Merenneidon tuoli / Sue Monk Kidd

Merenneidon tuoli / Sue Monk Kidd

Bazar, 2007. 366 sivua

Alkuteos: The Mermaid´s chair, 2005

Suomentanut: Leena Mead

Kannen suunnittelu: Lene Stangebye Geving

Mistä minulle? oma ostos

Sue Monk Kiddin Mehiläisten salaisuudet on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjojani. Kirjailijan romaani Merenneidon tuoli on majaillut hyllyssäni jo monta vuotta, ja nyt vihdoin alkuvuodesta tartuin siihen toiveissani saada samanlainen mullistava lukukokemus kuin mehiläistenkin kanssa.

Jessie Sullivan on 42 vuotias nainen, jonka elämässä on päällisin puolin kaikki hyvin. Hänen miehensä on arvostettu lääkäri, hänellä on kaunis koti ja mahtava tytär. Mutta kun Jessien aikuistuva tytär muuttaa pois kotoa, Jessienkin elämässä tapahtuu suuri muutos. Jonkinlainen levottomuus valtaa naisen, ja hän kaipaa irtiottoa arjesta. Kun Jessien äiti yllättäen käyttäytyy selittämättömällä tavalla, Jessie kutsutaan takaisin lapsuudenmaisemiinsa Egretin pienelle saarelle Etelä-Carolinaan. Reissulla herää taas eloon Jessien muistot lapsuudesta, isän kuolemaan liittyvät asiat ja lapsuudenkodin naapurissa sijiatsevan munkkiluostarin historia. Jessie tutustuu saarella benediktiinimunkki veli Tuomakseen, johon nainen alkaa tuntea syvää vetoa. Jessie kamppailee halujensa ja omatuntonsa kanssa, ja alkaa vähitellen ymmärtää itseään paremmin.

Merenneidon tuoli ei ole missään tapauksessa yhtä hyvä kuin Mehiläisten salaisuudet, mutta ihan kelpo lukuromaani kuitenkin. Tarina vie mennessään ja pienestä epäuskottavuudesta ja liiasta "viihteellisyydestä" ja muutamasta kohtauksesta (joka tuo nolostuksen punan poskille) huolimatta tarina on otteessaan pitävä. Henkilökuvaus oli minusta myös ihan onnistunut, vaikka päähenkilön käytös ja hänen tekemät valintansa välillä pistivätkin ärsyttämään. Jessien lapsuudentapahtumat ja isän kuolemaan liittyvät asiat sitoivat ikään kuin koko tarinan yhteen, ja erityisesti luostarista löytyvä merenneidon tuoli, jonka historia selviää Jessielle pikkuhiljaa.

Erityistä plussaa antaisin kirjalle miljöökuvauksesta. Pieni Etelä-Carolinassa sijaitseva saari oli ympäristönä hurmaava, ja munkkiluostarin elämä lisäsi tarinan kiehtovuutta ehdottomasti. Minulla on jonkinlainen erityiskiinnostus luostareihin, ja pidän tosi paljon kirjoista, joissa luostari on suuressa osassa (esim. Trappin perhe). Kirjan kieli on sujuvaa ja tarina nopealukuinen. Tekstissä oli paikoin ihan kiinnostavia ja osuvia pohdintoja elämästä ja valinnoista, minkälaista on olla äiti, vaimo, tytär, tai rakastaja.

Merenneidon tuoli oli monella tavalla siis oikein hyvä kirja, mutta jonkinlainen keveys ja pinnallisuus jäi silti päällimmäiseksi tunteeksi ja on myös syy siihen, ettei tämä nouse paremmaksi kuin "ihan hyväksi" lukukokemukseksi. Olisi kiva lukea uudelleen Mehiläisten salaisuudet, jonka olen tosiaan lukenut kaksi kertaa lukiovuosieni aikana ja jota olen ensimmäisestä lukukerrasta saakka rakastanut syvästi. Onkohan se oikeasti niin hyvä, vai pilaisiko uusi lukukerta nuoruusvuosien kokemuksen?! Kyseiseen kirjaan perustuva elokuvakin on minusta onnistunut ja hieno, joka on minun mittapuullani harvinaista kirjaan perustuvalta elokuvalta... Jos haluatte tutustua Sue Monk Kiddin kirjallisuuteen, lukekaa ihmeessä Mehiläisten salaisuudet. Kevyemmäksi välipalaksi sopii sitten tämä Merenneidon tuoli...

★★★

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa / John Boyne

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa / John Boyne

Bazar, 2011. 223 sivua.

Alkuteos: Noah Barleywater Runs Away, 2010

Kuvitus: Oliver Jeffers

Suomentanut: Laura Beck

Kannen suunnittelu: Nic Oxby

Mistä minulle? ostos kirjalöytöoutletista

John Boyne on yksi lempikirjalijoitani, joten olen pari vuotta sitten rohmunnut hyllyyni myös hänen kirjansa Nooa Notkoniitty karkaa kotoa. Tämä on ehkä enemmänkin lapsille suunnattu kirja, vaikka aikunenkin saa siitä paljon irti. Parasta olisi ehkä, jos aikuinen ja lapsi lukisivat tätä yhdessä!

Nooa on kahdeksanvuotias, kun hän päättää, että haluaa nähdä maailmaa ja karkaa kotoa. Pikkuhiljaa selviää kuitenkin, että Nooan karkaamiseen on toinenkin syy. Kotona tapahtuu rankkoja asioita, joita hän ei halua ajatella ja kohdata. Nooa huomaa kuitenkin, että seikkaileminen on hauskaa. Hän tallustaa läpi metsien ja erilaisten pikkukylien, hän tapaa matkallaan mielenkiintoisia hahmoja; liikkuvia puita, puhuvia eläimiä ja lopulta lelukaupassa leluja veistävän miehen, jonka lelut ovat maailman hienoimpia. Mies on elänyt aikamoisen elämän, ja hänellä on monta tarinaa kerrottavana Nooalle. Mies ja Nooa kertovat toisilleen elämästään, mies menneestä ja Nooa kotioloistaan. Pian kumpikin huomaavat, kuinka puhuminen auttaa ymmärtämään omaa elämäänsä hieman paremmin.

Kirjan alku oli minulle jostain syystä tahmea, mutta kun Nooan karkaamisen syvempi syy ja tarkoitus pikkuhiljaa selvisi, alkoi lukeminenkin muuttua sujuvammaksi ja tarina imaisi mukaansa. Jos tämä olisi ollut kepeä ja tavallinen satu, olisi tämä jäänyt tylsäksi. Mutta nyt, Nooan kotiolojen vuoksi, tässä oli mukana syvällisempi ja rankempi osa, joka teki tästä opettavaisen, ajatuksia herättävän ja tunteisiin vetoavan tarinan.

Pidän Boynen tavasta kirjoittaa helppoa ja nopealukuista tekstiä, joka ei kuitenkaan ole töksähtelevää tai tylsää. Hänen kerrontansa on sujuvaa, ja kirja on helppolukuinen. Vaikka kirjassa on rankkoja ja surullisiakin asioita, niitä käsitellään hienovaraisesti juuri sillä tavalla, kuin uskoisin kahdeksanvuotiaan lapsen ne ymmärtävän tosielämässäkin.

Nooa Notkoniityn tarinassa on mukana hassujakin sattumuksia, satuihin sopivia elementtejä, kuten puhuvia eläimiä ja liikkuvia puita. Ne tuovat tarinaan sitä maagisuutta, jota sadut kaipaavatkin. Surullisten aiheiden seassa nämä satumaiset yksityisohdat luovat kiinnostavan ja erittäin liikuttavan kokonaisuuden. Nooa Notkoniityn tarina ja lelukauppiaan kertomat tarinat omasta menneisyydestään jäävät lukijalle mieleen, ja uskon, että tämä kirja antaa paljon kaikenikäisille.

★★★★

Tarkoin vartioitu talo / John Boyne

Tarkoin vartioitu talo / John Boyne

Bazar, 2011. 446 sivua.

Alkuteos: The House of Special Purpose, 2009.

Suomentanut: Laura Beck

Kannen suunnittelu: Helin Sepa

Mistä minulle? oma ostos

John Boyne kuuluu suosikkikirjailijoihini, joten odotin tietenkin paljon myös hänen romaaniltaan Tarkoin vartioitu talo, jonka luimme lukupiirissä nyt alkuvuonna. Jouduin kuitenkin hieman pettymään, vaikka romaanin tarina ja aihe kiinnostavia olivatkin. Kokonaisuus ei vain ihan täysin iskenyt. 

Georgi Daniilovits on 16-vuotias kun hän vuonna 1915 päätyy tsaari Nikolai II:n pojan henkivartijaksi Talvipalatsiin. Romanovit pitävät valtaa Venäjällä ja nuori maalaispoika Georgi viihtyy perheen palveluksessa. Pian Romanovien valta alkaa kuitenkin horjua, ja pian heidän elämänsä mullistuu – kuten koko Venäjä. 

Lontoossa vuonna 1980 Georgi viettää viimeisiä yhteisiä hetkiä vaimonsa Zojan kanssa ja sairaan vaimon viimeisenä toiveena on palata nuoruusmaisemiinsa Venäjälle. Georgi päättää toteuttaa vaimonsa toiveen ja heidän matkansa vie Suomen kautta Pietariin. Tutut maisemat nostattavat Georgissa paljon muistoja menneisyydestä – hyviä mutta myös kipeitä.

Romanovien tarina on todella kiehtova ja aiheena se on täydellinen minulle. Tapahtumapaikkana Venäjä ja toisaalta myös Lontoo on kiinnostavia ja täydellisiä. Myös henkilöt ovat kiinnostavia, ja pidin todella paljon siitä, että kirjassa ihan oikeasti oli kuvailtu Romanovien perheenjäseniä uskottavasti. Historia on aina jossain määrin kiinnostanut minua, mutta olen siinä aivan surkea, joten en osaa sanoa kuinka paljon todenmukaisuutta kirjan tapahtumissa oli. Se on minulle kuitenkin toissijainen asia, sillä pidin suurinta osaa kirjan tapahtumista hienosti kuvailtuina. En voi sanoa että tapahtumat olivat uskottavia, ja esimerkiksi ilmiö nimeltä Rasputin on minulle vielä aikamoinen mysteeri, mutta tapahtumat sopivat tarinaan kokonaisuutena. Muutama ärsyttävän kliseinen, ennalta-arvattava ja kömpelökin käänne toisaalta taas huononsi kokonaisuutta. 

Miinusta tulee myös kerronnasta. Olen aiemmissa lukemissani Boynen kirjoissa (Kuudes mies etenkin) pitänyt kerronnasta. Tarina on edennyt jouhevasti ja kieli ollut sujuvaa. Tässä tuntui kuitenkin tökkivän joku. En osaa aivan sanoa mikä se oli, mutta jonkinlainen kömpelyys ja tönkköys kielessä ja tarinan etenemisessä kyllä vaikeutti lukemistani. Toisaalta kirja oli nopealukuinen ja juoni vei mukanaan, toisaalta taas ennalta-arvattavuus ja se tönkköys teki tästä paikoin hieman tylsän. 

Pidin tästä kuitenkin enemmän kuin en pitänyt. Tässä oli niin paljon hyvää, mutta kokonaisuus valitettavasti kärsi yllä mainituista syistä. Lukupiirikirjana tämä oli minusta varsin onnistunut. Olimme pitkälti toki samoilla linjoilla tästä, mutta saimme ihan kivasti keskustelua aikaan kuitenkin, itse kirjasta mutta myös Romanovien elämään liittyvistä asioista (elokuvista esim...). Romanovien suku ja elämä kiinnostavat minua tämän kirjan jälkeen entistä enemmän, ja voisinkin ehkä tutustua Talvipalatsin menoon tulevaisuudessa vähän tarkemmin.

★★★★ -   

Lumilapsi / Eowyn Ivey

Lumilapsi / Eowyn Ivey

Bazar, 2013. 415 sivua.

Alkuteos: The Snow Child, 2012.

Suomentanut: Marja Helanen

Kannen suunnittelu: Susanna Appel

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl

Eowyn Iveyn esikoisromaani, Pulitzer-finalistinakin ollut Lumilapsi, oli minulle yksi syksyn odotetuimpia uutuuksia. Kirja vaikutti todella kiehtovalta kun luin siitä syksyn uutuuskatalogista.

Jack ja Mabel ovat muuttaneet surullista elämäänsä pakoon Alaskaan. 1920-luvun Alaska on kuitenkin julma ja yksinäinenkin paikka rakentaa uutta elämää. Lapsettomuuttaan sureva keski-ikäistynyt pariskunta täyttääkin päivänsä kotitilan askareilla, pihatöitä, maanviljelyä, eläintenhoitoa ja leipomista ja ruuanlaittoa hupenevista elintarvikkeista. Etenkin talvet ovat pitkiä, kylmiä ja köyhiä ja Jack raataa elannon eteen pitkiä päiviä tehden. Mabel vuorostaan taistelee yksinäisyyttä ja epätoivoa vastaan pienempiä kotitöitä tehden.

Eräänä kylmänä, lumisena talvi-iltana Jack ja Mabel kuitenkin tavoittavat ilon, he rakentavat yhdessä lumesta lapsen ja pukevat lumilapselle Mabelin siskon lähettämät tähtikuvioiset käsineet ja kaulaliinan. Aamulla lumilapsi on poissa ja pian pihapiirissä alkaa liikkua tyttö, Faina nimeltään. Fainalla on samanlaiset käsineet ja kaulahuivi kuin lumilapsellakin. Faina asuu keskellä metsää, metsästää rinnallaan punaturkkinen kettu ja elää villinä ja vapaana. Kuka tuo tyttö oikein on, mistä hän tulee ja mitä ihmettä lumilapselle tapahtui?

Lumilapsi on kaunis, kiehtova ja mukaansatempaava. Tarina on täynnä talven taikaa, lunta ja kylmyyttä. Mutta myös onnea ja elämäniloa, kaiken surun ja julmuuden keskellä. Läheiset, tärkeät ihmiset ovat suuressa roolissa, ja tämän tarinan kautta huomaa, kuinka tärkeää on edes yksi hyvä ystävä jonka kanssa jutella ja jakaa asioita. Ystävä joka uskoo ja luottaa, kuten Mabelin ystävätär Esther.

Lumilapsi oli tarinaltaan sopivan salaperäinen ja arvoituksellinen, jotta mielenkiinto pysyi yllä koko lukemisen ajan. Pidin myös siitä, että kaikkea salaperäisyyttä ei lopussakaan avattu, vaan Fainan tarina ja lumilapsen kohtalo jäi lukijalle itselleen tulkittavaksi. Tai näin minä sen ainakin koin...

Kieli on kaunista ja suomennos sujuva ja soljuva. Kirjan luvut olivat suurimmilta osin lyhyitä, ja aina halusin lukea vielä yhden ja vielä yhden ylimääräisen luvun. Mukaansatempaava ja otteessaanpitävä kirja siis! Alaska on minulle entuudestaan varsin tuntematon alue, ja pidinkin todella paljon siitä, että juuri Alaska oli tämän romaanin päänäyttämönä. Se toi kirjaan paljon mielenkiintoa ja tunnelmaa, ja pystyin todella hyvin kuvittelemaan mielessäni Jackin ja Mabelin kotipihaa ympäröivät kauniin lumiset maisemat.

Lumilapsi on kokonaisuutena hieno romaani, joka jää tarinaltaan ja tunnelmaltaan hyvin mieleen. Salaperäisyys, tietty surumielisyys ja taianomainen tunnelma tekee kirjasta upean kokonaisuuden, ja epätavallinen tarina jää mieleeni varmasti pitkäksi aikaa. Yksi vuoden hienoimpia lukukokemuksia, uskaltaisin tässä vaiheessa luvata ;).

★★★★★

Gilead / Marilynne Robinson

Gilead / Marilynne Robinson

Bazar, 2008. 287 sivua.

Alkuteos: Gilead, 2004.

Suomentanut: Laura Jänisniemi

Kannen suunnittelu: www.fulltank.org

Mistä minulle? oma ostos

Marilynne Robinsonin romaani Gilead palkittiin vuonna 2005 Pulitzer-palkinnolla. Minä luin kirjan nyt osana oman kirjahyllyni lukuhaastetta.

Ikääntynyt amerikkalainen pastori John Ames elelee viimeisiä kuukausiaan Gileadin pikkukaupungissa Iowassa. Hänellä on huomattavasti itseään nuorempi vaimo, sekä seitsemänvuotias poika jolle Ames kirjoittaa kirjettä. Hän haluaa jättää vasta nuorelle pojalleen muistoja itsestään ja suvustaan. Hän on viettänyt koko elämänsä Gileadissa pastorina, ja myös hänen isänsä sekä isoisänsä olivat saarnamiehiä. Suuren roolin kirjeessä saa myös Amesin kummipoika, joka sekoittaa vanhan miehen rauhaisia päiviä palaamalla kotikaupunkiinsa. Kummipoika herättää vanhoja muistoja ja jännitteitä, ja John Amesin rauhalliset viimeiset päivät muuttavat muotoaan.

Gilead on kaunis pieni kirja. Kirjan tunnelma on melankolinen, hidas ja koskettava. Iäkkään John Amesin tuntemukset tulevat iholle ja kirjan tunnelmassa huomaa hyvin, kuinka miehen päivät saavat uuden käänteen kummipojan saapuessa kuvioihin. Kieli on kaunista, viipyilevää ja kirja vaatii lukijalta aika paljon. Se etenee hitaasti, mutta antaa samalla levollisen olon.

Kirjassa on varsin vahva uskonnollinen sävy, mutta uskonasioita ei kuitenkaan ole häiritsevän paljon. Uskontoaihe on oikeastaan varsin kiinnostava, näin ei-niin-uskonnollisenkin näkökulmasta. Pidin myös kirjan rakenteesta, ja siitä että tarina eteni kirjemuodossa eikä aina niin kronologisessa järjestyksessä.

Luin Gileadia hitaasti nautiskellen, mutta huomaan nyt, ettei minulla ole tästä kirjasta kovinkaan paljon sanottavaa. Kaunis, hidas, melankolinen ja tunnelmallinen kirja. John Amesin ajatukset ja tunteet koskettavat ja näin silmieni edessä kun hän katseli ikkunasta nuoren sinimekkoisen vaimonsa ja pikkupoikansa hulluttelua pihanurmella. Haikeankaunis kirja, johon mielenkiintoinen Amesin kummipoika toi sopivan lisämausteen.

★★★★

La Peregrina / Cecilia Samartin

La Peregrina / Cecilia Samartin

Bazar, 2013. 501 sivua.

Alkuteos: La Peregrina, 2013.

Suomentanut: Ulla Lempinen

Kannen suunnittelu: Lene Stangebye Geving

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Blogiani kauemmin seuranneet tietävät, että olen pitänyt Cecilia Samartinin aiemmista kirjoista paljon. Yksi syksyn odotetuimpia uutuuskirjoja olikin minulle Samartinin La Peregrina, joka on itsenäinen jatko-osa Senor Peregrinolle josta pidin kovasti. Samartinin kirjat kertovat rankoistakin aiheista, mutta sellaisella kepeydellä että niitä on kiva lukea. Lisäksi ripaus maagista realismia tuo kirjoihin jännitystä ja yllättäviäkin käänteitä. Tämä uutukainen oli taas aika lailla taattua Samartinia!

Nuori Jamilet on jättänyt kotimaansa Meksikon taakseen ja muuttanut paremman elämän toivossa Los Angelesiin. Hän on ystävystynyt salaperäisen ja mielenkiintoisen, mutta kiltin ja mukavan herra Peregrinon kanssa. Peregrinosta on tullut Jamiletille läheinen, aivan kuin isoisä. Miehen tarinat menneisyydestä ovat kiinnostavia, ja herättävät Jamiletin uteliaisuuden. Mitä Peregrinon ja tämän suuren rakkauden välillä tapahtui, mitä heidän rakkaudelleen tapahtui?

Vuosikymmeniä aikaisemmin Rosa-niminen tyttö asuu pienessä espanjalaiskylässä. Hän joutuu erinäisistä syistä jättämään perheensä ja kotikylänsä, ja saa lämpimän vastaanoton mustalaisyhteisöltä. Rosan erityislahjat huomataan pian, ja tytön elämä muuttuu hyvin erilaiseksi. Mutta mitä Rosalle tapahtui?

Pidin La Peregrinasta koska Samartin on niin taitava luomaan mukaansatempaavia tarinoita ja kiinnostavia, koskettavia ihmiskohtaloita. Pidin myös siitä, että tässä oli samoja henkilöitä kun Senor Peregrino-kirjassa josta tykkäsin paljon. Tarina tempaisi mukaansa, ja halusin nopeasti selvittää herra Peregrinon menneisyyden ja toisaalta myös sen, kuka Rosa oli.

Kirjan rakenne oli kiinnostava. Vuorotellen seurattiin Jamiletin ja herra Peregrinon elämää sekä Rosan elämää Espanjassa vuosikymmeniä aiemmin. Pidin tästä vaihtelusta kovasti. Kirjan luvut oli kirjoitettu niin, että aina halusi lukea vielä yhden luvun. Lukujen loput jäivät aina ikään kuin avonaisiksi, ja luvun lopussa tapahtui jotain kiinnostavaa. Tämä teki tarinasta mukaansatempaavan ja vetävän.

Kieli on sujuvaa ja helppoa, kirjan lukeminen mutkatonta ja vaivatonta. Samartinin kirjoissa toistuu usein pieni maaginen realismi, hieman epätodelliset ja maagiset tapahtumat realistisen kuvauksen keskellä. Niin tässäkin kirjassa. ehkä jopa hieman enemmän kuin Samartinin aiemmissa kirjoissa. Huomasin muutamaan otteeseen miettiväni, mitkä tapahtumista olivat totta, mitkä ei? Myös kirjan loppu oli kiinnostava, joskaan en vieläkään ole ihan varma mitä siinä tapahtui. Tästä olisi kiinnostavaa keskustella jonkun muun kirjan lukeneen kanssa, muille en halua spoilata!

La Peregrinassa oli hurjasti kiinnostavia asioita. Aiheet olivat mielenkiintoisia; espanjalainen mustalaiskulttuuri oli kiehtovaa, ja nuoren Rosan ja tämän ystävien pyhiinvaellusmatka Santiago de Compostelaan oli  kiinnostava! Kokonaisuutena pidin La Peregrinasta kovasti, se oli sopivan mukaansatempaava ja sopivan viihteellinen minun kiireiseen syksyyni!

★★★★+

Kuudes mies / John Boyne

Kuudes mies / John Boyne

Bazar, 2013. 334 sivua.

Alkuteos: The Absolutist, 2011.

Suomentanut: Laura Beck

Kannen suunnittelu: Satu Kontinen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

John Boyne on vasta yhden luetun kirjan perusteella minulle tärkeä kirjailija. Rakastuin koskettavaan Poika raidallisesa pyjamassa-romaaniin, ja olen sen jälkeen keräillyt hyllyyni Boynen muita suomennoksia. Ainuttakaan en ole kuitenkaan ehtinyt vielä lukea, kunnes sain mahdollisuuden lukea tuoreen Kuudes mies -suomennoksen heti sen ilmestyessä.

Kirjan minäkertojana toimii Tristan Sadler, ensimmäisessä maailmansodassa Iso-Britanniaa palvellut nuori mies. Hän tutustui sodassa Williin, ja on nyt sodan loputtua lähtenyt Willin kotiseudulle Norwichiin tapaamaan Willin Marian-sisarta. Tristan ja Will taistelivat sodassa rinnakkain, nukkuivat viereisissä sängyissä ja ystävystyivät. Will teki lopulta kuitenkin oman päätöksensä, ja julistautui aseistakieltäytyjäksi. Oman ratkaisunsa teki lopulta myös Tristan, joka nyt sodan loputtua haluaa paitsi palauttaa kasan kirjeitä Willin siskolle, myös itse kohdata menneisyyden tapahtumat, omat epätoivon ja tuskan täyttämät ajanjaksot ja syyt siihen, miksi hänestä tuli kuudes mies.

Kuudes mies on koskettava, ravisuttava tarina. Se on tarina kahden nuoren miehen ystävyydestä, seksuaalisesta identiteetistä, ratkaisuista ja niiden seurauksista. Minä rakastin kertojaääntä, ihastuin Tristaniin henkilönä, hyvine ja huonoine puolineen. Pidin myös todella paljon Tristanin ja Willin suhteen kuvailusta, se oli todentuntuinen ja rosoisuudessaan koskettava. Romaanin tarina etenee sopivaan tahtiin, ja lukijalle annetaan matkan varrella mukavasti vinkkejä tulevasta, mutta mitään ei kuitenkaan paljasteta suoraan liian aikaisin.

Boyne kirjoittaa sujuvasti ja suomentaja on tehnyt tarkkaa työtä. Välillä koin että Tristanin ja Marianin välillä käydyt dialogit olivat hieman epätodellisen tuntuisia ja tönkköjä, mutta muuten tarina on äärimmäisen kauniisti kirjoitettu. Vaikka jo varsin aikaisesta vaiheesta on selvää, että tämä ei ole onnellinen tai hilpeä tarina, kirjaa lukee silti mielellään. Minä en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, vaan uppouduin tarinan vietäväksi täysin.

Jostain syystä tykästyn usein sota-aiheisiin kirjoihin, rankoista tapahtumista ja kohtaloista huolimatta. Niin myös tähän. Kuudes mies on mieleenpainuva, kauniinhaikea, traaginen tarina. Minä palaan usein vieläkin Tristanin kokemuksiin, vaikka olen jo lukenut muita kirjoja tämän jälkeen. Minulle tähän hetkeen ravisuttava, ajatuksia herättävä ja koskettava lukukokemus. Suosittelen!

★★★★★

Elämän lempeät maut / Erica Bauermeister

Elämän lempeät maut / Erica Bauermeister

Bazar, 2011 (2009). 216 sivua.

Alkuteos: The School of Essential Ingredients, 2009

Suomentanut: Helinä Kangas

Kannen suunnittelu: Nic Oxby

Mistä minulle? nettikirjakauppaostos 

Erica Bauermeisterin kauniskantinen kirja Elämän lempeät maut on majaillut kirjahyllyssäni jo parin vuoden ajan. Kaipasin jotain kevyttä ja nopeaa luettavaa vaikeampien kirjojen keskelle, joten nostin kirjan lukupinooni. Tämän lukikin parissa illassa, joten tämä oli ihan onnistunut valinta välipalakirjaksi.

Ravintolanomistaja Lillian vetää lempeiden makujen kokkikoulua ravintolallaan kerran kuukaudessa. Hänen kurssilleen kokoontuu kahdeksan oppilasta, joilla kaikilla on oma tarinansa kerrottavana, omat syynsä kokkikouluun tulolle. Kokkailuiltojen aikana Lillian opastaa kurssilaisiaan ruoanlaiton saloihin, lempeästi ja asiantuntevasti. Antoisinta taitaa kuitenkin olla yhteiset syöntihetket, joiden aikana kurssilaiset oppivat paljon itsestään ja kurssikavereistaan. Mukana on eläkeläispariskunta Carl ja Helen, teini-ikäinen Chloe joka haluaa oppia kokkailemaan, vaimonsa menettänyt Tom joka täyttää vaimonsa viimeisen toiveen sekä Ian, joka löytää kurssilta jotain, mitä ei ikinä uskaltanut edes toivoa. Kahden pienen lapsen äiti Claire saa kurssilta rentouttavan irtioton arjestaan, Antonia oppii ruoanlaiton saloja mukavassa ympäristössä ja vanha Isabelle löytää tärkeitä ihmisiä ympärilleen.

Elämän lempeät maut on suloinen ja lempeä tarina ruoasta, ihmiskohtaloista ja ystävyydestä. Kirjassa oli monta kiinnostavaa henkilöä, mutta kirjan lyhyyden vuoksi lähes kaikki jäivät minulle valitettavan etäisiksi. Olisin toivonut, että kirjassa olisi sukellettu syvemmälle henkilöihin, kerrottu heistä vielä enemmän. Nyt minusta tuntuu, että sain pintaraapaisun, tutustuin heihin vähän, mutta oppiakseni oikein tuntemaan heidät, päästäkseni heidän ajatuksiinsa ja elämiinsä, olisin kaivannut kirjalle jatko-osaa.

Ruoka on kiinnostava aihe, ja sitähän tässä kirjassa todellakin piisasi. Huumaavia tuoksuja, mielenkiintoisia reseptejä ja sekoituksia, erilaisia aineksia ja niiden kautta herääviä muistoja. Pidin tästä kaikesta, mutta ruoan lisäksi olisin kaivannut enemmän tunnetta myös ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa. Kirjan kieli on helppoa ja sujuvaa. Kuten jo alussa mainitsin, tämä oli nopealukuinen kirja ja oikein sopiva välipalakirjana. Jotta tästä olisi muodostunut minulle mieleenpainuvampi, syvällisempi ja vielä palkitsevampi lukukokemus olisin kuitenkin kaivannut enemmän keskittymistä henkilöihin, ehkä pidempää kirjaa. Nyt jokainen kurssilaisista sai yhden luvun verran aikaa kertoa elämästään, ja se oli auttamatta liian vähän.

Elämän lempeät maut on ihan kiva välipalakirja, ja sen ruoantuoksu ja sympaattiset ihmiskohtalot tekevät jälkimausta positiivisen, suloisen ja lempeän.

★★★

Happy family / David Safier

Happy family / David Safier

Bazar, 2012. 314 sivua.

Alkuteos: Happy Family, 2011.

Suomentanut: Sanna van Leeuwen

Kannen suunnittelu: Nic Oxby

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

David Safierin romaani Huono karma on ollut lukulistallani sen ilmestymisestä saakka. Törmäsin kuitenkin kirjastoreissulla viime vuoden puolella Safierin uudempaan teokseen Happy family, ja päätin ottaa tämän varsin hauskalta ja erikoiselta kuulostavan kirjan luettavakseni.

Kun lastenkirjakauppaa pitävä Emma Wünschmann kutsutaan Stephanie Meyerin kirjanjulkistamistilaisuuteen, Emma ryhtyy heti innoissaan suunnittelemaan tulevaa iltaa. Emma päättää, että illasta tulee hänen perheelleen uusi alku. Suhde teini-ikäiseen Fee-tyttäreen ei ole kunnossa, Max-poikakin on vain sulkeutunut kirjojen maailmaan eikä avioliitto Frankin kanssakaan kukoista. Emma on kyllästynyt elämäänsä, ja haluaisi onnellisen, rakastavan perheensä takaisin.

Emman suunnittelemasta illasta tulee toki mieleenpainuva, mutta ei aivan odotetulla tavalla. Frank-mies kuikuilee Meyerin takapuolta, Fee ja Max häpeävät vanhempiaan entistä enemmän. Kotimatkalla perheen eteen osuu eräs noita, joka muuttaa Wünschmannit mitä oudoimmiksi hahmoiksi. He palautuvat ennalleen vasta kun koko perhe on samaan aikaan onnellisia ja osoittaa rakkautta ja välittämistä toisilleen.

Pidin kirjan ideasta ja sen ajatuksista siitä, kuinka tärkeää on välittää ja myös osoittaa rakkautta läheisilleen. Idea siis hyvä, mutta toteutus ei kyllä uponnut minuun laisinkaan. Oudoiksi hahmoiksi (ihmissusi ja muumio näin esimerkkeinä) muuttuneet Wünschmannit ovat lapsellisia ja heille tapahtuu aivan liian absurdeja ja outoja asioita. Koko kirja vaikutti jotenkin hassulta ja lapselliselta vitsiltä, en osannut ottaa mitään tosissani, eikä kirjan tapahtumat tai henkilöt koskettaneet minua millään tavalla. Lähinnä ärsyynnyin tätä lukiessani. Noidat, Dracula, ylipirteä autokuski ja ärsyttävät teinit menivät ihan överiksi enkä saanut tarinasta kunnolla otetta missään vaiheessa.

Luin kirjan kuitenkin loppuun, vaikka huomasin heti alussa että tämä ei ole minun juttuni. Halusin tietää, millä tavalla perhe onnistuu purkamaan noidan taian, sillä olihan se selvää jo kirjan alusta että tässä on onnellinen loppu. Odotin kirjan olevan hauska, mutta ei tämä huumorikaan oikein minuun uponnut. En nauranut kertaakaan, lähinnä kieriskelin myötähäpeässä. Täytyy kyllä sanoa, että en aivan ymmärrä kirjan saavuttamaa suosiota Euroopassa, sillä minuun tämä ei iskenyt lainkaan. Liian rento, kummallinen, lapsellinen tarina vaikka aiheet varsin kiinnostavia ja tärkeitä olivatkin. Toki Happy family on erilainen tarina tavallisista perheongelmista, mutta minä luen kuitenkin mieluummin niitä hieman totuudenmukaisempia tarinoita.

 ★★-

Kun suljen silmäni / S.J Watson

Kun suljen silmäni / S.J Watson

Bazar, 2012. 385 sivua.

Alkuteos: Before I Go to Sleep, 2011

Suomentaja: Laura Beck

Kannen suunnittelu: Satu Kontinen

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Kun suljen silmäni on brittiläisen S.J Watsonin esikoiskirja ja niittänyt mainetta jo ulkomaisissa kirjablogeissa. Viime aikoina kirjasta on kirjoitettu jo ihan kotimaisissakin blogeissa ja kiinnostuinkin tästä lopulta luettuani Karoliinan ja Susan arviot kirjasta. Muistisairaus oli todella kiinnostava lähtökohta kirjan tapahtumille!

Christine Lucas koki parikymppisenä onnettomuuden, jonka seurauksena hän kärsii anterogradisesta amnesiasta. Hän ei muista aikuisiästään mitään ja kaikki edellisen päivän tapahtumat pyyhkiytyvät hänen mielestään hänen nukkuessaan. Joka aamu Christine herää vieraan miehen vierestä, miehen joka kärsivällisesti päivittäin kertoo olevansa Ben, Christinen aviomies. Ben kertoo Christinelle kärsivällisesti joka aamu, mitä tälle on tapahtunut ja miksi peilistä katsookin lähes viisikymppinen vanhentunut nainen sen parikymppisen naisen sijaan, joka Christine luulee olevansa.

Christinen tapauksesta on kiinnostunut myös tohtori Nash jota nainen tapaa joka viikko salassa Beniltä. Tohtori Nash kehottaa Christineä kirjoittamaan päiväkirjaa päivittäin, ja aina aamuisin Nash soittaa Christinelle ja muistuttaa, missä hän piilottaa päiväkirjaansa. Niinpä Christine joka aamu lukee päiväkirjaansa, ja huomaa pikkuhiljaa muistavansa enemmän ja enemmän. Päiväkirjansa avulla Christine huomaa pian, että Benin kertomat tapahtumat eivät aina oikein täsmää hänen päiväkirjansa kanssa. Niinpä Christine päättää ottaa selville, mitä hänelle oikeasti on tapahtunut ja kuka hän oikeasti on. Matkan aikana Christinelle selviää kipeitä asioita menneisyydestä, ja hän alkaa epäillä haluaako todella edes muistaa kaikkea. Onko totuus liian vaikeaa, haluaako hän kuitenkin jatkaa elämäänsä tietämättä kaikkea?

Watson kertoo muistisairaan henkilön elämästä todella taitavasti ja uskottavasti. Pidin kirjan trillerimäisestä jännityksestä, ja vaikka harvoin kohtaan kirjaa, joka valvottaa minua pitkään yöhön pitäen minut täysin otteessaan, tämä oli totisesti sellainen kirja. En olisi malttanut laskea tätä käsistäni, ennen kuin minulle selvisi Christinen tarina. Vaikka Christinen elämä on pitkälti toistoa eilisestä, ei Watson onneksi toista tarinaa lukijalle liikaa. Kirjan loppuratkaisukin on minusta varsin onnistunut, vaikka ei ehkä kuitenkaan ihan täysi yllätys. Jännite säilyy kuitenkin loppuun saakka, ja minua harmitti tajuttomasti, että en ehtinyt lukea kirjan 30:a viimeistä sivua ennen työpäivää. Työpäivän aikana ehdin jo keksiä monta vaihtoehtoista loppua kirjalle, kun mietin miten se oikeasti päättyy ;).

Kun suljen silmäni on tämän vuoden luetuista varmasti yksi mieleenpainuvimpia. Se on taitava esikoisromaani, aiheeltaan mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Minä nautin tästä suuresti ja odotan innolla kirjaan perustuvaa elokuvaa jonka pääosassa nähdään kuulemma Nicole Kidman.


★★★★+

Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia

Blogini saattaa olla varsin hiljainen viikon ajan, sillä lähden tänään kohti Helsinkiä ja yleisurheilun EM-kisoja joissa toimin vapaaehtoistyöntekijänä. Näin ollen lukuaika tulee olemaan vähissä, mutta viikon aikana aion kuitenkin julkaista ainakin katsauksen siihen, mitä kevään uutuuskirjoista tulinkaan lukeneeksi. Ehkäpä saan aikaiseksi myös muutaman kirjankansirunon. Oikein mukavaa viikkoa kaikille! :)

Kilpikonnien hidas valssi / Katherine Pancol

Kilpikonnien hidas valssi / Katherine Pancol

Bazar, 2012. 749 sivua.

Alkuteos: La valse lente des tortues, 2008

Suomentanut: Lotta Toivanen

Kannen suunnittelu: Satu Kontinen

Mistä minulle? kirjastosta varaamalla

Katherine Pancolin ensimmäinen suomennettu romaani Krokotiilin keltaiset silmät oli minulle viihdyttävä kesälukeminen viime heinäkuussa. Siksi halusin ehdottomasti myös lukea kirjan jatko-osan Kilpikonnien hidas valssi. Tämä tiiliskivikirja (yli 700 sivua) osoittautui kuitenkin ihan liian massiiviseksi ja edeltäjäänsä paljon tylsemmäksi, vaikka tästäkin löysin niitä ihania ranskalaisen kirjallisuuden tunnusmerkkejä.

Tässäkin kirjassa päähenkilönä on Joséphine Cortés joka nyt kirjoittaa toista romaaniaan. Hän nousi kuuluisuuteen ja rikkauteen ensimmäisellä romaanillaan, ja on nyt muuttanut uuteen kaupunginosaan Pariisissa, uuteen kalliiseen asuntoon tyttärensä Zóen kanssa. Vanhempi tytär Hortense on muuttanut opiskelujen perässä Lontooseen. Lontoossa asuu myös Joséphinen Iris-siskon mies Philippe sekä pariskunnan Alexandre-poika. Iris itse asuu vielä kirjan alkupuolella pariisilaisessa parantolassa masennuksen ja hermoromahduksen vuoksi. Kuvioissa on edelleen mukana myös Jon ja Iriksen äiti Henriette, tämän ex-mies Marcel sekä Marcelin uusi vaimo Josiane ja pariskunnan vuoden ikäinen poika Juniori. Myös Jon ystävätär Shirley ja tämän poika Gary, sekä iso kasa ystäviä, työkavereita ja tuttavia on mahdutettu kirjan sivuille.

Pääaiheeksi kirjassa nousee muutamien naisten murhat. Naisia löytyy puukotettuina niin kadulta kuin Joséphinen talon kellaristakin. Myös Joséphinen kimppuun käydään, ja poliisitutkimukset vierähtävät käyntiin. Epäiltynä on jopa Joséphinen ex-mies Antoine, joka jo edellisessä kirjassa kuoli krokotiilin hampaisiin. Murhaajan etsimisen ohella selvitellään romanttisia suhdesotkuja, perheen sisäisiä kiemuroita ja ihmetellään Marcelin ja Josianen yksivuotiaan pojan huimaa kehitystä ja taitoa.

Nojaa. Ihastuin Krokotiilin keltaisissa silmissä kirjan viihteellisyyteen ja kepeyteen ja hauskoihin henkilöihin. Tässä jatko-osassa pidin yhä henkilöistä, Joséphine on ihanan vaatimaton, Philippe taas ihanan karsimaattinen. Iris ja Henriette tuovat ärsyttävyydellään tapahtumiin piristystä ja Marcelin sekoilut nuoren vaimonsa kanssa ovat yksinkertaisesti hauskoja. Kuitenkin nyt tuntui siltä, että kaikkea oli ihan liikaa. Henkilöitä, hössötystä, sivuraiteita ja tapahtumia. Kirjan juoni ikään kuin kärsi siitä, että välillä lähdettiin sivupoluille tarkastelemaan jonkun muun elämää hetkeksi. Lisäksi kirja oli minusta aivan liian pitkä ja lopulta minua kiinnosti vain se, kuka oli murhaaja ja kuinka Jósephinen uudelle suhteelle käy. Murhaajan arvasin jo parisataa sivua ennen kuin se selvisi pariisilaisille poliiseille, joten kirjan loppu ei ollut mitenkään jännityksellinen.

Minä harvemmin jätän kirjoja kesken, joten taistelin tämänkin loppuun saakka edellä mainittujen syiden vuoksi. Kirjan puolivälin jälkeen ryhdyin kuitenkin jättämään sivuja välistä lukematta, esimerkiksi ne osat jotka kertoivat tarkemmin Marcelin ja Josianen elämästä. Marcel on toki kiinnostava, mutta tämän perheen elämä ikään kuin oli niin eristyksissä kirjan muista tapahtumista, että en jaksanut niistä nyt kiinnostua. Kirjan loppua kohden skippasin suosiolla useampiakin sivuja välistä ja luin sieltä täältä, jotta pysyisin kiinnostavista tapahtumista kärryillä.

Tämä jatko-osa ei siis ollut minun teekupposeni, mutta kirjaa on myyty takakannen mukaan Ranskassa yli 780 000 kappaletta, joten ainakin siellä tämä on lukijansa löytänyt. Jos näitä jatko-osia Joséphinen tarinalle vielä jostain syystä ilmestyisi, minä taidan jättää ne suosiolla kirjastohyllyyn innokkaammille lukijoille. Nyt palautan tämänkin seuraavalle varausjonossa olevalle ja toivon, että hän pitää tästä enemmän kuin minä.


★★

Ps! Oikein ihanaa juhannusta kaikille! Minä vietän ihan koko juhannuksen töissä, mutta juhlikaahan te muut minunkin puolestani ;).

Paluu Rivertoniin / Kate Morton

Paluu Rivertoniin / Kate Morton

Bazar, 2011. 610 sivua.

Alkuteos: The House at Riverton, 2006

Suomentanut: Helinä Kangas

Kannen suunnittelu: Eduardo Ruiz

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

 Järjestin ennen pääsiäistä sivupalkissani kyselyn siitä, minkä kirjan lukisin pääsiäislomallani. Eniten ääniä sai Adichien Puolikas keltaista aurinkoa ja sen luenkin piakkoin. "Viralliseksi pääsiäiskirjaksi" valikoitui lopulta Kate Mortonin Paluu Rivertoniin, sillä huomasin kirjaston palautuspäivän lähestyvän enkä enää olisi saanut uusia lainaani. Pakko sanoa, että Paluu Rivertoniin sopi lomalukemiseksi aivan mainiosti, sillä viihdyin kirjan parissa todella hyvin.

Paluu Rivertoniin vie lukijan 1920-luvun englantilaiseen kartanomaisemaan ja siinä ohessa 1990-luvun Lontooseen. 98-vuotias Grace elelee viimeisiä vuosiaan hoivakodissa 1990-luvun Lontoossa. Kun nuori elokuvaohjaaja Ursula tulee tapaamaan vanhaa Gracea, palautuu Gracen mieleen aika 1920-luvulla, jolloin hän toimi Rivertonin kartanon palvelijattarena. Ursula on ohjaamassa elokuvaa joka kertoo Rivertonin tapahtumista, ja kuulee mielellään Gracen näkemyksiä kartanonväen elämästä.

Kesällä 1924 Rivertonissa valmistaudutaan suureen seurapiirijuhlaan, mutta juhlatunnelma muuttuu hetkessä, kun kartanon mailla kuuluu pyssynlaukaus. Nuori runoilija, Robbie Hunter, on ampunut itsensä kartanon mailla. Grace muistelee tuon vuoden tapahtumia ja omaa nuoruuttaan kartanon palveluksessa, samalla kun hän kaipailee tyttärenpoikaansa Marcusta. Paluu Rivertoniin sekoittaa aika onnistuneesti nykypäivää ja menneisyyttä.

Voisin selostaa kirjan juonesta ja henkilöistä vaikka kuinka paljon, mutta siitä tulisi varmasti vain sekalainen sillisalaatti. Niinpä jätän juoniselostuksen tähän ja kerron mieluummin muutaman sanasen siitä, miten minä kirjan koin. Paluu Rivertoniin on mielestäni viihdyttävä ja otteessaan pitävä lukuromaani. Kirjallisena teoksena tämä ei ehkä ole mikään mestarillinen opus, mutta minä viihdyin tämän seurassa hyvin. Olen hulluna englantilaisiin kartanojuttuihin, joten siitä osasta pidin tässä kirjassa kovasti. Henkilöitä oli kirjassa todella paljon ja alussa he menivätkin hieman sekaisin. Jossain vaiheessa taisin kuitenkin tottua henkilöiden määrään, ja pystyin erottamaan heidät toisistaan. Nuori Grace oli minusta sympaattinen henkilö, kun taas muutama kirjan mieshenkilö jäi jotenkin etäiseksi. Ihmettelin hieman myös Robbie Hunterin pientä osaa kirjan alussa, takakannen mukaan luulin Hunterin olevan paljon suuremmassa osassa kirjan tapahtumia.

Kirjan tapahtumat olivat myös varsin ennalta-arvattavia ja "arvoitukset" selvitin jo usein ensimmäisen vihjeen avulla. En kuitenkaan koe, että tämä olisi haitannut tai huonontanut lukukokemustani sen enempää. Luin tämän kirjan varsin kepeänä välipalana, 600 sivusta huolimatta tämä oli nopealukuinen kirja, joten en voi väittää pettyneeni kirjaan nurinastani huolimatta.

Paluu Rivertoniin on nautittava sekoitus rakkautta, kiemuraisia ihmissuhteita, sota-aikaa, salaisuuksia ja valheita. Minä viihdyin kirjan parissa hyvin ja näkisin tämän mielelläni oikeastikin elokuvana.


★★★★+


Kirjaa on luettu muissa blogeissa ahkerasti, ainakin seuraavissa: Leena Lumi, kolmas linja, Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari, Amman lukuhetki, Täällä toisen tähden alla, Sinisen linnan kirjasto, Sonjan lukuhetket, Nenä kirjassa.

Kaunis sydän / Cecilia Samartin

Kaunis sydän / Cecilia Samartin

Bazar, 2012. 364 sivua.

Alkuteos: Vigil, 2009

Suomentaja: Tiina Sjelvgren

Kannen suunnittelu: Lene Stangebye Geving

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Cecilia Samartin on yksinkertaisesti minun kirjailijani. Olen ihastunut kirjailijan aiempiin suomennoksiin Señor Peregrino sekä Nora & Alicia kovasti, enkä joutunut pettymään uuden suomennoksenkaan kanssa. Kaunis sydän on rankoista aiheistaan huolimatta viehättävä, ihana tarina.

Ana valvoo rakastamansa miehen kuolinvuoteen äärellä. Mies on kuolemassa syöpään ja Anan tuska on suuri. Kun mies nukkuu raskasta unta Ana muistelee menneisyyttään ja niitä seikkoja, jotka toivat hänet tämän miehen luokse, tähän taloon. Anan tarina alkaa sodan runtelemasta El Salvadorista. Pienenä tyttönä Ana on perheestään ainoa, joka selviää sodasta elossa. Kotikylän papin avulla Ana pääsee lastenkotiin asumaan, jossa hän tapaa Sisar Josephan. Sisar Josephan ja Anan tie vie Josephan kotimaahan Amerikkaan, Kalifornian liepeille sijaisevaan luostariin. Ana päättää jäädä luostariin ja ryhtyä nunnaksi, mutta lopulta hän päätyy rikkaan kalifornialaisperheen lastenhoitajaksi. Trellisin perhe näyttää ulkopuolelta ihanneperheeltä, menestyvä liikemiesisä Adam, kaunis raskaana oleva vaimo Lillian sekä suloinen, joskin villi esikoinen, Teddy. Perheen sisällä kuitenkin kuohuu. Ana huomaa pian että perhe ei ole onnellinen, kaikilla on omat murheensa ja haaveensa jotka eivät ole toteutuneet. Anan tehtäväksi tulee huolehtia Teddystä, sekä myöhemmin syntyneestä Jessie-tytöstä. Ana tulee loistavasti toimeen lasten kanssa ja pian hän huomaa kuuluvansa perheeseen muunakin kuin lastenhoitajana. Anan tarina aukeaa lukijalle pikkuhiljaa, palaten välillä nykyhetkeen ja sairaaseen mieheen.

Rankoista aiheista huolimatta Kaunis sydän on kaunis kertomus. Ana on henkilönä vahva, hyväntahtoinen ja rakastettava rankasta lapsuudestaan huolimatta ja Samartin osoittaa jälleen kerran, kuinka taitava hän on henkilökuvauksessa. Vaikka kirjan aiheet ovat rankkoja, kertomus on silti toiveikas. Hyvyydellä ja rakkaudella, kauniilla sydämellä, selvitään kauheista asioista.

Lukija saa heti kirjan alussa ikään kuin tietää kirjan lopun. Kirjan edetessä rinnakkain kulkee nykyhetki ja Anan muistelut menneisyydestään. Minä pidin tästä kertomistavasta todella paljon, ja se sai minut tempautumaan tarinaan mukaan alusta saakka. Tarina pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti, ja kaunis loppu jätti kirjan jälkeen miellyttävän, lämpimän tunteen. Vaikka kirjan juoni on paikoin ennalta-arvattava, kliseinenkin, ja minun mittakaavallani välillä melko romanttinen pidin tästä silti hurjan paljon.

En osaa laittaa Samartinin teoksia paremmuusjärjestykseen, tiedän vain sen, että hän on yksi suosikkikirjailijoitani. Tarinat ovat niin lämminhenkisiä, kauheuksista huolimatta kauniita, että lukemisesta jää upea fiilis.


★★★★★-

Ainakin seuraavissa blogeissa on luettu Kaunis sydän: Lukutuulia, Leena Lumi, Mari A:n kirjablogi, Jossun lukupäiväkirja, Kirjojen keskellä.


Maailmanvalloitushaaste: El Salvador
 

Apinatalo / Sara Gruen

Apinatalo / Sara Gruen

Alkuteos: Ape House, 2010

Bazar, 2011. 335 sivua

Suomentaja: Laura Jänisniemi

Kannen suunnittelu: Greg Mollica

Mistä minulle? Kirjastosta lainattu

"Makena nojautui seinää vasten ja alkoi viittoa. Se paukutti rystysillään toisen käden kämmentä. Viittoma tarkoitti "kelloa"; bonobot käyttivät sitä Isabelista. "Isabel äkkiä. Bonzi hakee Isabelin tänne. Isabel äkkiä tulee nyt." (...)"

Makena ja Bonzi ovat kaksi kuudesta hellyyttävästä bonoboapinasta joita Isabel Duncan hoitaa ja jonka käyttäytymistä hän tutkii. Isabel työskentelee kielilaboratoriossa ja tutkii muun muassa bonobojen kommunikaatiota ja viittomia. Sara Gruenin toisen suomennetun romaanin Apinatalon tapahtumat saavat alkunsa kun Isabelin tutkimuskeskukseen tehdään pommi-isku. Isabel loukkaantuu vakavasti ja sairaalassa maatessaan hän ymmärtää, että bonobot ovat päässeet karkuun ja piileskelevät peloissaan ties missä.

Loukkaantunut Isabel ei pysty tekemään mitään, mutta huomaa pian kotiin päästessään mainoksen uudesta tosi-tv-ohjelmasta jonka pääosassa on kuusi bonoboapinaa. Pian televisiosta saakin seurata Isabelin bonobojen puuhia - he tilaavat tietokoneen kautta ruokaa ja tavaroita itselleen, harrastavat estotonta seksiä ja kommunikoivat viittomilla keskenään. Pian Isabel myös huomaa, että hänen rakkaat bonobonsa pyytävät viittomalla Isabelin apua -he haluavat että hän hakee heidät pois vankeudesta.

Samoihin aikoihin toimittajana työskentelevä John ottaa lopputilin työstään tajuttuaan, ettei kollegoihin voi luottaa. John lähtee Amanda-vaimonsa perään Los Angelesiin toivoen löytävänsä uuden työn. Lopulta hän saa työn, joka onkin kovin erilainen kuin mitä hän on suunnitellut. Toimittajan työ juorulehdessä ei aluksi kuulosta hyvältä, mutta kun hän saa kuulla pääsevänsä seuraaman Apinatalon ympärillä kuhisevia ihmisiä työ vaikuttaa oitis paremmalta.

John ja Isabel tapaavat ja John lupaa omien ongelmiensa selvittämisen ohella auttaa Isabelia saamaan bonobot takaisin. Onko Isabel lopullisesti menettänyt bonobot uteliaille ihmisille vai onnistuuko hän ystäviensä avulla saamaan perheensä taas kokoon?

Apinatalo kertoo lukijalle paljon eläinten maailmasta, siitä kuinka viisaita bonobot ovat, bonobot jotka ovat meitä ihmisiä lähimpänä ja jakavat 97% geenistöstämme. Myös kirjan toinen aihe, apinoiden tosi-tv-ohjelma, kertoo paljon nykykulttuurista, siitä miten viihdemaailman ammattilaiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa saadakseen katsojia sarjoilleen. Toki tämä kertoo paljon myös television katsojista... On hurjaa ajatella, että tämäntapaiset ohjelmat saisivat paljon katsojia -viattomia eläimiä on suljettu pieneen tilaan ja kaikki heidän tekonsa kuvataan ja lähetetään suorana lähetyksenä kellon ympäri.

Kirjana Apinatalo on siis aiheeltaan kiinnostava ja tässä oli kaikki ainekset, mutta... Minusta tässä oli hieman liikaa henkilöitä ja olisin mielelläni keskittynyt enemmän Isabeliin ja bonoboihin. Kirjassa oli paljon muitakin henkilöitä, kukin tavallaan kiinnostavia, mutta en kokenut että esimerkiksi vihreätukkainen vegaani Nathan tai Johnin vaimo Amanda lopulta olivat juonen kannalta erityisen tärkeitä. Niinpä olisin mielummin lukenut vaikka enemmän Isabelista, hänen taustastaan (johon viitattiin pinnallisesti muutaman kerran) ja bonoboista. Koska opiskelen psykologiaa olen ollut muutamalla kurssilla jossa viitataan Kanziin jonka kommunikaatiotaidon sanotaan olevan 2.5 vuotiaan lapsen tasolla. Olisin siis mielelläni lukenut myös enemmän bonobojen kommunikaatiosta, siitä miten Isabel heille sitä opetti ja miten niitä tutkittiin ja harjoitettiin.

Gruenin esikoisromaani Vettä elefanteille on minulle tärkeä kirja ja pidin siitä valtavasti. Siksi odotin tältä uutuudeltakin paljon, mutta valitettavasti tämä oli minulle pienoinen pettymys vaikka tämä ei missään tapauksessa ole huono kirja!


★★★+

Kirjaa on luettu ja käsitelty myös seuraavissa blogeissa: Järjellä ja tunteella,  Kirjojen keskellä.

Krokotiilin keltaiset silmät

Krokotiilin keltaiset silmät (Les yeux jaunes des crocodiles, 2006)/ Katherine Pancol. Bazar, 2011. 697 sivua.

 Katherine Pancolin romaani Krokotiilin keltaiset silmät on varmasti nopealukuisin tiiliskiviromaani jonka olen lukenut! Tarina ja teksti vei alusta alkaen mennessään ja paksun kirjan luki nopeasti.

Pancolin romaani vei minut rakastamaani Pariisiin, välillä hieman Britanniaan ja Keniaankin. Ennen kaikkea lukijana saa tutustua yhteen sukuun, sen erilaisiin ja kiinnostaviin henkilöihin ja tapahtumiin. Joséphine ja Iris ovat siskokset, Joséphine vielä kirjan alussa naimisissa kahden tyttärensä isän Antoinen kanssa, Iris taas rikkaissa naimisissa Philippensä kanssa. Saamme tutustua myös Joséphinen tyttäriin, Hortenseen ja Zoéen. Kuten Joséphine ja Iris, ovat myös Hortense ja Zoé hyvin erilaisia keskenään.

Joséphine on perheensä eteen uurastava nainen, joka jää puille paljaille kun hänen aviomiehensä lähtee nuoremman naisen matkaan ja tyhjentää samalla parin yhteisen pankkitilin. Samalla Joséphinen rikas sisar, Iris, ihmettelee mitä hänen ja hänen miehensä välillä on tapahtunut. Philippe on muuttunut kylmäksi ja etäiseksi eikä enää palvokaan kaunista vaimoaan kuten ennen. Siksi Iris keksiikin mielestään hyvän suunnitelman, jonka avulla hän saa takaisin miehensä (ja muiden) arvostuksen ja kunnioituksen ja jonka avulla hänen sisarensa saa tarvitsemaansa rahaa perheensä elättämiseen. Projekti saa Joséphinen ja Iriksen suhteen muuttumaan, se saa Hortensen ja Zoén ajatukset äidistään muuttumaan, mutta ennen kaikkea arka ja varovainen Joséphine muuttuu projektin aikana kovasti.

Kirjan nimessä mainittu krokotiili tulee tarinassa esille silloin tällöin. Krokotiilejä löytyy kenialaiselta krokotiilitilalta, jossa niiden keltaiset silmät sädehtivät pimeinä iltoina. Krokotiilit symbolisoivat myös muuta, ihmisten pelkoja ja rakkauttakin. Krokotiili ilmestyy kuvioihin myös sanaleikkien ja jopa vaatteiden ja asusteiden muodossa.

Krokotiilin keltaiset silmät -romaanissa on paljon ihmisiä, alussa tuntui että heitä oli vähän liikaakin. On Joséphinen ja Iriksen äiti, Hammastikuksi kutsuttu Henriette, tämän uusi mies Pomo, Pomon rakastajatar Josiane, Iriksen miehen työtovereita, ystäviä ja tuttavia ja kaikilla heillä on omat kiemuransa. Kaikkiin henkilöihin ehti kuitenkin tutustua vajaan 700 sivun aikana, joten lopussa kukaan ei jäänyt kovinkaan etäiseksi tai tuntemattomaksi. Kielellisesti Krokotiilin keltaiset silmät ei ehkä ole mikään mestariteos, mutta minä viihdyin sen parissa todella hyvin ja se sopiikin vallan mainiosti kesäkirjaksi. Henkilötkin jäivät mieleeni, usein he jäivät pyörimään päähän vielä kirjan sulkemisen jälkeenkin. Plussaa myös Pariisi-fiiliksestä ja muutenkin "ranskalaisuudesta". Olen tänä vuonna ihastunut ranskalaiseen kirjallisuuteen, pitkälti Anna Gavaldan vuoksi. Kaiken kaikkiaan tästä kirjasta jäi siis hyvä fiilis, vaikka minun olikin jostain syystä tosi vaikea kirjoittaa siitä mitään...

★★★★

Romaanin on lukenut myös Anneli, Jenni, Mari, Katja/Lumiomena.

Vettä elefanteille

Vettä elefanteille (Water for Elephants, 2006) / Sara Gruen. Bazar, 2009. 364 sivua.

 Uusi suosikkikirja on löytynyt! Sara Gruenin Vettä elefanteille alkoi kiinnostaa minua vangitsevan elokuvatrailerin ja muutaman positiivisen blogiarvion vuoksi. Tässä on muuten taas kirja kirja/elokuvahaasteeseen, joten leffasta muutama sana postauksen lopussa.

Jacob Jankowski on 93-vuotias ja hän asustaa vanhainkodissa jossa hän kärttyilee hoitajille eikä suostu syömään vanhainkodin vauvanruokaa. Jacobin päiviin tulee piristys kun kaupunkiin saapuu kiertävä sirkus. Muistot täyttävät Jacobin mielen.

23-vuotiaana eläinlääkäriksi opiskeleva Jacob menettää vanhempansa auto-onnettomuudessa. Hänellä jää loppukokeet tekemättä, hän menettää kotinsa sekä isänsä eläinlääkäriklinikan. Jacob lähtee tien päälle ja toivoo löytävänsä töitä. Hän vaeltaa junanraidetta pitkin kun hän kuulee junan lähestyvän. Jacob hyppää junan kyytiin ja pian hänelle selviää, että hän on hypännyt kiertävän sirkuksen junaan. Näin Veljekset Benzinin kiertävästä supersirkuksesta tulee Jacobin uusi koti ja se muuttaa hänen elämänsä kertaheitolla.

Jacob saa töitä sirkuksesta ja oppii tuntemaan muita sirkuslaisia. Hän saa ystäviä sirkuksen esiintyjistä, mutta vihamiehiäkin mahtuu joukkoon. Sirkuksen johtaja, Al-setä, on vaikea ja päättäväinen pomo. Eläintenkesyttäjä August on aluksi Jacobin läheisin ystävä, mutta pian Jacob huomaa minkälainen mies oikeasti on kyseessä. Asiaa ei auta yhtään se, että Jacob on korviaan myöten rakastunut Augustin kauniiseen vaimoon, sirkuksen tähtiesiintyjään Marlenaan. Kolmikko joutuu myös työskentelemään läheisesti yhdessä, sillä he kouluttavat sirkuksen uutta vetonaulaa, Rosie-norsua yhdessä.

Vanha Jacob muistelee elämäänsä sirkuksessa, näytöksiä, vapaa-aikaa, junien siirtymistä paikasta toiseen, sirkusväen juhlia, tappeluja ja eläinten toilailuja. Vaikka sirkusväen elämä ehkä ulospäin vaikuttaa kovinkin loisteliaalta, on totuus kuitenkin täysin toinen. Pinnan alla kytee rahahuolia jotka Al-setä hoitaa karmivalla tavalla, sirkusväen välisiä riitoja ja kateellisuutta ja mustasukkaisuutta.

Romaanissa seurataan eniten Jacobin muisteluita, mutta väliin piipahdetaan nykyajassa vanhainkodissa jossa Jacob herää nokosiltaan, haukkuu hevosnaamaista hoitajaa, suuttuu sukulaisilleen jotka unohtavat sovitut tapaamisajat ja kinastelee kanssasukin kanssa joka väittää työskennelleensä sirkuksessa elefanttien vedenkantajana. Pian tarina kuitenkin kääntyy takaisin Jacobin muistelemaan menneisyyteen ja sirkusmaailmaan.

Vettä elefanteille on ehkä se tavanomainen tarina, mutta ympäristö jossa tarina etenee on kaikkea muuta kuin tavanomainen. Sirkusmaailmaa oli tavattoman mielenkiintoista seurata ja minä uppouduin suhdekiemuroihin, sirkusnäytöksiin ja -esiintyjiin ihan täysin. Henkilöhahmot olivat myös mielenkiintoisia, Jacob oli jotenkin niin ihastuttava nuorena, kokemattomana ja rakastuneena miehenä puhumattakaan 93-vuotiaasta Jacobista johon ihastuin ihan täysin! Marlenan aviomies August oli ärsyttävä, ilkeä ja inhottava mutta toi tarinaan lisää mielenkiintoa. Marlena jäi ehkä pikkuisen etäiseksi, mutta kuvittelin hänet juuri samanlaiseksi kaunottareksi kuin Reese Witherspoon elokuvassa on. Lähes täydellinen, aivan ihana ja hurmaava lukukokemus!

*****

Vettä elefanteille, 2011. Ohjaaja: Francis Lawrence

Kävin katsomassa Vettä elefanteille- elokuvan kun olin lukenut parikymmentä sivua kirjasta. Kirjan lukemiseen tuli leffan jälkeen valitettavan pitkä tauko muutaman kirjastokirjan palautuspäivän lähestyessä. Elokuva on kuitenkin yksi parhaimpia kirjaan pohjautuvia joita olen nähnyt. Minä en ole yhtään Robert Pattinson -fani, mutta tässä elokuvassa hän oli nuorena Jacobina todella hyvä. Reese Witherspoon on yksi suosikkinaisnäyttelijöistäni, ja hän loisti Marlenana, myös Christian Schultz oli hyvä ilkeänä Augustina. Valloittava Rosie-norsu kruunasi elokuvan.

Elokuvan ja kirjan välillä oli joitakin eroja, esimerkiksi Marlenan aviomies August oli elokuvassa sirkuksen johtaja ja Al-setää ei leffassa ollut lainkaan. Mutta suurilta osin elokuva muistutti kirjaa kovasti ja siinä onnistuttiin mielestäni hienosti vangitsemaan kirjan tunnelma. Elokuva oli todella kaunis, ja katson sen varmasti uudelleen ihan pian!

Suosittelen siis lämpimästi sekä kirjaa, että elokuvaa!

Elokuvalle myös *****.


Kirjan ovat myös lukeneet  Janninna, Peikkoneito, Susa, Katja ja Satu.

Nora & Alicia

Nora & Alicia (Broken Paradise, 2004) / Cecilia Samartin. Bazar, 2011. 389 sivua.

 Cecilia Samartinin romaani Nora & Alicia on loistava. Tykkäsin todella paljon, jopa enemmän kuin viime vuonna hehkuttamastani Señor Peregrinosta. Ilahduttavaa oli myös huomata, että nämä kaksi suomennettua Samartinin teosta on keskenään kovin erilaisia, ja silti tykkäsin hurjasti molemmista!

Nora & Alicia ovat serkuksia, kaunis, vaalea, mantelisilmäinen Alicia on vuoden tummaa Noraa vanhempi. Serkukset nauttivat lapsuudestaan 1950-luvun Kuubassa. Tytöt ovat onnellisia, rakastavan perheen ja suvun ympäröimänä. Sunnuntaisin syödään juhlalounas sukulaisten kanssa ja päivisin upotetaan varpaat Havannan rannan sileään, lämpimään hiekkaan jos katolisesta koulusta on vapaapäivä. Tytöt haaveilevat tanssijan urasta, jakavat ensirakkaudet ja teini-ikäisten huolet. Onnellinen lapsuus muuttuu kuitenkin yhtäkkiä kun Fidel Castro ottaa vallan Kuubassa. Nora muuttaa vanhempiensa ja pikkusiskonsa Martan kanssa Yhdysvaltoihin, mutta Alician perhe jää Kuubaan. Elämä ajaa tytöt erilleen, mutta he pysyvät ystävinä. He ovat mukana toistensa elämässä kirjeiden ja ajatusten välityksellä.

Kirjan kertojana toimii Nora, mutta hänen ajatustensa, muistojensa ja satunnaisten kirjeiden kautta pääsee jatkuvasti seuraamaan myös Alician elämää Kuubassa. Nora varttuu siskonsa kanssa Yhdysvalloissa, Alicia taas Castron valtaamassa kommunistisessa Kuubassa. Tyttöjen elämät eroavat toisistaan kovasti, mutta he ovat toistensa luona sydämissään. Kirjassa kerrotaan myös paljon Castron ajan Kuubasta, mutta historia oli niin hyvin ujutettu tarinaan sisään, että se ei häirinnyt missään vaiheessa (kuten esim. eilen mainitsemassani Stalinin lehmissä).

"(...)Koska äiti sanoo, että toivo kuoli Kuubasta jo kauan sitten. Hän sanoo aina, että ihminen voi elää ilman saippuaa ja hammastahnaa, mutta ei ilman toivoa."

Nora & Alicia on jaettu kolmeen osaan, Kuuba, Yhdysvallat ja Havanna, joissa seurataan tyttöjen elämää yhdessä ja erikseen. Tytöt kasvavat naisiksi, uusia elämiä syntyy ja vanhoja tuttuja siirtyy taivaaseen. Nora on onnellinen mutta kaipaa usein takaisin "kotiin", Kuubaan. Alicia taas kohtaa paljon vastoinkäymisiä ja miettii elämäänsä Kuubassa. Koko kirjan läpi kulkee punaisena lankana Kuuba, tyttöjen syvä ystävyys, muistot ja perheen tärkeys. Kotimaataan ei unohda koskaan, vaikka asuukin kauan muualla.

"Ensimmäistä kertaa lähtömme jälkeen näin sinusta unta. Kävelit saaren rantaviivaa pitkin, laahustit hiekassa ja mietit, miksi en ollut vielä palannut. Et vain tajunnut, että minä istuin kaikkein korkeimman palmun latvassa katselemassa sinua.(...)"

Samartinin kieleen ihastuin jo Señor Peregrinossa ja Nora & Aliciassa kieli on yhtä kaunista, kuvailevaa ja sujuvaa. Nora & Alicia tempaisi minut lukijana mukaansa ihan alusta saakka ja piti otteessaan loppuun asti. Tämä oli taas sellainen koskettava kirja joka herätti paljon tunteita, itkin, nauroin ja iloitsin, itkin taas. Todella upea, hieno kirja jota suosittelen lämpimästi kaikille. Viimeistään nyt Cecilia Samartin nousee ihan suosikkikirjailijoideni listan kärkeen.

Tähtiä *****

Stalinin lehmät

Stalinin lehmät / Sofi Oksanen. Bazar, 2010 (1. painos 2003). 478 sivua

 Lukupiirimme toisena kirjana oli Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Nyt harmittaa, etten kirjoittanut kirjasta heti sen luettuani vaan jätin sen lukupiiritapaamisen jälkeen kirjoitettavaksi. Nyt kun lukemisesta on pari viikkoa, en muista kirjasta enää mitään;)

Stalinin lehmien aihealueina on syömishäiriöt, Viron historia ja naisten asema Viron historiassa. Kirjassa seurataan Annan nuoruutta kun hän kamppailee bulimian kanssa mutta sivussa myös Annan äidin Katariinan elämää suomalaisen miehen vaimona, 1970-luvun Virossa ennen Suomeen muuttoa. Katariinan suvusta kerrotaan enemmänkin, välillä vieraillaan 1940-luvulla ja käydään läpi Neuvosto-ajan tapahtumia Katariinan suvussa. Vuosisadan alussa virolaisia karkotettiin Siperiaan, he saivat käyttää ainoastaan "käytettyjä" vaatteita ja tavaroita joten ne kuljetettiin salaa Suomesta Viroon. Kirjassa puidaan myös ryssävihaa, virolaisten ja suomalaisten (naisten) eroavaisuuksia ja syömishäiriöiden taustaa. Vääristynyt malli naiseudesta, kontrollintarve ja vaikeat miessuhteet saavat kirjan Annassa aikaan vakavan syömishäiriön joka ohjailee hänen elämäänsä.

Stalinin lehmät kuvailee syömishäiriötä yksityiskohtaisesti ja varmasti juuri niin rankasti kuin se oikeasti onkin. Syömishäiriökohdat olikin kirjassa mielestäni parasta antia, Viron historiasta en sen kummemmin jaksanut kiinnostua. Kaikenkaikkiaan Stalinin lehmät oli minulle pettymys, liikaa ihmisiä, liikaa ajassa hyppimistä ja liikaa samaa syömishäiriön kuvailua. Juttelimme lukupiiritapaamisessamme tänään kirjasta enemmänkin, mutta en edes jaksa puida niitä juttuja täällä. Pettymys oli, ja ellei kyseessä olisi ollut lukupiirikirja, olisin varmasti jättänyt sen kesken.

Tähtiä **.

Señor Peregrino

Señor Peregrino (Tarnished Beauty, 2008) / Cecilia Samartin. Suom 2010. Bazar. 381 sivua.

Ensimmäiseksi on sanottava: rakastin tätä kirjaa! Cecilia Samartinin Señor Peregrinossa on kaikki; mielenkiintoiset henkilöt, kiehtova juoni, meksikolainen, kiinnostava kulttuuri, kaunis kerronta ja tajuttoman upea kansi! Jamilet syntyy selässään ruma, punoittava syntymämerkki. Merkki peittää koko selän ja jopa reiden takaosan. Jamilet asuu äitinsä kanssa meksikolaisessa pikkukylässä, kylän asukkaat uskovat merkin olevan paholaisen kädenjälki ja sitä myöten Jamiletin rooli ja kohtalo kotikylässä on päätetty. Jamiletin äidin kuoltua päättää nuori tyttö paeta rajan yli Yhdysvaltoihin löytämään lääkärin joka voi parantaa hänen merkkinsä. Jamilet asettuu asumaan tätinsä Carmenin luokse. Carmen on yksi kirjan mielenkiintoisimpia henkilöitä, hän kantaa läskinsä ylpeydellä, iloitsee, suree, rakastaa ja vihaa miesystäväänsä, perheellistä Louisia joka palvoo Carmenia ja tämän läskejä. Jamilet toimii alussa tätinsä kodinhoitajana -hän siivoaa, laittaa ruokaa, antaa Carmenille uuden oluen edellisen tölkin ollessa tyhjä. Pian Jamilet kuitenkin haluaa oman työpaikan ja palkkaa tekemästään työstä. Jamiletin ystävä Eddie, Carmenin naapurissa asuvan Pearlyn poikaystävä näyttää Jamiletille lähettyvillä olevan mielisiaraalan jonne Jamilet pääsee töihin. Hänen potilaansa on koko sairaalan hankalin tapaus, viidennessä kerroksessa majaileva Señor Peregrino. Kaikki aiemmat työntekijät jotka ovat saaneet tehtäväkseen hoitaa Señor Peregrinon asiat ovat lopettaneet työnsä muutaman viikon sisällä aloittamisesta. Jamiletille luvataan palkankorotus jos hän kestää työssään kuukauden. Häntä kehoitetaan olla puhumatta Señor Peregrinon kanssa.

Yllättäen Jamilet ja Señor Peregrino tulevatkin toimeen. Señor Peregrino alkaa kertoa Jamiletille hänen elämäntarinaansa, kuinka hän nuorena miehenä aikoi papiksi ja lähti pitkälle pyhiinvaellusmatkalle Santiago de Compostelaan ystävänsä Tomasin kanssa ja kuinka hän tuolla reissulla tapasi ihmisen, Rosan, joka muutti hänen koko elämänsä. Jamiletin ja Señor Peregrinon elämäntarinat soljuvat hienosti vierekkäin, vuorotellen kirjan sivuilla. Sekä Jamiletin, että Señor Peregrinon tarinat ovat mielenkiintoisia, Jamiletin kasvun ja kehityksen huomaa selvästi Señor Peregrinon tarinan edetessä. Juuri Jamiletin kasvamista ja kehitystä oli todella ilo seurata kirjan sivuilla, kuinka hänen ajatuksensa muuttuivat, kuinka paholaisen kädenjälki hänen selässään, ikuinen ruma merkki, ei ehkä enää ollutkaan maailmanloppu. Elämässä oli niin paljon enemmänkin.

Cecilia Samartinin romaani on kiihkeän meksikolainen, mutta samalla kuvaus nuoren tytön vähittäisestä kypsymisestä itsenäiseksi naiseksi. Juuri naisten vahvuus, vaikutusvalta ja naisten elämä on tässä romaanissa suuressa roolissa. Sekä Jamiletin, että Señor Peregrinon elämässä on ollut vaikutusvaltaisia naisia - molempien elämät ovat muovautuneet vahvojen naisten tekojen ja mielipiteiden kautta. Upea kirja!

*****

Ainut mitä voin hieman ihmetellä on kirjan nimi. Englanninkielisen alkuteoksen nimi on Tarnished Beauty, suomeksi suunnilleen "haalistunut kauneus" tai "likaantunut kauneus". Vaikka Señor Peregrinolla on suuri rooli tarinassa on minusta alkuperäinen, englanninkielinen nimi osuvampi kuin suomennettu nimi.


********maailmanvalloitusprojekti: Meksiko****************

Poika raidallisessa pyjamassa

John Boynen romaani Poika raidallisessa pyjamassa kertoo yhdeksänvuotiaasta Brunosta, natsiupseerin pojasta joka joutuu isän "työn" vuoksi muuttamaan suuresta talosta, ystäviensä luota, onnellisesta elämästään Berliinistä Aus-vitsiin. Syy muuttoon on Brunon mukaan se, että eräänä iltana tärkeä mies, Hilleri, tulee tapaamaan isää Berliiniin ja Hilleri päättää että isän on muutettava Aus-vitsiin hoitamaan tärkeätä tehtävää. Niinpä Bruno, hänen siskonsa Gretel ja lasten vanhemmat muuttavat Auschwitziin. Bruno on aluksi yksinäinen, naiivi eikä ymmärrä keskitysleirin asioista mitään. Kysyminen on kiellettyä, isän työhuoneeseen ei saa menää, äidillä ei ole aikaa ja siskokin on Toivoton Tapaus. Niinpä Bruno alkaa tutustua lähiympäristöönsä itse ja tulee pian aidalle jonka toisella puolella on paljon ihmisiä raidallisissa pyjamissa. Aidan luona Bruno tutustuu Schmueliin joka on syntynyt samana päivänä Brunon kanssa. He ovat muuten aika samanlaisia, mutta Schmuel on paljon laihempi ja saa, Brunon mukaan, pukeutua pyjamaan joka päivä.

Poika raidallisessa pyjamassa on koskettava, hurja tarina mutta hienosti lapsen näkökulmasta kirjoitettu. Loppu sai minussa aikaan ahdistuneen, surullisen, onnettoman olotilan ja jäi mieleen kummittelemaan pitkiksi ajoiksi kirjan lopetettuani. Kaikki tämä on minulle loistavan kirjan tuntomerkkejä. Suosittelen kirjaa ehdottomasti, mutta yllätyin kun luin että kirja oli tarkoitettu nuortenkirjaksi. Minä en kyllä suosittelisi kirjaa hirveän nuorille, sen verran rankkoja juttuja on mukana.

Poika raidallisessa pyjamassa oli uskomaton lukukokemus!

Kirjasta on myös tehnty elokuva, onko joku nähnyt sen? Kannattaako katsoa?

*****

*******maailmanvalloitusprojekti: Saksa********