vai kuvittelinko sen vain? En tiedä.

"Ja jos oikein tarkasti mietin, en todellakaan tiedä haluaisinko Johnin tekevän jotakin muuta. Mitä se voisi olla, ja mitä sellainen tulisi maksamaan? En epäröi, etteikö hän olisi hyvä muissakin ammateissa. Hän on hyvä valitsemaan työtoverinsa, hän panostaa alaisiinsa ja saa heidät tuntemaan itsensä tärkeiksi. Hän on ihminen, joka saa asiat tehtyä ja joka ei vetkuttele.
Hän on ihminen, joka ei petä.
Entä minä?
Mitä minä tekisin?
Olen aina pitänyt itseäni kunnianhimoisena ihmisenä, mutta jollakin tavalla suuri osa siitä katosi kun tapasin Johnin. Halusin yksinkertaisesti olla hänen tyttöystävänsä."

Perintö vai perintä / Osku Pajamäki

Lukemiseni on aina ollut sillisalaattia, melkein kaikki käy kunhan olotila vain on oikea. Tällä kertaa piti tehdä syrjähyppy "asialliseen" kirjallisuuteen ihanien romaanien ja dekkareiden jälkeen. Käteen tarttui Osku Pajamäen Perintö vai perintä. Näin jälkikäteen ajatellen, tämä olisi pitänyt lukea ennen eduskuntavaaleja, koska teos antoi ajateltavaa. Kysymykset ovat suuria, huomioonotettavia näkökulmia monia, ratkaisut vaikeita.

Pajamäki puolustaa kirjassaan nuoria ikäluokkia, joilla on kovat ajat. Pätkätöitä, ilmastonmuutosta, pidennettyjä työvuosia... Pajamäki maalaa melko lohduttoman kuvan tulevaisuudesta, jossa maksetaan suurten ikäluokkien eläkkeitä, jossa hoivapommi räjähtää ja työuupumus uhkaa. Optimisti (tai kenties pelkuri?) haluaisi uskoa että kaikki kyllä järjestyy, että Osku vain provosoi. Silti kirjan faktat ovat melko vakuuttavan oloisia. Saammeko vanhemmiltamme perinnön vai perinnän, siinä vasta pulma.

Varsinainen punainen lanka kirjassa on se, että jo pidempään maailmassa on siirretty hankalien päätösten tekemistä tulevaisuuteen sen sijaan että alettaisiin ennakoimaan tilanteita jo nyt. Ongelmia siirretään eteenpäin sukupolvelta toiselle ja toivotaan että nuoret kehittäisivät uuden teknologian tai muun ratkaisun pulmaan. Mutta entä jos näin ei käy, kaikkia ongelmia emme ehkä pysty pakoilemaan ikuisesti? 

Pajamäki kirjoittaa asiantuntevasti ja ehkä hiukan kiihkoillen asiastaan. Kirja on koottu kolumni-tyylisistä osasista, joissa haastatellaan mm. Sauli Niinistöä ja Vappu Taipaletta. Varsinkin Taipaleen osuutta oli mukava lukea, hienoa että kirjaan oli tuotu myös eläkeläisten näkökulmia aiheeseen. Pajamäki viljelee paikoin sanontoja ja puhekieltä, ehkä lisätäkseen haastattelun tunnelmaa, mutta minua tämä lähinnä häiritsi.

"  -Sitten täytyy kirjoittaa vaihtoehtoinen tarina, Vappu Taipale aloittaa vakuuttavasti. - Minä luulen, että ihmiset haluavat hypätä pois tästä oravanpyörästä. Tämä järkyttävä kuluttaminen ja törsääminen on saavuttanut aivan järjettömät mittasuhteet. Tiedättekö, että pohjoismainen leikkikaluinstituutti tutki, 1900-luvun alussa lapsilla oli viisi eri lajia leikkikaluja ja 1990-luvun lopussa 534 lajia! Ymmärrätkö?! Lajeja! Siis legot ovat yksi laji! 

Kyllähän ihmiset tosiaan haluavat mieluummin vapaa-aikaa kuin kulutusta. Suomalaiset ovat valmiita siihen että heillä on vähän ahtaammat autot ja pienemmät pesukoneet kuin Yhdysvalloissa, jos he saavat vastineeksi enemmän aikaa kotona. Luulisin, että valmiutta olisi vieläkin pienempiin pesukoneisiin, jos työaikaa voisi entisestään lyhentää. Työelämä vain on aika kovaa tänä päivänä. "