Kohti pimeää aikaa

Ollaan taas marraskuun kynnyksellä ja kaamos valtaa alaa. En suuremmin odota tätä vuodenaikaa, marraskuussa ei ole juuri muuta hyvää kuin talven juhlakauden alkaminen ja se, ettei maassa ole ehkä vielä kovin paljon lunta. En taida olla talvi-ihminen...

Lokakuu ei ollut ihan paras mahdollinen lukukuukausi. Syksyn kiireet vaativat ilmeisesti veronsa, sillä hyvin harva lukemistani kirjoista oikeasti sykähdytti tai innosti. Toki pitää muistaa että elo- ja syyskuu olivat täynnä hienoja lukuelämyksiä, joten ehkä jonkin asteinen laskusuhdanne olikin odotettavissa. Toivottavasti marraskuu tuo tullessaan paremmat lukutuulet!

Lokakuun suurin juttu olivat tietysti Helsingin kirjamessut, joilla allekirjoittanutkin haahuili peräti kahtena päivänä. Tällä kertaa kirjasaalis jäi hillityksi, mistä täyteen ahdettu kirjahyllymme kiittää. Hauskaa oli kuitenkin hulinoida ja nähdä kaikenlaisia mielenkiintoisia kirjaihanuuksia sekä kanssabloggareita.

Kuukauden luetut

Luettuja sivuja kertyi 5095 kpl, kirjoja 15, joista 2 oli e-kirjoja (sivumäärät eivät ole mukana laskennassa). Kirjoista neljä luin englanniksi. Kuukauden parhaimpiin lukukokemuksiin kuuluivat Oscar Wilden vaimon elämäkerta Constance, Karo Hämäläisen Kolmikulma ja Mikko-Pekka Heikkisen Terveisiä Kutturasta - aika sekalaisella satsilla mentiin siis tämäkin kuukausi!

Jouduin tässä kuussa jättämään kesken Laila El-Haddadin blogikirjan Gazamom, syynä tosin ei ollut niinkään kirjan kehnous vaan pelkästään oman lukuvireen puute. Gazamom osoittautui melko tietopitoiseksi teokseksi Palestiinalaisalueiden arjesta enkä pahimmassa syysväsymyksessäni millään jaksanut paneutua siihen sen ansaitsemalla tavalla.

• Kuninkaiden tiet / Raija Oranen
• Kun miljardi kiinalaista hyppää / Jonathan Watts
• Häivähdys purppuraa / Alice Walker
• Saastat / Lotte & Søren Hammer
• Constance: the tragic and scandalous life of Mrs Oscar Wilde / Franny Moyle
• Dorothy and the Wizard in Oz / L. Frank Baum
• Lakimiehet /John Grisham
• Happy family / David Safier
• Punaisten lyhtyjen kaksoset / Martine ja Louise Fokkens
• Kaikella on hintansa / Lotte ja Søren Hammer
• Terveiset Kutturasta / Mikko-Pekka Heikkinen
• Criminal / Karin Slaughter
• Budapestin varjot / Vilmos Kondor
• Kolmikulma / Karo Hämäläinen
• Punainen puutarha / Alice Hoffman
• The Queen's Vow / C.W. Gortner

Haasteiden tilanne

Kirjallinen maailmanvalloitukseni etenee nyt kovin hitaasti, onnistuin ainoastaan nappaamaan pisteen Grönlannista. Ikkunat auki Eurooppaan haasteessa en tainnut saada pisteitä uusista Euroopan maista kasaan lainkaan, vaikka kuukauden aikana luinkin kirjoja Alankomaista, Saksasta, Espanjasta, Iso-Britanniasta, Tanskasta ja Unkarista. Uusien osavaltioden kerääminen So American -haasteessa on myöskin ollut työlästä, mutta kiitos John Grishamin, sain sentään pisteen Arkansasista.

Entäs ensi kuussa?

Olisikohan marraskuun pimeydessä hyvä lukea? Toivotaan niin... Lukukasasta näyttäisi löytyvän seuraavaksi vähän vanhempaa kirjallisuutta sekä julkkiksen kirjoittama viihdekirja, jonka nappasin kirjastosta mukaani ihan hetken mielijohteesta. Vuoden lähennellessä loppuaan olisi syytä myös tsempata lukuhaasteiden kanssa. Myös Blogistanian vuosittaiset kirjaäänestykset ovat pian starttaamassa, joten olisi syytä alkaa miettimään mitä on tullutkaan vuoden aikana luettua.

Kuninkaiden tiet / Raija Oranen

Raija Orasen Metsästäjän sydän oli ihan ensimmäinen kirja, jonka blogiani varten luin ja tuntui siksikin mukavalta tarttua Orasen uutuuteen Kuninkaiden tiet, jossa jälleen kerran seurataan Suomen itsenäisyyden isiä. Jos Metsästäjän sydän vei lukijansa tasavallan syntyvaiheisin Mannerheimin myötä, mennään Kuninkaiden teissä ajassa taaksepäin Ruotsin vallan aikoihin, jossa nuori Gustaf Mauritz Armfelt hurmaa ja politikoi.

Kuninkaiden tiet seuraa Armfeltin elämää ja uraa Ruotsin hovin nousevana tähtenä, joka päätyy kuningas Kustaa III:n hyväksi ystäväksi ja jopa rakastetuksi. Kansainvälinen politiikka on käymistilassa, Venäjää hallitsee suvereenisti Katariina Suuri ja Ranskassa vallankumous tekee tilaa Napoleonille. Kaiken keskellä on myös Suomen kysymys, sillä Ruotsin raja on keisarinnan mielestä aivan liian lähellä Pietaria...

Raija Oranen on tehnyt hienoa työtä pyrkiessään tuomaan tuon varsin kuohuvan ajan eloon. Myös kannen kuva, kartta shakkinappuloineen, tuntuu kuvaavan loistavasti kirjan teemaa, sillä melkoista shakkia on tuo aika ollut. Viihdyin Armfeltin seurassa ehkä paremmin kuin ensin arvasinkaan, mutta näin jälkikäteen ajatellen jokin kuitenkin jäi lukukokemuksestani puuttumaan. Aihe kokonaisuutena on aika haastava, sillä poliittisesti tärkeitä tapahtumia ja henkilöitä on runsaasti ja tämä saattaa jo vähän turruttaa lukijaakin.

Myös Armfelt on varsinkin kirjan alkupuolella hiukan kaukainen hahmo, joka tuntuu enemmäkseen keskittyvän pitkin poikin Eurooppaa temmeltämiseen Kustaan kanssa. Kustaa III jostakin syystä muistutti minun kuvitelmissani hämmästyttävän paljon takavuosien Musta Kyy -sarjassa ollutta, Hugh Laurien esittämää prinssi Yrjöä pitseineen ja toistuvine ha ha -kommentteineen. Laurien hahmo on toki mainio, mutta komediallisuuden takia minun oli vaikea ottaa kirjan Kustaata tosissani.

Kokonaisuutena Kuninkaiden tiet oli mukavan informatiivinen, sujuva ja kiinnostava romaani, jossa vilahtelevat monet muutkin historiasta tutut hahmot, kuten huono-onninen Marie-Antoinette ja Katariina Suuri. Sivuhenkilöistä kiinnostavin minusta olikin Marie-Antoinetten rakastaja, ruotsalainen kreivi von Fersen, jonka elämäntarina sai hetkeksi miettimään elämän mielettömyyttä. En tiedä miksi juuri tämä kiinnosti minua niin paljon...

Samasta aiheesta lisää: Tanssi yli hautojen

(Armfeltin ja Napoleonin välit ovat ... viileät.)- Kas, paroni Armfelt on vielä Pariisissa, Napoleon sanoi.
- Milloin paroni aikoo lähteä täältä?
Selvempää haastetta tuskin saattoi heittää. Armfelt otti sen vastaan. - Minä lähden niin pian kuin säät kevään myötä ovat riittävän hyvät, hän vastasi rauhallisesti.
Napoleon katsoi häntä tuikeasti, kaikki lempeys oli kadonnut, silmissä välähti ilkeä tuli. - Minun mielestäni sää on jo nyt riittävän hyvä.
Se oli käsky häipyä. Armfelt päätti teeskennellä tyhmää. - Ilma on ehkä lämmin, hän sanoi, - mutta tiet ovat valitettavasti niin huonokuntoisia, ettei niillä voi näin aikaisin keväällä ajaa muilla kuin sotavaunuilla. Minun on siis valitettavasti odotettava, että luonto tekee sen, mihin edes konsuli ei pysty, eli kuivaa tiet.

Teos, 2012
Sivuja: 508

Hulinata, hulinata

Huhhuh, hulinaa. Tämä viikonloppu hurahtaa Helsingin kirjamessuilla eli hauskaa tohinaa piisaa. Lauantaina sain tilaisuuden kuulla WSOY:n kirjailija-aamiaisella, jossa kuulimme Seita Vuorela, Laura Lähteenmäen, Pekka Hiltusen ja Katja Ketun kirjoista. Tilaisuuteen oli valittu oivalliset esiintyjät, jokainen kuvaili kirjaansa niin kiehtovasti että lukutoukan sormet alkoivat ihan syyhytä. En itse lue paljonkaan nuortenkirjoja mutta Seita Vuorelan ja Laura Lähteenmäen esiintymisen jälkeen mieleni alkoi muuttua! Kivan ja rauhallisen tuokion jälkeen oli kuitenkin loikattava messuhulinan sekaan. 

Lauantaina tuntui liikkeellä olevan paljon väkeä ja välillä tunnelma olikin suorastaan hikinen, kivaa kuitenkin oli. Ihmekös tuo - kirjanörtti kirjoja täynnä olevassa hallissa! Minulla ei ollut etukäteen suunniteltua ohjelmaa (olisi ehkä pitänyt olla, mutta enpäs ehtinyt perehtyä asiaan kunnolla) joten suurimmaksi osaksi haahuilin ympäriinsä löytöjä pongaillen.

Ehdin juuri sopivasti kuuntelemaan kun Saku Tuominen ja Pekka Pohjakallio kertoivat Työkirjasta. Kirja odottelee lukupinossani ja tekijöiden esitys vain lisäsi innostustani. Mielenkiintoisia ajatuksia!

Tästä oli pakko ottaa kuva muistoksi. Sarah Watersin Vieras kartanossa -pokkariniversio on nimittäin saanut  viime vuonna ensimmäistä kertaa jaetun Blogistanian Globalia -palkinnon merkinnän kanteensa. Jee! Ja mikä parasta, pian päästään taas äänestämään Blogistaniassa vuoden parhaita kirjoja. Täytyykin alkaa jo hahmottelemaan ehdokaslistaa!

Sarjakuva-osastollekin tietysti kerkesin. Kiroilevasta Siilistä ja En vaan osaa!-kirjoita tuttu Milla Paloniemi piirsi kuvia ja nauratti kuvan toivonutta pikku lukijaa.

Olin hirmuisen iloinen siitä, että viime vuonna lukemani Please look after mother oli päässyt Akateemisen englanninkielisten pokkareiden messuvalikoimaan. Kirja on edelleen muistoissani hirmuisen hieno ja koskettava lukukokemus, suosittelen!

Ja olihan siellä Ruoka&Viini -messutkin, joilla oli tarjolla herkkua monenmoista. Kuvan konvehdit ovat Petris Chocolate Roomista ja jäivät kovasti vaivaamaan mieltäni... Nuo herkut täydentäisivät mainiosti ihania lukukokemuksia!

Kävitkö kirjamessuilla? Teitkö löytöjä? Oliko kivaa?

Kun miljardi kiinalaista hyppää / Jonathan Watts

Olen kovin kiinnostunut Kiinasta. Se on ollut lapsuuteni kiehtova haavemaa ja sittemmin elämä on kuljettanut minua siten, että olen päässyt myös oikeasti tutustumaan Kiinaan ja ihmisten arkeen siellä. Sanottakoon, että ensimmäisellä matkallani haaveet ja todellisuus törmäsivät toisiinsa kovaa. Tästäkin huolimatta tuo maa jaksaa aina vain kiinnostaa minua ja se näkyy ehkä täällä blogin puolellakin. Kun miljardi kiinalaista hyppää tuli siis valikoitua kirjastokoriini ihan puhtaasti aiheensa ja mielenkiintoisen otsikon takia.

Kirjan lukeminen sujui hitaasti, ei toki Wattsin tekstin takia vaan siksi että huomasin aina silloin tällöin harmistuvani tai suorastaan tuskastuvani. En kirjaan tai sen kirjoittajaan vaan Kiinaan. Sillä kyllä vaan, juuri tuollaista Kiinassa on. Upeat luonnonkauniit paikat uhrataan tehokkuuden ja teollistumisen alttarilla, vanhalla ja historiallisellakaan ei juuri ole arvoa ja markkinavoimat jylläävät kommunismin kehdossa. Se on outoa, se on totta ja se on kiinalaista arkea. Ja siksi minua suututtaa ja huolestuttaa.

Watts koluaa kirjassaan Kiinaa joka ilmansuunnasta. Kirjan pääpaino on kulutusyhteiskunnan ja luonnon tuhojen tarkistelu, mutta samalla sivutaan mm. koulutuksellisiakin asioita. Hetkittäin lukiessa tulee vähän epätodellinenkin olo, sillä Wattsin maalaamat kuvat tuntuvat kohtauksilta tieteiselokuvista, tai mitäpä sanotte vaikkapa kaupungista joka on täynnä tietokonejätettä. Tai kiistoista, jotka Kiinan säänohjausjärjestelmä pikkukylien välillä kun joku sateelle ahneempi menee ryöstämään vähäiset pilvet itselleen. Joskus lukiessani suorastaan toivoinkin että kyseessä olisi pelkästään fiktio - Kiinassa on mm. suoranaisia syöpäkyliä. Lukiessa myös suututti, sillä ongelma ei ole yksin Kiinan, suuri osa jätteestä on ihan länsimaista alkuperää. Kulutus kyllä on ahdistanut minua jo aiemminkin ja kirjaa lukiessa ahdistus ja samalla päättäväisyys kasvoi. Tästä tämä bloggaaja pyrkii entistä enemmän käyttämään vanhat kamppeensa loppuun ennen uusien ostamista!

Wattsin teksti oli sujuvaa ja uskottavaa ja jälleen kerran taustatyötä on tehty kovasti. Kirjan teemat ovat tärkeitä ja raskaita, onneksi Watts hetkittäin keventää tunnelmaa myös kiinalaisilla absurdeilla jutuilla, kuten vaikkapa kertomalla pandojen seksielämästä. Kokonaisuutena kirja oli mielenkiintoinen ja tuhti tietopaketti, joka herätti tässä lukijassa hirmuisen innon keskustella asioista ja oppia lisää!

Runo Huai-joen varrelta.
"1950-luvulla huuhtelimme ruokamme kirkkaassa joessa,1960-luvulla kastelimme peltomme joen vedellä,1970-luvulla näimme joen muuttuvan mustaksi ja öljyiseksi,1980-luvulla  näimme kuolleiden kalojen nousevan pintaan,1990-luvulla aloimme tuntea itsemme sairaiksi." 

2011, HS Kirjat
Sivuja: 428
Alkuteos: When a billion chinese jump. How China will save mankind - or destroy it.

Häivähdys purppuraa / Alice Walker

Tämä on toinen kierrokseni Häivähdys purppuraa -kirjan kanssa. Ensimmäisen kerran kirja osui käteeni teininä, jolloin sitä luettiin äidinkielen tehtävää varten. Muistan että luin, enkä pitänyt. Näin jälkikäteen, kirja oli ehkä liian vaativa minulle, en silloin osannut arvostaa sen kielen rosoisuutta tai ymmärtää sitä mitä rivien välissä sanottiin. Viime vuosien aikana kirja on kuitenkin aina hetkittäin palannut mieleeni, ilmeisesti halu lukea tämä kirja uudestaan on herännyt.

Kirjan päähenkilö on useampaankin kertaan rumaksi mainittu Celie, alistettu ja miltei murrettu. Kirja koostuu Celien kirjeistä, ensin hän kirjoittaa yksinäisyyttään vain jumalalle, myöhemmin sisarelleen Nettielle. Kirjeet ovat Celien ainoa henkireikä, ainoa paikka jossa hän saa aidosti kertoa elämästään ja tunteistaan. Kirja kattaa yli 30 vuotta Celien elämästä, se alkaa ajasta jolloin hänen isäpuolensa raiskaa hänet aina aikaan jolloin sisarukset ovat harmaahapsisia. Isäpuolelleen Celie synnyttää kaksi lasta, joista mies kuitenkin hankkiutuu nopeasti eroon. Ja eroon hän hankkiutuu Celiestäkin, neuvottelee tämän Isännän vaimoksi sievemmän Nettien sijaan.

Häivähdys purppuraa on täynnä vahvoja naisia ja heikkoja miehiä. Muistan teini-lukukerrastani ärsyyntyneeni Celien heikkouteen, nyt jo vanhempana ymmärrän ettei hänellä ehkä ollut muuta vaihtoehtoa kuin kestää. Tälläkin kertaa minun suosikkini oli pahansisuinen Sophia, joka kyllä oli melkoinen pakkaus! Osan kirjeromaanista saa Nettie, joka kirjoittaa sisarelleen omasta elämästään maailman toiselta puolelta. Minä ehkä kuitenkin pidin enemmän Celien oppimattomasta rosoisuudesta, sillä Nettien sujuva teksti tuntui melkein liian siloiselta ja jäi siksi kaukaiseksi.

"Siitä lähtien kun me mentiin naimisiin se ei ole ajatellu muuta kun miten se saisi mun tottelemaan. Se ei tahdo vaimoa, se tahtoo koiran."

Kirjan teemat ovat melkoisia, koska Celie kirjoittaa puhekielellä, tuntuu kontrasti näiden isojen asioiden ja pienen tallotun ihmisen välillä suurelta. Kirjassa sivutaan niin raiskauksia, perheväkivaltaa kuin rasismiakin, mutta oudosti kirja ei kuitenkaan ahdista tai tuo pahaa mieltä, ehkä se johtuu Walkerin tavasta tuoda pieniä auringonpilkkuja synkkäänkin elämään. Tarina onkin hieno kasvutarina, joka päättyy Celien itsenäistymiseen. Häivähdys purppuraa puristaa sydäntä samalla lailla kuin Toni Morrisoninkin kirjat. Slti, näistä kahdesta naiskirjailijasta taitaa silti Morrison vetää kuitenkin voiton runollisuudellaan. Mutta hieno kirja tämä on, olen iloinen että luin sen uudelleen.

Celien isäpuoli suostuttelee Isäntää ottamaan Celien.
"No kattokaa kun tulette seuraavan kerran. Se on ruma. Ei luulis että sen on samaa sukua kun Nettie. Mutta siitä tulee parempi vaimo. Viksu se ei myöskään ole ja sanon suoraan että saatte ettei se pane menemään kaikkea mitä teillä on. Mutta työtä se tekee kun mies.
Isäntä - kysy: kuinka vanha se on?
Äijä sano että Se on kohta kakskymmentä. Ja yks juttu vielä - se valehtelee."

WSOY, 1998
Sivuja: 360
Alkuteos: The color purple
Kirjasta lisää: Luettua, Järjellä ja tunteella, Kirjoista, Luetut, lukemattomat, Eniten minua kiinnostaa tie, Vinttikamarissa, Rakkaudesta kirjoihin
So American: Post-War Classics, Black America

Kirjamessut lähenee ja hulina alkaa!

Tällä viikolla tuleekin vinkkailtua oikein olan takaa, nyt pongasin Elisa Kirjalta kivan kirjamessukamppiksen, palvelussa nimittäin julkistetaan joka päivä uusi alekirja, jonka saa lunastaa omakseen 3,90 eur hintaan. Minä jo menin sortumaan Kay Scarpettan seikkailuihin, koska onhan se nyt hyvä varoiksi ladata puhelimensakin täyteen kirjoja, jos kirjat nyt muuten sattuisivat loppumaan kesken... 

Sivuilta löysin myös Millainen lukija olet -testin, joka läpi kliksuttelemalla saa lahjaksi e-kirjan. Minä olen Eppu Nuotio ja sain palkaksi Riikka Pulkkisen kirjan Totta. Kirjakasat - virtuaaliset ja paperiset  - ne vaan kasvaa!

Saastat / Lotte & Søren Hammer

Tulin vähän aikaa sitten aloittaneeksi taas yhden kirjasarjan lukemisen väärästä päästä, tällä kertaa vuorossa oli komisario Konrad Simonsenisa kertova Kaikella on hintansa. Pidin kirjasta, mutta tuntui siltä etten päässyt ihan kaikkiin päähenkilöistä kerrottuihin juttuihin sisään oman näppäryyteni takia. Joten piti lainata sarjan ensimmäinenkin osa, Saastat.

Saastat esittää oikeastaan moraalisen kysymyksen: onko oikein tappaa pedofiili? Saako kansalainen ottaa oikeuden omiin käsiinsä jos niin tekemällä voidaan ehkä suojella viattomia pahuudelta. Saastoissa murhaaja tekee tämän valinnan ja joukko pedofiilejä kohtaa loppunsa ikävällä tavalla. Tapausta tutkiessaan Simonsen tiimeineen huomaa olevansa hankalassa tilanteessa, sillä tekijät ovat aloittaneet myös taitavan mediakampanjan ja yleisön mielipide tuntuukin olevan murhaajan puolella.

Kirjan rikos ja sen varsinainen selvittely jäi minulta kahden muun, mielenkiintoisemman asian varjoon, nimittäin kirjassa esiintyvä nettikampanjointi ja moraalisten ongelmien pohdiskelu vei mukanaan poliisin työtä vahvemmin. Saastojen voimakkain valtti onkin pohdiskelussa, jossa lukijakin joutuu miettimään omia arvotuksiaan. Kahdesta huonosta vaihtoehdosta on vain vaikeaa valita, tappaminen on väärin mutta niin on pedofiliakin. Tässä kohdin Saastat yllättikin iloisesti, siinä on dekkariksi hyvin syvempää ajateltavaa.

Kirjan toinen kiinnostava aspekti on murhaajan aloittama laaja-alainen mediakampanja, jonka tavoitteena on yleisen mielipiteen kääntäminen murhaajalle suotuisaan suuntaan. Luin vähän aikaa sitten mielenkiintoisen artikkelin nettimarkkinoinnista ja sen valossa kirjan kampanja näyttäytyi aika uskottavassa muodossa. Oli oikeasti pelottavaa miettiä, voiko tämä todella olla totta? Kuinka helposti vietäviä me nykyajan ihmiset oikeasti olemme?!

Kerrankin jopa allekirjoittanut pääsee kommentoimaan käännöstä! Tiedän että tämä on nipottamista, mutta... Tekstissä on kohta jossa hakkeri neuvoo kuinka henkilö pääsee urkkimaan toisen salasanaa ja tässä yhteydessä laitetaan koneeseen disketti. Tässä lienee alkuperäinen sana ollut tanskalainen versio sanalle disk (en tosin osaa tanskaa joten veikkailen vain ruotsin pohjalta), jonka kuitenkin kääntäisin vaikkapa levyksi (esim. DVD). Diskettejä kun ei ole tainnut käytössä olla enää noin vuosikymmeneen...

Kokonaisuutena Saastat oli napakka ja tehokas trilleri, joka antoi myös ajattelun aihetta. Pientä miinusta antaisin ehkä henkilöistä joiden taustat tuntuivat hetkittäin vähän sekavilta.

"Poika oli pieni, aivan liian pieni, ei kai kukaan voinut olla noin paha. Hän huusi sen huoneeseen, hän halusi sammuttaa mutta ei voinut ja näki helvetin. Hän itki. Ensin hiljaa, sitten ääneen parkuen. Hän pamautti ruudun alas jalallaan ja piti käsiä silmien edessä, mutta kuvat jatkoivat elämäänsä hänen päässään, ja hän keinui edestakaisin kuin idiootti."

Bazar, 2011
Sivuja: 445
Alkuteos: Svinehunde
Kirjasta lisää: Järjellä ja tunteella, Kaiken voi lukea, Kirjainten virrassa, Aamuvirkku yksisarvinen

Telkkuvinkki Tess Gerritsenin ystäville!

Hellou jännityksen ystävät, huomasin juuri jotain kiinnostavaa televisio-ohjelmassa. Maanantaina MTV3:n illassa (klo 22:35) starttaa uusi sarja nimeltä Rizzoli & Isles - luvassa olisi siis Tess Gerritsen -herkkua!

Ensimmäistä jaksoa kuvataan näin: "Kovapintainen rikosetsivä Jane Rizzoli ei vähästä hätkähdä, mutta kun jo kertaalleen kiven sisään toimitettu sarjamurhaaja tekee mahdottomalta tuntuvan paluun ja uhkaa ottaa hänet lopullisesti hengiltä, tueksi tarvitaan ainakin paras ystävä, kuolinsyyntutkija Maura Isles. Äidin ja veljen avusta ei sitten olisikaan niin väliksi. Sarja perustuu Tess Gerritsenin suosittuihin dekkarikirjoihin. Amerikkalainen rikossarja, jossa kaksi vahvaa uranaista panee Bostonin kuriin ja järjestykseen."

Pakko katsoa!

Constance: the tragic and scandalous life of Mrs Oscar Wilde / Franny Moyle

Kiinnostukseni Oscar Wilden elämään ja tuotantoon ei liene salaisuus. Vaikka mies parhaiten muistetaankin nokkeluuksistaan ja surkeasta lopustaan, oli hänen elämässsä paljon muutakin ja sitä valoittaa Constancen, Wilden vaimon, elämäkerta. Constance on jäänyt historiassa paitsioon. Hän oli skandaalista kärsiviä vaimo ja äiti, mutta hän oli myös rohkea ja moderni nainen aikana jolloin naiset olivat juuri saaneet oikeuden hallita omaisuuttaan.  (Vuoteen 1882 saakka naisen aviopuoliso hallitsi hänen omaisuuttaan, mistä seurasi monia surullisia tarinoita.)

Tarina on surullisen tuttu. Poika kohtaa tytön ja he rakastuvat, avioituvat ja perustavat perheen. Hankitaan oma koti ja sisustetaan, siunaantuupa perheeseen pian kaksi pientä poikaakin. Molempien urat kukoistavat - elämä on hyvää. Sitten mies alkaa hiukan kyllästyä vaimoonsa, joka ei enää synnysten ja sairastamisen jälkeen olekaan niin liljamainen kuin hääpäivänä. Miehen mieli kaipaa jännitystä ja niinpä perheidylliin luikertelee käärme...

Franny Moyle on tehnyt hienon tutkimustyön ja tuonut Constance Wilden esiin varsin elävän tuntuisena. Kirja sisältää mm. lukuisia katkelmia Constancen kirjeistä ystävilleen, samoin kuin hänen poikansa Vyvyanin muisteloita. Constance näyttäytyy kirjan sivuilla älykkäänä ja rohkeana naisena, jolla on aivan omia ajatuksia. Hän on omistautuva äiti ja rakastava vaimo, joka ei arkaile tiukan paikan tullen kääriä hihojaan mikäli perheen hyvinvointi sitä vaatii. Hän on aatteen nainen, josta tulee myös tyyli-ikoni, jonka pukeutumista seurataan ja kommentoidaan.

Pukeutuminen onkin yllättävän suuri osa kirjaa, sillä ns. järkevän pukeutumisen suuntaus oli hyvin tärkeä asia Constancelle. Suuntaus pyrki vastustamaan luita murtavia korsetteja ja suuria vannehameita, jotka olivat aiheuttaneet jopa kuolemaan johtaneita onnettomuuksia, mm. Oscarin sisarpuolet olivat menehtyneet hameen syttyessä tuleen tanssiaisissa. Nykypäivän lukijana ja pukeutujana moinen hanke tuntui ensin oudolta ja jopa turhanpäiväiseltä, mutta kiitos Moylen tekstin, aloin ymmärtää että kyse on ollut ihan oikeasta käytännön ongelmasta.  Kirja tarjoaakin myös mielenkiintoisen kurkituksen viktoriaanisen ajan ylemmän luokan elämään, mistä pidin kovasti! Esiin nousi monia minulle aivan uusiakin asioita, joiden taustojen Moyle avaa hienosti vieden samalla Wildejen tarinaa kohti surullista loppuaan.

Oscar esitetään kirjassa heikkona miehenä, joka ajautuu huonoon seuraan ja tekee kehnoja ratkaisuja puhtaasti typeryyttään ja turhamaisuuttaan. Hieno kirjailija, mutta heikko ihminen. Niin paljon kuin Oscar Wilden teksteistä pidänkin, aloin loppua kohden jo kiristellä hampaitani Oscarin hurvitellessa samalla kun hänen perheensä yrittää kaapia rahaa laskujen maksuun. "Oscar is weak like water", Constance kirjoittikin kuvaavasti ystävälleen.

Oscarin tavoin myös Constance oli kirjailija, hän oli julkaissut useampia lastenkirjoja ja toiminut myös Oscarin kirjallisena avustajana mm. Onnellisen prinssin kirjoittamisen aikana. Franny Moyle nostaakin esiin kysymyksen siitä, kuinka paljon Constance on itseasiassa auttanut kertomuskokoelman laatimisessa, sillä ainakin yksi kirjan tarinoista, Itsekäs jättiläinen, muistuttaa tyyliltään enemmän Constancen kuin Oscarin tekstiä.

Luettuani jäin miettimään enemmänkin piilomerkityksiä Wilden tuotannossa, esimerkiksi Ihanneaviomies ja Dorian Grayn muotokuva ovat melko mielenkiintoisia tässä mielessä. Edellisessähän on kunniallinen, lähes ihanteellinen aviomies, jolla on synkkä salaisuus. Jälkimmäisessä taas nuori herrasmies kaipaa Wilden tavoin jännitystä ja ajautuu viettämään paheellista elämää. Lukiessani huomasin myös löytäväni Wildejen tarinasta jotain samaa kuin A.S. Byattin Lastenkirjasta, mikä ei toki sinänsä liene ihme, kuvataanhan molemmissa samaa ajankohtaa. Silti mietin olisiko Constance voinut olla jonkinlaisena esikuvana esimerkiksi Olive Wellwoodille.

Kokonaisuutena viihdyin loistavasti Franny Moylen kirjan parissa ja kiittelen kirjan parissa tehtyä taustatyötä joka tuo sekä aikakauden että pariskunnan itsensä hienosti eloon.

It was the last time she ever went to the theatre with her husband. It may well have been last time she saw him as a free man. And Bosie remembered that "When I said goodnight to her at the door of the theatre she had tears in her eyes."

2011, John Murray
Sivuja:  374

Dorothy and the Wizard in Oz / L. Frank Baum

Lapsena Ozin velho oli minusta huikea juttu, luin sen ja Ozin prinsessan useammankin kerran ja sitä leikittiin pihalla ahkerasti. Ainoa ongelma oli sen päättäminen kuka leikeissä sai olla Dorothy, toki Ozmankin rooli kävi hyvästä lohdutuspalkinnosta. Uutta e-lukemista etsiessäni silmiini osui Dorothy and the Wizard in Oz ja päätin virkistää lapsuusmuistoja...

Kirjassa Dorothy on San Franciskossa sukuloimassa maanjäristyksen sattuessa. Tämä onnettomuuksille altis pikkuneiti putoaa kissansa Eurekan, Jim-hevosen ja Zeb-nimisen pojan kanssa järistyksen muodostamaan kuiluun ja löytää itsensä jälleen oudosta maasta. Samaan kuiluun on pudonnut myös Ozin velho ja he yhdistävät voimansa selvitäkseen oudossa maailmassa. Pieni seurue kohtaa matkallansa mm. peilimaan kasvi-ihmiset, lohikäärmeet ja näkymättömät karhut, mutta lopuksi päädytään tietysti Oziin.

"What an absurd creature!" he exclaimed.
"He may look absurd", said the Prince, in his quiet voice, "but he is an excellent Sorcerer. The only fault I find with him is that he is so often wrong."

Lukiessani muistin miksi olin niin kiintynyt Dorothyn seikkailuihin lapsena. Hän on reipas ja neuvokas tyttönen eikä hermostu vähästä. Tässä kirjassa Dorothy putoaa maanjäristykseen luomaan aukkoon, pakenee yhtä jos toista outoa ja vaarallista kansaa jotka vangitsevat ja uhkaavat tappaa joukkion - eikä ole moksiskaan. Outojen vihollisten hyökätessä, Velhon tarjotessa vaihtoehtoja pakenemisen ja taistelun välillä, Dorothy valitsee taistelun. Hän ei itke, ei haikaile kotiin, korkeintaan kehoittaa kissaansa käyttäytymään paremmin ja olemaan syömättä pikkupossuja.

Dorothy and the Wizard in Oz muistuttaa kovasti rakenteeltaan Ozin velhoa. Tuttuun tapaan kumppanukset joutuvat luonnonmullistuksen myötä vieraaseen maailmaan ja siellä kuljetaan eriskummallisesta maasta toiseen, vaaroja kohdaten ja lopussa päädytään tietysti Oziin, jossa kohdataan taas vanhat, edellisistä kirjoista tutut ystävät. En tiedä onko syynä se, että olen nyt rutkasti vanhempi kuin viimeksi Oziin palatessani mutta minusta tässä kirjassa oli jonkinlaista välityön makua. Tuntui siltä että kirjassa toisteltiin vanhoja, hyväksi havaittuja teemoja ja tarinakaan ei ollut niin yhtenäinen ja vahva kuin Ozin Velhossa. Varsinkin puolivälin jälkeen oleva osio, jossa Dorothy ystävineen on Ozissa tuntui jonkin verran täytteeltä, aivan kuin Ozin vierailu olisi ollut pakollinen tarinaan lisättävä täyte. (Tunnen itseni vähän huonoksi ihmiseksi arvostellessani tätä kirjaa näin.)  Kokonaisuutena pidinkin nostalgiasta jonka kirjan lukeminen toi mieleeni ja nautin Baumin mielikuvituksesta ja huumorintajusta, mutta jäin silti kaipaamaan kirjan juonelta enemmän. 

(Työtapaturma L.Frank Baumin tyyliin eli kuinka päädytään pään syvyyksiin vahingossa.)
"On earth I was a manufacturer of Imported Holes of American Swiss Cheese, and I will acknowledge that I supplied a superior article, which was in great demand. Also I made pores for porous plasters and high-grade holes for doughnuts and buttons. Finally I invented a new Adjustable Post-Hole, which I thought would make my fortune. I manufactured a large quantity of these post-holes, and having no room in which to store them I set them all end to end and put the top one in the ground. That made an extraordinary long hole, as you may imagine, and reached far down into the earth; and as I leaned over it to try to see to the bottom, I lost my balance and tumbled in."

Gutenberg project, 1908

Lakimiehet /John Grisham

Olen tainnut lukea jokaisen John Grishamin kirjan, nekin, jotka eivät olleet erikoiset hyviä. Viime vuosien aikana kirjailija on mielestäni alkanut toistaa itseään ja kirjoista onkin puuttunut se kipinä ja jännite, joilla esimerkiksi Firma ja Aika tappaa vakuuttivat lukijat. Viime vuonna ilmestynyt Tunnustus kuitenkin vakuutti ja siksi odotinkin innolla uutta Grishamia. Lakimiehet kuitenkin jätti minulle ristiriitaisen olon, sillä vaikka kirjailijan teksti onkin tutun sujuvaa ja miellyttävää ja henkilöhahmot värikkäitä ja kiinnostavia, jää juoni ennalta-arvattavaksi ja taka-alalle.

Suuren lakifirman syövereissä työskentelevä David on uupunut ja hermoromahduksen partaalla. Mies on painanut työssään pitkää päivää viisi vuotta ja vaimo toivoisi että puoliso kävisi kotona muutenkin kuin nukkumassa. Tutkinnostaan huolimatta David ei ole koskaan oikeussalissa käynytkään, hänen työnsä on käydä läpi loputtoman tuntuisia kirjelmiä ikkunattomassa huoneessa. Joten eräänä päivänä David lähtee työpaikaltaan, vetää päänsä baarissa täyteen ja päätyy muutaman mutkan kautta Finley & Figgin, kahden miehen ambulansseja jahtaavaan firmaan, joka kituuttaa eteenpäin. Tilaisuus kolkuttaa ovelle ja Finley&Figg lähtevät koettamaan onneaan ryhmäkanteiden miljoonia lupailevaan maailmaan.

Lakimiehistä puuttuu Grishamin luoma jännitys, kirja on oikeastaan aika leppoisa ja vähän ennalta-arvattavakin teos. Viihteenä kirja ei kuitenkaan ole yhtään hullumpi, vaikka Lakimiehet onkin pehmeämpää Grishamia, mutta nautinkin kuitenkin Davidin ja ennenkaikkea hänen uusien työtovereidensa kuvauksesta. Wally, Oscar ja Rochelle ovat mielenkiintoisia ja värikkäitä hahmoja, joita Grisham kuvaa pilke silmässä. Tämä jäikin minulle keskitason kirjaksi - luin, olin kohtuullisen viihdytetty, mutta unohtumaton lukukokemus tämä ei ollut.

Ovi oli auki, ja Rochelle kuunteli jokaista sanaa, tosin tämä nimenomainen keskustelu alkoi käydä hiukan tylsäksi.
Wally puhui hiukan kovempaa. "Me voimme hankkia muutaman tapauksen, lyöttäytyä yhteen ryhmäkanneasiantuntijoiden kanssa, tarjota heille siivun kakusta, hyötyä heidän kustannuksellaan kunnes juttu sovitaan, minkä jälkeen me saamme rekkalastillisen rahaa. Helppoa rahaa, Oscar."
"Vaippaihottumista, vai?"
"Okei, se ei toiminut. Mutta nämä sähkölamauttimet ovat kultakaivos."
"Taas yksi kultakaivos,Wally?"
"Jep, minä todistan sen."
"Teepä niin."

PS. Nappaan tästä So American -haastetta varten Arkansasin osavaltion.

WSOY, 2012
Sivuja: 349
Alkuteos: The litigators
So American: Arkansas

Happy family / David Safier

Helppoa lukemista lukujumiin. Riittävän hauskaa ja omassa kohellusfiiliksessään sopivan rentoa. Vakavalla ja kovin kriittisellä mielellä tätä ei kannata lukea, mutta huonoon tuuleeni ja sateiseen päivään tämä sopi kuin nyrkki silmään. Pidin David Safierin edellistä kirjaa, Huonoa karmaa, leppoisana ja helppona välipalakirjana ja siksi päätinkin tarttua Happy familyyn.

EmmaWünschmannin pyörittää pientä kirjakauppaa tappiollisesti ja ajattelee kaiholla kustannustoimittajan uraa, josta hän luopui perustaakseen perheensä. Perheen, joka nyt vaikuttaa niin kovin epätyydyttävältä. Aviomies-Frank on työnarkomaani, joka kaikessa väsymyksessään on muuttunut tunteettomaksi ja tylsäksi, teini-ikäinen Fee vain tappelee äitinsä kanssa ja tekstailee pojille. Perheen nuorin, Max, on älykäs ja pelokas, koulukiusattu poika, joka äitinsä harmiksi eristäytyy muista ihmisistä. Perhe on hitaasti ajautumassa erilleen kunnes eräänä kohtalokkaan iltana Wünschmanneilla käy todella onni. Emma suututtaa noidan, joka muuttaa naamiaispuvuissaan olevan perheen oikeiksi hirviöksi. Kuinka Frankensteinin hirviön, vampyyrin, muumion ja ihmissuden elämä alkaa luistaa ja muuttuuko perhe koskaan entiselleen?

Happy family on melko samanlainen kuin Huono karmakin, joskin nautin ehkä enemmän Huonon karman nokkelasta perusasetelmasta, jossa nainen yrittää jälleensyntymän keinoin löytää tiensä takaisin perheensä luokse. Ja perheestä on kyse tälläkin kertaa. Vaikka kirjan viesti onkin kaunis, se jää kaiken hirviörymistelyn alle. Safier päästää koko perheen vuoronperään ääneen, mikä jonkin verran elävöittää tarinaa vaikka kertojanäänet eivät eroakaan toisistaan kovin paljon, lukuunottamatta Frankia, joka uudessa olomuodossaan kommunikoi vain muutamien äänteiden ja piirrosten kautta.

Kokonaisuutena kirja oli, jälleen kerran, leppoisa ja ihan rentokin kirja. Kirjan perusidea, perheen muuttaminen hirviöiksi, tosin ei ihan iskenut minuun, olisin kaivannut sittenkin ehkä jotain todellisempaa tai uskottavampaa. Kirja saattaisi ehkä sopia paremminkin nuorten luettavaksi vaikka siinä hiukan pimpelipompelista ja marin poltosta puhutaankin.

"Ja hänellä on valtava pimpelipompeli", Cheyenne jatkoi, "kuin jokin syvänmeren olio."
"Syvänmeren olio?"
"Sellainen kuin Jules Vernen kirjoissa."
"Brr", oli ensireaktioni moiseen vertaukseen.
"Ei, ei mikään brr", hän virnuili, "vaan jippii!"
"Jippii?" kysyin.
"Tai jabadabaduu."
"Sitten mielummin jippii."
"Niin Draculakin sanoi."
Karkoittaakseni alastoman Draculan ja hänen syvänmerenolionsa mielikuvitusvuoteestani katsahdin olkani yli Frankiin. Hän kuorsasi ja oli valitettavasti vähemmän viettelevä näky.

Bazar, 2012
Sivuja: 314
Alkuteos: Happy Family
Saatu arvostelukappaleena.

Punaisten lyhtyjen kaksoset / Martine ja Louise Fokkens

Olin pongannut Punaisten lyhtyjen kaksoset aikaisemmin paristakin eri blogista ja kirja oli herättänyt uteliaisuuteni erikoisen aiheensa takia - se nimittäin kertoo tositarinan Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella prostituoituina työskentelevistä kaksosista. Kaksoset ovat varsin kuuluisia ja heistä on tehty kansainvälisessä levityksessä oleva dokumenttikin, Meet the Fokkens.

Minun mielikuvani prostituoidun työstä olivat erilaiset kuin Martinen ja Louisen kertomukset antavat ymmärtää. He aloittivat uransa punaisten lyhtyjen alueella 1960-luvun alkupuolella, nyt työvuosia on kertynyt jo puoli vuosisataa. Nyt jo 70-vuotiaista kaksosista Louise, eläköityi kaksi vuotta sitten, mutta Martine jatkaa edelleen ammatissa.

Kirja päästää molemmat kaksoset ääneen vuoronperään, Martine kertoo nykypäivästä, omasta prostituoidun arjestaan, Louise taas kuvaa muistojensa kautta siskosten päätymistä alalle ja työn arkea menneinä vuosikymmeninä. Tarinaan mahtuu tietysti asiakas jos toinenkin, mutta ovatpa sisarukset tavanneet myös valepukuisen prinsessa Beatrixinkin.

Tästä kirjasta kirjoittaminen tuntui aika hankalalta. Minun saamani tv:stä ja kirjallisuudesta saamani mielikuvat olivat melkoisessa ristiriidassa Fokkensin sisarusten arkipäiväisen ja jotenkin oudon leppoisan kuvan välillä. Näille naisille maksettu seksi on arkea siinä missä ruokaostostenkin teko. Kirjassa ei revitellä työn yksityiskohdilla mutta lukijalle ei myöskään tarjota kovinkaan laajaa kuvaa siskosten luonteesta tai tunteesta, mikä jäi häiritsemään minua. Kun sisarukset esimerkiksi kuvaavat ensimmäistä päiväänsä bordellista, kaikki tuntuu melkoisen mutkattomalta, ihan niinkuin ensimmäiseltä työpäivältä missä tahansa työpaikassa. Mutta kun työnä on oman ruumiin myyminen, voiko siihen suhtautua noin mutkattomasti? Tietysti ajat ovat muuttuneet siskostenkin alalla, se käy kirjastakin selvästi esille.

Kirja on mielestäni juuri sopivan pituinen, se onnistui pitämään mielenkiintoni loppuun saakka yllä. Kovin paljon pidempään en ehkä olisi jaksanut kyllästymättä, sillä jossain vaiheessa siskosten panotarinat alkovat minusta jo vähän toistaa itseään. Ehkä se tietyllä tavalla kuvaakin koko alaakin, puoleen vuosisataan mahtuu varmasti monta samantyyppistä asiakastakin.

Lähdin korkeakorkoisissa kengissäni Nieuwendijkiä kohti. Näin, että kadulla oli paljon väkeä ja tunnelma oli huoleton. Kun kävelin Warmoesstraatia Rokin-kadun suuntaan, vastaani käveli vakituinen asiakkaani. Me lähes törmäsimme toisiimme.
"Marie!"
"Hei, Rinus, mitä kuuluu? Minne olet menossa?"
"Olin tulossa sinun luoksesi."
"Sepä hauskaa. Palaan pian takaisin, haen vain ensin leivonnaisia."

Minerva, 2012
Sivuja: 208
Alkuteos: Ouwehoeren : verhalen uit de peeskamer
Kirjasta lisää: Villasukka kirjahyllyssä, Uppoa hetkeen

Kaikella on hintansa / Lotte ja Søren Hammer

Joskus lukuhaasteet vievät lukijan ihan uusiin paikkoihin ja tarjoavat yllättäviäkin löytöjä. Niin kävi tällä kertaa. Tuskailin jo paksun kirjastokasani kanssa kun silmiini osui vielä Lotte  Søren Hammerin kirjoittama jännäri Kaikella on hintansa. Normaalisti olisi jättänyt kirjan ehkä hyllyyn, koska muutakin luettavaa oli jo enemmän kuin tarpeeksi mutta viittaus Grönlantiin sai minut kääntämään pääni, sillä tuolle saarelle en ole vielä ehtinyt Kaunokirjallisen maailmanvalloituksen lippua pystyttämään. Odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla tämän kansikuvan perusteella valitun kirjan suhteen, mutta joskus sitä vain yllättyy iloisesti. Kansien välistä löytyi nimittäin tehokas ja ihan vetäväkin juonipainotteinen jännäri!

Kun Tanskan ympäristöministeri, Saksan kansleri ja joukko toimittajia ja tiedemiehiä lentää helikopterilla Grönlannin jäätikköjen yllä ihmettelemässä ympäristön lämpenemisen aiheuttamia tuhoja, kun he törmäävät järkyttävään näkyyn. Jäätiköltä, keskeltä ei mitään, löytyy naisen ruumis. Rikosylikomisario Konrad Simonsen saa pian kutsun tälle epätavalliselle rikospaikalle ja tiimi alkaa selvittää kaksikymmentä vuotta vanhaa murhaa. Arkistojen kätköistä alkaa löytyä tapauksia, joissa yhdistävänä tekijänä on mm. uhrien ulkonäkö - kuka tappaa kauniita tummahiuksisia naisia?

Luin kirjan loppuhuipennusta yksin kotona, myrskyisenä iltana (erittäin sopiva hetki dekkarille!) ja tempauduin jännitykseen mukaan niin, että taisin hypätä sohvalta ylös puhelimen yllättäen soidessa. Joskus on lohdullista blondi... Kirja on toimiva jännäri ja vaikka sen juoni onkin melko perinteistä sarjamurhaajahuttua, se toimii oikein mukavasti. Kaikella on hintansa on kirjasarjan toinen osa ja tämä mielestäni näkyi hiukan häiritsevästi myös tekstissä, sillä välillä tuntui siltä kuin kirjailijat olisivat olettaneet Simonsenin tiimin ja heidän henkilöhistoriansa olevan jo lukijalle tuttuja.

Kaikella on hintansa oli kaikin puolin kelpo dekkari ja uteliaisuuteni heräsi myös aikaisempien kirjojen suhteen, joten laitoinkin jo Saastoista tilauksen kirjastoon. Uuden hyvän kirjan löytäminen on aina iloinen asia ja kun saa vainun hyvästä kirjasarjasta, sitä kannattaa seurata kuin vihikoira konsanaan! Vaikka kirjailijat ovatkin tanskalaisia, on Grönlanti yksi kirjan tärkeistä tapahtumapaikoista ja siksi annankin itselleni luvan napata uuden maan Kirjallisessa maailmanvalloituksessa. Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa hyödynnänkin kuitenkin kierosti kirjailijoiden tanskalaisuutta ja kirjaan itselleni pisteen sieltäkin.

Suomalaisetkin ovat edustettuina tässä dekkarissa!
"Mies mietti epäluuloisen näköisenä.Viimein hän sanoi: -Hän oli suomalainen ja hän matkusti edestakaisin Tanskan ja Ruotsin väliä. Hän ei ollut tärkeimpiä alaisiani.
- Kuriiriko?
Mies nyökkäsi.
- Miksi hän sitten kävi sinun luonasi?
Mies vastasi maireasti:
- Hän oli kaunis. Mikä hänen oikea nimensä oli?
- En muista. Suomalaisilla ei ole nimiä, vain kirjaimia satunnaisessa järjestyksessä."

Bazar, 2012
Sivuja: 475
Alkuteos: Alting har sin pris
Kirjasta lisää: Kirjainten virrassa
Kirjallinen maailmanvalloitus: Grönlanti

Terveiset Kutturasta / Mikko-Pekka Heikkinen

Näin Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä halusin ehdottomasti blogata kotimaisesta kirjasta ja Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta on aivan oivallinen kirja juuri tälle päivälle! Olen hihitellyt kirjan kanssa bussissa ja pyöritellyt silmiäni etelän urpojen meiningille vaikka itsekin olen yksi heistä. (Hei, kenen pitää päivittää blogia kesken sotimisen?! Hei oikeesti jätkät!) Hauskan lisäksi kirjassa on myös ihan oikeasti tärkeää asiaa ja sellaisessa paketissa, jossa se saattaa mennä meille city-kaneillekin alas.

Terveisiä Kutturasta -kirjassa Suomi on sisällissodan partaalla. Pohjois-Suomi on kyllästynyt Helsingin vuosia jatkuneeseen sortoon, jossa Lappi hiljalleen yritetään kuristaa hengiltä, vieläpä aivan laillisin keinoin. Ja kun etelä-Suomi alkaa rajoittaa Kiinan malliin kaupunkiin muuttoa, on se viimeinen pisara. Pohjois-Suomi julistautuu itsenäiseksi valtioksi ja eduskunta vannoo taltuttavansa pohjoisen jukuripäät ja liittävänsä Suomineidon pään takaisin paikalleen. Alkaa sota.

Kirjan päähenkilöinä ovat saamelaisten mystinen johtaja Oula, Keskisuomalaisen toimittaja Aino, joka sattuman kautta päätyy raportoimaan tapahtumien keskipisteeseen sekä Jesse, etelä-Suomen paljon sotaelokuvia nähnyt sankari. Tästä kolmikosta koin juuri Jessen läheisimmäksi itselleni, samaan tapaan ehkä minunkin elämäni traumaattisimpiiin koettelemuksiin kuuluu avotilan istumajärjestyksen muuttaminen. Joukoistaan poiketen Jesse on yksi harvoja, joilla, kiitos sotakirjojen - ja elokuvien, on jonkinlainen käsitys sodankäynnistä, mutta olepa siinä komentajana tositv:n kasvattamille city-jätkille, joille pohjoinen tulee antamaan kylmää kyytiä. Jotain samaa on myös pohjoisen pojassa Oulassa ja etelää puolustavassa Jessessä, miehiä yhdistää selkeästi kaipuu siihen vanhaan kunnon aikaan, kun miehet olivat rautaa ja laivat puutaa ja kukaan paikallinen ei ollut nigga from da hood.

Kirja on tällaisen pullamössö-helsinkiläisen mielestä hauska ja ajatuksia herättäväkin, en tiedä kuinka pohjoisempia seutuja paremmin tuntevat kirjan kokevat, onko Oula esimerkiksi uskottava saamelaisena. Minun korvaani ainakin särähtivät Oulan kasinosuunnitelmat, jotka toivat mieleeni samantapaisen asetelman kuin Amerikan intiaaneilla nyt on. En tiedä onko uskottavaa että mies joka toisaalta puolustaa niin Lapin elämäntapaa, uhraisi kansansa kasinoiden markkinameiningille.

Loppuaan kohden kirjan juoni tuntuu hiukan hajoavan, sodan suuri käänne tapahtuu sittenkin melkein huomaamatta ja loppukin jää avoimeksi. Olen myös kahden vaiheilla siitä, onko loppuratkaisu uskottava. Näistä pienistä puutteista huolimatta viihdyin kirjan parissa mainiosti - kirjoita lisää Mikko-Pekka Heikkinen!

Jessen joukkue väijyy vihollista poterossa.
Musiikkia. Mitä ihmettä?
Jesse tunnisti popkappaleen inhoamansa hittiradion voimasoitosta. Se säksätti naapuripoterosta, kunnes katkesi kuin seinään.
"Moimissoot. Ookoo. Aimismäoon? Novittuko tietäis. Jossain fucking maakuopas venaamas taistelunjälkeisii stressioireit. Mitä? No ei ne pöndet mitää hyökkää. Emmä oikeesti tajuu miks me tääl kykitään. Joo. Iha vitun kylmä, make no mistake. Vaik mullon sukkahousutki jalas. Hä? Lindexistä. Mä kerron joskus."
Sárenin nasaali.
Puhuu kännykkään etulinjassa. Päässä tuntuu sama kuin lapsuuden kauppareissulla, kun isä kieltäytyi jälleen hankkimasta videonauhuria.
Kristallinkirkas raivo.

Johnny Kniga, 2012
Sivut: 268
Kirjasta lisää: Taikakirjaimet, Iltaluvut

Criminal / Karin Slaughter

Olen ollut viimeisimpiin Karin Slaughterin kirjoihin pettynyt, osittain ehkä syytä tästä kirjailijaa, joka muutama kirja takaperin meni tappamaan erään suosikkihenkilöni. Olen viettänyt suruaikaa ja pitkin hampain yrittänyt sopeutua kirjan uusiin juonikuvioihin, peläten ettei Slaughterin lukemisen ilo enää koskaan palautuisi. Ja nyt tuli Criminal ja minä huomaan olevani innoissani sitä lukiessani. Mahtavaa!

Tiedän että tällä sarjalla on innokkaita seuraajia, joten yritän parhaani mukaan olla paljastamatta olennaisia juonenkäänteitä. Kerrottakoon silti, että tässä kirjassa päästään sukeltamaan niin Will Trentin, Amanda Wagnerin ja Evelyn Mitchellin menneisyyteen kun Karin Slaughter valottaa lukijoilleen Willin taustaa. Kirja liikkuu niin nykyajassa kuin 1970-luvulla, jossa Evelyn ja Amanda ovat nuoria etsiviä. Erään tapauksen myötä naiset päätyvät väärälle puolelle kaupunkia jututtamaan huumeita käyttävää prostituoitua. Tyttö kertoo muiden asuintovereidensa kadonneen ja jokin herättää Amandan epäilykset.

Kirjan päähenkilöksi nousee Amanda, joka aikaisemmissakin kirjoissa on vaikuttanut melkoisen kiinnostavalta tapaukselta. Melkoinen rämäpää on myös Faith Mitchellin äiti Evelyn! Suuri osa kirjan viehätystä onkin tuttujen henkilöiden taustan valoittuminen, joka selittää paljon mutta ei onneksi liikaa. Itse rikoskin on kyllä Slaughterin tyyliin karmiva!

Tuttujen henkilöiden historian ja itse tapauksen ohella kirjan vahvinta antia on Slaughterin kuvaus niin naisiin kuin afroamerikkalaisiinkin kohdistuva syrjintä. Olen itse elänyt niin onnellisena ajankohtana ettei minuun ole kohdistunut syrjintää tai vähättelyä, toisin on varmasti ollut joillakin aloilla 1970-luvulla. Vaikka Amanda ja Evelyn ovatkin vain fiktiivisiä henkilöitä, aika ajoin suorastaan suutuin kokemansa kohtelun takia. Hyvä että maailmassa on ollut niitä naisia, jotka ovat raivanneet meille muille tietä eteenpäin saamastaan kohtelusta huolimatta.

"You gals just watch. Think you´re hot shit because they let you go on the academy, gave you a badge and a gun. Mark my word. They only let you climb high enough so it breaks your back when you fall."

Century, 2012
Sivuja: 436

Budapestin varjot / Vilmos Kondor

Helsingin kirjamessujen teemamaana on tänä Unkari ja siksi näin messuja ennen pitää lukea vähän unkarilaista kirjallisuuttakin. Minua kiinnostuin erityisesti Budapestin varjoista luettuani sen olevan dekkari film noir -hengessä, jostakin syystä juuri nyt tuo aika ja maailma kiehtoo minua kovasti. Tiedättehän, varjoisia kujia, kohtalokkaita naisia ja miehiä, ilmassa jonkinlainen lopullisuuden tuntu...

Kirjan päähenkilönä on  rikostoimittaja Zsigmond Gordon, joka elää vuoden 1936 Budapestissä. Fasismin uhka nostaa jo päätään, nuori juutalaisnainen löytyy murhattuna. Naisen oletetaan olevan prostituoitu, mutta millaisella prostituoiduilla on käsilaukussaan juutalaisnaisten rukouskirja?

Suurista odotuksistani huolimatta en oikein päässyt kiinni Budapestin varjoihin. Liekö lukujumi häirisemässä mutta vaikka kirjassa olikin kaikkea sitä mitä olin toivonutkin, en silti ollut vaikuttunut. Ymmärsin, mutta siltikin tuntui etten ymmärtänyt ihan kaikkea mitä sanottiin rivien väleissä. Myös puutteelliset tietoni Unkarin poliittisesta historiasta ja viihdemaailmasta ovat saattaneet olla syynä, sillä kirjailija mm. kuvaa henkilöidensä ulkonäköä sanomalla häntä kuuluisan näyttelijän Artúr Somlayn näköiseksi. Kondor kyllä kuvailee henkilöitään ja maisemia sinänsä eloisasti, mutta huomasin silti kompastelevani viittauksiin minulle tuntemattomista henkilöistä. Kuten Zsigmond Gordonin tyttöystävä Krisztinakin, minäkin tunsin olevani hiukan hukassa Gordonin parissa. Hän ymmärsi enemmän varsin vähistäkin vihjeistä, mutta lukijalle ei kovin montaa vinkkiä jaettu.

Olen kahden vaiheilla tämän kirjan kanssa. Haluaisin pitää siitä ja Budapestin varjoissa olikin mm. hienoa tunnelmaa, mutta minun ongelmakseni muodostui varsinaisen mysteerin toteutus. Minun tyyppiseni lukija haluaa olla itse mukana ratkomassa mysteeriä eikä vain arvailla sitä mitä päähenkilö on keksinyt.

"Berliininaukiossa oli jotakin omalaatuista vetovoimaa, sen tunnelmaan kuului kiihkoa, ainaista ihmisten paljoutta, taukoamatta kolisevia, kelloa kilisyttäviä raitiovaunuja, päiväsaikaan huutelevia taksinkuljettajia, poliisin pillin vihellystä, vuokrahuoneista naapurin kaljakapakkaan kulkevia virkamiehiä, köyhiä maalaispoikia ja vaimonsa jättäneitä miehiä."

Tammi, 2012
Sivuja: 296
Alkuteos: Budapest noir
Saatu arvostelukappaleena.

Kolmikulma / Karo Hämäläinen

Minun sydämessäni on heikko kohta finanssitrillereille, mikäpä olisikaan jännittävämpää kuin miljoonien eurojen pyörittelyn ympärillä tapahtuvat juonittelut. Luin viime vuonna Karo Hämäläisen Erottaja-trillerin ja jäin koukkuun! Hämäläisen teksti koukutti ja ammattitaitoinen teksti tarjosi maallikolle mahdollisuuden kurkistaa rahoitusmaailman syövereihin. Ja jos Erottaja tuntui ajankohtaiselta niin Kolmikulman innoitusta tuskin tarvitsee etsiä lehtien otsikoita kauempaa...

Kolmikulma keskeisenä teemana Euroopan unionin finanssikriisi. Kuvitteellinen Hellenian valtio nimittäin on rahoitusvaikeuksissa, valtion lunastamien lainojen korot nimittäin ylittävät sen korot. Maan päämies kääntyy unionin johtajin puoleen mutta mukana on muitakin pelaajia...

Kirjan kertojina vaihtelevat niin raskaan vastuun saanut Conrado Iliades kuin salaperäinen Irene Adler (viittaus kuuluisampaan kirjalliseen Irene Adleriin ei liene sattumaa?) kuin rapakon takaa kotimaahan saapunut rahantakoja Ilari Rautamies. Tarina kulkeekin mukavasti eteenpäin kolmen kertojan avulla ja  Hämäläinen antaa jokaiselle heistä mukavasti toisistaan erottuvan äänet. Erityisen hyvin hän onnistuu tavoittamaan juuri Ilarin äänen, miehen joka älykkyydestään ja varallisuudestaan on jotenkin juntti. Ilari on aito, ärsyttävä, nokkela ja jopa vähän hauskakin.

Kolmikulma oli herkullinen ajatusleikki varsin ajankohtaisista tapahtumista. Kirja on melkoisen napakka pakkaus toimintaa, juonittelua - ja tietysti rahaa! Olen Kreikan rahoituskriisiä seuratessani miettinytkin että aiheesta löytyisi aineksia niin trilleriin, tragediaan kuin farssiinkin ja ilahduin huomatessani että Karo Hämäläinen oli tarttunut aiheeseen. Lopputulos onkin vallan mainio, on kuin Ilkka Remes tapaisi Tuomas Vimman kansainvälisen rahoitusyhtiön lasin ja teräksen täytteisessä toimistossa. Tätä lisää!

"Realiteetit ovat kääntyneet niin, että sata on mahdottomuus. Euroopalla ei ole varaa siihen. Kaikki tietävät sen. Markkinat tietävät sen.
On kyse euron, euroalueen ja EU:n eloonjäämisestä.
Hellenia on pelastettava.
Politiikot pyristelevät kaikin keinoin eroon Etelä-Euroopan maita koskevista kysymyksistä. Oppositio on teroittanut lyömäaseensa, joista mahtavin on: pankit on saatava vastuuseen. Valtaapitävien poliitikkojen olisi löydettävä keino, joilla he ratkaisisivat euro-ongelmat ja voisivat sanoa, että kansalaisten sijaan kärsijöitä ovat kasinopeluripankit, taivaita tavoittelevat Manhattanin, Frankfurtin Financedistrictin ja Lontoon Cityn pukuherrat Phantomeissaan ja Maybacheissaan."

WSOY, 2012
Sivuja: 369

Punainen puutarha / Alice Hoffman

Alice Hoffman on nimi, jonka yhdistän taianomaiseen kirjoittamiseen ja pikkukaupunkien elämään. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin vain kaksi teosta, elokuvaksikin muunnetut Noitasisaret, johon rakastuin aikoinani tulisesti ja Kettumäen, josta on jäljellä enää vain haaleita, mutta silti positiivisen sävyisiä mielikuvia. Ja kun kirjan takakansi kutkuttavasti lupaa kertoa taianomaisesta puutarhasta, josta etsivä voi löytää totuuden - oli tämä kirja pakko lukea!

Punainen puutarha on kertomuskokoelma, jonka tähtenä on oikeastaan Blackwellin kaupunki. Tarina alkaa 1700-luvun loppupuolelta kun sinnikäs Hallie Brady ja kourallinen muita uudisraivaajia päättää perustaa uuden kotinsa pienelle maapalalle, joka sijaitsee vuoren juurella, lähellä jokea jossa kasvaa ankeriaita. Ensimmäinen talvi on ankara, mutta pieni siirtokunta selviytyy ja aloittaa rakennustyöt. Vuosien kuluessa kaupunki kasvaa ja muuttuu, Hallien jälkeläiset rakastavat ja pettyvät. Vaikka vuodet, jopa vuosisadat kuluvat, pohjimmiltaan ihmisten elämän ydin silti säilyy samana, vain ulkoiset puitteet muuttuvat.

En kirjaan tarttuessani tiennyt kyseessä olevan kertomuskokoelma ja siksi hiukan arastelinkin kirjaan tarttumista, sillä olen kehno lukemaan lyhyitä tarinoita. Halusin ottaa Punaisen puutarhan kanssa oman aikani ja lukea sen rauhallisesti. Se kannatti. Nautiskelin kirjan muutamia kertomuksia kerrallaan ja annoin niille aikaa pyöriä mielessäni. Vanha vikani, uteliaisuus, jäi tosin taaskin vaivaamaan, olisin halunnut kovasti tietää monesta Blackwellin asukkaasta enemmänkin kuin sen pienen murusen, jonka Hoffman tarjoili, niin kiinnostavia tapauksia on kirjailija onnistunut luomaan. Mitä esimerkiksi tapahtuikaan Hallielle, naiselle, joka on lähes yksinään vastuussa koko kaupungin perustamisesta tai tytölle, joka katosi Haamun yönä? Jossain vaiheessa rupesin jo harkitsemaan sukupuun piirtämistä kaupungin henkilöistä, vain saadakseni lisää selvyyttä siihen, miten kenenkin sukulinja jatkui.

Hoffmanin teksti on kaunista ja kirjan tunnelmat mystisia ja haikeita ja vähän katkeransuloisiakin. Minusta Punaisen puutarhan lukeminen sopikin hyvin syksyyn, hetkeen jossa hyvästellään kesä. Hoffmanin tyyliin on taianomaisuus on tietty taianomaisuus tarinoissa jatkuvasti läsnä, usein pieninä sattumuksina tai menneisyyden legendoina, jotka elävät pikkukaupungin perimätietona. Oma suosikkini kirjan tarinoista taitaakin olla Kesätön vuosi, jossa eräs surullinen legenda saa alkusa.

Lopuksi on aivan pakko kehua kirjan kaunista kantta, jota allekirjoittanut on ihaillut ja hivellyt useamman kuin kerran. Ihana!

"Billy on vakaa mies, sanoi Sara minulle, kuin kallio. Olin vasta lapsi, mutta mieleni teki sanoa, ettei ihminen ole mikään kivi tai kallio. Itse olisin asettanut etusijalle miehen, joka on kuin joki, ripeä ja vaihteleva, alati yllätyksellinen."

Gummerus, 2012
Sivuja: 292
Alkuteos: The Red Garden
Kirjasta lisää: Lumiomena, Sonjan lukuhetket
Saatu arvostelukappaleena.

The Queen's Vow / C.W. Gortner

Lähde: cwgortner.com

Yritän hiukan hillitä Tudor-maniaani lukemalla vaihteeksi jostakin toisesta ajankohdasta ja maasta. Ihan kauhean kauas en lähtenyt, sillä päädyin lopulta 1400-luvun lopun Espanjaan. (Ja pieni linkki Tudoreihinkin onneksi löytyy, sillä kirjan päähenkilö, Isabella, on Katarina Aragonialaisen äiti.) Meno tässäkin hovissa on onneksi vauhdikasta, vaikka se jokin ehkä jäikin tästä kirjasta puuttumaan.

Eletään vuotta 1400-luvun loppupuolta ja Isabella Kastilialainen on teini-ikäinen neito. Hänen velipuolensa Enrique, jota on impotentiksikin kutsuttu, on vihdoinkin saanut perillisen, pienen Joannan. Lapsen isyydestä kuitenkin liikkuu hurjia huhuja ja Isabelle ja Alfonso-veljensä huomaavat olevansa pian myös poliittisen valtapelin keskiössä. Hovissa Isabella tapaa myös Aragonian prinssin, nuoren Fernandon, joka jää prinsessan ajatuksiin - ja loppu onkin jo historiaa.

Vaikka kovasti olenkin historialliseen fiktioon mielistynyt, The Queens Vow jätti minut ristiriitaisiin tunnelmiin. Isabella itsessään on mielenkiintoinen nainen, silti huomasin hetkittäin pitkästyväni hänen seurassaan. Pahimmillaan Gortnerin tarina on täynnään pakenemisia, piirityksiä, mutkikkaita sisäpoliittiisia kiemuroita ja sitä kuinka Isabella odottaa tai saa viestin Fernandolta, joka mesoaa ympäri nykyistä Espanjaa sotimassa. Tämä voisi olla kiinnostavaa mutta onkin pidemmän päälle aika tylsää ja ehkä tässä onkin historiallisen fiktion haaste - pitää muistaa että joskus historialliset faktat voivat osoittautua turruttaviksi lukijalle, mutta kuinka paljon tapahtunutta sitten uskaltaa muuttaa jos halutaan pysyä uskollisena faktoillekin? Tässä kohdin Gortner on ehkä luottanut poliittisten juonien kiehtovuuteen ja mennyt ainakin minun kohdallani metsään.

Be brave, Isabella. Wait for me.

Minun makuuni Isabella oli ehkä hiukan turhankin kunnollinen sankaritar, enkä tiedä jaksanko ihan uskoa kuninkaallisen parin rakkauden syttyneen muutamissa päivissä ja kantaneen useiden vuosien eron yli. Vaikka Isabellan elämäntarina sinänsä onkin kiinnostava, se ei jostain syystä sytytä minua. Isabella on kuvattu liian nöyräksi ja siloiseksi henkilöksi tuntuakseen minun makuuni mielenkiintoiselta ja jotenkin epäilen myös ettei noin kiltti ja nöyrä nainen olisi elämässään saavuttanut sitä mitä hän. Toki kirjailija mainitsee muutamassa lauseessa Isabellan hurjan temperamentin mutta se ei vielä ihan riitä luomaan persoonallisuutta tälle aika kaksiulotteiselle kuningattarelle. Minusta kirjan ehdottomasti kiintoisin henkilö olikin Isabellan paras ystävä, Beatriz de Bobadilla, joka lupsakasta nimestään huolimatta oli tulinen ja suorastaan moderni pakkaus.

Isabellan lapsista olisi mielenkiintoista lukea lisääkin, pikainen wikipedian selaus paljastaa perheen muiden ajan kuninkaallisten tavoin harrastaneen politikointia avioliiton keinoin. Esikoinen Isabel mm. avioitui ensimmäisen puolisonsa kuoltua tämän valtaistuimelle nousseen sedän kanssa ja Isabel kuoli lapsivuoteeseen, otti samainen setä vaimonsa nuoremman sisaren puolisokseen. Sisarusparvesta Katarina Aragonialaisen ohella tunnetuin taitaa olla Joanna, joka sai myös valitettavan liikanimen hullu.

Ihan vain nipottaakseni on pakko sanoa että kansi hiukan häiritsi, sillä vaikken historiallisten asujen asiantuntija olekaan, olen aika varma siitä että Isabellan aikana ei tuollaisia pukuja käytetty. Tämä on varmaan ihan turhaa mutinaa, mutta olisin pitänyt enemmän historiallisesti oikeammasta kannesta...

(Isabella synnyttää esikoisensa, Isabelin)
"I scarcely remember the next fourteen hours. The midwife and her crones hovered around me as I reclined, groaning, upon an open-seated birthing stool in an overheated chamber smothered in herbal vapors and the sourness of my own sweat and urine. I asked for a silk veil be placed over my face, so no one could see my grimace. The pains were strong but not too much so. I was still in a state to consider my dignity. I began to recite prayers to the Virgin who succors women in their hour of delivery, but as the time passed and the pain squeezed me in an inescapable vise, my prayers fractured, replaced by breathless pleas."

Ballantine Books, 2012