Omenansiementen maku / Katharina Hagena

Omenansiementen maku / Katharina Hagena

Minerva, 2009. 242 sivua

Alkuteos: Der Geschmack von Apfelkernen

Suomentanut: Anne Mäkelä

Kannen suunnittelu: Suvi Sievilä

Mistä minulle? oma ostos

Pieni hehkutuspostaus saksalaisen Katharina Hagenan romaanista Omenansiementen maku, olkaapa hyvät! Olipa ihanaa lukea aika pitkästä aikaa täydellisyyttä hipova kirja, joka jäi tarinaltaan ja tunnelmaltaan näin upeasti mieleen! Ihana yllättyä positiivisesti, sillä lähdin lukemaan tätä täysin ilman ennakko-odotuksia.

Kolmeakymmentä lähestyvä Iris perii isoäitinsä kuoleman jälkeen suvun vanhan omakotitalon. Samassa talossa, mummolassaan, Iris vietti lapsuutensa kesät serkkunsa ja naapurissa asuvan tytön kanssa. Nyt kirjastonhoitajana työskentelevä Iris asettuu vanhaan taloon muutamaksi päiväksi, ja muistot lapsuudesta heräävät eloon. Talo paljastaa pala palalta suvun salaisuuksia ja Iriksen tutkaillessa omaa menneisyyttään ja itseään, selviää myös lähipiirin koskettavatkin kohtalot ja elämäntarinat.

Hagena kirjoittaa kauniisti ja koukuttavasti. Tarina on rakennettu taitavasti. Kaikkia suvun salaisuuksia ei paljasteta kokonaan heti, vaan jonkin henkilön tarinaa raotetaan vähän, sitten siirrytään taas jouhevasti nykypäivään tai muihin aiheisiin ja myöhemmin palataan solmimaan jokaisen tarina siististi kasaan. Pidin todella paljon tästä tyylistä, se piti tarinan kiinnostavana ja teki siitä erittäin koukuttavan.

Kirjassa on monen henkilön elämäntarinat mukana, mutta silti mikään ei jäänyt etäiseksi. Eniten nautin Iriksen omasta tarinasta, hänen suhteestaan serkkuunsa Rosmarieen ja tyttöjen yhteiseen ystävään Miraan. Kolmen tytön sitkeä yhdessäolo lapsuusvuosina sai traagisen päätöksen, mutta tyttöjen ystävyys on vaikuttanut Iriksen elämään suuresti. Kun kuvioihin astuu vielä Miran veli Max, joka toimii perintöasioissa Iriksen asianajajana, muistuu lapsuudesta mieleen paljon asioita, joita Iris jää miettimään.

Omenansiementen maku on tunnelmaltaan varsin hidas, mutta ennen kaikkea erittäin kaunis. Koukuttavan tarinan, kiinnostavien henkilöiden ja koskettavien elämäntarinoiden lisäksi päällimmäisenä tästä jäi mieleeni juuri tuo tunnelma. Rakastan tällaisia kirjoja, lukiessani mieleeni tuli esimerkiksi Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö joka oli yhtä kaunis ja ihana tunnelmaltaan kuin tämäkin ja jollain tavalla muistutti tätä muutenkin.

Ihanaa löytää kirjojen joukosta tällaisia helmiä, jotka jäävät mieleen upeina lukukokemuksina. Uskon, että Omenansiementen maku tulee olemaan yksi vuoden parhaimmista lukuelämyksistäni, vaikka vuotta on vielä lähes puolet jäljellä! Kirja on nimeä ja kantta myöten erittäin kaunis kokonaisuus.

★★★★★

Kuvanveistäjän tytär / Tove Jansson

Kuvanveistäjän tytär / Tove Jansson

WSOY, 1968. 117 sivua

Kannen kuva: Tove Jansson

Kannen suunnittelu: Sanna Majander

Mistä minulle? oma ostos

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär on tavallaan muistelmateos, jossa esiintyy hänen isänsä, kuvanveistäjä Viktor Jansson Katajanokan ateljeessaan 1920-luvulla, mutta myös kesäinen Pellinki, meri ja sen lahdet ja poukamat. Oikeita henkilöitä kirjassa esiintyi myös, oli ukki, mummi, isä, äiti, Anna ja Jeremiah. Myös Jumala on osa kirjaa, kirjassa (ja Toven ajatuksissa?) Jumala asuu kivikkopuutarhan takana.

Kuvanveistäjän tytär on kaunis kuvaus lapsen elämästä, arjesta, ajatuksista ja mielikuvituksesta. Teos on novellikokoelma täynnä pieniä, kauniita kertomuksia ja ajatuksia. Kirjassa tuoksuu suomalainen kesä saaristossa. Paljaat varpaat, lämmin merituuli ja meren tuoksu. Jokaisen novellin syvintä tarkoitusta ja jujua en ehkä löytänyt, nämä eivät ole minusta erityisen helppoja kertomuksia. Mutta kauniita, tunnelmallisia ja hienoja silti. 

Tarinat on kerrottu kuin lapsen näkökulmasta, Toven kertomia selkeitä muistoja lapsuudestaan, lapsen ajatuksia ja reaktioita. Lapsen näkökulmasta kirjoittaminen ei voi olla helpoin asia, mutta Jansson tekee sen erittäin taitavasti ja uskottavasti.

Jansson on huikean taitava kirjailija ja ihmettelen, miksi olen vasta nyt parin viime vuoden aikana tutustunut hänen toisiin kirjoihinsa Muumien lisäksi. Nämä selkeästi aikuisille suunnatut kirjat ovat aivan loistavia, ja esimerkiksi Kesäkirja yksi kauneimpia lukumuistojani viime vuosilta. Onneksi minulla on muutama Janssonin kirja vielä lukematta ja kokematta.

★★★★+

Kadotettujen hedelmätarha / Nadifa Mohamed

Kadotettujen hedelmätarha / Nadifa Mohamed

Atena, 2014. 283 sivua

Alkuteos: The Orchard of Lost Souls, 2013

Suomentanut: Heli Naski

Kannen suunnittelu: Lewis Csizmazia & Ville Lähteenmäki

Mistä minulle? kirjastolaina

Nadifa Mohamedin romaani Kadotettujen hedelmätarha tarttui mukaan edellisellä kirjastoreissulla. Kirja asettuu 1980-luvun Somaliaan, maan diktatuurin kaatumisen aikoihin. Pääosassa on kolme naista, joiden tarinat ja kohtalot kietoutuvat kiinnostavalla tavalla yhteen.

Deqo on yhdeksänvuotias pakolaisleiriltä karannut tyttö. Hänen suurimpiin haaveisiinsa kuuluu kenkien omistaminen, ja hänen muistonsa eivät ole sellaisia, kuin yhdeksänvuotiaan tytön muistojen kuuluisi olla. Kawsar on vanha ja yksinäinen leski, joka jää yksin pieneen taloonsa toipumaan sotilaiden pahoinpitelystä. Hän makaa vuoteessaan pystymättä liikkumaan, tytärtään surren. Kawsar odottaa kuolemaa, tai sotilaiden palaamista. Nuori Filsan on yksi sotilaista. Nuori nainen sotilaana on harvinainen, ja pian hän huomaakin, että armeija vaatii häneltä enemmän kuin hän ikinä uskalsi ajatella. 

Kirjan alussa näiden kolmen naisen tarinat avautuvat erikseen, ja lopussa ne kietoutuvat kiehtovalla ja kiinnostavalla, joskin hieman ennalta-arvattavalla tavalla yhteen. Kolme päähenkilöä ovat sympaattisia ja kiinnostavia, joskin kuitenkin jollain tavalla yksinkertaisesti kuvailtuja. Heidät oppii tuntemaan ehkä hieman liian pintapuolisesti. Filsan oli minusta henkilöistä kiinnostavin, mutta petyin hieman kuvaukseen hänestä. Hän lähinnä toisteli sitä, kuinka inhottavaa miessotilaiden katseet hänen mielestään ovat. Kaipasin henkilökuvaukseen siis vähän syvyyttä, joka olisi tuonut tarinaankin sen viimeisen silauksen.

Miljöökuvaus on onnistunutta ja kiehtovaa. Hargeisan kaupunki ja kaoottinen tilanne diktatuurin kaatumisen aikoihin on kuvailtu uskottavasti ja koskettavasti. Kieli on myös helppoa ja sujuvaa, ja se tekee kirjasta varsin nopealukuisen. Tarina kyllä tempaisee mukaansa kun naiset ja heidän tarinansa oppii tuntemaan ja erottamaan toisistaan.

Vaikka kaipasinkin henkilökuvaukseen vähän lisää syvyyttä, oli Kadotettujen hedelmätarha silti kokonaisuutena mieleenpainuva ja hyvä lukukokemus. Tarinan rankat ja kurjat kohtalot koskettivat ja tarina oli uskottavasti kerrottu. Loppuratkaisu oli ehkä vähän ennalta-arvattava ja pliisu, mutta toisaalta kirjassa kyllä riitti kurjia tapahtumia tasapainoittamaan tätä... Kiehtova tarina, joka jäi mieleen!

★★★★

Vanhan lapsen tarina / Jenny Erpenbeck

Vanhan lapsen tarina / Jenny Erpenbeck

Avain, 2011. 115 sivua.

Alkuteos: Geschichte vom alten kind, 1999.

Suomentanut: Mari Janatuinen

Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen

Mistä minulle? oma ostos

Jenny Erpenbeckin esikoisromaani Vanhan lapsen tarina valikoitu luettavakseni omasta kirjahyllystäni, kun etsin ohutta ja nopeaa välipalakirjaa. Ohut tämä olikin, mutta ei erityisen nopea tai helppo.

14-vuotias tyttö löytyy kadulta tyhjä ämpäri kädessään. Hän ei osaa kertoa itsestään muuta kuin ikänsä. Tytöllä ei ole menneisyyttä, eikä odotuksia tulevaisuuden suhteen. Hän päätyy lastenkotiin, jossa ikätoverit ja opettajat yrittävät oppia tuntemaan hänet.

Vanhan lapsen tarina on täynnä symboliikkaa, ja tuntuikin, että minulla jäi suurin osa tästä kirjasta ymmärtämättä. En tavoittanut tarinan ydintä, luin tämän läpi, mutta käteen ei jäänyt oikeastaan mitään. Lähinnä oli pettynyt olo viimeisen sivun jälkeen. Tässäkö tämä oli?

Tytön vaikea lapsuus ja nuoruus, sirpaleinen elämä tuli selväksi ja välittyi lukijalle jo kirjan tunnelman kautta. Mutta silti tarina oli jotenkin sekava, eikä tytön tarina koskettanut sillä tavalla, kuin sen olisi pitänyt. Tyttöhän oli kokenut kovia, ja tällaiset tarinat herättävät minussa usein heti empatiat. Mutta nyt en tuntenut oikein mitään, ja se olikin suurin ongelma tämän kirjan kanssa. Ei oikein minkäänlaisia ajatuksia tai tunteita, ja unohdin koko tarinan lähes heti kirjan kannet suljettuani.

En osaa sanoa oliko vain tarinan vai myös kielen vika, että kirjan lukeminen oli minulle hidasta. Tarina siihen vaikutti aivan varmasti, mutta tuntui, että kielikään ei ollut aivan helpoimmasta päästä. Vanhan lapsen tarinassa mätti valitettavasti moni asia, vaikka olisin kovasti halunnut tästä innostua. Nyt se jäi tyhjänpäiväiseksi välipalakirjaksi, johon suurella todennäköisyydellä en palaa enää ikinä, ja joka pyyhkiytyy mielestänikin varsin nopeasti...

★★-

Tunneli / Reidar Palmgren

Tunneli / Reidar Palmgren

Otava, 2007. 270 sivua.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? oma kirppariostos

Reidar Palmgren on kiinnostava kirjailija. Ensimmäinen lukemani kirja häneltä oli Sudenmarja, joka oli erilaisuudessaan todella mieleenpainuva lukuelämys. Tunneli on Palmgrenin aiempaa tuotantoa, ja valitsin kirjan luettavakseni yksinkertaisesti siksi, että se oli muuttokaaoksessa ainut lukematon kirja jonka löysin eräänä viikonloppuna pahvilaatikoiden ulkopuolelta. 

Leo on keskellä aviokriisiä ja matkaa pienen Ella-tyttärensä kanssa lapsuudenkotiinsa Helsinkiin. Siellä on kaikki melkein ennallaan, ennen niin paljon ihailua herättänyt Jori-isä makaa pimeässä huoneessa liikuntakyvyttömänä ja Kerttu-äiti huolehtii miehestään ja pojastaan, jonka kasvoilta paistaa suru. Leon lapsuudenkoti tuntuu kuitenkin paikoin jopa ahdistavalta, salaisuudet leijuvat ilmassa, asiat joista ennen on vaiettu on vaarassa paljastua. Viimeinen pisara, asia joka viimein avaa salaisuuden verkot, on Leon ja Ellan retki Suomenlinnaan. Yhtäkkiä Leon mieleen palaa repaleiset muistot lapsuudesta, leikeistä Suomenlinnassa ja vanhaan linnoitukseen vievässä tunnelissa. Siellä Leon ja hänen parhaan kaverinsa Arin lapsuus muuttui, ja se on myös Leon ja Ellan kesäretken kohde.

Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia odotuksia tämän kirjan suhteen. Ennen lukemista en tiennyt mistä se kertoo, en osannut odotta mitään. Ihastuin kirjan verkkaiseen alkuun, jossa kuvaillaan Leon ja Ellan lähtöä Helsinkiin, Leon lapsuudenkotia ja tunnelmaa tämän vanhempien luona. Kirjan tunnelma kuitenkin muuttuu nopeasti, ja se yllätti minut täysin . Paikoitellen tunnelma oli jopa todella jännittävä, kun Suomenlinnan salaperäinen ja pelottava tunneli ilmestyi mukaan.

Tunneli on koukuttava ja mukaansatempaava. Kieli on helppoa ja tukee koukuttavaa tarinaa hyvin, tehden kirjasta nopealukuisen. Luin tämän kahdelta istumalta, koska odotin kuumeisesti selityksiä ja ratkaisuja. Tässä kohtaa petyin hieman, nimittäin valitettavan monta asiaa jäi arvoitukseksi jopa viimeisen sivun jälkeen. Vastauksia ei tullut, asiat jäivät hieman puolitiehen, tai vaihtoehtoisesti olin liian huono lukemaan rivien välistä. Lukijalle jätettiin minusta kuitenkin todella paljon tulkinnanvaraa, ja olisin toivonut että loppuratkaisu olisi ollut selkeämpi ja "suljetumpi".

Jännittävän tunnelitarinan lisäksi pidin siitä, että kirjassa oli kuvattu kiinnostavia ihmissuhteita. Leon vanhempien suhde oli mielenkiintoinen, kuten myös Leon side vanhempiinsa. Sängyssä liikuntakyvyttömänä makaavan Jorin elämäntarina on myös kiinnostava, ja hänen ja pienen Ellan välille kasvava side niinikään. Salaisuudet menneisyydestä jotka alkoivat vihdoin paljastua pitivät tarinan kasassa, ja hienovaraiset vinkit salaisuuksien laadusta läpi koko kirjan piti ehdottomasti lukijan kiinnostuksen yllä ja mukana kirjan imussa.

Tunneli oli lopulta ihan positiivinen lukukokemus, yllättävä ja erilainen. Petyin hieman siihen, että en saanut kaikkia selityksiä ja vastauksia joita lopussa kaipasin, mutta toisaalta se jätti tulkinnanvaraa ja lukijalle mahdollisuuden "päättää" kirjan lopusta itse. Kiinnostavaa!

★ ★ ★ +

Ajan lapsi / Ian McEwan

Ajan lapsi / Ian McEwan

Otavan kirjasto, 1989. 256 sivua

Alkuteos: The Child in Time, 1987

Suomentanut: Leevi Lehto

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? oma ostos kirjaston poistomyynnistä 

Ian McEwan kuuluu suosikkikirjailijoideni joukkoon, ja etenkin hänen romaaninsa Sementtipuutarha, Sovitus ja Ikuinen rakkaus ovat säväyttäneet. Hyllystäni löytyi yksi lukematon McEwan, kirjailijan kolmas romaani Ajan lapsi. Tämä olikin ensimmäinen tänä vuonna loppuun lukemani kirja.

Stephen Lewisin elämä muuttuu, kun hän kauppareissulla kadottaa kolmevuotiaan Kate-tyttärensä valintamyymälän kassajonossa. Stephen on lastenkirjailija, ja hänen ajatuksensa työstään muuttuu tietenkin, kun kotona ei enää ole pientä lasta muistuttamassa lasten todellisuudesta. Mutta Stephen olisi mennyttä ilman kuvitelmiaan Katen jatkuvasta olemassaolosta. Pian kuitenkin Stephenin ja hänen vaimonsa Julien parisuhde alkaa rakoilla, ja he muuttavat erilleen. Katen katoaminen muuttaa kaiken, ja Stephenillä on vaikeuksia saada elämästä jälleen kiinni.

Ajan lapsi on kiinnostava ja jännittäväkin tarina, niin kauan kun keskitytään Katen katoamiseen. Pienen tytön katoaminen (sieppaus?) koskettaa, surettaa ja suututtaa, mutta jotenkin olisin ehkä kuvitellut, että tytön vanhemmat olisivat vieläkin enemmän sekaisin. Tai että McEwan taitavana kirjoittajana olisi saanut kuvailtua vielä riipaisevammin ja koskettavammin kadonneen tytön vanhempien tunteman tuskan.

Ensimmäisessä luvussa McEwan kertoo yksityiskohtaisesti tytön katoamisesta, ja silloin sympatiat ovat toki etenkin Stephenin puolella. Mutta sitten loppukirja kertookin jo aivan muusta kuin kadonneen tytön kärsivistä vanhemmista. Julie häviää kuvioista ja Stephenista tulee varsin ärsyttävä ja itsekeskeinen tapaus. Lisäksi McEwan tuo tarinaan mukaan Stephenin ystäväpariskunnan, todella sekavan ja vinksahtaneen Charlesin sekä tämän Thelma-vaimon. Katen katoaminen ei enää ollutkaan pääroolissa, vaan Charlesin outo (ja sairaalloinen) käytös, sekä Stephenin ja Julien suhdesotku sekoittui keskenään sekavaksi ja oudoksi sopaksi, josta en oikein löytänyt päätä enkä häntää.

Kieli, tai etenkin suomennos vaikutti myös hieman huolimattomalta, eikä lukuisat painovirheet tai peräkkäin tuplasti ilmestyvät sanat tehneet lukemisesta yhtään herkullisempaa. Lisäksi luvut olivat aika pitkiä ja tarina loppujen lopuksi varsin tylsä. Loppua kohden kirjan intensiteetti jotenkin kyllä parani, vaikka siitä pääosasta, pienen lapsen katoamisesta, oli etäännytty yhä enemmän. Outoa, että lapsensa menettänyt mies ei ikinä puhu tyttärestään, tai reagoi sen voimakkaammin kuin Stephen tässä teki. Kirjan loppu oli kyllä yllättävä, mutta jotenkin kliseinen ja outo.

Ajan lapsi ei siis saanut minussa erityisen paljon huraahuutoja aikaiseksi. Odotin, että tällaisesta aiheesta kertova kirja olisi tunteita herättävä, rankka ja raskas lukukokemus, sellainen että lapsensa kadottaneen vanhemman tuskan tuntisi lähes jokaisella sivulla, painavana ja raskaana itsekin. Mutta sen sijaan tämä jäi tylsäksi ja valjuksi lukukokemukseksi, joka häviää muististani varsin nopeasti.

★★

Kaksi viatonta päivää / Heidi Jaatinen

Kaksi viatonta päivää / Heidi Jaatinen

Gummerus, 2014. 490 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastolaina

Heidi Jaatisen tänä vuonna ilmestynyt Kaksi viatonta päivää kertoo Sistinjasta ja tämän tyttärestä Hertasta. Sistinja on kasvanut lähes ilman äitiä. Kun hän nuorena tapaa komean Rennen hän päättää tehdä lapsen. Rennestä ei ikinä tule lapsen isää kunnolla, vaan isän roolin ottaa Ake. Hertta syntyy rikkinäiseen perheeseen, jossa kenelläkään ei ole oikeasti hyvä olla. Sistinja kyllä rakastaa kaunista tytärtään, hän kaipaa tyttöään ja kokee äidinrakkautta, mutta useimmiten elämästä löytyy kuitenkin muita, tärkeämpiä asioita. Arvaamaton ja hankala Ake saa aivan liian suuren roolin naisen elämässä, ja eniten kaikesta joutuu kärsimään pieni Hertta, joka vain kaipaa omenankukantuoksuista äitiä, äitiä joka välittää ja antaa turvaa. 

Jaatisen romaanin keskiössä on Sistinja ja Hertta, äiti ja tytär. Heidän suhteensa on hankala. Ei ole luottamusta, ei tarpeeksi läheisyyttä. Tärkein tapahtuma kirjassa ja äidin ja tyttären suhteessa on kaksi päivää eräällä mökillä. Kahden päivän ajan kaikki vaikuttaa hyvältä. Koko perhe viettää mökkiviikonloppua yhdessä, onnellisina. Pullojen korkit pysyvät kiinni; Sistinja ei juo, Ake ei juo. Tarkoitus on kalastaa ja viettää kivaa aikaa yhdessä. Kaksi onnellista, viatonta päivää. Mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Mökkiviikonlopun jälkeiset kolme päivää ovat viimeiset, jotka Sistinja ja Hertta saavat viettää yhdessä. Heidät erotetaan ja Hertan tulevaisuus muuttuu täysin.

Kaksi viatonta päivää on tunnelmaltaan varsin synkkä. Sistinjan valinnat ärsyttävät, tekisi mieli ravistaa naista. Katso nyt mitä teet lapsellesi! Hertan kohtalo saa surulliseksi, hänen kamppailuaan ja kasvuaan itsenäiseksi nuoreksi on samalla kiinnostavaa seurata. Kyllä kaikenlaisesta voi selvitä ja säilyä järjissään matkan varrella. Onneksi Hertta saa lopulta elämäänsä ihmisiä, jotka auttavat, ovat läsnä, antavat itkeä, huutaa ja raivota, kuuntelevat, kysyvät ja puhuvat silloin kun sen aika on.

Tarinaltaan kirja on rankka ja ajatuksia herättävä. Rakenteeltaan en pitänyt tästä erityisen paljon. Se oli sekava, oli vaikea pysyä mukana siinä, kuka nyt on keskiössä, onko tämä Sistinjan vai Hertan tarinaa. Nimiä ja henkilöitäkin oli paljon, kerronta oli "salaperäistä" ja usein tuntui, että liian monta asiaa jäi aukinaisiksi, jopa liikaa jäi lukijan arvailtavaksi. Mietin myös, olisiko kirja kärsinyt jos se olisi ollut hieman tiivistetty. Nyt sivuja oli lähes 500, ja tarina olisi paikoitellen voinut edetä nopeammin.

Kirjan rakenne ja tapa jolla Sistinjan ja Hertan tarina on kerrottu, teki tästä minulle hitaan ja aika vaikean kirjan. Luin tätä ikuisuuden - siltä se ainakin tuntui - ja vasta jossain puolivälin jälkeen ymmärsin oikeasti mistä tässä oli kyse. Ne osat kirjasta jossa Hertta on keskiössä, jossa kerrotaan hänen tarinaansa, olivat minusta selkeämpiä ja parempia kuin Sistinjan vastaavat osat. Etenkin kirjan alussa, jossa kerrottiin ajasta ennen Herttaa, minun oli vaikea pysyä kärryillä.

Kokonaisuutena Kaksi viatonta päivää jätti mieleen ison kasan ajatuksia perhe-elämästä, siitä mikä vanhempien rooli on lasten elämässä, kuinka vanhempien ratkaisut vaikuttavat kaikkeen, lapsen rakkaudesta vanhempiinsa, äidin rakkaudesta lapseensa. Alkoholismista, perheväkivallasta, kaikesta kurjasta mitä pieni lapsi voi elämässään joutua kokemaan. Mutta onneksi myös muutamia positiivisia ajatuksia niistä ihmisistä, jotka työllään ja hyvällä sydämellään ehkä pystyvät auttamaan ja pelastamaan muutaman lapsen/nuoren jotka eivät voi asua kotona.

★ ★ ★ 

Tarhapäivä / Eve Hietamies

Tarhapäivä / Eve Hietamies

Otava, 2012. 447 sivua.

Kannen suunnittelu: Markus Pyörälä

Mistä minulle? oma ostos

Eve Hietamiehen Tarhapäivä on jatkoa Yösyötölle. Paavo Pasanen on kasvanut viisivuotiaaksi tarhapojaksi, ja isä Antti on saanut tottua yksinhuoltajaisän rooliin viiden vuoden ajan. Tarhapäivä oli vähintään yhtä hyvä kuin edeltäjänsä. Täydellisen koukuttava ja viihdyttävä kirja!

Antti ja Paavo Pasanen elävät tavallista isän ja pojan elämää. Paavo käy tarhassa, Antti töissä ja iltaisin mietitään Suomen krokotiileja. Tiistaisin jutellaan ja leikitään naapurissa asuvan Ennin ja tämän Terttu-tyttären kanssa. Koko nelikon elämä kuitenkin muuttuu kertaheitolla, ja pieni Terttu muuttaa väliaikaisesti Antin ja Paavon luokse. Ainoastaan poikaansa tottunut Antti on suoraan sanottuna pulassa pienen tytön kanssa. Terttu vaatii legginssejä, tunikoita ja Hello Kitty-vaatteita joista Antilla ei ole tietoakaan. Hiuksiin pitää saada hienoja kampauksia ja tietyt pompulat, ja illalla pitää toivottaa hyvää yötä sängylliselle pehmoleluja. Antilla ei ole helppoa.

Tarhapäivä tempaisee mukaansa ihan ensimmäisiltä sivuilta asti. Antin ja Paavon arkeen pääsee taas nopeasti kiinni, ja kirjan sivuja kääntelee nopeaan tahtiin. Kieli on helppoa ja nopealukuista ja rakastan kirjan huumoria. Nauroin monta kertaa ääneen kirjaa lukiessani, ja se on minulle kyllä hyvän kirjan merkki. Tarhapäivä herättää muitakin tunteita kuten vihaa, surua ja sääliä. Etenkin Paavon äiti on tunteita herättävä tyyppi, mielenterveysongelmat ovat vaikeita mutta minusta Hietamies kirjoittaa niistäkin uskottavalla tavalla.

Hietamies myös käsittelee rankkojakin aiheita huumorin kautta, mutta huumori ei ole teennäistä tai tökeröä vaan yksinkertaisesti hauskaa. Kirja riemastuttaa ja tarina on kerrottu elävällä tavalla. Antista ja Paavosta tulee kirjan ajaksi lukijalle kavereita, tuttuja jonka elämänmenoa seuraa mielellään. Kirjan luettuani he jäivät taas mieleeni, ja huomasin miettiväni mitä heille mahtaa kuulua ;).

Lainasin ystävälleni keväällä Yösyötön luettavaksi ja hän lukikin sen nopeaan tahtiin ja vaati heti perään Tarhapäivää lainaksi. Tarhapäivän luettuaan hän 'pakotti' minutkin lukemaan tämän nopeasti, jotta voisimme keskustella näistä kirjoista yhdessä! Tämä kyseinen ystävä ei lue kovinkaan paljon, ehkä viitisen kirjaa vuodessa, joten tämä oli minusta aika hieno asia ja merkki siitä, että jotain koukuttavaa näissä kirjoissa on!

Toivottavasti saamme vielä jatkossakin lukea Antin ja Paavon kuvioista. Tämä kirja ainakin päättyi sen verran kiinnostavaan kohtaan, että mielelläni lukisin vielä ainakin yhden kirjan verran heidän arjestaan.

★★★★★-

875 grammaa - Pirpanan tarina / Tomi Takamaa

875 grammaa Pirpanan tarina / Tomi Takamaa

Gummerus, 2013. 232 sivua.

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Kuvat: Tomi Takamaa

Mistä minulle? kustantajan lähettämä arvostelukpl

Minäkin seurasin pienen, 875 grammaisena syntyneen tytön ensiaskeleita Facebookissa hänen isänsä Tomi Takamaan päivittämällä FB-sivulla. Takamaa kirjoitti tyttärensä ensiaskelista myös kirjan, 875 grammaa - Pirpanan tarina - jonka Gummerus lähetti minulle jo viime syksynä luettavaksi. Kirjan lukeminen jäi jostain syystä silloin, vaikka Pirpanan tarina minua kiinnostikin. Nyt luin tämän kuitenkin, yhtenä kesälomapäivänä.

Pieni Pirpanan syntyy Tomin ja hänen vaimonsa perheeseen esikoisena. Raskaus on sujunut hyvin, mutta yllättäen neuvolakäynnillä huomataan, ettei kaikki olekaan hyvin. Odottavalla äidillä on raskausmyrkytys ja vauvan ei ole enää hyvä olla äidin vatsassa. Pirpana syntyy hätäsektiolla 2,5 kuukautta ennen laskettua aikaa 875 gramman painoisena keskosena. Sukulaiset ja ystävät olivat tietenkin huolissaan Takamaan perheen voinnista, ja heidän infoamisensa helpottamiseksi Tomi-isä, Superiskäksikin kutsuttu, perusti Facebookiin ryhmän imeltä 875 grammaa. Ryhmän alkuperäinen tarkoitus oli todellakin vain infota sukulaisia ja ystäviä Pirpanan voinnista, mutta pian kaikki räjähti käsiin. Ryhmällä oli nopeasti hurja määrä tykkääjiä ja tuore isä käytti ihmisten kiinnostusta ja välittämistä oitis "hyväkseen". Ryhmän kautta Tomi infosi ihmisiä keskosuudesta ja sai kerättyä hienon potin rahaa hyväntekeväisyyteen.

Kirjassaan Tomi kertoo mitä Pirpanan syntymän jälkeen tapahtui, kuinka FB-ryhmän perustaminen vaikutti heidän perheeseensä ja mitä kaikkea ryhmän kautta on mahdollistunut. Ennen kaikkea Takamaa painottaa kirjassaankin sitä, että vaikka heidän perheelleen kävi hyvin, "on kirja omistettu niille vähemmän onnekkaille perheille. Niille vanhemmille, joiden pian pois kuihtuva aivan liian aikaisin syntynyt keskoslpais ei saa Facebookissa tuhansia "Facebook-enkeleitä", -tykkäyksiä tai -tsemppauksia."

Pirpanan tarina on koskettava ja ihastuttava. Pieni suloinen tyttö sai aikaan suuren mylläkän, isänsä perustaman FB-sivun kautta. Minusta on hienoa, että ihmiset ottivat Pirpanan tarinan niin sydämenasiakseen, että ihan oikeasti pienen vauvan tarinan kautta saatiin aikaan hurjasti hyvää. Tapa, jolla myös isommat ja pienemmät yritykset lähtivät mukaan auttamalla sairaiden lasten vanhempia eri tavoilla oli upeaa luettavaa.

Pirpanan isää on kritisoitu siitä, että hän on julkaissut niin paljon juttuja tyttärestään ja että hän vauvansa avulla lähti tekemään hyväntekeväisyystyötä. Minusta toki vaatii rohkeutta ja voimia ryhtyä tällaiseen, mutta täytyy muistaa, ettei se ollut FB-ryhmän perimmäinen tarkoitus. Minusta on hienoa, miten "superiskä" onnistui pitämään ryhmän kasassa ja oman yksityisyytensä edes osaksi suojattuna ryhmän paisuessa hurjan isoksi. Miten hän ryhmän avulla sai oikeasti todella paljon hienoja asioita aikaan ja miten hän ymmärsi ja tajusi, että upealla ryhmällä on näin paljon mahdollisuuksia tehdä hyvää!

Kirjana Pirpanan tarina ei ehkä ole erityinen, mutta sisällöltään tärkeä ja upea. Pirpanan tarina osoittaa, että ihmiset välittävät oikeasti ja aidosti, ja että yhdessä saa paljon hyvää aikaan. Kirja on nopealukuinen ja se etenee varsin kronologisesti Pirpanan syntymästä siihen päivään asti, kun hän pääsee sairaalasta kotiin. Kirjan lopussa on tietopaketti ja käytännön neuvoja sairaiden lasten vanhemmille. Neuvot ovat varmasti hyviä ja tarpeellisia, vaikka minä en lukenut niitä täydellisen tarkasti läpi. Ihan kirjan lopussa on myös muiden keskoina syntyneiden tarinoita, jotka olivat koskettavia ja hienoja luettavia. Erityismaininta vielä kirjasta löytyneistä kuvista. Suloinen Pirpana ja hänen tarinansa tulee vielä enemmän iholle, kun hänelle saa kasvot ja fyysisen olemuksen. Mahtavan söpö tyttö!

Pirpanan tarina koskettaa tytön itsensä vuoksi, mutta myös ihmisten hyvyyden vuoksi. Yhdessä pystymme tekemään paljon, ja FB-ryhmä jatkaa hyvänteon parissa. Kunhan rahoitusasiat saadaan sovittua Takamaa lupaa olla ryhmänsä kanssa mukana Uusi Lastensairaala 2017-projektissa. Kirjasta jää paljon käteen, päällimmäisenä ehkä tunne ja ymmärrys siitä, kuinka suuria ihmeitä rakkaus, välittäminen ja yhdessä tekeminen saavat aikaan. Pirpanan syntymä liian aikaisin, hänen isänsä päätös perustaa FB-ryhmä ja kaikki ihmiset, jotka ryhmään liittyivät ja lahjoittivat rahaa tai palveluja ovat saaneet aikaan ihmeitä.

★★★★

Kirjavaras / Markus Zusak

Kirjavaras / Markus Zusak

Otava, 2008. 558 sivua.

Alkuteos: The Book Thief, 2005.

Suomentanut: Pirkko Biström

Kannen kuva: Jeff Cottenden

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Markus Zusakin romaani Kirjavaras on ollut lukulistallani jo viitisen vuotta. Muistan, että se oli ensimmäinen kirja jonka ostin ja asetin ikiomaan kirjahyllyyni muuttaessani omilleni melkein viisi vuotta sitten. Muut kirjani tulivat vasta myöhemmässä muuttokuormassa, mutta jotain täytettä piti hyllyyn saada joten Turun kirjakaupasta lähti sitten tämä Kirjavaras mukaani, ja sai kunnian olla kirjahyllyn ensimmäinen asukki.

Otin Kirjavarkaan luettavaksi nyt, sillä kirjaan pohjautuva elokuva on tulossa elokuvateattereihin tässä kevään aikana ja halusin lukea kirjan sitä ennen. Monet ystävät, sekä paljon lukevat että myös he, jotka lukevat pari kirjaa vuodessa, ovat tätä kehunneet, joten odotukseni olivat varsin korkealla. Enkä kyllä joutunut pettymään. Kirjavaras oli mukaansatempaava ja juuri sopivan erilainen kirja! Sydäntäsärkevän julma, mtta niin mielenkiintoinen.

Liesel Memingerin lapsuus on kaikkea muuta kuin onnellinen. Kuolema korjaa pikkuveljen käsiinsä juna-asemalla ja Liesel päätyy asumaan kasvattivanhempien luokse Münchenin lähelle. Kasvattiäiti on monella tapaa ärsyttävä, mutta välittää tytöstä silti. Isä taas on lempeä ja kiltti. Kun Liesel herää painajaisiin yöllä, isä menee hänen sängynlaidalleen, lohduttaa ja lukee kirjaa. Yhdessä he kahlaavat läpi Haudankaivajan käsikirjan jonka Liesel varasti pienen veljensä hautajaisissa. Sen jälkeen he lukevat yhdessä vielä monta muuta kirjaa, saatuja ja varastettuja.

Kuolema seuraa myös Lieselin elämää veljen hautaamisen jälkeen. Sota jyllää nurkissa ja Liesel ja hänen kasvattiperheensä ja naapurissa asuvat ystävänsä tekevät kaikkensa selvitäkseen hengissä. Mutta sota on julma ja kuolema käy lähettyvillä aivan liian usein. Kirjat tarjoavat lohtua Lieselille sota-aikana, ja niiden varastamiseen liittyvät seikkailut tuovat iloa ja jännitystä tytön päiviin.

Kirjavaras on monella tapaa hieno romaani. Tarina on julma ja rankka, niinkuin natsi-Saksasta kertovat kirjat yleensäkin. Mutta samalla nuo historian julmat tapahtumat ovat mielenkiintoinen miljöö, ja sodan vaikutuksesta ihmisten elämään on kiinnostavaa lukea. Liesel Meminger on ihastuttava hahmo, ja pidin muutenkin Zusakin luomasta henkilögalleriasta valtavasti. Erilaisia ihmisiä oli paljon, jokainen oli kuitenkin omalla tavallaan inhimillisiä ja aidon tuntuisia. Lieselin kasvattiäiti oli suurimmaksi osaksi ärsyttävä, mutta hänen inhimillinen puolensa tuli kuitenkin useasti esille. Kuten myös pormestarin rouva jolle Liesel vei äitinsä pesemiä ja silittämiä vaatteita. Hieno rouva, jonka kovan kuoren alta kuitenkin paljastui jotain aivan muuta. Lieselin kasvatti-isä oli ehkä kirjan ihanin ihminen. Lempeä, kiltti ja sympaattinen mies!

Kirjan kertojaratkaisu on kutkuttavan kiinnostava. Vaikka kirjan etusivulla lukee aivan selvästi "Kun kuolema haluaa kertoa tarinan, on parasta pysähtyä kuuntelemaan" minulla kesti kuitenkin varsin kauan ennen kuin ymmärsin, että kirjan kertojana todellakin toimii itse Kuolema. Vaikka tämä kuulostaa hieman oudolta ja pelottavaltakin, oli se minusta kiinnostava ja toimiva ratkaisu. Kuolema oli kirjassa siis kirjaimellisesti läsnä jatkuvasti, mutta ei pelottavalla tavalla, vaana se seurasi Lieselin elämää sivusta varsin lempeästi ja ymmärtäväisesti.

Kirjan nimi, Kirjavaras, on kuvaileva ja sopiva. Sekin oli erilainen ja kiinnostava yksityiskohta. Liesel varasteli kirjoja milloin mistäkin, hautausmaalta ja kirjarovioilta. Kirjojen varastelu, ja kirjojen suurehko rooli tarinassa oli myös kovasti mieleeni (ylläri).

Rankkuudesta huolimatta pidin tästä kirjasta paljon. Tarina jää mieleen, henkilöt ovat kiinnostavia ja inhimillisiä ja kirjan rakenne minulle mieluisa. Rakastin pieniä välihuomautuksia ja sitä, että lukujen nimet kerättiin kokoon aina ennen uuden osan alkua. Vaikka kirjan kieli tuntui alussa hieman töksähtelevältä ja vaikealta, totuin siihen nopeasti ja lopulta pidin lyhyistä kappaleista ja tekstin katkaisevista välikommenteista paljon.

Kokonaisuutena Kirjavaras oli hieno lukukokemus, ja odotan nyt innolla kirjaan pohjautuvaa elokuvaa. Natsi-Saksasta ketovat kirjat herättävät tietysti aina paljon tunteita, on julmuutta, kuolema on läsnä jatkuvasti ja mikään ei ole turvallista tai varmaa. Mutta siksikin on niin hienoa lukea tällaisia kirjoja ja miettiä, minkälaisilla pienillä asioilla voi tuoda iloa niihin omiin päiviinsä. On se sitten kirjojen varastamista, harmonikan soittoa tai tikku-ukkojen piirtelemistä. Jos nämä asiat tuovat iloa tai lohtua, ne ovat tarkoituksensa täyttäneet!

 ★★★★+

Jakarandapuun lapset / Sahar Delijani

Jakarandapuun lapset / Sahar Delijani

WSOY, 2014. 282 sivua.

Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree, 2013.

Suomentanut: Laura Jänisniemi

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Odotin ennakkoon innolla Sahar Delijanin esikoisromaania Jakarandapuun lapset. Pidän kovasti Lähi-itään asettuvista, rankoistakin tarinoista. Minusta niissä on jotain kiehtovaa, ja jostain syystä, niin hullulta kuin se kuulostaakin, näistä rankoista sota-alueista, murheesta ja tragediasta on kiinnostavaa lukea. Olisiko syy sitten se, että tämäntapaiset kirjat ja tarinat herättävät niin paljon tunteita.

Delijanin romaanissa tutustutaan suureen määrään henkilöitä. Ensimmäisessä luvussa keskitytään Azariin, joka synnyttää vankilassa terveen tyttölapsen. Myöhemmin toisessa vankilassa Amir näpertää taatelinkivistä rannerenkaan, jonka hän piilottaa pienen tyttärensä vaatteisiin. Vankilassa istuvat äidit saavat käsiinsä valokuvan, jossa istuu kolme hymyilevää lasta jakarandapuiden alla. Lapset eivät muista äitiensä kasvoja, mutta valokuva on äideille tärkeä. Valokuva saa äidit heräämään joka aamu, selviytymään vankilan harmaudesta ja pysymään elossa vuodesta toiseen.

Iranin vallankumous on erottanut monta äitiä ja isää lapsistaan. Elämä kuljettaa kuitenkin näitä lapsia eteenpäin, ja he ovat onneksi löytäneet ympärilleen rakastavia ihmisiä vaikka vanhemmat usein muualla ovatkin. Lapset saavat tulevaisuuden, joskus toisessa maassa, kaukana kotimaan kurjuuksista. Mutta he saapuvat kuitenkin takaisi Iraniin, sekä onnellisiin jälleennäkemisiin että surullisiin jäähyväisiin.

Jakarandapuun lapset on idealtaan hieno. Pidän siitä, että lasten tarinat kietoutuvat yhteen vielä kirjan lopussa. Mutta joku tässä toteutuksessa valitettavasti kuitenkin tökki. Henkilöitä oli hieman liikaa, ja kaikki jäivät siten pinnallisiksi. Kehenkään henkilöön ei oikein kunnolla ehtinyt tutustua, ennen kuin tarinassa esiteltiin jo seuraava lapsi tai vanhempi-lapsi -tarina. Tämän vuoksi kaikki jäivät hieman etäisiksi. Sukulaissuhteita ja siteitä oli myös vaikea muistaa, koska henkilöitä oli niin paljon ja useimmat olivat vielä jollakin tavalla sidoksissa toisiinsa.

Myös kirjan kieli tökki jossain määrin. Ensinnäkin huomasin tässä hieman liian monta painovirhettä (aika selkeästi huolimattomia tuplakirjaimia, puuttuvia kirjaimia jne) mutta lisäksi kirjan kieli oli minusta välillä hieman liiankin runollista. Minulle tuli tunne, että kirjailija on yrittänyt kirjoittaa erityisen hienoa ja vähän erikoista kieltä, mutta lopulta monet kielikuvat olivat hieman outoja.

Pidin kirjassa kuitenkin paljosta. Tämä on rehellinen ja rankka kuvaus elämästä vallankumouksen aikaisessa Iranissa. Tarinat ja kohtalot ovat surullisia ja traagisia, ja kirjassa esitelläänkin monipuolisesti erilaisia elämänkaaria. Kokonaisuutena tästä jäi kuitenkin hieman pettynyt fiilis. Rehellinen ja rankka, tunteita herättävä tarina, mutta kun henkilöt jäivät sekalaiseksi, etäiseksi kasaksi niin ei tämä lempikirjojeni joukkoon valitettavasti nouse.

★★★

Me tarvitaan uudet nimet / Noviolet Bulawayo

Me tarvitaan uudet nimet / Noviolet Bulawayo

Gummerus, 2013. 292 sivua.

Alkuteos: We Need New Names, 2013.

Suomentanut: Sari Karhulahti

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Mistä minulle? kustantajalta saatu ennakkokappale

Noviolet Bulawayon esikoisromaani Me tarvitaan uudet nimet on taas yksi kiinnostava "afrikkalaisromaani" kulttuurieroista ja maahanmuuton vaikeuksista. Olin lukenut kirjasta ennakkoon paljon positiivisia blogiarvioita ja muita mielipiteitä, joten tartuin tähän innolla. 

Kirjan alkuosassa seurataan nuorten ystävysten elämää Zimbabwessa. Kulta ja hänen ystävänsä asuvat hökkelikylässä nimeltä Paratiisi. Vaikka Paratiisi todellisuudessa on kaikkea muuta kuin nimensä veroinen paikka, kaikki ei kuitenkaan ole huonosti. Tuoreet guavat maistuvat hyviltä, vaikka saavatkin mahan kipeäksi. Seikkailuja ja kepposia on paljon ja ystävien kanssa vietetty aika on hauskaa. Haaveissa on kuitenkin Amerikka ja Eurooppa, rikkaat ja hienot paratiisit joissa voisi elää toisenlaista elämää. Haave toteutuu Kullan osalta, mutta todellisuus uudessa maassa ei kuitenkaan ole helppoa. Kuten niin monet tuhannet muutkin, myös Kulta kamppailee uuden elämän kanssa Amerikassa. 

Olen viime aikoina lukenut aika paljon maahanmuuttaja- ja kulttuurierokirjoja, päällimmäisenä mielessä on Adichien upea Kotiinpalaajat. Vaikka sisällöllisesti tämä Bulawayon romaani ei ehkä tuo tähän genreen mitään uutta, tuo tämä kaikkeen kuitenkin toisenlaisen näkökulman. Lapsen näkökulmasta kirjoitettu alkuosa oli upea ja koskettava, aidon ja rehellisen tuntuinen kuvaus elämästä köyhässä afrikkalaiskylässä. Kullan ja hänen ystäviensä tavasta löytää kurjasta kotikylästä ja vaikeasta arjesta huolimatta elämästä ne pienet onnenhetket oli liikuttavaa ja ravisuttavaa luettavaa. Tarina on rehellinen ja aito, se herättää tuskaa ja vihaa, mutta myös naurua ja iloa.

Kirjan suomennos on minusta todella onnistunut. Bulawayo on (ilmeisesti) käyttänyt kieltä kiinnostavasti. Teksti on ikäänkuin Kullan ajatuksenjuoksua ja puhekielellä kirjoitettu. Suomennos on sujuva ja tarinaan sopiva, se toimii todella hyvin ja tuo kirjaan ihan omanlaisensa tunnelman. Minulla kesti hetken päästä tähän sisään, mutta nopeasti se tuli luontevaksi ja toi tarinaan lisää aitoutta ja juuri sen tietyn tunnelman ja fiiliksen jonka tarina kaipasikin.

Kokonaisuutena Bulawayon esikoisromaani Me tarvitaan uudet nimet on ajatuksia herättävä, mukaansatempaava ja tunnelmaltaan aivan erityinen. Pidin myös kirjan alkupuolen tapahtumaympäristöstä. En ole lukenut Zimbabwesta kertovia kirjoja aiemmin, joten kaikesta karuudesta ja kauheudesta huolimatta kirjan alkupuolen tapahtumat olivat mielenkiintoisia. Me tarvitaan uudet nimet on suomennosta myöten ehjä ja hieno romaani. Tarina ja kirjan päähenkilö Kulta ovat painuneet mieleeni vaikka tämän lukemisesta onkin jo jonkin aikaa. Hieno esikoinen!

Maailmanvalloitus: Zimbabwe

★★★★

Samoilla silmillä / Peter Franzén

Samoilla silmillä / Peter Franzén

Tammi, 2013. 223 sivua.

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? joululahjaksi saatu

Vuoden viimeinen kirja-arvio tulee tässä! Muutamaan tämän vuoden puolella luettuun kirjaan palaan vielä tulevina päivinä, uuden vuoden alussa.

Pidin paljon Peter Franzénin esikoisromaanista Tumman veden päällä, ja halusin tietenkin lukea myös kirjan jatko-osan Samoilla silmillä. Samoilla silmillä löytyikin joululahjojeni joukosta, joten luin sen jo joululomani aikana.

Tässä jatko-osassa seurataan yhä Peten selviytymistarinaa. Pete on kasvanut teini-ikäiseksi, harrastaa nyrkkeilyä ja ottaa haparoivia askelia kohti aikuisuutta. Tytöt kiinnostavat ja kasvaminen vaatii muutenkin rajojen koettelua. Mustat silmät ja virkavalta tulevat tutuiksi, ja hankaluuksista on vaikea puhua rehellisesti edes läheisille isovanhemmille, tai äidille joka opiskelee toisella paikkakunnalla. Suvi-sisko on alkanut meikata ja kotona raikaa kummankin nuorukaisen lempimusiikki. Peten ja Suvin äiti käy myös läpi uutta elämänvaihetta. Alkoholistimies, Peten kasvatti-isä Pertti jäi taakse, ja nyt äiti elää nuoruuttaan uudestaan uuden, mahtavan miehen kainalossa. Myös Pertti käy läpi omaa kamppailuaan elämän kanssa.

Samoilla silmillä on yhtä koukuttava ja koskettava kuin Tumman veden päälläkin. Franzén kirjoittaa todella uskottavasti nuoren pojan näkökulmasta. Pidin myös siitä, että tässä kirjassa seurattiin tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta, se toi kirjaan vaihtelevuutta. Peten lisäksi välillä äänessä oli Peten äiti, välillä taas kasvatti-isä Pertti.

Kieli on sujuvaa ja helppoa, ja murre jota tekstiin on sisälletty tuo koko kirjaan omanlaisensa tunnelman ja fiiliksen. Pidän kovasti murteen lisäämisestä tähän, se saa henkilöt vieläkin eloisammiksi ja he käyvät lukijalle tutuksi.

Samoilla silmillä on kaikin puolin hieno jatko-osa Franzénin esikoisteokselle. Kirja kuvailee nuoren pojan kasvua kohti aikuisuutta uskottavasti ja en voi kuin ihailla Peten selviytymistarinaa. Näissä Franzénin kirjoissa on myös aivan ihastuttavat suhteet isovanhempien ja lastenlasten välillä. Petellä ja Suvilla on aivan ihanat isovanhemmat, ja heidän suhtautumisensa tyttärensä perheeseen on upeaa ja koskettavaa. Ja vaikka väkivaltaisessa ja alkoholiinmenevässä Pertissä on paljon vikoja, oli myös hänen kasvuaan ja selviytymistään kiinnostava seurata.

Samoilla silmillä oli kokonaisuutena hieno ja mieleenpainuva lukukokemus. Kirja herätti tunteita ja upposi syvälle sydämeen. Pete on henkilöhahmona suloinen poika, jonka selviytymistarinaa monen ihanan ihmisen ympäröimänä on lukijana ollut ilo seurata. Ainoa pieni miinus on se, että kirja oli varsin lyhyt. Olisin mielelläni lukenut Peten elämästä vielä enemmän!

★★★★+

Kesäkirja / Tove Jansson

Kesäkirja / Tove Jansson.

WSOY, 1972. 143 sivua.

Alkuteos: Sommarboken, 1972.

Suomentanut: Kristiina Kivivuori

Kannen kuva: Tove Jansson

Mistä minulle? kirpparilöytö

Aina sama stoori: Tove Jansson on lempikirjailijoitani, mutta Kesäkirja on ollut lukulistallani lukemattomana jo monen vuoden ajan. Nyt, kesäloman viimeisten päivien aikana, päätin vihdoin tarttua tähän.

Pieni Sophia, hänen isänsä ja Sophian isoäiti viettävät kesää Suomenlahden saarella. Sophia ja vanha isoäiti ovat parhaat ystävykset. Heillä on aivan erityinen suhde, lämmin ja läheinen. He viettävät kaunista kesää saarella, elävät lähes tyypillistä pohjoismaista unelmaa. Sophia tutkii luontoa, ihmettelee eläimiä ja ötököitä ja kyselee elämästä viisaalta isoäidiltään. Isäkin on kuvioissa mukana, mutta jää nuoren tytön ja vanhan naisen ystävyyden ulkopuolelle, kirjassakin eittämättä taka-alalle.

Jansson kirjoittaa arkisen helposti, mutta tarinassa on silti paljon yksityiskohtia. Kesäisen saaren tunnelma ja kahden eri-ikäisen henkilön ystävyys luo käsinkosketeltavan tunnelman ja tekee kirjasta jotenkin haikeankauniin. Pidin kovasti myös luontokuvauksesta ja hienovaraisesta tavasta, jolla Jansson kuvailee ympäristöään.

Kirjassa sivutaan vakaviakin aiheita, ja pienen Sophian elämä ei ole ollut vain ruusuilla tanssimista. Nyt hän vaikuttaa kuitenkin enimmäkseen aidon onnelliselta pikkutytöltä. Hänen ja isoäidin erityistä suhdetta on kuvailtu kauniisti, ja se on kuin kirjan kehyskertomus. Heidän intensiivinen läheisyys, rivien välistä paistava erityinen side. Henkilöt on kuvailtu huolella, he ovat inhimillisiä, eikä isoäidinkään pinna aina kestä kun pieni tyttö kyselee ja kyselee, haluaa sitä, haluaa tätä.

Kesäkirja on kaunis pieni kirja. Henkilöt ja heidän elämänsä koskettaa ja kiinnostaa, Suomen kaunis kesäluonto on tunnelmallinen ja vanhuuden ja viattoman lapsuuden kuvailu on aitoa ja hienoa. Kirja on sivumäärältään varsin vähäinen, ja näiden sivujen aikana lukija pääsee ikään kuin kurkistamaan yhteen suomalaiseen kesään, kolmen henkilön kautta. Jotakin jää salaperäisen tunnelman taakse, kaikkea ei kerrota kuten ei pienelle lapsellekaan.

Olen tottunut lukemaan Janssonilta vain Muumikirjoja, mutta ihastuin ehdottomasti hänen kaunokirjallisuuteensakin. Kesäkirja oli todella sopiva välipala oman kesälomani lopetuskirjaksi.

 ★★★★

Sisareni, rakkaani / Joyce Carol Oates

Sisareni, rakkaani / Joyce Carol Oates

Otavan kirjasto, 2012. 730 sivua.

Alkuteos: My sister, my love, 2008.

Suomentanut: Kaijamari Sivill

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Olen aiemmin lukenut Joyce Carol Oatesilta Haudankaivajan tyttären, jota rakastin, sekä rankan Kosto: rakkaustarinan joka oli mieleenpainuva ja ravisuttava lukukokemus. Heti kun Oatesin Sisareni, rakkaani ilmestyi suomeksi törmäsin kirjaan kirjastossa ja lainasin sen kotiin luettavakseni. Aloitinkin kirjan aika pian, mutta jostain syystä en päässyt kirjaan sisälle, en pitänyt kerrontatavasta tai teksityypistä. Niinpä minulla on ollut tämä kirja kesken noin puolisen vuotta! Kerran jouduin jo palauttamaan tämän kirjastoon, mutta lainasin sen sitten heti uudelleen, koska halusin saada kirjan kuitenkin päätökseen. Nyt, vihdoin kesälomani aikana, sain kirjan loppuunluettua!

Skyler Rampike toimii kirjan (varsin ärsyttävänä) kertojana. Hän on nyt 19-vuotias, kuuluisan Bliss Rampiken isoveli. Bliss oli menestynyt nuori luistelija, joka kuoli kuusivuotiaana epämääräisissä olosuhteissa. Vielä 19-vuotiaana isoveli Skyler on joidenkin mielestä epäilty siskonsa murhasta, ja nyt Skyler päättääkin kirjoittaa muistelmansa, ja kertoa mitä hänen perheessään oikeasti tapahtui hänen ja siskon ollessa pieniä. Kuka oikeasti murhasi New Jerseyn jääprinsessan, ja miksi Skylerin elämä jäi perheessä ainoastaan alaviitteeksi siskon viedessä vanhempien huomion ja ajan.

Kirjan lukeminen tökki minulla siis alussa pahasti, erityisesti hieman erikoisen kerrontatyylin vuoksi. Parikymppinen Skyler kertoo sisarensa tarinaa lukijalle varsin omintakeisella kielellään. Lisäksi kirjassa on paljon pitkiä alaviitteitä, joille minä olen pahasti allerginen. En vain jaksa lukea niitä pienellä tekstillä präntättyjä juttuja. Alaviitteiden lukeminen katkaisee jotenkin lukuflow:ni, ja hyppäsin monta kertaa alaviitteiden ohi vaikka niissä usein olikin ihan kiinnostavia ja ivallisen hauskoja kommentteja.

Skylerin ja Blissin perheenjäsenet ovat kiinnostavia, ja aikaisessa vaiheessa tuli myös selville kuinka sairaan ahneita ja julkisuuden- ja hyväksynnänkipeitä heidän vanhempansa olivat. Etenkin rouva Rampike ärsytti ja inhotti minua alusta saakka, ja en voinut sietää tapaa jolla hän kaikin keinoin halusi tyttärestään kuuluisan jääprinsessan. Pienen neljä-kuusivuotiaan tytön oma tahto jäi liian usein toisarvoiseksi.

Vaikka tempauduin lopulta tarinaan paremmin mukaan kirjan puolivälin jälkeen, en silti oppinut pitämään kirjan kirjoitustyylistä, Skyler Rampiken tarinankerronnan tyylistä. Tekstiä oli jostain syystä hankala ja tönkkö lukea ja Skylerin kaikkitietävä asenne, alaviitteiden ja sulkujen liiallinen käyttö teki tekstistä minulle vaivalloista.

Luin kirjan loppuun siksi, että halusin tietää miten Skylerin käy, mutta tietenkin myös kuka Blissin murhasi. Murhaajan arvasin Skylerin hienovaraisten vinkkien avulla jo varsin aikaisessa vaiheessa, ja tuokin ehkä hieman lässäännytti lukukokemukseni. Sisareni, rakkaani on kuitenkin kaikesta nurinastani huolimatta mieleenpainuvan erilainen kirja ja lukukokemus jäi lopulta positiivisen puolelle. Kirja kannatti lukea, vaikka en voi sanoa pitäneeni tarinasta tai sen kerrontatavasta erityisen paljon. Blissin ja Skylerin tarina on rankka, se on sellainen, jota ei toivoisi kenenkään ikinä kokevan. Silti en voi olla ajattelematta, että se on todellisuutta meidän maailmassamme. Vaikka Oates on kirjoittanut kuvitteellisen tarinan, on Blissin tarinassa paljon samaa kuin vuonna 1996 murhatun lapsimissi JonBenét Ramseyn todellisessa tarinassa.

★★★  

Vaiennettu Anna / Elbie Lötter

Vaiennettu Anna / Elbie Lötter

Minerva, 2010. 227 sivua.

Alkuteos: Dis Ek, Anna, 2004.

Englannin kielestä suomentanut: Leena Mäntylä

Kannen suunnittelu: Susanna Appel

Mistä minulle? nettikirjakauppaostos 

Elbie Lötterin kirja Vaiennettu Anna perustuu tositapahtumiin, kirjailijan omiin kokemuksiin kotimaassaan Etelä-Afrikassa. Elbie Lötter on keksitty nimi, kirjailija ei ole halunnut omalla nimellään tai kasvoillaan julkisuuteen.

Vaiennettu Anna on rankka tarina lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Annan vanhemmat eroavat hänen ollessa kuusivuotias. Äidin uusi mies, Annan isäpuoli Danie tuli kuvioihin pari vuotta myöhemmin. Hän tuntui alussa mukavalta ja huomaavaiselta mieheltä. Hän vaikutti välittävän Annasta, osti tytölle uusia tavaroita ja vaatteita. Mutta pian miehen käytös Annaa kohtaan kuitenkin muuttui. Anna alkoi pelkäämään kauppareissuja isäpuolen kanssa kahdestaan. Isäpuolen käsi vaelteli Annan pikkuhousujen sisään, ja pian myös isäpuolen öisistä vierailuista Annan huoneessa tuli arkipäivää. Anna ei voinut käsittää tai ymmärtää tapahtumia, ja hänen äitinsä vaikutti olevan tietämätön tai ainakin sokea tapahtumille.

Annan biologinen isä oli nuoren tytön pelastus. Viikonloput isän kanssa olivat tytön onnellisimpia hetkiä, siellä kaikki oli hyvin eikä isäpuolen öisiä raiskauksia tarvinnut pelätä. Anna ei kuitenkaan saa nauttia isänsä seurasta kovinkaan kauan, ja hän menettää myös rakkaan koiransa. Anna on yksin, hän on vaiennettu Anna, koska hän ei voi kertoa kenellekään mitä hänen isäpuolensa hänelle tekee.

Vaiennettu Anna kertoo karmean tarinan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sen aiheuttamasta kärsimyksestä ja sen seurauksista. Kirjassa tuli hyvin esille se pelko ja kärsimys, jota tällaiset kauheat tapahtumat herättävät viattomassa, nuoressa lapsessa, joka ei voi ymmärtää tapahtumia. Kirja on rehellisen tuntuinen ja se herätti minussa lukijana (ja tulevana psykologina) hurjasti ajatuksia ja tunteita. En ymmärrä, miten joku pystyy tekemään tällaisia kauheuksia kenellekään, mutta etenkään viattomalle lapselle. Inhosin paitsi Annan isäpuolta myös Annan äitiä, joka aivan selvästi tiesi jotain tapahtumista, mutta kielsi ne itseltään ja tyttäreltään, ja lopulta päätti aivan selkeästi ottaa miehensä puolen.

Vaikka Vaiennettu Anna on mieleenpainuva ja koskettava tarinaltaan, en kirjana kuitenkaan ihastunut tähän ihan varauksetta. Kieli oli paikoin tönkköä, ja paikoitellen olisin myös kaivannut enemmän tunteiden esiin tuomista, Annan ajatuksia ja tunteita ennemmin kuin tarinan kronologisesti eteenpäin viemistä. Kirja oli mukaansatempaava sillä tavalla, että joudin lukemaan sen yhdeltä istumalta loppuun, koska halusin selvittää miten kauhutarina päättyy, miten Annan käy, saako isäpuoli rangaistuksensa ja miten Annan äiti suhtautuu koko asiaan. Kirjassa ei ole kovinkaan onnellista loppua, mutta kirjan lopussa on kirjailijan haastattelu, jossa hän kertoo että osan kirjan tapahtumista hän on keksinyt itse. Kirjan loppu on siis hieman peukaloitu. En ehkä ihan ymmärrä tätä ratkaisua. Minusta Lötterin tarina olisi ollut aivan tarpeeksi kauhea, traumaattinen ja hirveä ilman tuota keksittyä loppuratkaisuakin...

Kokonaisuutena Vaiennettu Anna oli ajatuksia ja tunteita herättävä, tarinaltaan kamala kirja jota lukiessa minulla oli välillä ihan fyysisesti paha olo. Kirja jää mieleen, mutta enemmän tarinan kuin kirjallisten ansioidensa vuoksi.

Maailmanvalloitus: Etelä-Afrikka

★★★   

Ihana maa / Grace McCleen

Ihana maa / Grace McCleen

Otavan kirjasto, 2013. 330 sivua.

Alkuteos: The Land of Decoration, 2013.

Suomentanut: Marianna Kurtto

Kannen suunnittelu: Markus Pyörälä

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Grace McCleen omaelämäkerrallinen esikoisromaani Ihana maa oli aiheeltaan niin kiinnostava, että innostuin kirjasta heti bongattuani sen Otavan kevään uutuusluettelosta. Meni kuitenkin aika kauan, ennen kuin törmäsin kirjaan kirjastossa, ja vielä kauemmin ennen kuin tartuin itse kirjaan...

Ihana maa on kymmenvuotiaan Judithin pakopaikka. Se on mielikuvitusmaailma Judithin huoneen lattialla, maailma johon hän rakentaa ja askartelee uusia taloja ja uusia ihmisiä, maailma jonka ylle hän tekee lumimyrskyn kun hän toivoo lumen saapuvan ihan oikeasti. Kun lumi sitten saapuu oikeaankin maailmaan Judithin lumileikkien jälkeen ja estää Judithia menemästä kouluun, tyttö alkaa uskoa, että hänellä on erityinen taito. Judith uskoo, että hän pystyy luomaan asioita, että hän saa asioita tapahtumaan oikeassa elämässä, että hän on Jumalan apulainen. Judith elää ankaran isänsä kanssa keskellä tiukkaa uskonnollista yhteisöä. Sunnuntaisin Judith käy kirkossa, ja joskus isänsä kanssa käännyttämässä ihmisiä uskoon.

Ihana maa on Judithin pakopaikka. Hän pakenee koulukiusaamista, ilkeää luokkatoveria Neiliä ja ongelmallista suhdetta isäänsä. Kun tapahtumat mielikuvitusmaailmassa ja todellisessa maailmassa sekoittuvat, tulee nuoren tytön elämästä yksi sekamelska, vaikeudet seuraavat toisiaan ja ulospääsy näyttää lähes mahdottomalta.

Ihana maa herätti kiinnostukseni juuri uskontoaiheensa vuoksi. Aihe on kiehtova, ja rehellisesti sanottuna todella kaukana omasta ajatusmaailmastani. En voinut lukea tätä kirjaa tuohtumatta. Olen suvaitsevainen ja yritän ymmärtää kaikenlaisia ajatuksia ja aatteita, mutta tässä minulla oli muutamaan otteeseen todella vaikeaa ymmärtää tiettyjä asioita ja tiettyjä valintoja. Ihana maa herätti siis jo aiheensa puolesta vahvoja tunteita minussa. Kirja on kirjoitettu varsin uskottavasti nuoren lapsen näkökulmasta. Pidin tästä ratkaisusta, se vei lukijan suoraan nuoren tytön sisimpään, todentuntuisesti ja koskettavasti.

Judith oli hahmona kiinnostava ja mieleenpainuva. Hänelle toivoi tietenkin hyvää, mutta oman paikkansa sydämessäni sai myös ilkeä koulukiusaaja Neil. Oli niin selvää, että poika ei tullut kovinkaan hyvistä olosuhteista, että hänenkin käytöksensä taustalla oli monia vaikeita asioita. Minun kävikin poikaa välillä sääliksi, kun hän koulussa joutui vastuuseen teoistaan, vaikka vastustankin koulukiusaamista kaikissa muodoissaan.

McCleenin kirjoitustapa on ihanan erilainen. Tarina kerrotaan nuoren tytön näkökulmasta, joten kielikin on sen mukaista. Pidin siitä, ja tämäkin seikka teki tarinasta uskottavamman. Suomennos oli sujuva ja kirja oli todella nopealukuinen helpohkon kielen ja lyhyiden lukujensa vuoksi. Judithin vahva kertojaääni kosketti, mutta tämäkään tarina ei kauheuksista huolimatta ollut täysin mustavalkoinen. Kiehtovinta tarinassa oli miettiä, mikä lopulta tapahtui oikeasti, mikä Judithin mielikuvitusmaailmassa.

Ihana maa oli idealtaan kiehtova ja Judithin on tarina koskettava. Aihealueet olivat kiinnostavia ja sain jehovantodistajuudesta hieman laajemman kuvan kuin mikä minulla aiemmin on ollut. Kertojaäänenä toimiva Judith oli sympaattinen ja vahva tyttö, ja hänen sisäiseen maailmaansa oli hienoa saada astua runsaan kolmensadan sivun ajaksi.

★★★★

Poikakirja / Olli Jalonen

Poikakirja / Olli Jalonen

Otava, 2010. 256 sivua.

Kannen suunnittelu: Maija Vallinoja

Mistä minulle? alelöytö kirjakaupasta

Olli Jalosen Poikakirja kertoo hienolla tavalla, rehellisen suorasukaisesti, pienen Olli-pojan elämästä ja ajatuksista 1960-luvun sodanjälkeisessä Suomessa. Olli käy kansakoulua, leikkii kavereiden kanssa ja seuraa siskojen puheita pojista. Radiosta hän kuuntelee Nuorten Säveltä ja pääsee saunaan isän kanssa. Siskoista nuorin, Pieni, on erilainen, sen Ollikin ymmärtää. Pieni ei käy koulua, vaan sulkeutuu omaan maailmaansa. Tuttavaperheen tytär Eeva-Leena herättää Ollissa kiinnostusta, kun taas koulussa on oltava selkärankainen suomalainen mies, eikä mikään lapamato.

Olli kertoo omin sanoin elämästään, koulunkäynnistä ja kavereiden kanssa tehdyistä jännittävistä tempauksista. Kerran räjäytetään puunjuuri taivaan tuuliin, toisen kerran viedään läksyjä sairastuneen luokkatoverin kotiin. Olli kuvailee miltä tuntuu lukea luokkatoverin nimi lehden kuolinilmoituksesta, ja miltä tuntuu kun kylillä haukutaan ja supistaan siskon tekojen vuoksi. Aikuisten esimerkin ja eri tapahtumien kautta nuori Olli oppii elämästä aina jotain uutta.

"Näin minä opin maailmasta että siinä on asioita joita ei puhuta kenenkään kanssa."

Poikakirja on hieno kirja. Se koskettaa ja saa välillä hymyilemään. Se on uskottavasti kirjoitettu nuoren pojan näkökulmasta. Kieli on kaunista, mutta välillä (etenkin väsyneenä lukiessani) varsin hidastempoista, hankalaa luettavaa. Kieli ei ollut ihan perinteisen tavallista (mitä se sitten onkaan..) vaan nuoren pojan kieltä ja ajatuksenjuoksua sanoiksi muunnettuna.

Vaikka 1960-luku tuntuu minulla varsin kaukaiselta ja tuntemattomalta ajalta, pidin kirjan ajankuvasta. Oli kiinnostavaa saada kuva siitä, millaista elämä on koulupojan silmin 1960-luvulla voinut olla. Oma isäni oli 1960-luvulla nuori koulupoika pienellä suomalaisella paikkakunnalla, joten jo senkin vuoksi tätä oli kiva lukea.

Poikakirjassa tulee esille monta kipeääkin asiaa, vaiettu perhesalaisuus, sairastumista, kuolemaa ja tuskaa. Jalonen onnistuu kertomaan nuoren pojan tunteet ja ajatukset näistäkin asioista uskottavasti ja koskettavasti. Poikakirja herättää tunteita laidasta laitaan. Nuoren Ollin ihanat oivallukset saavat hymyilemään, kun taas lapsen viattomuus ja vaikeiden asioiden konkreettinen ymmärrys saa liikuttumaan. Kouluhenkilökunnan käytös hirvittää ja aikuisten hetkittäinen välinpitämättömyys ihmetyttää.

Kokonaisuutena pidin Poikakirjasta ja sen tunnelmasta kovasti. Kieli on kaunista, joskin paikoin aika vaikeasti luettavaa. Mutta tätä oli muutenkin hyvä lukea pienin askelin edeten, rauhassa miettien. Poikakirja on aito, rehellinen ja uskottava kuvaus koulupojan elämästä ja ajatuksista. Uskon, että Ollin tarina jää mieleeni pitkäksi aikaa.

★★★★

Poika / Marja Björk

Poika / Marja Björk

Like, 2013. 215 sivua.

Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen

Mistä minulle? kustantajalta saatu arvostelukpl

Marja Björk on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, mutta hänen tuoreen romaaninsa aihealue kiinnosti minua kovasti. Poika perustuu Björkin oman pojan kokemuksiin, ja kertoo koskettavan tarinan identiteettinsä löytämisestä, omaksi itsekseen tulemisesta.

Kirjassa seurataan Marionin, eli Maken, kasvua lapsesta nuoruokaiseksi. Makke on jo pienestä asti tuntenut olevansa poika. Perhe yrittää parhaansa mukaan kasvattaa Makesta tyttöä, mutta itse hän inhoaa hameita, rusetteja ja tyttöjen leikkejä. Makke viettää aikaansa mieluummin poikien seurassa, poikien juttuja tehden.

Kirjassa seurataan Maken kasvua ja kehitystä, seksuaalisuutta, identiteetin kehitystä. Kuinka Makke selviää kun hänen vartalonsa alkaa kehittyä naisen vartaloksi, miltä tuntuu kun vahvasta teipistä tulee jokapäiväinen riesa jonka avulla Makke tuntee itsensä hieman enemmän pojaksi. Kirjassa selviää myös kuinka nuori selviää kavereiden ihmettelystä, perheen painostuksesta ja lopulta, onneksi, oman itsenä löytämisestä.

Björk kirjoittaa sujuvaa ja helposti ymmärrettävää tekstiä. Kirja oli todella nopealukuinen ja aihe myös erittäin kiinnostava. Makke toimii kirjan minäkertojana, ja välillä ärsyynnyin hieman kirjassa paljon käytettyyn puhekieleen. Pidin kuitenkin siitä, kuinka rehellisen ja selkeän kuvan kirjan antaa yhdestä ihmisestä, yhden henkilön tarinasta. Poika on kuvaus yhden vahvan yksilön elämästä, hänen ajatuksistaan ja mielipiteistään. Ihailen kirjan rehellisyyttä ja Maken vahvuutta ihmisenä.

Poika koskettaa ja herättää ajatuksia, se on mieleenpainuva tarinaltaan, mutta ei kuitenkaan (onneksi) saarnaava tai tuomitseva. Aihe on vaikea ja rankka, mutta kirjan luettuani huomasin kuitenkin ajattelevani, että oikeastaanhan tämä oli yksinkertainen tarina. Tässä ei ollut kummallisuuksia, vaan tarina ja viesti oli selkeä. Makke oli henkilönä kiinnostava, ja hänen persoonansa tuli kirjan sivuilla hyvin esille.

Lukukokemukseeni vaikutti kyllä se, että tarina on ainakin osittain todellinen. Tarina perustuu Björkin oman pojan kokemuksiin, ja tämä seikka vaikutti (positiivisesti) minun lukemiseeni. Mietin, kuinka paljon ja mitkä kaikki yksityiskohdat ovat todellisia, mitkä keksittyjä. Huomasin myös vertailevani kirjaa Boys Don't Cry -elokuvaan (josta pidän paljon) ja muihin samaa aihetta käsitteleviin kirjoihin. Aihe on tärkeä ja kaipaa huomiota, eikä tästä missään tapauksessa ole vielä kirjoitettu tarpeeksi kirjoja.

Poika on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka taatusti herättää ajatuksia ja mietteitä jokaisessa lukijassa. Tärkeä puheenvuoro joka pitää otteessaan, ja jonka lukee nopeasti parilla lukukerralla.

★★★+

Kani nimeltä jumala / Sarah Winman

Kani nimeltä jumala / Sarah Winman

Tammi, 2012. 324 sivua.

Alkuteos: When God was a Rabbit, 2011.

Suomentanut: Aleksi Milonoff

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Mistä minulle kustantajalta saatu arvostelukpl

Säästelin Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala -kirjaa joululomalukemiseksi, sillä odotin hienoa lukukokemusta lukuisten blogikehujen jälkeen. En tiedä missä meni mönkään, eikö tämä vain yksinkertaisesti ollut minun kirjani, vai eikö mikään kirja tuntunut miltään Kjell Westön upean Gå inte ensam ut i natten -kirjan jälkeen. Laimeaksi tämä lukukokemus kuitenkin minulla jäi, vaikka odotin, että ihastuisin tähänkin.

Kirjan alussa Elly on nuori lapsi, ikäisekseen fiksu ja elämän suurempia voimia miettivä tyttö. Hän elää varsin onnellisen oloista lapsuutta veljensä Joen kanssa. Vanhemmat yrittävät vastata lastensa suuriin kysymyksiin, ovat arjessa läsnä, välittävät ja rakastavat. Ellyn elämässä on läsnä myös naapurissa asuva vanha mies Golan, sekä Ellyn ja Joen isän Nancy-sisko. Elly tutustuu lapsena myös Jenny-Pennyyn, erikoiseen tyttöön josta tulee nopeasti Ellyn paras ystävä. Tärkeä rooli Ellyn lapsuudessa on myös kanilla jonka nimeksi annetaan jumala (pienellä alkukirjaimella, kyllä).

Ellyn elämää seurataan lapsuusvuosista lähtien. Kirjan toisessa osassa Elly on jo aikuinen nainen ja maailma on ehtinyt 2000-luvulle saakka. Ellyn elämä on monilta osin muuttunut, mutta samat tärkeät ihmiset ovat yhä hänen elämässään. Kaikki paitsi Jenny-Penny. Mitä Jennylle on vuosien aikana tapahtunut, miksi Joe-veli viettää aikaa kaukana New Yorkissa mieluummin kuin kotona majatalossa? Mitä tarinoita majatalon naapurissa asustava Arthur kertoilee Ellylle heidän poimiessaan sieniä ja viettäessään aikaa yhdessä? Entä minne katsoi Charlie, Ellyn ja Joen tärkeä ystävä lapsuudesta?

Minusta tuntui, että tähän kirjaan oli ahdettu hieman liikaa kaikkea. Liikaa erilaisia ja varsin erikoisia ihmiskohtaloita, liikaa erikoisia persoonia. Henkilöt olivat toki kiinnostavia ja erikoisia, mutta kun koko kirjasta ei tuntunut löytyvän oikein ainuttakaan ihan tavallista tallaajaa, jolla olisi ollut "tavallinen" tausta, minulle tuli tunne, että samaan kirjaan oli nyt yritetty ihan turhaan saada mukaan kaikki mahdollinen. En myöskään oikein missään vaiheessa saanut otetta tarinasta. Minä odotin ensinnäkin, että kirjalle nimen antaneella kanilla olisi tarinassa paljon isompi rooli. Kani ilmestyi Ellyn perheeseen, ja sitten se yhtäkkiä oli jo kuollut. Toki kaniteema toistui kirjassa vielä myöhemminkin, mutta jäin kuitenkin ihmettelemään kanin varsin pientä osaa kirjan tapahtumissa.

Ellyn kasvua ihmisenä oli kiva seurata, mutta samalla tunsin, että lukijalle paljastettiin todella vähän siitä, mitä lapsuusvuosien ja aikuisiän välillä oli tapahtunut. Kirjan kahden osan väliset tapahtumat jäivät hämärän peittoon, enkä myöskään kunnolla saanut selville mikä oli esimerkiksi Ellyn lapsuuden naapurin Golanin rooli kaikissa tapahtumissa.

Kirjan toisen osan tapahtumat ja Ellyn Joe-veljen kohtalo oli kiinnostavaa ja kirjan mukaansatempaavin juonenkäänne. Minun oli kuitenkin hieman vaikea koota yhteen kirjan kahden eri osan tapahtumat, ja minusta ne jäivät toisistaan hieman irrallisiksi.

Kaiken jankutuksen jälkeen haluan toki mainita, että ihastuin kirjan helppoon kieleen ja kirjan tunnelma oli aivan erityinen. Minulla tuli tästä kirjasta hieman mieleen vähän aikaa sitten lukemani ja minua ihastuttanut Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö. Tunnelmassa oli hieman jotain samaa, vaikka minä ihastuinkin Fletcherin kirjaan paljon enemmän. Winman kertoo surullisistia ja vaikeista asioista lämpimästi, ja vaikka Ellyn perheelle sattuu ja tapahtuu, elämänmyönteisyys loistaa läpi.

Kani nimeltä jumala ei siis ollut aivan minun kirjani, mutta kaunistunnelmainen, haikeakin tarina lapsuudesta, ystävyydestä, perheestä ja tragedioista sopi ihan hyvin välipalalukemiseksi. Odotin upeaa lukukokemusta, mutta jouduin hieman pettymään. Onneksi monet, monet muut ovat pitäneet tästä kirjasta enemmän kuin minä. Kirjan kansi lukeutuu kuitenkin upeudessaan omiin suosikkeihini :).

★★★