Nalle Puh / A. A Milne

Nalle Puh on yksi rakkaimmista lapsuuteni hahmoista, siksi päädyin lopulta palaamaan Puolen hehtaarin metsään ansaitakseni sen vihoviimeisen Totally British -pisteen. Lukeminen oli ihanaa, kuten aina, mutta arvostelun kirjoittaminen taas oli sitäkin hankalampaa. Niinkuin Nalle Puhia nyt voisi arvostella...

Puhista kirjoittaminen oli todellakin työn takana - mitä nyt voisin kertoa? Esitellä henkilöt? Kertoa juonesta? Kuulostaa tylsältä. Minulle tämä kirja on muistoja, ajalta jolloin en osannut vielä itse lukea, ensimmäisiä omia lukukertoja Hyvin Pienenä Tyttönä. Muistan jännittäneeni kuinka Nasu pelastettaisiin tulvasta tai siitä, kuinka metsästettiin Tärppiä. Senkin muistan että yksi lempitarinoista oli Ihaan syntymäpäivä, ylipäätään kaikki tarinat joissa Puolen hehtaarin metsän väki kokoontui juhlimaan, olivat ihania. Pienestä tytöstä oli jännää ajatella metsän keskelle katettua herkkupöytää, ilmapalloja, paketteja...

Kaikista Puolen hehtaarin metsän asukeista, minun suosikkini on aina ollut Nasu, Hyvin Pieni Eläin. En tiedä miksi lapsena pidin Nasusta, ehkä siksi että Nasu oli vaaleanpunainen, mutta näin aikuisempana pidän siitä kuinka uskollinen Nasu on ystävilleen ja kuinka rohkea ujo pikkuinen possu voi tarvittaessa olla. Niin ja pidin minä vähän Tiikeristäkin, mutta hän ei, valitettavasti, ollut mukana tässä kirjassa. Ja Ihaasta. Ja tietysti Puhista. Ja Pöllöstä joka on Viisas ja tekee hauskoja kirjoitusvirheitä. Ja... Niin, no, käsitätte jo ehkä...

Aikuiselle Nalle Puhissa on varmasti muitakin tasoja ja viestejä, mutta en osaa lukea tätä kirjaa niin, Puh-karhu on tainnut "uransa" aikana julkaista mm. uraoppaita ja jos jokinmoista filosofista teosta. Minä en vain osaa lukea tätä kirjaa niin. Minulle Puh on lapsuuteni kaveri ja sellaisena hän myös pysyykin, varmaan 80-vuotiaaksi saakka. Risto Reippaan tavoin mekin seikkailemme yhdessä ja jätämme silloin aikuisten jutut... aikuisille ja olemme vain Puolen hehtaarin Metsässä.

Niin ja voi miten minä pidän Milnen tavasta käyttää Isoja Kirjaimia. Tekisipä mieli ottaa sama tapa omaankin käyttöön... Nyt tämä pieniälyinen nainen kuitenkin laittaa koneen kiinni ja suunnistaa n. puolen hehtaarin kokoiseen messuhalliin ihastelemaan kirjoja. Ja yrittää pitää itsensä kurissa!

"Ovi avautui ja Pöllö katsoi ulos.
- Terve, Puh, hän sanoi, miten asiat ovat?
- Surkealla ja Kauhealla tolalla, sanoi Puh. Sillä Ihaa, joka on ystäväni, on kadottanut häntänsä. Ja hän on ruvennut Murjottamaan. Voisitko ystävällisesti neuvoa minulle miten löytäisin sen?
- Hmm, sanoi Pöllö. Tällaisissa tapauksissa Tavanomainen Proseduuri lienee seuraava.
- Mitä tarkoittaa Tavanomainen Prosakuuri? kysyi Puh. Sillä minä olen Pieniälyinen Karhu jolle kummalliset sanat ovat Harmi.
- Se tarkoittaa Mitä Tehdään.
- Hyvä jos se tarkoittaa sitä, sanoi Puh nöyrästi."

Sivuja: 148
Haasteet: Totally British - Children's Britain. (29/29, pisteet kasassa ja haaste suoritettu - JEEE!)

Naapurin tyttö / Elizabeth Noble

Elizabeth Noblen Naapurin tyttö muistutti minua Maeve Binchyn kirjoista, joissa oikeastaan kerrotaan monta tarinaa yhden sijasta. Naapurin tytön tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin, kaupunkiin, joka ei koskaan nuku - monien unelmien kaupunkiin. Tarinan keskiössä on juuri valtameren toiselta laidalta kaupunkiin muuttanut Eve, joka huomaa elämänsä muuttuneen radikaalisti - ja pyytämättä. Eve miehineen alkaa rakentaa kotia ja vähitellen tutustumme naapureihinkin.

Ensi alkuun kirja tuntuu putoavan chick-lit -kategoriaan. Naapureiden tarinat tuntuvat aika tyypillisiltä tuon lajityypin juonilta, muutama aviopari, komea poikamies, hänestä kiinnostuneita naisia, ujohko lukemisesta pitävä tyttö pitsiliinoineen... Asetelmia, joista voi jo melkein alussa arvata tulevat käänteet. Olin hiukan pettynyt, olinhan odottanut jotain... enemmän.

Monelta osin Noblen naapurusten tarinat jäävät vähän pintapuolisiksi, erilaisia inhimillisiä mutta tavallaan aika ennalta-arvattavia käänteitä toki riittää, mutta koin etten oikein päässyt suureen osaan kunnolla henkilöistä sisään. Ehkä osasyynä on se, että olen tällä viikolla lukenut kaksi oikein hyvää kirjaa, ollut onnellinen hyvistä lukulöydöistäni ja elänyt kiihkeästi päähenkilöiden mukana. Vertailussa näihin kahteen Naapurin tyttö häviää selvästi.

Mielenkiintoisimpia kirjan osia minusta olivat Noblen kuvaukset New Yorkin asukkaista ja heidän tavoistaan. Itse en ole koskaan New Yorkissa käynyt, mutta jonain päivänä haluaisin. Noblen kuvaama New York kuulostaa kovasti samanlaiselta kuin olen sen television ja muun median välityksellä kuvitellutkin. Kiireinen, värikäs, täynnä elämää ja mahdollisuuksia.

Eräs asia, pikkujuttu oikeastaan, jäi ärsyttämään. Miksi niin usein eri medioissa se hiljainen ja syrjäänvetäyvä hissukka on aina ns. lukutoukka? Tarinan Charlotte vetää tämän jopa lukutoukkaa pidemmällekin - hän on peräti kirjastonhoitaja! Olisipa hauskaa nähdä joskus kaunis ja meneväkin lukutoukka, joka ei arastele elää elämäänsä...

Sijoittaisin tämän kirjan chick-lit -kategoriaan ja siksipä se taitaa kelvata Totally British-haasteeseenkin mukaan, onhan Elizabeth Noble NYC:iin muuttanut brittikirjailijatar. Samalla saan British Chick-lit-osion vihdoinkin suljettua, kukapa olisi arvannut chick-litin lukemisen olevan niin raskasta!

"Katsoessaan tosi-TV:tä, jota hän katseli usein, jokseenkin joka ilta, Charlotte Murphy vakuutti itselleen, ettei ongelma oikeastaan johtunut hänestä vaan kaupungista, jossa hän asui. Muualla Amerikassa hän ei olisi arkipäiväisen näköinen, ylipainoinen, huonosti pukeutunut eikä tylsä. Hän olisi normaali. Hän oli sitä kaikkea vain täällä, tässä kaupungissa. Hänen pitäisi muuttaa Ohioon tai Kentuckyyn tai... tai minne tahansa muualle. New York ei ollut Amerikka. Se oli oma tasavaltansa. Täynnä kauniita, täydellisiä, epätodellisia ihmisiä, sellaisia kuin Madison Cavanagh. Kaikki olisi hyvin jos hän olisi jossain muualla."

Sivuja: 351
Kirjasta lisää: Kirjavinkit
Haasteet: Totally British/ British Chick-lit

Murha laitumella / Leonie Swann

Murha laitumella on minulle tuttu kirja muutaman vuoden takaa, mutta kun pongasin kirjakaupassa lampaiden uuden seikkailun (Ihmissutta ken pelkäisi), halusin lukea ensimmäisen kirjan uudelleen ennen sitä. Ensimmäisellä lukukerralla tämä lammaskirja valloitti minut niin täysin, että höpöttelin kirjasta useamman viikon. Lammaskirja osui uudelleen hyppysiini kun etsin sopivaa matkalukemista - minusta on kiva aina silloin tällöin lukea kirjoja uudelleen, nautiskella tarinasta, jonka jo tiedän hyväksi ja ehkä löytää jotakin uuttakin.

Oli mukava huomata että lampaat hurmasivat edelleenkin. Pidin hirmuisesti lampaiden ajatusmaailmasta ja siitä, kuinka Swann oli onnistunut luomaan jokaiselle pääosan esittäjistä ihan oman äänensä ja persoonansa. Kirjassa on sellaista lämpöä ja pehmeää huumoria, josta tuli hyvälle mielelle, jotain samaa on kenties Alexander McCall Smithin Naisten Etsivätoimisto Nro 1 -sarjassa. Ihanaa että joku kirjoittaa tälläisiä ihanan pehmoisia rikoskirjoja! Tämä pääsee ehdottomasti suosikkilistalleni, toivottavasti uusi kirja on yhtä hyvä!

Tällä lukukerralla hurmaannuin myös lampaiden yhteisöllisyydestä. Nehän olivat tiimi, lauma, perhe! Ne kohtasivat pelottavat asiat yhdessä, pitivät puolensa yhtenä villaisena rintamana, jokaisella oli vahvuutensa jonka perusteella toimittiin ja jokainen sai määkäistä lauman "kokouksissa" mielipiteensä. Yksikään ei ollut tähti ylitse muiden, murhan selvittäminen oli tiimityötä, joka onnistui koska jokainen antoi oman panoksensa. - Tämä oli aika erilainen ja virkistävä asetelma muihin dekkareihin verrattuna, toki erona on sekin, että muissa dekkareissa seikkailevat ihmiset joiden sielu, tunnetusti, on pieni verrattuna lampaan sieluun.

Alkuasetelmasta siis kerrottakoon uteloituneille että eräällä irlantilaisella laitumella on hyvin erikoinen lammaslauma. Eräänä päivänä lauman paimen, George, löydetään kuolleena. Laitumelta löytyy myös Juttu ja lihakauppiaskin häärii huolestuttavan paljon paikalla. Täytyy siis tehdä jotakin. Onneksi laumaan kuuluu kenties koko Irlannin viisain lammas Neiti Maple, maailmaa nähnyt Othello-pässi, muistilammas Mopple, rohkea Zora...

Vaikka tässä kuussa yritinkin rakentaa Saksa-teemaa blogiin, vakuutan että Leonie Swann oli puhdas vahinko. Kuvittelin nimittäin hänen olevan irlantilainen tai kenties britti - kirjan takalieve paljastikin Swann saksalaiseksi. Siispä Saksa-teemani jatkuu tässä, olipa onnelllinen vahinko. Koska kirja kuitenkin sijoittuu Irlannin vehreille niityille, saan onneksi napattua yhden Totally British-pisteenkin...

"-Todella kauniit asiat sinä voit nähdä aina uudestaan. Taivaan. Ruohon. Pilvilampaat. Auringon turkissa. Ne ovat tärkeitä asioita. Mutta et sinä niitä saada voi. Ihan niinkuin Richfield olisi puhunut pienelle karitsalle. Se sanoi sen, minkä kaikki jo muutenkin tiesivät, mutta silti lampaat liikuttuivat.
- Omistaa voit vain sellaista, mikä elää. Karitsan, lauman. Kun omistat jotain, se omistaa sinut. Jos se elää ja on lammas, hyvä niin. Lampailla olkoon toisensa. Lauman tulee pysyä yhdessä, emot ja karitsat ja pässit. Yksikään lammas ei saa jättää laumaa..."

Lisää kirjasta: Kirjamielellä, Kirjanurkkaus, Booking it some more
Totally British: Éirinn go Brách! 
Sivuja: 384

The Sixth Wife / Suzannah Dunn

Historiasta innostuneiden ei liene vaikea arvata mistä The Sixth Wife kertoo. Muille kerrottakoon, että liikumme jälleen Tudoreiden Englannissa, tällä kertaa Kate Parria, kuningas Henrikin kuudetta ja viimeistä vaimoa seuraten.

Olin aiemmin lukenut samasta aiheesta kertovan Jan Westcottin kirjan Armollinen kuningatar, enkä voinut olla vertailematta näitä kahta kirjaa toisiinsa, listoja rakastava pilkunviilaaja minussa pitää sellaisesta. On mielenkiintoista miten samaa historiallista henkilöä taustatarinoineen voi tulkita niin monella eri tavalla -  Westcott on kirjoittanut selvän rakkaustarinan, jossa Kate (tai Katrin) on kaunis ja nokkela, miellyttävä ja kaikesta selviytyvä nainen ja Thomas hänen pelastava ritarinsa. Suzannah Dunnen kirjassa taas on melkeinpä jännärin oloisia piirteitä ja miksipä ei, onhan se tarina petoksesta tai oikeastaan kahdesta. The Sixth Wifen Kate on luonteeltaan viehättävä ja älykäs hänkin, säteilevä, mutta onko hänen pelastaako hänen ritarinsa?

The Sixth Wife alkaa erikoisesta tilanteesta - nimittäin Kate Parrin hautajaisista. Kirjan kertojana toimii Cathy, Suffolkin herttuatar ja Katen paras ystävätär. Cathyn kertojanääni on kiinnostava, hänen ajatuksensa tuntuvat aidoilta ja ehkä hitusen häiritsevästikin - moderneilta. Tarina kulkee eteenpäin mennessä aikamuodossa Cathyn muistellessa Katen viimeisiä vuosia, tietyt pienet termit luovat pahaenteisyyttä tekstiin. Tekstin edetessä on vaikea pitää Cathystä, mutta hänen ratkaisujaan voi ehkä yrittää ymmärtää.

Kirjassa eletään Kate Parrin mukana hänen elämänsä viimeiset vuodet. Tarina alkaa tilanteesta, jossa kuningas Henrik on kuollut ja Kate on, varsin yllättävästi ja nopeasti, avioitunut Thomas Seymourin kanssa. Cathy, kuultuaan uutisesta, epäilee pahaa. Hän tietää Thomasin yrittäneen kosiskella aiemmin nuorta prinsessa Elizabethiä ja vaikuttaa kovasti siltä että koska prinsessa ei ollut saatavilla, otti Thomas leskikuningattaren paremman puutteessa. Kate vaikuttaa kuitenkin rakastuneelta ja onnelliselta...

(Kate kertoo Cathylle suhteestaan Thomasiin.)
"- He makes me laugh, Kate yelled of Thomas as she thundered away from me.
I didn't come back at her with, Yes, but my dog makes me laugh and I haven't married him, have I.Nor, Yes, but I make you laugh.People underestimated Kate in one respect: kind but serious, was a lot of people's opinion of her. Maybe it was as simple as that, it occurred to me as I trailed in her wake: maybe Thomas Seymour truly appreciates her.
Yes, but why marry him, and so soon?
Well, that was quite simple, too, in the end, it seemed. He'd asked her, she told me later. Marry me, he'd said: that's what she told me. Marry me, marry me, marry me: he'd said that a lot. So that it seems less and less ridiculous, presumably. Why not? he said. I've been away for years and you've been - well, you haven't had an easy time of it for years, for your whole life in fact, so... and then that smile of his.
Enough. That smile. I didn't know what she was talking about at the time, but now I can well imagine it."

Totally British: Royal Fiction

Oscar Wilde and the Nest of Vipers / Gyles Brandreth

Nappasin kirjastosta mukaani automatkaa varten Oscar Wilde-dekkarisarjan 4. osan, Oscar Wilde and the Nest of Vipersin. Vaikka edellinen sarjan osa, The Dead Man's Smile, ei ollutkaan ihan sitä mitä odotin, vaikutti "Käärmeiden pesä" kiinnostavalta. Niille, joille sarja ei ole tullut tutuksi, kerrottakoon että kirjan pääosassa seikkailee kirjailija Oscar Wilde, muiden aikalaistensa kanssa. Tällä kertaa selvitellään kauniin herttuattaren omituista kuolemaa. Herttuattaren kaulasta kun löytyy mm. kaksi pientä reikää, mutta oliko kyseessä sittenkin sydänkohtaus? Ja miten Walesin prinssi poikineen liittyy kaikkeen tähän?

The Nest of Vipersisissä tarinaa kuljetetaan eteenpäin osittain kirjeiden, lehtileikkeiden ja sähkeiden avulla.  Tarina kulkee eteenpäin Oscarin tekemisiä seuraillen, mutta milloin hänen Arthur Conan Doylen, Bram Stokerin tai Robert Sherardin silmien kautta. Tällä kertaa elämme vuotta 1890, aikaa jolloin Wilde oli avioitunut Constancensa kanssa ja heidän poikansa olivat syntyneet. Vaikka elämä vielä onkin kohdillaan, mutta pieniä viitteitä tulevista vaikeuksista näkyy jo horisontissa. Viisi vuotta myöhemmin Oscar onkin jo tuomittu siveettömästä käytöksestä vankilaan ja elämä arvostettuna kirjailija oli takana.

Minulle nämä pienet vihjeet olivat mielenkiintoisin osa kirjasta. Luin Constancen pahaa-aavistamattomia kirjeitä ja seurasin kulmiani kurtistellen Oscarin ihastusta miespuoliseen "vampyyriin", Rex LaSalleen. Oscarin elämän naiset ja miehet vaikuttavat mielenkiintoisilta, kunnollisen oloinen Arthur Conan Doyle, joka kauhistelee maailman - ja Oscarin - menoa, vampyyreistä kiinnostunut Bram Stoker, joka palvoo vaimoaan (joka muuten oli Oscarin ensi-ihastus), pahaa-aavistamaton Constance... Tästä porukasta olisi ainesta muuhunkin kuin vampyyritarinaan...

(Oscar ja Arthur keskustelevat elämänsä naisista.)- You and I have been blessed in our mothers, Arthur. They have never betrayed us, never let us down. They have loved us from the start - and will love at the finish.
I agreed. - Mothers are everything, I said.
- With good mothering, a man won't turn to murder, he added. - It's well known. It's why, in the long annals of crime, there have been so few Jewish murderers.
- We are indeed blessed, I said. -We have good mothers - and good wives.
- Oh Arthur, he exclaimed. - Leave wives out of this. It's the wives that drive most men to murder. It's a good mother that counts. You only get one mother. You can always get another wife.
I laughed. - I will never get another wife.
He put his hand on my shoulder and laughed, too. -You will Arthur, you will. Or, if not another wife, at least "a friend". It's that bewitching moustache of yours. In due course, some young filly will come along and seduce you from the path of righteousness.
- No, I protested. - I'm a happily married man. I will be good. Always.
- When we are happy we are always good, he replied. - But when we are good we are not always happy.

Cocktails for Three / Madeleine Wickham (Sophia Kinsella)

Cocktails for Three löysi tiensä kirjahyllyyni Heathrowin lentokentällä etsiessäni Helsingin lentoa varten lukemista. Lennolla oli kuitenkin niin kivat jutut muun matkaseuran kanssa, etten malttanut alkaa lukemaan ja Wickham jäi aina kunnes tuli seuraavan reissun aika. Mukana oli tietysti muutakin kivaa lueskeltavaa, mutta kotimatkalla tuli vihdoin cocktailien aika.

Madeleine Wickham on Himoshoppaaja-sarjastaan tunnetun Sophia Kinsellan oikea nimi. Kirjailija kertoo julkaisseensa mm. tämän kirjan oikealla nimellään, koska kirja on hieman eri tyylinen kuin Himoshoppaajat, joiden kautta Wickham/Kinsella on tullut tunnetuksi.

Cocktails for Three onkin hiukan vakavampi kuin hulluttelevat Himoshoppaajat, mutta kyllä tämä silti ihan reilusti chick lit-osastoon kuuluu. Näille naisille ei tee mieli nauraa, mutta teemat ovat aika pitkälti samoja kuin niin monessa muussakin genren kirjassa/elokuvassa/tv-sarjassa... Varsinaisia juonellisia yllätyksiä on siis turha odottaa, mutta ihan mukava ja viihdyttävä matkaseuralainen tämä toki oli. Kirjan englanti oli helppoa ja kieli sujuvaa, kyseessä on sellainen nopea ja helppo lukuelämys, jossa pysyy kärryillä vaikka olisikin vähän univelkaa.

Cocktails for Three kertoo kolmesta lontoolaisnaisesta, jotka työskentelevät kaikki lehtialalla, hieman eri tehtävissä. Naisten "Cocktail Club" kokoontuu aina silloin tällöin juomien ja maailmanparannuksen merkeissä...  Maggie on juuri jäämässä äitiyslomalle ja muuttamassa miljonäärimiehensä kanssa maaseutukartanon rauhaan. Ei kai kauniissa maisemissa kotiäiteilyssä kai mitään vikaa voi olla, mutta entä jos tuntee ettei osaa olla äiti? Roxannen ura on monen naisen unelma, hän matkustelee paikasta toiseen kirjoitellen artikkeleita ja arvosteluja. Rakkauselämän puolelle ei sitten menekään niin hyvin, pitkäaikainen rakas kun on tiukasti naimisissa tahollaan... Herttaisen Candicen elämää taas varjostavat hänen isänsä aiheuttamat taloussotkut, joiden takia moni on menettänyt omaisuuttaan.

(Äitiyslomalle jäänyt Maggie miettii elämäänsä.)"- Oh good, Maggie said teasingly. - So while you slave away in the City I can sip cappucinos with all my chums.
- Something like that.
- Sounds better than commuting, said Maggie, and leaned back comfortably. - I should have done this years ago. She closed her eyes and imagined herself in her kitchen, making coffee for a series of new, vibrant friends with cute babies dressed in designer clothes. In the summers they would hold picnics on the lawn. Roxanne and Candice would come down from London and they would all drink Pimm's while the baby gurgled happiky on the rug. They would look like something from a lifestyle magazine. In fact, maybe The Londoner would run a piece of them. Formal editor Maggie Phillips and her new take on rural bliss. It was going to be a whole new life, she thought happily. A whole wonderful new life.

Aika perinteistä tavaraa on siis luvassa, mutta mielestäni ihan mukavassa paketissa kuitenkin. Helpon kielensä takia kirja soveltuu hyvin vaikka sellaiselle joka haluaa kohentaa englannin taitojaan.

Totally British: Chick lit

Oscar Wilde and the Dead Man's Smile / Gyles Brandreth

Tämän kirjan löytämisestä voin kiittää Totally British -haastetta. Sen takia löysin itseni eräänä iltana kirjaston sivuilta hakemassa listausta Oscar Wilden lainattavista teoksista. Uteliaisuuteni heräsi kun hakutuloksissa näkyi myös kirjasarja nimeltä Oscar Wilde Murder Mysteries. Pienen tutkimisen jälkeen tiesin jo että kyseessä oli sarja viktoriaanisia murhamysteereitä, joiden pääosassa seikkaili juuri SE Oscar Wilde. Eikä minua tarvinnut sen kummemmin vakuutella, vanhan ajan murhamysteerit kiinnostavat aina ja tuosta teräväkielisestä ja nokkelasta dandystä saattaisi hyvinkin saada mainiota materiaalia kirjaan.

Kuolleen miehen hymy alkaa Oscar Wilden Amerikan matkasta vuonna 1881. Ilahduin siitä, että vaikka kyseessä onkin fiktio, on kirjailija ottanut pohjaksi todellisia tapahtumia Wilden elämästä ja tietysti niitä kuuluisia lausahduksia, kuten "I have nothing to declare except my genius". Tämä luo vaikutelman siitä kuin seikkailemassa olisi todella aito Oscar Wilde. Matkallaan Oscar tutustuu ranskalaiseen teatteriseurueeseen, jonka ympärillä tämän kertainen mysteeri pyörii. Seurue, kuten Oscarkin, palaa Pariisiin ja alkaa valmistelemaan uutta produktiota Hamletista, samoihin aikoihin alkaa tapahtua outoa ja vaarallisia asioita. Ensin vanhan rouvan koira kuolee, sitten miespalvelija menehtyy ja näyttääpä vainoaja vaanivan Oscariakin...

Sarah Bernhardt. Kuva:  http:garboforever.com/Unrealized-06.htm 

Oikean Wilden nokkeluudet ovatkin mielestäni kirjan parasta antia, tunsin intoni laskevan lukemisen edetessä.  Tilanteita ja tunnelmia, iloista Pariisia ja sen teatterimaailmaa kuvattiin paljon, mutta itse mysteeri tuntui hetkittäin olevan melkein taka-alalla. Aivan kuin vaikkapa kuollut miespalvelija ei juurikaan kiinnostaisi ketään. Hetkittäin sanailu tuntui kyllä nokkelalta, mutta kirjan edetessä aloin väsyä siihen. Kirja eteni mielestäni melko epätasaisesti, kiinnostavan alun jälkeen tarina pyöri ehkä liikaakin sivujuonteiden, teatterin ja juhlien ympärillä, loppua kohden vauhti tosin kiihtyi mutta se oikein riittänyt pelastamaan nuupahtanutta kiinnostustani. Tavallaan minua hiukan harmittaa se, etten hirveästi pitänyt tästä kirjasta, koska olisin halunnut pitää siitä. Tässä on paljon minun kannaltani oikeita aineisosia, mutta kokonaisuus ei silti toiminut. Tuntui kuin kaikkea olisi ollut kirjassa liikaakin ja ehkä siksi juoni ja henkilöt eivät päässeet puhkeamaan kukkaan tuon kaiken alta.

Uskoisin kirjan miellyttävän niitä, joita kiinnostaa 1800-luvun elämä, teatteri ja Pariisi ja synkkä murhamysteeri. Pienenä kuriositeettinä mainittakoon vielä se, että Oscarin ohella kirjassa seikkailee myös muitakin oikeita historian henkilöitä, kuten Arthur Conan Doyle, Robert Sherard ja Sarah Bernhardt.

(Oscar matkustaa lähtee valloittamaan Amerikkaa.)"He gave the impression of arrogance.
And he compounded that impression on the moning after his ship-board press conference. Disembarking from the SS Arizona and passing through customs, he responded to the customs officer's predictable enquiry, 'Have you anything to declare, Mr Wilde?', with a well-prepared reply: ' I have nothing to declare except my genius.'
Some thought this vastly amusing. Others thought that young Mr Wilde was riding for a fall. And, to an extent, he was. His first few lectures were not a success. He said too much, too quickly, and in too soft a voice. He failed to hold the attention of the crowd. His audiences were disappointed; the critics were unkind."

Luita ja tuhkaa / Kathy Reichs

Näin kesälomalla tuli halu lueskella jotain kivaa ja helppoa, niinkuin nyt sitten vaikka dekkareita. Kathy Reichsin Tempe Brennaneiden lukeminen on yleensä ollut varma nakki, sellaisen lainatessaan tietää mitä saa. Muutama rikosvyyhti, sopivan (turvallisen) määrän jännitystä ja pikkuisen ihmissuhdekuvioita ryyditettynä hyppysellisellä huumoria. Ihan toimivaa mielestäni.

Näihin Reichsin kirjoihin perustuu myös Suomessakin pyörivä tv-sarja Bones, joka tosin mielestäni on aika erilainen kuin itse kirjat. Siinä missä tv-sarjan Brennan on superälykäs, mutta himppasen ihmissuhdetaidoton, on kirjojen Brennan taas oikeastaan aika normaalin oloinen nainen. Joka on joskus hiukan hukassa suhteissaan, mutta kukapa meistä ei olisi kun on tytärtä, ex-miestä ja on-off rakastettua. Television hieno labra tiimeineenkin taitaa kirjoissa olla muutamaa astetta lähempänä realismia. Tämä siis varoituksen sanana Bonesia seuranneille...

Tällä kertaa Tempe alkaa selvittelemään nuorten murhattujen tyttöjen tapausta. Surulliset luut herättävät muiston Evangelinesta, lapsuuden kesäystävästä, joka katosi äkisti. Tempe alkaa pelätä tytön aikoinaan joutuneen murhaajan käsiin ja haluaa selvittää totuuden. Tutkimusten aikana tielle osuu konna jos toinenkin...

"Se, mitä hänellä oli kerrottavanaan, sai maailmani järkkymään."
"Yö tuoksui sateelle. Kohta puhkeaisi rajuilma."
"Hänen sanansa jähmetti vereni jääksi."
"Päivä oli saanut mullistavan käänteen."
"- Löydettiin kumma juttu."
"Sydämeni kiihdytti itsensä hurjaan vauhtiin."
"Hippon tyttö oli kokenut karmean kuoleman."

Yksi Reichs kirjojen rasittavimmista piirteistä ovat ns. cliff-hangerit. Monen luvun päätteeksi hän jättää pienen koukun, joka vihjaa että pahempaa on tulossa. Ja sitten on pakko lukea vielä pikkuisen vaikka oikeastaan pitäisikin mennä jo nukkumaan... Tällä kertaa osasin aavistella miten tarina päättyy, mutta siitäkin huolimatta kirja piti hyvin otteessaan. Aihepiiri, nuorten tyttöjen ja lasten hyväksikäyttäminen, on aika rankkaa luettavaa, varsinkin kun juuri luin Xinranin kirjan, joka käsitteli samoja teemoja. Nyt ehkä voisi olla paikallaan lukea jotakin iloista, kaipaan vaihtelua pahasta maailmasta!

"Kuukausia, ehkä vuosia kuluu ilman ajatuskaan Evangeline  Landrysta. Sitten synapsi välähtää odottamatta. En koskaan tiedä, mikä sen laukaisee. Laatikon pohjalle unohtunut käppyräinen valokuva. Tietyllä sävelkululla lausutut sanat. Jokin laulu. Runonsäe.
Hippon chiac-murre. New Brunswick. Kauan kuolleena olleen tytön luuranko.
Hermosolut sykähtelivät.
Aivan järjettömästi sormieni ote luurista tiukkeni."

Totally British: Commonwealth (Tapahtumapaikkana mm.Montreal, Kanada)

Susipalatsi / Hilary Mantel

Susipalatsin lukemista olen miettinyt jo jonkin aikaa, Tudoreiden aika kun on kovin kiinnostava, vaikkakin jo laajalti kuvattu, vaihe Englannin historiassa. Kirjailijoiden innon kyllä ymmärtää, onhan kyse kiinnostavasta murrosvaiheesta kansan historiassa ja kuningas Henry monine vaimoineen kutittelee kieltämättä uteliaisuutta. Tarina on siis jo entuudestaan minulle tuttu, olen lukenut siitä mm. kuningas Henryn, Boleynin sisarusten kuin Katarina Aragonialaisenkin näkökulmasta. Fiktiona ja faktanakin. Susipalatsi on kuitenkin vähän erilainen, jo siksikin että sen pääosassa on virkamies, Thomas Cromwell.

Mantelin käyttämä kieli tuntuu erilaiselta, se tuntui vievän tehokkaammin toiseen aikaan, aikaan jossa Shakespeare ei ollut edes syntynyt. Silti osa kielikuvista tuntui melkein oudoilta, varsinkin kun tarinan päähenkilö on yksinkertaisista oloista pitkälle ponnistanut mies. Naisten oikeudet ovat nekin kaukaisia, tosin aika jolloin nainen voi nousta valtaistuimelle on lähempänä kuin kirjassa arvataankaan. Kirjan naiset ovat kuitenkin sisukkaita ja voimakastahtoisia, eivät pelkkiä pelinappuloita.

Oikeastaan, olin yllättänyt löytäessäni kirjasta niinkin paljon huumoria, olin ajatellut Susipalatsin toisenlaiseksi. Vakavammaksi. Eikä Susipalatsi mikään huumoriteos olekaan, mutta juuri nuo pienet ja terävät neulanpistot olivat minusta parasta kirjassa. Eniten huomasinkin nauttivani Cromwellin ja Anne Boleynin välisestä sanailusta. Ja vaikkei Mantellin kuvaama Anne kaikkein viehättävin ihminen olekaan, on hänkin tässä kirjassa kovin moniulotteinen ja kiinnostava. Teräväkielinen ja -älyinen nainen, joka myy itsensä pala palalta. Ei kaunotar, mutta nainen jonka läsnäolo on vahva.

Thomasin tarina alkaa poikasesta, joka pakenee seppä-isänsä nyrkkejä maailmalle. Sepän poika kuitenkin pääsee pitkälle elämässä, lähes vallan ytimeen. Samalla saadaan vielä yksi näkemys ajasta ja teoista, jotka johtivat mm. anglikaanisen kirkon syntyyn. Se avaa ikkunan hetkeen, jossa yhden lapsen sukupuoli voi muuttaa maailmaa.

Olen aikaisemmin saanut Cromwellistä kylmän ja virkamiesmäisen kuvan, mutta Susipalatsi toki pehmentää ja tekee Cromwellistä inhimillisemmän. Se tarjoaa myös syitä kylmyyteen. Mantellin Cromwell on elämän kovettama mies, jolla ei taida oikein olla varaa lempeyteen. Silti, lämpöä ja uskollisuuttakin löytyy. Cromwell on analyyttinen mies, taitava arvioimaan ja laskemaan hintoja, hänen huumorinsa on synkkää ja ainakin minä nautin siitä.

Kansitaidekin kiehtoi minua kovasti, se tuntui onnistuneelta ja tehokkaalta., nappasihan se huomioni heti kirjaston hyllyssä. Kannessa on siis kirjaillun oloinen valkoinen Tudor-ruusu, punaisella pohjalla.

"Jollakin karulla, epätoivoisella tavalla hän odottaa halukkaasti pääsiäistä, paaston päättymistä, katumuskauden loppua. Tämän mustan maailman takana on toinen maailma. Mahdollisuuksien maailma. Maailma, jossa Anne voi olla kuningatar, on maailma, jossa Cromwell voi olla Cromwell. Hän näkee sen, ja sitten taas ei enää. Hetki on ohikiitävä. Mutta oivallusta ei voi enää vetää takaisin. Ei voi palata hetkeen ennen sitä."

(Cromwell näkee pienen prinsessa Elizabethin ensi kertaa)
 "- Mutta tuo tukka! hän sanoo.
-Aivan, lady Bryan huokaa syvään. - Kaikella kunnioituksella hänen pikku korkeuttaan ja hänen kuninkaallista majesteettiaan kohtaan, lasta voisi esitellä markkinoilla porsaana. Lady Bryan tarttuu lapsen myssyyn ja yrittää työntää sojottavia hiuksia takaisin sen suojaan."

Armollinen kuningatar / Jan Westcott

Luin Armollisesta kuningattaresta Vinttikamarissa-blogista ja innostuin, varsinkin koska kirja tuntui sopivan Totally British-haasteen Royal Fiction-osioon kuin kruunu kunkun päähän. Kirja on melko vanha, minun kappaleeni on painettu 1959, luvassa olikin siis vanhan kirjan tuoksua ja - yllätyksekseni- tyttökirjafiilistä!

Aloitin Armollisen kuningattaren lukemisen The Distant Hoursin jälkeen ja voi millainen kontrasti näiden kahden kirjan välillä olikaan! Siinä missä The Distant Hours eteni hiljakseen, pienin askelin, laukkasi Armollinen kuningatar eteenpäin kuin pelästynyt hirvi. Koko ajan sattui ja tapahtui. Ensimmäisen sadan sivun aikana, päähenkilö, Katrin Parr, ehti salakihlautua yhden miehen kanssa, avioitua toisen, äitinsä ikäisen miehen kanssa, muuttaa toiselle puolelle Englantia, tulla raskaaksi, tulla leskeksi, saada keskenmenon, olla hetkisen vankina...

Tarina siis kertoo Katrin (tai Catherine) Parrista, josta on tuleva Henrik VIII:n kuudes ja viimeinen vaimo. Katrinin elämä vaikuttaa Wikipediankin mukaan olleen melko myrskyisää. Hän eli vain 35-vuotiaaksi eli kuoli nuorena, ainakin meidän aikamme mittapuun mukaan. Elämänsä aikana hän ehti avioutua neljäs, Henrik oli hänen kolmas aviomiehensä. Lapsia hänellä oli vain yksi, tytär, jonka synnytyksen jälkeiseen lapsivuodekuumeeseen hänen oletettavasti kuoli.

Kovin suurta tunteiden kirjoa on tästä kirjasta turha odottaa, kirjoitustyylissä näkyy kenties myös kirjan ikä. Nykyajan ihmisen silmään Katrin vaikuttaa hiukan tunteettomalta, hän suhtautumisensa avioliittoonkin vaikutti lähes työtä vastaavalta vaikka hetkellisiä hellyyden pilkahduksia olikin luettavissa. Kenties kirjailijan kuvaustapa on kuitenkin ajanjaksoa hyvin vastaava, noihin aikoihin rakkausliitot taisivat kai olla harvojen herkkkua ja vaimona olo todella kävi työstä isoa taloa pyöritettäessä. Katrinin tarina on kuitenkin yllättävänkin mukaansatempaava ja ehkä juuri tuo tyttökirjamaisuus teki kirjasta virkistävän luettavan.

(Katrin tapaa ensimmäisen miehensä, Lordi Boroughin.)
"Katrin vetäisi kiivaasti henkeä. Hän katsoi vierasta suoraan silmiin. Tämän kasvot olivat päivettyneet ja uurteiset, hänen silmänsä terävät kuin haukan, hänen ryhtinsä ylväs. Ja hän lateli mitä hienoimpia kohteliaisuuksia. Kuumeisesti Katrin koetti löytää oikeat sanat. Minun pitäisi sanoa jotakin hieman moittivaa ja hieman nenäkästä, hän mietti epätoivoissaan. Näinkö miehet Lontoossa käyttäytyivät? Tai etelässä? Hän tunsi vielä miehen huulten lämmön ja yritti muistella, kuinka vanha tämä oli ja oliko hän leski. Hän oli kuullut naineiden miesten lähentelevän tyttöjä. Mies näytti hymyilevän hieman.
- Sinun pitäisi vastata kun sinulle puhutaan, hän sanoi.
Katrin loi katseensa maahan. Tällä kertaa hänellä oli vastaus valmiina. - Olen vain maalaistyttö, teidän armonne, en tunne kaupungin tapoja. Hän arveli nyt voivansa katsoa mieheen silmäripsiensä lomitse samalla tavoin kuin hän katseli Bellinghamin poikiin, osoittaakseen että hän vain laski leikkiä."

Jumalan jälkeen / Douglas Coupland

En oikein muista miksi poimin Douglas Couplandin Jumalan jälkeen kirjaston hyllystä tai miksi päädyin raahaamaan sen hikisenä iltapäivänä kotiin saakka. Muistan jopa miettineeni sitä kotonakin. Kenties kirjastossa tapahtui jokin äkillinen kirkastuminen (kirjastuminen?), sillä tämä oli ihana löytö. Ihana siksikin, koska se oli niin yllättävä, en lainkaan odottanut pitäväni Couplandista näin paljon. Osuuko teidän lukemisiinne ikinä sattumia?

Jumalan jälkeen on oikeastaan minusta novellikokoelma, jokainen luku on oma kokonaisuutensa, joka koostuu nipusta pieniä kappaleita. Kappaleet on koristeltu yksinkertaisin kuvin, jotka ovat Couplandin itsensä tekemiä. Vaikutelma on jotenkin ilmava ja teksti kutittelee mieltä ja mielikuvitusta, mutta ei paina liikaa. Mainiota lukemista kesäaamuiselle työmatkalle. Nautin kovasti Couplandin asettamista ajatusleikeistä, kuten siitä millainen maailma olisi jos jotkin muut olennot kuin ihmiset olisivat luoneet keksinnöt. Olisivatko koirat lähettäneet luun muotoisia satelliitteja avaruuteen tai kissat tehneet pilvenpiirtäjien sijaan jättikokoisia raapimispuita? Yksinkertaisia asioita, mutta sellaisia jotka vähän naurattavat ja kutsuvat mukaan kuvitteluleikkiin.

Läheskään kaikki aiheet eivät toki ole kevyitä. Kuten kirjan nimestäkin käy ilmi, käsitellään tässä maailmaa jossa ei ole Jumalaa. Käydään läpi sydänsuruja, laitapuolta kulkevien elämää, ja tietysti, kuolemaa. Päähenkilö on mies, jonka vaimo on jättänyt hänet ja hän tuntuu olevan liikenteessä jatkuvasti. Ehkä siksi että asiat eivät ole hyvin ja tien päällä on helpompaa olla. Kirjassa hän on ajomatkalla tyttärensä kanssa, tai etsii yksin sisartaan. Tai muistelee.

(Päähenkilö miettii tyttärensä kanssa eläimiä.)
"Ajoimme eteenpäin hiljaisina, ja pohdimme näiden eläinten ilmestymistä elämäämme ja sen tarkoitusta. Mikä on peura? Mikä on paksusarvilammas? Miksi jotkin eläimet viehättävät joitakin meistä ja toiset eivät? Mitä ovat eläimet?
Ajattelin omia suosikkejani. Pidän koirista, koska ne rakastavat aina samaa henkilöä. Äitisi pitää kissoista, koska ne tietävät, mitä haluavat. Luulen että jos kissat olisivat kaksi kertaa nykyistä isompia, niiden pitäminen olisi laitonta. Mutta vaikka koirat olisivat kolme kertaa nykyistä isompia, ne olisivat silti hyviä ystäviä. Mene ja tiedä."

Totally British-haasteen Commonwealth-osioon Jumalan jälkeen putoaa vähän vahingossakin, Coupland kun osoittautuikin kanadalaiseksi kirjalijaksi.

Kuolema Niilillä / Agatha Christie

Kuolema Niilillä on osa Totally British -haasteen lukemisia (Detective Stories), mutta näin kesäisin on kyllä muutenkin mukava palata Agathan pariin. Täytyy sanoa että Christie on osannut kyllä luoda kertomuksensa mainiosti, kaikkien näiden vuosienkin jälkeen kirjat tuntuvat korkeintaan vain sopivalla, viehättävällä tavalla vanhentuneilta, mutta itse mysteerit säilyvät.

Kuolema Niilellä on Hercule Poirot -mysteeri - tuo pieni, tukevoituva etsivä onkin suosikkini. Minun kuvitelmissani hän on tietysti brittinäyttelijä David Suchetin näköinen - ainoa oikea Poirotin esittäjä. Monien muiden Christien kirjojen tapaan Kuolema Niilillä on suljetun paikan mysteeri, joukko matkalaisia lipuu laivassa pitkin Niiliä ja tapahtuu murha. Jälleen Poirotin pienet harmaat aivosolut joutuvat työskentelemään, kun nuori ja kaunis häämatkallaan ollut perijätär löytyy hytistään ammuttuna.

Olen muistaakseni lukenut Kuoleman Niilillä aiemminkin ja telkustakin on tainnut tulla nähtyä filmatisointi samasta aiheesta, tämä tietysti laimensi juonen yllätyksellisyyttä. Silti mielestäni tämä on oikein kelvollinen whodunit-dekkari. Henkilöhahmoissa oli herkullisia tyyppejä ja Poirot on vain - mainio.

(Allertonit käyvät läpi risteilyn osallistujia.)
" - Herra Ferguson, rouva Allerton luki. Minusta tuntuu että hän on meidän antikapitalistinen ystävämme. Rouva Otterbourne, neiti Otterbourne. Heidät me tunnemme hyvin. Herra Pennington? Alias Andrew-setä. Hän on minusta hyvin komea mies...
- Mutta äiti, Tim sanoi.
- Minusta hän on erittäin komea kuivalla tavallaan, rouva Allerton sanoi. - Melko säälimätön leuka. Luultavasti sellainen mies josta saa lukea lehdistä, sellainen joka puuhailee Wall Streetillä. Olen varma että hän on suunnattoman rikas. Seuraava - monsieur Hercule Poirot - jonka kykyjä todella haaskataan. Etkö sinä voisi kehittää Poirotille rikosta, Tim?"

 Totally British: Detective Novels
Kirjallinen maailmanvalloitus: Egypti

Vieras kartanossa / Sarah Waters

Lähdin lukemaan Vierasta kartanossa osana Totally British -haastetta (luokat Maybe British, Never English ja Stiff Upper Lip). Kartanoelämä kiehtoo minua, joten odotin tätä innolla. Jossain sivun 200 kieppeillä huomasin olevani pettynyt, eikä tehnyt mieli tarttua kirjaan vai lukea jotakin muuta. Tarina tuntui lähtevän todella hitaasti liikkeelle ja kummituselementti ei sekään varsinaisesti innostanut. En tiedä miksi, mutta jostain syystä kaikista mielikuvituksellisista otuksista juuri kummitukset ovat olleet minulle ne vähiten kiinnostavat.

Niille, jotka eivät kirjaa ole vielä lukeneet, kerrottakoon että Vieras kartanossa kertoo maalaisaateliin kuuluvasta Ayresin perheestä, joka sinnittelee sodan jälkeisten muutosten kourissa. Hundreds Hallin ennen niin komea kartano  rapistuu rahan puutteessa. Sitä asuvat enää Roderick, sodassa haavoittunut nuori kartanonherra, Caroline, hänen vanhapiikasisarensa, rouva Ayres, edellämainittujen äiti, sekä pieni piikatyttönen Betty. Tarina alkaa siitä kun kertoja, tohtori Faraday, tutustuu perheeseeen. Alkuun elämä kartanossa sujuu entiseen malliin, mutta sitten alkaa tapahtua ikäviä asioita. Ikäviä, selittämättömiä asioita...

Kuten sanottua, minä olin tuskastua tämän kirjan kanssa, tuntui että tarina liikkui hyvin, hyvin verkkaisesti eteenpäin ja kerronta oli melkein liiankin perinpohjaista. Tuntuu pahalta sanoa näin toisen ihmisen luomuksesta, mutta ehkä vähempikin sivumäärä olisi riittänyt. Vauhti kyllä kiihtyi kiitettävästi loppua kohden, mutta kirja tuntui silti kärsivän tietynlaisesta ennalta-arvattavuudesta.

Oli Vieraassa hyvääkin, uskoisin että kummitustarinoiden ystävälle se on oiva lukukokemus. Ja tällainen pelkurikin löysi sieltä itseään kiinnostavaa kuvausta yhteiskuntaluokkien murroksesta sodan jälkeisessä Englannissa. (Voi kuinka kuivalta tuo kuulostaakaan!) Tunnelma, joka kirjassa luodaan, on vahva ja vaikuttava ja tietysti synkkä. Pystyin melkein näkemään Hundreds Hallin rappeutuneet käytävät ja villiintyneen puutarhan edessäni...

(Tohtori Faraday palaa ensimmäistä kertaa sitten lapsuutensa Hundreds Halliin.)
"Mielialani alkoi laskea melkein samalla hetkellä, kun pääsin puistonportista sisään. Muistin pitkän ajotien, jota reunustivat kauniit alppiruusut ja laakerit, mutta nyt puisto oli niin hoitamaton ja villiintynyt, että pieni autoni mahtui vain vaivoin etenemään tiellä. Kun lopulta pääsin pois pensaikosta ja huomasin tulleeni paakkuiselle sorakentälle aivan Hundreds Hallin eteen, painoin jarrun pohjaan ja tuijotin näkyä kauhistuneena. Talo oli tietysti pienempi kuin muistin - ei suinkaan sellainen valtava herraskartano kuin muistoissani - mutta siihen olin osannut varautua. Minua kauhistuttivat rappion merkit. Kauniista, rapautuneista koristelistoista näytti pudonneen kokonaisia osia, ja rakennuksen ikään kuin epämääräinen Yrjöjen aikainen arkkitehtuuri oli muuttunut entistä sumeammaksi. Muratti oli levinnyt ja lakastunut sitten sieltä täältä ja roikkui nyt seiniltä kuin ohut takkuinen tukka. Leveälle ulko-ovelle johtavat portaat olivat halkeilleet, ja raoista versoi elinvoimaisia rikkaruohoja."

Lisää kirjasta: Kirsin kirjanurkka, Vinttikamarissa, Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari, Lainatäti ja monta, monta muuta blogia...

Annan jäähyväiset / L.M. Montgomery

Lapsuudessani rakastin Anna-sarjaa tulisesti. Leikimme ystävieni kanssa Annaa ja Dianaa ja loimme kotimetsiköihin ja ojien varrelle kaikenlaisia satulinnoja ja mystisiä poukamia. Sitten Anna unohtui pitkäksi aikaa, kunnes törmäsin eräänä päivänä kirjastossa Annan jäähyväisiin. Uteliaisuus syttyi ja  halusin tietää mitä tuolle lapsuudenystävälle oli vuosien aikana tapahtunut. Lisähuomautuksena täytyy sanoa että Annan jäähyväisien kansi kiinnitti huomioni kirjahyllyssä - kaunis!

Yllätyin iloisesti lukiessani. Annan jäähyväiset tarjoilee oikeastaan liudan pieniä, kiehtovia tarinoita paikkakuntalaisten elämästä, joissa  Blythen perhe seikkailee vain sivuosassa, pieninä mainintoina. Tarinat ovat oikeastaan sellaisia, jotka olisin voinut kuvitella Annan itsensä kirjoittamiksi. Maailma on rikas ja mielikuvituksekas, tarinoissa vilahtelee taianomaisia puutarhoja, mutta myös arjen mysteereitä sivutaan, kostonhaluisia sukulaisia, vankilassa olleita isiä, menetetyksi luultuja rakkauksia - hyvin annamaista siis! Pienten tarinoiden teemat ovat oikeastaan yllättävän epätyttökirjamaisia (onkohan tuo edes sana?), kuolemaa ja kostonhalua käsiteltiin paljon.

Kirjan rakenne oli mielenkiintoinen - tarinoiden välissä Anna lukee iltasella runojaan perheelleeni, joka kommentoi jokaista luomusta. Näistä pienistä välisoitoista välittyy hyvin Annan ja hänen perheensä elämä, se on lämmin, rakkautta ja naurua täynnä. Kirja jakautuu myös kahteen osaan, ensimmäinen osa on ajalta ennen ensimmäistä maailmansotaa, toinen sen jälkeiseltä ajalta, joilloin Annan perheen elämää värittävät aikaisempaa tummemmat sävyt. Kenties niiden kautta näkyvät kirjailijan oman elämän vaikeudet, kuten aviomiehen masennus, rahahuolet ja oma heikkenevä terveys. Ehkä kirjailija halusi viimeisenä työnään nostaa hiukan oman elämänsä verhoa ja kertoa syvimmistä tunteistaan ja pahasta olostaan?

Mielenkiintoinen oli myös kirjaan itseensä liittyvä tarina, käsikirjoitus nimittäin toimitettiin kustantamolle L.M Montgomeryn kuolinpäivänä. Siitä, kuka käsikirjoituksen toimitti ei ole tietoa, mutta muistiinpanojen käsiala kuitenkin kuuluu kirjailijalle itselleen. Vuosia Montgomeryn luultiin kuolleen sydänsairauteen, vasta vuonna 2008 pojantytär paljasti hänen tehneen itsemurhan lääkkeiden avustuksella. Murheellista, että joku joka on luonut niin kauniin kirjallisen maailma niin monelle, on elänyt noin synkkää elämää. Enkä voi olla kuin ihailematta ja ihmettelemättä sitä, kuinka joku omien murheidensa läpi, on tehnyt jotakin näin hienoa!

Tämän tekstinäytteen, Annan Walther-pojan kirjoittaman runon, valitsin sen kesäisyyden takia. Juuri tältä tuntuu kun kesäloma on vain hetkien päässä...

Tahdon / Walther Blythe 

"Olen väsynyt kaupungin melskeeseen,
tahdon häipyä pois sieltä
niitylle kuutamon haaveiluun
pitkin eilisten purojen pieltä,
missä huojuvan männikön lomasta
loistaa valo talosta somasta.

          Tahdon tuntea tuulen pyyhkivän
          mäiltä vapailta, kaukaisilta
          yli kasteisten apilaniittyjen
          meren iloisen rantamilta.
          Tahdon kuulla jälleen tyrskyjä
          kun ne huuhtovat rantaa kivistä.

Olen uupunut räikeään meluun ja valoon
tahdon suloisen hämärän ehtoon
vanhassa villissä puutarhassa..
astun valkeiden liljojen lehtoon.
On siellä pimeys tuoksuva
ystävä minulle suopea.

          Tahdon hilpeän sateen puhuvan
          samoin kuin keväällä aina
          ja kertovan jostain jo unohtuneesta
          jota ei turha murhe paina.
         Tahdon kirsikankukkien lunta
         tutuille poluille joista näin unta.

Tahdon hieman aikaa uneksia
pois kiireen ja hälinän maisen
tahdon vaihtaa torvien tuuttaukset
kutsuun rastaan laulavaisen.
Tahdon hieman leikkiin aikaa...
tänään junalla kotiin, siinä on taikaa!"

Päädyin lukemaan Annan jäähyväiset osana Totally British-sarjaa, tällä kertaa oli tarjolla tuplapisteet, Children's Britain ja Commonwealth-osioista. Ja kirjallinen maailmanvalloituskin jatkui, pääsinhän nyt käymään Kanadassa!

Lisää Annan jäähyväisistä täällä: Leena Lumi, K-Blogi kokolailla kirjallisesti, Juuri tällaista

Onnellinen prinssi ja muita tarinoita / Oscar Wilde

Oscar Wilde oli yksi nuoren minäni suosikeista. Wilden nenäkäs nokkeluus kai vetosi teini-ikäiseen... Muistan lukeneeni muutamia Wilden saduistakin, mutta ne eivät tuolloin kiinnostaneet. Kenties siksi, että Wilden saduissa on kovin erilainen tunnelma kuin vaikkapa näytelmissä - sadut yllättäen ovatkin vakavia, kertoen särkeyneistä sydämistä ja kuolemasta.

Tartuin Onnelliseen prinssiin Totally British -haasteen innoittamana, haasteen lastenkirja-osasto ammotti kohdallani typötyhjänä ja olihan Wilde myös irlantilainen syntyjään, joten kaksi haastepistettä oli tarjolla. Ensimmäisten satujen jälkeen tajusin kuitenkin etteivät Wilden sadut ole ihan perheen pienimmille, enemminkin ne ovat aikuisten tarinoita. Sadut ovat synkkiä, surullisia eikä niissä ole juuri onnellisia loppuja. Silti ne ovat tuskallisuudessaan suloisia ja jollakin tapaa hyvin aitoja. Vaikka Oscar Wildelle ominainen ääni kuuluukin paikoin saduissa, Merkittävässä raketissa kenties parhaiten, on kontrasti satujen ja vaikkapa näytelmien välillä suuri. Kirjan sadut on Wilde kirjoittanut kahdelle pojalleen, enkä voi olla miettämättä onko siinä syy erilaisuuteen. Olivatko näytelmät yleisöä varten, joka odottaa näkevänsä ja kuulevansa dandyn nokkeluuksia ja sadut henkilökohtaisempaa ja siten rehellisempää pohdintaa omille lapsille?

Kirja sisältää yhdeksän satua, joista ensimmäiset viisi on julkaistu nimellä Happy Prince and Other Tales vuonna 1888 ja viimeiset neljät nimellä The House of Pomegranates vuonna 1891. Oma suosikkiani saduista oli vaikeaa valita, ne ovat kaikki kauniita ja itkettäviä, mutta  ehkä sittenkin yksi on ylitse muiden, Satakieli ja ruusu pakahduttavat sydämen. Mutta Uskollinen ystävä on nokkela ja suloinen ja Merkittävä raketti taas eniten Wildemainen... Parasta on vaikea valita.

(Merkittävä Raketti)
Kun hiljaisuus oli täydellinen, raketti yski kolmannen kerran ja aloitti. Hän puhui hyvin hitaasti ja selkeästi aivan kuin olisi sanellut muistelmiaan ja katseli aina sen tulitteen olan yli, jolle osoitti puheensa. Hänen käytöstapansa olivat itse asiassa erittäin hienostuneet.
- Mikä onni kuninkaan poikaa onkaan kohdannut, hän totesti, kun hän avioituu juuri sinä päivänä kun minut laukaistaan. Onnellisemmin hänen asiansa eivät todellakaan voi olla, vaikka ne olisi järjestetty etukäteen; mutta ainahan prinssit ovat onnekkaita.
- Hyvänen aika, sanoi pikkuinen sähikäinen, minä luulin että asia olisi aivan päinvastoin, ja että meidät ammuttaisiin prinssin kunniaksi."

Asiasta lisää: HS:n lukupiiri

Paluu Rivertoniin / Kate Morton

Kate Mortonin Paluu Rivertonin -kirjasta olen  kuullut niin paljon kehuja että melkein hirvitti alkaa lukea sitä. Kun odotukset ovat korkealla, pettymys on suurempi. Totally British -haaste sai minut kuitenkin lähtemään Rivertoniin ja hyvä niin, koska kirja imaisi minut mukaansa heti ensi riveiltä. Tarina on oikeastaan aika monisyinen, eikä se ollut loppujen lopuksi yhtään sellainen kuin kuvittelin. Kirja oli yllättävänkin nopealukuinen ollakseen kohtuullisen paksu, tai ehkä minä vain luin tavallista enemmän kiehtovan tarinan takia?

Paluu Rivertoniin kertoo perheestä, joka on viime vuosisadan alun myrskyisien vuosien riepottelema. Tarinan kertojana toimii Grace, joka kertomuksen alussa on nuori, vasta sisäkön uraansa Rivertonissa aloitteleva tyttö. Grace on samanikäinen kuin perheen nuori neiti, Hannah ja heti alusta alkaen heidän välilleen muodostuu side. Grace kertoo tarinaansa liki satavuotiaana vanhuksena, joka jo tuntee ajan käyvän vähiin. Rivertonin traagisista tapahtumista kertova elokuva saa Gracen kuitenkin palaamaan muistoissaan vielä kerran Rivertoniin, käymään läpi tapahtumia jotka johtivat nuoren runoilijan kuolemaan.

Paluu Rivertoniin oli minulle ennenkaikkea kuvaus ajassa ja asenteissa tapahtuvasta murroksesta. Ensimmäinen maailmansota murtaa luokkayhteiskunnan asenteita eikä elämä Rivertonin kartanossa ole koskaan enää sellaista kuin vanhoina hyvinä aikoina. Tarinan keskiössä on Gracen lisäksi Hannah, joka vuosisadan alussa on nuori ja älykäs nainen, innokas luomaan omaa uraa, näkemään ja kokemaan maailmaa. Hannahin haaveet kuitenkin murskataan kerta toisensa jälkeen yhteiskunnan ja hyvää tarkoittavien sukulaisten toimesta. Hienon naisen ei ole hyvä hankkia koulutusta, seikkailla maailmalla tai käydä töissä. Oikeastaan Hannah yrittääkin koko elämänsä etsiä pakotietä tilanteestaan, mutta kohtalolla on sormensa pelissä...

Gracen ja Hannahin, kahden samanikäisen tytön, ovat erilaisia ja siksi kuvaavatkin kiinnostavalla tavalla luokkaeroja tuon ajan Englannissa. Gracella, joka on nuoresta saakka tehnyt töitä, on tietyllä tavalla enemmän valtaa oman elämänsä suhteen kuin Hannahilla, jonka unelmat riippuvat isästä, tädeistä, aviomiehestä... Gracen elämä on toki myös rankkaa, itsensä ohella hän kantaa vastuuta myös sairaalloisesta äidistään. Mutta vaikka elämä tuokin monenlaisia mahdollisuuksia Gracen tielle, hän luopuu niistä uskollisuudesta työnantajaansa, Hannahia kohtaan.

Jos jotakin kritisoitavaa pitää tästä kirjasta hakea, niin kenties Gracen tarinassa oli muutamia sattuma, jotka tuntuivat vähän liiankin sopivilta ja yksinkertaisilta ratkaisuilta, esim. isän henkilöllisyys oli helppoa päätellä. Jäin myös miettimään sitä, miksi pitkän elämän elänyt ja komean uran tehnyt Grace jolla oli omia lapsia ja lapsenlapsiakin palaa juuri Rivertoniin miettimään nuoruuden tapahtumia, joissa hän oli lähinnä sivustakatselijana?

"Hän ei tiedä että itken, koska haluaisin menneisyyden muuttuvan. Että samalla tavalla kuin lukiessani lempikirjojani uudelleen, jokin osa minusta toivoo niiden loppuvan eri tavalla, niin nyt Rivertonin aikoja muistellessani huomaan vasten parempaa tietämystäni toivovani, että sota ei puhkeaisikaan. Että se tällä kertaa, jostain ihmeellisestä syystä, jättäisi meidät rauhaan."

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin: Kirjava Kammari ja   Lumiomena.

Fall of Giants / Ken Follett

Olen nautiskellut Ken Follettin kirjoista jo pitkään, ensimmäiset kai löytyivät ukkini hyllyistä ja siitä se sitten lähti. Viimeisimmät Follettini, Taivaan Pilarit ja Maailma vailla loppua, ovat olleet mukanani pitkillä lennoilla. Ovathan ne toki tiiliskiviä, mutta ainakin lentomatkat taittuvat hyvien tarinoiden kanssa mukavasti eikä lukeminen ainakin lopu kesken! The Fall of Giantsin sain isältäni joululahjaksi, mutta jostakin syystä en ole löytänyt hetkeä jolloin tarttua tähän jättiläiseen. Ennenkuin nyt. Purin muuttolaatikoita ja tämä oli ensimmäinen kirja joka käteeni sattui. Jotenkin muuton aiheuttaman väsymyksen ja kaaoksen keskellä tämä oli juuri sitä, mitä tarvitsin.

Fall of the Giants on Follettin The Century -trilogian ensimmäinen osa, samaa herkkua on siis tiedossa lisääkin. Tarina alkaa vuodesta 1911 ja ensi alkuun on vaikea hahmottaa mitä yhteistä kirjan ensilehdillä esitellyillä henkilöillä voisi toistensa kanssa olla. Kirjassa kun seikkailevat walesiläiset kaivostyöläiset, köyhät ja orvot venäläispojat, lordit ja prinsessat, saksalainen vakooja ja y ksi Yhdysvaltain presidentille työskentelevät amerikkalaismieskin... Mutta parin sadan sivun jälkeen kuvio alkaa jo hahmottua...

Jos jotain negatiivista pitäisi keksiä, niin sodan taistelukuviot eivät kiinnostaneet ihan niin paljon kuin kotijoukkojen toimet. Minusta kiinnostavimpia hahmoja olivat nokkela ja reipas työläistyttö Ethel, jonka lupaavan urakehityksen romanssi lordin kanssa katkaisee ja lordin sisar, räväkkä naisasianainen lady Maud, joka epäonnekseen rakastuu vihollisvaltion edustajaan, Waltheriin. Naisten oikeuksien kehittyminen oli yksi tuon ajan merkittävistä muutoksista, siksi olisi ehkä ollut kiinnostavaa kuulla siitä enemmänkin, sodan ja politiikan sijaan.

Toinen ominaisuus, joka minua on hiukan häirinnyt osassa Follettin kirjoja, ja myös tässä, on henkilöhahmojen ... mustavalkoisuus. Follettin sankarit ovat niin rohkeita, nokkelia, uhrautuvaisia ja hyviä, ja ne muut taas heikkoja, ehkä pelkureita, typeriä, hysteerisiä... Fall of Giantsissa tämä näkyy ehkä selvimmin Grigorin ja Levin - venäläisten orpojen veljesten kohdalla. Grigori (ns.hyvä veli), jonka unelmana on muutto Amerikkaan, antaa työllä ja vaivalla hankkimansa matkalipun veljelleen pelastaakseen tämä pulasta. Hän jää kituuttamaan Venäjälle, huolehtimaan veljensä raskaana olevasta tyttöystävästä, jonka hengen Grigori pelasti heidän ensitapaamisellaan... Samaan aikaan Lev (se huonompi veli) on jo unohtanut tyttöystävän, veljen ja tulevan vauvan, kun hyvä elämä aukeaa Amerikassa. Lev todella saa kokea amerikkalaisen unelman, mutta tuhoaa pian omat mahdollisuutensa.

Kirjailijan www-sivujen mukaan trilogian toinen osa tulee seuraamaan Fall of Giantsista tuttujen henkilöiden lapsia, tällä kertaa toisen maailmansodan pyörteissä ja viimeinen osa käsittelee kylmää sotaa. Täytyy myöntää että asetelmat on jätetty melko mielenkiintoisiksi jatko-osia ajatellen, ainakin minä pystyn keksimään seuraavaa osaa varten jo jonkimmoista käännettä.

Fall of Giantsin monista paikoista nappaan itselleni Kirjallista maailmanvalloitusta varten Venäjän, joka tekeekin kartalleni paljon väriä! Lisäksi tämä kirja istuu myös Totally British -haasteeseen, jolla saan kategorian Modern Thrillers-täyteen. Listoja rakastava suorittaja minussa iloitsee!

(Katerina ja Grigori tapaavat ensi kertaa.)
She said: ' So you cook for your brother, and you have gentle hands, and yet can knock a policeman to the ground with one punch.'
He did not know what to say.
'You told me how your father died', she went on. 'But your mother died, too, when you were young - didn't she?'
'How did you know?'
Katerina shrugged. 'Because you had to become a mother.'

Noidan rippi / Susan Fletcher

Olin ensin vähän kahden vaiheilla olisiko Noidan rippi minua varten. Se vaikutti hiukan raskaalta ja noituuskaan ei oikein kiinnostanut. Mutta luin kuitenkin, ihan jo Totally British -haasteenikin takia. Ensin Corragin, noidan, kieli ja maailma tuntui vaikealta ja synkältä, pidin enemmän toisen kertojan, Charles Leslien, järkiperäisemmästä tyylistä. Mutta lukemisen aikana jokin muuttui, aloin pitää Corraghista ja runollisesta tavasta, jolla hän kuvaili elämäänsä. Samoin kirjan Charles, minäkin lämpenin noidalle.

"Muistelen pohjoisen harjun päätä. Tuulessa hulmuavia hiuksiani. Laaksoa, kun se kirkastui ja pimeni pilvien liikkeestä, tai sitä kun hän seisoi vieressäni ja sanoi olet muuttanut minut. Kun seisoin harjun päässä, ajattelin tämä se on. Ajattelin tämä on minun paikkani - minun, se paikka, johon minut on tarkoitettu.
Se oli odottanut minua, ja lopulta minä sen löysin."

Noidan rippi sijoittuu 1690-luvun Englantiin ja Skotlantiin. Tarinan päähenkilö on nuori tyttö, Corrag, joka on vangittu noituudesta syytettynä. Corrag odottaa sellissään lumen sulamista jotta kuoleman tuomio, roviolla, voitaisiin panna täytäntöön. Odottaessaan Corrag kertoo tarinaansa Charles Leslielle, miehelle, joka hakee tietoja auttaakseen maanpaossa olevaa kuningas Jaakkoa. Corrag kun on yksi niitä harvoja, jotka ovat selviytyneet pahamaineisesta Glencoen verilöylystä, jonka on vireille laittanut vallananastaja Vilhelm, kostoksi itsepäisille klaanilaisille.

"Vähitellen tuli muutakin.
Pieniä sattumuksia. Syntyi vasikka, jolla oli valkoinen tähti päässään - selvästi piirtyvä tähti. Oikein kaunis. Mutta omituinen, niinpä vasikasta alettiin puhua - merkitty vasikka... sanoivat miehet. Tavatonta. Sitten herra Dobbs, jonka laitumella vasikka oli, alkoi aivastella päivät ja yöt läpeensä. Cora sanoi sen johtuvan kukista, joita ilma oli sakeanaan - mutta kukaan muu ei uskonut siihen. Sitten pöllö kiljaisi kirkontornista keskiyöllä, ja kirsikkapuu teki kirpeämpi kirsikoita kuin muina vuosina. Kaarisillalla nähtiin rotta. Ja loppukesästä, kun ilma oli kuuma ja painostava eikä tuullut lainkaan ja taivaalla leimusi myrsky, herra Vetch alkoi osoittaa kiintymystä vaimonsa sijaan uhkealle, vaaleatukkaiselle tytölle, joka möi koristenauhoja Hexhamissa. Rouva Vetch meni suunniltaan. Mies on menettänyt järkensä, hän valitti. Kadulla, väännellen pulskia käsiään hän valitti: Hänet on noiduttu! Hän on tullut hulluksi! Aivan varmasti...Me katselimme vierestä. Cora ja minä.
Tuo sana... Cora kuiskasi. Ja katsahti vellovalle taivaalle.
Meni päivä tai pari. Mutta noidan aika tuli."

Poliittiinen juoni verilöylyineen tarjoaa toki rangan tarinalle, mutta minulle se oli vain sivujuonne, kiinnostavampaa oli Corragin tarina. Koko elämänsä Corrag, samoin kuin hänen äitinsä ja isoäitinsä ovat saaneet kuulla olevansa noitia. Ennakkoluuloja, vihaa, pahoja sanoja ja tekoja on syydetty näiden naisten niskaan syyttä, vain siksi että he eivät sovi muottiin, vaan ovat ... omanlaisiaan. Kuten Cora, Corragin äiti sanoo, ihmisillä pitää aina olla joku vihollinen. Corragin elämä on yksinäistä ja kurjaa kunnes koti löytyy Skotlannista. Hurjan MacDonaldin klaanin jäsenistä muodostuu jonkinlainen perhekin. Ensimmäistä kertaa Corrag on hyväksytty yhteisön jäsen, sellainen, jota katsotaan silmiin, tervehditään, jolle hymyillään. Tulee rakkauttakin. Mutta politiikka sotkee pienten ihmisten onnen ja MacDonaldit kohtaavat pahan eräänä talviyönä...

"Ja jollei muuta, herra Leslie, niin tämä totuus on ainakin varma - että ihmisen elämästä jää aina merkkejä. Lapsia, tarinoita, lausahduksia. Paikkoja joille hän antoi nimen. Jälkiä jotka hän jätti maahan, tai kaarnaan. Ihmisiä joita hän rakasti ja joille rakkautensa myös tunnusti."

Tämä kirja on kaunis, vahva ja runollinen ja tempaisee vahvasti mukaansa - noituuttako? Lisäksi Noidan rippi perustuu ainakin osittain tositarinaan, tästä tuli suuri plussa minulta. Se perustuu kolme kuukautta verilöylyn jälkeen julkaistuun pamflettiin nimeltä "A Letter From a Gentleman in Scotland", jonka kirjoittajaksi epäillään Charles Leslietä. Corragin tarina taas pohjautuu saman nimisen noidan legendaan.

Noidan ripistä on kirjoitettu ainakin Lumisessa omenassa, Leena Lumen blogissa ja Järjellä ja tunteella-blogissa.

The Saturday Big Tent Wedding Party / Alexander McCall Smith

Olen ollut jo pitkään McCall Smithin Naisten etsivätoimisto nr 1-sarjan ystävä. Ystävyys alkoi vähän satunnaisesti, törmäsin kirjastossa pieneen, kevyen oloiseen keltaiseen kirjaan ja sattumalta lukukassissa oli juuri pienen, nopealukuisen tapauksen mentävä aukko. Nimikin uteloitti. Siitä se sitten lähti, ihan odottamatta rakastuin Mma Ramotsween, Botswanaan, Mma Makutsiin, J.L.B Matekoniin...

Tässä sarjassa minua miellyttää sen arkisuus. Vaikka etsivämme toki ovat kokeneet oman osansa ikävistä asioista, pohjalla säilyy aina tietty positiivisuus. Elämä voittaa. Tutkittavissa jutuissa on pieniä ja suuria, mutta väkivaltaa ei silti varsinaisesti esiinny kirjoissa muutoin kuin sivulauseissa. Skandaaleja ei pahemmin ole, enemminkin pienten ihmisten isoja asioita. Kadonneiden omaisten löytämistä, sulhaskandidaattien laadun selvittelyä, tai niinkuin tässä kirjassa, karjan vahingoittajan selvittelyä. Mukavaa, kun saa joskus lukea positiivista ja kiireetöntä kirjaa, se luo hyvää vastapainoa.

Pidän kovasti kirjan henkilöistä, rauhallisesta ja harkitesevaisesta, perinteisen ruumiinrakenteen omaavasta Mma Ramotswesta ja kunnianhimoisesta Mma Makutsista, joka on saanut sihteerikoulun loppukokeesta 97 % vastauksista oikein. The Saturday Big Tent Wedding Party asettuukin aikaan, jolloin Phuti ja Mma Makutsi järjestelevät häitään, Mma Makutsi miettii elämänsä muuttumista avioitumisen jälkeen ja etsii hääkenkiä. Päänvaivaa aiheuttaa myös autokorjaamon apupoika, Charlie, joka on hylännyt raskaana olevan tyttöystävänsä. Mma Ramotswe taas kaipaa kovasti pientä, valkoista autoaan, joka vaikuttaisi kummittelevan...

 (J.L.B Matekoni mietiskelee naisia ja autoja.) 

"Women knew many things, he felt, and there was little, if anything, that he could tell Mma Ramotswe about the world; except when it came to machines. Then, in his view, women seemed less interested; they wanted machines to work, but they fif not necessarily want to understand why they worked or, more importantly, why they went wrong. Love was usually quite enough to stop people going wrong, but would not always work with machinery.One of his clients had just demonstrated that. She has brought in her car, which was behaving erratically. - I love it, she said. - I am kind to it. And now it has decided to turn against me. What have I done, MR. J.L.B Matekoni,  to deserve this?
- It is not love, he had said. - It is oil."

Midnight Fugue / Reginald Hill

Etsivät Dalziel ja Pascoe ovat minulle enimmäkseen tv:stä tuttuja, brittiläisten poliisisarjojen ystävä kun olen. Viime vuonna tutustuin näihin herrojen myös kirjan muodossa luettuani Beulahin kukkulalla-jännärin, joka piti otteessaan ihan viime metreille saakka. Siispä odotukset olivat korkealla kun löysin kirjastosta Midnight Fuguen. Jo pelkkä teoksen nimi oli lupaava, jotenkin synkkä ja kiehtova...

Silloin kun odotukset ovat korkealla, onkin juuri helppo pettyä, Midnight Fugue osoittautui nimittäin hiukan työlääksi luettavaksi. Yksi syy saattoi olla kieli, herrat kun taitavat hetkittäin puhua Yorkshiren murretta kirjassa ja sen ymmärtäminen vaati jokusen kerran rivien uudelleen lukemista. Toinen syy taitaa olla sitten se, että tämä on yksinkertaisesti väärä kirja minulle juuri nyt. Tällä hetkellä elämäni on aika kiireistä ja lukeminen on rentoutusta. Paha kyllä Midnight Fugue on hyvinkin hektinen kirja, itseasiassa se on kirjoitettu 24-sarjan hengessä. Kirja nimittäin kattaa vain yhden kokonaisen päivän henkilöiden elämässä ja sen lukujen otsikkokin kertoo missä kellon lyömässä nyt mennään. Tarina tuntuu varsinkin aluksi melko poukkoilevalta, koska sitä kerrotaan monen eri henkilön toimesta - kertojina toimivat vuoron perään Dalziel ja Pascoe tiimeineen, pahat pojat apureinen, tarinan kohtalokas nainen, mies, joka on rakastunut kohtalokkaaseen naiseen..

Midnight Fugue alkaa kun Dalziel saa tehtäväkseen hiukan epämääräisen jutun - Gina arvelee että hänen usean vuoden ajan kuolleeksi epäilty saattaisi löytyä Dalzielin kotikulmilta. Andy lupaa tutkia hieman asiaa, eikä arvaa että yllättävänkin moni seuraa hänen askeliaan, pahoja poikia kun myöskin kiinnostaa tietää onko Ginan mies sittenkin elossa. Pian tutkimusten tahti kiihtyykin hurjasti...

(Gina ja Dalziel tapaavat ensi kertaa, Gina kertoo ongelmastaan.)

"He said, 'Sorry,luv, I'm not getting this. Seven years on you're trying to get your husband declared dead, then you get his picture through the post, and the first thing you do is ring his old boss? Why not your best friend, if it's bit of emotional support you want? Or your solicitor, if it's professional advice. Why dig right back into the past and come up with your man's old boss?'
She  said, 'Sorry Mr Dalziel, I keep forgetting you didn't actually speak to Mick, I should have told you right away. There's another reason I need to get presumption of death. Mick and I are going to be married."