Kuluneen vuoden tilastotuokio ja TOP10

Pongasin Sallan blogista kivoja palleroita ja päätin tehdä samantyylisen tilastopläjäyksen omasta vuodestani. Olen aina pitänyt kovasti listojen ja tilastojen laatimisesta joten tämä oli oikeastaan ihan rakkauden työtä. :)

Lukijamäärät
- Perustin blogini 2011 tammikuussa, joten, kuten arvata saattaa, ovat lukijamääräni kasvaneet lähes eksponentiaalisesti vuodessa yhdestä lukijasta (=minä) tähän nykyiseen joukkoon.

Kuinka paljon tuli luettua?
- Helmetin lainaushistoriani paljastaa viime vuoden saldoksi 272 kirjaa, mutta näistä osa kesken jääneitä tai ammattikirjoja tms. joita en ole blogiin tuonut. Blogiin olen kirjoittanut 184 kirjasta, totuus lienee näiden kahden luvun väliltä. Sarjakuvia tuosta 184:sta on 8 kpl.

Millaista on sitten tullut luettua?

- Enimmäkseen luen suomeksi (79%), mutta olen siitä ihan tyytyväinen että vierailla kielillä tulee luettua tuonkin verran. Yhden kirjan luin tänä vuonna ruotsiksikin, mutta otannan koon takia panostukseni ruotsin kieleen näkyy silti 0 prosenttina.

 - Tiesin jo ennen tilastointiakin lukevani enemmän ulkomaista kirjallisuutta (78%), olen kuitenkin mielestäni tänä vuonna lukenut enemmän kotimaista kirjallisuutta(22%) kuin aiemmin, tästä saan varmasti kiittää kirjablogiharrastusta, joka on tuonut näköpiiriini uusia, mielenkiintoisia suomalaisia kirjoja. Näin se bloggaus vaan avartaa mieltä!

 - Muistaakseni kesällä oli Jennin K-blogissa keskustelua siitä, luetaanko enemmän mies- vai naiskirjailijoiden tekstejä. Keskustelu oli siinä määrin mielenkiintoinen että päätin lisätä blogiini tunnisteet mies- ja naiskirjailijoille ja näin seurailla omia lukemisia tästäkin vinkkelistä. Piirakanpalat ovat ilokseni kuitenkin aika tasaväkisiä vaikka naiset melkein 20 prosentilla (naiset 58%, miehet 42%) johtavatkin. Excel muuten osoitti ennakkoluulottomuutensa antamalla naisille sinisen värin, enkä jaksanut ryhtyä vaihtamaankaan...

 - Tämän idean nappasin muistaakseni Sonjan lukuhetkistä, jossa mietittiin sitä, miten on lukemansa kirjat valinnut. Sonjalla oli kategorioita enemmänkin, minä yksinkertaistin ja mietin tässä vain sitä, oliko kirjailija/teos minulle uusi löytö vai luinko tutun kirjailijan teoksia. Tällä rintamalla on aika tasaista, tutustun mielelläni uusiin kirjoilijoihin(54% ) ja se ehkä näkyy tässäkin. Silti olen uskollinen myös vanhoille rakkauksilleni (48%)...

- Luinko paljon tämän vuoden uutuuksia? Mielestäni kyllä. Tästä syytän ja kiitän kirjaston Bestseller-hyllyä joka välillä on ihan mahdoton paikka ohittaa! (Tämän vuoden uutuuksia 53%, "vanhuksia" 47%)







Blogin suosituimmat tekstit:

Bagdadin prinsessa, elämäni Saddamin kanssa / Parisoula Lampsos Bagdadin prinsessa on ollut blogini suosituin teksti tänä vuonna, vieläpä ihan ylivoimaisesti. Minusta tämä on ollut aika yllättävää, mutta veikkaan että voin kiittää asiasta Googlea. Voisin kuvitella nimittäin kuvitella että Lampsoksen tarina kiinnostaa enemmän tuolla rapakon takana. Kirjana tämä ei ole mieletön elämys, mutta ahdistava ja hämmentävä kylläkin. Suljettu maa / Barbara Demick Toisena on kirja omalta suosikkilistaltani. Barbara Demickin Suljettu Maa on ilokseni näin korkealla, Pohjois-Korean viimeaikaisilla tapahtumilla tosin lienee osansa asiaan. Hyvin kirjoitettu kirja maasta, jonka arjesta ei paljon puhuta vaikka pitäisikin. Pidän ja paljon.

Erottaja / Karo Hämäläinen Karo Hämäläisen Erottaja oli toinen yllättäjä, sekin huitelee ihan omissa sfääreissään. Yllätyin, koska Erottaja ei tuntunut saavan suurtakaan kiinnostusta bloggaajien parissa, mutta kenties sitäkin enemmän googlettelua.  Minä, Katariina / Laila Hirvisaari Listan nelonen ei ole yllättäjä, vaikka onnistuikin nopeasti, vain kahdessa kuukaudessa nousemaan listalla näin korkealle. Minä, Katariina oli minun siivuni Finlandia-ehdokkaisiin tutustumisesta. En hullaantunut, mutta kiinnostuin Katariinasta siinä määrin että luin hänestä lisääkin. Hiljainen tyttö / Tess Gerritsen Jälleen yksi omista suosikeistani. Vaikka Hiljainen tyttö ei ollut ihan yhtä hyvä kuin Gerritsenin edellinen kirja, Jääkylmä, mutta viihdyin sen parissa oikein hyvin. Ja aasialaiset elementithän kolahtavat minuun kuin kapula Gongiin. Merenneito / Camilla Läckberg Lisää suosikkejani sijalla 6. Olen oikein iloinen siitä että Camilla Läckbergin Merenneito pääsi luetuimpien tekstejeni listalle, koska kirja kyllä ansaitsee saamansa huomion, minusta tämä oli vuoden paras dekkari, maltan tuskin odottaa jatko-osaa. Missä kuljimme kerran / Kjell Westö Itsenäisyyspäiväksi lukemani Westön kirja raivasi itsensä ihan hurjalla loppukirillä listani seitsemänneksi asti. Kiva juttu, sillä pidin kirjasta kovasti. Tutustuin Westön kirjoihin vasta tänä vuonna ja se oli lähes rakkautta ensisilmäyksellä! Se "minun Westöni" tosin ei ole tämä kirja, vaan Isän nimeen... Tarkoin vartioitu talo / John Boyne John Boynen näin ihan livenäkin kirjamessuilla ja vähän harmittaa etten rohjennut mennä pyytämään nimikirjoitusta Poikaan raidallisessa pyjamassa. Mutta ehkäpä ensi kerralla. Tarkoin vartioitu talo oli mukanani Tukholmassa ja se oli oikein hyvä matkakaveri, riittävän paksu ja mukaansatempaava ja sellainen, jonka pariin oli helppo palata pienen tauon jälkeen. Ajattelisin tämän olevan aikuisten satu, historian valossa ei kovin uskottava mutta sellainen, johon voi olla mukava uskoa hetkisen. Muistelmat / Farah Diba Pahlavi Farah Diban muistelmien sijoittuminen blogini suosituimpiin teksteihin lienee taas Googlen tekosia. Kirjahan ei ole uusi, eikä Iranin tilanne ole juurikaan puhuttanut viime aikoina tavallista enempää. Farahin tarina on kyllä kiinnostava ja hätkähdyttävä, hyvin kirjoitettukin, joten jos pitää elämäkerroista voi tämä hyvinkin olla lukemisen arvoinen. Historia on minut vapauttava / Jussi Siirilä Minua vähän hykerryttää se, että Historia on minut vapauttava pääsi tälle listalle, voisin kuvitella että kirjan päähenkilö, Jussi Siirilä, olisi siitä kovin mielissään... Mainio kirja, minulla oli oikein hauskaa tämän kanssa. Suosittelen! Omat suosikkini: Olen yrittänyt merkitä ne kirjat, joista erityisen paljon pidin, Suosikit-tunnisteella. Tänä vuonna luin 24 erityisen hyvää kirjaa - määrä voi tuntua pieneltä, mutta nämä ovatkin ne kirjat jotka todella sykähdyttivät. Suosikkilistalleni mahtuu uutuuksia ja vanhuuksia, sarjakuvaakin. Koska nyt listailemassa ollaan koostin näistä oman suosikkilistani. Kirjat eivät ole missään tietyssä järjestyksessä, jokainen on ollut minulle hyvä ihan omalla tavallaan. Nopea vilkaisu listaan paljastaa että olen pikkuisen kallellani itään päin, mutta eikös ole ilahduttavaa sekin että listalla on peräti kolme kotimaista kirjailijaakin?! Nenä kirjassa TOP10: Miika Nousiainen - Metsäjätti Li Kunwu, P. ôtié - Minun Kiinani 1. Camilla Läckberg - Merenneito Kyung-sook Shin - Please Look After Mother Andre Agassi - Andre Agassi Jussi Siirilä - Juoksija Amy Tan - Ilon ja Onnen tarinat Haruki Murakami - What I talk about when I talk about running Joyce Carol Oates - Blondi Kjell Westö - Isän nimeen Haasteista: Kuluneen vuoden aikana osallistuin kolmeen lukuhaasteeseen (Maahanmuuttajatarinat, Totally British ja Kirjallinen maailmanvalloitus)- aika vähän tällaiselle yllytyshullulle. Näistä Maahanmuuttajatarinat ja Totally Britishin sain valmiiksi, niitä varten lukemistani kirjoista löytyy koosteet omilta haaste-sivuiltaan. Kirjallinen maailmanvalloitus se vain jatkuu, vuodessa ehdin valloittaa 43 maata. Ehkäpä ensi vuoden tavoitteeni on päästä 100 saakka? Ensi vuonna: Ensi vuonna elämä blogissa jatkunee entiseen malliin. Tammikuussa juhlin blogi-synttäreitä, kenties kiinalainen uusi vuosikin näkyy jollain tapaa täällä. Haasteisiin otan jatkossakin osaa ja saatanpa osallistua blogimiitteihinkin mikäli sellaisia on tulossa ja aikataulut ovat suotuisat. Blogin ulkoasuun haluaisin muutosta, mutta inspiraatio ei ole vielä iskenyt. Bloggerin Dynamic Views houkuttelisi mutta en halua lähteä vaihtamaan ennen gadget-tukea ja paria muuta juttua. Huh, tästä tulikin pitkä juttu. Onnittelut niille, jotka jaksoivat lukea loppuun saakka ja hauskaa uutta vuotta ihan jokaiselle! Meillä juhlitaan uuden vuoden saapumista ihan kotoisissa merkeissä, herkkujen, rakettien ja tinojen parissa, luvassa on mukava ilta!

Sprickor : valda texter 1986-2011 (suom. Halkeamia) / Kjell Westö

Lähde: Bookplus.fi

Serkkuni yllytyksestä päätin lukea seuraavan Westöni ruotsiksi. "Käännöksessä katoaa kuitenkin jotain", sanoi hän. Arastelin vähän, olen viimeksi lukenut kokonaisen kirjan ruotsiksi varmaankin kymmenisen vuotta sitten. Mutta yllytyshullu kun olen, pistin tuumasta toimeen.

En ole hirveän hyvä lukemaan novelleja, ne tuntuvat monesti loppuvan kesken. Järkeilin kuitenkin että lukisin ruotsiksi niin hitaasti että ehtisin kenties hyvinkin paneutua Westön tuoreen novellikokoelman (julkaistu suomeksi nimellä Halkeamia) tuotoksiin. Ja olihan se tuskaista. Paljon ja nopeasti lukevalle ihmiselle oli melkein shokki saada kaksi novellia luettua puolessa tunnissa. Ruotsin kielen taitoni - oli kiva huomata että paljon sitä oli edelleenkin tallella, monet sanat ja rakenteet palasivat mieleen ties mistä unohdetuista sopukoista, silti se tuskastutti että tekstissä oli myös monia sanoja joita en tarkalleen tiennyt. Westön kieli on niin kaunista ja sävykästä että pelkäsin hetkittäin hukkaavani ne hienot vivahteet omaan kielitaidottomuuteeni, varsinkin merelle omistettu pidempi kokonaisuus oli tuskaisa, koska uskon kielen olevan kaunista, mutta enhän minä tiedä mitään kalastuksesta edes suomeksi...

Huomaan lukiessani myös entistä selvemmin sen, että en ole oikein novellin (vai olisivatko nämä enemmän kuitenkin kolumneja?) lukija. Westön kirjoihin kootut kirjoitukset ovat suurelta osalta muutamia sivuja pitkiä ja huomaan turhautuvani kun mielenkiintoiseksi koettu teksti loppuun kesken ja pitäisikin jatkaa jostakin toisesta aiheesta. Taidan olla luonteeltani syventyjä joka haluaa mielummin pureutua aiheisiin ihan kunnolla kuin vain maistella. (Niinhän se on, toiset hillitysti syövät muutaman konvehdin ja maistelevat, toiset vetävät koko rasian. Kröhöm.)

Sprickor-kirjasta tuli minulle melkein työtä. Olin päättänyt urakoida sen loppuun saakka, joten luin oikein sisulla. Väkisinlukeminen vei aikalailla iloa pois lukemisesta, mikä toisaalta harmittikin koska olin etukäteen odottanut tätä kirjaa. Mikä sitten teki Westöstä tuskaa? Jälkiviisaana on helppo sanoa, että jos ei kauheasti pidä novelleista eikä ole vuosiin lukenut mitään ruotsiksi, niin novellien lukeminen ruotsiksi ei välttämättä ole kauhean nautinnollista. Ja että Westön tyylisen kirjailijan teksteissä pitäisi ymmärtää kielen vivahteitakin, kenties jokin suoraviivainen dekkari olisi siis ollut minulle parempi valinta. Mutta toisaalta, olen aika tyytyväinen siitä että luin tämän. Ja ehkäpä luen jatkossakin jotain toisella kotimaisella kielellämme, valitsen vain ensi kerralla helpomman kirjan...

Sivuja: 334
Kirjasta lisää: Riinan lukuisat kissanpäivät

Nukketalo / Kristina Ohlsson

Minulla ei ollut kovin paljon odotuksia Nukketalon suhteen, mutta yllätyin enemmän kuin positiivisesti, sillä kyseessä olikin oivallinen ja tiivistunnelmainen esikoisdekkari. Luen jännityskirjallisuutta melko paljon ja siksi on ilahduttavaa kun vastaan tulee sellainen kirja, joka vie huomioni niin että tuskin maltan odottaa seuraavaa lukuhetkeä.

Yritin miettiä hetken sitä, mikä tekee Nukketalosta erikoisen. En löytänyt juuri mitään mitä ei olisi jo jossakin kirjassa toteutettu. Se kertoo Tukholmassa toimivasta poliisin yksiköstä, jota vetää Alex Recht. Alex on tunnettu ja ihailtu poliisi, sankarityyppiä, isä ja aviomies. Poliisiksi melkein epätyypillisen hyvä. Onneksi tiimissä on hänen alaisensa, Peder, joka onkin sitten jo vähän tutumpi hahmo kirjoista. Peder on taitava poliisi, mutta ei ihmisenä kauhean miellyttävä. Hän pettää masennuksesta kärsivää vaimoaan, juo kesken poliisitutkinnan, eikä oikeastaan edes itsekään pidä itsestään. Tiimin kolmas jäsen on siviilitutkija Fredrika, kaunis ja hillitty, älykäs nainen, jolla niin ikään on yksityiselämässään solmuja avattavana. Luonnollisesti Peder hiukan ylenkatsoo Fredrikaa naisena ja siviilinä. Tuttu kuvio sekin monista kirjoista.

Niin ja se rikos. Tarinan alkuasetelma on arkisen hyytävä. Joku nappaa pienen tytön junasta. Poliisi käynnistää tutkinnat katoamisen johdosta, mutta tietystikään kaikki ei ole ihan yksinkertaista. Hirviöitä on dekkarikirjallisuus pullollaan, mutta tässä kohdin Ohlsson tekee kyllä hyvää työtä. Elin mukana tapauksessa, kauhistuin ja jännäsin, toivoin. Pidän siitä että Ohlsson ei päästä etsiviään tai lukijoitaan ihan helpolla. Vaikka olisikin ehkä helppoa tai houkuttelevaa kirjoittaa kirjoja joissa kaikki sujuu hienosti ja loppu on aina onnellinen, siitä ei kenties syntyisi kovin mielenkiintoista kirjaa. Realismin tuntua lisää se, että virheitä, joskus kohtalokkaitakin, tehdään ja niiden kanssa on vain pystyttävä elämään.

"Hän jatkoi huutamista vielä silloinkin, kun hänen vanhempansa tulivat ja hälyttivät paikalle poliisin ja lääkärin. Siinä vaiheessa huuto, joka oli alkanut kuulostaa käheältä, vaimeni hätääntyneeksi ja pohjattoman epätoivoiseksi nyyhkytykseksi. Muuri, jonka hän oli huolellisesti rakentanut ympärilleen suojautuakseen yhä yltyvältä pakokauhulta, oli murtunut. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän? Hyvä luoja, mitä hän oli voinut tehdä?"

Sivuja: 428
Kirjasta lisää: Rakkaudesta kirjoihin, Kirjasieppo

Kartanpiirtäjä / Kamila Shamsie

Tässä kohdin on taas tunnustuksen paikka, välttelin nimittäin aika pitkään Kartanpiirtäjän lukemista. Poltettujen varjojen jälkeen vain alkoi tuntua siltä, etten jaksa keskittyä siihen sen vaatimalla tavalla. Kun sitten vihdoin aloitin oli märkä ja pimeä ja kylmä joulukuinen maanantai-aamu ja aivokapasiteettini huiteli jossain nollan tietämillä. Ensi alkuun tuntui aika työläältä yrittää muistaa kaikkien henkilöiden, tätien ja setien nimiä - ja ymmärtää että Zia olikin poika. Onneksi seuraava aamu oli vähän virkeämpi (mutta ei yhtään valoisampi tai tai muutenkaan kivempi) ja löysin Kartanpiirtäjän kanssa yhteisen sävelen.

Pidin Kartanpiirtäjästä enemmän kuin Poltetuista varjoista, joka ansioistaan huolimatta, tuntui ajoittain vähän sekavalta. Kartanpiirtäjä taas oli selkeämpi ja jollain tapaa yksinkertaisempi kokonaisuus ja tuntui siksi toimivammalta.

Kartanpiirtäjä on rakkaustarina, mutta samanaikaisesti myös kasvutarina ja kertomus ystävistä. Tarina alkaa oikeastaan jo 1970-luvun Karachista, jossa kirjan päähenkilöiden vanhemmat elävät nuoruuttaan, rakastuvat, pettyvät ja kylvävät siemeniä, jotka seuraava sukupolvi tulee korjaamaan. 1980-luvulla tapaamme ystävykset Karimin, Raheenin, Zian ja Sonian, jotka elävät huoletonta nuoruuttaan, ajattelevat rakastumisia ja bileitä. Mutta Karachissa kuohuu ja pian kuohut saavuttavat myös nuoret perheineen.

Olisin saanut tästä kirjasta ehkä enemmän irti jos olisin tiennyt jotain Pakistanin lähihistoriasta, nyt poliittiset ongelmat esim. bengalilaisten kanssa jäivät askarruttamaan. Tuntui että olisin tarvinnut vähän enemmän taustatietoja ymmärtääkseni paremmin, tämä jäikin vähän ärsyttämään. Tarina ja sen henkilöt tuntuvat aidoilta ja yleismaailmallisilta. Minua puhuttelivat eniten kirjan keskivaiheilla olevat kappaleet, joissa Raheen ja Karim opiskelevat ulkomailla ja lähettelevät kirjeitä toisilleen. Koin mielenkiintoiseksi senkin, miten erilaisilla tavoilla voi ulkomailla asuva muistella vanhaa kotikaupunkiaan ja miten tärkeitä juuret ovat, silloinkin kun sitä ei oikein tiedosta. Tietyllä tavalla tämä kirja taisikin olla rakkauslaulu Karachille...

Kirjan loppu jäi hiukan vaivaamaan ja luinkin sen useampaan kertaan, silti ihan ymmärtämättä kuinka oikein kävi. Liekö vika lukijassa vai onko kirjailija halunnut lopun olevan sellainen että sen voi tulkita monella eri tavalla? Kokonaisuutena pidin Kartanpiirtäjästä, mutta se ei aivan lunastanut kaikkia odotuksiani. Shamsien tuotantoa voisin kyllä lukea lisääkin, sen verran mukavasti hänen kirjojensa parissa olen nyt viihtynyt.

"Kysyin häneltä kerran eikö äiti kaivannut elämäänsä yhtään romantiikkaa, ja hän vastasi että hänelle romantiikka tarkoitti hajamielistä läheisyyttä, samaan tapaan kuin kumppanin käsi eksyy toisen lautaselle. Minä vastasin: ei, se on pelkkää ystävyyttä; romantiikka on sitä että tietää aina täsmälleen, missä toisen kädet ovat. Äiti hymyili ja sanoi, että aikanaan hänkin oli ajatellut niin. Romantiikan ytimessä on kuitenkin tieto, että ne samat kädet voivat joskus vaeltaa toisaalle, mutta jollain keinoin, joko onnen tai kohtalon tai silkan hapuilun avullan, ne löytävät tiensä takaisin sinun luoksesi, ja silloin sinä ehkä osaat olla kiitollinen kaikesta mikä on yhä mahdollista, huolimatta omista heikkouksistasi - ja sen toisen."

Sivuja: 392
Kirjasta lisää:  Kirjanurkkaus, Luettua, Mari A:n kirjablogi, Oota mä luen eka tän loppuun, Järjellä ja tunteella

Panttivanki / Liza Marklund

Joulu tuli, joulu meni. Tänä vuonna joulufiilis jäi vähän vaillinaiseksi, kenties säiden, kiireen tai pyhien lyhyyden takia. Fiilistä ei varsinaisesti parantanut polveni, joka päätti naksahtaa aatonaattona. Selvisin kuitenkin ihan kunnialla ensimmäisestä emännöimästäni jouluateriasta - huh. Viime päivät olenkin ihan vain nukkunut ja ladannut akkujani, minun lomani alkaa vasta muutaman viikon kuluttua. Silloin on vuorossa matka Lontooseen ja polven täytyy olla kunnossa!!

Joulupukki toi minulla Liza Marklundin uutuuden, jota olinkin odotellut. Marklundin kirjoja on monesti löytynyt joulupaketistani, voisikin sanoa että ne ovat osa jouluani. Se, että saa käpertyä joulupäivänä sohvan nurkkaan Annikan ja suklaarasian kanssa on melkein osa joulutraditiotani nykyisin.

Panttivanki on siis osa Annika Bengtzon-sarjaa. Viime vuosina Annikalle on tapahtunut kaikenlaista, ehkä vähän liikaakin minun makuuni, sillä Annikan elämän käänteet kansainvälisine salamurhaajineen ovat karanneet jo kauas normielämän kuvioista. Alunperin innostuin Bengtzon-sarjasta sen arkisuuden takia - Annika oli jollain ihanan arkinen ja pidin mahdollisuudesta kurkistaa sanomalehden toimitukseen ja sen arkeen. Panttivangissa Annika on palannut yhteen miehensä Thomasin kanssa, mutta kaikki ei taida siltikään olla ihan kunnossa. Perheen arki kuitenkin keskeytyy kun Afrikassa työmatkalla ollut Thomas ryhmineen kidnapataan. Panttivanki keskittyykin tällä kertaa nimensä mukaisesti tällä kertaa Thomasin pelastusyritykseen.

Tarina on sinänsä mielenkiintoinen ja Annikan kautta tulee kyllä eläytyneeksi tilanteen kaoottisuuteen ja hulluuteen. Varsinkin median käytös vähän kauhistuttaakin, sillä vaikka Annikan tilanne kenties onkin kirjailijan mielikuvitusta (onkohan?), mutta iltapäivälehtien skandaalinkäryinen otsikointitapa kyllä tuntuu aika tutulta...

Pantttivanki tempaisi minut oikein mukavasti mukaansa ja viihdytti koko joulupäivän. Se ei minusta ole ihan parasta Marklundia, mutta ei myöskään huonoimmasta päästä. Oikeastaan tästä - ja niistä Geisha-konvehdeista - jäi aika hyvä maku suuhun...

"Täällä he elivät koko elämänsä. Tulivat tänne joka ikinen arkipäivä ja istuivat täällä koko päivän ja siirtelivät pieniä papereitaan ja naputtelivat tietokoneitaan, ja auringon kadottua monta tuntia sitten Maakäräjätalon taakse he laskeutuivat metroon ja ajoivat kotiin jonnekin lähiöhuoneistoon ja katsoivat uutiset ja Bumtsibumin ja nostivat ehkä jalat sohvapöydälle koska niitä pakotti niin helvetisti kun he olivat tepsutelleet hiljaa koko päivän pankin kovalla lattialla. Heitä ei tarvinnut siepata, he olivat telkien takana jo nyt, takertuneet sovinnaisten tapojen ja odotusten ja hyödyttömän raatamisen verkkoon..."

Kirjallinen maailmanvalloitus: Kenia
Sivuja: 376

Hyvää joulua, Jeeves / P.G. Wodehouse

Ensituttavuuteni P.G. Wodehousen luomien hahmojen - yläluokkaisen engelsmannin Bertie Woosterin ja hänen miespalvelijansa Jeevesin - oli jo vuosia sitten TV1:lla esitetyn saman nimisen TV-sarjan muodossa. Siinä suloisen höpsönä Woosterina oli Dr. Housenakin tunnettu Hugh Laurie ja tilanteen aina pelastavaa Jeevesiä esitti Stephen Fry. Rakastin tätä sarjaa ja molempia pääosan esittäjiä.

Periaatteessa Wodehousen veijaritarinoiden juoni on pohjimmiltaan aina sama. Bertie ystävineen joutuu monenlaisiin kommelluksiin, jotka yleensä sivuavat rakastumisia ja kihlauksia. Siinä porukassa ihmissuhteet ovatkin yhtä reippaasti solmussa kuin Kauniissa ja rohkeissa! Onneksi on Jeeves...

Hyvää Joulua, Jeeves esittelee kolme Jeeves-tarinaa (Kevättä rinnassa, Jeeves, Eri reilua, Jeeves ja Hyvää joulua, Jeeves). Hieman yllättävästi kirjan nimi-tarina, Hyvää Joulua, Jeeves, on kirjan viimeinen, lyhyin (n. 20 sivua)  ja selkeästi heppoisin tarina. Tarinoissa Bertie jälleen kerran yrittää vältellä kihlauksia epätoivottujen naisten kanssa - hiukan hykerryttäviä ovat tämän ikuisen poikamiehen paniikkikohtaukset avioliittoa miettiessä. Vähän kyllä mietin edvardiaanisen ajan pariutumiskuvioita - naisten kiintymys vaihtelee miesten viiksien kasvatusinnon mukaan ja miehet joko hullaantuvat silmittömästi tai pakenevat avuttomana riistana naisten naimainnon edessä. Tai keksivät monimutkaisia juonia välttääkseen marssia alttarille. Millainen on mahtanut Wodehousen oma avioliitto ollakaan?!

Kirjan esittelemät Jeeves-tarinat on kirjoitettu vuosina 1929-1954, mutta maailmanmenoa ei niistä juurikaan huomaa vaan Jeevesin ja Woosterin maailma tuntuu yhtä viattomalta toisen maailmansodan kauhujen jälkeenkin. Wikipedia tietääkin kertoa että Wodehouse ei juurikaan ollut kiinnostunut maailman tapahtumista tai politiikasta, tämä näkyy hyvin hänen teksteistään. Kirjailija mm. jäi toisen maailmansodan aikana asumaan Ranskan kotiinsa ja oli natsien toimesta kotiarestissa vuoden verran. Vapauduttuaan hän teki sarjan radio-ohjelmia, jossa käsitteli elämää sodan keskellä. Ohjelmat aiheuttivat Britanniassa suuren kohun - Wodehousea syytettiin maanpettuuruudesta ja jotkin tahot alkoivat boikotoida hänen kirjojaan. Syntyneen kohun takia Wodehouse perheineen muutti Yhdysvaltoihin sodan päätyttyä.

Hyvää joulua, Jeeves on mielestäni aika tyypillinen otos Wodehousen tuotannosta. Tarinat ovat sinänsä hauskoja ja Jeeves ja Wooster mainioita, mutta suurempia yllätyksiä on ehkä turha odottaa. Nämä olivat kuitenkin mukavaa joulun alun luettavaa, leppoisaa ja harmitonta.

"Seppings avasi suuret portit, näimme välähdyksen vaaleaa tukkaa, nenämme tunsi Chanel 5:n tuulahduksen ja sisään tulvahti nainen, jonka saatoin todeta yhdellä ainoalla vilkaisulla ylivedoksi donnaksi.
Bertram Woosterin parhaiten tuntevat tietävät, että hän ei ole mies, joka alkaa suoltaa siirappia heti kun puheeksi tulee vastakkainen sukupuoli. Bertram Wooster on viileän kriittinen. Hän punnitsee sanansa tarkoin. Joten kun kuvaan sisään astunutta naista ylivedoksi donnaksi, voitte päätellä, että kyseessä on jotakin aivan erityistä. Nainen olisi voinut astella suoraan keskelle kansainvälistä missikisaa ja tuomaristo olisi rullannut hänelle punaisen maton."

Sivuja: 536

Oikein hyvää ja rauhaisaa joulua kaikille! Toivottavasti luvassa on mukavia lukuhetkiä joululahjakirjan ja suklaarasian kanssa...

Tuhatkaunot / Kristina Ohlsson

Nappasin Tuhatkaunot mukaani kirjastosta oikeastaan yhdestä syystä - takakannessa lukevan tekstin takia. "Jokainen etsii avainta vapauteen - ja jokainen maksaa siitä eri hinnan." Tämä oli tällä kertaa se koukku, jolla minut napattiin, ei siinä aina paljonkaan vaadita. Hyvä että napattiin edes jollakin, koska kirjan kansi ei erikoisemmin kutsunut eikä takakannen tekstikään houkutellut. Kiitos siis tuolle lauseelle, koska tämä kirja osoittautuikin mukaansatempaavaksi dekkarituttavuudeksi.

Tuhatkaunot kuuluu Euroopan turvallisuusjärjestö OSCE:ssä työskentelevän Kristina Ohlssonin kirjoittamaan Fredrika Bergman -sarjaan. Fredrika työskentelee siviilirikostutkijana poliisissa ja luonnollisesti tapaamme kirjassa myös hänen työtoverinsa Alexin, Jaerin ja Pederin. Tässä kohdin ei taaskaan vältytä kliseiltä - poliiseilla on jälleen kerran parisuhdeongelmia...

Tuhatkaunot etenee kolmella rintamalla. On maahan väärin paperin salakuljetettu irakilaismies joka on lukittuna tukholmalaisasuntoon odottamaan tehtävää. On Thaimaassa matkalla oleva ruotsalaisnainen, joka huomaa olevansa keskellä painajaista. Ja kaiken keskellä on poliisitiimimme, joka saa selvitettäväkseen onnettomuudelta näyttävän yliajon ja ikääntyneen papin ammuntatapaus, jossa uhreina ovat pappi itse sekä hänen vaimonsa. Kaikki näyttää selvältä.

Dekkarina Tuhatkaunot oli minusta melko näppärä ja mukava lukukokemus, siinäkin määrin että päätin etsiä kirjastosta sarjan aikaisemmin julkaistun osan, Nukketalon. Thaimaassa olevan naisen ja irakilaismiehen tarinat värittävät dekkaria mukavasti ja antavat toisenlaista näkökulmaa kehitteillä olevaan tilanteeseen ja itse tapauskin osoittautuu lopulta aika monisyiseksi. Ei siis valittamista.

"Ja kun hän mietti, mitä sellaisen teon taustalla voisi mahdollisesti olla, hänet valtasi pelko.  Ja pelko sai hänet ajattelemaan rationaalisesti ja pakotti hänet toimimaan. Kun aurinko nousi Bangkokissa lauantai-aamuna, hän oli koonnut itsensä. Ja tiesi täsmälleen, mitä hänen pitäisi tehdä."

Sivuja: 398
Kirjasta lisää: Rakkaudesta kirjoihin
Kirjallinen maailmanvalloitus: Thaimaa

Fiesolen puutarhat 1-3 /Jussi Jäppinen, Risto Oikarinen

Fiesolen puutarhat osui hyppysiini kirjaston sarjishyllyllä. Vaikka kuvanjälki ei olekaan ihan minun tyylistäni, kiinnostuin kuitenkin siitä että kirja kertoo arkkitehti Alvar Aallon elämästä. Mielenkiintoinen ja vähän erilainenkin aihe sarjakuvalle!

Sarja on kolmiosainen, ensimmäinen osa kattaa vuodet 1898-1927. Näinä vuosina Alvar syntyy, vartuu mieheksi, opiskelee, taistelee sodassa ja aloittaa arkkitehdin työnsä. Toinen kirja, vuodet 1927 - 1939, on mielestäni sarjan tylsin. Se edustaakin Aallon elämässä melko tyyntä ajanjaksoa, jolloin perhe kasvoi ja hän vasta loi uraansa arkkitehtinä. Viimeinen kirja kattaa Aallon elämän vuoteen 1955 saakka, mielestäni tämä on selkeästi dramaattisin kirja, sisältyväthän noihin mm. Suomen vaikeat sotavuodet sekä henkilökohtaisia menetyksiä ja suuria voittoja uralla.

Piirrosjälki ei oikein ole minun tyylistäni, mutta jotenkin ehkä sopii juuri tämän tyyppiseen tarinaan. Sinänsä aihe, tunnetun arkkitehdin elämä, voi olla vähän haastavakin sarjakuvalle. Jotenkin olen tottunut odottamaan sarjakuvalta huumoria ja kenties jonkinlaista räväkkyyttäkin. Tässä elämäntarinassa ei kuitenkaan ole hirmuisesti huumorinaiheita eikä se tuntuisi edes kunnioittavalta Aaltoa kohtaan. Tapahtumia toki Aallon elämässä on, mutta niihin tutustumme lähinnä pintapuolisesti, emme edes yritä lähestyä Alvarin sisäistä maailmaa jossa taatusti on piisannut tunteita vuoden 1918 sodassa tai vaikkapa rakastuttuaan ja isäksi tultuaan. Ymmärrän kyllä tekijöiden ratkaisut mutta silti minun kirjoissani tämä on pieni miinus. Siitäkin huolimatta tämä on hyvä ja kevyt tietopaketti Alvar Aallon elämään.

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011

Susalla oli blogissaan kiva haaste blogissaan ja ajattelin että tämä olisi kiva tapa käydä läpi vuoden lukemisia.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
- Li Kunwu, P.ôtié -  Minun Kiinani 1. Isän aika. Harvoin olen innostunut sarjakuvasta niin paljon kuin tästä, siksi tämä olisi toivottu lahja.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
- Miika Nousiaisen Metsäjättiä. Lyhyemmällä kirjalla on helppo aloittaa ja Metsäjätti kyllä valloittaa niin että sivut kääntyvät ihan itsestäänkin.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
- Åsa Lantzin Kiinalainen tyttö. Dekkariksi tämä on aika poikkeuksellinen ja minulle meni pitkään ennen kuin ymmärsin mistä kirjassa oli todella kyse.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
- Kyung-sook Shinin Please Look After Mother, useassa kohdassa. Kirja liikutti niin että miehenikin kyseli vähän väliä oliko kirjan äiti jo löytynyt...

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
- Haruki Murakamin 1Q84. Rakastuin Murakamin tyyliin kun luin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta ja 1Q84 tuntui idealtaan jännittävältä.

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
- Kyung-sook Shinin Please Look After Mother. Kts. kohta 4

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
- Sarah Watersin Vieras kartanossa. Kuvittelin saavani lukea jännittävän kummitustarinan, mutta kyllästyinkin jo puolivälissä.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
-  Amy Tanin Ilon ja onnen tarinat. Se on jo luettu moneen kertaan ja joka kerta nautinnolla.

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
- Philippa Gregoryn The Lady of the Rivers. Henkilöt ja tapahtumat kutittelevat kovasti.

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
- Nousiaisen Metsäjätin. Se on ajankohtainen juuri nytkin.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
- Lisa Seen Shanghai girls

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
-Joyce Carol Oatesin Blondi. Mieletön kirja, tuntui todella siltä olin Marilynin nahoissa.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
- Camilla Läckbergin Merenneito. Kyllä, se on dekkari. Ja kyllä, se naulitsi minut paikallani lukemaan. Ja luettuani olin onnellinen, koska olin lukenut jotain mukaansatempaavaa ja nautittavaa.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
- C.J Sansomin Luostarin varjot

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
- Barbara Demickin Suljettua maata. Kirja on dokumentiksi kiehtova ja ajankohtainenkin nyt kun Kim Jong-il on kuollut. Kirjassahan kuvataan Kim il-Sungin kuoleman jälkeisiä järkyttäviä tapahtumia, toivon ettei historia toista itseään...

Kiinalainen tyttö / Åsa Lantz

Odotukseni olivat korkealla aloittaessani Kiinalaisen tytön. En ollut lukenut Lantzin kirjoja aiemmin, mutta takakansi hypetti huippujännittävää trilleriä ja olin tottunut luottamaan näissä asioissa ruotsalaiseen laatuun. Siitä seurasi mahalasku - ensimmäisen sadan sivun aikana en oikein ymmärtänyt mitä kirjassa tapahtuu. Seuraavat sata selvensivät kyllä asiaa ja aloin tajuta, että kaikesta takakannen tekstistä huolimatta käsissäni ei olekaan ihan perinteinen dekkari - tiedättehän, sellainen missä on murha ja poliiseja ja kaikkea... Tässäkin kirjassa on toki yksi poliisi, mutta hän on lähinnä pienessä sivuroolissa päähenkilön miesystävänä. Ihan sitä perinteistä murhaa ei ole, sen sijaan on kenties vielä hyytävämpää.

Kirjan keskushenkilö on kiinalainen tyttö - Yi, joka kirjassa tuntuu olevan hetkittäin melkein myyttinen hahmo. Kaunis, pieni, älykäs, lahjakas taitelija, kovapintainen mutta herkkä, hauras ja uhanalainen, melkein voittamaton Wing Tsu -taistelija. Kirjan Yi on kaikessa täydellisyydessään melkein epäuskottava hahmo ja se häiritsi minua paljon, kiertyyhän tarina voimakkaasti juuri hänen ympärilleen. Tarina alkaa oikeastaan silloin kun televisiokanava SVT esittää Yin kohudokumentin "Minne katosi kaunis pieni tyttö?" ensimmäisen osan. Dokumentti kertoo Yin shokeeraavan tarinan, johon liittyy mm. sukuelinten silpomista  ja pian on selvää, että joku haluaa estää seuraavien osien esittämisen. Yi katoaa ensimmäisen osan esittämisen jälkeen ja dokumenttia tuottamassa ollut näytelmäkirjailija Viggo sotkeutuu vyyhteen.

Kirjaa oli aika raskasta lukea ja pariin kertaan mietin kesken jättämistäkin, mutta jollain tavalla Yin tarina kuitenkin koukutti. Halusin saada siihen selvyyden ja kenties sen onnellisen lopunkin. Lantzin kirja ei ole perinteinen dekkari, mutta jollakin tavalla se oli minusta melkein vielä karmivampi. Ehkä siksi että osa kirjan sivuamista aiheista, kuten ihmisten salakuljetus,  on varmaan joillekin ihmisille ihan oikeaa todellisuutta, eikä vain pelottavaa fiktiota. Kontrasti vauraiden ruotsalaisten ja maahan salakuljetettujen ihmisten välillä onkin suuri.

Tämä oli minulle vaikea kirja lukea, osittain raskaan aiheen takia ja myös siksi, että odotin pääseväni rentoutumaan dekkarin pariin, mutta jouduinkin lukemaan jotain muuta. Näemmä se vaikutti yllättävänkin paljon lukukokemukseeni, alussa olin aika pettynytkin tähän kirjaan ja aloin vasta loppua kohden sulaa tälle aika erilaiselle dekkarille, jossa muuten vauhti kiihtyy huimasti sitten loppua kohden...

"Laukusta kuului kalinaa. Metalli kalisi metallia vasten.Turtumus levisi pikkuhiljaa.Sitten tuli hiljaista. Sillä lailla kuin joku olisi keskittynyt vaikeaan tehtävään. Hän oli aivan varmasti kuulevinaan syvän henkäisyn. Kuin joku olisi ottanut vauhtia.Hän huusi, huusi kovemmin kuin koskaan.Ääntäkään ei kuulunut."

Sivuja: 645

Likainen enkeli / Henning Mankell

Eletään vuoden 1903 loppua. Pian 18 vuotta täyttävän Hannan isä on kuollut ja jättänyt nelilapsisen maanviljelijäperheen tukalaan tilanteeseen. Äiti tekee se, mikä on pakko, lähettää Hannan, melkein aikuisen, pois kotoa kaupunkiin etsimään sukulaisia ja toimeentuloa. Kun sukulaisperhettä ei löydy, ajautuu Hanna kokiksi Australiaan matkaavalle aluksella ja hän jättää kotimaansa taakseen iäksi.

Minä tunnen parhaiten Henning Mankellin Wallander-kirjoistaan, jotka ovat tarjonneet monta hyvää ja hyytävää hetkeä. Likainen enkeli edustaa kuitenkin Mankellin kaunokirjallisempaa tuotantoa, tällä kertaa innoituksen on Mosambikin pääkaupungin arkistoista löytynyt merkintä ruotsalaisnaisesta, joka 1900-luvun alussa omisti kaupungin suurimman ilotalon. Nainen pääsi mukaan kirjanpitoon, koska oli merkittävä veronmaksaja. Muutaman vuoden kuluttua hänen jälkensä ovat kuitenkin kadonneet. Tämä on kieltämättä kirjailijan uteliaisuutta kutkuttava asetelma!

Mankell ottaa kirjallaan vahvasti kantaa rotusortoon. 1900-luvun alussa Mosambik oli Portugalin siirtokunta jossa alkuperäisväestön kohtelu oli huonoa. Myös Hanna huomaa kirjassa yllättäen nousseensa köyhästä maatilan tytöstä naiseksi, joka jo ihonvärinsä puolesta nousee toisten yläpuolelle. Mankell päästää lukijan Hannan ajatuksiin ja tekstistä huokuukin Hannan yksinäisyys vieraalla maalla, outojen tapojen ja ihmisten keskellä, bordellien ja uskomusten maailmaan.

Minusta Mankell on mahtava kirjailija, nautin kovasti  hänen dekkareistaan, masentuneesta Walladerista ja hyytävistä rikoksista keskellä kansankodin maisemaa. Silti lukuromaanitkin näyttävät soljuvan hienosti hänen kynästään. Mankell asuu nykyisin osan vuodestaan Mosambikissa ja käsitteleekin monissa kirjoistaan Afrikkaa ja sen ongelmia. Hän tietää ja ennenkaikkea välittää kovasti siitä, mistä kirjoittaa ja se välittyy lukijallekin.

"Verta vuotava nainen on kaikkein elävintä mitä voin kuvitella. Veri joka vuotaa ruumiistamme on osoitus siitä että elämme mutta myös siitä että kuolemme. Ymmärsin mitä oli tapahtunut, vaikken tiennytkään kuka olit tai mistä olit tullut. Oikeastaan sinun pitäisi tanssia minulle. Sillä tavoin me omassa kylässäni ja suvussani tutustumme muukalaisiin. Kun näemme heidän tanssivan, me saamme tietää keitä he ovat."

Sivuja: 511
Kirjasta lisää: HS.fi
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Mosambik

Metsäjätti / Miika Nousiainen

Pyörittelin aikani Miika Nousiaisen Metsäjättiä käsissäni. Olin pitänyt Vadelmavenepakolaisesta kovasti, mutta tämän kirjan maailma tuntui jotenkin kovin miehiseltä, heviä ja vaneritehdasta - ymmärtäisinkö tästä mitään?! Sitten kävi niin että laukkukirjakasani ehtyi ja kun jotain oli työmatkalle mukaan saatava, aloin lukea Metsäjättiä.

"- Millä rahalla ne mitään tekee?
- Sä ajattelet aina vaan rahaa. Esimerkiksi metsä on ilmainen. Työttömällä olis aikaa harjoitella ja pitää itsensä kunnossa. Jos ne ei olis sellaisia laiskoja paskiaisia, niin nehän pieksis meidät maratonilla. Mihin aikaan sä vedit Tukholmassa?
- Kolme kolkytkuus.
- Ihan ok. Mä olin kymmenen minuuttia edellä. Mutta missä ne työttömät oli? Kotona makaamassa."

Nousiaisen Metsäjätti muistuttaa suomalaisista balladeista, joissa Helsingin herrat säätävät ja jossa kohtalon koura juottaa väkijuomaa ja arkea ovat työttömyys, viina, kirves ja perhe. Alkuasetelma on sitä samaa karua tarinaa, jota voidaan lukea lehtien sivuilta joka viikko. Metsäjätti-niminen puutavara-alan yritys haluaa tehostaa toimintaansa, se tarkoittaa säästöjä, joka puolestaan tarkoittaa irtisanomisia pienelle Törmälän paikkakunnalla sijaitsevaan vaneritehtaaseen. Turo, klassinen Helsingin herra, lähettää alaisensa Pasin tekemään kartoitusta, onhan Pasi Törmälän poikia itsekin, vaikka onkin nykyisin helsikiläistynyt. Pasi palaa takaisin tuttuihin maisemiin ja nuoruutensa muistoihin, joihin liittyy olennaisesti myös vanha ystävä Janne, joka nykyisin taistelee viinan pirua vastaan, kuuntelee heviä, työskentelee tehtaalla, haaveilee kirjoittamisesta ja on ukki.

"Hyvästelen Jannen ja katson vielä ympärilleni. Kyllä minä tänne sopeudun. Ei täkäläinen ihminen eroa mitenkään etutöölöläisestä. Täällä juodaan makeampia siidereitä ja puhutaan vähemmän neliöhinnoista, mutta muuten ihminen on kaikkialla sama.
Ihmisen tavoite on olla onnellinen. On yhdentekevää, syntyykö onni tehoneliöistä erkkerillä vai lottokupongin täyttämisestä. Sitä minäkin tänne tuon. Säilytän työpaikat, se tuo onnea."

Huolimatta siitä, että olen ihan Helsingissä syntynyt ja kasvanut, tuntuu Nousiaisen kuvaama pikkukaupungin maailma ymmärrettävältä. Eivät meidän elämäämme toki vanhempien poliittiset suuntaukset tai omistukset vaikuttaneet, ympyrät olivat suuremmat ja sillä tavoin ehkä väljemmät olla ja elää omalla tavallaan. Mutta olen Pasin kanssa samaa mieltä siitä, että pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä täälläkin elää, jokainen tavoittelee lopulta vain onnellisuutta.

"Pikkaisen houkuttaisi uuden asunnon ostaminen. Laina on halpaa ja asunnotkin muuta maata halvempia, kun on tuota teollisuutta viime vuosina kadonnut.
Käväisen tehdaspäällikön puheilla. Kysyn varmistusta tilausnäkymiin ja yleisiin suhdanteisiin. Josko sitä omistavaan luokkaan siirtyisi? Hullun hommaahan se asunnon hankkiminen tietysti on. Pieleen menee mutta saahan sitä haaveilla. Ei välttämättä kannata, mutta saa. Eivät ole kiellettyjä unelmat, edes epärealistiset."

Kirjan henkilöt ovat tavallaan melko klassisia, Pasi on vaikeista oloista ns. rikkauksiin noussut,  joka on ikäänkuin hyvän ja pahan ristitulessa. Turo ja Metsäjätti edustavat pahaa kapitalistia, Helsingin juppeja, jotka välittävät vain rahasta ja Janne taas kaikkea sitä mikä lapsuudessa ja Törmälässä oli hyvää. Jannekin rohkenee unelmoida ja suunnitella, mutta ihan vain vähäsen ja varoen, koska tietää että unelmat ovat haurasta materiaalia.

Tunnisteiden lisääminen osoittautui hankalaksi, koska tämä ei tunnu huumorikirjalta, ei siltikään vaikka Nousiaisen kanssa on hauskaakin, lempeällä, kevyellä ja aika hienovaraisella tavalla. Ottaen huomioon kirjan tummat sävyt ja vakavat aiheet, on kirjailija tehnyt taitavaa jälkeä ja onnistunut pitämään juuri sopivan kokoisen pilkkeen silmäkulmassa. Silti, kirjan loppupuolelle oli niinkin liikuttavia hetkiä että hetkeksi silmäkulma oli kostua... Tämä menee ehdottomasti suosikit-kategoriaan!

Sivuja: 286
Kirjasta lisää: Opuscolo - kirjasta kirjaan, Mari A.n kirjablogi, Susan kirjasto, Luettua

Poltetut varjot / Kamila Shamsie

Jo tarttuessani Poltettuihin varjoihin, epäilin että nyt ei ole oikea hetki tälle kirjalle. Mutta joskus sitä vain on itsepäinen ja haluaa lukea. Jälkeenpäin tulee vasta tajunneeksi että odottamisesta olisi voinut seurata parempi kokemus. Ehkä sitä joskus oppii... Minä olin liian levoton tähän kirjaan, Poltettujen varjojen kanssa olisi pitänyt malttaa itsensä, rauhoittua ja antaa kirjan rauhassa kuljetella minne sen mieli vie. Kirja oli laadukas, hyvin kirjoitettu  ja hyvästä asiasta. Kaunista kieltä, kiinnostavia kohtaloita. Kontrasteja ja makuja eri puolilta maailmaa. Nyt vain ei ollut sen hetki.

Tietyllä tavalla Poltetut varjot on kirja maailman mielettömyydestä, poliittisesta pelistä ja siitä, kuinka pienet ihmiset ovat viime kädessä ne, jotka eniten kärsivät. Valtiot sotivat ja uhkaavat, mutta yksilöt maksavat hinnan. Kirjan päähenkilönä on japanilainen Hiroko, jonka elämää seuraamme lähes kuudenkymmenen vuoden ajan. Tapaamme Hirokon nuorena rakastuneena naisena Nagasakissa, Japanissa, muutamaa hetkeä ennen kuin atomipommi hetkeksi pysäyttää Hirokon maailman. Hiroko kokee suuria menetyksiä mutta selviää hengissä. Tämä tuntuukin olevan toistuva teema, Hiroko menettää niin paljon että lukijan sydäntä välillä jo vähän pakottaakin hänen puolestaan. Silti hän kantaa arpensa, henkiset ja fyysiset, uljaasti ja elämää syleillen.

Kirja kertoo myös kahden perheen ystävyydestä, tosin minun kokemuksessani tämä osuus jäi jollakin lailla vaillinaiseksi. Ystävyydestä huolimatta Weiss-Burtonien läsnäolo kun tuntui lähinnä tuottavan huonoa onnea Ashraf-Tanakoille... Poltetut varjot on myös tarina ennakkoluuloista ja siitä kuinka historialla on taipumus toistaa itseään. Vaikka tarina liikkuukin eri ajassa ja paikassa, aina joku on erilainen ja epäilyttävä.

Pitää vielä ihan erikseen mainita kirjan kannesta, joka minusta on jollain lailla hirmuisen kaunis ja kiehtova. Kansi oli oikeastaan tällä kertaa juuri se juttu, joka pakotti aloittamaan lukemisen. Kääntelin tätä pitkään käsissäni enkä vain malttanut olla avaamatta... Kansi innosti siinä määrin, että työstin siitä oman versioni Amman copycat -kirjankansikisaan...

"Haluan kaikkia näitä asioita, jotka eivät ennen merkinneet minulle mitään, eivätkä merkitsisi vieläkään, ellen olisi menettänyt niitä. Sen minä kyllä tiedän. Tiedän sen, mutta se ei estä minua haluamasta niitä. Haluan nähdä Urakamin katedraalin. Ennen minä ajattelin, että se pilaa maiseman, en pitänyt siitä yhtään. Mutta nyt minä haluan nähdä Urakamin katedraalin, haluan kuulla sen kellojen soiton. Haluan haistaa palavien kirsikankukkien tuoksun. Haluan tuntea kuinka ruumiini liikkuu, kun matkustan raitiovaunussa. Haluan elää vuorien ja meren välissä. Haluan syödä kasuteraa."

Sivuja: 461
Kirjasta lisää: Leena Lumi, Oota mä luen eka tän loppuun, La petite lectrice, Kirjava kammari, Mari A. kirjablogi
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Pakistan

Copycat-kirjankansi

Amman lukuhetkissä heitettiin vähän aikaa sitten ilmoille hirmuisen kiva haaste - katseet käännettiin kirjojen kansiin. Ajatuksena oli kehitellä olemassaolevasta kirjankannesta oma versio, tulkitsin varmaan ohjeita vähän väärin mutta ei kai se oli niin jetsulleen, kunhan vaan on hauskaa...

Minä hain innoitusta useammasta kannesta, mutta jostain syystä palasin aina Kamila Shamsien Poltettuihin varjoihin. Se oli minulla luettavana ja pyöritteleväni sitä sitä käsissäni koko ajan, joten lopulta oli vain pakko antaa periksi. A heart wants what it wants.

Idea kuvaan tuli Poltettujen varjojen tekstistä jossa mustilla linnuilla on oma roolinsa...

Copycat-kansi

Ja se alkuperäinen...

Katariina Suuri / Henri Troyat

Luettuani Laila Hirvisaaren romaanin Minä, Katariina halusin perehtyä vähän lisää Katariina Suuren historiaan, ihan jo siksikin että tietäisin paremmin mikä Katariinan tarinassa oli faktaa, mikä fiktiota. Kirjastosta löytyi Henri Troyatin kirja Katariina Suuri joka, vähän lannistavan näköisestä kannestaan huolimatta, osoittautui oivalliseksi luettavaksi. Troyat nimittäin kuljettaa Katariinan tarinaa mukavalla kertojan äänellä, melkein romaanimaisesti.

Katariina ja hänen elämänsä tarina ovat todella kiehtovia. Hän on tietyllä tavalla hyvin moderni nainen, tavallaan oman aikansa uranainen, joka omistautuu työlleen - Venäjän keisarinnana ololle ja kaikki muu, perhe ja rakastajatkin jäävät toiselle sijalle. Rakastajat ovatkin oma lukunsa kirjassa, heistä kerrotaan Hirvikosken kirjaa laajemmin ja kenties realistisemminkin. Katariina ihastuu, viehättyy nuorista komeista miehistä, nauttii heidän seurastaan, mutta ei anna heille sydäntään, se on Venäjällä. Hänen miessuhteistaan kohistaan, mutta hän ei anna sen häiritä itseään vaan elää elämäänsä ja nauttii.

Katariina on ilmeisen älykäs ja sosiaalisesti lahjakas nainen, joka osaa lukea elämänsä ihmisiä. Hän on kovapintainen - niin kuin hallitsijan tuleekin olla, silti mietin kuinka suuret jäljet on minun näkökulmastani rankka lapsuus ja nuoruus jättänyt. Mietin paljon Katariinan suhdetta äitiyteen ja lapsiinsa, kuten poikaansa Paavaliin, jonka keisarinna Elisabet ryöväsi itselleen heti synnytyksen jälkeen. Mielenkiintoisena pidän sitä, kuinka vuosia myöhemmin Katariina toistaa saman teon Paavalin esikoispojan Aleksanterin synnyttyä. Äidillisenä ihmisenä en Katariinaa pidä, teon takana lienee enemminkin epäluottamus Paavalia ja hänen kykyjään kohtaan. Aleksanterin Katariina voi vielä pelastaa, tehdä hänestä tsaarin. Ja mikä onni Suomelle, että hän niin tekee...

Troyat keskittyykin melko paljon kirjan loppupuolella Katariinaan ja hänen miehiinsä. Hän muistuttaa että muotokuvien keisarillinen ja ryhdikäs nainen oli myös elämänsä loppupuolella riippurintainen, tukevahko ja hampaaton ja ihmettelee yleensä niin viileän älykkään Katariinan tapaa hullaantua täysin nuoriin, komeisiin miehiinsä ja uskoa heidän rakastavan tsaaritarta enemmän kuin ketään hovin nuorista kaunokaisista. Mutta sydän tahtoo mitä tahtoo. Haluan pikkuisen myös puolustaa Katariinaa, eihän miespuolisten hallitsijoiden maailmassa nuorten kaunotarten vokottelu ollut erikoisen kauhistuttavaa. Tästä esimerkkinä vaikkapa Henrik VIII (kyllä, onnistuinpa tässäkin viittaamaan Tudoreihin!), joka viisikymppisenä ja eikä enää niin säkenöivänä nai itseään kolmekymmentä vuotta nuoremman Katherine Howardin ja pettyi kovin huomatessaan vaimon olevan kiinnostuneempi komeista hoviherroista kuin hänestä. Katariinan kunniaksi on kuitenkin sanottava että hän hoiti eronsa Henrikiä tyylikkäämmin - mestauksen sijaan ex-mies sai lepytteleviä lahjoja, pöytähopeoita, maata, orjia...

Nautin kovasti tästä Katariina Suuren elämäkerrasta, kirjan luettuani tuntuu siltä että olen nyt saanut jonkinlaisen käsityksen siitä minkälainen ihminen Katariina oli, hyvässä ja pahassa. Koska Troaytin tyyli on lähes romaanimainen, on kirjan lukeminen kevyempää vaikka taustalla onkin faktoja. Sivut kääntyvät lähes itsestään...

"Todellisuudessa Katariina rakastaa Venäjän puutteita, vaikka vannookin korjaavansa ne. Koska hän on mieleltään länsimaisen selväjärkinen, järjestystä rakastava, käytännöllinen ja lannistumattoman innokas häntä samanaikaisesti sekä ärsyttää että viehättää omakseen kutsumansa kansan haaveellisuus, välinpitämättömyys, fatalismi ja äkilliset mielettömyydet. Hän pitää kansaa mahtavana ja kauniina. Hän haluaa olla sen arvoinen."

Sivuja: 409

Viimeinen katse / Giorgio Faletti

Ensimmäiseksi terkut tuuliselta mereltä, eilen vietimme kaveriporukalla pikkujouluja Tallinnassa. Mukava reissu vaikka merenkäynti olikin melkoista! Tallinnan vanha kaupunki on kyllä ihana ja ne ravintolat ja kahvilat... Esimerkiksi eilen herkuteltiin ranskalaisessa suklaakahvilassa, nami!

Ja sitten itse asiaan... Giorgio Faletti on minulle aivan uusi tuttavuus. Kirjan kansi antoi minulle jostain syystä sellaisen halvan tusina-tavara -jännärin viban, joka onneksi katosi hyvin nopeasti ensimmäisen luvun jälkeen. Viimeinen katse ei ole ehkä paras koskaan lukemani dekkari, mutta sille täytyy antaa pisteitä erikoisuudesta. Kirja, jossa mellastaa sarjamurhaaja asettelemassa uhrejaan Charles M. Schulzin Tenavien malliin on aika kummallinen.

Lasten suosiman piirretyn ja raa´an murhan yhdistäminen vaatii aikamoista ajatushyppyä eivätkä kirjan henkilötkään ole ihan siitä tavallisimmasta päästä - kirjassa tutustutaan entiseen poliiisiin ja New Yorkin pormestarin pikkuveljeen Jordan Marsalikseen sekä italialaiseen Maureen Martiniin, joka traagisten tapahtumien johdosta alkaa saamaan varsin erikoisia näkemyksiä rikoksesta sekä mystisen, jumalaisen kauniin Lysan. Jos saan kitistä pikkuasioista, niin nimi Maureen Martini herättää minussa vahvan 1930-lukuisen film noir -henkisen good girl gone bad -tyyppisen mielikuvan, joka kyllä taitaa olla ristiriidassa Falettin Maureenin kanssa joka on poliisi. Yllättävän hankalia nämä tälläiset mielikuvasekoilut...

Minusta tämä kirja oli todella visuaalista luettavaa, Faletti maalasi varsin taitavasti hyvinkin abstrakteja ja outoja näkymiä eteeni todella elävän oloisesti. Varsinkin kirjan alku on räjähtävän lupaava, tunnelma kyllä loppua kohden latistuu tavallisemmaksi, mikä oli pieni pettymys. Silti dekkarituttavuudeksi tämä oli lupaava, voisin ehkä lukea Falettin muitakin teoksia. Bazarin sivujen mukaan häneltä onkin ilmestynyt uusi kirja aivan hiljattain - Minä olen jumala. Pollea nimi, mutta saattaisi pitää sisällään kiinnostavan dekkarin.

"Kitaran ääneen oli yhtäkkiä yhtynyt matala, kumea, elektroninen rummutus, joka tuntui siirtyvän maan uumenista suoraan kuulijoiden vatsaan.
Harmoniassa tapahtuneen muutoksen jälkeen Connor oli alkanut laulaa, asentoaan vaihtamatta, mutta kohottaen hitaasti kasvonsa. Hänen karhean äänensä harvinainen lumovoima siirsi samassa soitinten äänen taka-alalle. Oli kuin karhealle hiekkapaperille olisi levitetty hunajaa. Miehen herkkyys ja esityksestä välittyvä vahvuus saivat Maureenin tuntemaan, aivan järjettömästi, että tuo laulu oli omistettu yksin hänelle."

Sivuja: 476

Tiikeriäidin taistelulaulu / Amy Chua

Tiikeriäidin taistelulaulu oli hankalaa luettavaa. Vaikka Amy Chualla saattaakin olla pointti, minusta hän - suoraan sanottuna - vaikutti melko ärsyttävältä tiukkiselta. Harmikseni myös huomasin että kirja,  jota muuten jonotin lähes puoli vuotta, ei ollutkaan niin ihmeellinen elämys.

Ymmärrän, ja olen jossain määrin jopa samaa mieltä Chuan kanssa siitä että vanhemman tehtävä on valmistaa lapsensa maailmaa varten.  Pidän siitä, että hän kiinnittää paljon huomiota lapsensa kouluun ja harrastuksiin ja että hän viettää aikaansa lastensa kanssa sen sijaan että ajattelisi omia harrastuksiaan. Silti hänen toimintansa tuntuu joskus miltei pakkomielteen omaiselta, kuin hän eläisi lastensa menestyksen kautta.

Mutta sitten - en tiedä onko tiedä ovatko länsimaisetkaan metodit täydellisiä. Tiedän muutamia kurjia tapauksia, joissa vanhemmilla ei ole menoiltaan aikaa lapselleen - lastenhoitaja lähetetään koulun tapaamisiinkin. Tai pikkutytön jolla oli yli 100 Bratz-nukkea, sekin tuntuu vähän liialliselta - eiväthän tavarat vielä onnea tuo.Minun parhaita lapsuusmuistojani ei ole uuden Barbien saaminen, vaan illat, jolloin isäni luki minulle. Mieheni sanoi hänen parhaimpia muistojaan olevan se leikkihetket äidin kanssa. Olisin taipuvainen uskomaan että aika vanhemman kanssa taitaa olla lapselle sittenkin tärkeämpää kuin ne hienot lelut. Siinä suhteessa Chua varmaan onkin oikeassa taistelulaulunsa kanssa, hän antaa lapsilleen aikaa, istuu tuntikausia päivittäin harjoittelemassa lasten kanssa soittoa, osallistuu ja on mukana tunteella.

Chuan kirja on provosoiva, ehkä se onkin taistelulaulun tarkoitus. Herättää poissaolevat vanhemmat ja kyseenalaistaa heidän metodinsa. Chuan omat lapset ovat kieltämättä vahva argumentti Chuan kasvatusmetodejen puolesta - toinen lahjakas ja kurinalainen muusikko, toinen tulinen tenniksenpelaaja.

"Ulkoa opettelu on toinen hyvä esimerkki. Sophia tuli kerran toiseksi kertolaskun nopeuskokeessa, joita hänen viidennen luokan opettajansa piti joka perjantai. Hän hävisi Yoon-seok-nimiselle korealaispojalle. Seuraavalla viikolla teetätin Sophialla joka ilta kaksikymmentä harjoituskoetta (joissa oli sata tehtävää kussakin) ja otin sekuntikellosta ajan. Sen jälkeen Sophia voitti joka kerta. Yoon-seokia minun kävi sääliksi. Hän palasi sittemmin perheensä kanssa Koreaan, vaikka kertolaskukoe ei varmaan ollut siihen syynä."

Sivuja: 245

Kirjasta lisää: Kirjakirppu, Kirjainten virrassa, Kirjava kammari

Huono karma / David Safier

David Safier Huono karma alkaa kiinnostavasti, Kim Lange on kolmekymppinen tv-tähti, jolle ura ja palkinnot haastatteluineen ajavat perheen edelle. Tämä on omiaan luomaan Kimille huonoa karmaa, joka kostautuu Kimin kuollessa varsin äkillisesti ja uudelleensyntyessä - muurahaisena.

En odottanut Huonolta karmalta paljoa ja yllätyinkin aika iloisesti kirjan suhteen. Ilmeisesti pimeään kyllästyneellä väsyneellä lukijalla oli tarvetta jollekin hauskalle, koska kirja tuli ahmaistua yhdessä illassa. Kuka niitä yöunia nyt talvella kaipaisikaan... Huono karma ei ole kaikkein korkealentoisinta kirjallisuutta enkä usko saaneeni siitä huikeita ahaa-elämyksiä itsetutkiskelua varten, mutta se viihdytti. Sen lukemisesta tuli hyvä mieli. Ja minusta se ei oikeastaan ole yhtään hullumpi juttu!

Pitkin kirjaa on ripoteltu alaviitteitä Casanovan muistelmista, en alkuun ollut ymmärtää mitä tekemistä Casanovalla oli koko jutussa?! Kunnes, vähän edempänä kirjassa, tajusin Casanovankin olevan yksi kirjan henkilöistä, Kimin apuri taistelussa huonoa karmaa vastaan. Täytyy kyllä nostaa hattua kirjailijan mielikuvitukselle ja taidoille, harvoin kai on samaan kirjaan saatu Buddhaa, saksalaista tv-toimittajaa ja Casanovaa ja vieläpä näin kivassa paketissa. Pieni lisäplussa tulee vielä hauskasta kannestakin. 

Kirjassa on toki filosofinenkin osuutensa, tosin sopivan kevyt sellainen. Se yrittää muistuttaa meitä siitä, että arvostaisimme sitä mitä meillä on, koska jonain päivänä voimme sen menettää. Ja sitten voi joutua elämään muurahaisena tai marsuna saadakseen sen takaisin.

"Mietin hetken, mitä Buddha oli mahtanut tarkoittaa onnenkeksimäisellä höpinällään, mutten millään keksinyt.
Sitten muistotilaisuus palasi mieleeni. Nina tahtoi Alexin. Ja Alex antaisi periksi. Ei tänään eikä vielä huomennakaan. Mutta varmasti jossain vaiheessa. Minä tiesin sen.
Sillä Nina tahtoi niin.
Ja Alex oli ollut jo kerran vähällä valita hänet.
Silloin minä olin ollut vielä elossa.
Mutta nyt olin kuollut.
Minä en siis ollut enää esteenä, ja ennen pitkää Alex ryhtyisi suhteeseen Ninan kanssa. Sitten Ninasta tulisi Lillyn uusi äiti.
Ajatus kouristi pientä muurahaisenvatsaani."

Kirjasta lisää: Mari A:n kirjablogi, Järjellä ja tunteella, Kirjojen keskellä, Oota mä luen eka tän loppuun
Sivuja: 279

Missä kuljimme kerran / Kjell Westö

Joulukuun kunniaksi päätin hemmotella itseäni Westöllä. Ja itseasiassa Missä kuljimme kerran sopii hienosti itsenäisyyspäivään, kuvaahan se itsenäisen Suomen alkuvuosia. Tämä oli mainio aamujen bussikirja, ruuhkat eivät paljon haitanneet kun sai syventyä Eccun ja kumppaneiden elämään.

Kirja oli toisaalta tuttua Westötä, toisaalta se tuntui vähän vaikealta. Alkupuolen sotakuvaukset olivat jännittävää ja mielenkiintoista luettavaa, kirjan nuorille oli elämä mahdollisuuksineen auki. Sitten alkoi vanheneminen saada otettaan... Kirjan kirjeistä koostuva luku oli työlästä luettavaa. Vaikka kirjeet olivatkin sinänsä hyvin kirjoitettuja oli lukijana vaikeaa aina ymmärtää kuka itse asiassa kirjoittikaan.Samaa työläyttä oli kirjassa muutenkin, henkilöjoukko on uskomattoman suuri ja välillä sivuhenkilöiden muistaminen aiheutti tuskaa. Ajattelin kuitenkin tämän henkilöjoukon kenties olevan tarkoituksellinen tässä tarinassa joka on - ainakin minusta - selkeästi rakkauslaulu Helsingille. Ikäänkuin Westö yrittäisi henkilöiden määrällä korostaa sitä, millainen määrä ihmiskohtaloita tässä kaupungissa asuukaan. Kaupunkihan on täynnä alluja, mandeja, lucieita, eccuja...

Westön kieli oli jälleen kerran kaunista, välillä löysin niin kauniita lauseita ja ajatuksia että niitä oli pakko pysähtyä hetkeksi makustelemaan. Hän oli myös veistänyt kokoon mielenkiintoiset henkilöt ja tarinan, joka ei ole ihan tavallinen vaikka se oikeastaan onkin juuri se tavallinen tarina. Se on tarina, joka olisi voinut tapahtua oikeasti, tässä elämässä.

Henkilöistä minun on vaikeaa kirjoittaa. Vaikka suhtaudunkin lukijan rakkaudella heihin, en tästä joukosta löytänyt ketään kehen samaistua. On Eccu, jolle on annettu niin paljon ja joka silti kantaa mukanaan maailmantuskaa ja heittää kaiken menemään. On työläispoika Allu, joka on saanut niin vähän ja joka on nähnyt niin paljon. On Lucie, joka oivaltaa jo nuorena sen, että me kaikki olemme kuin ruohonkorsia, täällä yhtenä päivänä, poissa toisena. Joka haluaa elää. On Cedi, jonka maailma kovettaa.

Kirjan kuvaama ajanjakso, 1920-luvun kiihkeys ja 1930-luvun poliittiset ja taloudelliset kuohunnat, saivat minut miettimään sitä millaista aikaa nyt elämme. Jollain lailla tuon ajan kuvaus muistuttaa minua kovasti tästä hetkestä, talous on kriisissä, epävarmuus saa kaikenlaiset lieveilmiöt nousemaan, jotenkin tuntuu että Suomi elää taas jonkinlaista murroskautta. Toistammeko taas samoja virheitä jotka ovat toistuneet jo sukupolvien ajan vai olemmeko oppineet jotain?

Alla olevan lainauksen halusin liittää tähän, koska se oli kauneita mitä olen lukenut kotvaseen. Se kosketti ja tähän lauseeseen minä samaistuin. Ja luulen, että tästä, kaupungista täynnä muistoja ja tarinoita, tässä kirjassa oli kyse.

"Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön, mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset, jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kun joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimiämme."

Hyvää syntymäpäivää Suomi!

Sivuja: 586
Kirjasta lisää: Jokken kirjanurkka, Ankin kirjablogi, Kertomus jatkuu
Äänikirjan ystäville vinkiksi tämä: Kotilieden sivuilla saa ilmaiseksi kuunnella kirjan, klik!

Naapurit / Inna Patrakova

Inna Patrakovan kirja ihan hyppäsi tässä taannoin kirjaston hyllystä syliini ja pakkohan se oli kotiin viedä, niin söötti possukin kannessa. (Kaunokirjalliset kirjanvalintaperusteeni ovat joskus aika heppoisia... Kröhöm..) Patrakova aiempi kirja, Tulkki, oli entuudestaan tuttu - se oli jäänyt mieleeni helppona hömppänä. Siispä Naapurit vietiin kotiin välipalaksi. Välipalan nauttiminen taas alkoi pian Murakami-ähkyn jälkeen - tuntui että oli pakko saada jotain ihan erilaista luettavaa, jotain kevyttä, lyhyttä, suomenkielistä ja hauskaa... Patrakovan teos osoittautui siis oivaksi vastapainoksi 1Q84:lle. Se oli makoisa, siinä oli sopivasti erilaisia makuja eikä se ollut liian raskas. Vähän kuplivakin.

Kaikki alkaa siitä, kun suomalainen järkevä ja kierrättävä, vähän tylsäkin pariskunta saa uudet mökkinaapurit. Venäläisiä. Nyt on mökin rauha pilattu ja elämä pilalla, ranta sotkussa ja biojätteetkin miten lie. Ja kun mokomat eivät ymmärrä edes englantia niin millä ohjaat oikealle tielle!! Aidan toisella puolella asustavat Lena ja Kolja, varakas ja rempseä venäläinen pariskunta, jonka lapsen virkaa Boris-possu toimittaa. Hyvistä yrityksistään huolimatta pariskunta ei oikein löydä yhteyttä naapuriin, missä lie syy...

Patrakovan kirja osoittaa hyväntahtoisesti kuinka asiat ja ihmissuhteet voivatkaan mennä pieleen. Kun ei osata kommunikoida ja ymmärretään väärin, joskus ehkä tahallisestikin. Halutaan niin kovin puolustaa omia tapoja tehdä asioita, omaa tonttia että kohtuus saattaa kadota.

Kirjassa pelataan hauskasti stereotypioilla. Minun lähipiirissäni ei ole venäläisiä, joten en osaa sanoa Koljan ja Lenan osalta hahmojen realistisuudesta. Suomalaisista sen sijaan kyllä tunnistan kuvatut tyypit ja jos oikein rehelliseksi heittäydytään löydän ehkä pienen ripauksen Leenaa joskus itsestänikin. Ehkä sitä nutturaa voi joskus löysätäkin...  Kovin syvällisiin asioihin ei kirjassa päästä, kansojen luonteiden vertailu vaan raapaisee pintaa, mutta tässä lajityypissä ei oikeastaan häiritse minua. Pieni miinus on annettava kirjan pituudesta, kyseessä on minusta vähän turhankin ohut kirja. Sopivia tilanteita olisi varmasti löytynyt muutaman lisäluvun verran.

Suosittelen hyväntuuliseksi välipalakirjaksi, mökkilukemiseksi ja ihan muuten vaan piristykseksi sellaisiin päiviin kun pinna on kireällä eikä mikään oikein suju.

"Loppujen lopuksi Leena ei koskaan kyennyt näkemään koko mittakaavassa katastrofia, joka venäläistä naista kohtaa, kun häneltä murtuu KYNSI.
Hän ei tiennyt, että se voi olla Venäjällä syynä liikeneuvottelujen, tapaamisen tai loman peruuttamiseen, ja kaiken lisäksi se voi askarruttaa kärsimään joutunutta vähintään yhtä paljon kuin jätesäiliö Leenaa, ja sitä jatkuu siihen asti, kunnes kynsi on kasvanut, viilattu, hiottu, lakattu, kiillotettu ja koristeltu runsaasti strasseilla."

Sivuja: 190
Kirjasta lisää: Aamuvirkku yksisarvinen, Luettua, Oota, mä luen eka tän loppuun

1Q84 Book 3 / Haruki Murakami

Päätin Haruki Murakamin 1Q84 sarjan ensimmäisen niteen (kirjat 1-2) hämmentäviin tunnelmiin. Kirjan loppuratkaisu jäi auki, siksipä oli jatkettava kolmososaan. Kirjojen julkaisutavasta muuten kerrottakoon, että Japanissa 1Q84:n kaksi ensimmäistä kirjaa ilmestyivät yhdessä niteessä ja tämä kolmas osa erillisenä, vuotta myöhemmin. Lukemassani englanninkielisessä versiossa oli noudatettu samanlaista tapaa, siksi kolmososa tulee myös blogiini omana postauksenaan.

Kirjan kertojina ovat edellisestä kirjasta tutut Aomame ja Tengo, heidän lisäkseen kertojana toimii herra Ushikawa, kieron sorttinen yksityisetsivä, joka edellisessä kirjassa ahdisteli Tengoa. Nyt herra Ushikawalla on uusi toimeksianto, Sagigake haluaa hänen etsivän Aomamen joka ensimmäisten osien tapahtumien jälkeen on kadonnut. Tengokin etsii tahollaan Aomamea ja yrittää samalla selvitellä oman menneisyytensä mysteereitä. Ja jotta ympyrä sulkeutuisi, niin Aomame tietysti etsii Tengoa...

Nyt kun koko setti on luettu, on takki aika tyhjä. 1Q84 ei ollut ihan minun juttuni ja tämän kolmannen osan kohdalla aloin jo turtua ja vähän ärsyyntyä kaikenlaisiin kummallisuuksiin joille ei ollut minkäänlaista loogista syytä. En ole tosikko (ainakaan omasta mielestäni!) ja mielikuvituksen käytöstäkin kyllä pidän, mutta kaipaan silti sitä että asioilla annetaan selityksiä, että voin jollakin tavalla yrittää ymmärtää maailmaa, josta luen. Minun makuuni 1Q84:n jälkeen jäi liian paljon asioita auki, todennäköisesti kyseessä on kirjailijan oma tyylikeino, tapa kuvata tuon rinnakkaismaailman outoutta, mutta jotenkin se kaihertamaan.

Kokonaisuutena 1Q84 on aika raskas, varmaan monelle toki antoisakin kokemus. Kirjan pituus, kokonaisuudessaan n. 1000 sivua, on silti kyllä hurjan paljon. Varsinkin kolmannessa kirjassa oli minusta kappaleita jotka eivät sitten loppujen lopuksi kuitenkaan kuljettaneet tarinaa merkittävästi eteenpäin. Muutenkin kirjassa on paljon juonenosasia, joihin lukija kiinnittää huomionsa, mutta jotka sitten lopuksi eivät kuitenkaan kehity mihinkään. Minusta tämä oli turhauttavaa.

Huh. Nyt se on luettu.

"Like dark, soft water, sadness took over Aomame's heart, soundlessly, and with no warning. The best antidote at a time like this was just to shut off that stream of memories and think only of Tengo. Focus, and recall the touch of the ten-year-old boy's hand as she had held it for a fleeting moment. And then she called forth from memory the thirty-year-old Tengo sitting on top of the slide, she imagined what it would feel like to be held in those large, strong arms."

 Sivuja: 364

1Q84 Books 1 - 2 / Haruki Murakami

Haruki Murakamin 1Q84 on aikamoinen järkele, se on rehellisesti sanottuna ensimmäinen ajatukseni kirjasta. Kansi on kaunis ja kiehtovan oloinen, siitä ei vielä selviä mistä kirjassa on kyse, niinkuin ei nimestäkään. Kaunis mysteeri siis. Mutta iso. Tämä on minulle pieni logistinen ongelma, koska luen kaikkein eniten työmatkallani, mutta tämä järkäle ei ole ihan käsilaukkukokoa. Onneksi sentään on treenikassi...

Murakami on vähän raskasta luettavaa, muutenkin kuin kirjaimellisesti. Tarina on tiivis ja vaikka se onkin arkisen tuntuinen, tuntuu ettei yksikään sana saa livahtaa ohi, missä tahansa saattaa vinkki siitä mistä tässä.  Se lähtee melko hitaasti liikkeelle, ensimmäisen sadan sivun jälkeenkään en ymmärtänyt vielä mistä tässä kirjassa oikein oli kyse. Tämä oli kenties jossain määrin koukuttava asia minulle, huomasin miettiväni kirjaa silloinkin kun en sitä lukenut, kaupan jonossa, punttiksella... Mitä pidemmälle etenin, huomasin tuskastuvani, sillä kaipasin jo tositoimia.

Murakamin teksti on sujuvaa ja yksityiskohtaista, hän antaa myös paljon viitteitä musiikkiin, kirjallisuuteen ja elokuviin. Tapahtumat ovat arkisia, mutta samaan aikaan jollain tapaa surrealistisia. Kirjan juonesta on vaikea sanoa mitään koska siinä toimitaan paljon antamalla pieniä ja hienovaraisia vihjeitä tarinan todellisesta rakenteesta ja tarkoituksesta.

Kirjan päähenkilöinä ovat Aomame, jonkinlainen naispuolinen agentti, jonka tehtävänä on tuhota miehiä, jotka vihaavat naisia, sekä Tengo, miespuolinen matematiikan opettaja/kirjailija jolla on häiritseviä muistoja. Aomame ja Tengo vievät tarinaa eteenpäin vuorotellen, kumpikin omissa kappaleissaan. He vaikuttavat pitkään elävän täysin erillisiä elämiä, kunnes vähitellen pieniä kytköksiä näiden kahden välille alkaa löytyä. Tapahtumien keskipisteessä on Fuka-Eri -nimisen teinitytön käsikirjoitus, Air Chrysalis, jonka Tengo saa tehtäväkseen työstää kirjaksi saakka. Fuka-Eri vain ei ole ihan tavallinen tyttö...

Kirjassa on paljon seksiä, yllättävän paljon mielestäni. Toki tämä on ensimmäinen fiktiivinen Murakamini, joten en tiedä kuuluuko se kenties hänen tyyliinsä. Kirjassa seksi tuntuu melkeinpä korostavan päähenkilöiden arkista yksinäisyyttä, se on jotain vailla sen kummempia tunteita, tapa rentoutua rankan työpäivän jälkeen. Vähän yllätyinkin siitä kuinka mutkattoman arkisesti Tengo ja Aomame suhtautuvat seksiin ja puhuvat siitä, olen ollut sinä uskossa että japanilainen kulttuuri on hyvin pidättyväinen näiden asioiden suhteen. Kontrastina kaikelle tälle toimii kirjassa rakkaus, se pieni hetki, jonka ajan kaksi ihmistä pitivät toisiaan rohkeasti kädestä kiinni.

1Q84 on vaikea luokiteltava. Se voisi olla thrilleri tai rakkaustarina, siinä on aika lailla scifiäkin, lopullinen tulkinta riippuu kenties lukijasta itsestään. Scifi ei ole minun lajini, siksi tietyt elementit kirjassa, kuten Pikkuihmiset (Little People), Air Chrysalikset aiheuttivat ajoittain tuskastumista. Rakkaustarina taas olisi kenties jonkun muun kirjoittamana epäuskottava, kohtaavathan päähenkilöt 623 sivun aikana vain kerran, mutta siltikin rakkaus kantaa vuosien yli ja venyy uskomattomiin mittoihin. Murakami kuitenkin ansaitsee tässä kohdin hatunnoston, sillä jonkin taikatempun avulla nämä asiat eivät häirinneet lukukokemustani.

Uskon että kirja tulee jakamaan mielipiteitä, en totta puhuen itsekään tiedä ihan tarkkaan mitä mieltä siitä olen. Ihan minun kirjani tämä ei ollut jo scifi-puolensa takia. Lukisinko tämän uudestaan? Todennäköisesti en. Aionko lukea sarjan päätösosan? Kyllä. Haluan ehdottomasti saada Tengon ja Aomamen tarinan päätökseen. Pidinkö kirjasta? Hetkittäin en, toisina se kutitteli kovasti uteliaisuuttani. Luulenpa että taidan olla tyytyväinen siitä että luin tämän vaikkei se ollutkaan minulle tarkoitettu.

(Aomame huomaa taivaalla olevan kaksi kuuta.)
"There must be something wrong with my mind, Aomame thought. There has always been only one moon, and there should be only one now. If the number of moons had suddenly incresed to two, it should have caused some actual changes to life on earth. The tides, say, should have been altered and everyone would be talking about it. I couldn't possibly have failed to notice until now. This is different from just happening to miss some articles in the paper."

Sivuja: 623
1Q84, book 3