Kaiken keskellä Mary Swann / Carol Shields

Kaiken keskellä Mary Swann / Carol Shields

Otavan kirjasto, 2010. 475 sivua

Alkuteos: Swann, 1987

Suomentanut: Hanna Tarkka

Kannen kuva: Rossi Xavier/Gamma/SKOY

Mistä minulle? oma ostos

Carol Shieldsin romaani Kaiken keskellä Mary Swann oli kiinnostava romaani, jonka keskiössä oli runoilija Mary Swann. Mary sitoo yhteen kirjan henkilöt ja heidän tarinansa. Oman puheenvuoronsa saa Swannin kustantaja, elämäkerran kirjoittaja, feministitutkija ja hiljainen kirjastonhoitaja. He kaikki kokoontuvat kirjan lopussa Swanniin liittyvässä symposiumissa. Ennen symposiumia jokainen miettii, miten hiljaista, tavallisen oloista maajussin vaimon elämää elänyt Swann on voinut kirjoittaa niin huikeita runoja. Swannin elämästä paljastuu palasia pikku hiljaa, ja Swannista kiinnostuneet henkilöt huomaavat naisen elämän olleen kaikkea muuta kuin tavallista.

Shields kirjoittaa mukavan helposti, tarina vie mennessään ja tekstiä lukee nopeasti. Pidin tämän kirjan rakenteesta, ensin kaikki neljä "päähenkilöä" sai suunvuoronsa ja heidän elämäänsä kurkistettiin. Lopussa koko tarina sidottiin yhteen osalla, joka kokosi nelikon yhteen Swann-symposiumin merkeissä. Koko kirjan läpi kulki kuitenkin punaisena lankana runoilijan elämä ja sen vaiheet.

Kirjan henkilögalleria oli kiinnostava. Kiinnostavin ja salaperäisin oli tietenkin edesmennyt runoilijatar itse, mutta hänestä kiinnostuneet henkilötkin olivat keskenään kivan erilaisia ja kiinnostavia, kukin omalla tavallaan.

Kirja oli siis sujuva ja kiinnostava, ainoastaan loppuratkaisu oli minusta vähän töksähtävä ja tylsä. Toisaalta kyllä kirjan viimeiset parikymmentä sivua olivat  ehdottomasti jännimmät ja koukutavimmat koko kirjassa!

Olen aiemmin lukenut Shieldsiltä muutaman kirjan, ja Rakkauden tasavalta oli minulle täydellinen. Tämä jää siitä vähän, mutta oli silti kokonaisuutena oikein mainio lukukokemus!

★★★★

Lapsen oikeus / Ian McEwan

Lapsen oikeus / Ian McEwan

Otavan kirjasto, 2015. 220 sivua

Alkuteos: The Children Act, 2014

Suomentanut: Juhani Lindholm

Kannen kuva: Corbis

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Ian McEwan kuuluu ehdottomasti suosikkikirjailijoideni joukkoon, mutta minulla on silti todella ristiriitaisia lukukokemuksia hänen kirjoistaan. Sovitus ja Ikuinen rakkaus kuuluvat suosikkikirjojeni joukkoon, kun taas esimerkiksi Makeannälkä oli suurikin pettymys. Siihen välimaastoon, Ikuisen rakkauden lähelle, asettuvat Sementtipuutarha, Lauantai, Polte ja Rannalla, kun taas Vieraan turva on siellä lähempänä Makeannälkää.

Odotin innolla, mtta hieman jännittyneenä, mitä mieltä olisin McEwanin uusimmasta romaanista Lapsen oikeus. Pelkäsin tämän olevan samanlainen pettymys kuin miehen edellinen romaani. Jos tämäkin olisi ollut huono, olisi kirjamaailmani ehkä hieman järkkynyt ;). Miksi vanhempi McEwan ei osaa enää kirjoittaa yhtä hyvin kuin nuorempana? Mutta pelot osoittautuivat turhiksi - onneksi! Pieni kirjamaailmani pyörii normaaliin tapaan, sillä Lapsen oikeus oli taattua, hienoa ja mieleenpainuvaa McEwania!

Fiona Maye työskentelee perheoikeuden tuomarina, ratkoen vaikeita perhekiistoja. Samalla vaikeiden työkeissien kanssa hän ajautuu avioliitossaan vaikeaan tilanteeseen. Aviomies ilmoittaa yllättäen, että hän haluaa solmia ulkopuolisen suhteen nuoremman naisen kanssa. Fiona on murtunut, mutta töissä hänen täytyy pitää yksityiselämä erillään. Samoihin aikoihin hän saa eteensä tapauksen, jossa leukemiaan sairastunut alaikäinen Jehovan todistaja kieltäytyy verensiirrosta, joka todennäköisesti pelastaisi hänen henkensä. Fionaa mietityttää ammattietiikan rajat, kuinka pitkälle ihminen on oikeutettu päättämään omasta elämästään ja kuinka paljon hän voi ammattinsa puolesta vaikuttaa ja päättää toisten elämästä?

Lapsen oikeus on oikeatsaan aika täydellinen kirja. Se herättää ajatuksia ja tunteita. Verensiirrosta kieltäytyvä nuori Jehovan todistaja-poika, hänen tiukat vanhempansa, jotka pitävät pojan ratkaisua ainoana oikeana. Erilaiset uskonnot ja elämänkatsomukset ovat kiehtovia, ja ennen kaikkea niihin kuuluvat tavat ja perinteet, säännöt ja seuraukset, herättävät tunteita ja ajatuksia.

Lapsen oikeus on minusta myös onnistuneesti rakennettu. Vierekkäin kulkee oikeastaan kaksi tarinaa, Fionan avioliiton ongelmat sekä hänen vaativa ja kiehtova työnsä, ja erityisesti tämän leukemiasairaan pojan kohtalo. McEwanmaiseen tapaan kirjan loppua kohden tulee sellainen tunne, että jotain suurta vielä tapahtuu. Ja kyllä pojan tarina ennen kirjan loppua saakin jännittäviä käänteitä.

Henkilökuvaus on minusta onnistunutta ja vain vähän yli 200 sivuiseksi kirjaksi Lapsen oikeus on rikas tarinaltaan ja henkilöiltään. Etenkin Fiona tulee tutuksi, mutta myös muista henkilöistä saa hyvän kuvan. Kirjan kieli on sujuvaa ja helppoa, kuten McEwanin kirjoissa yleensäkin. Juhani Lindholm on tainnut onnistuneesti suomentaa lähes kaikki lukemani McEwanit.

Lapsen oikeus on kiinnostava, koskettava, ajatuksia herättävä kirja. En usko, että kukaan pystyy suhtautumaan täysin välinpitämättömästi kirjan tapahtumiin ja McEwan on onnistunut kirjoittamaan toimivan ja hienon kirjan ajankohtaisesta, tärkeästä aiheesta. Kirjan jälkeen päähän jäi kysymyksiä ilman vastauksia. Kuinka paljon ihminen saa päättää omasta elämästään? Kuinka paljon joku toinen voi päättää toisten puolesta? Ja tietysti monia kysymyksiä joihin ei taida olla oikeita tai vääriä vastauksia elämänkatsomuksesta ja jokaisen omasta arvomaailmasta.

★★★★★-

Ehkä rakkaus oli totta / Sadie Jones

Ehkä rakkaus oli totta / Sadie Jones

Otavan kirjasto, 2015. 420 sivua.

Alkuteos: Fallout, 2014

Suomentanut: Marianna Kurtto

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokpl

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta oli yksi niistä romaaneista, joita odotin tänä keväänä eniten. Ilahduinkin kovasti, kun kustantamo lähetti minulle ennakkokappaleen kirjasta! Kiitokset siis Otavalle.

Romaanin pääosassa on neljä nuorta; Luke, Leigh, Paul ja Nina. Kaikilla on oma tarinansa, mutta sekä mikä heidät yhdistää on teatteri. Luke on villiä elämää viettävä naistenmies, pikkukaupungin kasvatti jolla on rankka perhetausta. Luke on kuitenkin erittäin lahjakas kirjoittaja, ja pian hänen teatterikäsikirjoituksiaan tunnetaan teatteripiireissä. Leigh on rohkea feministi, joka työskentelee teatterissa näyttämömestarina. Hänen läheinen ja vahva siteensä Pauliin, teatterintuottajaksi itseään tituleeraavaan nuoreen mieheen, on myös kirjan keskiössä ja vaikuttaa kummankin teatteriuraan. Lopuksi on Nina, B-luokan näyttelijättären tytär, joka palvoo äitiään vaikka ympäristö ei ehkä aina ymmärrä sitä. Nina ei oikeastaan pidä esillä olosta, mutta haluaa kulkea äitinsä jalanjäljissä ja ryhtyä näyttelijäksi. Näyttelijänuran alkaessa Nina saa kuuluisuuden lisäksi myös aviomiehen, jossa huomaa pian sekä hyviä että huonoja puolia.

Henkilökuvaus on tässä romaanissa erittäin onnistunutta. Jokainen neljästä päähenkilöstä tuli läheiseksi ja muotoutui tarinan mukana todellakin omaksi persoonakseen. Jostain syystä ihastuin erityisesti Lukeen, pikkukaupungista lähtöisin olevaan nuorukaiseen joka oli viettänyt päivät äidin luona mielisairaalassa, ja iltaisin laittanut ruokaa juoppo-isälleen. Vaikka Luken kaikki teot ja valinnat eivät minua ilahduttaneet, hän oli henkilönä minusta todella kiehtova ja kiinnostava.

Kirjan kieli on sujuvaa ja se vie tarinaa hienosti eteenpäin. Juoni on kiinnostava, ja vaikkei teatterimaailma millään tavalla ole minulle tuttu ympäristönä, pidin sen tuomasta lisästä tässä kirjassa. Minusta teatterimaailma, näytteljät ja muut teatterissa työskentelvät oli kuvailtu uskottavasti, ja koko laaja kirjo erilaisia hahmoja ja kohtaloita tuli esille. Voin kuvitella, että teatterimaailma voi olla juuri niin rankka ja raadollinen kuin se tässä oli välillä kuvattu.

Kirjan tapahtumat asettuvat 1970-luvun Lontooseen, joka on miljöönä tietenkin myös hurjan kiehtova. Kaikenkaikkiaan ympäristö- ja aikakuvaus on kuin kirjan viides päähenkilö - se luo aivan erityisen tunnelman ja kantaa hienosti kirjan juonta.

Rakkaus on myös yksi kirjan tärkeistä teemoista; välillä raakaa ja rumaa, välillä se kantava voima. Kirjassa nähdään erilaista rakkautta - Leighin ja Paulin välinen rakkaus on alussa suloista ja tasapainoista, kun lukuisia villejä öitä eri naisten kanssa viettänyt Luke rakastuu, se on heti erilaista. Luken rakkaus on hurjaa, hän ei välitä säännöistä tai sitoumuksista kun hän osoittaa rakkautensa elämänsä naiselle. Kiinnostavaa rakkautta on nähtävissä myös Ninan ja hänen aviomiehensä välillä. Tämä suhde taitaa olla kaikista suhteista se erikoisin ja sairain, mutta juuri siksi samalla niin kiinnostava.

Ehkä rakkaus oli totta oli kokonaisuutena hieno ja mieleenpainuva lukukokemus. Henkilökuvaus oli onnistunutta, teatterimaailma 1970-luvun Lontoossa oli kiehtova ja romaanin lukuisat erilaiset suhteet ja henkilökemiat tekivät tästä hienon paketin, jota en malttanut aina laskea käsistäni.

 ★ ★ ★ ★ +

Varjojen raportti / Philippe Claudel

Varjojen raportti / Philippe Claudel

Otavan kirjasto, 2009. 279 sivua

Alkuteos: Le Rapport de Brodeck, 2007

 Suomentanut: Ville Keynäs

Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala

Mistä minulle? oma ostos

Hidas, rankka ja vähän vaikeakin. Sanoja, jotka minusta kuvailevat Philippe Claudelin romaania Varjojen raportti. Kirja valikoitui luettavaksi lukupiirin kautta. Lukupiiritapaamiseen en sittenkään valitettavasti päässyt, mutta luin kirjan silti loppuun. Ärsyttää kun muutto uudelle paikkakunnalle tarkoitti myös sitä, että pääsen enää harvoin lukupiiritapaamisiin. Ikävöin kirjakeskusteluja ja muutenkin rentoja ja hauskoja lukupiiritapaamisiamme Turun kivoissa kahviloissa! No joo, kirjastahan minun piti kirjoittaa, eikä muuttoahdistuksesta ;).

Varjojen raportti on ahdistava ja lukijalle vaikea. Kirjan alku oli tahmea, juoneen oli vaikea päästä kiinni koska tarina poukkoili ja pomppi sinne tänne. Minusta tuntui, etten missään vaiheessa saanut tästä oikein otetta, vaikka kuinka yritin. Brodeck, pieneen kylään muualta muuttanut, tuntee nahassaan kyläläisten vaatimukset. Hän suostuu vastahakoisesti toisten vaatimuksin raportin kirjoittamisesta erääseen kuolemantapaukseen liittyen ja Brodeck huomaa pian, että joutuu elämään kipeät muistot vankileireiltä uudelleen. Pahuus on läsnä lähes jatkuvasti, kuka lopulta on hyvä ja kuka paha? En tiedä sainko näihin kysymyksiin tästä kirjasta vastausta, mutta se ei välttämättä johdu kirjan huonoudesta...

Claudel kirjoittaa hyvin ja hienosti, vaikka välillä seassa oli turhaa jaaritteluakin. Varjojen raportti oli kuitenkin lukukokemuksena ahdistava, ja se kertoo siitä, että se on tunnelmaltaan onnistuneesti kirjoitettu. Vaikka en koko ajan pysynyt kärryillä tapahtumissa, kirjan tunnelma pysyi ahdistavana ja jollain tavalla koukuttavana alusta loppuun.

Lemppariaiheitani - holokaustia ja toista maailmansotaa - kuvailtiin juuri sopivan mystisesti ja ahdistavasti, kuitenkin niin, että lukija ymmärtää mistä puhutaan. Päähenkilö Brodeck jää jollain tavalla etäiseksi, ja sekin ehkä aiheuttaa sen, ettei kirja tule niin iholle kuin olisin toivonut, ja jota aihepiirinsä puolesta kirjalta odotin.

Varjojen raportti oli oikeastaan aika erikoinen lukukokemus, ja päällimmäisenä tästä jäi mieleen sekavuus. Olisi ollut todella hyvä päästä tuulettamaan ajatuksia tästä kirjasta lukupiirin kanssa, uskon että olisin saanut moneen kysymykseen vastauksen muilta tytöiltä ;).

★★+

Purppuranpunainen hibiskus / Chimamanda Ngozi Adichie

Purppuranpunainen hibiskus / Chimamanda Ngozi Adichie

Otavan kirjasto, 2010. 334 sivua.

Alkuteos: Purple Hibiscus, 2003.

Suomentanut: Kristiina Savikurki

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

Mistä minulle? oma ostos

Chimamanda Ngozi Adichien romaanissa Purppuranpunainen hibiskus 15 vuotias Kambili ja hänen veljensä Jaja elävät päällisin puolin hyvää elämää vanhempiensa kanssa Nigeriassa. Perhe on varakas ja isä korkeassa asemassa, pidetty ja kunnioitettu vapaustaistelija. Pinnan alla nuorten Kambilin ja Jajan elämä on kuitenkin kaikkea muuta kuin onnellinen. Isä on vahvasti uskonnollinen ja todella ankara, ja hurjat rangaistukset ja väkivalta ovat perheessä arkipäivää. Perheen äiti saa siitä suuren osan, mutta myös lapset saavat jatkuvasti olla varuillaan.

Mullistuksen lasten elämään tuo isän sisko Ifeoma, kun tämä vapaamielinen nainen kutsuu veljenlapsensa luokseen Nsukkan yliopistokaupunkiin. Tädin luona asuu myös serkut, joista pikku hiljaa tulee Kambilille ja Jajalle tärkeitä, vaikka alussa luokkaerot ja erilaiset ajatukset pitävätkin nuoret etäällä toisistaan. Ifeoman talo on pieni ja ahdas, mutta tätinsä perheen luona Kambili ja Jaja huomaavat puutarhan purppuranpunaiset hibiskukset, maailman monenlaiset äänet, naurut ja ilon kiljahdukset, uudet asiat ja tunteen vapaudesta, jollaisista nuoret eivät ole ikinä edes uskaltaneet haaveilla.

Olen pitänyt kaikista lukemistani Adichien kirjoista, eikä Purppuranpunainen hibiskus ollut poikkeus. Pidin siitä, kuinka henkilöhahmot tulivat läheisiksi ja siitä, että he olivat selvästi omia persooniaan. Ifeoma-täti oli vapaamielinen, sympaattinen hahmo joka onneksi otti kovia kokeneet veljenlapsensa hoiviinsa. Pidin kovasti myös Kambilista ja Jajasta, kun taas heidän äitinsä jäi etäisemmäksi. Mutta toisaalta se oli myös äidin rooli perheessä. Vahva ja kunnioitettu aviomies oli selkeästi perheen pää, eikä muilla ollut siihen mitään sanottavaa. Ilahduinkin suuresti, kun selvästi alakynteen ja hurjia asioita kokemaan joutunut nainen lopussa osoitti vahvuutensa, ja teki ratkaisun joka muutti monen ihmisen elämän lopullisesti.

Kirja oli myös mukaansatempaava, ja tarinan luki, ja myös halusi lukea, nopeasti. Kambilin ja Jajan tarina piti otteessaan ja kosketti. Silti tunsin että joku viimeinen syvyys jäi puuttumaan, jotta tämä olisi ollut aivan täydellinen. Tarina raastoi ja oli rankka, mutta sen olisi ehkä voinut kertoa vielä jollain hieman syvemmällä tasolla. Muutama kliseemäinen juttukin tarinaan mahtui mukaan, mikä ehkä vielä laski pisteitä. Mutta ehdottomasti siis lukemisen arvoinen romaani tämä on, ja Adichie kuvailee upeasti maisemia ja ympäristöä. Nigeria ja Afrikka ylipäänsä kiehtoo Adichien kirjojen jälkeen aina vain enemmän.

Hiukkasen pinnalliseksi jäävä tarina oli kuitenkin kokonaisuutena otteessaan pitävä ja koskettava. Tarina herätti tunteita ja jäi mieleen, etenkin perhesuhteiden osalta. Kannatti lukea!

★★★★

Ajan lapsi / Ian McEwan

Ajan lapsi / Ian McEwan

Otavan kirjasto, 1989. 256 sivua

Alkuteos: The Child in Time, 1987

Suomentanut: Leevi Lehto

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? oma ostos kirjaston poistomyynnistä 

Ian McEwan kuuluu suosikkikirjailijoideni joukkoon, ja etenkin hänen romaaninsa Sementtipuutarha, Sovitus ja Ikuinen rakkaus ovat säväyttäneet. Hyllystäni löytyi yksi lukematon McEwan, kirjailijan kolmas romaani Ajan lapsi. Tämä olikin ensimmäinen tänä vuonna loppuun lukemani kirja.

Stephen Lewisin elämä muuttuu, kun hän kauppareissulla kadottaa kolmevuotiaan Kate-tyttärensä valintamyymälän kassajonossa. Stephen on lastenkirjailija, ja hänen ajatuksensa työstään muuttuu tietenkin, kun kotona ei enää ole pientä lasta muistuttamassa lasten todellisuudesta. Mutta Stephen olisi mennyttä ilman kuvitelmiaan Katen jatkuvasta olemassaolosta. Pian kuitenkin Stephenin ja hänen vaimonsa Julien parisuhde alkaa rakoilla, ja he muuttavat erilleen. Katen katoaminen muuttaa kaiken, ja Stephenillä on vaikeuksia saada elämästä jälleen kiinni.

Ajan lapsi on kiinnostava ja jännittäväkin tarina, niin kauan kun keskitytään Katen katoamiseen. Pienen tytön katoaminen (sieppaus?) koskettaa, surettaa ja suututtaa, mutta jotenkin olisin ehkä kuvitellut, että tytön vanhemmat olisivat vieläkin enemmän sekaisin. Tai että McEwan taitavana kirjoittajana olisi saanut kuvailtua vielä riipaisevammin ja koskettavammin kadonneen tytön vanhempien tunteman tuskan.

Ensimmäisessä luvussa McEwan kertoo yksityiskohtaisesti tytön katoamisesta, ja silloin sympatiat ovat toki etenkin Stephenin puolella. Mutta sitten loppukirja kertookin jo aivan muusta kuin kadonneen tytön kärsivistä vanhemmista. Julie häviää kuvioista ja Stephenista tulee varsin ärsyttävä ja itsekeskeinen tapaus. Lisäksi McEwan tuo tarinaan mukaan Stephenin ystäväpariskunnan, todella sekavan ja vinksahtaneen Charlesin sekä tämän Thelma-vaimon. Katen katoaminen ei enää ollutkaan pääroolissa, vaan Charlesin outo (ja sairaalloinen) käytös, sekä Stephenin ja Julien suhdesotku sekoittui keskenään sekavaksi ja oudoksi sopaksi, josta en oikein löytänyt päätä enkä häntää.

Kieli, tai etenkin suomennos vaikutti myös hieman huolimattomalta, eikä lukuisat painovirheet tai peräkkäin tuplasti ilmestyvät sanat tehneet lukemisesta yhtään herkullisempaa. Lisäksi luvut olivat aika pitkiä ja tarina loppujen lopuksi varsin tylsä. Loppua kohden kirjan intensiteetti jotenkin kyllä parani, vaikka siitä pääosasta, pienen lapsen katoamisesta, oli etäännytty yhä enemmän. Outoa, että lapsensa menettänyt mies ei ikinä puhu tyttärestään, tai reagoi sen voimakkaammin kuin Stephen tässä teki. Kirjan loppu oli kyllä yllättävä, mutta jotenkin kliseinen ja outo.

Ajan lapsi ei siis saanut minussa erityisen paljon huraahuutoja aikaiseksi. Odotin, että tällaisesta aiheesta kertova kirja olisi tunteita herättävä, rankka ja raskas lukukokemus, sellainen että lapsensa kadottaneen vanhemman tuskan tuntisi lähes jokaisella sivulla, painavana ja raskaana itsekin. Mutta sen sijaan tämä jäi tylsäksi ja valjuksi lukukokemukseksi, joka häviää muististani varsin nopeasti.

★★

Hengitysharjoituksia / Anne Tyler

Hengitysharjoituksia / Anne Tyler

Otavan kirjasto, 1989. 350 sivua

Alkuteos: Breathing Lessons, 1988

Suomentanut: Saara Villa

Mistä minulle? kirjastolaina

Anne Tylerin Pulitzer-palkittu romaani Hengitysharjoituksia oli lukupiirikirjanamme syyskuussa. Olen lukenut Tylerilta aiemmin kaksi kirjaa, Jää hyvästi sekä Nooan kompassi, ja kumpikin oli varsin keskinkertainen lukuelämys. Niin kävi myös tämän kirjan kanssa, varsin keskinkertainen, mutta silti ihan kelpo luettavaa muutamaksi illaksi.

Maggie ja Ira Moran ovat matkustamassa Maggien vanhan ystävän aviomiehen hautajaisiin. Kirja on yhden päivän romaani, kertoo juurikin tästä hautajaispäivästä. Pääosassa ei kuitenkaan ole itse hautajaiset, tai Maggien vanha ystävä Serena joka on jäänyt leskeksi. Toisaalta seurataan Maggien ja Iran päivän kehitystä, överihautajaisten kautta takaisin kohti kotia. Kotimatkalla mukaan tarttuu aikuisen Jesse-pojan ex-vaimo Fiona ja Jessen ja Fionan tytär Leroy. Toisaalta taas kirja koostuu monista takaumista, joiden avulla selvitetään Moranin perheen taustoja, sitä miten Jesse ja Fiona ovat ajautuneet eroon, miten Maggiesta on tullut kaikkien toisten elämään sekaantuva varsin ärsyttävä nainen.

Juurikin tuo henkilöiden ärsyttävyys sai minut heti alusta ärsyyntymään kirjaan. Maggie oli kirjan alusta loppuun asti raivostuttava nipottaja ja muiden asioihin sotkeutuva tyyppi, jota en kertakaikkiaan voinut sietää. Toisaalta Irakaan ei ollut erityisen täydellinen tai edes kiinnostava tyyppi, ja kirjasta puuttui kokonaan sympaattinen tai mielenkiintoinen henkilö johon olisin voinut edes osittain samaistua. Toisaalta taas Tyleria pitää kehua siitä, että hän on onnistunut kuvailemaan henkilöt uskottavasti ärsyttäviksi...

Kirjan rakenne on kiinnostava, ja tämä on minusta varsin onnistunut romaani yhdestä päivästä. Hautajaishöpinät olivat jollakin tavalla ehkä ylimääräisiä ja turhia, sillä mieluiten luin kuitenkin Moranin perheen tilanteesta, ja tapahtumista joita selvitettiin takaumien kautta. Välillä tuntui miltei rasittavalta, kun siirryttiin nykyhetkeen ja esimerkiksi pitkiin mutkiin kotimatkalla, jotka johtuivat Maggien lapsellisista huijaamisista.

Kieli oli uudempiin Tylerin kirjojen suomennoksiin verrattuna oikein sujuvaa eikä laisinkaan tönkköä kuten olen aiemmissa lukemissani Tylerin kirjoissa kokenut. Tarina eteni varsin jouhevasti, sillä minulla oli aika vähän aikaa tämän lukemiselle ja onnistuin kolmen illan aikana lukemaan tämän loppuun ennen lukupiiritapaamista tyttöjen kanssa. Paikoitellen pääsin tosi hyvinkin kirjan imuun ja luin montakymmentä sivua putkeen, tarinaan uppoutuen. Lukupiirissä saimme ihan hyvin keskustelua aikaan tästä, vaikka lopulta keskustelut menivätkin taas ihan sivuraiteille ;).

Tylerin kirjat eivät ole vielä ainakaan täysin vakuuttaneet minua. Ihan kivoja, keskinkertaisia tarinoita joita kyllä lukee, mutta joista ei jää sen enempää käteen jälkeenpäin. Aion toki jatkossakin lukea Tylerin kirjoja, minulta löytyy 3-4 hänen kirjaansa vielä omasta hyllystäkin. Ehkä se minun suosikki-Tylerini on vielä hyllyssä odottamassa!


★  ★  ★  

En suostu / Per Petterson

En suostu / Per Petterson

Otavan kirjasto, 2014. 243 sivua

Alkuteos: Jeg nekter, 2012

Suomentanut: Katriina Huttunen

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Norjalaisen Per Pettersonin kaksi aiempaa suomennettua kirjaa ovat hurmanneet minut, erityisesti kauniin ja mieleepainuvan tunnelmansa vuoksi. Tunnelmaltaan tämä tuoreinkin suomennos, En suostu, on taattua Pettersonia, mutta muuten tämä kirja jäi ehkä edeltäjiään hieman vaisummaksi. Miksi?

No ensinnäkin, tarina ei tempaissut mukaansa aivan samalla tavalla kuin aiemmissa kirjoissa. Minulla meni aika kauan selvittää, kuka oli kukin ja millä tavalla kirjan Jim ja Tommy tuntevat toisena, mitä heille on tapahtunut ja mitä heille tapahtuu nyt.

Pettersonin kirjat ovat hitaita, tunnelmaltaan ja tarinaltaan, ja ne eivät ehkä sovi parhaiten luettavaksi pienissä pätkissä. Ja juuri tästä En suostu kärsi. Luin muutaman sivun iltaisin, ennen kuin nukahdin kirja kädessä ja se ei missään tapauksessa tee hitaalle tarinalle oikeutta.

Mutta tässä kirjassa on hurjan paljon hyvääkin.

Henkilöt ovat kiinnostavia, kun heidät oppii tuntemaan. Tommy on aikustuttuaan onnistunut jättämään taakseen onnettoman ja väkivaltaisen, sittemmin hajonneen perheensä. Nyt hän on menestynyt ja rikastunut. Jim taas, paljon paremmista lähtökohdista ponnistanut, on kohdannut vastoinkäymisiä ja hänen elämänsä on mennyt väärään suuntaan. Jim istuu sillalla kalastamassa, kun Tommy kiiruhtaa ohi kalliilla autollaan. Onko vanhoilla ystävyksillä enää mitään yhteistä? En suostu kertoo kahden ystävyksen jälleennäkemistä seuraavasta päivästä, joka muuttaa menneen ja tulevan.

Vaikka tämä kirja ei minulle ihan täysosuma ollutkaan (kuten Hevosvarkaat ja Kirottu ajan katoava virta), on kuitenkin ihan selvää että Petterson on huikean taitava kirjailija. Hänen kykynsä luoda upeita tunnelmia kirjoihinsa, on aivan erityinen. Viipyilevä, hidas mutta silti koukuttava, hieman salaperäinen ja 'hämyinen' tunnelma on tässäkin kirjassa upea. Myös miljöökuvaus, norjalaisten vuonojen ja kalastusvesien kuvailu tekee kirjasta hienon.

Petterson kirjoittaa kiinnostavasti ja kauniisti ystävyydestä, sisaruudesta ja melankoliasta. Jokainen henkilö saa oman vuoronsa, oman tilansa. Tommyn ja Jimin lisäksi myös Tommyn sisko Siri tulee kuulluksi ja nähdyksi. Rakanteeltaankin kirja on kiinnostava, menneisyys ja nykyisyys vuorottelevat ja lukijalle selviää viipyilevän hitaasti, mutta silti selvästi, mistä miehet ovat tulleet sinne, missä he vuonna 2006, nykyhetkessä, ovat.

Kirjan kieli on kaunista, miltei runollista. Sekin lisää Pettersonin kirjojen upeutta minun silmissäni. Tunnelmaltaan En suostu sopii loistavasti syksyyn, kuten Pettersonin muutkin teokset. En suostu ei ehkä ole parasta Pettersonia, mutta hieno kirja kuitenkin ja yksi tämän syksyn parhaimmista käännöskirjoista. Sekin jo kertoo kirjailijan laadusta minun silmissäni!

★ ★ ★ ★ 

Jeesuksen lapsuus / J. M. Coetzee

Jeesuksen lapsuus / J.M. Coetzee

Otavan kirjasto, 2014. 292 sivua.

Alkuteos: The Childhood of Jesus, 2013

Suomentanut: Markku Päkkilä

Kannen suunnittelu: ? (kirjaston viivakooditarra juuri tämän tiedon päällä. Murr)

Mistä minulle? kirjastolaina

J.M. Coetzee: Nobel-voittaja, etelä-afrikkalainen joka asuu ja opettaa kirjallisuutta Australiassa. Kaksinkertainen Bookerpalkittu, erikoinen kirjailija. Olen joskus lukenut jonkun Coetzeen kirjan, mutta en muista edes sen nimeä. Se oli hieman outo, vaikea ja aika mitäänsanomaton lukukokemus.

En edes tiedä miten Jeesuksen lapsuus lähti mukaani kirjastosta, mutta niin se vain lähti ja tuli nopeasti vieläpä luetuksikin. Lukukokemus oli hieman ristiriitainen ja erikoinen, ja listaankin nyt kirjan herättämiä ajatuksia hieman eri tavalla kuin yleensä koska en saa selvää ajatuksistani tämän kirjan kohdalla.

Jeesuksen lapsuus...

...tempaisi mukaansa alusta saakka
...oli tunnelmaltaan huikea, hyytävä, hieman ahdistava mutta koukuttava

Kirjan henkilöt...

...olivat kiinnostavia, mutta varsin erikoisia
...-päähenkilö Simón erityisesti- oli outokäytöksinen, varsin vastenmielinen mies

Kirjan kieli...

...oli helppolukuista
...oli temmoltaan tiivis, ja aikaansai kirjalle koukuttavan tunnelman

Kirjan tyyli...

...jäi hieman epäselväksi
...on takakannen mukaan "arvoituksellinen allegoria", mitä se sitten tarkoittaakaan
...sisälsi kummallisuuksia

Kirjan juoni...

...sisälsi orvoksi jääneen pojan ja hänen holhoojakseen alkaneen Simónin
...vei pojan ja Simónin tuntemattomaan maahan pitkän matkan päätteeksi
...kuvaa, millaista on elämä maassa, jonka tavat ovat outoja ja uusia
...kuvaa myös sitä, millaista on elämä tuntemattomassa, jossa saa uuden elämän ja uuden henkilöllisyyden

Loppuratkaisu...

...oli ärsyttävä ja pliisu, jos ymmärsin sen oikein

Kirjasta jääneet fiilikset...

...ovat ristiriitaisia
...saivat miettimään, menikö minulta juonen suhteen jotain ohi
...ovat toisaalta ihailevat, toisaalta kummastelevat

Kokonaisuutena...

...kirjasta jäi mieleen tiivis ja huikean taitavasti luotu tunnelma, oudot ihmiset, kummallinen tarina ja fiilis siitä, että jotain jäi ymmärtämättä. Mutta tällä kertaa se ei haittaa ihan hirveästi, luin tätä silti mielelläni.

Jos haluatte erilaisen lukuelämyksen, suosittelen ehdottomasti tutustumaan Coetzeen kirjoihin! ;)


★★★+

Ghana ikuisesti / Taiye Selasi

Ghana ikuisesti / Taiye Selasi

Otavan kirjasto, 2013. 393 sivua.

Alkuteos: Ghana must go, 2013

Suomentanut: Marianna Kurtto

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastolaina

Tämänkin lukemisesta on jo ikuisuus, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan - vai mitä? Tällä hetkellä arkeen mahtuu vaan niin paljon ohjelmaa, että tuntuu että lukeminenkin jää vähille, bloggaamisesta puhumattakaan.

Taiye Selasin Ghana ikuisesti sai ilmestyessään suomeksi paljon kehuja pitkin blogimaailmaa, ja oli itsestäänselvää että minäkin halusin lukea tämän sopivan tilaisuuden tullen. Alkukesästä kirja tulikin kirjastoreissulla vastaan ja pääsi kotiin asti luettavaksi.

Kweku Sai syntyy Ghanassa mutta pääsee Amerikkaan opiskelemaan lääketiedettä. Hänestä tulee lahjakas kirurgi ja rakastava perheenisä hänen ja hänen nigerialaisen vaimonsa Folan lapsille. Lasten syntyessä lakia opiskeleva Fola hylkää opintonsa ja jää kotiäidiksi. Kun seurapiirien suosiossa oleva potilas kuolee Kwekun leikkauspöydälle, koko perheen elämä muuttuu. Nöyryytetty ja nujerrettu Kweku hylkää perheensä ja palaa kotimaahansa Ghanaan vuoden kestäneen oikeustaistelun jälkeen. Perheen lapset kasvavat ja elämä vie heidät eri puolille maailmaa. Vuosia myöhemmin odottamaton tragedia saattaa aikuistuneet sisarukset taas yhteen ja he kohtaavat yhdessä menneisyyden tapahtumat ja toisensa vuosien jälkeen.

Ghana ikuisesti on koskettava kirja. Tapahtumat tulevat iholle heti alusta ja koska lukija pääsee tehokkaasti tarinaan mukaan, säilyy mielenkiinto kirjan alusta loppuun asti. Myös kirjan henkilögalleria on kiinnostava. Lääkäri Kwekun kohtalo suututtaa ja saa surulliseksi, mutta kiinnostavinta minusta oli seurata hänen neljän lapsensa elämää. Lapset olivat keskenään kovin erilaisia, mutta kukin erittäin kiinnostava persoona omalla tavallaan. Erityisesti sisaruskatraan kaksospari olivat minusta kiehtovia henkilöitä; kaunis ja taiteellinen Kehinde ja hänen hieman surumielinen siskonsa Taiwo.

Pidin hurjasti kirjan rakenteesta. Jo kirjan alussa selviää, että Kweku kuolee kotitalonsa sateiselle takapihalle. Suru-uutinen tavoittaa Kwekun lapset ja ex-vaimon yksitellen ja siitä lähtee koko tarina. Jokainen perheenjäsen muistelee mennyttä, miettii omaa elämäänsä ja aloittaa pitkän matkan Ghanaan. Lopulta perhe tapaa toisensa vuosien jälkeen, kaikkien omat traumat ja perheen yhteiset traumat kohtaavat, mutta mikä tärkeintä, myös perhe on taas koossa. Se, että Selasi välillä pysäyttää tarinan kokonaan, palaa ajassa menneeseen, sisarusten lapsuuteen, Kwekun ja Folan ensimmäisiin yhteisiin vuosiin, on hieno tapa koota tarina ehjäksi kokonaisuudeksi pikku hiljaa. Kirjan rakenne ja tapa kertoa tarinaa teki tästä ehdottomasti mielenkiintoisen.

Käännös on onnistunut, lukeminen sujui nopeasti ja mutkattomasti. Viihdyin kirjan parissa mainiosti. Kiinnostavien henkilöiden ja mahtavan rakenteen lisäksi kirjassa oli sopiva määrä ajatuksia kulttuurieroista. Ghanasta Yhdysvaltoihin muuttanut Kweku kohtasi etenkin opiskeluvuosinaan kaikenlaista, ja afrikkalaistaustainen mies sai valitettavan helposti väärän rangaistuksen oikeudessa.

Kokonaisuutena Ghana ikuisesti oli siis hieno ja mieleenpainuva lukukokemus. Tarina oli mieleenpainuva, kieli oli kaunista ja kirja oli aiheiltaan rikas. Hieno kirja kaiken kaikkiaan!

★★★★★-

Kesä ilman miehiä / Siri Hustvedt

Kesä ilman miehiä / Siri Hustvedt

Otavan kirjasto, 2011. 232 sivua.

Alkuteos: The Summer Without Men, 2011

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala

Mistä minulle? oma ostos

Päätin antaa Siri Hustvedtille vielä yhden mahdollisuuden. Luin kesällä Kesän ilman miehiä, ja päätin aika nopeasti, että se jää viimeiseksi kirjaksi jonka Hustvedtilta luen.

Mia Fredricksenin aviomies haluaa kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen pitää yhteiselämästä paussia, koska hän on rakastunut toiseen. Mia saa hermoromahduksen, ja toivuttuaan sairaalassa hän muuttaa takaisin lapsuutensa kotikaupunkiin lähelle äitiään. Vuokraamassaan talossa hän suree, raivoaa ja säälii itseään ja surullista kohtaloaan. Uusissa ympyröissä Mia saa myös uusia tuttuja. Hän vetää runopajaa teinitytöille ja tutustuu naapurissa asuvaan nuoreen naiseen, jolla on kaksi pientä lasta ja vihainen aviomies. Pikkuhiljaa elämästä löytyy taas valonpilkahduksia, joten lopulta se paussi ei ehkä ollutkaan vain huono asia?

Hustvedtin kirjoissa, tässäkin, on oikeastaan kaikki ainekset hyvään kirjaan. Kiinnostavat ja huolella kuvaillut henkilöt. Helppolukuinen teksti, kiinnostava ja varsin vetävä tarinakin. Mutta sitten niitä outouksia on kuitenkin hieman liikaa. Vaikka teksti on pääosin ihan helppolukuista, paikoitellen se on sisällöltään ja tyyiltään outoa ja ärsyttävää. Tästäkin, kuten edellisestä Hustvedtistani, tuli sellainen olo, että kirjailija haluaa päteä ja viisastella tekstinsä kautta.

Kokonaisuutena Kesä ilman miehiä ei ollut minusta kovinkaan ehjä. Vähäsivuiseen kirjaan oli tungettu henkilöitä ja sisältöä ehkä vähän liikaa. Välillä jäin miettimään sitä, mikä tässä oikeastaan oli pääjuoni ja mikä vain sivujuttu. En saanut solmittua tapahtumia yhteen, ehjäksi kokonaisuudeksi ja lopussa koko kirja oli päässäni loppuratkaisua lukuunottamatta sekametelisoppa.

Vaikka Mian kokemukset ovat rankkoja ja surullisia, en kuitenkaan tuntenut niin paljon sympatiaa häntä kohtaan kuin olisin halunnut. Jostain syystä tämä kirja ei vain koskettanut minua vaan jäi pinnalliseksi lukukokemukseksi. Lähes pakotin itseni lukemaan kirjan läpi, koska odotin että jossain vaiheessa ymmärrän mistä tässä on kyse. En ymmärtänyt.

Siri Hustvedt on varmasti taitava kirjailija, mutta viimeistään nyt on tullut selväksi ettei hän ole minun kirjailijani. En ymmärrä hänen tarinoidensa jujuja, en löydä henkilöistä samaistumisen kohteita vaikka he ihan kiinnostavia ovatkin. Hänen kirjansa eivät vain onnistu koskettamaan minua siten, kuten hyvien kirjojen pitäisi. Mutta onneksi moni, moni muu on ihastunut Hustvedtin kirjoihin.

★★

Pelin henki / Chad Harbach

Pelin henki / Chad Harbach

Otavan kirjasto, 2013. 468 sivua.

Alkuteos: The Art of Fielding, 2011.

Suomentanut: Tero Valkonen

Kannen suunnittelu: kirjaston lappu peittää nimen ärsyttävästi

Mistä minulle? kirjastolaina

Olen urheiluhullu, kuten pitkäaikaisimmat lukijani tietävätkin. Kirjastossa eteeni osui Chad Harbachin romaani Pelin henki, jossa urheilijaelämä ja erityisesti baseball on suuressa roolissa. En tiedä baseballista juuri mitään, mutta ei se kirjan lukemista haitannut!

Henry Skrimshander on taitava baseballpelaaja ja saakin stipendin maineikkaaseen Westishin yliopistoon. Siellä hän saa pelata baseballia sydämensä kyllyydestä, ja hänen unelmansa kohti ammattilaisuraa näyttää selvältä. Henryn aiheuttama tapaturma, jossa hänen kämppiksensä Owen Dunne loukkaantuu, saa aikaan tapahtumavyyhdin jonka seurauksena mikään ei ole enää selvää. Henryn ja hänen ystävänsä, baseballjoukkueen kapteenin Mike Schwarzin lisäksi osallisena on yliopiston rehtori Affenlight sekä tämän tytär Pella.

Pelin henki on paljon muuta kuin urheilua. Erilaisia ihmissuhdekiemuroita kiinnostavassa yliopistoympäristössä. Kirja toi mieleeni Jeffrey Eugenidesin mainion Naimapuuhia-romaanin joka ilmestyi jokunen vuosi sitten. Tässäkin kirjassa on monta kiinnostavaa henkilöhahmoa. Köyhistä oloista urheiluhuipulle ponnistava Henry, hänen huonetoverinsa Owen sekä Oweniin ihastuva, koko ikänsä heterona elellyt rehtori Affenlight ovat kaikki kiinnostavia. Myös Henryn ystävä, baseballjoukkueen kapteeni Mike on taustaltaan mielenkiintoinen tapaus, kuten Affenlightin tytär Pella, koulunsa keskeyttänyt ja vanhemman miehen nainut pippurinen nuori nainen. Erityismaininnan ansaitsee myös kirjailijan mielikuvitus nimien suhteen! Skrimshander ja Affenlight etunenässä, ovat myös niminä varsin kiinnostavia ;).

Uskon että melkein jokainen kirjan henkilöistä olisi voinut olla kiinnostavan tarinan päähenkilö. Harbach kuitenkin onnistuu luomaan monesta henkilöstä ja monenlaisesta tarinasta tasapainoisen ja selkeän kokonaisuuden. Tarina on runsas ja kirjan keskivaiheilta olisi ehkä voinut lyhentääkin parinkymmenen sivun verran. 

Kirja oli myös psykologisesti kiinnostava, kun Henryn vaikeudet alkavat. Lupaavasti alkanut peliura kääntyy päälaelleen kun peli ei kuljekaan toivotulla tavalla. Henryn psyyke on kovilla, kun tulevaisuus ei enää näytäkään yhtä selvältä ja valoisalta kuin aiemmin. Minusta Harbach onnistuu kuvailemaan urheilijan sielunmaisemaa ja urheilu-uran rankkuutta sekä fyysiseltä että psyykkiseltä kantilta erittäin uskottavasti. Henrylle toivoo vain hyvää, sillä hän on mukava nuori mies, ja hänen taisteluaan on raastavaa seurata. Jossain kohtaa tuntui ehkä kuitenkin, että Henryn voivottelua ja harmia jankutettiin hieman liikaa, ja pieni tiivistäminen tässä kohtaa olisi tehnyt tästä kirjasta vielä paremman.

Pelin henki on kiinnostava romaani monella tavalla. Ihmissuhdekiemuroita on paljon, tapahtumamiljöönä yliopistokampus on kiinnostava, urheilu ja urheilijaelämä on suuressa roolissa, kuten myös baseball. Baseballista ei tarvitse kirjaa varten ymmärtää mitään, mutta lajina se vaikuttaa kiinnostavalta ja tuo oman mausteensa kokonaisuuteen. Lukemisen jälkeen olenkin tutustunut kyseiseen lajiin Googlen välityksellä, ja valtavan kiinnostavaltahan tuo vaikuttaa ;). Toki lajina voisi olla mikä vaan, mutta kyllä baseballin sääntökiemurat ja monimutkaisuus toivat tähän mainion lisän. Pelin henki on kokonaisuutena hieno ja kiinnostava kirja, henkilöt ovat inhimillisiä ja tarina koukuttava. Lisäksi tässä on muutamia mahtavia yksityiskohtia, hassujen nimien lisäksi minut vakuutti esimerkiksi se, että kaikki söivät jatkuvasti auringonkukansiemeniä! Jos ja kun Harbachilta ilmestyy lisää kirjoja, minä aion ehdottomasti lukea ne.

★★★★

Nooan kompassi / Anne Tyler

Nooan kompassi / Anne Tyler

Otavan kirjasto, 2010. 281 sivua.

Alkuteos: Noah's Compass, 2009

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala

Mistä minulle? kirjakauppaostos

Nooan kompassi on toinen Anne Tylerilta lukemani romaani. Jää hyvästi ei aivan täysin napannut, eikä tämäkään nyt ihan suosikkilistan kärkeen pomppaa, mutta ihan mukavaa ajanvietettä kuitenkin.

Töistään pois joutunut 60 vuotias Liam muuttaa pienempään asuntoon, mutta joutuu heti ensimmäisenä yönä pahoinpidellyksi. Liam ei muista yöstä mitään, ja hän ryhtyy etsimään vastauksia muistiaukkoihinsa. Hän törmää lääkärikäynnillä salaperäiseen Euniceen, jonka toivoo auttavan häntä muistuttamaan dramaattisen yön tapahtumat mieleensä. Mutta kun hän tutustuu Euniceen paremmin, alkaa muitakin muistoja ja tunteita nousta pintaan. Soppaa sotkee vielä Liamin luokse muuttava teinitytär Kitty sekä yllätysvierailuja tekevä ex-vaimo Barbara, pientä tyttärenpoikaa Jonahia unohtamatta.

Nooan kompassi lähtee liikkeelle vauhdikkaasti, kun heti kirjan alussa tulee Liamin ensimmäinen, dramaattinen yö uudessa asunnossa. Tapahtumat lähtevät vauhtiin ja lukijakin pääsee nopeasti imuun mukaan. Valitettavasti jossain kirjan keskivaiheilla kaikki kuitenkin lässähtää, ja kirjan loppuosa on varsin tylsä ja mitäänsanomaton. Oikeastaan minulla jäi tunne, että minulla jäi kirjasta joku pointti tajuamatta tai jotkut Raamattu-viittaukset ehkä ymmärtämättä. Odotin kirjan loppua kohden jotain yllätystä tai käännettä, mutta sitä ei oikein ikinä tullut.

Kirjan henkilöhahmotkaan eivät oikein napanneet. Päähenkilö Liam oli ihan sympaattinen, mutta aika tylsä, elämäänsä kyllästynyt tyyppi. Hänen tyttärensä ja ex-vaimonsa taas koostuivat varsin stereotyyppisistä henkilöistä. Ärsyttävä, tuppautuva ex-vaimo, yksi uskoon tullut nurisija-tytär, yksi isälleen menneistä suuttunut tytär ja nuorin, villi ja rajojaan kokeileva teini. Liam muistuttaa itse asiassa aika paljon En man som heter Ove-kirjan Ovea, mutta Ove osoittautui kuitenkin paljon kiinnostavammaksi ja sympaattisemmaksi henkilöksi. Ehkä tämä kirja vaikuttaa kehnommalta kuin mitä se oikasti on, koska luin sen hienon Ove-kirjan perään?

Keskinkertaiset henkilöt ja hieman tylsä juoni tekivät kokonaisuudestakin keskinkertaisen. Kyllä tämän kirjan luki. Teksti on helppoa ja kirjan luki nopeasti, mutta sitä viimeistä "jotakin" jäin kaipaamaan. En vielä sano, että Anne Tyler ei ole minun kirjailijani. Hyllystä löytyy nimittäin Amerikan lapset, Elämän tikapuilla, Pyhimys sattuman oikusta ja Avioliiton lyhyt oppimäärä jotka aion lukea ennen kuin luovutan kirjailijan suhteen ;).

★★★-

Säihkyvä maailma / Siri Hustvedt

Säihkyvä maailma / Siri Hustvedt

Otavan kirjasto, 2014. 426 sivua.

Alkuteos: The Blazing World, 2014

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Siri Hustvedtin kirjoja on kehuttu niin paljon, että minäkin jossain vaiheessa päätin tykkääväni hänen kirjoistaan. Ensin luin Vapisevan naisen, joka oli hieman liian tietokirjamainen. Sitten luimme lukupiirissä Kaikki mitä rakastin -kirjan, joka oli ihan ok, mutta ei maatamullistava lukukokemus. Lumouskin oli ihan hyvä, mutta en ole vielä täysin ihastunut Hustvedtiin. Odotin kuitenkin innolla hänen uutuuttaan, Säihkyvä maailma, koska olen vain päättänyt pitäväni Hustvedtista. Mutta mutta... Ehkä se ei vain toimi noin, että päättää tykkäävänsä, vaan joskus on vain myönnettävä, että vaikka moni muu tykkää niin se ei välttämättä osu minuun kuitenkaan.

Säihkyvässä maailmassa tutustutaan taiteilija Harriet Burdeniin, tai Harryyn kuten hän toivoi itseään kutsuttavan. Hän oli taidekauppias Felix Lordin vaimo ja oli miehensä vielä eläessä jäänyt tämän varjoon. Harry oli pitänyt muutaman oman taidenäyttelyn ja siinä se. Harryn kuoleman jälkeen uusia asioita alkaa kuitenkin selviämään ja hänestä saadaan esiin toisenlainen kuva. Kolmen nuoren miestaiteilijan kohutut ja kehutut näyttelyt olivat ehkä sittenkin kuusikymppisen Burdenin käsialaa. Romaanissa lukija saa eri kertojien ja Harryn tunteneiden ihmisten kautta kuvan edesmenneestä Harrysta, ja hänen työstään ja elämästään.

Huhh. 

Ensiksi kerron, että luin tätä kirjaa tavattoman kauan. Kirja ei missään vaiheessa vienyt mukanaan, ja itseasiassa lukeminen oli aika tylsää ja vaikeaa alusta loppuun saakka. Harrietin persoonaa ja hänen elämäänsä avattiin lukijalle monen eri henkilön kautta, erilaisten tekstien ja asiakirjojen avulla. Kuva hänestä kasvoi pikkuhiljaa, mutta jäi minusta kuitenkin sekavaksi. Henkilöitä oli aivan liikaa, en millään pysynyt kärryillä siitä, kuka oli kuka ja millä tavalla sidoksissa Harrietiin. Erilaiset tekstit ja niiden kirjoitusmuodot myös tekivät kokonaisuudesta rikkonaisen ja epätasaisen. Joitain tekstejä oli ihan kiinnostavaa lukea, ja ne etenivät varsin jouhevasti (esimerkiksi haastattelumuotoon kirjoitetut) kun taas toisten kanssa sain taistella ihan kunnolla, että jaksoin lukea ne.

Kirjassa oli paljon alaviitteitä, jotka tuntuivat minusta täysin turhilta. Nurisin alaviitteistä jo Oatesin Sisareni, rakkaani kirjasta kirjoittaessani, mutta siinä kirjassa alaviitteillä oli sentään joku merkitys. Tässä kirjassa ne tuntuivat täysin turhilta, lähinnä siltä, että Hustvedt haluaisi kerskailla tietämyksellään taiteesta ja muusta. Jo alle sata sivua luettuani päätin skipata kaikki alaviitteet, koska niiden lukeminen vaikeutti kirjan lukemista entisestään. 

Jos jotain positiivista yrittäisin tästä sanoa, olisi se varmaankin se, että laajaan henkilögalleriaan mahtuu monta erilaista persoonaa. Kiinnostavista henkilöhahmoista on kiva lukea, vaikkakin tässä oli hieman vaikea saada otetta kenestäkään kun kirja oli rakenteeltaan niin rikkonainen. Kirja sisälsi toki ihan kiinnostavia aiheita. Taide ei ole minulle mitenkään rakas tai tärkeä aihe, mutta paljon pinnalla olleet ajatukset ja mietiskelyt sukupuoli-identiteetistä ja seksuaalisuudesta olivat kiinnostavaa luettavaa.

Uskon, että on jo tullut selväksi etten pitänyt Hustvedtin uusimmasta kirjasta. En kuitenkaan vielä aio heittää kirvestä kaivoon tämän kirjailijan suhteen, vaan odotan esimerkiksi pitäväni Kesästä ilman miehiä kunhan ehdin sen lukemaan. Jos sekään ei uppoa alan jo uskoa, että Hustvedt ei ole minua varten...

★★

Kotiinpalaajat / Chimamanda Ngozi Adichie

Kotiinpalaajat / Chimamanda Ngozi Adichie

Otavan kirjasto, 2013. 522 sivua.

Alkuteos: Americanah, 2013.

Suomentanut: Hanna Tarkka

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Lähdin mukaan Valkoisen kirahvin luotsaamaan sinikeltainen syksy -lukuhaasteeseen. Luimme ensimmäiseksi yhdessä Chimamanda Ngozi Adichien kirjoittaman, tänä syksynä suomennetun romaanin Kotiinpalaajat. Luimme osan kirjasta ja keskustelimme sähköpostitse muiden lukupiiriläisten kanssa tästä. Viikonloppuna pidimme kirjasta viimeisen keskusteun, ja nyt julkaisemme kaikki arviomme siitä samaan aikaan. Muiden lukijoiden arviot ilmestyvät nyt samaan aikaan seuraavissa blogeissa: Valkoinen kirahvi, Hanna ja Mai.

Ifemelu ja Obinze rakastuvat teini-ikäisinä Nigeriassa, mutta elämä vie heidät erilleen. Ifemelu päätyy Amerikkaan ja Obinze vuorostaan Lontoon kautta takaisin kotimaahan Nigeriaan. Ifemelu rakentaa uuden elämänsä Yhdysvaltoihin. Hän opiskelee, saa lopulta työpaikan ja uusia ystäviä, tapailee miehiä ja on muutamassa pidemmässä suhteessakin. Alku uudessa maassa on kuitenkin todella rankka, ja ennen asioiden järjestymistä Ifemelu kokee elämän rankkuuden ja paljon vastoinkäymisiä. Nigerian ja Yhdysvaltojen väliset kulttuurierot tuottavat vaikeuksia, ja nuoren mustan naisen on vaikea löytää töitä, aitoja ystäviä tai saada esimerkiksi kampaamossa arvoistaan kohtelua. Kaikki kuitenkin järjestyy pikkuhiljaa, niin työ, ystävät kuin hiusasiatkin. Ifemelu alkaa kirjoittaa blogia mustien elämästä Yhdysvalloissa, hän kirjoittaa rotukysymyksistä ja nousee blogiteksteillään suureen suosioon. Mutta jokin häntä kaivertaa, ja lopulta hän päättää palata kotimaahansa Nigeriaan.

Pidin Kotiinpalaajissa monesta asiasta. Pidin Ifemelusta henkilönä, hän tuli nopeasti läheiseksi ja vaikka hän oli vahva persoona, hänellä oli vahvoja mielipiteitä ja ajatuksia, toivoin hänelle hyvää. Kirjan alkuosat jossa Ifemelu muisteli nuoruuttaan Nigeriassa, olivat suosikkiosiani, ja Ifemelun ja Obinzen teinisuhde oli ihanan ällösöpö. Pidin kovasti myös kirjan rakenteesta, menneisyyden ja nykyisyyden sekoittamisesta. Ifemelun hiusongelmat saivat varsin ison ja merkittävän roolin kirjassa, mutta minusta hänen hiuspulmansa osoitti jotenkin yksinkertaisella ja arkisen symbolisella tavalla niitä suuria kulttuurieroja joita Nigerian ja Yhdysvaltojen välillä oli ja on edelleenkin.

Tavallisen tekstin joukossa oli välillä Ifemelun blogitekstejä, jotka koin hieman raskaiksi ja liian tietokirjamaisiksi. Pidin toki siitä, että kirjaan oli lisätty ajankohtaisia rotukysymyksiä Ifemelun blogitekstien muodossa, mutta jotenkin ne olivat hieman tylsiä. Teksti ja suomennos olivat muuten kaikin puolin sujuvia!

Ifemelun elämää Yhdysvalloissa oli kiinnostavaa seurata, mutta Obinzen elämä jäi auttamatta toissijaiseksi. Siksi pidinkin kovasti Obinzen Lontoo-osasta, joka kirjan keskivaiheilla oli. Loppua kohden Obinze tuli taas tarinaan mukaan, mutta kirjan loppuratkaisuun olin silti hieman pettynyt. Jotenkin loppu oli kirjan aiempaan monimutkaisuuteen ja Ifemelun ja Obinzen vaikeisiin kokemuksiin nähden liian yksinkertainen ja helppo.

Huomasin kirjaa lukiessani ajattelevani että kirjailija kertoo itsestään. Ifemelu oli jatkuvasti mielessäni Chimamanda Ngozi Adichie itse. Oletan että kirjailija ottaa kirjoihinsa omia kokemuksiaan ja asioita joita on ystäviltään ja tuttaviltaan kuullut, mutta en tiedä miksi tämä kirja vaikutti niin vahvasti omakohtaiselta kirjailijan suunnalta. Ehkä se oli vain minun päässäni, vaikka keskustelimmekin tästä sähköpostitse lukupiirissä ja muillakin taisi lukiessa olla samanlaisia ajatuksia.

Olen lukenut Adichielta aiemmin kirjat Puolikas keltaista aurinkoa sekä Huominen on liian kaukana ja olen pitänyt kaikista kolmesta nyt todella paljon. Adichie kirjoittaa hienosti ja koskettavasti. Hänen henkilönsä ovat vahvoja ja kiinnostavia ja kulttuurierot, rotukysymykset ja ihmisten väliset tasa-arvokysymykset ovat vahvasti läsnä. Adichie taitaa olla tällä hetkellä yksi suosikkikirjailijoitani, ja toivon että ehdin lukemaan Purppuranpunaisen hibiskuksenkin vielä tämän vuoden puolella.

Kotiinpalaajat oli kokonaisuutena hieno, mukaansatempaava, koskettava ja mieleenpainuva lukukokemus. Olen palannut tähän kirjaan ja etenkin Ifemelun kokemuksiin alkuaikoina Amerikassa ajatuksissani jo monta kertaa lukemisen jälkeen. Tämä oli siis rankka kirja, joka herätti minussa lukijana ajatuksia ja kysymyksiä, mutta joka etenkin jäi hyvin mieleeni!

★★★★

Kuukauden klassikko: Sovitus / Ian McEwan

Sovitus / Ian McEwan

SSKK, 2002. 381 sivua.

Alkuteos: Atonement, 2001

Suomentanut: Juhani Lindholm

Kannen kuva: Chris Frazer Smith

Mistä minulle? kirpparilöytö

Ian McEwan kuuluu suosikkikirjailijoihini, ja minulla on ollut hänen ehkä kuuluisin teoksensa Sovitus lukematta jo kauan aikaa. Nyt tartuin siihen, osana oman kirjahyllyn luku-urakkaa sekä klassikkolistan lukemishaastetta!

Kolmetoistavuotias Briony päätyy tekoon, joka muuttaa koko Tallisin perheen loppuelämän. Eniten pikkusiskon teko vaikuttaa yhdeksän vuotta Brionya vanhempaan Ceciliaan sekä Tallisien siivojan poikaan, Robbieen. Myös tyttöjen vanhempien ja serkkujen elämä muuttuu - Brionyn harmittoman tuntuisella teolla on pitkät ja rankat seuraukset.

Kirjan ensimmäisessä osassa eletään vuotta 1935, kuumaa kesää jona Brionyn teko tuli ajankohtaiseksi. Nuori tyttö näki huoneensa ikkunasta sisarensa ja Robbien välisiä tapahtumia, ja siitä alkoi pidempi tapahtumavyyhti. Briony pääsi, tai joutui, osalliseksi aikuisten monimutkaiseen maailmaan ja ilman ymmärrystä, nuori, rikkaan mielikuvituksen omistava tyttö teki omat johtopäätöksensä.

Kirjan jälkimmäisissä osissa eletään sotavuosia, ja ensimmäisestä osasta tutut henkilöt kärsivät uudelleen, kukin omalla tavallaan. Rakkaus on läsnä, kuten myös toivo sovituksesta, anteeksiannosta, unohduksesta ja virheiden korjaamisesta.

Sovitus on kokonaisuutena hieno kirja. Ensimmäinen osa oli minulle täydellinen, juuri sellaista kirjallisuutta haluan lukea. Siinä oli kaikki kohdallaan. Odottava, trillerimäinen tunnelma jonka kirjoittamisen McEwan taitaa hienosti. Tunne siitä, että kohta tapahtuu jotain merkittävää oli läsnä, ja sai minut kääntämään kirjan sivuja tiiviisti. Henkilögalleria on kiinnostava läpi kirjan ja päähenkilöt tulevat lähelle siitä huolimatta että kaikki eivät niin ihania ja sympaattisia olekaan, ainakaan tekojensa perusteella. Miljöö- ja aikakuvaus on minusta onnistunut ja viihdyin historiallisella brittimaaseudulla.

Kirjan toinen osa oli minusta kuitenkin kovin erilainen kuin ensimmäinen osa. Tässä kohdin tylsistyin hieman tarinaan, minusta toinen osa oli huomattavasti pitkäveteisempi ja paikallaanjunnaavampi ja jaarittelevampi kuin ensimmäinen osa. Mitään ei oikein tapahtunut, sotatilanteita kuvailtiin toistuvasti liiankin tarkkaan. Kolmas osa, jossa Briony on jo vanhempi, oli taas kiinnostava ja se toi tarinaan selityksiä ja vastauksia.

Vaikka hieman tylsistyinkin kirjan keskivaiheilla, pidin kuitenkin kovasti tästä kirjasta. Alussa luulin että tässä on minulle täyden viiden tähden kirja, mutta niin ei nyt sitten kuitenkaan ollut. Kokonaisuutena kuitenkin nautin kirjan lukemisesta, ja pidän Sovitusta ehdottomasti yhtenä McEwanin parhaimmista kirjoista. Tarina on runsas, kiinnostava ja etenkin alussa otteessaanpitävä. Alkupuolella kirja oli jopa trillerimäinen, ja todella mukaansatempaava. Kieli ja käännös vaikuttivat sujuvilta, enkä pannut merkille ihmeellisyyksiä suomennoksessa.

Kokonaisuutena Sovitus oli siis hieno lukukokemus. Ei niin täydellinen kuin ehkä alun perusteella odotin, mutta mieleenpainuva ja ajatuksia herättäväkin. Kuinka pienestä, nuoren, tietämättömän lapsen (voisin paasata vaikka millä mitalla Cecilian ja Brionyn vanhempien kasvatusmenetelmistä mutta se jääköön toiseen kertaan...) erehdyksestä voi kasvaa niin suuri ja merkittävä tragedia, niin monelle ihmiselle! Nyt odotan innolla että ehdin katsoa kirjaan perustuvan elokuvankin!

★★★★+

Lumous / Siri Hustvedt

Lumous / Siri Hustvedt

Otavan kirjasto, 2009. 263 sivua

Alkuteos: The Enchantment of Lily Dahl, 1996.

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala

Mistä minulle? kirjakauppaostos

Siri Hustvedtin romaani Lumous löytyy omasta kirjahyllystäni, joten päätin lukea sen tänä vuonna osana oman kirjahyllyn 24 kirjan haastetta. Kirja oli kiinnostava ja nopealukuinen, ja varsin erilainen kuin olin ennakkoon odottanut.

Lily Dahl työskentelee pienessä kahvilassa ja asuu vanhemman Mabel-rouvan asunnossa alivuokralaisena. Hän bongaa vastapäisen talon ikkunasta salaperäisen taidemaalarin ja lumoutuu Edward Shapirosta täysin. Edwardin ja Lilyn tapaamisesta alkaa kiinnostavat tapahtumat, joihin liittyy myös kylän muita asukkaita.

Kirjan henkilögalleria on sivumäärään nähden varsin laaja, mutta ennen kaikkea kiinnostava. Päähenkilö Lily Dahl on mielenkiintoinen nuori nainen, pystyin varsin helposti samaistumaan osittain häneen, vaikka en kaikkia naisen valintoja ja ajatuksia pystynytkään aivan ymmärtämään. Salaperäinen ja lukijalle hieman arvoitukseksi jäävä Edward Shapiro on myös kiinnostava, kuten myös kiinnostavan elämäntarinan omaava herttainen Mabel, Lilyn vuokraemäntä. Pelottavin, erikoisin ja melkein kiinnostavin henkilöistä oli Martin, Lilyyn miltei mielipuolisesti ihastunut erakko. Laaja ja kiinnostava henkilögalleria rikastutti tätä romaania paljon.

Tarinaltaan Lumous on varsin sekava ja moniosainen. Välillä punainen lanka oli minulta kateissa, koska vaikutti siltä että Edwardin ja Lilyn suhde oli sivuosassa, ja Martinin ja Lilyn välinen soppa kääntyi pääosaksi. Se ei minua sisällöllisesti erityisemmin haitannut, mutta teki tarinasta hieman sekavan ja vaikeasti seurattavan. Lumoutuminen toisesta ihmisestä, Lilyn ja Edwardin välinen lumous sekä Martinin lumoutuminen Lilyyn tuli kuitenkin hyvin esille, ja kirjan nimi niputtaa nämä kaksi tarinaa hyvin yhteen.

Hustvedtin kieli ja suomentajan käännös on sujuvia. Kirja oli nopealukuinen ja tarina vei helposti mukanaan. Tarina on intensiivinen, hieman salaperäinen ja lukijana halusin kyllä tietää nopeasti, miten tarina päättyy. Kirjaa lukiessa ei tullut tylsää, ja kokonaisuutena Lumous toimi varsin hyvin. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan, jotta olisin täysin tähän ihastunut. Liian monen juonenkäänteen tunkeminen samaan, varsin vähäsivuiseen kirjaan jätti hieman sekavan fiiliksen tästä, mutta varsin kivaa ja otteessaanpitävää kesälukemista tämä oli silti.

★★★+

Vieraan lapsi / Alan Hollinghurst

Vieraan lapsi / Alan Hollinghurst

Otavan kirjasto, 2012. 535 sivua.

Alkuteos: The Stranger's Child, 2011.

Suomentanut: Markku Päkkilä

Kannen kuvat: Rodney Smith 

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Alan Hollinghurstin ensimmäinen suomennettu romaani Vieraan lapsi kertoo kahden suvun tarinan 1900-luvulla. Tarina saa alkunsa vuonna 1913 kun Cambridgessä opiskeleva George Sawle tuo vieraan mukanaan kotiinsa Two Acresin maaseutukartanoon. Vieras on lupaava runoilijanalku, Georgen opiskelukaveri Cecil Valance. Unohtumattoman viikonloppuvierailun lopussa Cecil kirjoittaa Georgen sisarelle Daphnelle runon Two Acresista. Runo on oikeastaan tarinan alku. Sillä on suuri merkitys kahden suvun elämässä, eri sukupolvien valinnoissa ja tuntemuksissa.

Vieraan lapsi sijoittuu ajallisesti suurilta osin 1900-luvun alkuun, joka on suosikkiajanjaksojani kirjallisuudessa. Rakastan myös englantilaista kartanomiljöötä, ja tässäkin kirjassa kartanomiljöö, maalaismaisemien kuvaus ja kartanofiilis oli ihanaa! Pidin myös Hollinghurstin sujuvasta kielestä sekä hyvästä, sujuvasta suomennoksesta.

 Rakenteeltaan kirja on kiinnostava. Ensimmäisessä osassa keskiössä on Georgen ja Cecilin ystävyys, kun taas kirjan myöhemmissä osissa seurataan jo Cecilin jälkeistä aikaa, eri henkilöiden näkökulmasta. Henkilöiden, jotka yrittävät selvittää, kuka nuorena kuollut runoilija oikeasti oli, minkälainen hänen lyhyeksi jäänyt elämänsä oli ja mitä sinä yhtenä viikonloppuna kesällä 1913 oikeasti tapahtui. Minä pidin eniten juuri tuosta ensimmäisestä osasta, jossa elettiin vuotta 1913 ja seurattiin Georgen ja Cecilin yhteistä viikonloppua Sawlen perheen kartanossa. Petyinkin hieman kun huomasin kirjan toisen osan alussa, että vuosi oli muuttunut, ja kertojanäkökulmakin aivan eri. Loppupeleissä totuin kuitenkin osien eroihin, ja siihen että uuden osan alkaessa vuosia oli taas kulunut, ja henkilöt vaihtuneet. Jotenkin tämä ratkaisu kuitenkin etäännytti minut hieman kirjan tapahtumista ja henkilöistä, koska juuri kun olin oppinut tuntemaan jonkun, vaihtui kertoja ja edellinen jäi pienempään rooliin.

Vieraan lapsi kertoo kiinnostavista ja tärkeistä aiheista. Homoseksuaalisuus on varsin merkittävässä roolissa, ja välillä tuntui vähän siltä että jokatoinen vastaantuleva henkilö oli homo. Eipä tämä minua häirinnyt, mutta teki ehkä kirjasta hieman vähemmän uskottavan minun silmissäni. Runoilija- ja kirjailijapiireistä sai myös kirjan avulla varsin uskottavan oloisen kuvan, ja pidin kirjan tunnelmasta. Kartanomiljöön lisäksi oli paljon kirjastoja, vanhoja oppilaitoksia ja hämyisiä kirjakauppoja.

Hollinghurstin kirjassa on laaja henkilögalleria, välillä tuntui että hieman liiankin laaja. Kirjan alussa olisi ehkä voinut olla Sawlen ja Valancen suvuista tehdyt sukupuut, hieman helpottamaan lukijan urakkaa. Koska vuodet vierivät kirjan sivuilla ja kirjan eri osien välissä aika nopeaan tahtiin, tuli myös henkilöitä lisää. Sukunimet vaihtuivat, monella oli ex-puolisoja ja nykyisiä puolisoja, puolisojen lapsia jne, ja välillä olin hukassa henkilöiden keskinäisissä suhteissa, ja siinä, kuka oli kuka. Eipä tämäkään ihan hirveästi häirinnyt, mutta vaikeutti lukemista hieman, etenkin jos edellisestä lukukerrasta oli hieman pidempi aika.

Vaikka en ihan kaikesta Vieraan lapsessa pitänytkään, nautin silti kirjan lukemisesta suunnattomasi. Tämä on hieno, runsas, salaperäinen, koskettava ja mieleenpainuva kirja. Minä jäin usein lukemisen jälkeenkin miettimään Cecilin tarinaa, kahden suvun kiemuroita. Kokonaisuutena tämä tiiliskiviromaani pysyi varsin hyvin kasassa, se oli tunnelmaltaan hieno, kauniskin, ja henkilögalleria oli kiinnostava. Hieno lukukokemus, mutta ei kuitenkaan täydellinen. Melkein yhden kokonaisen tähden veroitan myös kirjan lopusta, joka oli minusta hieman jaaritteleva ja tylsä. Vai jäiköhän minulta jotain ymmärtämättä?

★★★★-

Sisareni, rakkaani / Joyce Carol Oates

Sisareni, rakkaani / Joyce Carol Oates

Otavan kirjasto, 2012. 730 sivua.

Alkuteos: My sister, my love, 2008.

Suomentanut: Kaijamari Sivill

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Olen aiemmin lukenut Joyce Carol Oatesilta Haudankaivajan tyttären, jota rakastin, sekä rankan Kosto: rakkaustarinan joka oli mieleenpainuva ja ravisuttava lukukokemus. Heti kun Oatesin Sisareni, rakkaani ilmestyi suomeksi törmäsin kirjaan kirjastossa ja lainasin sen kotiin luettavakseni. Aloitinkin kirjan aika pian, mutta jostain syystä en päässyt kirjaan sisälle, en pitänyt kerrontatavasta tai teksityypistä. Niinpä minulla on ollut tämä kirja kesken noin puolisen vuotta! Kerran jouduin jo palauttamaan tämän kirjastoon, mutta lainasin sen sitten heti uudelleen, koska halusin saada kirjan kuitenkin päätökseen. Nyt, vihdoin kesälomani aikana, sain kirjan loppuunluettua!

Skyler Rampike toimii kirjan (varsin ärsyttävänä) kertojana. Hän on nyt 19-vuotias, kuuluisan Bliss Rampiken isoveli. Bliss oli menestynyt nuori luistelija, joka kuoli kuusivuotiaana epämääräisissä olosuhteissa. Vielä 19-vuotiaana isoveli Skyler on joidenkin mielestä epäilty siskonsa murhasta, ja nyt Skyler päättääkin kirjoittaa muistelmansa, ja kertoa mitä hänen perheessään oikeasti tapahtui hänen ja siskon ollessa pieniä. Kuka oikeasti murhasi New Jerseyn jääprinsessan, ja miksi Skylerin elämä jäi perheessä ainoastaan alaviitteeksi siskon viedessä vanhempien huomion ja ajan.

Kirjan lukeminen tökki minulla siis alussa pahasti, erityisesti hieman erikoisen kerrontatyylin vuoksi. Parikymppinen Skyler kertoo sisarensa tarinaa lukijalle varsin omintakeisella kielellään. Lisäksi kirjassa on paljon pitkiä alaviitteitä, joille minä olen pahasti allerginen. En vain jaksa lukea niitä pienellä tekstillä präntättyjä juttuja. Alaviitteiden lukeminen katkaisee jotenkin lukuflow:ni, ja hyppäsin monta kertaa alaviitteiden ohi vaikka niissä usein olikin ihan kiinnostavia ja ivallisen hauskoja kommentteja.

Skylerin ja Blissin perheenjäsenet ovat kiinnostavia, ja aikaisessa vaiheessa tuli myös selville kuinka sairaan ahneita ja julkisuuden- ja hyväksynnänkipeitä heidän vanhempansa olivat. Etenkin rouva Rampike ärsytti ja inhotti minua alusta saakka, ja en voinut sietää tapaa jolla hän kaikin keinoin halusi tyttärestään kuuluisan jääprinsessan. Pienen neljä-kuusivuotiaan tytön oma tahto jäi liian usein toisarvoiseksi.

Vaikka tempauduin lopulta tarinaan paremmin mukaan kirjan puolivälin jälkeen, en silti oppinut pitämään kirjan kirjoitustyylistä, Skyler Rampiken tarinankerronnan tyylistä. Tekstiä oli jostain syystä hankala ja tönkkö lukea ja Skylerin kaikkitietävä asenne, alaviitteiden ja sulkujen liiallinen käyttö teki tekstistä minulle vaivalloista.

Luin kirjan loppuun siksi, että halusin tietää miten Skylerin käy, mutta tietenkin myös kuka Blissin murhasi. Murhaajan arvasin Skylerin hienovaraisten vinkkien avulla jo varsin aikaisessa vaiheessa, ja tuokin ehkä hieman lässäännytti lukukokemukseni. Sisareni, rakkaani on kuitenkin kaikesta nurinastani huolimatta mieleenpainuvan erilainen kirja ja lukukokemus jäi lopulta positiivisen puolelle. Kirja kannatti lukea, vaikka en voi sanoa pitäneeni tarinasta tai sen kerrontatavasta erityisen paljon. Blissin ja Skylerin tarina on rankka, se on sellainen, jota ei toivoisi kenenkään ikinä kokevan. Silti en voi olla ajattelematta, että se on todellisuutta meidän maailmassamme. Vaikka Oates on kirjoittanut kuvitteellisen tarinan, on Blissin tarinassa paljon samaa kuin vuonna 1996 murhatun lapsimissi JonBenét Ramseyn todellisessa tarinassa.

★★★