Kaiken keskellä Mary Swann / Carol Shields

Kaiken keskellä Mary Swann / Carol Shields

Otavan kirjasto, 2010. 475 sivua

Alkuteos: Swann, 1987

Suomentanut: Hanna Tarkka

Kannen kuva: Rossi Xavier/Gamma/SKOY

Mistä minulle? oma ostos

Carol Shieldsin romaani Kaiken keskellä Mary Swann oli kiinnostava romaani, jonka keskiössä oli runoilija Mary Swann. Mary sitoo yhteen kirjan henkilöt ja heidän tarinansa. Oman puheenvuoronsa saa Swannin kustantaja, elämäkerran kirjoittaja, feministitutkija ja hiljainen kirjastonhoitaja. He kaikki kokoontuvat kirjan lopussa Swanniin liittyvässä symposiumissa. Ennen symposiumia jokainen miettii, miten hiljaista, tavallisen oloista maajussin vaimon elämää elänyt Swann on voinut kirjoittaa niin huikeita runoja. Swannin elämästä paljastuu palasia pikku hiljaa, ja Swannista kiinnostuneet henkilöt huomaavat naisen elämän olleen kaikkea muuta kuin tavallista.

Shields kirjoittaa mukavan helposti, tarina vie mennessään ja tekstiä lukee nopeasti. Pidin tämän kirjan rakenteesta, ensin kaikki neljä "päähenkilöä" sai suunvuoronsa ja heidän elämäänsä kurkistettiin. Lopussa koko tarina sidottiin yhteen osalla, joka kokosi nelikon yhteen Swann-symposiumin merkeissä. Koko kirjan läpi kulki kuitenkin punaisena lankana runoilijan elämä ja sen vaiheet.

Kirjan henkilögalleria oli kiinnostava. Kiinnostavin ja salaperäisin oli tietenkin edesmennyt runoilijatar itse, mutta hänestä kiinnostuneet henkilötkin olivat keskenään kivan erilaisia ja kiinnostavia, kukin omalla tavallaan.

Kirja oli siis sujuva ja kiinnostava, ainoastaan loppuratkaisu oli minusta vähän töksähtävä ja tylsä. Toisaalta kyllä kirjan viimeiset parikymmentä sivua olivat  ehdottomasti jännimmät ja koukutavimmat koko kirjassa!

Olen aiemmin lukenut Shieldsiltä muutaman kirjan, ja Rakkauden tasavalta oli minulle täydellinen. Tämä jää siitä vähän, mutta oli silti kokonaisuutena oikein mainio lukukokemus!

★★★★

Kohtauksia eräästä avioliitosta / Ingmar Bergman

Kohtauksia eräästä avioliitosta / Ingmar Bergman

Gummerus, 2007. 208 sivua

Alkuteos: Scener ur ett äktenskap, 1973

Suomentanut: Risto Hannula

Kannen kuvat: tv-sarjasta 

Mistä minulle? oma ostos

En edes oikein muista miten tämä kirja on löytänyt tiensä hyllyyni, jostain alennusmyynniestä olen sen varmasti ostanut. Kaipasin kuitenkin ohuen kirjan luettavakseni ennen kesäkuun lopun reissuani, joten tartuin tähän Ingmar Bergmanin teokseen Kohtauksia eräästä avioliitosta. Lähdin lukemaan tätä täysin ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia ja täytyy kyllä sanoa, että oli ainakin mielenkiintoinen lukukokemus!

Kirjan päähenkilöt ovat Johan ja Marianne, aviopari. Kirja on kirjoitettu ikään kuin näytelmän muotoon, jota alussa hieman vierastin, mutta mikä lopulta oli oikein piristävä ja kiva rakenne kirjassa. Teksti on siis suurimmilta osin Johanin ja Mariannen vuorosanoja, välissä on lyhyitä pätkiä joissa kuvaillaan miten päähenkilöt liikkuvat tai missä menevät ja on seassa toki muitakin henkilöitä.

Jokainen kirjan kuudesta kohtauksesta kertoo yhdestä ajanjaksosta pariskunnan avioliitossa. Kirja etenee kronologisesti, ensimmäisessä kohtauksessa Johan ja Marianne antavat avioliitostaan ruusuisen, lähes täydellisen kuvan. Myöhemmissä kohtauksissa liitto jo rakoilee ja pian pari päätyy erilleen. Kohtauksissa avioliiton kehittymistä ja etenkin Johanin ja Mariannen välisen suhteen kehittymistä pääsee seuraamaan. He kehittyvät kirjan aikana yksilöinä ja samalla heidä suhteensakin kehittyy. Sillä eivät he kokonaan pääse toisistaan eroon, sen verran vahva ja sitkeä heidän siteensä on.

Vaikka alussa vierastin kirjan rakennetta, huomasin pian koukuttuvani ja lukevani kirjaa erittäin mielelläni. Tämä oli jollain tapaa erittäin intensiivinen ja aika huikea lukukokemus, Erilainen, kuin mihin olen tottunut ja myös hyvin mieleenpainuva. Bergman osaa ehdottomasti kuvailla kahden henkilön välistä suhdetta, ja se, että se tässä tehdään lähes ainoastaan "vuorosanojen"  kautta osoittaa minusta ääretöntä taituruutta!

Kohtauksia eräästä avioliitosta oli yllättävä, erilainen ja intensiivinen kirja. Erittäin positiivinen yllätys! Melkein tekisi mieli kaivaa jostain esille kirjaan perustuva elokuva ja tv-sarja...

★★★★

Lapinvuokko / Enni Mustonen

Lapinvuokko / Enni Mustonen

Otava, 2010. 255 sivua

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Mistä minulle? kirjastolaina

Enni Mustosen kirjat ovat viime vuosien aikana osoittautuneet minulle ihan täydellisiksi. Tässä kohtaa ihmettelen edelleen, miksi vasta nyt olen tajunnut tutustua Mustosen kirjoihin. Olisin nuorena lukiolaisena aivan taatusti rakastanut näitä. No, onpahan näitä herkkupaloja sitten luettavaksi nyt ;). Ennen kuin Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan kolmas osa ilmestyi ehdin kaapata kirjastosta mukaani Mustosen aiempaa tuotantoa. Pohjatuulen tarinoita-sarjan ensimmäinen osa Lapinvuokko osoittautui lähes yhtä loistavaksi kuin viime vuosina ilmestyneet rakastamani kirjat Idasta suomalaisten kulttuuri-ihmisten palvelustyttönä.

Annikki Hallavaara on rovaniemeläisen, arvostetun metsänhoitajaperheen ainoa tytär. Hän pääsee ylioppilaaksi keväällä 1939, mutta kesästä ei tule sellaista kuin hän suunnitteli. Sota muuttaa kaiken ja Annikki lähtee sodan keskelle auttamaan. Pian Annikki jo painaa päähänsä morsiushunnun, joka kuitenkin monen muun nuoren naisen tavoin vaihtuu pian suruharsoksi. Kielitaitoinen Annikki päästyy saksalaisarmeijan esikuntaan sihteerin ja tulkin tehtäviä hoitamaan, ja se muuttaa nuoren naisen elämän entisestään. 

Mustonen kirjoittaa sujuvasti ja helposti. Olin kuitenkin tässä vanhemmassa teoksessa huomaavinani vähän enemmän tönkköyttä kielessä, kuin aiemmin kehumissani uudemmissa romaaneissa. Mutta Mustosen kirjoissa pääroolissa on mielestäni kuitenkin koukuttava, kiinnostava tarina, koskettavat ihmiskohtalot ja sympaattiset päähenkilöt, joille toivoo vain hyvää. 

Lapinvuokonkin tarina oli erittäin koukuttava ja tapahtumia täynnä. Välillä ehkä tuntuikin, että tapahtumia oli miltei liikaa eikä niiden kohdalle pysähdytty pidemmäksi aikaa laisinkaan. Mutta toisaalta luin tätä erittäin mielelläni ja tarina eteni minusta jouhevasti ja ymmärrettävästi. Kirjassa ehdittiin käydä läpi Annikin elämää monen vuoden aikana, ja ehkä vähän rauhallisempi tahti olisi ollut vielä parempi.

Annikin tarina tempaisi mukaansa ja päähenkilö tuli tutuksi. Myös Ämmi, Annikin isoäiti (?) oli hahmona erittäin kiinnostava, mutta jäi vähän etäiseksi ja salaperäiseksi. Sotatapahtumat kiinnostavat aina, ja jokin näissä Mustosen historiallisissa romaaneissa vaan osuu ja uppoaa minuun. Nämä ovat minun ykköskesäkirjojani, en oikeastaan kaipaa enää kevyttä hömppää, vaan juuri tällaisia helppolukuisia historiallisia romaaneja, jotka tunnelmallaan ja tapahtumillaan vievät lukijan aivan toiseen aikaan. Vaikka sota-aihe ei ikinä tee kirjasta kevyttä ja kepeää käsittelee Mustonen silti päähenkilöitään aina empaattisesti ja lempeästi. Vaikka kurjuutta on, on siellä aina myös niitä valonpilkahduksia, jotka yleensä vievät kurjuudesta voiton.

Lapinvuokko ei tule olemaan viimeinen Mustosen kirja, jonka tänä kesänä luen. Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan kolmas osa Emännöitsijä on itse asiassa jo luettuna, mutta taidan kyllä seuraavalla kirjastoreissulla lainata tämänkin sarjan toisen osan. Suosittelen myös lämpimästi kaikkia muita tarttumaan Mustosen kirjoihin, jos sujuva ja kevyehkö historiallinen lukuelämys kuulostaa yhtään sopivalta!

★★★★

Myöhempien aikojen pyhiä / Juha Itkonen

Myöhempien aikojen pyhiä / Juha Itkonen

Tammi 2003. 295 sivua.

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? kirjastolaina

Juha Itkosen esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä on koskettava ja ajatuksia herättävä romaani nuoruudesta, uskonnosta, rakkaudesta. Kaksi nuorukaista, David ja Mark, saapuvat Salt Lake Citystä Suomeen lähetystyöhön. David ja Mark ovat mormoneja ja Suomessa he kiertävät hiljaista pikkukaupunkia, yrittäen käännyttää mahdollisimman monta sisäänpäinkääntynyttä, nyrpeää suomalaista. Pikkukaupungissa nuoria miehiä vältellään, he saavat outoja katseita ja paikalliset suorastaan hylkivät heitä. Nuorukaisten tiivis yhteiselo ahtaassa asunnossa kiristää myös heidän keskinäisiä välejään. Suuren ja kipeän menetyksen kokenut David ärsyyntyy aina niskan päällä olevaan Markiin ja kun naapurin Emma vielä sekoittaa pakkaa, huomaa David pian miettivänsä aidosti uskoaan Jumalaan ja siihen, onko Jumala hyvä vai paha.

Juha Itkonen kirjoittaa hyvin ja hienosti ja tarina vie mennessään. Kirja on mukaansatempaava ja kerronta vangitsee. Pidin kirjassa siitä, että se on suomalaisen kirjoittama tarina kotimaastaan, mutta silti Suomea katsotaan ulkomaalaisen silmin. Se miltä jurot ja uudelle kielteiset suomalaiset näyttävät nuoren amerikkalaispojan silmin oli minusta uskottavalla tavalla kuvailtu. Suomi näyttäytyy outona maana täynnä vaitonaisia ja varovaisia ihmisiä, pitkällä kylmällä talvella ja pimeillä illoilla höystettynä.

Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia, ja etenkin heidän taustansa ja historiansa herättävät tunteita. Syyt sille, miksi kukin on päätynyt sinne missä on tulevat monen kohdalla selviksi. Koskettavin ja hurjin tarina taisi olla Davidin kanssa ystävystyvällä Eerolla, joka asui pienessä mökissä kaukana muista koiransa kanssa. Davidin oma tarina on myös rankka ja surullinen, suuri menetys ja siitä nousseet ajatukset ja mietteet uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Myös Mark oli henkilönä ihan kiinnostava, vaikka välillä hän alkoikin ärsyttää. Naapurin Emma jäi (ehkä tarkoituksella) hieman salaperäiseksi henkilöksi, mutta oli tarinan kannalta ehdottoman tärkeä. Nuorukaisista eniten huolta pitävä Kalevi ja Kalevin vaimo, jotka henkilöinä osoittivat, että maastamme löytyy niitä symppiksiä ja ihaniakin ihmisiä.

Ottamatta sen enempää kantaa eri uskontoihin tai niiden koukeroihin, on sanottava, että mormonius (onko tuo sana?) toi kirjaan ehdottoman kiinnostavan lisämausteen. Oikeastaanhan se oli koko tarinan kannalta tärkein osa, seikka joka aiheutti kirjan koukerot ja kiemurat. Mutta en tosin voinut olla välillä ärtymättä ja ihmettelemättä, sillä niin moni asia esimerkiksi Davidin ja Markin elämässä olisi ollut paljon helpompaa, mikäli mormonien Kirjan tiukkoja sääntöjä ei tarvitsisi seurata ja antaa niiden ohjata elämäänsä.

Myöhempien aikojen pyhiä oli kiinnostava, mukaansatempaava ja ajatuksia herättävä kirja. Luin tämän todella mielelläni ja yllätyin oikeastaan siitä, kuinka vangitseva se olikaan. Kirjan varsin yllättävä loppu sai melkeinpä tirauttamaan pari kyyneltäkin.

★★★★

Britt-Marie kävi täällä / Fredrik Backman

Britt-Marie kävi täällä / Fredrik Backman

Otava, 2015. 378 sivua

Alkuteos: Britt-Marie var här, 2014

Suomentanut: Riie Heikkilä

Kannen suunnittelu: Piia Aho

Mistä minulle? kustantajalta saatu ennakkokpl

Anteeksi taas tämä hiljaisuus! Ärsyttää, mutta samalla täytyy kai olla kiitollinen siitä, että on työ, perhe ja ystävät jotka vievät kaiken arkeni, eikä ylimääräistä aikaa ole viime aikoina blogille oikein tahtonut jäädä. Sain kuitenkin juuri luetuksi loppuun Fredrik Backmanin uutuusromaanin Britt-Marie kävi täällä. Pinossa olisi monta bloggaamatonta kirjaa, jotka olen lukenut tätä ennen, mutta haluan kirjoittaa ajatukseni tästä nyt tuoreeltaan. Britt-Marieta on luonnehdittu Ruotsin naispuoliseksi Mielensäpahoittajaksi. Ja aika passaava kuvaus tuo on, joskaan Britt-Marie ei kuitenkaan ihan yhtä mainio ole kuin Mielensäpahoittaja.

Britt-Marie on kuusikymppinen nainen. Hänelle on tärkeää missä järjestyksessä aterimet ovat keittiönlaatikossa; haarukat, veitset, lusikat. Tässä järjestyksessä. Kaikki pinnat pitää olla putsattu ja puunattu ruokasoodalla tai tietynmerkkisellä pesuaineella. Britt-Marie lähtee kodistaan ja jättää miehensä, kun mies 40 vuoden avioliiton jälkeen löytää nuoren rakastajan. Kotirouvana elänyt Britt-Marie, listojen ja järjestyksen varaan elämänsä rakentanut nainen, on ihmeissään kun hän työvoimatoimiston avulla päätyy pieneen Borgin kaupunkiin. Pian Britt-Marie löytää itsensä jalkapallojoukkueen luottovalmentajana. Pienessä laman jälkeisessä kaupungissa ei ole jalkapallojoukkueen lisäksi muuta kuin pizzeria, mutta oudosti Britt-Marie pian huomaa kuinka paljon hän tarvitsee juuri tätä kaupunkia, ja kuinka paljon Borg tarvitsee Britt-Marieta.

Britt-Marie on henkilönä kiinnostava. Alussa hänen erityispiirteensä ja stereotyyppinen kuvaus järjestelmällisestä, sosiaalisesti erikoisesta naisesta vähän ärsytti, mutta pian naisesta alkoi näkyä sympaattisempia puolia kun hänen taustansa avautui lukijalle. Borgin kaupungissa on Britt-Marien lisäksi myös iso kasa muita kiinnostavia henkilöitä. Esimerkiksi jalkapallotaustaansa salaileva Bank, pizzerian salaperäinen työntekijä Joku ja koko lauma jalkapalloilevia nuoria. Kaikilla on oma tarinansa, osa on maahanmuuttajataustaisia, toiset rikkaasta ruotsalaisesta perheestä, mutta lama ja pikkukaupungin tapahtumat vaikuttavat kaikkiin jollain tavalla.

Kirja on kirjoitettu helposti ja ymmärrettävästi ja tarina on mukaansatempaava. Eniten kirjassa ihastutti kuitenkin henkilöt, heidän tarinansa ja yksinkertainen, mutta silti kekseliäs tapa yhdistää heidät jalkapallon kautta. Britt-Marien tarinaan vaikuttaa paljon myös työvoimatoimistossa työskentelevä nuori nainen, sekä hänen aviomiehensä Kent. Henkilögalleria on lopulta varsin laaja, mutta jokaisella on oma paikkansa tarinassa.

Takakannen Mielensäpahoittajavertaus sai minut ehkä odottamaan vielä hersyvämpää ja hauskempaa tarinaa. Muutamat Britt-Marien kommellukset toki naurattivat, mutta päällimmäisenä hauskuus ei jäänyt kirjasta mieleen. Lopulta kirjassa oli aika paljon koskettavia ja surullisiakin tarinoita ja kohtaloita, ja Britt-Marien oikea ja aito persoona tuli hienolla tavalla esille. Kokonaisuutena kirja oli sympaattinen ja lämminhenkinen, mutta ei kuitenkaan ihan Backmanin En man som heter Ove-kirjan veroinen. Sitä kun rakastin syvästi ;).

★★★★

Ajan riekaleita / Anilda Ibrahimi

Ajan riekaleita / Anilda Ibrahimi

Tammen keltainen kirjasto, 2013. 328 sivua

Alkuteos: L'amore e gli stracci del tempo, 2009

Suomentanut: Helinä Kangas

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

Mistä minulle? kirjastolaina

Heippa taas tännekin, onpa edellisestä kerrasta aikaa! Päivät vaan hujahtavat ohi, ja juuri (tammikuussa...) alkanut työharjoitteluni päättyy ensi viikolla. Hullua miten nopeasti aika on mennyt! Minulla on iso kasa kirjoja rästissä, jotka olen lukenut aikoja sitten mutta joista en vain ole ehtinyt kirjoittaa. Niinpä yritän nyt lyhyemmillä pika-arvioilla saada blogin vähän ajantasaisemmaksi. Tuntuu tylsältä kirjoittaa kirjoista, jotka olen lukenut joskus maaliskuussa, mutta toisaalta haluaisin edelleen kaikki lukemani kirjat tänne blogin puolelle muistiin.

Aloitetaan lyhyellä pika-arviolla Anilda Ibrahimin romaanista Ajan riekaleita. Pidin aikoinaan Ibrahimin romaanista Punainen morsian todella paljon, joten innolla nappasin tämänkin nyt vihdoin alkuvuodesta kirjastosta mukaani.

Balkanin Romeoksi ja Juliaksikin tituleerattu kirja kertoo Zlatanin ja Ajkunan tarinan. Zlatanin ja Ajkunan isät ovat parhaita ystävyksiä, vaikka toinen onkin serbi ja toinen albaani. Zlatan ja Ajkuna viihtyvät yhdessä pienistä pitäen ja kasvavat yhdessä kuin veli ja sisko Ajkunan isän jouduttua vankilaan poliittisessa sekasorrossa. Vaikka perheet aikanaan joutuvatkin sodan eri puolille, Zlatan ja Ajkuna lupaavat toisilleen, etteivät koskaan eroa. Zlatan joutuu kuitenkin sotaan ja ajan kuluessa Ajkunakin jatkaa omaa elämäänsä. Kumpikin päätyy toisten ihmisten luokse ja Kosovon sota repii heidät erilleen. Uudet kotimaat ja uudet ihmiset ympärillä vaikeuttavat ikuisen rakkauden säilymistä.

Kirjan hyvät puolet:

♥mukaansatempaava tarina
♥mielenkiintoinen ja opettavainen kirja Balkanin sodasta
♥miljöökuvaus kiehtova ja "kaunis" (jos nyt sodan runtelemia alueita voi kauniiksi kutsua)
♥sympaattiset henkilöt
♥onnistunut henkilökuvaus, etenkin Zlatan ja Ajkuna tulevat lukijalle läheisiksi
♥helppo kieli, sujuva tarina
♥koskettavat tapahtumat, kuten sotakirjoissa useimmiten
♥uskottava sotakuvaus
♥ajatuksia herättävä kirja rakkaudesta, sodan voimasta, ajan roolista ihmiselämässä


Kirjan huonommat puolet:

- varsin kliseinen ja vähän ennalta-arvattava rakkaustarina
- osittain jäi vähän pinnalliseksi, viimeinen syvyys ja silaus jäi puuttumaan

Kokonaisuus: otteessaanpitävä, koskettava ja mieleenpainuva tarina sodasta, rakkaudesta ja ajan merkityksestä.


★ ★ ★ ★ 

Suuri lammasseikkailu / Haruki Murakami

Suuri lammasseikkailu / Haruki Murakami

Tammen keltainen kirjasto, 1993. 350 sivua.

Alkuteos: Hitsuji o meguru boken, 1982

Suomentanut englanninnoksesta: Leena Tamminen

Kannen suunnittelu: Mistral

Mistä minulle? kirjastolaina

Haruki Murakami, japanilainen suosikkikirjailija. Minä rakastuin Norwegian woodiin, inspiroiduin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta-kirjasta ja tykästyin Sputnik-rakastettuni-kirjaan kun luimme sen lukupiirissä. Kirjastosta otin viimeksi mukaani Suuren lammasseikkailun, kun en ole Murakamia pitkään aikaan lukenut.

Suuri lammasseikkailu on erikoinen kirja. Se jää lukemisen jälkeen hyvin mieleen tarinansa ja  maagisten piirteidensä vuoksi, kuten Murakamin kirjat muutenkin. Tässä kirjassa päähenkilö on eräs ihan tavallinen 30-vuotias tokiolaismies. Hän on fiksu, mutta kokee elämänsä varsin tylsäksi. Elämää piristämään saapuu yhtäkkiä nuori nainen, jolla on maailman upeimmat korvat. Nainen osaa ennustaa, että mies joutuu pian tekemisiin lampaan kanssa.

Ja näin myös käy, tietenkin. Mies löytää itsensä kohta keskeltä suurta seikkailua, jonka pääosassa on lammas, jonka selässä on tähtikuvio. Mies lähtee etsimään lammasta, ja löytää matkalta paljon kummallisuuksia. Onko lammas edes olemassa lampaan muodossa, vai asuuko se vain omanlaisensa mafiajärjestön laatineessa miehessä?

Suuri lammasseikkailu on jotenkin hengästyttävä kirja. Tarina vie mukanaan, vaikka siinä aika nopeasti huomaakin maagisia ja outoja piirteitä, joita yleensä karsastan. Kirjan alku oli vetävä ja kiinnostava. Kieli oli murakamimaista, ja kyllä tarinastakin nopeasti huomasi murakamimaisia piirteitä. Kun lampaat astuivat kehiin tarinaan tuli lisää vauhtia. Kirjan keskivaihekin oli vielä kiinnostava ja otteessaan pitävä mutta viimeinen kolmannes olikin sitten jo varsin erikoinen ja outo. En voi sanoa pitäneeni kirjan lopusta ja lammasseikkailun päätöksestä, sillä en lopulta edes tainnut ymmärtää koko lammasseikkailusta yhtään mitään.

Huomasin viihtyväni kirjan parissa loistavasti, vaikka loppu olikin outo. Alussa juoni suorastaan imaisi mukaansa, mutta viimeiset sivut luettuani olin pöllämystynyt. Olinko ymmärtänyt yhtään mitään? Minulla ei ole vieläkään hajuakaan siitä, miten tuo loppu pitäisi tulkita, ja voiko lopun ymmärtää monella eri tavalla...

No, kiinnostava, erilainen ja  mieleenpainuva romaani tämä ainakin oli. Tarina on salaperäinen ja erittäin taitavasti rakennettu pieniä yksityiskohtia myöten. Kaikelle löytyy joku selitys ja tarkoitus, vaikka minä en ehkä ihan kaikkia tavoittanutkaan. Suuri lammasseikkailu oli tavallaan myös hieman pelottava ja jännittävä kaikessa salaperäisyydessään. Mies, jonka sisällä asuu lammas herättää kyllä kieltämättä monenlaisia tunteita...

Suuri lammasseikkailu on mukaansatempaava, jännittävä ja salaperäinen kirja. Lampaat ovat tässä suuressa roolissa, mutta haluan myös mainita Hokkaidon kauniit vuorimaisemat, jotka Murakami kuvailee ihastuttavasti. Mieleenpainuva kirja kaikessa erikoisuudessaan!

Haluaako joku kirjan lukenut keskustella tuosta lopusta? :D

★★★★

Kadotettujen hedelmätarha / Nadifa Mohamed

Kadotettujen hedelmätarha / Nadifa Mohamed

Atena, 2014. 283 sivua

Alkuteos: The Orchard of Lost Souls, 2013

Suomentanut: Heli Naski

Kannen suunnittelu: Lewis Csizmazia & Ville Lähteenmäki

Mistä minulle? kirjastolaina

Nadifa Mohamedin romaani Kadotettujen hedelmätarha tarttui mukaan edellisellä kirjastoreissulla. Kirja asettuu 1980-luvun Somaliaan, maan diktatuurin kaatumisen aikoihin. Pääosassa on kolme naista, joiden tarinat ja kohtalot kietoutuvat kiinnostavalla tavalla yhteen.

Deqo on yhdeksänvuotias pakolaisleiriltä karannut tyttö. Hänen suurimpiin haaveisiinsa kuuluu kenkien omistaminen, ja hänen muistonsa eivät ole sellaisia, kuin yhdeksänvuotiaan tytön muistojen kuuluisi olla. Kawsar on vanha ja yksinäinen leski, joka jää yksin pieneen taloonsa toipumaan sotilaiden pahoinpitelystä. Hän makaa vuoteessaan pystymättä liikkumaan, tytärtään surren. Kawsar odottaa kuolemaa, tai sotilaiden palaamista. Nuori Filsan on yksi sotilaista. Nuori nainen sotilaana on harvinainen, ja pian hän huomaakin, että armeija vaatii häneltä enemmän kuin hän ikinä uskalsi ajatella. 

Kirjan alussa näiden kolmen naisen tarinat avautuvat erikseen, ja lopussa ne kietoutuvat kiehtovalla ja kiinnostavalla, joskin hieman ennalta-arvattavalla tavalla yhteen. Kolme päähenkilöä ovat sympaattisia ja kiinnostavia, joskin kuitenkin jollain tavalla yksinkertaisesti kuvailtuja. Heidät oppii tuntemaan ehkä hieman liian pintapuolisesti. Filsan oli minusta henkilöistä kiinnostavin, mutta petyin hieman kuvaukseen hänestä. Hän lähinnä toisteli sitä, kuinka inhottavaa miessotilaiden katseet hänen mielestään ovat. Kaipasin henkilökuvaukseen siis vähän syvyyttä, joka olisi tuonut tarinaankin sen viimeisen silauksen.

Miljöökuvaus on onnistunutta ja kiehtovaa. Hargeisan kaupunki ja kaoottinen tilanne diktatuurin kaatumisen aikoihin on kuvailtu uskottavasti ja koskettavasti. Kieli on myös helppoa ja sujuvaa, ja se tekee kirjasta varsin nopealukuisen. Tarina kyllä tempaisee mukaansa kun naiset ja heidän tarinansa oppii tuntemaan ja erottamaan toisistaan.

Vaikka kaipasinkin henkilökuvaukseen vähän lisää syvyyttä, oli Kadotettujen hedelmätarha silti kokonaisuutena mieleenpainuva ja hyvä lukukokemus. Tarinan rankat ja kurjat kohtalot koskettivat ja tarina oli uskottavasti kerrottu. Loppuratkaisu oli ehkä vähän ennalta-arvattava ja pliisu, mutta toisaalta kirjassa kyllä riitti kurjia tapahtumia tasapainoittamaan tätä... Kiehtova tarina, joka jäi mieleen!

★★★★

Mutta minä rakastan sinua / Eppu Nuotio

Mutta minä rakastan sinua / Eppu Nuotio

Otava, 2015. 283 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokpl

Huh, onpa täällä ollut hiljaista! Työharjoittelu on aikalailla vienyt mehut alkuvuodestani, mutta eiköhän lisääntyvä valo ja pian saapuva kevät piristä tätäkin mieltä. Nyt kun katsoo ikkunasta ulkona lisääntyvää lumisadetta kevät tuntuu taas ihmeen kaukaiselta, mutta eiköhän se sieltä kohta tule ihan kunnolla. Mennäänhän jo maaliskuuta! Minulla on muutama kirja-arvio rästissä, ja tämänkin Eppu Nuotion uutuuden Mutta minä rakastan sinua luin jo ihan alkuvuodesta kun se tupsahti yllärinä postiluukusta. Tässäpä muutama ajatus siitä.

Karin on viisikymppinen historianopettaja. Hänet on petetty ja jätetty ja hän toipuu pikkuhiljaa avioerosta. Myös Lauuri on petetty ja jätetty. Insinöörimiehelle naiset ovat vieläkin arvoitus, mutta kuin ihmeen kaupalla Karin ja Lauri osuvat samaan asuntonäyttöön ja siitä alka heidän yhteinen taipaleensa. Matkassa on kuitenkin paljon mutkia, ja esteitä sattuu tielle useampia. Lauriin umpi-ihastunut työkaveri Kaari mutkistaa tilannetta, kuten myös Karinin ex-mies. Keski-ikäisten rakkaus ei ole yhtään helpompaa kuin kenenkään muunkaan, mutta se on täynnä kaipausta ja haaveita läheisyydestä.

Mutta minä rakastan sinua on piristävän erilainen rakkausstoori. Päähenkilöt ovat ihanan tavallisia ja sympaattisia, ja heidän ikänsä tekee Nuotion tarinasta erilaisen ja erottuvan. Kirjan tapahtumat asettuvat Turkuun ja Turku-kuvaus on minusta todella hienoa. On kiva lukiessa miettiä tuttuja katuja ja paikkoja, vaikka en itse enää tuossa ihanassa kaupungissa asukaan.

Nuotion kieli on vaivatonta ja helppolukuista. Tarina vie mukanaan ja Karinille ja Laurille toivoo pelkkää hyvää. Keski-ikäisten rakkaustarinoita en ole montaa lukenut, ja kieltämättä olin hieman ennakkoluuloinen tarinaa kohtaan ennen lukemista. Mutta tarina olikin kiinnostava ja lämmin, piristävän erilainen rakkaustarinaviidakossa, eikä liian kevyt ja höttöinen.

Mutta minä rakastan sinua oli siis kaikin tavoin positiivinen yllätys. Sympaattinen ja lämmin keski-ikäisten rakkaustarina, joka kosketti ja ihastutti terävällä ja lempeällä huumorillaan. Kyllä kotimaisten kirjojen ja kirjailijoiden joukosta on mahtavaa löytää tällaisia positiivisia ylläreitä!

★ ★ ★ ★ 

Uuni / Antti Hyry

Uuni / Antti Hyry

Otava, 2009. 400 sivua.

Kannen suunnittelu: Juha Markula

Mistä minulle? kirppislöytö

Rehellisesti sanottuna olen ollut skeptinen Antti Hyryn Finlandiavoittaja Uunia kohtaan. Miten uuninmuurauksesta kertova kirja voisi olla kiinnostava, mukaansatempaava tai millään tavalla mahtava? No, osana Finlandia-haastetta tartuin kuitenkin Uuniin ja voin sanoa, että kyllä kannatti!

Uunintekijän pitää osata paljon asioita. Tarvikkeita on hankittava, tarvitaan tiiliä, sementtiä ja valusoraa. Laasti pitää sekoittaa ja linjalaudat laittaa kohdilleen. Uunia rakentava mies hankkii tavaroita, rakentaa ja aloittaa uuninmuurauksen. Tiili tiilen perään, laastia väliin, ja uuden tuvan lämmittäjä nousee pikkuhiljaa. Samalla elämä menee eteenpäin, asioita tapahtuu ja kesän varrelle mahtuu esimerkiksi bussireissu vaimon ja ystävien kanssa naapurivaltion puolelle. Kesä muuttuu syksyksi, syksy talveksi ja talvi kevääksi ja uuni valmistuu pikkuhiljaa.

Uunin muuraaminen on kirjassa pääasiassa, mutta ympärillä on silti paljon muitakin tapahtumia. Sympaattinen päähenkilö, joka minulle näyttäytyy hieman vanhempana herrasmiehenä, kertoo uuninmuurauksen lisäksi elämästään vaimonsa kanssa, sukulaisten vierailuista, kaverimiesten välisestä lojaaliudesta, kauniista Suomen kesästä ja kylmästä talvesta ja sen haasteista.

Uuni on kaunis kirja. Teksti on soljuvan kaunista ja sitä on miellyttävä lukea. Tarina uuninrakentamisesta ei ehkä ole maailman mielenkiintoisin, mutta aiheestahan voi kaivella vaikka minkälaista symboliikkaa. Sitäpaitsi uuninmuuraus ei ole minulle niin vieras juttu kuin voisi ajatella. Isäni on työuransa aikana tehnyt lukuisia uuneja, ja sanasto on siksi tarttunut minunkin päähäni ihan pienestä asti. Valusora, tulenkestävä valumassa ja betonimylly ovat kuuluneet sanavarastooni pikkutytöstä asti ;).

Kauniin kielen lisäksi ihastuin Uunissa maisemakuvaukseen ja kirjan ihanaan tunnelmaan. Hidastempoinen kirja vaatii lukijaakin rauhoittumaan, ja se jos jokin on ollut minulle tärkeää nyt hektisenä alkuvuonna. Pidin myös kirjan henkilöistä. Päähenkilö vaikutti kaikin tavoin sympaattiselta ja suloiselta vanhemmalta mieheltä. Hänen rauhallisuudessaan ja tavassaan katsoa maailmaa ja elämää ylipäänsä oli jotain tarttuvaa. Kaiken kaikkiaan Uuni oli minulle todella sopiva kirja juuri tähän hetkeen, se pakotti rauhoittumaan ja hiljentämään tahtia. Uunia ei minusta voi lukea kiireellä, ja se vaatii aikansa ja paikkansa, mutta antaa samalla rauhallisia ja tunnelmallisia hetkiä lukijalle.

★★★★

Purppuranpunainen hibiskus / Chimamanda Ngozi Adichie

Purppuranpunainen hibiskus / Chimamanda Ngozi Adichie

Otavan kirjasto, 2010. 334 sivua.

Alkuteos: Purple Hibiscus, 2003.

Suomentanut: Kristiina Savikurki

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

Mistä minulle? oma ostos

Chimamanda Ngozi Adichien romaanissa Purppuranpunainen hibiskus 15 vuotias Kambili ja hänen veljensä Jaja elävät päällisin puolin hyvää elämää vanhempiensa kanssa Nigeriassa. Perhe on varakas ja isä korkeassa asemassa, pidetty ja kunnioitettu vapaustaistelija. Pinnan alla nuorten Kambilin ja Jajan elämä on kuitenkin kaikkea muuta kuin onnellinen. Isä on vahvasti uskonnollinen ja todella ankara, ja hurjat rangaistukset ja väkivalta ovat perheessä arkipäivää. Perheen äiti saa siitä suuren osan, mutta myös lapset saavat jatkuvasti olla varuillaan.

Mullistuksen lasten elämään tuo isän sisko Ifeoma, kun tämä vapaamielinen nainen kutsuu veljenlapsensa luokseen Nsukkan yliopistokaupunkiin. Tädin luona asuu myös serkut, joista pikku hiljaa tulee Kambilille ja Jajalle tärkeitä, vaikka alussa luokkaerot ja erilaiset ajatukset pitävätkin nuoret etäällä toisistaan. Ifeoman talo on pieni ja ahdas, mutta tätinsä perheen luona Kambili ja Jaja huomaavat puutarhan purppuranpunaiset hibiskukset, maailman monenlaiset äänet, naurut ja ilon kiljahdukset, uudet asiat ja tunteen vapaudesta, jollaisista nuoret eivät ole ikinä edes uskaltaneet haaveilla.

Olen pitänyt kaikista lukemistani Adichien kirjoista, eikä Purppuranpunainen hibiskus ollut poikkeus. Pidin siitä, kuinka henkilöhahmot tulivat läheisiksi ja siitä, että he olivat selvästi omia persooniaan. Ifeoma-täti oli vapaamielinen, sympaattinen hahmo joka onneksi otti kovia kokeneet veljenlapsensa hoiviinsa. Pidin kovasti myös Kambilista ja Jajasta, kun taas heidän äitinsä jäi etäisemmäksi. Mutta toisaalta se oli myös äidin rooli perheessä. Vahva ja kunnioitettu aviomies oli selkeästi perheen pää, eikä muilla ollut siihen mitään sanottavaa. Ilahduinkin suuresti, kun selvästi alakynteen ja hurjia asioita kokemaan joutunut nainen lopussa osoitti vahvuutensa, ja teki ratkaisun joka muutti monen ihmisen elämän lopullisesti.

Kirja oli myös mukaansatempaava, ja tarinan luki, ja myös halusi lukea, nopeasti. Kambilin ja Jajan tarina piti otteessaan ja kosketti. Silti tunsin että joku viimeinen syvyys jäi puuttumaan, jotta tämä olisi ollut aivan täydellinen. Tarina raastoi ja oli rankka, mutta sen olisi ehkä voinut kertoa vielä jollain hieman syvemmällä tasolla. Muutama kliseemäinen juttukin tarinaan mahtui mukaan, mikä ehkä vielä laski pisteitä. Mutta ehdottomasti siis lukemisen arvoinen romaani tämä on, ja Adichie kuvailee upeasti maisemia ja ympäristöä. Nigeria ja Afrikka ylipäänsä kiehtoo Adichien kirjojen jälkeen aina vain enemmän.

Hiukkasen pinnalliseksi jäävä tarina oli kuitenkin kokonaisuutena otteessaan pitävä ja koskettava. Tarina herätti tunteita ja jäi mieleen, etenkin perhesuhteiden osalta. Kannatti lukea!

★★★★

Aamiainen Tiffanylla / Truman Capote

Aamiainen Tiffanylla / Truman Capote

Tammen keltainen kirjasto, 2010.

Alkuteos: A Short Novel and Three Stories, 1958.

1.suom.painos: 1967

Suomentanut: Inkeri Hämäläinen & Kristiina Kivivuori

Kansi: Mika Kettunen

Mistä minulle? oma ostos

Yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani on mahtava Aamiainen Tiffanylla. Olen teinistä asti ollut Audrey Hepburn-fani, ja vaikka en teinivuosien fanitusta ehkä enää koe, pidän silti Hepburnin näyttelijäntaitoja arvossa. Elokuvan stoorihan pohjautuu Truman Capoten klassikkomaineeseenkin nousseeseen novelliin Aamiainen Tiffanylla. Kirjahyllyyni on joskus kulkeutunut pokkariversio kyseisestä novellista, ja kokoelmasta löytyy myös muutama muu Capoten novelli. Erityisesti juuri Aamiainen Tiffanylla-tarinan vuoksi lähdin kuitenkin tätä kirjaa lukemaan.

Kokoelman nimikkonovellissa pääosassa on Holly Golightly, kaunis, villi ja vapaa nuori nainen joka elää matkalaukkuelämää New Yorkissa. Hänen aikansa kuluu monen eri miehen sekä muiden seurapiirinaisten seurassa. Hollylla on myös vaarallinen tuttava, Sing-Singissä istuva rikollinen jota hän käy tasaisin väliajoin tapaamassa. Rikollisen tuttavansa kanssa Holly vaihtaa sääraportteja, jotka myöhemmin osoittautuvat aivan muuksi. Hollyn naapuriin muuttava mies ikään kuin kertoo tarinaa kauniista Hollysta, ja elämästään vilkkaan ja eloisan naisen naapurina ja nopeasti myös luotettuna ystävänä.

Vaikka Aamiainen Tiffanylla olikin kirjan kohokohta, Capote ei minusta kuitenkaan jää yhden hitin ihmeeksi. Pidin paljon myös kokoelman muista novelleista, erityisesti kirjan viimeinen tarina "Joulumuisto" vanhasta naisesta ja nuoresta pojasta jotka saavat viettää vielä yhden yhteisen, ikimuistoisen joulun oli ihana, kaunis ja sydämeenkäypä. Kaksi muuta novellia jäi ehkä hieman etäisemmiksi näiden kahden hienon tarinan joukossa.

Kaiken kaikkiaan Capote kirjoittaa hienosti, eikä minusta turhia kikkaile tai selittele. Tarinoissa päästään nopeasti ikään kuin asian ytimeen, ja turhat kiertelyt ja kaartelut on jätetty pois. Novelleina tarinat olivat minusta ehjiä kokonaisuuksia. Aamiainen Tiffanylla oli ylivoimaisesti pisin, ja se menikin melkein jo pienoisromaanista. Sitä lukiessani näin silmieni edessä tietenkin suorat kohtaukset elokuvasta ja Audrey Hepburnin ilmeikkäät kasvot kun Hollyn elämää kuvailtiin.

Oli kiva kokea Aamiainen Tiffanylla nyt kirjauodossa kun se tosiaan lukeutuu suosikkielokuvieni joukkoon. Ja siinä ohessa tuli luettua muutama ihan kelpo novellikin, ikäänkuin ylimääräisinä välipaloina. Täytyy sanoa, että minulla ei ole aavistustakaan minkälaista muuta kirjallisuutta Truman Capote on kirjoittanut, mutta mikäli törmään hänen kirjaansa jossain, voisin hyvinkin kuvitella tarttuvani siihenkin!

★ ★ ★ ★ 

Puiden tarinoita: Ritari / Iiro Küttner & Ville Tietäväinen

Puiden tarinoita: Ritari / Iiro Küttner

Kuvitus: Ville Tietäväinen

Books North, 2014. 30 sivua

Kansi: Ville Tietäväinen

Mistä minulle? kustantajan lähettämä arvostelukpl

Vaikka sadut eivät kuulukaan tällä hetkellä erityisen usein lukemistooni, ilahduin silti kun postiluukusta ilmestyi syksyn aikana Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita-sarjan toinen osa Ritari. Pidin kovasti sarjan ensimmäisestä osasta Puusepästä joten innolla tartuin tähänkin välipalakirjana. Ritari on itsenäinen toinen osa, joten tämän lukeminen ei vaadi alleen Puusepän lukemista.

Ritari on tarinana jälleen opettavainen ja täyttää sadun monet ominaispiirteet. Nuori Ritari on koko elämänsä odottanut ja valmistautunut taistelemaan Lohikäärmettä vastaan. Ritari ei pelkää kuolemaa, ei haavoittumista. Mutta kaikki muuttuu kuitenkin kun matkalla Lohikäärmeen luokse Ritarin eteen ilmestyy vuorten varjossa seisova vanha talo. Talon asukkaat kertovat Ritarille salaisuutensa joka muuttaa Ritarin ajatukset.

Ritari ei ollut minulle aivan yhtä hieno lukukokemus kuin sarjan ensimmäinen osa Puuseppä. Jostain syystä Puuseppä kosketti enemmän, ja tämä Ritari jäi hieman etäiseksi. Kirjassa on yksi yököttävä kohta, jossa ihminen uhrataan raa'alla tavalla. En ehkä ensimmäiseksi lähtisikään lukemaan tätä iltasatuna erityisen nuorille lapsille.

Kirjan kuvat ovat taas upeita ja puhuttelevia ja ne rikastuttavat tarinaa hienosti. Jokainen kuva on jo itsessään kuin taideteos, ja lukemisen jälkeen olen ihaillut kuvia vielä ihan itsekseen. Kuten sarjan ensimmäinenkin osa, tämä kirja on esineenä hurmaava ja täydellisen kaunis. Näitä säilyttää mielellään kirjahyllyssä.

Puiden tarinoita-sarjan kirjat kunnioittavat perinteistä sadunkerrontaa. Myös Ritarissa oli paljon perinteisten satujen piirteitä ja uskon, että nämä tarinat kestävät sen vuoksi vuosien ajan. Vaikka Ritarissa oli erityisesti yksi raaka kohtaus, on kirjan sanoma kuitenkin se, että vaikka ihmiset osaavat olla pahoja ja raakoja, lopulta kuitenkin oikeus ja hyvyys voittaa. Siksi uskon, että tämä soveltuu myös lasten korville jos vieressä vain on aikuinen, joka osaa selittää asioita ja vastata pienen ihmisen kysymyksiin.

Kahden Puiden tarinoita-sarjan sadun jälkeen odotan innolla, minkälainen seuraava kirja on ;).

★ ★ ★ ★ 

Kulkurit / Yiyun Li

Kulkurit / Yiyun Li

Tammen keltainen kirjasto, 2013. 431 sivua

Alkuteos: The Vagrants, 2009

Suomentanut: Seppo Loponen

Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela

Mistä minulle? kirjastolaina

Kirjat vieraista kulttuureista, ja etenkin maasta joka on poliittisesti (onneksi) omaan arkeen verrattuna erilainen, ovat aina kiinnostaneet minua. Ihastuin Yiyun Lin novelleihin hänen edellisessä suomennetussa kirjassaan, ja nyt halusin tutustua naisen kirjoittamaan romaaniin Kulkurit.

Gu Shan on nuori nainen, joka vastavallankumouksellisten ajatustensa ja tekojensa vuoksi teloitetaan pienessä Kurajoen kylässä vuonna 1979. Shanin sureminen on kiellettyä, myös nuoren naisen omilta vanhemmilta jotka joutuivat jopa maksamaan patruunan, jolla Shan surmattiin. Mutta surra he eivät saa, kuten ei kukaan muukaan. Shanin äiti kuitenkin päätyy toiseen ratkaisuun, kun hän tapaa uutisreporttina työskentelevän Kain. Yhdessä naiset keräävät kasaan joukon, joka ajattelee samalla tavalla kuin he. He kääntyvät vastarintaan, ja saavat koko kylän sekaisin. 

Kulkureissa on paljon hyvää.  Gu Shanin kohtalo on hurja, ja tarina ja ihmiskohtalot tulevat iholle. Kirjassa on monta kiinnostavaa henkilöhahmoa, Gu Shanin perheen lisäksi myös köyhän perheen tytär Ninin kohtalo kosketti. Nini oli sisarkatraan kummajainen, syntymästä lähtien epämuodostunut ja siksi vanhempiensa ja muiden karsastama. Ninin perheeseen toivottiin poikaa, mutta tyttöjä syntyi toistensa perään. Nini ei nähnyt itsellään kummoistakaan tulevaisuutta, ennen kuin tutustui Bashiin, isoäitinsä kasvattamaan nuoreen mieheen joka antoi Ninille toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Kohtalot koskettavat ja kiinnostavat, monen kyläläisen tarinat tulevat esille, vaikka keskiössä onkin Gu Shanin teloituksen seuraukset. Välillä tuntui ehkä siltä, että henkilöitä ja tarinoita oli melkein liikaa. Mutta oikein onnistuneesti ne on kuitenkin punottu yhteen, ja keskiössä säilyy koko ajan jollain tavalla Gu Shanin teloitus.

Ne asiat, jotka pudottavat tämän neljän tähden kirjaksi viiden sijaan on muutamat kauheudet joita en pystynyt lukemaan kunnolla. Naisen ruumista kohdellaan niin huonosti, kuin vain voi. Ja en ikinä, ikinä pysty (enkä halua) lukemaan eläinten kaltoin kohtelusta. Koiran kaikkea muuta kuin luonnollinen kuolema sekä siilin kamala kohtelu oli tässä kirjassa aivan liian yksityiskohtaisesti kuvattu enkä pystynyt lukemaan niitä osia kirjasta kunnolla. Nämä asiat myös saivat minut hieman etääntymään tarinasta. 

Kulkurit on kiinnostava romaani aiheiltaan ja henkilöiltään. Jos Kiinan historia kiinnostaa, kommunismin vuodet, se mitä kiinalaisten arki silloin oli, tämä on täydellinen kirja. Kirja kuvaa hyvin myös ihmisyyttä, erilaisia selviytymistapoja - tai ainakin selviytymisyrityksiä ja sitä, kuinka voi yrittää selviytyä asioista, jotka eivät ole omissa käsissä.

★ ★ ★ ★ 

Seuraleikki / Tove Jansson

Seuraleikki / Tove Jansson

WSOY, 1991. 163 sivua

Alkuteos: Brev från Klara och andra berättelser, 1991

Suomentanut: Eila Pennanen

Kannen kuva: Tove Jansson

Mistä minulle? kirjastolaina

Tove Janssonin viimeisimpiä teoksia, novellikokoelma Seuraleikki vuodelta 1991 kuvaa ihmisten välisiä suhteita, seuraleikkejä ja erityisiä hetkiä.

Pidin erityisesti Kirjeitä Klaralta-sarjasta, joka on alkuperäisteoksen nimikkonovelli. Se on joukko kirjeitä, jotka Klara on kirjoittanut ja osoittaa minusta hienosti, kuinka paljon lyhyt kirje voi kertoa sen lähettäjästä, mutta myös vastaanottajasta, Vaikka tekstiä oli jokaisessa kirjeessä varsin vähän, lukija sai kirjeen lukemisen jälkeen hyvän kuvan kirjoittajasta, lähettäjästä ja heidän välisestään suhteesta.

Jansson kirjoittaa taas kerran hienosti. Pienet asiat ja yksityiskohdat, kohtaamiset ja muistot yhteisistä hetkistä löytävät paikkansa novelleista. Kirjan läpi käy kuitenkin jonkinlainen surumielinen tunnelma, tarinat ovat hieman haikeita, monet kertovat kuolemasta ja vanhuudesta.

Kokoelma oli minusta varsin yhtenäinen, vaikka joukossa oli ehkä muutama hieman tylsempi kertomus. Mutta suurilta osin tämä oli hieno kokoelma mieleenpainuvia tarinoita ja kohtaamisia. Klaran kirjeiden ja keski-ikäisten naisten luokkakokouksen lisäksi muistan loistavasti myös edellisestä lukemastani Janssonin kirjasta tutut Jonnan ja Marin, sekä heidän vieraakseen saapuvan Lennartin tarinan. Kiinnostavaa, kun aiemmista kirjoista tutut henkilöt vierailevat taas toisessa kirjassa.

Seuraleikki oli hieno lukukokemus, ja en voi kuin jatkaa Janssonin kerronnan ihailua. Pienistä asioista tulee kauniita tarinoita, joita minä, entinen novellivihaaja, luen enemmän kuin mielelläni.


★ ★ ★ ★ 

Yhtä matkaa / David Nicholls

Yhtä matkaa / David Nicholls

Otava, 2014. 444 sivua

Alkuteos: Us, 2014

Suomentanut: Inka Parpola

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokappale

David Nichollsin uusin romaani, Booker-palkintoehdokkaanakin ollut Yhtä matkaa saa luvan katkaista parin viikon radiohiljaisuuden täällä blogin puolella. Kiireitä on, edelleen, ja marraskuun lopussa koittava muutto toiselle paikkakunnalle onkin se suurin syyllinen tällä hetkellä. Tuntuu, että tavaroita on pakattu jo vaikka kuinka paljon, mutta asunnosta tavarat ei kuitenkaan näytä vähenevän yhtään. Kummallista.

No, siihen kirjaan.

Douglas Petersen on suunnitellut vaimonsa Connien kanssa koko perheen yhteistä Euroopan-reissua, "Grand Touria", jo jonkin aikaa. Pariskunta ja heidän aikuistuva poikansa Albie päättävät vielä kerran tehdä yhteisen perhereissun, ennen kuin Albie lähtee muualle opiskelujen pariin. Hieman ennen suunniteltua reissua Douglasin vaimo kuitenkin ilmoittaa, että hän mahdollisesti haluaa erota. Mutta vasta reissun jälkeen. He päättävät viettää vielä yhden onnellisen ja mahtavan loman yhdessä, koko perhe, ja miettiä tulevaisuutta vasta sen jälkeen. Ja reissuun he lähtevät. Yksi teinipoika joka haluaisi olla aivan jossain muualla kuin vanhempiensa kanssa Euroopan turistikohteissa. Yksi taideintoilijanainen, joka haluaa kiertää jokaisen museon ja taidegallerian joka tielle osuu, ja yksi keski-ikäinen mies joka ei oikein tiedä mitä haluaa, mutta ei ainakaan erota vaimostaan. Reissusta ei todellakaan tule sellaista, josta Douglas haaveili. Kolmikon tiet eroavat aika pian ja kun Connie matkustaa takaisin kotiin, Douglas jää kiertämään Eurooppaa katusoittajan matkaan lähteneen poikansa perässä. Douglas tekee myös matkan itseensä, ja tajuaa ehkä lopulta, missä elämässä on kyse.

Sinä päivänä-kirjan jälkeen olen ollut pettynyt Nichollsin romaaneihin. Yhtä matkaa oli iso askel parempaan suuntaan, sillä viihdyin tämän kirjan parissa mainiosti vaikka se olikin jotenkin masentavampi ja surumielisempi kuin hieno ja koskettava Sinä päivänä. Uuden mahdollisuuden saaminen vielä viisikymppisenä, jostain herännyt seikkailunhaluisuus ja spontaanius keski-iässä ovat toisaalta varsin toivoa herättäviä ajatuksia.

Kirjan henkilögalleria on kiinnostava ja minusta taitavasti kuvattu. Douglas on toisaalta sääliä herättävä keski-ikäistyvä mies, joka on elämässään hukassa, toisaalta ärsyttävyyteen asti omituinen ja vaimoonsa verrattuna niin erilainen, että oikein ihmettelee kuinka he ovat yhteen päätyneet. Hän ei tiedä mitä haluaisi ja pitkälti varmaan oman taustansa vuoksi isyys tai miehenä eläminen muutenkaan ei ole ollut hänelle helppoa. Insinöörinä työskentelevä Douglas viihtyykin paremmin itsekseen tutkimustensa parissa, kuin ihmisten ilmoilla. Hänen vaimonsa Connie taas on miehensä vastakohta. Taide on naiselle henki ja elämä, eikä hän aina ymmärrä ihmisiä kammoksuvaa miestään. Albie on enemmän äitinsä kaltainen. Taiteellinen oman tiensä kulkija, joka ei tule toimeen isänsä kanssa kuten Douglas toivoisi. Isän ja pojan suhde on vaikea, monesta eri syystä, ja kirjan parasta antia onkin tämän suhteen kuvaus, ja tapa jolla suhde muuttuu kirjan edetessä.

Yhtä matkaa oli mukaansatempaava ja kokonaisuutena ehjä. Viihdyin kirjan parissa mainiosti, paikoitellen sai nauraa ääneen, paikoitellen henkilöiden kokemukset, yksittäiset teot ja sanat saivat liikuttumaan. Vaikka en erityisemmin ihastunut kehenkään kirjan päähenkilöistä, heidän elämänsä onnistui silti koskettamaan minua lukijana. Ei missään tapauksessa yhtä hieno kuin Sinä päivänä, joka oli minulle jostain syystä mahtava lukuelämys, mutta selvästi parempi kuin esimerkiksi Kaikki peliin.

★★★★

En suostu / Per Petterson

En suostu / Per Petterson

Otavan kirjasto, 2014. 243 sivua

Alkuteos: Jeg nekter, 2012

Suomentanut: Katriina Huttunen

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Norjalaisen Per Pettersonin kaksi aiempaa suomennettua kirjaa ovat hurmanneet minut, erityisesti kauniin ja mieleepainuvan tunnelmansa vuoksi. Tunnelmaltaan tämä tuoreinkin suomennos, En suostu, on taattua Pettersonia, mutta muuten tämä kirja jäi ehkä edeltäjiään hieman vaisummaksi. Miksi?

No ensinnäkin, tarina ei tempaissut mukaansa aivan samalla tavalla kuin aiemmissa kirjoissa. Minulla meni aika kauan selvittää, kuka oli kukin ja millä tavalla kirjan Jim ja Tommy tuntevat toisena, mitä heille on tapahtunut ja mitä heille tapahtuu nyt.

Pettersonin kirjat ovat hitaita, tunnelmaltaan ja tarinaltaan, ja ne eivät ehkä sovi parhaiten luettavaksi pienissä pätkissä. Ja juuri tästä En suostu kärsi. Luin muutaman sivun iltaisin, ennen kuin nukahdin kirja kädessä ja se ei missään tapauksessa tee hitaalle tarinalle oikeutta.

Mutta tässä kirjassa on hurjan paljon hyvääkin.

Henkilöt ovat kiinnostavia, kun heidät oppii tuntemaan. Tommy on aikustuttuaan onnistunut jättämään taakseen onnettoman ja väkivaltaisen, sittemmin hajonneen perheensä. Nyt hän on menestynyt ja rikastunut. Jim taas, paljon paremmista lähtökohdista ponnistanut, on kohdannut vastoinkäymisiä ja hänen elämänsä on mennyt väärään suuntaan. Jim istuu sillalla kalastamassa, kun Tommy kiiruhtaa ohi kalliilla autollaan. Onko vanhoilla ystävyksillä enää mitään yhteistä? En suostu kertoo kahden ystävyksen jälleennäkemistä seuraavasta päivästä, joka muuttaa menneen ja tulevan.

Vaikka tämä kirja ei minulle ihan täysosuma ollutkaan (kuten Hevosvarkaat ja Kirottu ajan katoava virta), on kuitenkin ihan selvää että Petterson on huikean taitava kirjailija. Hänen kykynsä luoda upeita tunnelmia kirjoihinsa, on aivan erityinen. Viipyilevä, hidas mutta silti koukuttava, hieman salaperäinen ja 'hämyinen' tunnelma on tässäkin kirjassa upea. Myös miljöökuvaus, norjalaisten vuonojen ja kalastusvesien kuvailu tekee kirjasta hienon.

Petterson kirjoittaa kiinnostavasti ja kauniisti ystävyydestä, sisaruudesta ja melankoliasta. Jokainen henkilö saa oman vuoronsa, oman tilansa. Tommyn ja Jimin lisäksi myös Tommyn sisko Siri tulee kuulluksi ja nähdyksi. Rakanteeltaankin kirja on kiinnostava, menneisyys ja nykyisyys vuorottelevat ja lukijalle selviää viipyilevän hitaasti, mutta silti selvästi, mistä miehet ovat tulleet sinne, missä he vuonna 2006, nykyhetkessä, ovat.

Kirjan kieli on kaunista, miltei runollista. Sekin lisää Pettersonin kirjojen upeutta minun silmissäni. Tunnelmaltaan En suostu sopii loistavasti syksyyn, kuten Pettersonin muutkin teokset. En suostu ei ehkä ole parasta Pettersonia, mutta hieno kirja kuitenkin ja yksi tämän syksyn parhaimmista käännöskirjoista. Sekin jo kertoo kirjailijan laadusta minun silmissäni!

★ ★ ★ ★ 

Pieni lankakauppa / Kate Jacobs

Pieni lankakauppa / Kate Jacobs

Gummerus, 2010. 622 sivua

Alkuteos: The Friday Night Knitting Club, 2007

Suomentanut: Arja Tuomari

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Mistä minulle? oma ostos

Hämäriin syysiltoihin kuuluu, kirjan, teen ja kynttilöiden lisäksi, myös neulominen. Olen jo kauan halunnut lukea Kate Jacobsin Lankakauppa-sarjan, ja nyt aloitinkin sarjan ekasta kirjasta Pieni lankakauppa. Kirja oli jacobsmaisen viihdyttävä ja suloinen kuten odotinkin, mutta tämä onnistui myös yllättämään minut aika tavalla!

Georgia Walker perusti pienen lankakaupan New Yorkiin kun hänen lapsensa isä, James, jätti hänet Georgian vielä ollessa raskaana. Georgia päätti ottaa ohjat elämästään ja lankakaupasta tulikin todella suosittu neulontaan hurahtaneiden suurkaupungin naisten keskuudessa. Kaupasta saa neuleohjeiden ja lankojen lisäksi aina ystävällistä palvelua, ja perjantaisin kaupalla kokoontuu kutojien innostunut kerho. He kutovat, juoruilevat ja syövät Georgian tyttären Dakotan loihtimia herkullisia leivonnaisia, nauravat ja nauttivat yhteisolosta. Georgia nauttii elämästään tyttärensä ja ystäviensä kanssa, kunnes mies mennisyydestä palaa kuvioihin. James haluaa olla isä Dakotalle, ja tytär riemastuu. Mutta Georgialle Jamesin palaaminen omaan elämäänsä on kovempi paikka. Onko mies ansainnut anteeksiannon?

Kirjan alkusivuilta lähtien oli aika selvää, että keskiössä on osittain varsin ennalta-arvattava rakkaustarina. Siinä sivussa nautin kovasti kuvailuista suloisesta lankakaupasta, neulomisesta ja lankakaupan neulontakerhon jäsenistä ja heidän elämäntarinoistaan. Kerhoon kuului monta kiinnostavaa tyyppiä, ja kaikki kamppailivat omien ongelmiensa kanssa ja toki kokivat myös omia ilon- ja onnenaiheitaan. Georgian lisäksi sydämeni vei vanhempi rouva Anita, Georgian lähin ystävä joka oli menettänyt miehensä vuosia sitten. Anita oli sympaattinen ja lämmin hahmo, joka toi koko kirjaan sellaista rauhallisuutta ja lempeyttä. Hänen ajatuksensa, kypsyytensä, elämänkokemuksensa oli uskottavasti kuvailtu, kuten myös hänen ristiriitaiset haaveensa uudesta rakkaudesta vielä vanhoilla päivillä. Myös Georgian ja hänen kouluaikaisen parhaan ystävänsä Cathyn uudelleen lämpeävää ystävyyttä oli kiinnostavaa seurata vierestä.

Vaikka kirjan ensivaikutelma olikin että tämä on ennalta-arvattava rakkaustarina ja ajattelin tätä viihdyttävänä, söpönä mutta varsin kevyenä välipalalukemisena onnistui kirja kuitenkin yllättämään minut. Kirjan keskivaiheen jälkeen selvisikin, että Georgian elämä ei ole pelkillä ruusuilla tanssimista, vaan elämän kurjemmat puolet näyttäytyivät yhtäkkiä. Suru, tragedia, elämän rajallisuus selvisi kertaheitolla ja minä olin lukijanakin yllättynyt. En osannut odottaa tätä juonenkäännettä, jota en nyt halua tässä paljastaa vakka moni sen varmaan tietääkin. Mutta jos jossain on joku, joka ei siitä ole tietoinen ja haluaa lukea kirjan, toivon, että se joku saa samanlaisen lukukokemuksen kuin minä, saa yllättyä kirjan kanssa. Minä olen keskustellut tästä kirjasta monen kanssa, mutta silti onnistunut ohittamaan tiedon tästä käänteestä. Hyvä niin, sillä tämä yllätys teki kyllä kirjasta minun silmissäni paljon paremman.

Pieni lankakauppa oli siis suloinen ja viihdyttävä, osittain ennalta-arvattava mutta myös yllätyksellinen. Tästä tuli hurja neulomis- ja leipomishinku, mutta myös hinku lukea sarjan jatko-osat. Jacobsin kieli (ja kirjan suomennos) on helppolukuista ja sujuvaa, ei sisällä turhia kikkailuja ja kerronta on varsin viihdekirjamaista. Siis sellaista, että asioita kerrotaan ja luetellaan peräkkäin, tarina etenee jouhevasti ilman sen suurempia rakenteellisia kikkailujakaan. Nopealukuinen, aika koukuttava ja sujuva kirja joka tarjosi minulle muutaman oikein mainion lukuhetken. Kirjana ei ehkä täydellinen, mutta tarinaltaan kuitenkin varsin sympaattinen.

★ ★ ★ ★ 

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa / John Boyne

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa / John Boyne

Bazar, 2011. 223 sivua.

Alkuteos: Noah Barleywater Runs Away, 2010

Kuvitus: Oliver Jeffers

Suomentanut: Laura Beck

Kannen suunnittelu: Nic Oxby

Mistä minulle? ostos kirjalöytöoutletista

John Boyne on yksi lempikirjalijoitani, joten olen pari vuotta sitten rohmunnut hyllyyni myös hänen kirjansa Nooa Notkoniitty karkaa kotoa. Tämä on ehkä enemmänkin lapsille suunnattu kirja, vaikka aikunenkin saa siitä paljon irti. Parasta olisi ehkä, jos aikuinen ja lapsi lukisivat tätä yhdessä!

Nooa on kahdeksanvuotias, kun hän päättää, että haluaa nähdä maailmaa ja karkaa kotoa. Pikkuhiljaa selviää kuitenkin, että Nooan karkaamiseen on toinenkin syy. Kotona tapahtuu rankkoja asioita, joita hän ei halua ajatella ja kohdata. Nooa huomaa kuitenkin, että seikkaileminen on hauskaa. Hän tallustaa läpi metsien ja erilaisten pikkukylien, hän tapaa matkallaan mielenkiintoisia hahmoja; liikkuvia puita, puhuvia eläimiä ja lopulta lelukaupassa leluja veistävän miehen, jonka lelut ovat maailman hienoimpia. Mies on elänyt aikamoisen elämän, ja hänellä on monta tarinaa kerrottavana Nooalle. Mies ja Nooa kertovat toisilleen elämästään, mies menneestä ja Nooa kotioloistaan. Pian kumpikin huomaavat, kuinka puhuminen auttaa ymmärtämään omaa elämäänsä hieman paremmin.

Kirjan alku oli minulle jostain syystä tahmea, mutta kun Nooan karkaamisen syvempi syy ja tarkoitus pikkuhiljaa selvisi, alkoi lukeminenkin muuttua sujuvammaksi ja tarina imaisi mukaansa. Jos tämä olisi ollut kepeä ja tavallinen satu, olisi tämä jäänyt tylsäksi. Mutta nyt, Nooan kotiolojen vuoksi, tässä oli mukana syvällisempi ja rankempi osa, joka teki tästä opettavaisen, ajatuksia herättävän ja tunteisiin vetoavan tarinan.

Pidän Boynen tavasta kirjoittaa helppoa ja nopealukuista tekstiä, joka ei kuitenkaan ole töksähtelevää tai tylsää. Hänen kerrontansa on sujuvaa, ja kirja on helppolukuinen. Vaikka kirjassa on rankkoja ja surullisiakin asioita, niitä käsitellään hienovaraisesti juuri sillä tavalla, kuin uskoisin kahdeksanvuotiaan lapsen ne ymmärtävän tosielämässäkin.

Nooa Notkoniityn tarinassa on mukana hassujakin sattumuksia, satuihin sopivia elementtejä, kuten puhuvia eläimiä ja liikkuvia puita. Ne tuovat tarinaan sitä maagisuutta, jota sadut kaipaavatkin. Surullisten aiheiden seassa nämä satumaiset yksityisohdat luovat kiinnostavan ja erittäin liikuttavan kokonaisuuden. Nooa Notkoniityn tarina ja lelukauppiaan kertomat tarinat omasta menneisyydestään jäävät lukijalle mieleen, ja uskon, että tämä kirja antaa paljon kaikenikäisille.

★★★★

875 grammaa - Pirpanan tarina / Tomi Takamaa

875 grammaa Pirpanan tarina / Tomi Takamaa

Gummerus, 2013. 232 sivua.

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Kuvat: Tomi Takamaa

Mistä minulle? kustantajan lähettämä arvostelukpl

Minäkin seurasin pienen, 875 grammaisena syntyneen tytön ensiaskeleita Facebookissa hänen isänsä Tomi Takamaan päivittämällä FB-sivulla. Takamaa kirjoitti tyttärensä ensiaskelista myös kirjan, 875 grammaa - Pirpanan tarina - jonka Gummerus lähetti minulle jo viime syksynä luettavaksi. Kirjan lukeminen jäi jostain syystä silloin, vaikka Pirpanan tarina minua kiinnostikin. Nyt luin tämän kuitenkin, yhtenä kesälomapäivänä.

Pieni Pirpanan syntyy Tomin ja hänen vaimonsa perheeseen esikoisena. Raskaus on sujunut hyvin, mutta yllättäen neuvolakäynnillä huomataan, ettei kaikki olekaan hyvin. Odottavalla äidillä on raskausmyrkytys ja vauvan ei ole enää hyvä olla äidin vatsassa. Pirpana syntyy hätäsektiolla 2,5 kuukautta ennen laskettua aikaa 875 gramman painoisena keskosena. Sukulaiset ja ystävät olivat tietenkin huolissaan Takamaan perheen voinnista, ja heidän infoamisensa helpottamiseksi Tomi-isä, Superiskäksikin kutsuttu, perusti Facebookiin ryhmän imeltä 875 grammaa. Ryhmän alkuperäinen tarkoitus oli todellakin vain infota sukulaisia ja ystäviä Pirpanan voinnista, mutta pian kaikki räjähti käsiin. Ryhmällä oli nopeasti hurja määrä tykkääjiä ja tuore isä käytti ihmisten kiinnostusta ja välittämistä oitis "hyväkseen". Ryhmän kautta Tomi infosi ihmisiä keskosuudesta ja sai kerättyä hienon potin rahaa hyväntekeväisyyteen.

Kirjassaan Tomi kertoo mitä Pirpanan syntymän jälkeen tapahtui, kuinka FB-ryhmän perustaminen vaikutti heidän perheeseensä ja mitä kaikkea ryhmän kautta on mahdollistunut. Ennen kaikkea Takamaa painottaa kirjassaankin sitä, että vaikka heidän perheelleen kävi hyvin, "on kirja omistettu niille vähemmän onnekkaille perheille. Niille vanhemmille, joiden pian pois kuihtuva aivan liian aikaisin syntynyt keskoslpais ei saa Facebookissa tuhansia "Facebook-enkeleitä", -tykkäyksiä tai -tsemppauksia."

Pirpanan tarina on koskettava ja ihastuttava. Pieni suloinen tyttö sai aikaan suuren mylläkän, isänsä perustaman FB-sivun kautta. Minusta on hienoa, että ihmiset ottivat Pirpanan tarinan niin sydämenasiakseen, että ihan oikeasti pienen vauvan tarinan kautta saatiin aikaan hurjasti hyvää. Tapa, jolla myös isommat ja pienemmät yritykset lähtivät mukaan auttamalla sairaiden lasten vanhempia eri tavoilla oli upeaa luettavaa.

Pirpanan isää on kritisoitu siitä, että hän on julkaissut niin paljon juttuja tyttärestään ja että hän vauvansa avulla lähti tekemään hyväntekeväisyystyötä. Minusta toki vaatii rohkeutta ja voimia ryhtyä tällaiseen, mutta täytyy muistaa, ettei se ollut FB-ryhmän perimmäinen tarkoitus. Minusta on hienoa, miten "superiskä" onnistui pitämään ryhmän kasassa ja oman yksityisyytensä edes osaksi suojattuna ryhmän paisuessa hurjan isoksi. Miten hän ryhmän avulla sai oikeasti todella paljon hienoja asioita aikaan ja miten hän ymmärsi ja tajusi, että upealla ryhmällä on näin paljon mahdollisuuksia tehdä hyvää!

Kirjana Pirpanan tarina ei ehkä ole erityinen, mutta sisällöltään tärkeä ja upea. Pirpanan tarina osoittaa, että ihmiset välittävät oikeasti ja aidosti, ja että yhdessä saa paljon hyvää aikaan. Kirja on nopealukuinen ja se etenee varsin kronologisesti Pirpanan syntymästä siihen päivään asti, kun hän pääsee sairaalasta kotiin. Kirjan lopussa on tietopaketti ja käytännön neuvoja sairaiden lasten vanhemmille. Neuvot ovat varmasti hyviä ja tarpeellisia, vaikka minä en lukenut niitä täydellisen tarkasti läpi. Ihan kirjan lopussa on myös muiden keskoina syntyneiden tarinoita, jotka olivat koskettavia ja hienoja luettavia. Erityismaininta vielä kirjasta löytyneistä kuvista. Suloinen Pirpana ja hänen tarinansa tulee vielä enemmän iholle, kun hänelle saa kasvot ja fyysisen olemuksen. Mahtavan söpö tyttö!

Pirpanan tarina koskettaa tytön itsensä vuoksi, mutta myös ihmisten hyvyyden vuoksi. Yhdessä pystymme tekemään paljon, ja FB-ryhmä jatkaa hyvänteon parissa. Kunhan rahoitusasiat saadaan sovittua Takamaa lupaa olla ryhmänsä kanssa mukana Uusi Lastensairaala 2017-projektissa. Kirjasta jää paljon käteen, päällimmäisenä ehkä tunne ja ymmärrys siitä, kuinka suuria ihmeitä rakkaus, välittäminen ja yhdessä tekeminen saavat aikaan. Pirpanan syntymä liian aikaisin, hänen isänsä päätös perustaa FB-ryhmä ja kaikki ihmiset, jotka ryhmään liittyivät ja lahjoittivat rahaa tai palveluja ovat saaneet aikaan ihmeitä.

★★★★