November Rain

Lokakuu meni ihan siivillä! Juuri suunniteltiin Berliinin reissua ja tässä sitä ollaan. Marraskuussa. On pimeää ja koleaa, olette ehkä huomanneetkin. Huomaan ajattelevani: "Viisi kuukautta ja sitten taas helpottaa." Hmm. En ole talvi-ihmisiä, vaikka olen kyllä yrittänyt opetella sellaiseksi, toistaiseksi tuloksetta, katsotaan kuinka tulevana talvena käy...

Lokakuussa lukeminenkaan ei oikein sujunut - saldoksi jäi 15 kirjaa (joista tosin yksi oli lastenkirja) ja kaksi sarjakuvaa. Luettuja sivuja tuli 5035, reilusti heikommin kuin syyskuussa. Luettuja sivuja kirjaa kohden on vain 335, kirjani vain lyhenevät. (Ehkä seuraavaksi pitäisi ottaa vuoroon joku kunnon tiiliskivi?) Englanniksi luin neljä kirjaa, se taitaa olla tavallinen saldoni. Onneksi kirjaston hyllyistä löytyi taas mukavia löytöjä, kuukauden parhaiksi valinnoiksi nousivat tällä kertaa Leonie Swannin Murha laitumella, John Grishamin Tunnustus ja Rosamund Luptonin Sister.

Ja mitäs haasteille kuuluu? Maailmanvalloitus etenee hitaasti, lokakuussa käväisin kirjallisesti vain Saksassa. Totally British toisaalta eteni oikein hienosti - sain lokakuun aikana kerättyä puuttuvat kolme pistettä ja voin nyt kuitata haasteen suoritetuksi! Mukava tunne. Yllättävää huomata että chick-lit -kategoria oli oikeastaan kaikkein vaikein minulle, Himoshoppaajat ja Bridgetit on luettu ja uusia yhtä rakkaita ihanuuksia en ole löytänyt. Paras kategoria - se helpoin - oli Royal Fiction, tämä ei varmaan tule yllätyksenä.

Yksi lokakuun uusista asioista oli kirjabloggarien tapaaminen, johon pääsin ihan ensimmäistä kertaa mukaan. Se sai minut miettimään myös itseäni lukijana, minä kun en ole sanojen ammattilainen, vain rakastunut amatööri enkä siis ehkä olekaan osannut ajatella käännöskirjaillisuuden kuluja, alan markkinointia tms. (Olen vaan lukenut. Onnellisena ja muusta maailmasta piittaamatta.) Keskusteluista siis aukeni minulle myös tavallaan aivan uusiakin ulottuvuuksia. Tästä keskustelusta ja mm. muissa blogeissa olleista kivoista esittelysivuista versoi myös idea oman esittelysivun tekemisestä. Ehkä marraskuussa saan jotakin aikaiseksi sillä saralla.

Marraskuu odottaa harmaana. Minun kalenterissani marraskuu on yleensä kiireisin kuukausi - paljon menoa ja merkkipäiviä tulossa. Mitään erityistä teemaa en ole ajatellut, mutta arvaan että ainakin osa synttärilahjoistani on kovakantisia asioita, joissa on sivut. Mitä lie mahtavat olla?

Lokakuun luetut:

    Nalle Puh / A. A Milne
    Naapurin tyttö / Elizabeth Noble
    Luostarin varjot / C. J Sansom
    Tunnustus / John Grisham
    Mrs Fry's Diary / Mrs Stephen Fry
    The Night Bookmobile / Audrey Niffenegger
    Tanssi yli hautojen / Mika Waltari
    Murha laitumella / Leonie Swann
    Sister / Rosamund Lupton
    Luotettava vaimo / Robert Goolrick
    Kleopatra / Stacy Schiff
    Tyttöministeri / Annakaisa Iivari
    Stasiland / Anna Funder
    The Wall / Peter Sís
    Muurinylittäjä / Peter Schneider
    Sininen enkeli - Marlene Dietrich / Donald Spoto
    Afterwards / Rosamunde Lupton

Messuilua

Lauantaina minä (kuten moni muukin) lähdin kirjamessuille tekemään löytöjä, saamaan uusia lukuvinkkejä ja tapaamaan muita bloggareita. Sain mukaan kaverinkin, joka tosin ensin katseli kirjamessuja vähän kauhistuneenakin. Onneksi kaveri kuitenkin löysi pari kassillista luettavaa, itseasiassa enemmän kuin meikäläinen!

Don Rosan haastattelu

Messuilla tunnelma oli tiivis, väkeä oli välillä vähän liiankin paljon meikäläisen makuun. Kirjahullun unelma olisi päästä kiertelmään tuolla yksin. Saisi selailla kirjoja ihan rauhassa, tutkia ja vähän haaveillakin. Olisi ehkä tilaa vähän istahtaakin ja maistella ruokamessujen herkkuja ihan rauhassa. Mmm...

Mitäs messuilta jäi käteen? Ainakin nippu kirjoja. John Boynenkin näin, mutta en tohtinut käydä pyytämään nimikirjoitusta juuri hankkimaani Poikaan raidallisessa pyjamassa. Ajattelin ensin uskaltaa, sitten perisuomalainen "en mää voi kun mää oon vaan tämmönen" -ajattelu iski. Ehkä ensi kerralla? Don Rosan haastatteluakin seurasin, mutta nimmareita emme jaksaneet käydä jonottamaan - jono oli muutamaa tuntia aikaisemmin nelisenkymmentä metriä pitkä.

Jo klo 11 aikaan oli Don Rosan allekirjoituspisteelle muodostunut jonoa.

Herkkupuolellakin tuli kierreltyä, sinänsä ihana idea yhdistää ihanat herkut ja kirjat ja olihan siellä monenmoista kiusausta - suklaita, fudgea, juustoja, hilloja, salamia, sushia.. Miinuspuolena oli jälleen kerran tungos, olisi ollut ihanaa istahtaa mukavasti ja herkutella ilman hälinää ja tungosta.

Fudgea...nam...

Messuilun loppupuolella oli aika käydä kurkistamassa miltä kasvot kirjablogien näyttivät. Kyseessä oli Avaimen kirjabloggareille järjestämä tilaisuus, jossa esiteltiin kaksi syksyn uutuuksista, Annabel Lyonin Aleksanterin opettajan ja Annelies Verbeken Kalanpelastajan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsen näin mainioon tilaisuuteen mukaan - oli todella kiinnostavaa päästä kuulemaan kirjailijoiden ajatuksia teoksistaan. Molemmat kirjailijat vaikuttivat oikeasti kiintoisilta ihmisiltä.  Olin saanut aikaisemmin luettavakseni Lyonin Aleksanterin opettajan, joka tuntui hiukkasen vaikealta kirjalta. Kirjasta syntynyt keskustelu kuitenkin auttoi minua... noh, järjestelemään ajatuksiani.

Annabel Lyon (vas.) ja Annelies Verbek

Varsinainen bloggarien tapaaminen jäi kohdaltani vähän lyhyeksi, sillä minun piti rientää herra Norkun avuksi. Tämä lauantai oli nimittäin superkiireiseksi päiväksi, johon messujen lisäksi oli mahdutettu pihatalkoita ja illalliset ystäville. Tuskaillessani aikatauluongelmien kanssa ihana herraseni lupasi hoitaa niin talkoot kuin kokkauksenkin jotta pääsisin messuille pitämään hauskaa - "sä olet puhunut siitä niin paljon, se on sulle tärkeä juttu". Oli sääli jättää kiinnostava kirjakeskustelu kesken mutta sydän vaan käski mennä auttamaan kotitöissä. Ilta jatkuikin, pienen häsläyksen jälkeen oikein mukavasti, hyvän ruoan ja hyvien ystävien seurassa...

Nalle Puh / A. A Milne

Nalle Puh on yksi rakkaimmista lapsuuteni hahmoista, siksi päädyin lopulta palaamaan Puolen hehtaarin metsään ansaitakseni sen vihoviimeisen Totally British -pisteen. Lukeminen oli ihanaa, kuten aina, mutta arvostelun kirjoittaminen taas oli sitäkin hankalampaa. Niinkuin Nalle Puhia nyt voisi arvostella...

Puhista kirjoittaminen oli todellakin työn takana - mitä nyt voisin kertoa? Esitellä henkilöt? Kertoa juonesta? Kuulostaa tylsältä. Minulle tämä kirja on muistoja, ajalta jolloin en osannut vielä itse lukea, ensimmäisiä omia lukukertoja Hyvin Pienenä Tyttönä. Muistan jännittäneeni kuinka Nasu pelastettaisiin tulvasta tai siitä, kuinka metsästettiin Tärppiä. Senkin muistan että yksi lempitarinoista oli Ihaan syntymäpäivä, ylipäätään kaikki tarinat joissa Puolen hehtaarin metsän väki kokoontui juhlimaan, olivat ihania. Pienestä tytöstä oli jännää ajatella metsän keskelle katettua herkkupöytää, ilmapalloja, paketteja...

Kaikista Puolen hehtaarin metsän asukeista, minun suosikkini on aina ollut Nasu, Hyvin Pieni Eläin. En tiedä miksi lapsena pidin Nasusta, ehkä siksi että Nasu oli vaaleanpunainen, mutta näin aikuisempana pidän siitä kuinka uskollinen Nasu on ystävilleen ja kuinka rohkea ujo pikkuinen possu voi tarvittaessa olla. Niin ja pidin minä vähän Tiikeristäkin, mutta hän ei, valitettavasti, ollut mukana tässä kirjassa. Ja Ihaasta. Ja tietysti Puhista. Ja Pöllöstä joka on Viisas ja tekee hauskoja kirjoitusvirheitä. Ja... Niin, no, käsitätte jo ehkä...

Aikuiselle Nalle Puhissa on varmasti muitakin tasoja ja viestejä, mutta en osaa lukea tätä kirjaa niin, Puh-karhu on tainnut "uransa" aikana julkaista mm. uraoppaita ja jos jokinmoista filosofista teosta. Minä en vain osaa lukea tätä kirjaa niin. Minulle Puh on lapsuuteni kaveri ja sellaisena hän myös pysyykin, varmaan 80-vuotiaaksi saakka. Risto Reippaan tavoin mekin seikkailemme yhdessä ja jätämme silloin aikuisten jutut... aikuisille ja olemme vain Puolen hehtaarin Metsässä.

Niin ja voi miten minä pidän Milnen tavasta käyttää Isoja Kirjaimia. Tekisipä mieli ottaa sama tapa omaankin käyttöön... Nyt tämä pieniälyinen nainen kuitenkin laittaa koneen kiinni ja suunnistaa n. puolen hehtaarin kokoiseen messuhalliin ihastelemaan kirjoja. Ja yrittää pitää itsensä kurissa!

"Ovi avautui ja Pöllö katsoi ulos.
- Terve, Puh, hän sanoi, miten asiat ovat?
- Surkealla ja Kauhealla tolalla, sanoi Puh. Sillä Ihaa, joka on ystäväni, on kadottanut häntänsä. Ja hän on ruvennut Murjottamaan. Voisitko ystävällisesti neuvoa minulle miten löytäisin sen?
- Hmm, sanoi Pöllö. Tällaisissa tapauksissa Tavanomainen Proseduuri lienee seuraava.
- Mitä tarkoittaa Tavanomainen Prosakuuri? kysyi Puh. Sillä minä olen Pieniälyinen Karhu jolle kummalliset sanat ovat Harmi.
- Se tarkoittaa Mitä Tehdään.
- Hyvä jos se tarkoittaa sitä, sanoi Puh nöyrästi."

Sivuja: 148
Haasteet: Totally British - Children's Britain. (29/29, pisteet kasassa ja haaste suoritettu - JEEE!)

Naapurin tyttö / Elizabeth Noble

Elizabeth Noblen Naapurin tyttö muistutti minua Maeve Binchyn kirjoista, joissa oikeastaan kerrotaan monta tarinaa yhden sijasta. Naapurin tytön tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin, kaupunkiin, joka ei koskaan nuku - monien unelmien kaupunkiin. Tarinan keskiössä on juuri valtameren toiselta laidalta kaupunkiin muuttanut Eve, joka huomaa elämänsä muuttuneen radikaalisti - ja pyytämättä. Eve miehineen alkaa rakentaa kotia ja vähitellen tutustumme naapureihinkin.

Ensi alkuun kirja tuntuu putoavan chick-lit -kategoriaan. Naapureiden tarinat tuntuvat aika tyypillisiltä tuon lajityypin juonilta, muutama aviopari, komea poikamies, hänestä kiinnostuneita naisia, ujohko lukemisesta pitävä tyttö pitsiliinoineen... Asetelmia, joista voi jo melkein alussa arvata tulevat käänteet. Olin hiukan pettynyt, olinhan odottanut jotain... enemmän.

Monelta osin Noblen naapurusten tarinat jäävät vähän pintapuolisiksi, erilaisia inhimillisiä mutta tavallaan aika ennalta-arvattavia käänteitä toki riittää, mutta koin etten oikein päässyt suureen osaan kunnolla henkilöistä sisään. Ehkä osasyynä on se, että olen tällä viikolla lukenut kaksi oikein hyvää kirjaa, ollut onnellinen hyvistä lukulöydöistäni ja elänyt kiihkeästi päähenkilöiden mukana. Vertailussa näihin kahteen Naapurin tyttö häviää selvästi.

Mielenkiintoisimpia kirjan osia minusta olivat Noblen kuvaukset New Yorkin asukkaista ja heidän tavoistaan. Itse en ole koskaan New Yorkissa käynyt, mutta jonain päivänä haluaisin. Noblen kuvaama New York kuulostaa kovasti samanlaiselta kuin olen sen television ja muun median välityksellä kuvitellutkin. Kiireinen, värikäs, täynnä elämää ja mahdollisuuksia.

Eräs asia, pikkujuttu oikeastaan, jäi ärsyttämään. Miksi niin usein eri medioissa se hiljainen ja syrjäänvetäyvä hissukka on aina ns. lukutoukka? Tarinan Charlotte vetää tämän jopa lukutoukkaa pidemmällekin - hän on peräti kirjastonhoitaja! Olisipa hauskaa nähdä joskus kaunis ja meneväkin lukutoukka, joka ei arastele elää elämäänsä...

Sijoittaisin tämän kirjan chick-lit -kategoriaan ja siksipä se taitaa kelvata Totally British-haasteeseenkin mukaan, onhan Elizabeth Noble NYC:iin muuttanut brittikirjailijatar. Samalla saan British Chick-lit-osion vihdoinkin suljettua, kukapa olisi arvannut chick-litin lukemisen olevan niin raskasta!

"Katsoessaan tosi-TV:tä, jota hän katseli usein, jokseenkin joka ilta, Charlotte Murphy vakuutti itselleen, ettei ongelma oikeastaan johtunut hänestä vaan kaupungista, jossa hän asui. Muualla Amerikassa hän ei olisi arkipäiväisen näköinen, ylipainoinen, huonosti pukeutunut eikä tylsä. Hän olisi normaali. Hän oli sitä kaikkea vain täällä, tässä kaupungissa. Hänen pitäisi muuttaa Ohioon tai Kentuckyyn tai... tai minne tahansa muualle. New York ei ollut Amerikka. Se oli oma tasavaltansa. Täynnä kauniita, täydellisiä, epätodellisia ihmisiä, sellaisia kuin Madison Cavanagh. Kaikki olisi hyvin jos hän olisi jossain muualla."

Sivuja: 351
Kirjasta lisää: Kirjavinkit
Haasteet: Totally British/ British Chick-lit

Luostarin varjot / C. J Sansom

C.J Sansomin kirja sattui luettavakseni huonoon väliin,  kiire ja syysväsymys vaivasivat, tunsin kaipaavani jotain kepeää ja iloista, en paksuhkoa luostariin sijoittuvaa murhajuttua. Mutta luettava on jos kerran kirjastosta kotiin raahaa. Pienen ryhtiliikkeen jälkeen alkoi Sansom maittaa. Selviteltävä tapaus oli oikeastaan mukavan kimurantti, henkilöt kiinnostavia ja marraskuisen luostarin synkkyys tuntui sopivan loistavasti vuodenaikaan ja luovan juuri oikeanlaista tunnelmaa.

Sansom esittelee kirjassaan uuden sankarinsa, kyttyräselkäisen mutta terävän Matthew Shardlaken ja hänen komean apurinsa, Markin. Shardlake vaikuttaakin hetkittäin kärsivän suurestakin alemmuuskompleksista, hän kuvailee auliisti Markin kalukukkaroa ja muutakin komeutta, mutta toteaa synkeästi olevansa vain vanha kyttyräselkä. Onneksi mies kuitenkin useimmiten jättää itsesäälin sikseen ja toimii terävästi ja varmasti, muuten lukeminen saattaisi käydä jo turhankin masentavaksi.

Tarinassa vaikuttavinta minulle oli maisema - sieluni silmin näin luostarin muurit ja käytävät, tummapukuiset munkit, hyytävät nietokset ja niiden keskellä saarrettu luostari, uupuneet matkamiehet. Sielun maisema vetää tälle vertoja hyytävyydessään - ahneutta ja julmuutta, elämän ankaruutta kontrastina rikkauksiin, onnettomia kohtaloita. Kirjan ajankohta onkin mitä mielenkiintoisin, elemme 1500-lukua kuningas Henryn hovissa. Anglikaaninen kirkko on perustettu ja jo kolmas kuningas Henryn vaimoista on haudattu. Papisto on peloissaan, eikä syyttä. Kirjassa kohtaamme jälleen myös Thomas Cromwellin. Sansomin Cromwell muistuttaakin enemmän muissa lukemissani kirjoissa kuvattua varsin kylmäveristä miestä, ainoastaan Hilary Mantelin Susipalatsi tarjoaa hiukan erilaisen näkökulman tähän oman aikansan pelättyyn ja vihattuun mieheen.

Sansom on luonut Shardlaken ympärille kokonaisen kirjasarjan. Luostarin varjot on ilmestynyt englanniksi jo vuonna 2003, sittemmin sarja on kasvanut neljällä muulla Shardlake-kirjalla. Lukisinpa näitä mielelläni lisääkin suomeksi...

"Saavuimme luostariin juuri, kun munkit olivat lähdössä kirkkoon saattueena. Näky teki minuun vaikutuksen, ja muistan sen selvästi kaikkien näiden vuosien jälkeenkin: melkein kolmekymmentä mustakaapuista benediktiiniä astelemassa parijonossa vanhan, kivetyn luostaripihan poikki, kaulukset pystyssä ja kädet leveissä hihoissa suojassa lumelta, joka satoi hiljaisena seinämänä ja laskeutui heidän harteilleen, ja kirkosta tulviva hehku valaisi heitä. Se oli kaunis näky, ja liikutuin tahtomattani."

Sivuja: 459
Kirjasta lisää: Kirsin kirjanurkka, Vinttikamarissa, Insinöörin kirjahylly 

Tunnustus / John Grisham

Olen tainnut lukea melkein jokaisen Grishamin. Varsinkin herran uran alkupuolen kirjat ovat miellyttäneet kovasti, mutta matkan varrella on iskenyt turtumus - minuun tai John Grishamiin, kenties molempiinkin. Tuli vaihe, jossa en jaksanut innostua enää uudesta lakitrilleristä. Mutta Tunnustus tuntui erilaiselta.

Asetelma on pohjimmiltaan aika tyypillistä Grishamia. Papin pakeille saapuu vankilasta ehdonalaisella oleva mies, jonka aika alkaa aivokasvaimen takia käydä vähiin. Mies puhuu rikoksesta, nuoren huutosakin johtajan katoamisesta, josta on tuomittuna hänen mukaansa syytön mies. Mies, joka on pian odottaa kuolemantuomion täytääntöönpanoa.

Mielestäni tämä olikin vähän erilainen Grisham, vaikka toki mukana on juristeja ja lakikuvioita tuttuun tapaan, on fokus tällä kertaa juuri papissa joka yrittää pelastaa kuolemaantuomitun sekä miehessä, joka kenties on oikea syyllinen. Kirja kuvaa tehokkaasti eri tapauksen eri osapuolia, uhrin ja tuomitun omaisia, todistajia, poliittisia vaikuttajia, se myös tuo esiin yhden, pelottavankin tosiasian. Joskus rikoksesta syytetty on uhri hänkin, kenties olosuhteidensa ja järjestelmän pilaannuttama. Grishamin maailma ei tällä kertaa ole musta-valkoinen, vaan siinä on rutkasti harmaankin sävyjä. Rikollinen voi olla paha, ehkä iljettäväkin, voiko häntä silti sääliä? Kannattaako se?

Tarina imaisi minut aika tehokkaasti mukaansa, melkeinpä liiankin. Olin melkein huristaa työpaikan ohi, kun kuvittelin eräänä aamuna ehtiväni lukea vielä yhden sivun loppuun... Erikoisen tehokas efektinä oli tunne siitä kuinka kello käy kuolemansellissä olevalle miehelle. Turhaa mainittakaan että olen iloinen Tunnustuksesta. Monen turhankin samantapaisen kirjan jälkeen, se muistutti minua taas siitä, miksi pidinkään Grishamista.

"- Ette nyt huomaa pääasiaa. Se mitä tein oli väärin, mutta en voinut itselleni mitään. Miksi en voinut? Siksi että olen mikä olen. En syntynyt tälläiseksi. Minusta ei tullut moniongelmaista miestä dna:ni vaan yhteiskunnan vaatimusten takia. Heitetään rikolliset tyrmään. Rangaistaan niin pirusti. Ja jos matkan varrella syntyy muutama hirviö, ikävä juttu."

Sivuja: 415

Mrs Fry's Diary / Mrs Stephen Fry

Olin alkuun aivan innoissani Mrs Fry's Diarystä, onhan Stephen Fry aivan mainio tapaus! Kirja vaikutti lupaavalta jo kantensa perusteella, poseeraahan siinä "Edna Fry" varsin lumoavana. Syksyn synkkyyteen tuntui huumori hyvältä lääkkeeltä. Ensi alkuun hyrisinkin Ednan päiväkirjan pienille piikeille ja paljastuksille, mutta jossakin vaiheessa tuntui että teksti alkoi toistaa itseään.

Ednan vuosi oli nopealukuinen ja kieli poskessa kirjoitettu hulluttelu. Se kertoo Stephen Fryn salatun vaimon - ja perheen - elämästä. Elämä on aika arkista, päiväkirjassa Edna pui parisuhdettaan, seuraa lastensa elämää ja koulunkäyntiä, matkustelee ja vähän kirjoittaakin. Perhe tosin on kaukana tavanomaisesta...

Mietin pitkään mikä minua kirjassa häiritsi - lopulta tajusin, että syynähän on Stephen Fry. Stephen kun luonnollisestikin seikkailee Ednan päiväkirjoissa mutta kovin erilaisena kuin olen tottunut, pääni siis itsepäisesti kieltäytyi uskomasta Stephen Frystä mitään toisenlaista totuutta.

Jos siis kaipaat piristystä syksyn synkkyyteen, jotain helppoa, hauskaa ja nopeaa, voi vuosi rouva Fryn kengissä olla hyvä valinta. Ja Ednan elämän kiemuroiden jälkeen saattaa oma arki näyttää melkoisen ruusuiselta!

"5 Wednesday
Twelfth night. We took the Christmas decorations down today. I say we - I took the decorations down. If  I waited for Stephen to do it, the house would still be looking like an elves' lap-dancing club in July. It took him three years just to put that bookshelf up. It'll probably be another three before he buys a book."

Sivuja: 345
Kirjasta lisää: Kirjojen keskellä, Kujerruksia

You is kind. You is smart. You is important.

Kuva: Pinterest

Kerrankin elokuva-asiaa, kävimme nimittäin herra Norkun kanssa tänään katsomassa Piiat-elokuvaa. Olen odottanut tätä vähän kaksijakoisin tuntein, toisaalta Piiat on ollut yksi tämän vuoden parhaista lukukokemuksista, toisaalta taas kirjan siirtyminen elokuvaksi on aina hankalaa...

Ja eihän se ihan täydellinen tietysti ollutkaan... Osa henkilöistä vastasi heti kuvitelmiani - erityisesti Miss Hilly ja Minny näyttivätkin ihan oikeanlaisilta ja loppujen lopuksi muutkaan eivät olleet hullumpia. Elokuva oli melko pitkä - yli kaksi tuntia - mutta mielestäni tarina oli saatu mukavasti kasaan eikä mitään tärkeää oltu jätetty pois.

Tykkäsin ja liikutuinkin, juuri niissä oikeissa kohdissa, joten ehkäpä uskallan suositella. Miesnäkökulmasta sen verran, että herra Norkku oli ensin pikkuisen vastahakoinen, varsinkin kun huomasi että koko teatterissa, joka oli melkein täynnä, oli hänen lisäkseen vain yksi miespuolinen katsoja...  Hänkin epäilemättä vaimonsa "paikalle raahaama". Vähän yllättävästi herran loppukaneetti elokuvan päätyttyä oli "Mielettömän hyvä elokuva" ja kiitostakin sain hyvästä valinnasta. :)

Erityinen kiitos meiltä molemmilta meni muuten pienen Mae Mobleyn esittäjälle, joka oli sydäntä särkevän ihana.

The Night Bookmobile / Audrey Niffenegger

Audrey Niffeneggerin nimi osui silmiini kun pyörin rakkaan kirjastoni sarjishyllyllä ja jo ihan silkasta uteliaisuudesta mukaani lähti The Night Bookmobile-sarjakuva. Olen lukenut Hänen varjonsa tarinan, josta pidin vain kohtalaisesti, siksi olen hiukan varauksella suhtautunut Niffeneggeriin. Mutta sarjakuvahan onkin ihan toinen juttu, joten päätin antaa Niffeneggerille uuden mahdollisuuden. "Keskiyön kirjastoauto" olikin oikein näppärä pieni tarina, juuri sopiva lukutoukalle ja oikein sopivaa luettavaa tähän vuoden aikaan - ja - lähestyvän Pyhäinpäivän tunnelmiin!

Tarinasta en halua paljastaa paljon, kerrottakoon että päähenkilö on Alexandra, joka eräänä yönä törmää erikoiseen kirjastoautoon. Kun Alexandra tutkii kirjastoauton kokoelmaa (ihana nimi kirjoille, tästä lähin minäkin puhuen kirjakokoelmastani!), hän pistää merkille erikoisen asian. Kaikki kokoelman kirjat ovat hänelle tuttuja, löytyypä kirjojen joukosta jopa hänen oma päiväkirjansakin! Ennen kuin Alexandra ehtii asiaa sen enempää selvittää, alkaa aamu jo sarastaa ja kirjastoauton on aika jatkaa matkaansa. Mutta outo kokoelma kirjoineen jää vaivaamaan Alexandraa...

Lisää makupaloja sarjakuvasta täältä.

Tanssi yli hautojen / Mika Waltari

Mika Waltarin Tanssi yli hautojen alkoi kiinnostaa kesällä kun kävimme Porvossa retkeilemässä. Isäni, jolta olen kaiketi perinyt historiahöperyyteni, esitelmöi Aleksanterin visiitistä pitkään ja hartaasti. Etsimme valtiopäivätanssiaisten taloa ja keisarin istuintakin. Kaikki tämä kuulosti siinä määrin kiinnostavalta, että Tanssi yli hautojen alkoi kutitella mieltäni. Poliittisia jännitteitä, keisarillinen rakkaustarina, joka tapahtuu tutuissa maisemissa ja kaiken lisäksi voin vaihteeksi lukea kotimaisia mieskirjailijoita!

Olen lukenut lukioaikoinani muutaman Waltarin teoksen, Sinuhen ja Suuren illusionin, mutta minkäänlaisia muistikuvia minulla ei niistä enää ole. Waltarin tyyli oli vanhahtavaa, kuten odottaa saattaakin. Jostakin syystä ilahduin myös kovasti siitä, että vaikka minun lukemani kappale olikin uudehko (v.2009) ja kansikin kaunis, oli fontti säilytetty vanhahtavana, mikä minusta loi tunnelmaa. En uskoakseni usein kiinnitä huomiota tämän tyyppisiin asioihin, joten fontin valinta lienee ollut tärkeä.

Kirjan vanhahtavuus tuntuu paikoin viehättävältä, mutta on hetkiä jolloin se tuntuu vain tunkkaiselta. Eniten kenties tuskastuin keisarin pitkähköjen pohdintojen ja muisteloiden aikana, ymmärrän että näin Waltari haluaa valottaa Aleksanterin taustaa mutta siltikin huomasin vain kyllästyväni. Parasta antia ovat sittenkin tarinan sivuhenkilöt mietteineen, esimerkiksi vapaaherra Möllersvärd on hetkittäin melkeinpä humoristinen hahmo. Jotain pikkuisen utriomaista onkin tässä tunnelmassa ja etenkin niissä pienissä huumorinpilkahduksissa, joita olen kuvitellut kirjasta löytäväni.

Tavallisen kansan kuvaamisessa Waltari on onnistunut minusta kaikkein parhaiten. Voin melkein kuvitella köyhät suomalaiset torpparit talvisen karuun maisemaan katsomaan venäläistä keisaria, nuorta, rikasta ja komeaa. Kontrasti on suuri. Ja kuinka keisari, taitava näyttelijä, velho, hymyilee lempeästi ja valloittaa väen. Talousmatamin tähtihetki koittaa kun saa tarjota itselleen keisarille hermostunein käsin pullaa.

Rakkaustarina on kaihoisa ja kaunis, niinkuin suomalaisen rakkaus isämaahansa. Vaikka Porvoon valtiopäiviä tanssittiinkin jo tuonna 1809, olen silti aistivinani kirjassa talvisodan kaikuja, ihmekös tuo jo ensipainos teoksesta julkaistiin vuonna 1944. Tästä näkökulmasta, itsenäiseeen Suomeen rauhan aikana syntyneenä, tunnen ylpeyttä lukiessani muutaman sadan vuoden takaisten esi-isieni puolesta. Unelma omasta maasta oli jo tuolloin, vaikeuksista huolimatta, vahvasti elossa, mutta monta sukupolvea - ja uhrausta - tarvittiin sen toteutumiseksi.

Niin ja mikähän siinäkin on, ettei Ulla Möllensvärdistä ole säilynyt minkäänlaista kuvaa. Olisinpa halunnut nähdä naisen joka lumosi keisarin... Tiettävästi hänestä on jäljellä vain viuhka, - se, jonka Aleksanteri eräänä kohtalokkaana iltana painoi povelleen.

(Maaherra Möllensvärd järjestelee ja miettii...)"Aatelinen avioliitto Suomessa vaatii naiselta tervettä ruumista ja nöyrää mieltä. Useimmat Suomen herroista joutuivat kuluttamaan loppuun kaksi jopa kolmekin vaimoa, ennenkuin löytävät sellaisen, joka pystyy synnyttämään ja kunniallisesti kasvattamaan välttämättömät viisi lasta.
Mutta Möllensvärd lohduttautuu ajattelemalla, ettei naisen välttämättä tarvitse puhua. Päinvastoin saattaa olla parempikin, ettei tyhmä tyttö paljasta sanoilla itseään, vaan tyytyy vain katsomaan kauniisti keisariin. Keisari tuskin kaipaa Ullassa keskustelutoveria, ajattelee paatunut Möllensvärd, ja jälleen hänen mielessään vilahtaa ajatus kulmahuoneen leveästä vuoteesta ja paisuvista höyhenpatjoista. Kunpa Ulla älyäisi etunsa, mutta maaherra Möllensvärd on isänä joka tapauksessa tehnyt ja järjestänyt kaiken parhaan kykynsä mukaan. Mitä sitten tulee ja tapahtuu, se hänen on varminta jättää kohtalon ja keisarin huomaan."

Sivuja: 282

Murha laitumella / Leonie Swann

Murha laitumella on minulle tuttu kirja muutaman vuoden takaa, mutta kun pongasin kirjakaupassa lampaiden uuden seikkailun (Ihmissutta ken pelkäisi), halusin lukea ensimmäisen kirjan uudelleen ennen sitä. Ensimmäisellä lukukerralla tämä lammaskirja valloitti minut niin täysin, että höpöttelin kirjasta useamman viikon. Lammaskirja osui uudelleen hyppysiini kun etsin sopivaa matkalukemista - minusta on kiva aina silloin tällöin lukea kirjoja uudelleen, nautiskella tarinasta, jonka jo tiedän hyväksi ja ehkä löytää jotakin uuttakin.

Oli mukava huomata että lampaat hurmasivat edelleenkin. Pidin hirmuisesti lampaiden ajatusmaailmasta ja siitä, kuinka Swann oli onnistunut luomaan jokaiselle pääosan esittäjistä ihan oman äänensä ja persoonansa. Kirjassa on sellaista lämpöä ja pehmeää huumoria, josta tuli hyvälle mielelle, jotain samaa on kenties Alexander McCall Smithin Naisten Etsivätoimisto Nro 1 -sarjassa. Ihanaa että joku kirjoittaa tälläisiä ihanan pehmoisia rikoskirjoja! Tämä pääsee ehdottomasti suosikkilistalleni, toivottavasti uusi kirja on yhtä hyvä!

Tällä lukukerralla hurmaannuin myös lampaiden yhteisöllisyydestä. Nehän olivat tiimi, lauma, perhe! Ne kohtasivat pelottavat asiat yhdessä, pitivät puolensa yhtenä villaisena rintamana, jokaisella oli vahvuutensa jonka perusteella toimittiin ja jokainen sai määkäistä lauman "kokouksissa" mielipiteensä. Yksikään ei ollut tähti ylitse muiden, murhan selvittäminen oli tiimityötä, joka onnistui koska jokainen antoi oman panoksensa. - Tämä oli aika erilainen ja virkistävä asetelma muihin dekkareihin verrattuna, toki erona on sekin, että muissa dekkareissa seikkailevat ihmiset joiden sielu, tunnetusti, on pieni verrattuna lampaan sieluun.

Alkuasetelmasta siis kerrottakoon uteloituneille että eräällä irlantilaisella laitumella on hyvin erikoinen lammaslauma. Eräänä päivänä lauman paimen, George, löydetään kuolleena. Laitumelta löytyy myös Juttu ja lihakauppiaskin häärii huolestuttavan paljon paikalla. Täytyy siis tehdä jotakin. Onneksi laumaan kuuluu kenties koko Irlannin viisain lammas Neiti Maple, maailmaa nähnyt Othello-pässi, muistilammas Mopple, rohkea Zora...

Vaikka tässä kuussa yritinkin rakentaa Saksa-teemaa blogiin, vakuutan että Leonie Swann oli puhdas vahinko. Kuvittelin nimittäin hänen olevan irlantilainen tai kenties britti - kirjan takalieve paljastikin Swann saksalaiseksi. Siispä Saksa-teemani jatkuu tässä, olipa onnelllinen vahinko. Koska kirja kuitenkin sijoittuu Irlannin vehreille niityille, saan onneksi napattua yhden Totally British-pisteenkin...

"-Todella kauniit asiat sinä voit nähdä aina uudestaan. Taivaan. Ruohon. Pilvilampaat. Auringon turkissa. Ne ovat tärkeitä asioita. Mutta et sinä niitä saada voi. Ihan niinkuin Richfield olisi puhunut pienelle karitsalle. Se sanoi sen, minkä kaikki jo muutenkin tiesivät, mutta silti lampaat liikuttuivat.
- Omistaa voit vain sellaista, mikä elää. Karitsan, lauman. Kun omistat jotain, se omistaa sinut. Jos se elää ja on lammas, hyvä niin. Lampailla olkoon toisensa. Lauman tulee pysyä yhdessä, emot ja karitsat ja pässit. Yksikään lammas ei saa jättää laumaa..."

Lisää kirjasta: Kirjamielellä, Kirjanurkkaus, Booking it some more
Totally British: Éirinn go Brách! 
Sivuja: 384

Sister / Rosamund Lupton

Tutustuin Anni m:n suosituksen ansiosta Rosamunde Luptonin kirjoihin. Kiitos kaunis Annille, siitä että toi tämän kirjailijan tietooni - Lupton on ihan minun tyyliseni kirjailija. (Onpas muuten ihanaa, kun löytää jonkun uuden kirjailijan, joka on juuri oikeanlainen. Onnellista!) Pari viikkoa sitten luin Luptonin toisen teoksen, Afterwards, joka julkaistaan ensi vuonna suomeksikin. Nyt voisin sanoa että minusta esikoisteos, Sister, oli oikeastaan melkeinpä parempi.

Luptonin tyyli kirjoittaa on mielenkiintoinen - hän yhdistelee taitavasti lukuromaania ja dekkaria toisiinsa. Kirjoista Sister kallistuu kenties hitusen enemmän dekkarin puolelle, Afterwards pikkuisen enemmän lukuromaanin suuntaan. Ainakin minun mielestäni. Tyylillisesti löydän näistä kirjoista vähän samaa kuin Jodi Picoultinkin teoksista - on koskettavia aiheita, taitavaa inhimillisen tragedian ja ihmisten kuvausta ja yllättäviä käänteitä.

Toisaalta Sister on sisarustarina ja jonkinlainen surukertomuskin. Kuvaus, siitä mitä tapahtuu ja miltä tuntuu kun jollekin rakkaalle tapahtuu jotakin kamalaa. Dekkaripuolella Lupton on melkoinen epeli, hän vihjaa ja johdattelee lukijaa ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan, yllätyksellisyys säilyy mukavasti loppuun saakka - siitä minä pidän! Mikään ei voi olla ärsyttävämpää kuin dekkari, jonka loppuratkaisu on arvattavissa ensimmäisen 50 sivun jälkeen (näinkin on joskus päässyt käymään).

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Päähenkilö, Bee, kertoo tarinaansa katsellen menneisyyteen ja palaa silloin tällöin nykypäivään. Näistä nykypäivän ripauksista lukija saa pieniä, pahaenteisiäkin vihjeitä tulevasta ja tunnelma säilyy tiivinä ja surumielisen painostavana.

Kirjan kannessa tiivistetään juoni napakalla tavalla. "You are missing. I'm coming to find you." Kirjassa nimittäin Amerikkaan muuttanut Bee saa eräänä iltana äidiltään pysäyttävän puhelun - hänen pikkusiskonsa Tess on kadonnut. Huolta lisää se, että Tess on viimeisillään raskaana...Enempää en paljasta, lopun saatte lukea itse...

"You sighed. It was your  'please get off my back' sigh, the sigh of a younger sister to an older one.
- I'm your sister. I have a right to be concerned about you.
- And I'm my baby's mother.
Your response took me back.
- I´ll write to you, Bee.
You hung up."

Lisää kirjasta: Oota, mä luen tän eka loppuun

Sivuja: 358

Luotettava vaimo / Robert Goolrick

Luotettavassa vaimossa minua veti ensimmäiseksi puoleeni kirjan nimi. En tiedä miksi se kiehtoi niin, mutta jäin miettimään oliko vaimo sittenkään luotettava ja minkälaisessa tilanteessa vaimon tärkeimmäksi ominaisuudeksi nousisi juuri luotettavuus. Takakannessa mainostettiin murhaballadia ja sekin passasi.

Heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien tajusin että kädessäni on viipyilevä kirja. Sellainen, jossa pinnan alla tapahtuu paljon ja tunteisiin ja tunnelmiin jäädään pidemmäksi aikaa. Pidin siitä. Luotettava vaimo toi jollakin tapaa mieleeni sen kun kevyt pakkaslumi tanssii kinosten päällä tuulen tahdissa, sillä vaikka maisema kirjassa muuttuukin hitaasti, on taustalla jotain joka kieppuu ja pyörii villisti.

En halua paljastaa juonesta liikoja, mutta alkuasetelma kirjassa on seuraavanlainen: eletään 1900-luvun alkua. Ralph Truitt on viisissäkymmenissä oleva maalaisliikemies, vaatimaton ja vakaa mies, rikas mutta yksinäinen. Menneet painavat yhä Ralphia mutta mies päättää voittaa yksinäisyytensä ja ottaa riskin. Hän laittaa lehteen ilmoituksen jossa etsii vaimoa. Saamistaan ilmoituksista hän valitsee yhden: Catherine Landin, yksinkertaisen ja rehellisen naisen. Kirjeenvaihdon jälkeen Ralph kutsuu Catherinen luokseen ja me löydämme hänet asemalaiturilta odottamasta kun tarinamme varsinaisesti alkaa.

Pikkuhiljaa alan ymmärtämään että kyseessä on myös rakkaustarina, mitäpä kunnon murhaballadi olisikaan ilman suuria tunteita ja särkyneitä sydämiä, ihan yksinkertainen lempi ei kuitenkaan ole kyseessä. Tämän kirjan lukeminen oli nautinto, kieli oli kaunista ja voimakasta ja tarina tempaisi mukaansa. Kirjasta kertominen ja sen luokitteleminen kuitenkin on vaikeaa, näin jälkeenpäin en tiedä mitä oikein luin, tiedän vain että pidin siitä.

"Hän soitti suositun laulun, mutta hän soitti sen hitaasti ja surumielisesti, kuin se olisi soitettu ensimmäistä kertaa. Keveille ja merkityksettömille sävelille kasautui painoa ja resonanssia, joka oli täysin uutta ja kokonaan miehen omaa. Hänen esityksessään oli jotakin pientä mutta suurenmoista, se oli pikku jalokivi, rakkauden keksintö. Hän soitti kuin jokainen sävel olisi ollut kosketeltavissa, kuin sitä olisi voinut pidellä kädellään kuin elohopeaa, jota pystyi ja ei pystynyt koskettamaan mutta joka silti oli kuin pieni ihme.

Sivuja: 331
Lisää kirjasta: Mari A:n kirjablogi, Insinöörin kirjahylly, Satun luetut

PS. Tänään Nenä kirjassa pukeutuu pinkkiin Roosa nauha -päivän kunniaksi. Terveys on kallisarvoinen asia, osallistu sinäkin!

Kleopatra / Stacy Schiff

Joskus, lukiessani historiallisia romaaneja, mietin millaista olisi jos nämä ihmiset eläisivät meidän ajassamme millaiseksi tapahtumien kulku olisi silloin muotoutunut. Tällaisessa ajatusleikissä Kleopatra onkin mielenkiintoinen tapaus. Oppinut ja älykäs kuningatar, joka puhui yhdeksää kieltä, tunsi tieteitä ja taiteita, taitava strategi ja lahjakas puhuja joka osasi kietoa miehet pikkusormensa ympärille siinä missä koota sotajoukonkin. Montaa yhtä merkittävää naishallitsijaa ei maailma tunne, ainoa, joka minulle tulee mieleen, on Englannin Elisabet I. Mielenkiintoista, että tunnetuimmat ja kenties mahtavimmat kuningattaret ovat Neitsytkuningatar ja se toinen, joka tunnettiin suurena viettelijättärenä...

Kleopatran tarina tuskin kaipaa sen kummempia esittelyjä. Stacy Schiff on palkittu historioitsija, joka on puhaltanut Kleopatran tarinan henkiin. Tapahtumissa ei toki sinänsä mitään uutta ole, mutta Schiff on piristänyt tekstiä suurella määrällä pieniä yksityiskohtia ja kirjoitustyylillä, jossa on sekä kunnioitusta kuningatarta kohden että pilkettä silmäkulmassa. Kirja hujahtikin loppuun melkein vahingossa, sen verran kiehtova oli tämän naisen elämä.

Kleopatra oli oman aikansa superjulkkis, se josta juoruttiin ja laskettiin liikkeelle pahansuopiakin juttuja, mm. kuningas Herodes väitti aikoinaan Kleopatran yrittäneen vietellä hänet. Juttu kuitenkin lienee katkeruutta Herodeksen puolelta, Kleopatra oli noihin aikoihin raskaana neljännen lapsensa kanssa. Erikoista on myös se, ettei tästä legendaarisesta naisesta, kuninkaiden kuningattaresta ja nuorimmasta jumalattaresta, ole jäänyt jäljelle minkäänlaista muotokuvaa, ainoastaan kolikoihin lyötettyjen kasvokuvien perusteella tiedämme, minkälainen oli se nenä, jota Asterix-sarjakuvissakin ylistetään...

(Kirjailija analysoi sitä, miksi Caesar ja Kleopatra kiehtoivat toisiaan.)"Sen lisäksi Kleopatra hoiti asioita, joihin yksikään Caesarin tuntema nainen ei ollut koskaan puuttunut. Koko Rooman valtakunnasta tuskin olisi löytynyt naista, joka olisi koonnut armeijan, lainannut laivaston, lyötättänyt kolikoita. Niin hehkuva kuin Kleopatran luonne olikin, hän oli silti ehdottomasti Caesarin veroinen: kylmäpäinen, kirkassilmäinen pragmaatikko - vaikkakin Caesarin toiminta nähtiin strategiana mutta Kleopatran manipulointina. Kumpikin oli selvinnyt sodasta, jolla ei ollut mitään tekemistä asioiden kanssa mutta sitäkin enemmän ihmisten kanssa. He olivat kohdanneet samankaltaisia ongelmia ja ristiriitoja. Caesar ei ollut suosittu roomalaisten aristokraattien keskuudessa. Alexandrian kreikkalaiset eivät rakastaneet Kleopatraa. Heidän valtansa juontui tavallisesta kansasta. Kunnianhimoiset loistavat erityisesti kunnianhimoisten keskellä; Caesar ja Kleopatra kohtasivat niin kuin kaksi satumaisen omaisuuden perijää, elämää suurempina ja äärimmäisen tietoisina lahjoistaan."

Sivuja: 366
Kirjasta lisää: Leena Lumi

Norkkukin tunnustaa...

Lukuisa-blogin Laura muisti minua tunnustuksella, kiitokset Lauralle. Kumma juttu miten tämmöiset pienetkin jutut piristävät sellaista päivää jolloin maailma on harmaa ja taivaalta sataa kylmää vettä... Haasteeseen kuuluu kertoa kahdeksan asiaa itsestään ja jakaa kunnia eteenpäin kahdeksalle bloggaajalle.

Ensin ne kahdeksan tunnustusta:

1. Palasin eilen Berliinistä, hauska reissu mutta nyt kyllä väsyttää. Shoppailua ja herkuttelua, ystävien kanssa yhdessä oloa. Pitkiä juttutuokioita, jokunen nähtävyys... Reissun yksi kohokohta oli rock variete-esitys Forever Young, jo pelkästään teatterissa oli mukavaa tunnelmaa. Punainen matto odottamassa, ovimies auttamassa ulos taksista, hauskat biisien mukaan nimetyt drinkit... 
2. Vaikka matkalla onkin ihanaa olla, on kotiiinpaluu ihan parasta. Niinkuin Ihmemaa Ozin Dorothy minäkin uskon että "There's no place like home".
3. Loman aikana mies oli tilannut minulle synttärilahjan ja sain vähän kurkata jo pakettiin... Kerrottakoon sen verran että lahja on neliosainen, erittäin mieluisa ja tulette luultavasti näkemään ne blogissani...
4. Rakastan kynsilakkaa. Berliinistä hamstrasin taas vähän lisää varastoa. Osa hauskuudesta tulee nimistä - minun hankintojani olivat "It's Khaki time!", "Be Optimistic!", "Meet me now", ja "Now More Drama!".
5. Näiden tunnustusten kirjoittaminen on yllättävän vaikeaa.
6. Berliinin herkuttelun jälkeen ajattelin aloittaa kuntokuurin. Yksi karkkipäivä viikossa ja vähintään neljä tuntia liikuntaa. Se tuntuu aika vaikealta nyt kun ulkona sataa ja on pimeää ja harmaata,  mutta  täytyy vain ottaa itseään niskasta kiinni ja antaa mennä. Mä pystyn siihen, enkö pystykin?!
7. Kuuntelin tänään Eva Dahlgrenin vanhaa biisiä Ängeln i rummet. Kaunista..
8. Rakastan valokuvausta. Taidoista en tiedä, mutta olen kameran kautta oppinut uuden tavan ilmaista itseäni. Joskus kun on tuntunut siltä että seinät kaatuvat päälle, olen lähtenyt ulos kameran kanssa, se on melkein kuin terapiaa! Suosikkiaiheitani ovat valot ja varjot, puut, heijastukset ja kaikenlaiset pienet yksityiskohdat. Ja koska suutarin lapsella ei ole kenkiä, en ikinä osaa olla kuvassa oikein tai kauniisti...

Tunnustusta haluan antaa ainakin seuraaviin blogeihin, luonanne on mukava käväistä!

Kujerruksia

Luettua

Erjan lukupäiväkirja

Oota mä luen tän eka loppuun

La petite lectrice

Tyttöministeri / Annakaisa Iivari

 Nainen politiikan pelikentällä on minusta mielenkiintoinen aihe, varsinkin jos nainen pumpsahtaa kentälle ulkopuolisena. Politiikan säännöt ja kiemurat, juonittelut, hyvä veli -sopimukset - näissähän olisi ainesta vaikka mihin. Aina välillä näkeekin kiinnostavia toteutuksia aiheesta, jokunen vuosi sitten TV:stä tuli BBC:n sarja Rouva pääministeri (The Amazing Mrs Pritchard), jossa perheen äiti ponnistaa puolueen ääniharavaksi ja siitä Englannin pääministeriksi.

Niin ikään jokunen vuosi sitten ilmestyi myös tanskalaisen Hanne-Vibeke Holstin Kruununperijätär, joka perustui Mona Sahlinin vaiheisiin. Charlotte on pienten lasten äiti, jonka nimi tulee yllättäen esiin ympäristöministerin valinnan yhteydessä, koska ministeriksi halutaan kokematon henkilö syntipukiksi. Ministerinsalkku tietysti muuttaa perhe-elämänkin...

Pidin kovasti Kruununperijättären juonitteluista ja siksi Tyttöministerin vaiheet hiukkasen häiritsivät. Iiris Luoto kun on ruotsin opettaja pieneltä paikkakunnalta joka bussionnettomuuden myötä nousee julkisuuteen ja sitä kautta nopeasti kansanedustaja-ehdokkaaksi. Iiriksestä tulee ääniharava ja kun itsepalveluministerin kyseenalaiseen toimeen etsitään henkilöä, nousee Iiriksen nimi esiin ja pian koko perhe joutuu sopeutumaan elämään, jossa äiti asuukin Helsingissä ja on niin kiireinen ettei ruotsin kokeen sanatkin kuulustellaan Skypen kautta.

Kirjojen yhtäläisyydet siis hiukan häiritsivät, varsinkin kun Holstin kirja mielestäni sisälsi poliittisen dekkarin aineksia siinä missä Suomi-versio painottui enemmän chick-litiin. Mielenkiintoista kirjassa oli seurata perheen elämän muutosta, mutta myöskin politiikan arkea, palavereja, kokouksia, ministerikansioita, median höykytystä ja hyödyntämistä. Mutta silti olin pettynyt siihen kuinka vaivattomasti Iiiris, opettaja pieneltä paikkakunnalta, sujahti ensin ehdokkaan ja sitten ministerin roolin - olisin kuvitellut taviksella olevan hiukan enemmän sopeutumisvaikeuksia ja olisinpa luullut niistä löytyvän mielenkiintoista kirjoittamisen aihetta.

(Iiriksestä tulee itsepalveluministeri.)"Seuraavana päivänä uuden hallituksen kokoonpano oli selvillä ja päivän pääuutinen. Ja jälleen tuli kukkia. Opettajainhuoneesta, martoilta, ammattijärjestöltä. Uudenvuoden onnettomuuden jälkeen olin saanut kukkia enemmän kuin moni hautajaisissaan. Museokadun pieni asunto muistutti kukkakauppaa.
- Musta tuli nyt sitten ministeri, soitin kotiin.
- Joo, mä huomasin uutisista, Timo vastasi. - Et sattuis tietämään, missä mun sisäpelikengät on?"

Kirjasta lisää: Mari A.n kirjablogi, Susan kirjasto, Kirjainten virrassa
Sivuja: 315

Stasiland / Anna Funder

Jos Muurinylittäjän jaettu Berliini haikea ja karun kaunis, on Anna Funderin Itä-Saksa toista maata. Se on poliisivaltio jossa tavallinen kansalainen voi melkein ajattelemattaan nousta valtion viholliseksi ja jossa anteeksi ei anneta. Virheesi seuraavat sinua aina...

Anna Funder on australialainen toimittaja, joka muurin murtumisen jälkeen päätti tutkia Stasin, Itä-Saksan valtion turvallisuuspoliisin toimintaa. Hän löysi mm. Miriamin ja Charlien. Miriam oli kuudentoista kun hänestä tuli valtion vihollinen. 16-vuotiaan itsevarmuudella ja ajattelemattomuudella Miriam päätti loikata ja jäi kiinni, hänet tuomittiin teostaan vankeuteen. Vankilan jälkeen Miriam ei enää ollut mitään. Hän ei tuomionsa takia saanut opiskella eikä hän myöskään saanut työpaikkaa. Hän päätyi ottamaan valokuvia lehtiin ja myymään niitä ystäviensä nimillä. Sitten hän tapasi Charlien, joka niin ikään oli valtion valvonnassa nuorena poikana tehdyn pilan takia. He rakastuivat ja avioituivat. Kahden korvamerkityn elämä Itä-Saksassa oli hankalaa, joten he päättivät anoa poistumislupaa Itä-Saksasta. Joskus lupia myönnettiin kun valtio halusi päästä ei-toivotuista kansalaisista eroon, joskus taas luvan anominen tulkittiin valtion herjaamiseksi. Charlie ja Miriam eivät olleet onnekkaita.

Stasiland ei piirrä kaunista kuvaa Itä-Saksasta, joka kirjassa näyttäytyy sääntöjen ja pelon, kontrollin ja mielivallan kotimaana. Charlien ja Miriamin tarina ei toki ole ainoa lajissaan, Funder haastatteli kirjaansa varten lukuisia muitakin. Tarinoita ja kertojia oli joka lähtöön, entisistä stasi-virkailijoista tarkkailun alaisiin.

Jostain syystä tämän kirjan lukeminen oli vaikeaa minulle, syynä ei ollut teksti, joka oli kirjoitettu sujavasti ja jossa hetkittäin vilahteli ihan herkullista synkkää huumoriakin. Ongelmana oli aihe, en taida jaksaa lukea juuri nyt maailman vääryyksistä ja kaikesta pahasta, jota ihmisille on tehty. Taitaa syksy tehdä tekosiaan...

(Anna menee uimaan uimahalliin...)"A whistle sounds. What? The chicken woman looks smug; the round is over and she's been declared a winner.  A pool warden in too too-small trunks comes to the edge to address me, and provide a diversion for the other paddlers. - There's no swimming here, he says, only bathing.
Oh, God. - So when can I swim then, in this swimming pool?
- Let's see, he says, warm bathing is Tuesdays, women onl Wednesday  mornings, women with children Wednesday afternoons, hydrotherapy Friday mornings and, oh yes, there are lanes for swimming between 4 pm and 6 pm on Monday, Thursday and Fridays. Weekends are free bathing, like this."

Sivuja: 288

The Wall / Peter Sís

 The Wall on tsekkoslovakialaisen sarjakuvapiirtäjän graafinen omaelämäkerta, se kuvaa monitasoisesti sitä, millaista on ollut kasvaa rautaesiripun takana. Sís syntyi 1949, toisen maailmansodan jälkeiseen, kahtia jaettuun maailmaan. Hän oli poika, joka rakasti pienestä pitäen piirtämistä ja kaikesta päätellen rakkaus kynään ja paperiin jatkuu edelleen...

Sísin tapa ilmaista itseään on monipuolinen, hän ilmaisee itseään värein, kuvitustyyliä muuttaen. Varsinkin värien käyttö tavoitti minut hyvin, näppärä tapa tuoda asioita esiin!

Kirja ei varsinaisesti kerro Saksasta, mutta tuo ajanjakso, muurien takainen elämä, kylmä sota, valvonta - kaikki Muurinylittäjästäkin tuttuja teemoja. Kirja on mielenkiintoinen ja herättää ajatuksia - suosittelen.

Muurinylittäjä / Peter Schneider

Peter Schneiderin Muurinylittäjä kertoo 1980-luvun Saksoista, ajasta jolloin muuri oli vielä pystyssä ja itä ja länsi elivät rinnakkain mutta toisiaan vieroksuen.  Muistanpa minäkin sen kun muuri murtui, olimme ala-asteella juuri opiskelleet Euroopan maita. Kuullessani uutisen olin oikein iloinen, nythän ei tarvinnut enää muistaa kumpi Saksoista oli kumpi...

Muurinylittäjä on minusta ennemminkin kokoelma tarinoita kuin romaani. Kertoja, nimettömäksi jäävä länsi-Berliinissä asuva kirjailija, miettii suhdettaan entiseen levottomaan rakastettuunsa. Hän kirjoittaa tarinoita menetyistä rakkauksista ja vierailee säännöllisesti itäisessä Berliinissä.

Tänä päivänä ajatus jaetusta kaupungista ja elämästä siellä tuntuu vieraalta. Elämä eri puolilla muuria vaikuttaa ulkoisista eroavaisuuksistaan huolimatta aika samanlaiselta - ollaan tyytyväisiä omaan elämään ja suhtaudutaan epäileväisesti tai uteliaasti niihin toisiin. Suurimman tragedian taitaa sitten aiheuttaa itse muuri ja valtiot ja lait sen ympärillä.

Schneiderin kertojan ääni on lempeän humoristinen, hän tarjoilee pieniä väläyksiä tuon ajan arkeen. Vaikka muuri onkin osa kaupunkilaisten elämää, elämä sen toisella puolella tuntuu olevan monilla ajatuksissa. Kirjailija saakin kuulla monta tarinaa loikkareista, muurinylittäjistä.  Muurin ylittäminen on sekin arkipäiväistä, vartijoista, koirista ja aseista huolimatta. On teinipoikia, jotka loikkaavat länteen käydäkseen elokuvissa tai työttömiä miehiä jotka loikkaavat itään, koska heillä sattui olemaan tylsää. Yksi asia kuitenkin on varmaa - kirjailija rakastaa Berliiniä niin kauniin haikean kauniin kirjan hän on kirjoittanut.

(Kahdenlaisia kokemuksia sota-ajoilta.)"Pommerer asuu vuonna 1945 Berliinissä, Prenzlauer Bergillä. Joka päivä kellariin pommeja pakoon, puolelta päivin puoleksi tunniksi ruoanlaittoon. Isä on jättänyt kotiin pistoolin venäläisten tulon varalta. Raiskauksen uhatessa äidin tulee ampua lapsensa ja itsensä. Venäläiset tulevat jalkasin ja panssareilla. Raiskauksia tapahtuu, mutta ei heidän talossaan, ei naapuristossa. Mieleen painuu muitakin kuvia: muuan venäläinen irrottaa suurtilallisen lehmän parvesta ja vie sen saksalaiselle naiselle, joka ei kykene imettämään vastasyntynyttä lastaan. Vinosilmäiset, mongolinkasvoiset ali-ihmiset laittavat ruokaa voitetuille, nostelevat lapsia panssarivaunujen päälle ja jakelevat karamelleja. Pommerer häpeää sitä, että nujerretun herrakansan jäsenet halveksivat matalaotsaisia voittajia, jotka eivät tiedä, mikä on katkaisija ja mikä servietti."
"Minä olen vuonna 1945 venäläisiä paossa Baijerissa. Amerikkalaisten matalalla lentävien koneiden ujellusta, avomaastossa pysähteleviä junia, metsässä kuuluu olevan jo 500 ruumista. Amerikkalaiset tulevat lentokoneilla. Myöhemmin saapuvat jenkit eteläbaijerilaiseen kylään, kadulle heitetään sokeri- ja elintarvikesäkkejä. Komeita siistejä asepukuja, vaaleita kasvoja, apukuljettaja, joka roikottaa jalkaansa rennosti astinlaudan sivulla. Sitten Care-paketteja, kalkkunaa, salted butter, yellow cheese -paketteja. Amerikkalaiset ovat vaaleita kuin jumalat, jauhavat jotakin puhuessaan, tupakoivat ja jakelevat savukkeita. He eivät syyllisty raiskauksiin, heillä on rakkausjuttuja."

Sivuja: 144
Lisää kirjasta: Kirjallisuuskriitikko löytää arvosteltavaa
Kirjallinen maailmanvalloitus: Saksa

Sininen enkeli - Marlene Dietrich / Donald Spoto

Tartuin Siniseen enkeliin alunperin siksi, koska lokakuinen Berliinin reissu lähestyi ja halusin lukea jotakin tuohon kaupunkiin liittyvää. Eräs tuttavani kehoitti tutustumaan Dietrichin elämäkertaan, olihan hän berliinitär. Siitä se sitten lähti.  Donald Spoton teksti oli mukaansa tempaavaa ja varsinkin juuri minun tarkoitustani varten sopivaa, sillä hän kuvaili mukavan paljon myös itse kaupunkia ja elämää siellä. Varsinkin Berliinin ennen toista maailmansotaa on ollut mielenkiintoinen ja kaksijakoinen paikka. Kaupunki, jossa köyhyys ja kurjuus, moraalinen rappio ovat kulkeneet käsi kädessä taiteiden, kulttuurin ja iloisen riehakkuuden kanssa.

Hetkittäin kuitenkin ärsyynnyin Spoton tapaan kuvailla henkilöitä, joka toki oli värikäs mutta tuntui jotenkin väärän tyyliseltä. Vai mitä sanotte naisesta jota kuvaillaan "rintavaksi valkyriaksi" tai kohdasta jossa kerrotaan Dietrichin mekosta, joka "verhosi hänen noin yhdeksän liikakiloaan". Kun Cary Cooper on "lähes yliluonnollisen komea" ja Dietrichin kuuluisa katse "nautamainen", en oikein tiedä mitä ajatella... Kenties tuo Spoton on vain kirjoitustyyliä, mutta minun silmääni nämä töksähtivät.

Kuva: Pinterest.com

Dietrich itsessään on mielenkiintoinen tapaus. Minulle on hänen elokuvistaan (joita en tosin aikoihin ole katsonut) jäänyt hänestä hiukan kylmä kuva. Elokuvissaan hän on usein esittänyt naisia, jotka enemmin tai myöhemmin ajautuvat paheellisille poluille, viettelijättäriksi tai viihdetaiteilijoiksi. Nämä naiset ovat olleet usein selviytyjiä, naisia jotka ovat tehneet tiukkoja ratkaisuja elämässään koska on ollut pakko. He ovat olleet olosuhteiden uhreja jotka ovat kovettaneet kuorensa selvitäkseen - silti kaiken alla saattaa sykkiä hyvä sydän. Marlenen luotto-ohjaaja, Josef von Sternberg, sanoikin osuvasti: "Kaiken mitä haluan Marlene Dietrichistä sanoa, olen sanonut elokuvissani".

Kuva. Pinterest.com
Tämä kuva muistuttaa minua Madonnan
nuoruusvuosien tyylistä, liekö inspiraatio
saatu Marlenelta?

Naisena Marlene oli edellä aikaansa, Hollywoodin vuosia sävyttivät kuvaukset monista suhteista niin miehiin kuin naisiinkin ja luonnollisesti Marlenen tapaa pukeutua miesten pukuihin kauhisteltiin. Nyttemminhän tämä tuntuu olevan Hollywoodin arkipäivää - jäinkin hetkeksi miettimään olisiko Marlene viihtynyt paremmin nykypäivässä kuin omassa ajassaan, olisiko hän 2000-luvulla keksinyt jonkin uuden tavan shokeerata. Jotenkin luulen että suurimman osan aikaa Dietrich ei pyrkinyt shokeeraamaan, hän vain eli elämäänsä juuri sillä tavalla kuin halusi, muiden mielipiteistä välittämättä.

"Intiimisuhteissaan niin itsevarma ja hallitseva Marlene Dietrich oli samalla myös Hollywoodilaisen Narkissoksen ruumiillistuma. Katsellessaan omaa peilikuvaansa hän lumoutui näkemästään ja alkoi hellittämättä hioa ja huolitella sitä. Kuuluisan taruhahmon tavoin myös Dietrichin kiinnostus tai suoranainen uppoutuminen omaan itseensä johti vihdoin eristävään, rakkaudettomaan yksinäisyyteen. Kukaan toinen naistähti ei ehkä olekaan yhtä näkyvästi jäänyt oman kuvansa vangiksi."

Kirjasta lisää: Leena Lumi
Sivuja: 367

Afterwards / Rosamunde Lupton

On ihan tavallinen arkipäivä, lapsesi ovat koulussa. Yht'äkkiä näet koulusta nousevan sankkaa mustaa savua ja hetkessä koko maailma muuttuu. 8-vuotiaan kuopuksesi löydät koulun pihalta, mutta missä 17-vuotias Jenny?! Ryntäät savuiseen pätsiin tytärtäsi etsimään... Näistä lähtökohdista alkaa Rosamund Luptonin kirja Afterwards, jonka nappasin luettavakseni Anni:n kiinnostavan arvion innoittamana. Vaikka kirja vaikuttaakin aluksi olevan Jodi Picoultin hengessä kirjoitettu, perhettä koskettava draama, mutta dekkarihiiren iloksi oli tarinaan saatu mukaan myös oikein kutkuttava jännitys-näytelmäkin.

Minun ja Afterwardsin alku oli hiukan kuoppainen, aloin lukemaan kirjaa eräänä yliväsyneenä aamuna ruuhkaisena aamuna ja Luptonin tapa kuljettaa tarinaa minä-muodossa tuntui siinä väsymystilassa sekavalta tai ainakin työläältä ymmärtää. Tarinan kertojana nimittäin toimii Jennyn äiti, joka oikeasti makaa koomassa, mutta on ns. hengessä mukana ja tämän ymmärtäminen vei väsyneiltä aivoilta vähän aikaa... (Hyvin nukuttu yö kyllä auttoi asiaa.)

Olin hiukan yllättynyt siitä, että tarinan isä, joka tarinassa tuskaili rakkaidensa sairaalavuoteiden äärellä, jäi noinkin pieneen rooliin - oikeastaan huomion varastaakin miehen poliisi-sisar, joka onkin ihana mielenkiintoinen tuttavuus.

Afterwardsin tarina on arkisuudessaan karmea, se muistuttaa siitä, kuinka nopeasti arki voi muuttua painajaiseksi, josta ei enää herää. Ja siitä kuinka kallisarvoisia arjen pienet hetketkin ovat, sitten kun ne ovat karanneet tavoittamattomiin. Ja onhan tämä myöskin tarina rakkaudesta...

Afterwards ilmestyy suomeksi keväällä 2012.

(Gracen puoliso on sairaalassa katsomassa vaimoaan.)"I want you to tell me about the person who did this! I want you to vow vengeage, I want you to be Maximus Decimus Meridius.
But if your anger is still there you don't notice it.
I think of the tsunami on Christamas Eve and the film of a woman in labour clinging high in the branches a tree, too overwhelmed by childbirth to look at the violent destruction around her. Only she and the life of her child could matter.
You hold my hand and I feel you shaking and I can't help you.
A nurse and a porter arrive to take me for a scan. The one where you need to pretend to hit a ball for "yes", to light up a part of your brain for their monitors.
The porter unclips the wheels of my bed, like I´m in a buggy.
- Hit for a yes, Gracie, you say. - Hard as you can. Please.
I remember telling Mum that I was going to be Roger-fucking-Federer.
The porter wheels me out of the ward, a nurse at my side.
But I stay with you, holding your hand.
I'm sorry."

Kirjasta lisää: Oota, mä luen eka tän loppuun
Sivuja: 472

My October Symphony

Syyskuu tuli ja meni, en oikeastaan tiedä mihin se karkasi. Kiirettä on piisannut ja olen kaipaillut niitä aurinkoisia ja kuulaita syyssäitä, enkä niinkään jääkauden ja vedenpaisumuksen pikkusiskoa. Sain kuitenkin itseni innostumaan taas liikunnasta, hurahdin jälleen kerran spinningiin ja ihanaan Zumbaan. Jälkimmäinen kyllä tuo auringon sateiseenkin päivään ja selkä tykkää hetkuttelusta!

Ja onhan sitä ehditty lukemaankin, kuukauden saldo oli 17 kirjaa ja 5994 sivua. (Keskimäärin 352 sivua/kirja eli olen lukenut kai kohtuullisen laihoja juttuja...) Englanniksi tuli luettua vain neljä kirjaa, hiukan keskimääräistä vähemmän kenties?

Syyskuussa minulla oli pienimuotoisena teemana Kiina, olihan se Kuujuhlan kuukausi. Luin aiheeseen liittyen 5 kirjaa, mm. yhden vanhan rakkauden. Samalla sain suoritettua Maahanmuuttajatarinat -haasteen, kiitokset Amy Tanille ja Lisa Seelle!

Lukukuukautena syyskuu oli mahtava, monta mahtavaa sivua tuli käännettyä. Parasta tässä kuussa olivat Camilla Läckbergin Merenneito, Kate Kerringanin Onnellisen avioliiton reseptit ja Lisa Seen kaksikko Shanghai girls ja Dreams of Joy. Suosittelen! Taavi Soininvaaran uutuutta, Punaista jättiläistäkin kahlasin sadan sivun verran eteenpäin, mutta ei, minä en vaan jaksanut sitä jokasivuista action-tykitystä.

Muut haaste-hommani jäivät Kiina-teema jalkoihin, Totally British haastetta varten tienasin vain yhden pisteen (26/29), samoin kävi kirjallisen maailmanvalloituksen(33/223). Tällä kertaa valloitin Irlannin, oikein mukavalla kirjalla.

Lokakuu tuo tullessaan pienen reissun, käymme kivassa tyttöporukassa kurkkaamassa millaista Berliinissä on. Siksipä matkan ajaksi olen varannut teillekin vähän Saksa-teemaisia postauksia. Lukukasassa näyttäisi olevan myös vahvoja naisia ja kasa jännäreitä... Pitäisiköhän Halloweenin kunniaksi lukea jokin kummitusjuttukin?!

Syyskuun luetut: 
Tulkki / Inna Patrakova
The Forgotten Garden / Kate Morton
Pianotunnit / Janice Y.K Lee
Pitkä matka menestykseen / Lang Lang
Luutohtorin tytär / Amy Tan
Merenneito / Camilla Läckberg
Palvelukseen halutaan yksi raitis imettäjä / Mia Konu
Bolshoin perhonen / Daphne Kalotay
Perintöosa / Tamara McKinley
Dreams of Joy / Lisa See
Shanghai girls / Lisa See
Onnellisen avioliiton reseptejä / Kate Kerrigan
Orjamarkkinat / Jouko Halmekoski
Erottaja / Karo Hämäläinen
Onnellisuusdieetti / Martha Beck
Innocent Traitor / Alison Weir
Minun suomalainen vaimoni / Wolfram Eilenberger