Kaikki isäni hotellit / John Irving

Kaikki isäni hotellit / John Irving

Tammi, 1981. 491 sivua

Alkuteos: The Hotel New Hampshire, 1981

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: Ylermi Lahti

Mistä minulle? kirppariostos

Olin tosiaan kesäkuun lopussa - heinäkuun ensimmäisen viikon reissussa Keski-Euroopassa ja reissukirjaksi valikoitui suosikkikirjailijani John Irvingin Kaikki isäni hotellit. Olen pitänyt todella paljon aiemmin lukemistani Irvingon kirjoista. Edellisellä reissulla 2013 minulla oli mukana Garpin maailma, ja sain loman aikana aivan huikean lukuelämyksen. Samaa toivoin tälläkin kertaa, enkä joutunut pettymään.

Pääosassa on Berryn  rakastettava, sympaattinen mutta hieman erilainen perhe. Esikoinen Frank tykkää pojista enemmän kuin tytöistä. Tyttäristä vanhempi, Franny, on rääväsuinen tuittuilija kun taas kertojana toimiva John on totaalisen rakastunut sisareensa. Pikkusisko Lilly kärsii lyhytkasvuisuudesta ja kuopus Egg on lähes kuuro. Omintakeinen ja aivan erityinen perhe kruunautuu unelmoija-isällä ja itse asiassa aika tavalliselta vaikuttavalla äidillä. Perhe perustaa isän haaveiden mukaan hotelleja sinne tänne ja päätyy lopulta Wieniin. Perheen sisällä ja ympärillä sattuu ja tapahtuu, mutta perheenjäsenet pitävät yhtä ja ovat toistensa turvana aina.

Kylläpä pidin tästä! Stoori vei mukanaan, henkilöt olivat kiinnostavia, henkilögalleria monipuolinen ja Berryn perhe oli täynnä superkiinnostavia persoonia. Irvingmaiseen tapaan tässäkin kirjassa oli omituisuuksensa. Oli raiskausta, insestiä, terroria ja toistuvasti tarinaan palaava kuollut koira. Myös Freud (karhunkesyttäjä, mutta myös psykoanalyytikko-Freud) olivat toistuvasti tarinassa mukana. Osan karhunkesyttäjä-Freudin mukanaoloista ymmärsin, toisaalta minulta taisi mennä ohi ainakin osa kirjasta löytyvistä symbolisista asioista (esim. juuri se kuollut koira).

Irvingillä on huikea mielikuvitus, hänen kirjansa ovat aina täynnä kiinnostavia, erikoisia ja arvaamattomia käänteitä. Niin tämäkin. Yhtäkkiä tapahtui yllättäviä asioita, ja huomasin taas, kuinka siistiä on lukea tällaisia yllättäviä kirjoja! Irving on ehdttomasti yksi taitavaimpia kirjailjoita mitä tiedän ja nautin suuresti hänen kirjoitustyylistään.

 Kaikki isäni hotellit ei ollut aivan yhtä täydellinen lukuelämys kuin Garpin maailma, mutta nautin suuresti tämän lukemisesta ja kirjan yllättävyydestä. Tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan seuraavaa Irvingiä. Minkäköhän sitä seuraavaksi valitsisi?

★★★★★-

Lapsen oikeus / Ian McEwan

Lapsen oikeus / Ian McEwan

Otavan kirjasto, 2015. 220 sivua

Alkuteos: The Children Act, 2014

Suomentanut: Juhani Lindholm

Kannen kuva: Corbis

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Ian McEwan kuuluu ehdottomasti suosikkikirjailijoideni joukkoon, mutta minulla on silti todella ristiriitaisia lukukokemuksia hänen kirjoistaan. Sovitus ja Ikuinen rakkaus kuuluvat suosikkikirjojeni joukkoon, kun taas esimerkiksi Makeannälkä oli suurikin pettymys. Siihen välimaastoon, Ikuisen rakkauden lähelle, asettuvat Sementtipuutarha, Lauantai, Polte ja Rannalla, kun taas Vieraan turva on siellä lähempänä Makeannälkää.

Odotin innolla, mtta hieman jännittyneenä, mitä mieltä olisin McEwanin uusimmasta romaanista Lapsen oikeus. Pelkäsin tämän olevan samanlainen pettymys kuin miehen edellinen romaani. Jos tämäkin olisi ollut huono, olisi kirjamaailmani ehkä hieman järkkynyt ;). Miksi vanhempi McEwan ei osaa enää kirjoittaa yhtä hyvin kuin nuorempana? Mutta pelot osoittautuivat turhiksi - onneksi! Pieni kirjamaailmani pyörii normaaliin tapaan, sillä Lapsen oikeus oli taattua, hienoa ja mieleenpainuvaa McEwania!

Fiona Maye työskentelee perheoikeuden tuomarina, ratkoen vaikeita perhekiistoja. Samalla vaikeiden työkeissien kanssa hän ajautuu avioliitossaan vaikeaan tilanteeseen. Aviomies ilmoittaa yllättäen, että hän haluaa solmia ulkopuolisen suhteen nuoremman naisen kanssa. Fiona on murtunut, mutta töissä hänen täytyy pitää yksityiselämä erillään. Samoihin aikoihin hän saa eteensä tapauksen, jossa leukemiaan sairastunut alaikäinen Jehovan todistaja kieltäytyy verensiirrosta, joka todennäköisesti pelastaisi hänen henkensä. Fionaa mietityttää ammattietiikan rajat, kuinka pitkälle ihminen on oikeutettu päättämään omasta elämästään ja kuinka paljon hän voi ammattinsa puolesta vaikuttaa ja päättää toisten elämästä?

Lapsen oikeus on oikeatsaan aika täydellinen kirja. Se herättää ajatuksia ja tunteita. Verensiirrosta kieltäytyvä nuori Jehovan todistaja-poika, hänen tiukat vanhempansa, jotka pitävät pojan ratkaisua ainoana oikeana. Erilaiset uskonnot ja elämänkatsomukset ovat kiehtovia, ja ennen kaikkea niihin kuuluvat tavat ja perinteet, säännöt ja seuraukset, herättävät tunteita ja ajatuksia.

Lapsen oikeus on minusta myös onnistuneesti rakennettu. Vierekkäin kulkee oikeastaan kaksi tarinaa, Fionan avioliiton ongelmat sekä hänen vaativa ja kiehtova työnsä, ja erityisesti tämän leukemiasairaan pojan kohtalo. McEwanmaiseen tapaan kirjan loppua kohden tulee sellainen tunne, että jotain suurta vielä tapahtuu. Ja kyllä pojan tarina ennen kirjan loppua saakin jännittäviä käänteitä.

Henkilökuvaus on minusta onnistunutta ja vain vähän yli 200 sivuiseksi kirjaksi Lapsen oikeus on rikas tarinaltaan ja henkilöiltään. Etenkin Fiona tulee tutuksi, mutta myös muista henkilöistä saa hyvän kuvan. Kirjan kieli on sujuvaa ja helppoa, kuten McEwanin kirjoissa yleensäkin. Juhani Lindholm on tainnut onnistuneesti suomentaa lähes kaikki lukemani McEwanit.

Lapsen oikeus on kiinnostava, koskettava, ajatuksia herättävä kirja. En usko, että kukaan pystyy suhtautumaan täysin välinpitämättömästi kirjan tapahtumiin ja McEwan on onnistunut kirjoittamaan toimivan ja hienon kirjan ajankohtaisesta, tärkeästä aiheesta. Kirjan jälkeen päähän jäi kysymyksiä ilman vastauksia. Kuinka paljon ihminen saa päättää omasta elämästään? Kuinka paljon joku toinen voi päättää toisten puolesta? Ja tietysti monia kysymyksiä joihin ei taida olla oikeita tai vääriä vastauksia elämänkatsomuksesta ja jokaisen omasta arvomaailmasta.

★★★★★-

Kun mustarastas laulaa / Linda Olsson

Kun mustarastas laulaa / Linda Olsson

Gummerus, 2015. 320 sivua

Alkuteos: I skymningen sjunger koltrasten, 2014.

Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Hiljainen Elisabeth, leskimies Otto ja nuori sarjakuvapiirtäjä Elias asuvat samassa kerrostalorapussa Tukholmassa. Kevät etenee, ja kaikkien elämään kevät tuo mukanaan valoa. Kirjojen kautta kolmikko löytää mutkien kautta toisensa, ja mikä tärkeintä - myös itsensä.

Linda Olssonin Kun mustarastas laulaa on lumoavankaunis kertomus ystävyydestä ja rakkaudesta. Kirja on rauhallinen ja tunnelmallinen, mutta tarina silti otteessaan pitävä. Henkilökuvaus on myös onnistunutta. Elisabeth on keski-ikäinen hiljainen nainen. Kun uudet naapurit koputtavat taloon muttaneen naisen oveen, Elisabeth ei alussa edes avaa. Hän haluaa olla yksin ajatustensa ja murheidensa kanssa, ei kaipaa ihmisiä elämäänsä. Elias puolestaan on nuori ja herkkä mies. Hän on lahjakas sarjakuvapiirtäjä, joka nauttii eniten jokaviikkoisista illallisista yläkerrassa asuvan leskimiehen, Oton kanssa. Otto on entinen antikvariaatin omistaja, nyt eläkkeelle jäänyt leskimies. Hän nauttii nuoren Eliaksen seurasta, mutta kaipaa silti elämään vielä jotakin enemmän.

Kirjassa parasta kauniin tunnelman lisäksi oli minusta tapa, jolla nämä kolme erilaista henkilöä löysivät toisensa, ja se, millainen yhteys heidän välilleen syntyi. Alussa paljon tuntuu synkältä, mutta kuten todettua, kevät tuo mukanaan valon päähenkilöiden elämään. Rakkaus, ystävyys, läheisyys osoittaa taas kerran voimansa.

Olen lukenut Olssonilta tähän saakka kaikki suomennetut kirjat. Hänen esikoisensa, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on ollut niistä tähän saakka ylivoimaisesti paras. Sonaatti Mirjamille ja Kaikki hyvä sinussa ovat jääneet etäisemmiksi, mutta tässä uutuudessa Olsson yltää taas samaan syvyyteen ja koskettavuuteen kuin esikoisensa kanssa. Minusta juuri nämä kaksi kirjaa ovat ehdottomasti Olssonin parhaat teokset tähän asti.

Olssonin romaanissa on lempeyttä ja inhimillisyyttä. Kun mustarastas laulaa on tarina menneisyyden vaikutuksesta nykypäivään, pelosta ja lopulta uskalluksesta ottaa läheisyyttä ja rakkautta vastaan. Kokonaisuutena kirja toimii minusta kaikin puolin loistavasti, enkä jäänyt kaipaamaan oikeastaan mitään. Loppuratkaisu oli ehkä hieman liian monta kysymysmerkkiä jättävä, enkä oikein tiedä mitä mieltä siitä olen. Siksi yksi miinus.

Rauhallista, koskettavaa, ihanaa tarinaa erilaisista ihmisistä kaipaavalle suosittelen lämpimästi tätä kirjaa. Kieli on helppoa ja sujuvaa, ja kirja vie mennessään sekä tarinansa, että tunnelmansa puolesta. Lukeminen on vaivatonta ja päähenkilöiden elämää seuraa mieluusti, heidän mukanaan eläen.


★★★★★ -

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja / Linda Olsson

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja / Linda Olsson

Gummerus, 2010. 344 sivua

Alkuteos: Let me sing you gentle songs, 2005.

Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Kannen kuva: Fennopress Oy

Mistä minulle? joululahja parin vuoden takaa

Yksi viime vuoden koskettavimmista ja kauniimmista kirjoista oli ehdottomastu Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Kirjan nimi ja kansi on jo upeat, ja tämä oli kyllä yksi joululoman parhaista kirjoista sisällöltäänkin.

Vanha Astrid elää miltei erakkona pienessä ruotsalaisessa kylässä itseensä käpertyneenä. Kylän muut asukkaat luulevat vanhaa naista noidaksi, koska hänellä ei näytä olevan ystävän ystävää eikä hän puhu kenellekään. Mutta kun eräänä talvipäivänä nuori Veronika kantaa muuttokuormansa naapuritaloon, jokin Astridissa muuttuu. Myöhemmin selviää, että suuren menetyksen kokenut Veronika on kirjailija, ja tullut hiljaisuuteen kirjoittamaan uusinta romaaniaan. Pikkuhiljaa eri sukupolven naiset löytävät yhteisen sävelen ja lettujen, metsämansikkahillon ja uimareissujen lomassa he jakavat kauniit ja kipeät muistot, salaisuudet ja murheet.

Olssonin romaani on kaunis, vaikka sekä Astridilla että Veronikalla on kipeitä kokemuksia takanaan, joista naiset toisilleen kertovat. Kummankin naisen tarina koskettaa ja minä tirautin jopa muutaman kyyneleen tämän kirjan parissa. Olssonin käyttämä kieli on kaunista, paikoin jopa runollista ja suomennoskin vaikuttaa todella onnistuneelta. Kirjaa luki mielellään ja kieli sopi kauniiseen tarinaan kuin nenä päähän.

Astrid ja Veronika ovat kumpikin yksilöinä kiinnostavia. Vanha, omia salaisuuksiaan ja menneisyyttään välillä sureva Astrid on kyläläisten mielestä outo, mutta Veronikan lämpö ja ystävällisyys saa naisesta samanlaiset puolet esiin. Oikeasti Astrid on rohkea, lämmin, ihastuttava nainen. Veronikakin on kokenut paljon. Uudesta-Seelannista takaisin Ruotsiin palannut nainen suree kovia menetyksiään, mutta löytää taas elämänilon Astridin avulla, yhteisillä illallisilla, uintiretkillä ja metsäkävelyillä. Upeinta on kuitenkin naisten välinen ystävyys, se lämmin side, sielunsisaruus, joka eri sukupolven naisten välille syntyy.

 Pidin hurjasti myös kirjan miljöökuvauksesta, ja siitä että suurin osa tapahumista asettui pieneen ruotsalaiseen kylään. Näin silmissäni Astridin ja Veronikan vanhat talot, kauniin skandinaavisen luonnon eri vuodenaikoineen. Tämä ympäristö ja nämä maisemat toivat tarinaan vielä pienen, kauniin lisän.

Romaanin sekoitus muistoja, aiempia elämänkokemuksia ja kahden naisen arkielämä pikkukylässä on onnistunut ja pitää mielenkiinnon yllä. Kokonaisuutena kaunis, koskettava, surullinenkin romaani, mutta silti suurin tunne kirjan lukemisen jälkeen on toivo.

★★★★★-

Mustarastas laulaa / Sebastian Faulks

Mustarastas laulaa / Sebastian Faulks

Otava, 2001. 560 sivua

Alkuteos: Birdsong, 1994

Suomentanut: Kaarina Sonck

Kannen kuvat: Michel Dubois & Richard Haughton

Mistä minulle? kirppariostos

Tämän joulun virallinen tiiliskivikirja oli brittiläisen Sebastian Faulksin Mustarastas laulaa. Minulla on tapana valita paksu romaani aina "viralliseksi" joululomalukemiseksi. Viime vuonna se oli Kotiopettajattaren romaani, ja sitä edellisenä upea Geishan muistelmat. Myös Kjell Westö on ollut aiempina vuosina joululomalukemisenani. Tähän saakka tiiliskiven valitseminen on osunut nappiin, sillä olen miltei rakastunut jokaiseen joulukirjaani! Tuo teema jatkui myös tänä vuonna, sillä rankasta aiheestaan huolimatta Mustarastas laulaa on upea teos.

Työreissulla Ranskassa nuori Stephen Wraysford rakastuu naimisissa olevaan naiseen. Vuosia myöhemmin, heinäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1916 Stephen joutuu kymmenientuhansien muiden brittisotilaiden kanssa Sommen helvettiin. Kuten moni muu, myös Stephen on sotaan täysin valmistautumaton. Rankat kokemukset sodassa, ystävien kuolemat, silpoutuneet ruumiinosat, mädäntyneiden ruumiiden haju - kaikki tämä jättää Stepheniin syvät jäljet ja hän muuttuu mykäksi ja vaisuksi mieheksi, joka ei sodan jälkeen koskaan kunnolla tervehdy. Hänen koodikielellään kirjoittamansa päiväkirjat löytyvät 60 vuotta myöhemmin eräältä vintiltä, ja Stephenin tyttärentytär murtaa päiväkirjojen koodin. Pala palalta hän kokoaa isoisänsä ja siten myös oman taustansa tarinan, saaden selville salattuja asioita myös omasta lähipiiristään.

Mustarastas laulaa on tarinaltaan rankka, riipaiseva ja kurja. Sota on aina hirvittävää, ja Faulks onnistuu kuvaamaan sen uskottavalla tavalla, niin että lukija tuntee sotilaiden pelon ja ristiriitaiset tunteet ja ajatukset. Toisaalta haluaisi turvallisesti kotiin perheen luokse, toisaalta ei ole vaihtoehtoa ja on pakko tehdä kaikkensa maansa puolesta, yrittäen samalla pysyä hengissä ja valmistautua kuolemaan - tai siihen että on oman joukkueensa ainut joka palaa hyökkäyksen jälkeen majapaikkaan. Kurjan sodan ohessa saa seurata intohimoisen rakkaussuhteen etenemistä, johon kirjan alussa pääsee tutustumaan. Vaikka Stephenin ja Isabellen rakkaustarinassa ehkä onkin hieman harlekiinimaisia piirteitä, se ei häirinnyt minua vaan toi kirjaan hurjan sodan oheen hieman pehmeyttä ja pilkahduksia toivosta.

Stephenin tarina ja kokemukset veivät mukanaan ja kirjaan oli helppo uppoutua. Kieli oli nopealukuista ja tarina eteni juuri sopivalla tahdilla. Missään vaiheessa ei tullut tylsistynyt olo, vaikka kirja aika paksu onkin. Kirjan loppua kohden seurailtiin vuorotellen kahta aikaa, Stephenin vielä ollessa sodassa lukija pääsi samalla kurkistamaan aikaan 60 vuotta sodan jälkeen kun Stephenin tyttärentytär löytää hänen vanhat päiväkirjansa ja ryhtyy selvittämään niiden sisältöä. Tämä oli minusta kiinnostava ja onnistunut ratkaisu, leipoa ikään kuin kaksi aikakautta yhteen kirjan lopussa, vaikka koko kirja siihen saakka oli edennyt kronologisessa järjestyksessä.

Faulksin henkilöhahmot ovat onnistuneita ja etenkin Stephenistä tuli lukijalle läheinen, tuttu mies. Myös monet erilaiset persoonat sotilaiden joukossa lisäsi kirjan kiinnostavuutta ja kokonaisuutena henkilögalleria oli mielenkiintoinen ja henkilökuvaus minusta todella onnistunut. Lukijana jaoin Stephenin tuntemukset ja ajatukset, hänen kokemuksensa tulivat todellakin iholle ja tuntui, että elin hänen mukanaan. Kirja oli siis todella mukaansatempaava ja koskettava. Sota-ajan kuvaus oli kauhea ja karmiva, mutta myös kiinnostava. 

Mustarastas laulaa on mieleenpainuva ja kauheuksista huolimatta kauniskin romaani. Valonpilkahduksia ja elämän kauniimpia asioitakin tulee onneksi esille; intohimoinen rakkaus, ystävyys vaikeissakin paikoissa, toisista huolehtiminen ja hiljaiset sota-ajan aamut ennen hyökkäyksiä, tykkien pauketta ja aseen luoteja, jolloin voi kuulla mustarastaan laulavan pitää toivonkipinän yllä.

★★★★★-

Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä / Håkan Nesser

Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä / Håkan Nesser

Loisto-pokkarit, 2005. 262 sivua

Alkuteos: Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö, 1998

Suomentanut: Saara Villa

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Joskus lukioikäisenä luin aika paljonkin Håkan Nesserin kirjoja, ja tykkäsin niistä kovasti. Sitten kului monta vuotta, jolloin jotenkin unohdin Nesserin olemassaolon. Nyt kaivoin kuitenkin hyllystäni esiin Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä-pokkarin ja otin sen matkalukemiseksi syksyiselle Tallinnan viikonlopulle. Erittäin koukuttava ja sopiva matkalukeminen tämä olikin!

Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä on aikamoisen nimihirviön lisäksi kiinnostava sekoitus dekkaria, ystävyystarinaa ja ihmissuhdesoppaa. Yhtenä kesänä 1960-luvun alussa 14-vuotias Erik viettää kesäloman aikuisen Henry-veljensä sekä koulukaverinsa Edmundin kanssa perheen kesähuvilalla, jota kutsutaan Genesaretiksi. Erikin ja Henryn äiti on sairas ja isä ennustaa rankkaa kesää. Henry kirjoittaa etenkin alkukesästä kirjaansa, ja Erik ja Edmund saavat olla rauhassa ja keksiä omia seikkailuja. He uivat, käyvät pikkukylän tapahtumissa, soutavat kallioille ja viettävät kaikkien aikojen kesää. Lähistöllä kesää viettää myös tunnettu käsipalloilija Berra Albertsson ja hänen kihlattunsa Ewa Kaludis. Ewa on pojille ennestäänkin tuttu, ja nainen on heidän mielestään kuin ilmetty Kim Novak. Ewa pistäytyy myös monta kertaa Henryn vieraana Genesaretissa, ja Erik ja Edmund arvelevat, että tilannetta on hyvä tarkkailla. Kun Se Kamala tapahtuu, langettaa se varjon koko upean kesän ylle ja jokaisen mahtava kesä muuttaa muotoaan. Tapahtumilla on myös kauaskantoisat seuraamukset, ja kun Erik ja Edmund tapaavat vuosien jälkeen, on heillä asioita selvitettävänään.

Kirja on tunnelmaltaan hieno, odottava ja hieman salaperäinen. Odottava tunnelma voi joskus olla ärsyttävä, mutta tässä se oli vain ja ainoastaan kiinnostava ja koukuttava. Jos olisi ollut mahdollista, olisin varmaan lukenut kirjan yhdeltä istumalta. Tarinaa ja juonta avataan taitavasti, niin että lukija voi itse hieman arvailla mitä on tapahtumassa, mutta toisaalta syyllinen tai syylliset tapahtumille eivät sitten olekaan niin selviä.

Kieli kannattelee tunnelmaa hienosti, suurilta osin se luo sen erityisen tunnelman. Pidän juuri tällaisesta kielestä jota Nesser kirjassaan käyttää. Paikoin lyhyitä, tehokkaita lauseita, sujuvaa dialogia ja jotenkin elokuvamaista etenemistä. Näin kirjan tapahtumat silmissäni todella tarkasti, ja uskonkin että kirja istuisi hyvin elokuvanakin.

Kirjan loppuratkaisu oli minulle varsin yllättävä. Aluksi en osannut sanoa inhosinko sitä, vai pidinkö siitä. Nyt kun lukemisesta on jo kulunut jonkin verran aikaa olen kallistunut sen puolelle, että loppu oli hieno, onnistunut ja kirjalle juuri oikea. Kokonaisuutena tarinaa, kieltä, henkilöitä, dekkarivivahteita ja tunnelmaa myöden kiinnostava ja hieno kirja. Olenpa iloinen että tartuin tähän ilman mitään ennakko-odotuksia ja sain näin hienon lukukokemuksen!

★ ★ ★ ★ ★ -

Ghana ikuisesti / Taiye Selasi

Ghana ikuisesti / Taiye Selasi

Otavan kirjasto, 2013. 393 sivua.

Alkuteos: Ghana must go, 2013

Suomentanut: Marianna Kurtto

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastolaina

Tämänkin lukemisesta on jo ikuisuus, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan - vai mitä? Tällä hetkellä arkeen mahtuu vaan niin paljon ohjelmaa, että tuntuu että lukeminenkin jää vähille, bloggaamisesta puhumattakaan.

Taiye Selasin Ghana ikuisesti sai ilmestyessään suomeksi paljon kehuja pitkin blogimaailmaa, ja oli itsestäänselvää että minäkin halusin lukea tämän sopivan tilaisuuden tullen. Alkukesästä kirja tulikin kirjastoreissulla vastaan ja pääsi kotiin asti luettavaksi.

Kweku Sai syntyy Ghanassa mutta pääsee Amerikkaan opiskelemaan lääketiedettä. Hänestä tulee lahjakas kirurgi ja rakastava perheenisä hänen ja hänen nigerialaisen vaimonsa Folan lapsille. Lasten syntyessä lakia opiskeleva Fola hylkää opintonsa ja jää kotiäidiksi. Kun seurapiirien suosiossa oleva potilas kuolee Kwekun leikkauspöydälle, koko perheen elämä muuttuu. Nöyryytetty ja nujerrettu Kweku hylkää perheensä ja palaa kotimaahansa Ghanaan vuoden kestäneen oikeustaistelun jälkeen. Perheen lapset kasvavat ja elämä vie heidät eri puolille maailmaa. Vuosia myöhemmin odottamaton tragedia saattaa aikuistuneet sisarukset taas yhteen ja he kohtaavat yhdessä menneisyyden tapahtumat ja toisensa vuosien jälkeen.

Ghana ikuisesti on koskettava kirja. Tapahtumat tulevat iholle heti alusta ja koska lukija pääsee tehokkaasti tarinaan mukaan, säilyy mielenkiinto kirjan alusta loppuun asti. Myös kirjan henkilögalleria on kiinnostava. Lääkäri Kwekun kohtalo suututtaa ja saa surulliseksi, mutta kiinnostavinta minusta oli seurata hänen neljän lapsensa elämää. Lapset olivat keskenään kovin erilaisia, mutta kukin erittäin kiinnostava persoona omalla tavallaan. Erityisesti sisaruskatraan kaksospari olivat minusta kiehtovia henkilöitä; kaunis ja taiteellinen Kehinde ja hänen hieman surumielinen siskonsa Taiwo.

Pidin hurjasti kirjan rakenteesta. Jo kirjan alussa selviää, että Kweku kuolee kotitalonsa sateiselle takapihalle. Suru-uutinen tavoittaa Kwekun lapset ja ex-vaimon yksitellen ja siitä lähtee koko tarina. Jokainen perheenjäsen muistelee mennyttä, miettii omaa elämäänsä ja aloittaa pitkän matkan Ghanaan. Lopulta perhe tapaa toisensa vuosien jälkeen, kaikkien omat traumat ja perheen yhteiset traumat kohtaavat, mutta mikä tärkeintä, myös perhe on taas koossa. Se, että Selasi välillä pysäyttää tarinan kokonaan, palaa ajassa menneeseen, sisarusten lapsuuteen, Kwekun ja Folan ensimmäisiin yhteisiin vuosiin, on hieno tapa koota tarina ehjäksi kokonaisuudeksi pikku hiljaa. Kirjan rakenne ja tapa kertoa tarinaa teki tästä ehdottomasti mielenkiintoisen.

Käännös on onnistunut, lukeminen sujui nopeasti ja mutkattomasti. Viihdyin kirjan parissa mainiosti. Kiinnostavien henkilöiden ja mahtavan rakenteen lisäksi kirjassa oli sopiva määrä ajatuksia kulttuurieroista. Ghanasta Yhdysvaltoihin muuttanut Kweku kohtasi etenkin opiskeluvuosinaan kaikenlaista, ja afrikkalaistaustainen mies sai valitettavan helposti väärän rangaistuksen oikeudessa.

Kokonaisuutena Ghana ikuisesti oli siis hieno ja mieleenpainuva lukukokemus. Tarina oli mieleenpainuva, kieli oli kaunista ja kirja oli aiheiltaan rikas. Hieno kirja kaiken kaikkiaan!

★★★★★-

Tarhapäivä / Eve Hietamies

Tarhapäivä / Eve Hietamies

Otava, 2012. 447 sivua.

Kannen suunnittelu: Markus Pyörälä

Mistä minulle? oma ostos

Eve Hietamiehen Tarhapäivä on jatkoa Yösyötölle. Paavo Pasanen on kasvanut viisivuotiaaksi tarhapojaksi, ja isä Antti on saanut tottua yksinhuoltajaisän rooliin viiden vuoden ajan. Tarhapäivä oli vähintään yhtä hyvä kuin edeltäjänsä. Täydellisen koukuttava ja viihdyttävä kirja!

Antti ja Paavo Pasanen elävät tavallista isän ja pojan elämää. Paavo käy tarhassa, Antti töissä ja iltaisin mietitään Suomen krokotiileja. Tiistaisin jutellaan ja leikitään naapurissa asuvan Ennin ja tämän Terttu-tyttären kanssa. Koko nelikon elämä kuitenkin muuttuu kertaheitolla, ja pieni Terttu muuttaa väliaikaisesti Antin ja Paavon luokse. Ainoastaan poikaansa tottunut Antti on suoraan sanottuna pulassa pienen tytön kanssa. Terttu vaatii legginssejä, tunikoita ja Hello Kitty-vaatteita joista Antilla ei ole tietoakaan. Hiuksiin pitää saada hienoja kampauksia ja tietyt pompulat, ja illalla pitää toivottaa hyvää yötä sängylliselle pehmoleluja. Antilla ei ole helppoa.

Tarhapäivä tempaisee mukaansa ihan ensimmäisiltä sivuilta asti. Antin ja Paavon arkeen pääsee taas nopeasti kiinni, ja kirjan sivuja kääntelee nopeaan tahtiin. Kieli on helppoa ja nopealukuista ja rakastan kirjan huumoria. Nauroin monta kertaa ääneen kirjaa lukiessani, ja se on minulle kyllä hyvän kirjan merkki. Tarhapäivä herättää muitakin tunteita kuten vihaa, surua ja sääliä. Etenkin Paavon äiti on tunteita herättävä tyyppi, mielenterveysongelmat ovat vaikeita mutta minusta Hietamies kirjoittaa niistäkin uskottavalla tavalla.

Hietamies myös käsittelee rankkojakin aiheita huumorin kautta, mutta huumori ei ole teennäistä tai tökeröä vaan yksinkertaisesti hauskaa. Kirja riemastuttaa ja tarina on kerrottu elävällä tavalla. Antista ja Paavosta tulee kirjan ajaksi lukijalle kavereita, tuttuja jonka elämänmenoa seuraa mielellään. Kirjan luettuani he jäivät taas mieleeni, ja huomasin miettiväni mitä heille mahtaa kuulua ;).

Lainasin ystävälleni keväällä Yösyötön luettavaksi ja hän lukikin sen nopeaan tahtiin ja vaati heti perään Tarhapäivää lainaksi. Tarhapäivän luettuaan hän 'pakotti' minutkin lukemaan tämän nopeasti, jotta voisimme keskustella näistä kirjoista yhdessä! Tämä kyseinen ystävä ei lue kovinkaan paljon, ehkä viitisen kirjaa vuodessa, joten tämä oli minusta aika hieno asia ja merkki siitä, että jotain koukuttavaa näissä kirjoissa on!

Toivottavasti saamme vielä jatkossakin lukea Antin ja Paavon kuvioista. Tämä kirja ainakin päättyi sen verran kiinnostavaan kohtaan, että mielelläni lukisin vielä ainakin yhden kirjan verran heidän arjestaan.

★★★★★-

Lapsenpiika / Enni Mustonen

Lapsenpiika / Enni Mustonen

Otava, 2014. 366 sivua.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Olen myöhään herännyt Enni Mustonen-fani. Olen aivan varma, että olisin rakastanut Mustosen historiallisia, ihania, tunnelmallisia romaaneja nuorempanakin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan - eikö? Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita - sarjan toinen osa, Lapsenpiika, vie lukijan taas kerran seuraamaan orvoksi jääneen piikatyttö Idan elämää. 

Ida päätyi ensin Topeliuksen talouteen piiaksi, mutta tässä kirjassa hän on vaihtanut työpaikkaa ja työskentelee nyt kansallissäveltäjä Sibeliuksen perheessä kodinhoitajana ja lapsenpiikana. Ensin perhe asuu Helsingissä, mutta muuttaa pian maalle muiden taiteilijoiden lähettyville. Jean Sibelius on talonherrana mielenkiintoinen. Hänellä on kiinnostava persoona, ja elämä hänen kanssaan ei aina ole helppoa ja yksinkertaista. Muutaman päivän reissut venyvät viinanhuuruisiksi, ja kotona riehutaan ja raivotaan, toki rakastetaankin. Sibeliuksen vaimo Aino vaikuttaa kaikin puolin sympaattiselta, ja tekee kaikkensa perheen lasten hyväksi. Tragediat eivät kuitenkaan ohita tätäkään perhettä, ja nuori Idakin joutuu koville kun taloutta kohtaa suuri suru. Idan päiviä piristää toki vanha tuttava ja ensi-ihastus Elias, joka sattuu työskentelemään Helsingissä vossikkakuskina. Vanhat tunteet heräävät eloon kun nuoret tutustuvat toisiinsa paremmin.

Lapsenpiika on edeltäjänsä Paimentytön tapaan tunnelmaltaan aivan ihana, vanhanaikainen ja uskottavasti sellainen. Minä uppouduin kirjan vietäväksi, ja toivoin ettei se lopu koskaan. Ida on päähenkilönä lähes täydellinen. Hänen pystyy jotenkin samaistumaan, vaikka elämme aivan eri aikaa. Hän on mukavan ja sympaattisen tuntuinen, välillä toki hieman naivi, mutta juuri sellainen, että hänelle toivoo onnea ja hyviä asioita.

Lisäksi pidän näissä Mustosen kirjoissa hurjan paljon siitä, että ne antavat todentuntuisen kuvan maamme kultturikotien elämästä. Edellisen kirjan luettuani etsin lisätietoa Topeliuksesta, ja tämän kirjan lukemisen aikana hullaannuin kiehtovasta Sibeliuksen perheestä. Harmittaa, etten ehtinyt kesälomani aikana vierailemaan Tuusulan Rantatiellä, katsomassa maisemia johon kirjan tapahtumat suurilta osin asettuvat.

Lapsenpiika osoittautui juuri yhtä ihanaksi, kiehtovaksi ja tunnelmalliseksi kuin edeltäjänsäkin. On sanomattakin selvää että odotan i-n-n-o-l-l-a sarjan seuraavaa osaa! Äitini muuten lukee parhaillaan Paimentyttöä, ja oli aluksi ihmeissään kun suosittelin sitä hänelle. Hän kun ei yleensä innostu tämäntapaisista historiallisista romaaneista. Viikonloppuna hän kuitenkin valitti, kun on niin paljon tekemistä että ei ehdi lukea "sitä hyvää kirjaa loppuun". Eli koukussa on hänkin ;).

★★★★★-

Myrsky nousee paratiisista / Johannes Anyuru

Myrsky nousee paratiisista / Johannes Anyuru

Schildts & Söderströms, 2014. 250 sivua.

Alkuteos: En storm kom från paradiset, 2012.

Suomentanut: Outi Menna

Kannen suunnittelu: Sanna Mander

Mistä minulle? kirjastolaina

Johannes Anyurun hienonhieno Myrsky nousee paratiisista on ensimmäinen mieheltä suomennettu kirja. Se oli ehdolla sekä August-palkinnon, että Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ja minusta ehdottomasti syystäkin!

P istuu vankilasellissä jossain päin Afrikkaa. Hän kaipaa ja unelmoi lentämisestä. Sellissä istuessaan hän muistelee sitä, mistä kaikki lähti. Ensin kaikki oli nimittäin hyvin. Hän muutti Ugandasta Kreikkaan lentosotakouluun, menestyi opinnoissaan hyvin ja sai luvan lentää. Pian hän nousi taivaalle, teki sitä, mistä oli aina haaveillut. Mutta kun Idi Amin kaappasi vallan P:n kotimaassa vuonna 1971, kaikki muuttui. Amin määräsi kaikki ugandalaiset lentokadetit palaamaan takaisin kotimaahansa. Mutta P päättää olla palaamatta. Hän saa lentäjän työn Sambiasta, mutta löytää itsensä pian tansanialaisesta vankilasta. Karussa sellissä P luulee jo loppunsa tulleen, mutta onneksi kaikki ei ole niin mustavalkoista.

Anyuru kertoo koskettavan, surullisen, mutta samalla kauniin tarinan. Romaani pohjautuu hänen oman isänsä elämäntarinaan ja kokemuksiin. Vaikka tapahtumat ovat suurilta osin karuja, kamalia ja surullisia, on kirja silti kaunis. Anyurun teksti on hurjan hienoa, runollisen kaunista, ja kirjassa on mahtava tunnelma. Kun P istuu vankisellissään, karussa, hikisessä ja haisevassa afrikkalaisessa sellaisessa, lukija miltei tuntee sellin hajun ja kauheuden ihollaan. Kun P makaa huonokuntoisena, likaisena, väsyneenä ja kipeänä afrikkalaisen kylän ulkopuolella, lukija tuntee kivun, uupumuksen ja pelon. Vahva tunnelma, käsinkosketeltava sellainen, kantaa läpi koko kirjan. Lukijana koin P:n mukana ahdistusta, surua, vihaa ja pelkoa, mutta onneksi myös iloa ja onnea.

Myrsky nousee paratiisista on kokonaisuutena hieno kirja. Ajassa hypitään jonkin verran, mutta vaihtelut on sujuvia. P, jonka etunimeä ei kokonaisuudessaan paljasteta, tulee lukijalle läheiseksi, mutta jää tavallaan myös oikean nimensä suojaan. Hän jää hieman mystiseksi ja salaperäiseksi, vaikka tuntuukin, että hän on henkilö jonka tuntee ja jolle toivoo vain hyvää.

Anyurun romaani on myös aiheiltaan tavattoman kiinnostava. Idi Aminin vallankaappaus Ugandassa on kaikesta kauheudestaan huolimatta kiinnostavaa luettavaa. Päähenkilön lentäjäntyö on minusta kiehtovaa luettavaa kuten myös kaikki viittaukset ja P:n muistelut urheilukentiltä omilta nuoruusvuosiltaan.

Myrsky nousee paratiisista on hieno kirja ja minä nautin tämän lukemisetsa todella paljon, vaikka tarina itsessään olikin ahdistava ja raskas. Kirjan upea tunnelma, tapa jolla se tulee lukijaa lähelle, Anyurun upea, runollinen kielenkäyttö (ja onnistunut suomennos!) ja rakenne, jossa sekoittuu mennyt ja nykyaika, toimivat yhteen loistavasti, ja tekevät kirjasta täydellisyyttä hipovan kokonaisuuden.

Maailmanvalloitus: Uganda

★★★★★-

Jokapäiväinen elämämme / Riikka Pelo

Jokapäiväinen elämämme / Riikka Pelo

Teos, 2013. 522 sivua.

Kannen suunnittelu: Camilla Pentti

Mistä minulle? Kirsiltä saatu kirjan ennakkokappale (Kiitos!)

Riikka Pelon romaania Jokapäiväinen elämämme on kehuttu blogeissa ja lehtiarvioissa kovasti. Halusin ehdottomasti tutustua tähän kirjailijaan, ja tähän kirjaan, joka kertoo venäläisestä runoilija Marina Tsvetajevasta, sekä tämän tyttärestä Ariadnasta.

Jokapäiväinen elämämme seuraa Marinan ja Aljan elämää Venäjällä ja sodan seurauksena myöhemmin Euroopassa. Kirjassa liikutaan kahdessa ajassa. Vuoden 1923 tapahtumia seurataan Marinan näkökulmasta, kun taas 1930-luvun lopun tapahtumia seurataan Aljan näkökulmasta. Elämä on sotavuosina raskasta, ja pieni perhe saa kokea hankaluudet ja ihmisten petokset kunnolla. Alja sekä hänen isänsä Sergei Efron työskentelivät Pariisissa Neuvustoliiton salaiselle poliisille. Perhe sai vihdoin mutkien kautta olla yhdessä, ja lopulta he päätyivät takaisin Moskovaan. Onni ei kuitenkaan ollut pitkäkestoista, ja lopulta Stalinin terrori tuhoaa perheen.

Jokapäiväinen elämämme on kaunis romaani, etenkin kielen osalta. Pelo kirjoittaa uskomattoman kaunista, runollisen soljuvaa kieltä. Kielen vuoksi luin kirjaa hitaasti, ja lukeminen vaati aikaa ja tiettyä mielentilaa. Tarina veti kuitenkin mukaansa, ja äiti-tytär -parin jokapäiväisen elämän seuraaminen oli kiinnostavaa.

Aiheiltaan kirja on rankka. Sotavuosien kamaluus ja hurjat ihmiskohtalot tulivat hyvin esille, mutta toivon pilkahduksiakin onneksi näkyi, kunnes se toivo taas vedettiin jalkojen alta. Kirja on yllättävä, koskettava ja ajatuksia herättävä. Kirjan tapahtumat ja ihmiskohtalot nostavat tunteita, ja sodanaikaiset tapahtumat ovat käsittämättömiä, hirveitä. Vaikka en osannut samaistua keneenkään kirjan henkilöistä, koin heidät todella kiinnostaviksi hahmoiksi.

Pelon kirjassa on paljon kaikkea. Monta henkilöä (joilla on monta kutsumanimeä), paljon pieniä yksityiskohtia ja tapahtumia. Tämän vuoksi kirjan lukeminen oli minulle välillä työlästä, mutta lukujen väliin sujautetut runomuotoiset tekstinpätkät piristivät ja toivat tekstiin mukavaa vaihtelua myös sisällöllisesti. Suurimman osan ajasta nautin kuitenkin äärettömän kauniista kielestä, sekä Marinan ja Aljan elämän seuraamisesta.

Jokapäiväinen elämämme on riipaiseva tarina yhden perheen kohtalosta. Sota-aika ja Stalinin teot tuhoavat tämän perheen, mutta samalla kirja on kuvaus rakkaudesta, kirjoittamisesta ja ihmisyydestä. Kirjan kautta saa hyvän kuvan runoilija Marina Tsvetajevasta, mutta minulle vielä kiinnostavampi oli hänen tyttärensä Ariadna Efron. Mielenkiintoinen, kaunis, riipaiseva romaani. Varmasti yksi vuoden hienoimpia ja mieleenpainuvimpia kotimaisia!

★★★★★-

Yhden toivon tie / Paula Havaste

Yhden toivon tie / Paula Havaste

Gummerus, 2012. 446 sivua.

Kannen kuvat: Istockphoto

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Ihastuin Paula Havasteen Kaksi rakkautta kirjaan, kun tartuin siihen muutama vuosi sitten ilman ennakko-odotuksia. Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa Kahdelle rakkaudelle. Kirjassa seurataan edellisen romaanin päähenkilön Annan sisarta, Oilia. Toki Anna perheineen on myös keskeisessä osassa tässäkin kirjassa.

Annan mies Voitto on yhä sodassa, käy kotona kun lomille pääsee. Kolmatta lastaan odottava Anna huolehtii talosta, perheen kahdesta kouluikäisestä tyttärestä, sekä pienestä Armas-vauvasta joka on puheiden mukaan Voiton poika. Anna viimeistelee myös maisterin työtään sielutieteessä yliopistolla ja käy kerran kuukaudessa linjurikyydillä Helsingissä. Suurimman osan ajasta Anna kuitenkin viettää kotitöiden parissa Lehtimäellä, päiviä piristävät Aila-ystävän tapaamiset ja kasvava eläinperhe. Annan sisko Oili työskentelee Kemissä saksalaisessa sotilassairaalassa. Hän viihtyy työssään, sairaalassa työskentelevät muut suomalaiset tytöt ovat Oilille kuin omaa perhettä, mutta viikkojen kohokohta on kuitenkin Horstin tapaaminen. Horst on komea saksalainen sotilas, ja hän on luvannut hankkia avioliittoluvan Oilille ja itselleen. Oili odottaa kuumesesti päivää, jolloin hän pääsee Horstin mukana Saksaan, uuteen kotimaahansa viettämään onnellista elämää Horstinsa kanssa. Lapin sodan alkaessa saksalaiset komennetaan Norjan kautta takaisin kotimaahansa. Oili haluaa mukaan, muuten hän menettää Horstin lopullisesti. Oilin rankka taistelu Horstin tavoittamiseksi alkaa, taistelu jonka jälkeen nuori nainen ei enää palaa ennalleen ja taistelu, jonka aikana Oili joutuu miettimään suunnitelmiansa ja elämäänsä uudemman kerran.

Yhden toivon tie on rankka selviytymistarina. Se on samalla hieno kuvaus ystävyydestä, sokeasta rakkaudesta, sota-ajan Suomesta ja sisaruudesta. Yhden toivon tie antaa hienon kuvan suomalaisen naisen sinnikkyydestä, se kuvailee sodan aikaista Suomea hyvine ja pahoinen seurauksineen. Yhden toivon tie kuvailee kauniisti myös erilaisia ihmissuhteita, kahden siskon välistä vahvaa sidettä, sodassa taistelevan miehen ja kotona taistelevan vaimon ajatuksia ja tunteita.

Havaste kirjoittaa sujuvasti ja tarina on mukaansatempaava. Minä pidin kovasti siitä, että tarina jatkui siitä mihin Kaksi rakkautta jäi. Minusta oli onnistunut ratkaisu seurata sekä Annan että Oilin tarinaa vuorotellen, tämä piti mielenkiintoa yllä koko tarinan ajan. Kirja on varmasti vaatinut paljon taustatyötä, niin tarkkoja yksityiskohtia jatkosodan Suomesta tässä on. Minä olen tavattoman huono historiassa, mutta minusta kirja antaa uskottavan, todentuntuisen kuvan tuosta ajasta.

Vaikka Yhden toivon tie on myös todella rankka kertomus, tästä kirjasta jäi lämmin fiilis. Etenkin Oilin kokemukset Lapissa on todella rankkaa luettavaa, mutta toisaalta taas koskettavat ja tunteita herättävät tapahtumat ja kokemukset on kirjoissa minusta parasta. Yhden toivon tie on kokonaisuutena hieno kirja, mutta jostain syystä (jota en osaa sen tarkemmin kuvailla) Kaksi rakkautta oli minulle vielä ihan pikkuhitusen parempi. Toivon kuitenkin, että Havaste jatkaisi kirjasarjaansa vielä ainakin yhdellä osalla. Yhden toivon tien lopussa jäi juuri sopivasti avoimia kysymyksiä...

⋆⋆⋆⋆⋆-

Myös Amma, Mari.A, Jonna ja Arja ovat tämän lukeneet.


Ps! Suuntaan viikonlopuksi Brysseliin kera hyvän ystävän. Palailen siis blogien pariin ensi viikolla, ainakin yhden belgialaisen kirjan kanssa :). Mukavaa viikonloppua kaikille!

Talvipäiväkirja / Paul Auster

Talvipäiväkirja / Paul Auster

Tammen keltainen kirjasto, 2012. 225 sivua.

Alkuteos: Winter Journal, 2012.

Suomentanut: Erkki Jukarainen

Kannen suunnittelu: Timo Mänttäri

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Paul Auster on viime vuosien aikana noussut yhdeksi suosikkikirjailijakseni. Tartuin siis innolla miehen uusimpaan romaaniin Talvipäiväkirja. Tajusin muutaman sivun luettuani, että kyseessä ei ole tavallinen Austermainen fiktiivinen romaani, vaan miehen oma muistelmateos. Onneksi tämä ei missään tapauksessa osoittautunut huonoksi asiaksi.

Talvipäiväkirjassa Auster kertoo elämästään lukijalle. Hän palaa lapsuusvuosiinsa, kertoo muistoja, pieniä pilkahduksia elämästään. Hän muistelee nuoruusvuosiaan, ensimmäistä rakkauttaan ja ensimmäistä avioliittoaan. Auster palaa kirjassa muistelemaan vanhempiensa kuolemia ja niistä nousseita ajatuksia. Hän kertoo myös lukijalle, miksi ei voi sietää banaaneja ja mistä hänen arpensa ovat aiheutuneet. Auster muistelee avioeroansa ja kuvailee nykyistä vaimoaan, kirjailija Siri Hustvedtia tavattoman rakastavasti ja kauniisti.

Auster paljastaa lukijalle paljon itsestään. Hän on rehellinen muistellessaan menneisyyttään, käy läpi niin surut ja murheet kuin ilon ja onnen aiheetkin. Auster kertoo paniikkikohtauksistaan, äitisuhteestaan ja rehellisesti myös seksuaalisuudesta. Hän muistelee kouluvuosia, opiskelukavereita ja tehtyjä virheitä.

Talvipäiväkirja on hieno, rehellinen katsaus Paul Austerin elämään. Minä luin kaikesta suurella mielenkiinnolla. Uppouduin kirjan kauniiseen, rikkaaseen kieleen ja Austerin taitavaan kerrontaan. Pitkästyin ainoastaan silloin, kun Auster luetteli kaikki kaksikymmentä asuntoa, jossa hän on elämänsä aikana asunut. Edes pitkät kappaleet ja "virallisten" lukujen puuttuminen ei haitannut lukemistani, vaikka yleensä pidänkin siitä, että kirjan lukemisen voi tauottaa sopivasti yhden luvun päättyessä.

Talvipäiväkirja antaa Austerista lempeän, sympaattisen kuvan. En voinut kuin ihailla tapaa, jolla Auster lämmöllä ja rakkaudella kuvailee suhdettaan vaimoonsa ja lapsiinsa. Kirja herätti minussa lukijana paljon tunteita. Välillä hihittelin ääneen Austerin osuvalle, pilke silmäkulmassa kirjoitetulle huumorille, välillä taas luin Austerin elämän tapahtumista kyynel silmäkulmassa, eläytyen Austerin menetyksiin ja kriiseihin täysin.

Paul Auster on kirjoittanut rehellisen ja realistisen tuntuisen kirjan elämästään. Ihailen henkilöitä, etenkin kirjailijoita, jotka antavat itsestään kirjoissaan näin paljon. Paljastavat elämästään ja itsestään pieniä, tarkkoja yksityiskohtia. Tämä tekee Talvipäiväkirjasta, hienoon kielenkäyttöön yhdistettynä, tavattoman kiinnostavan ja kauniin koskettavan kirjan. Austerin fanit - toki kaikki muutkin - lukekaa tämä!

⋆⋆⋆⋆⋆-

Myös Tuulia ihastui tähän kirjaan!

Naisen juoksukirja / Kirsi Valasti

Naisen juoksukirja / Kirsi Valasti

Otava, 2009. 202 sivua.

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

Mistä minulle? huuto.netistä ostettu

Urheiluteemalla jatketaan. Muistan Kirsi Valastin parin vuoden takaa juoksuradoilta, ja innostuin kovasti kun löysin hänen kirjoittamansa Naisen juoksukirjan huuto.netistä halvalla. Kirja antaa lisämotivaatiota juoksemiseen, vinkkejä treenien kokoamiseen ja paljon uutta tietoa niin treenaamiseen, ravintoon kuin kilpailuihin valmistautumiseenkin liittyen.

Naisen juoksukirja käy aluksi läpi juoksemiseen tarvittavat varusteet. Jalkineiden lisäksi naiselle tärkeät on tukevat urheilurintaliivit kun taas sykemittari tuo juoksemiseen lisää mielenkiintoa. Varusteiden läpikäymisen jälkeen vuorossa on kestävyysharjoittelun perusteet ja juoksuharjoittelun eri osa-alueet. Juoksuasento käydään läpi ja mukaan mahtuu myös sekä jalkojen venyttelyohjelma, että keskivartaloa vahvistava pilatesohjelma.

Naisen juoksukirja pureutuu erityisesti (ja nimensä mukaisesti) naiseen juoksijana. Kirjassa Valasti käy läpi naisen laadukasta ravintoa huomioiden naisen erityistarpeet eri ravintoaineiden saannissa. Kirjassa käydään myös läpi kuinka raskaana ollessa voi treenata juoksemista, tai millä tavalla hormonit voivat vaikuttaa juoksuharjoitteluun. Oman osansa kirjassa saa myös vammojen välttäminen, mielikuva- ja rentoutusharjoittelu sekä kirjan lopussa olevat esimerkkiharjoitusohjelmat eri tasoisille juoksijanaisille. Viimeistely maratonille ja puolimaratonille on myös mielenkiintoinen ja kannustava osa kirjaa.

Naisen juoksukirja on monipuolinen ja todella kannustava kirja. Juoksuharrastukseen saa kirjan kautta paljon uusia vinkkejä. Minä juoksin viimeksi eilen kirjan esimerkkiä seuraten intervalliharjoituksen, joka tuntui todella tehokkaalta ja hyvältä. Myös pilatesohjelman ja venyttelyharjoitukset olen jo testannut ja hyväksi havainnut. Valasti osaa kertoa monimutkaisemmistakin sykerajoista ja ravintoaineista niin, että taviskin (eli minä) ymmärtää. Kirja on käytännönläheinen, tästä on todella helppo napata vinkkejä omaan elämään niin juoksuharjoitteluun kuin ravintoonkin liittyen. Suosittelen siis ehdottomasti naisen juoksukirjaa kaikille juoksusta innostuneille (naisille)! Kirjan lukemisen jälkeen alkaa varmasti entistä enemmän mieli juoksulenkeille ;).


★★★★★-


Myös Unni ja Norkku ovat lukeneet tämän.

Kaunis sydän / Cecilia Samartin

Kaunis sydän / Cecilia Samartin

Bazar, 2012. 364 sivua.

Alkuteos: Vigil, 2009

Suomentaja: Tiina Sjelvgren

Kannen suunnittelu: Lene Stangebye Geving

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Cecilia Samartin on yksinkertaisesti minun kirjailijani. Olen ihastunut kirjailijan aiempiin suomennoksiin Señor Peregrino sekä Nora & Alicia kovasti, enkä joutunut pettymään uuden suomennoksenkaan kanssa. Kaunis sydän on rankoista aiheistaan huolimatta viehättävä, ihana tarina.

Ana valvoo rakastamansa miehen kuolinvuoteen äärellä. Mies on kuolemassa syöpään ja Anan tuska on suuri. Kun mies nukkuu raskasta unta Ana muistelee menneisyyttään ja niitä seikkoja, jotka toivat hänet tämän miehen luokse, tähän taloon. Anan tarina alkaa sodan runtelemasta El Salvadorista. Pienenä tyttönä Ana on perheestään ainoa, joka selviää sodasta elossa. Kotikylän papin avulla Ana pääsee lastenkotiin asumaan, jossa hän tapaa Sisar Josephan. Sisar Josephan ja Anan tie vie Josephan kotimaahan Amerikkaan, Kalifornian liepeille sijaisevaan luostariin. Ana päättää jäädä luostariin ja ryhtyä nunnaksi, mutta lopulta hän päätyy rikkaan kalifornialaisperheen lastenhoitajaksi. Trellisin perhe näyttää ulkopuolelta ihanneperheeltä, menestyvä liikemiesisä Adam, kaunis raskaana oleva vaimo Lillian sekä suloinen, joskin villi esikoinen, Teddy. Perheen sisällä kuitenkin kuohuu. Ana huomaa pian että perhe ei ole onnellinen, kaikilla on omat murheensa ja haaveensa jotka eivät ole toteutuneet. Anan tehtäväksi tulee huolehtia Teddystä, sekä myöhemmin syntyneestä Jessie-tytöstä. Ana tulee loistavasti toimeen lasten kanssa ja pian hän huomaa kuuluvansa perheeseen muunakin kuin lastenhoitajana. Anan tarina aukeaa lukijalle pikkuhiljaa, palaten välillä nykyhetkeen ja sairaaseen mieheen.

Rankoista aiheista huolimatta Kaunis sydän on kaunis kertomus. Ana on henkilönä vahva, hyväntahtoinen ja rakastettava rankasta lapsuudestaan huolimatta ja Samartin osoittaa jälleen kerran, kuinka taitava hän on henkilökuvauksessa. Vaikka kirjan aiheet ovat rankkoja, kertomus on silti toiveikas. Hyvyydellä ja rakkaudella, kauniilla sydämellä, selvitään kauheista asioista.

Lukija saa heti kirjan alussa ikään kuin tietää kirjan lopun. Kirjan edetessä rinnakkain kulkee nykyhetki ja Anan muistelut menneisyydestään. Minä pidin tästä kertomistavasta todella paljon, ja se sai minut tempautumaan tarinaan mukaan alusta saakka. Tarina pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti, ja kaunis loppu jätti kirjan jälkeen miellyttävän, lämpimän tunteen. Vaikka kirjan juoni on paikoin ennalta-arvattava, kliseinenkin, ja minun mittakaavallani välillä melko romanttinen pidin tästä silti hurjan paljon.

En osaa laittaa Samartinin teoksia paremmuusjärjestykseen, tiedän vain sen, että hän on yksi suosikkikirjailijoitani. Tarinat ovat niin lämminhenkisiä, kauheuksista huolimatta kauniita, että lukemisesta jää upea fiilis.


★★★★★-

Ainakin seuraavissa blogeissa on luettu Kaunis sydän: Lukutuulia, Leena Lumi, Mari A:n kirjablogi, Jossun lukupäiväkirja, Kirjojen keskellä.


Maailmanvalloitushaaste: El Salvador
 

Där vi en gång gått / Kjell Westö

Där vi en gång gått / Kjell Westö

Söderströms, 2006. 509 sivua.

Mistä minulle? Kirjastosta lainaamalla

Vuoden 2006 Finlandia-voittaja, Kjell Westön Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran) kertoo oikeastaan ihan tavallisen tarinan, tavallisista ihmisistä 1920-30 luvun Helsingissä. Se, että tarina on tavallinen, tekee tästä kirjasta juuri niin upean kuin se on.

Kirja alkaa vuodesta 1908 ja kertoo helsinkiläisten tarinaa vuoteen 1938 saakka. Kirjan alussa Eccu, Henning, Ivar, Cedi, Mandu ja Lucie ovat nuoria. Allu on vasta pieni poika jonka vanhemmat eroavat ja poika muuttaa äitinsä ja tämän uuden miehen kanssa pienenpieneen asuntoon. Pian Allu saa kaksi pikkusiskoa. Kun Allu viettää köyhää lapsuuttaan elelee Eccu, Ivar, Henning, Cedi ja muu porukka vilkasta nuoruuttaan. Heillä on elämä edessään ja toiset onnistuvat kokoamaan elämänsä paremmin kuin toiset. Nuoret pojat joutuvat pian sotaan, toinen palaa sieltä enemmän traumatisoituna kuin toinen. Varsinkin työläisperheillä on rankkaa kun rahat ovat vähissä, mutta aina rahakkaat vanhemmat eivät myöskään ole tie onneen.

Kirjassa on todella paljon henkilöitä ja varsinkin alussa menin helposti sekaisin. Kuka oli kenenkin sisko tai veli, kuka minkä ikäinen. Etenkin alussa koin kirjan hieman vaikeaksi ja raskaslukuiseksi, mutta kun ehdin lukea kirjaa pidemmissä pätkissä pääsin hyvin taas kärryille. Kirjan suuressa henkilömäärässä on myös hyvät puolensa. Westö kertoo samassa kirjassa monen elämäntarinan, kuvailee monen ihmiskohtalon. Tämä tekee kirjasta monipuolisen ja tapahtumarikkaan, ja on mielenkiintoista seurata saman aikakauden tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta.

Halusin lukea kirjan sen alkuperäiskielellä, ruotsiksi, koska minusta käännöksessä usein menetetään jotain. Olen iloinen että luin tämän ruotsiksi, mutta selaillessani suomenkielistä versiota kieli vaikutti kyllä yhtä upealta siinäkin. Löysin lukeamastani kirjasta niin kauniita lauseita, että minun oli pysähdyttävä lukemaan sama kohta uudestaan, miettimään ja vain ihailemaaan. En nyt lainaa tähän mitään kohtaa koska se olisi siinä tapauksessa ruotsiksi, mutta Nenä kirjassa-blogin Norkku on lainannut kirjasta pätkän täällä näin, jonka kohdalla minäkin pysähdyin, huokailin ja vain ihailin. Aivan täydellistä tekstiä!

Westön kerronta on kaiken lisäksi vaivatonta. Hän vain ikään kuin ohimennen kertoo elämästä Helsingissä ja suuren henkilömäärän elämäntarinan. Tätä kirjaa oli ilo lukea ja tämän kautta Westö kyllä nousee yhdeksi suosikkikirjailijakseni. Huomenna FST5-kanavalla alkaa kuusiosainen Missä kuljimme kerran-tv-sarja eli klo. 21.00 minä ainakin olen nauliintuneena tv:n ääressä!

★★★★★-

Paluu / Turkka Hautala

Paluu / Turkka Hautala

Gummerus, 2011. 315 sivua.

Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

Mistä minulle? omasta kirjahyllystä, alkuperä ei muistu mieleen?

Ihastuin kovasti Turkka Hautalan esikoisromaaniin Salo jonka luin aiemmin tänä vuonna joten en yllättynyt kun tykästyin kovasti myös tähän Hautalan toiseen romaaniin.

Hautalan toisen romaanin, Paluun, päähenkilönä on Väinö Linna joka opiskelee valokuvausta Helsingissä. Kesäloman koittaessa Väinö päättää lähteä tapaamaan isäänsä lapsuuden kotikaupunkiinsa. Isän ja Väinön välinen kirjeenvaihto harveni jossain vaiheessa ja viime aikoina kirjeitä ei ole tullut enää lainkaan. Väinön isä, Linnan Hessu, kavereiden kesken Hänkki, on naistenmies, alkoholista nauttiva ex-kustannuspomo. Päivänä, jolloin Väinö muutti Helsinkiin opiskelemaan oli isä niin kehnossa kunnossa edellisen yön juomaputken jäljiltä, että hän ei pystynyt hyvästelemään poikaansa.

Kun Väinö palaa kotikaupunkiinsa hän haluaa tietysti tavata isänsä mutta myös selvittää paljon ajatuksia ja muistoja lapsuudesta. Väinö tapaa tuttuja menneisyydestä ja lopulta myös isänsä. Paljon muistoja palaa mieleen ja Väinö kaipaa selityksiä epäselville muistoilleen. Miksi isän ja Väinön sisaren Eevan suhde yhtäkkiä muuttui niin oudoksi, miksi he lopettivat keskenään puhumisen? Miten ja miksi äiti oikeasti kuoli aivan liian aikaisin? Miksi isä, joka joskus oli kännissä hauska ja leikki Väinön kanssa aarteenmetsästystä yhtäkkiä muuttui kännissä pahaksi, ilkeäksi, vihaiseksi?

Turkka Hautala on kirjailijana taitava niin monella alueella, etten tiedä mistä aloittaisin kehumisen. Ensinnäkin henkilöhahmot ovat niin huolella kuvailtu, että he tulevat lukijaa todella lähelle. Kaikki henkilöt ovat todentuntuisia, ihmisiä oikeasta elämästä. Kirjassa ei mässäillä erityisillä tapahtumilla, vaan tapahtumat etenevät Väinön lapsuusmuistojen kautta, välillä piipahdetaan myös isän päiväkirjamerkinnöissä. Pidin kirjassa myös sen "suomalaisuudesta", siitä, kuinka Paluussa kuvaillaan tavallista suomalaista yhteiskuntaa penkeillä makaavine spurguineen ja sylkevine teineineen.

Vaikka Paluu kertoo rankoista ja surullisista aiheista -alkoholismista, kuolemasta, perheen rikkoutumisesta, salailusta ja rankasta kasvamisesta nuoresta ujosta pojasta itsenäiseksi mieheksi - on kirja minusta silti jollain tavalla kaunis ja toivoa antava. Hautalan kieli on kaunista ja sujuvaa ja kirjan tapahtumia, isän ja pojan suhdetta, kuvaillaan todentuntuisesti. Minua tämä kirja kosketti ja en voi kuin innolla odottaa Hautalan seuraavaa romaania ja toivoa, että mahdollisimman moni muukin lukisi tämän kirjan.


★★★★★-

Paluu on luettu myös seuraavissa blogeissa: P.S. Rakastan kirjoja, Kirsin kirjanurkka, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Lumiomena ja Juuri tällaista.

Ps! Kirjan kansi on minusta todella kaunis ja kirjaan sopiva:)

Haudankaivajan tytär

Haudankaivajan tytär ( The Gravedigger´s Daughter, 2007) / Joyce Carol Oates. Otavan kirjasto, 2009. 678 sivua.

Olen lukenut niin positiivisia kokemuksia Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tyttärestä eri blogeista (esim. täältä, täältä ja täältä) että päätin nyt viimein tarttua siihen, pienen pakon edessä. Kävi nimittäin niin, että lainasin kirjan jo kesällä kirjastostamme kun se oli palautettuja -hyllyssä, mutta en saanut sitä luetuksi kun vasta nyt kun olen uusinut lainani jo viisi kertaa, joka on maksimi... Eli kirja on pakko palauttaa huomenna kirjastoon ja sopivasti sainkin sen luetuksi eilen illalla. Minä en kyllä missään vaiheessa tuntenut, että luen tätä "pakolla", jos aikarajaa ei olisi ollut olisin ehkä nauttinut kirjasta hieman hitaammin. Mutta hyvä se oli näinkin...

Haudankaivajan tytär kertoo Rebecca Schwartin elämäntarinan. Kirjan alussa Rebecca on Niles Tignorin nuori vaimo ja myös nuori äiti, pieni Niley poika odottaa naapurissa hoidossa kun Rebecca kävelee työpaikaltaan tehtaasta kohti kotia. Rebeccaa seuraa panamahattuinen mies, joka naisen saavuttaessaan kysyy onko tämä Hazel Jones. Rebecca ei ole Hazel, ainakaan vielä. Kirjassa tulee takaumia, seuraavaksi lukija saa tietää Rebeccan lapsuudesta, kuinka hän syntyi laivalla juuri sillä hetkellä kun hänen saksalainen perheensä saapui Amerikkaan. Kuinka Rebecca selvisi elämästään väkivaltaisen haudankaivajan, Jacob Schwartin, tyttärenä ja kuinka hänestä kasvoi nuori nainen joka päätyi naimisiin itseään huomattavasti vanhemman, liikemies Niles Tignorin kanssa. Rebeccan elämään mahtui suuria tragedioita mutta hän pääsi naimisiin ja oli hetken onnellinenkin. Kunnes...

Rebeccan ja Nilesin avioliitto on rankka. On paljon mustasukkaisuutta, väkivaltaa ja salaisuuksia. Rebeccan silmät on vuorotellen mustana, hänen vartalonsa on kipeä Nilesin kovakouraisen käytöksen jäljiltä. Lohtua ja jaksamista Rebeccan elämään tuo vain pieni Niley-poika jolle äiti, mami, on maailman tärkein. Rebecca ja Niley asuvat väkivaltaisen Tignorin luona kunnes Rebecca saa tarpeekseen. Hän ottaa pojan ja miehensä auton ja karkaa.

Kohta Rebecca ja Niley ovatkin jo Hazel Jones ja tämän pianoa hienosti soittava poikansa Zacharias Jones. Zachille hankitaan uusi syntymätodistus koska edellinen "tuhoutui tulipalossa". Hazel ja Zach löytävät uuden kodin, uusi ihmisiä elämäänsä ja pikkuhiljaa kaikki asettuu uomiinsa. Sisimmissään sekä Hazelia että Zachia kalvaa pelko, aina kun kadulla kävele mies joka edes muistuttaa Tignoria, he säikähtävät. Jos hän löytää heidät, he ovat mennyttä.

Haudankaivajan tytär on rankka ja koskettava nuoren naisen selviytymistarina. Rebecca/Hazelin elämässä on tapahtunut paljon kauheita asioita mutta tavallaan hän selviää. Hän selviää itsensä ja rakkaan poikansa vuoksi, hän osoittaa naisen vahvuuden ja lähtee väkivaltaisten miesten luota. Vaikka lapsuuden tragedia pyörii mielessä, hän jättää senkin taakseen. Nainen on vahva ja rohkea, hänen matkaansa on ilo seurata vaikka Rebeccaan kohdistuvat nyrkiniskut satuttavat lukijaakin.

Joyce Carol Oatesin kirjoitustapa ja kerronta on aivan upeaa. Olen nyt lukenut kaksi hänen kirjaansa (tämän ja Kosto: rakkaustarina) ja voin kyllä nostaa hänet jo suosikkikirjailijoideni listalle. Haudankaivajan tytär kosketti minua, Rebecca/Hazel jäi joka lukukerran jälkeen mieleen pyörimään ja se on minulle hyvän kirjan merkki!

Tähtiä *****-

Tuo miinus tulee ihan vaan siitä, että kirja olisi minusta voinut olla ihan vähän lyhyempi. Kirjan keskivaiheen jälkeen tuli muutama kohta jossa ajattelin, että tarina saisi mennä jo eteenpäin. Mutta kyseessä on vain pienenpieni miinus;)

Miehet jotka vihaavat naisia ( Män som hatar kvinnor)

Män som hatar kvinnor / Stieg Larsson. Månpocket, 2009. 597 sivua.

Minä, dekkari-inhoaja, päätin tarttua jo edesmenneen Stieg Larssonin Millenium-trilogiaan ja olenpa iloinen, että päätin. Trilogian ensimmäinen osa Miehet jotka vihaavat naisia piti minua otteessaan niin, että en malttanut yöllä nukkua vaan luin kirjaa läpi yön, joululomani viimeisinä päivinä. Luin kirjan alkuperäiskielellä, eli ruotsiksi, joten jos arviossani esiintyy kummallisuuksia syytetään sitä;) Samalla muuten "Lue kirja ja katso elokuva"-haasteen ensimmäinen kirja/leffa -pari, katsoin elokuvan parin kaverin kanssa eilen illalla.

Mikael "Kalle" Blomkvist saa vankilatuomion kunnianloukkauksesta. Blomkvist on Millenium-lehden vastaava toimittaja ja hän on kirjoittanut paljastusjutun Hans-Erik Wennerströmistä, mutta oikeus päättää että jutulla on liian vähän todisteita ja Blomkvist tuomitaan kolmeksi kuukaudeksi vankilaan. Ennen vankilaan joutumista Blomkvist saa kuitenkin oudon työtarjouksen jonka hän ottaa vastaan. Kahdeksankymppinen Henrik Vanger haluaa Mikaelin selvittävän 1960-luvulla kadonneen veljentyttärensä Harrietin mysteerin, murhattiinko nuori tyttö vai minne hän oikein hävisi? Henrik Vanger itse uskoo, että joku Vangerin suuresta perheestä murhasi tytön ja Vanger haluaa Mikael Blomkvistin selvittävän, kuka murhaaja on. Jos Blomkvist selvittää Harrietin murhaajan, lupaa Vanger hänelle uutta informaatiota Wennerstömistä joka aiheutti Blomkvistin vankilareissun.

Niinpä Mikael Blomkvist pakkaa tavaransa ja muuttaa vuodeksi asumaan pieneen Hedestadin jossa asuu suurin osa Vangerin perheestä. Jonkin ajan kuluttua Mikael saa seurakseen ja avukseen sosiaalisesti epäpätevän mutta todella lahjakkaan tietokonehakkeri Lisbeth Salanderin. Salander on parikymppinen nuori nainen, anorektisen laiha, lävistetty ja mustiinpukeutuva. Hän on holhouksen alaisena koska ei oikeuden mielestä pysty huolehtimaan itsestään. Vaikeuksista huolimatta Salander on todella lahjakas omassa työssään ja varsin älykäs monessakin asiassa. Ihmisten kanssa Salander ei oikein osaa tulla toimeen mutta kuin ihmeen kaupalla hänen ja Mikael Blomkvistin yhteistyö toimii hyvin. Yhdessä Blomkvist ja Salander asuvat Hedestadissa ja pikkuhiljaa aukovat Vangerin perheen solmuja. Perheen taustoilta selviääkin paljon salaisuuksia; rasismia, insestiä ja veritekoja. Harrietin katoaminen selviää lopulta kuten myös moni muu asia Vangerin perheessä. Salanderin avulla Mikael Blomkvist löytää myös uusia todisteita Wennerstömiä vastaan...

Miehet jotka vihaavat naisia on ylivoimaisesti paras dekkari/jännäri jonka olen lukenut, enkä malta odottaa että pääsen trilogian toisen kirjan pariin. Mikael Blomkvist ja Lisbeth Salander ovat todella mielenkiintoisia henkilöitä, varsinkin Salander. Olisikin kiva tehdä pidempikin analyysi Salanderista mutta tästä taitaa tulla tarpeeksi pitkä teksti jo muutenkin. Tyydynkin siis sanomaan, että Stieg Larssonin luomat henkilöhahmot olivat minusta todella kiinnostavia ja kirja juoni mukaansatempaava. Kirjan alku oli ehkä hieman tylsä, kesti hetken ennen kuin pääsin kärryille ja tempauduin mukaan mutta noin sivusta sata eteenpäin en olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni edes nukkuakseni.

Kirjalle pisteitä *****-

Män som hatar kvinnor / Niels Arden Oplev, 2009.

Lopuksi muutama sananen elokuvasta. Män som hatar kvinnor (Miehet jotka vihaavat naisia) on Niels Arden Oplevin ohjaama elokuva ja se ilmestyi vuonna 2009. Elokuvassa Mikael Blomkvistina nähdään Michael Nyqvist ja Lisbeth Salanderina Noomi Rapace. Kirjan ja elokuvan tarinat eroavat hieman toisistaan, suuri osa kirjan yksityiskohdista on tietenkin jätetty pois ajanpuutteen vuoksi mutta muutama suurempikin ero osui silmääni. Ihmettelin esimerkiksi Anita Vangerin erilaista roolia kirjassa ja elokuvassa. Myös Martin Vangerin kohtalo oli hieman erilainen mutta tämä kuulemma selittyy elokuvan jatko-osissa. Lisbeth Salanderin mukaantulo Blomkvistin työpariksi kävi myös eri tavalla elokuvassa kuin kirjassa. Tällaisia yksityiskohtia löytyi aika paljon, kun niitä oikein seurasi ja etsi. Oli aika kivaa vaihtelua muuten katsoa elokuvaa kerran näin "kriittisellä silmällä", oikein etsien eroavaisuuksia kirjasta.

Kaiken kaikkiaan pidin kyllä elokuvastakin, se oli hieman vähemmän jännä kuin kirja (tietenkin kun tiesin tapahtumat...) mutta oikein viihdyttävää katsottavaa. Lisbeth Salander oli juuri sellainen kuin odotinkin, Mikael Blomkvist taas hieman erilainen kuin se kuva joka hänestä oli päässäni. Elokuvasta on muuten tekeillä myös amerikkalainen versio (The Girl with the Dragon Tattoo) jonka pääosassa nähdään Daniel Craig.

Elokuvalle tähtiä ****!


***************maailmanvalloitusmaa: Ruotsi*******************

*****Lue kirja ja katso elokuva -haasteen 1. kirja/leffa -pari******

Älä kysy yöltä

Älä kysy yöltä / Amos Oz. Suom. engl. "Don´t Call it Night", 2010. Keltainen kirjasto, 282 sivua.

 Amos Ozin tänä vuonna suomennettu romaani Älä kysy yöltä on vahva, koskettava romaani. Noa on kolme-neljäkymppinen opettajatar joka asuu israelilaisessa pikkukaupungissa, Tel Kedarissa, avomiehensä, parikymmentä vuotta itseään vanhemman arkkitehdin Theon kanssa. Tel Kedar on rakennettu keskelle ei mitään, hiekkaan, aavikolle, skorpionien keskelle.
Nuori poika, joka kävi Noan opettamaa luokkaa, kuolee tarkoituksella tai vahingossa huumeisiin. Pian pojan isä kertoo Noalle poikansa ihailleen Noaa, hän oli pojan suosikkiopettaja ja tuli ikionnelliseksi Noan antaessa pojalle kynän lainaksi. Noa ei muista kynää. Kuolleen pojan, Immanuel Orvieton isä pyytää Noaa mukaan hankkeeseen, jonka tavoitteena on avata huumeklinikka nuorille Tel Kedariin. Noa suostuu mukaan ja kokoaa työryhmän joka alkaa etsiä klinikalle tiloja sekä rahoitusta. Noan avomies Theo, maanläheinen, realistinen mies tyrmää klinikkaidean heti. Ei Tel Kedarin kaltaisessa pikkukaupungissa ole resursseja suurelle hankkeelle. Lopulta Theo kuitenkin siirtää rahaa hankkeen tilille, omasta tahdostaan, ehkäpä Noan vuoksi. Theon ja Noan suhde vaikuttaa välillä olevan jo ehtoopuolella mutta toisinaan heidän suhteensa vaikuttaa todella sitkeältä ja lujalta. Intohimoa, kiihkoa ja kipinää riittää, vaikka välillä on vaikeaa, jopa välinpitämätöntä puolin ja toisin.

Huumeklinikkahanke ei ainakaan kirjan sivuilla toteudu, lopulta vaikuttaa siltä, että Abraham Orvietolla ei ollutkaan järin suurta tahtoa viedä loppuun klinikkahanketta poikansa kaltaisia auttaakseen vaan hän voisi mielestään yhtä hyvin lahjoittaa rahat vaikka koulun tietokoneluokkaa varten. Hankkeen suunnittelu ja sen tuomat ristiriidat vaikuttavat lopulta tuoneen mukanaan jotain hyvää - ainakin Theon ja Noan suhteelle. Loppu on kivan avon, kirjassa on muutama muukin kohta joka jättää lukijalle jännästi omaa tulkinnan varaa.

Amos Oz on minulle ennestään täysin tuntematon kirjailija, mutta täytyy sanoa, että tämän kirjan myötä ihastuin varsinkin hänen kirjoitustapaansa. Kieli on tajuttoman kauniisti soljuvaa, sujuvaa, runollista ja kaunista! Kirjan kesivaiheilta mieleeni jäi yksi uuden luvun alku joka kuvaili Tel Kedarin maisemia, hiekkaa ja skorpioneja.Eri tilanteiden ja tunnelmien kuvailu on Amos Ozin tekstin ehdoton vahvuus.

"Kesän hehku yltyy. Päivänvalo painostaa, se on sumeaa ja väsyttävää, ja vaikka ikkunat on suljettu tiiviisti, tomunhieno hiekka onnistuu tunkeutumaan sänkyyn lakanoitteni väliin. Kadunpinnan asvaltti sulaa auringon paahteessa, illalla seinät vapauttavat varastoimansa ylimääräisen lämmön. Vuorten takaa puhaltava etelätuuli tuo ajoittain mukanaan kaupungin kaatopaikalta hapahkon palavien jätteiden käryn, kuin hönkäyksen pahanhajuista hengitystä. Joskus näen parvekkeeltani beduiinipaimenen loikoilemassa lähimmällä kukkulanrinteellä, mustan ihmishahmon mustien lampaiden keskellä, ja hänen huilunsa vaimea ääni, joka tavoittaa korvani lyhyinä katkelmina, luo tyynen irrallisen tunnelman. Mistän hän uneksii maatessaan liikkumattomana tunnista toiseen jonkin kallionulkoneman varjossa? Jonain päivänä minä menen sinne ja kysyn. Seuraan hänen jälkiään vuorten luolille, sinne missä ihmisten puheiden mukaan kulkee salakuljettajien yöllinen reitti Siinailta Jordaniin. "

Tekstinpätkästä huomaa myös, että kirja on kirjoitettu minä-muodossa. Mielenkiintoa lisää se, että luvut on vuorotellen Theon ja Noan kertomaa. minä on välillä Theo, välillä Noa. Vaikka alussa tuo tuntui sekavalta, totuin nopeasti ja tykästyin siihen. Oli mielenkiintoista saada molempien näkökulma samaoihin asioihin, heidän suhteeseensa ja huumeklinikan suunnitelmiin. Hieno kirja, minulle uudesta kulttuurista. Tykästyin kovin ja uskon, ettei tämä jää viimeiseksi Ozin kirjaksi jonka luen.

Plussaa näin lopuksi vielä kirjan lopusta löytyneestä henkilöluettelosta. Henkilöitä oli aika paljon ja nimet vaikeita joten luettelo helpotti kirjan seuraamista paljon. Myös romaanin suomennos vaikuttaa todella hyvältä, koska kieli on niin kaunista. Kirja on suomennettu käännöksen kautta, englanninkielisestä versiosta.

Pisteitä *****-


*************maailmanvalloitusmaa: Israel********************