Marionetit / Virpi Hämeen-Anttila

Marionetit / Virpi Hämeen-Anttila

Otava, 2013. 317 sivua

Kannen kuva: Jussi Kaakinen & Sami Piskonen

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Kesälomni alkoi vähän yli viikko sitten ja suuntasin heti rinkkareissulle Keski-Eurooppaan vähän yli viikoksi. Nyt on reissulta palattu, ja olisi tarkoitus kiriä täällä blogin puolella kiinni kevään aikana rästiin jääneet luetut kirjat. Aloitetaan Virpi Hämeen-Anttilan Marionetit-romaanilla, jonka luin ehkä joskus huhtikuussa.

Emma ja Janne ovat nelikymppinen aviopari. Heidän elämäsnä vaikuttaa olevan kompromisseja täynnä: heidän avioliittonsa oli aikoinaan kompromissi, heidän uravalintansa on sitä ja elämäntapansa ylipäätään. Emman sisko Julia ja Jannen paras ystävä Mikael sen sijaan valitsivat unelmiensa tavoittelun kompromissien sijaan, ja ovat onnistuneet maailmalla omilla aloillaan. Emman ja Jannen lapsiperhearki järkkyy, kun Julia yllättäen palaa maailmalta Suomeen. Kun Mikaelkin taas palaa kuvioihin, herää kauna ja muistot menneisyydestä.

Marionetit oli ihan viihdyttävä ja kevyt kirja luettavaksi kesken kiireisen työkevään. Mutta jokin näissä Hämeen-Anttilan viimeisimmissä kirjoissa on vähän tökkinyt. Tämäkin jäi vähän heppoiseksi ja sekavaksi. Kirja lähti hitaasti käyntiin ja alku oli suorastaan tylsä. Sitten tuntuikin kuin yhteen tarinaan olisi laitettu vähän liikaa yksityiskohtia ja tapahtumia, Emman, Jannen, Julian ja Mikaelin tarinat olisivat kyllä selvinneet vähemmälläkin. Kliseitä ja ennalta-arvattavia käänteitä oli myös vähän liikaa ja kirja jäi aika pinnalliseksi ja jotenkin etäiseksi. Henkilöt olivat ihan mielenkiintoisia, ja heidän erilaiset persoonansa tulivat kivasti esille.

Pidin myös siitä, että kirjassa oli nukketeatteria, mimiikkaa ja kerrankin sellaista taidetta, mitä ei jokaisessa kirjassa ole. Tanssista ja teatterista olen viime aikoina lukenut ihan tarpeksi. Hämeen-Anttila kirjoittaa helppoa kieltä ja kirja oli varsin nopealukuinen. Välillä kieli oli minusta kuitenkin vähän tönkköä, ja tarinassa liikaa tapahtumia, joka vaikeutti juonen perässä pysymistä.

Kaiken mutinan jälkeen on kuitenkin todettava, että etenkin puolivälin jälkeen viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, vaikka se olikin aika ennalta-arvattava. Tarina vei mukanaan ja kirja oli sopivan kevyt sen hetkiseen mielentilaani. Hämeen-Anttilan kirjat sopivatkin sellaisiin hetkiin, kun kaipaa varsin kevyttä luettavaa, mutta ei silti ihan hömppää.

★★★-

Ajan riekaleita / Anilda Ibrahimi

Ajan riekaleita / Anilda Ibrahimi

Tammen keltainen kirjasto, 2013. 328 sivua

Alkuteos: L'amore e gli stracci del tempo, 2009

Suomentanut: Helinä Kangas

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

Mistä minulle? kirjastolaina

Heippa taas tännekin, onpa edellisestä kerrasta aikaa! Päivät vaan hujahtavat ohi, ja juuri (tammikuussa...) alkanut työharjoitteluni päättyy ensi viikolla. Hullua miten nopeasti aika on mennyt! Minulla on iso kasa kirjoja rästissä, jotka olen lukenut aikoja sitten mutta joista en vain ole ehtinyt kirjoittaa. Niinpä yritän nyt lyhyemmillä pika-arvioilla saada blogin vähän ajantasaisemmaksi. Tuntuu tylsältä kirjoittaa kirjoista, jotka olen lukenut joskus maaliskuussa, mutta toisaalta haluaisin edelleen kaikki lukemani kirjat tänne blogin puolelle muistiin.

Aloitetaan lyhyellä pika-arviolla Anilda Ibrahimin romaanista Ajan riekaleita. Pidin aikoinaan Ibrahimin romaanista Punainen morsian todella paljon, joten innolla nappasin tämänkin nyt vihdoin alkuvuodesta kirjastosta mukaani.

Balkanin Romeoksi ja Juliaksikin tituleerattu kirja kertoo Zlatanin ja Ajkunan tarinan. Zlatanin ja Ajkunan isät ovat parhaita ystävyksiä, vaikka toinen onkin serbi ja toinen albaani. Zlatan ja Ajkuna viihtyvät yhdessä pienistä pitäen ja kasvavat yhdessä kuin veli ja sisko Ajkunan isän jouduttua vankilaan poliittisessa sekasorrossa. Vaikka perheet aikanaan joutuvatkin sodan eri puolille, Zlatan ja Ajkuna lupaavat toisilleen, etteivät koskaan eroa. Zlatan joutuu kuitenkin sotaan ja ajan kuluessa Ajkunakin jatkaa omaa elämäänsä. Kumpikin päätyy toisten ihmisten luokse ja Kosovon sota repii heidät erilleen. Uudet kotimaat ja uudet ihmiset ympärillä vaikeuttavat ikuisen rakkauden säilymistä.

Kirjan hyvät puolet:

♥mukaansatempaava tarina
♥mielenkiintoinen ja opettavainen kirja Balkanin sodasta
♥miljöökuvaus kiehtova ja "kaunis" (jos nyt sodan runtelemia alueita voi kauniiksi kutsua)
♥sympaattiset henkilöt
♥onnistunut henkilökuvaus, etenkin Zlatan ja Ajkuna tulevat lukijalle läheisiksi
♥helppo kieli, sujuva tarina
♥koskettavat tapahtumat, kuten sotakirjoissa useimmiten
♥uskottava sotakuvaus
♥ajatuksia herättävä kirja rakkaudesta, sodan voimasta, ajan roolista ihmiselämässä


Kirjan huonommat puolet:

- varsin kliseinen ja vähän ennalta-arvattava rakkaustarina
- osittain jäi vähän pinnalliseksi, viimeinen syvyys ja silaus jäi puuttumaan

Kokonaisuus: otteessaanpitävä, koskettava ja mieleenpainuva tarina sodasta, rakkaudesta ja ajan merkityksestä.


★ ★ ★ ★ 

Kulkurit / Yiyun Li

Kulkurit / Yiyun Li

Tammen keltainen kirjasto, 2013. 431 sivua

Alkuteos: The Vagrants, 2009

Suomentanut: Seppo Loponen

Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela

Mistä minulle? kirjastolaina

Kirjat vieraista kulttuureista, ja etenkin maasta joka on poliittisesti (onneksi) omaan arkeen verrattuna erilainen, ovat aina kiinnostaneet minua. Ihastuin Yiyun Lin novelleihin hänen edellisessä suomennetussa kirjassaan, ja nyt halusin tutustua naisen kirjoittamaan romaaniin Kulkurit.

Gu Shan on nuori nainen, joka vastavallankumouksellisten ajatustensa ja tekojensa vuoksi teloitetaan pienessä Kurajoen kylässä vuonna 1979. Shanin sureminen on kiellettyä, myös nuoren naisen omilta vanhemmilta jotka joutuivat jopa maksamaan patruunan, jolla Shan surmattiin. Mutta surra he eivät saa, kuten ei kukaan muukaan. Shanin äiti kuitenkin päätyy toiseen ratkaisuun, kun hän tapaa uutisreporttina työskentelevän Kain. Yhdessä naiset keräävät kasaan joukon, joka ajattelee samalla tavalla kuin he. He kääntyvät vastarintaan, ja saavat koko kylän sekaisin. 

Kulkureissa on paljon hyvää.  Gu Shanin kohtalo on hurja, ja tarina ja ihmiskohtalot tulevat iholle. Kirjassa on monta kiinnostavaa henkilöhahmoa, Gu Shanin perheen lisäksi myös köyhän perheen tytär Ninin kohtalo kosketti. Nini oli sisarkatraan kummajainen, syntymästä lähtien epämuodostunut ja siksi vanhempiensa ja muiden karsastama. Ninin perheeseen toivottiin poikaa, mutta tyttöjä syntyi toistensa perään. Nini ei nähnyt itsellään kummoistakaan tulevaisuutta, ennen kuin tutustui Bashiin, isoäitinsä kasvattamaan nuoreen mieheen joka antoi Ninille toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Kohtalot koskettavat ja kiinnostavat, monen kyläläisen tarinat tulevat esille, vaikka keskiössä onkin Gu Shanin teloituksen seuraukset. Välillä tuntui ehkä siltä, että henkilöitä ja tarinoita oli melkein liikaa. Mutta oikein onnistuneesti ne on kuitenkin punottu yhteen, ja keskiössä säilyy koko ajan jollain tavalla Gu Shanin teloitus.

Ne asiat, jotka pudottavat tämän neljän tähden kirjaksi viiden sijaan on muutamat kauheudet joita en pystynyt lukemaan kunnolla. Naisen ruumista kohdellaan niin huonosti, kuin vain voi. Ja en ikinä, ikinä pysty (enkä halua) lukemaan eläinten kaltoin kohtelusta. Koiran kaikkea muuta kuin luonnollinen kuolema sekä siilin kamala kohtelu oli tässä kirjassa aivan liian yksityiskohtaisesti kuvattu enkä pystynyt lukemaan niitä osia kirjasta kunnolla. Nämä asiat myös saivat minut hieman etääntymään tarinasta. 

Kulkurit on kiinnostava romaani aiheiltaan ja henkilöiltään. Jos Kiinan historia kiinnostaa, kommunismin vuodet, se mitä kiinalaisten arki silloin oli, tämä on täydellinen kirja. Kirja kuvaa hyvin myös ihmisyyttä, erilaisia selviytymistapoja - tai ainakin selviytymisyrityksiä ja sitä, kuinka voi yrittää selviytyä asioista, jotka eivät ole omissa käsissä.

★ ★ ★ ★ 

Ghana ikuisesti / Taiye Selasi

Ghana ikuisesti / Taiye Selasi

Otavan kirjasto, 2013. 393 sivua.

Alkuteos: Ghana must go, 2013

Suomentanut: Marianna Kurtto

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastolaina

Tämänkin lukemisesta on jo ikuisuus, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan - vai mitä? Tällä hetkellä arkeen mahtuu vaan niin paljon ohjelmaa, että tuntuu että lukeminenkin jää vähille, bloggaamisesta puhumattakaan.

Taiye Selasin Ghana ikuisesti sai ilmestyessään suomeksi paljon kehuja pitkin blogimaailmaa, ja oli itsestäänselvää että minäkin halusin lukea tämän sopivan tilaisuuden tullen. Alkukesästä kirja tulikin kirjastoreissulla vastaan ja pääsi kotiin asti luettavaksi.

Kweku Sai syntyy Ghanassa mutta pääsee Amerikkaan opiskelemaan lääketiedettä. Hänestä tulee lahjakas kirurgi ja rakastava perheenisä hänen ja hänen nigerialaisen vaimonsa Folan lapsille. Lasten syntyessä lakia opiskeleva Fola hylkää opintonsa ja jää kotiäidiksi. Kun seurapiirien suosiossa oleva potilas kuolee Kwekun leikkauspöydälle, koko perheen elämä muuttuu. Nöyryytetty ja nujerrettu Kweku hylkää perheensä ja palaa kotimaahansa Ghanaan vuoden kestäneen oikeustaistelun jälkeen. Perheen lapset kasvavat ja elämä vie heidät eri puolille maailmaa. Vuosia myöhemmin odottamaton tragedia saattaa aikuistuneet sisarukset taas yhteen ja he kohtaavat yhdessä menneisyyden tapahtumat ja toisensa vuosien jälkeen.

Ghana ikuisesti on koskettava kirja. Tapahtumat tulevat iholle heti alusta ja koska lukija pääsee tehokkaasti tarinaan mukaan, säilyy mielenkiinto kirjan alusta loppuun asti. Myös kirjan henkilögalleria on kiinnostava. Lääkäri Kwekun kohtalo suututtaa ja saa surulliseksi, mutta kiinnostavinta minusta oli seurata hänen neljän lapsensa elämää. Lapset olivat keskenään kovin erilaisia, mutta kukin erittäin kiinnostava persoona omalla tavallaan. Erityisesti sisaruskatraan kaksospari olivat minusta kiehtovia henkilöitä; kaunis ja taiteellinen Kehinde ja hänen hieman surumielinen siskonsa Taiwo.

Pidin hurjasti kirjan rakenteesta. Jo kirjan alussa selviää, että Kweku kuolee kotitalonsa sateiselle takapihalle. Suru-uutinen tavoittaa Kwekun lapset ja ex-vaimon yksitellen ja siitä lähtee koko tarina. Jokainen perheenjäsen muistelee mennyttä, miettii omaa elämäänsä ja aloittaa pitkän matkan Ghanaan. Lopulta perhe tapaa toisensa vuosien jälkeen, kaikkien omat traumat ja perheen yhteiset traumat kohtaavat, mutta mikä tärkeintä, myös perhe on taas koossa. Se, että Selasi välillä pysäyttää tarinan kokonaan, palaa ajassa menneeseen, sisarusten lapsuuteen, Kwekun ja Folan ensimmäisiin yhteisiin vuosiin, on hieno tapa koota tarina ehjäksi kokonaisuudeksi pikku hiljaa. Kirjan rakenne ja tapa kertoa tarinaa teki tästä ehdottomasti mielenkiintoisen.

Käännös on onnistunut, lukeminen sujui nopeasti ja mutkattomasti. Viihdyin kirjan parissa mainiosti. Kiinnostavien henkilöiden ja mahtavan rakenteen lisäksi kirjassa oli sopiva määrä ajatuksia kulttuurieroista. Ghanasta Yhdysvaltoihin muuttanut Kweku kohtasi etenkin opiskeluvuosinaan kaikenlaista, ja afrikkalaistaustainen mies sai valitettavan helposti väärän rangaistuksen oikeudessa.

Kokonaisuutena Ghana ikuisesti oli siis hieno ja mieleenpainuva lukukokemus. Tarina oli mieleenpainuva, kieli oli kaunista ja kirja oli aiheiltaan rikas. Hieno kirja kaiken kaikkiaan!

★★★★★-

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin / Mia Kankimäki

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin / Mia Kankimäki

Otava, 2013. 380 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokappale

Tämänkertainen lukupiirikirjamme oli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kirjan nimi on yksi hienoimpia, joita minulla tulee mieleen ja jo nimestä minulla tuli sellainen fiilis, että tämä on minun kirjani.

Kankimäki tekee sen, mistä moni ehkä haaveilee, mutta jonka harva lopulta uskaltaa toteuttaa. Hän hakee vuorotteluvapaata työstään kustantamossa, saa sen ja lähtee syksyksi ja kevääksi Japanin Kiotoon tutkimaan Heian-kaudella Kiotossa elänyttä sielunsisartaan, hovinaisena ollutta Sei Shonagonia. Sei on kirjoittanut Tyynynaluskirjan, jota Kankimäki (lähes) palvoo ja nyt Kankimäki päättää kirjoittaa omasta seikkailustaan ja Sein elämän tutkimisesta kirjan.

Kankimäki kirjoittaa elämästään Kiotossa, ajatuksistaan Seistä ja ajatuksistaan vuorotteluvapaan ottamisesta, siitä miltä tuntuu ottaa ja lähteä, ilman tarkkoja suunnitelmia, alussa ilman rahaa ja kielitaitoa. Kirja on kiinnostava juuri siksi, että itsekin on joskus tullut mietittyä, millaista olisi jos vaan lähtisi vuodeksi jonnekin muualle. Minä luulen, ettei se sopisi minulle, en ole niin spontaani, mutta juuri siksi ihailen Kankimäkeä. Kankimäki huomaa Kiotossa varsin pian, että Seistä ei ole helppoa löytää tietoa. Harvat ovat kuulleetkaan Tyynynaluskirjasta, ja tietoa Sein vaiheista ei yksinkertaisesti löydy. Mutta Kankimäki ei luovuta ja se, jos jokin, on ihailtavaa.

Heian-aikakausi ja Sein elämä ei ehkä kiinnosta minua niin paljon, että olisin innostunut kirjan niistä kohdista, joissa sivukaupalla kerrotaan Sein elämästä tuhat vuotta sitten. Eniten pidin niistä kohdista, joissa Kankimäki kertoi ns. tavallisesta elämästään Kiotossa. Kuinka hän seurusteli kämppistensä, eri maista saapuneiden ihmisten kanssa ja kuinka hän koki upeita asioita, välillä vahingossa ja sattumalta. Kirjan nimeen viittaavat asiat, pienet arkiset asiat, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, olivat minusta ehdottomasti kirjan parasta antia.

Jotta Kankimäen kirja olisi koskettanut minua enemmän ja jotta lukukokemus olisi ollut mieleenpainuvampi, olisin kaivannut hieman enemmän Kankimäen persoonaa peliin, vielä enemmän tunteita ja ajatuksia. En tiedä, kaipasinko jonkinlaista intiimiyttä enemmän, mutta jotenkin minulle jäi pinnallinen ja ei-niin-persoonallinen kuva kirjan kertojasta. Mutta samalla tuntuu törkeältä vaatia, että kirjoittaja laittaisi enemmän itseään ja persoonaansa likoon, kun kirja kuitenkin kuvailee välillä hyvinkin yksityiskohtaisesti Kankimäen kokemuksia ja ajatuksia. Olisiko syynä minun nihkeyteeni se, että en vain saanut henkilöstä otetta tai en pystynyt samaistumaan hänen ajatusmaailmaansa? En osaa sanoa.

Kirjan loppua kohden ja sen luettuani mietin myös, toimisiko tämä vielä paremmin hieman tiivistettynä. Välillä tuntui nimittäin siltä, että samoja aiheita ja asioita käytiin läpi monta kertaa. Pidin kuitenkin kirjan rakenteesta, ja tekstin sekaan laitetuista lainauksista Sein kirjasta, sekä erityisesi kaikista listoista joita kirja sisälsi (vaikka jotkin listat ehkä tuntuivat hieman toistavan toisiaan).

Kioto ja Japani on ympäristönä kiehtova ja siksi pidinkin todella paljon niistä kohdista, joissa Kankimäki kertoi elämästään Kiotossa ja joissa hän todentutuisesti ja hienosti kuvaili Kioton maisemia. Välillä tuntui siltä, kuin itsekin olisi ollut ihastelemassa kukkivia luumu- ja kirsikkapuita.

Kirjan kieli on varsin helppolukuista ja kikkailematonta. Paikoin Kankimäki käyttää puhekieltä, joka ei minua erityisemmin häirinnyt vaan sopi kokonaisuuteen. Monet kirjan lukeneet ovat ihastuneet Kankimäen tapaan puhutella Seitä kirjassa, mutta minua se hieman ärsytti. Ajatus siitä, että puhuu tai kertoo tarinaa suoraan tuhat vuotta sitten eläneelle hovinaiselle ei vain sovi minun realistiseen päähäni.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli lukukokemuksena ristiriitainen. Toisaalta pidin Kankimäen rohkeudesta ja hänen Kioton-kuvailustaan. Kun hän kertoi arjestaan Kiotossa, maisemista, reissuista ja kokemuksista siellä, luin kirjaa aivan tohkeissani. Listat pienistä, arkisista asioista, sekä Sein että Kankimäen omat listat, olivat hurmaavia ja ihania, silläkin tavalla että Sein tuhat vuotta sitten kirjoittamille listoille pystyi vieläkin nyökyttelemään, "tuota minäkin olen ajatellut"! Mutta toisaalta taas kirja ei koskettanut minua sillä tavalla kuin olisin toivonut. Jokin asia jäi puuttumaan ja paikoin kirja ja sen huumori tuntui jopa väkinäiseltä. Lukupiirikirjana tämä oli varsin hyvä, siitä riitti keskusteltavaa ja olimme yllättävän samaa mieltä tästä lukupiirityttöjen kanssa.

★★★

Ps! Kirjan lukemisen jälkeen olen joka ilta miettinyt asioita, jotka sinä päivänä ovat sellaisia, että ne ovat saaneet sydämen lyömään nopeammin. Tällaisia ovat esimerkiksi kahvittelu rakkaiden ystävien kanssa, uuden suosikkiteen löytäminen, syyssateen ihastelua parvekkeella ja koiranpentukuvien ihastelu.

Pääoma / Anja Snellman

Pääoma / Anja Snellman

Otava, 2013. 299 sivua.

Kannen suunnittelu: Piia Aho

Mistä minulle? kirjastolaina

Anja Snellman on ensimmäisiä "aikuiskirjailijoita" joita aloin lukemaan silloin teininä, kun nuortenkirjat eivät enää napanneet. Pidin paljon Sonja O:sta ja Lemmikkikaupan tytöistä. Sitten olen lukenut muutaman kehnommankin, kuten Lyhytsiipiset. Nyt kirjastossa eteeni osui Snellmanin varmasti henkilökohtaisin teos, viime vuonna ilmestynyt Pääoma. Pääoma kertoo Snellmanin isosiskosta, Marusta.

"Minä sain pienenä tartunnan. Sen nimi oli Maru."

Minusta jo tuo ylläoleva lause kuvaa hyvin kirjan sisältöä. Snellman kertoo siskostaan Marusta, Marusta jolla on synnynnäinen suulakihalkio (vai oliko se huulihalkio?), myöhemmin oma kieli ja omat erilaiset tapansa, vamma josta ei puhuta. Vaikka kirja on varmasti henkilökohtainen, tavallaan ehkä erilaisen siskon rinnalla eletyn elämän työstämistä, jonkinlainen terapeuttinen kirja, en silti innostunut tästä.

Snellman kirjoittaa minusta liikaa itsestään, kirjan päähenkilö onkin Marun sijaan Anja, tai Marunkielellä Anu. Anu, joka häpeää siskoaan, ei nuorena kestä siskon sönkötystä, erilaisuutta, poikkeavaa ulkonäköä ja omituisia tapoja. Kun sisko viettää aikaa komeronkaapissa, Anu häpeää. Hän ei voi kertoa Marusta kavereilleen, koska sisko on niin nolo, tartunta joka ei häviä, mutta josta ei myöskään puhuta.

Kirja kärsii myös siitä, että se ei ole kronologinen vaan tapahtumista kerrotaan sekalaisessa järjestyksessä. Osa tapahtumista käydään sitä paitsi läpi useamman kerran, ja toisto käy varsin tylsäksi. Olisin pitänyt enemmän siitä, että yhdestä tapahtumasta ja Maruun liittyvästä muistosta kerrottaisiin kerran kunnolla, eikä samoja asioita jauhettaisi useampaan otteeseen.

Snellmanin kielenkäyttö tässä kirjassa on melkeinpä runollista, välillä jopa hieman liian taiteellisen ja erikoisen tuntuista. Kirja ei olisi tarvinnut sitä, enkä oikein tavoittanut erikoisen kielen ja taiteellisuuden tarkoitusta.

Kiinnostavinta kirjassa oli niiden hetkien kun Maru ja hänen ajatuksensa olivat pääosassa lisäksi se, kun Anun ja Marun perhehistoriaa avattiin heidän vanhempiensa kautta. Juuret Karjalassa, ja heidän vanhempiensa elämä ennen lasten syntymää oli mielenkiintoista luettavaa. Anun ja Marun elämästä kertovan tekstin sekaan oli ujutettu pätkiä, joissa kerrottiin Amy Winehousesta ja Anders Breivikista. En oikein ymmärtänyt näiden pätkien tarkoitusta, ja ne tekivät kokonaisuudesta sekavamman.

Lienee selvää, että Pääoma oli minulle pettymys. Rehellisesti sanottuna en edes tiedä miksi luin tämän loppuun. Kesken jättäminen kävi mielessä monta kertaa, mutta toisaalta halusin tietää, miten Marun elämä päättyy. Luvut olivat lyhyitä ja lukeminen sujui kuitenkin varsin nopeasti. Snellman osaa kyllä kirjoittaa ja kertoa kiinnostavia tarinoita, mutta tämä ei nyt uponnut vaikka tosipohjainen onkin. Kirja joka oikeasti kertoo Marusta, olisi varmasti ollut minulle sopivampi.

 ★★

875 grammaa - Pirpanan tarina / Tomi Takamaa

875 grammaa Pirpanan tarina / Tomi Takamaa

Gummerus, 2013. 232 sivua.

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Kuvat: Tomi Takamaa

Mistä minulle? kustantajan lähettämä arvostelukpl

Minäkin seurasin pienen, 875 grammaisena syntyneen tytön ensiaskeleita Facebookissa hänen isänsä Tomi Takamaan päivittämällä FB-sivulla. Takamaa kirjoitti tyttärensä ensiaskelista myös kirjan, 875 grammaa - Pirpanan tarina - jonka Gummerus lähetti minulle jo viime syksynä luettavaksi. Kirjan lukeminen jäi jostain syystä silloin, vaikka Pirpanan tarina minua kiinnostikin. Nyt luin tämän kuitenkin, yhtenä kesälomapäivänä.

Pieni Pirpanan syntyy Tomin ja hänen vaimonsa perheeseen esikoisena. Raskaus on sujunut hyvin, mutta yllättäen neuvolakäynnillä huomataan, ettei kaikki olekaan hyvin. Odottavalla äidillä on raskausmyrkytys ja vauvan ei ole enää hyvä olla äidin vatsassa. Pirpana syntyy hätäsektiolla 2,5 kuukautta ennen laskettua aikaa 875 gramman painoisena keskosena. Sukulaiset ja ystävät olivat tietenkin huolissaan Takamaan perheen voinnista, ja heidän infoamisensa helpottamiseksi Tomi-isä, Superiskäksikin kutsuttu, perusti Facebookiin ryhmän imeltä 875 grammaa. Ryhmän alkuperäinen tarkoitus oli todellakin vain infota sukulaisia ja ystäviä Pirpanan voinnista, mutta pian kaikki räjähti käsiin. Ryhmällä oli nopeasti hurja määrä tykkääjiä ja tuore isä käytti ihmisten kiinnostusta ja välittämistä oitis "hyväkseen". Ryhmän kautta Tomi infosi ihmisiä keskosuudesta ja sai kerättyä hienon potin rahaa hyväntekeväisyyteen.

Kirjassaan Tomi kertoo mitä Pirpanan syntymän jälkeen tapahtui, kuinka FB-ryhmän perustaminen vaikutti heidän perheeseensä ja mitä kaikkea ryhmän kautta on mahdollistunut. Ennen kaikkea Takamaa painottaa kirjassaankin sitä, että vaikka heidän perheelleen kävi hyvin, "on kirja omistettu niille vähemmän onnekkaille perheille. Niille vanhemmille, joiden pian pois kuihtuva aivan liian aikaisin syntynyt keskoslpais ei saa Facebookissa tuhansia "Facebook-enkeleitä", -tykkäyksiä tai -tsemppauksia."

Pirpanan tarina on koskettava ja ihastuttava. Pieni suloinen tyttö sai aikaan suuren mylläkän, isänsä perustaman FB-sivun kautta. Minusta on hienoa, että ihmiset ottivat Pirpanan tarinan niin sydämenasiakseen, että ihan oikeasti pienen vauvan tarinan kautta saatiin aikaan hurjasti hyvää. Tapa, jolla myös isommat ja pienemmät yritykset lähtivät mukaan auttamalla sairaiden lasten vanhempia eri tavoilla oli upeaa luettavaa.

Pirpanan isää on kritisoitu siitä, että hän on julkaissut niin paljon juttuja tyttärestään ja että hän vauvansa avulla lähti tekemään hyväntekeväisyystyötä. Minusta toki vaatii rohkeutta ja voimia ryhtyä tällaiseen, mutta täytyy muistaa, ettei se ollut FB-ryhmän perimmäinen tarkoitus. Minusta on hienoa, miten "superiskä" onnistui pitämään ryhmän kasassa ja oman yksityisyytensä edes osaksi suojattuna ryhmän paisuessa hurjan isoksi. Miten hän ryhmän avulla sai oikeasti todella paljon hienoja asioita aikaan ja miten hän ymmärsi ja tajusi, että upealla ryhmällä on näin paljon mahdollisuuksia tehdä hyvää!

Kirjana Pirpanan tarina ei ehkä ole erityinen, mutta sisällöltään tärkeä ja upea. Pirpanan tarina osoittaa, että ihmiset välittävät oikeasti ja aidosti, ja että yhdessä saa paljon hyvää aikaan. Kirja on nopealukuinen ja se etenee varsin kronologisesti Pirpanan syntymästä siihen päivään asti, kun hän pääsee sairaalasta kotiin. Kirjan lopussa on tietopaketti ja käytännön neuvoja sairaiden lasten vanhemmille. Neuvot ovat varmasti hyviä ja tarpeellisia, vaikka minä en lukenut niitä täydellisen tarkasti läpi. Ihan kirjan lopussa on myös muiden keskoina syntyneiden tarinoita, jotka olivat koskettavia ja hienoja luettavia. Erityismaininta vielä kirjasta löytyneistä kuvista. Suloinen Pirpana ja hänen tarinansa tulee vielä enemmän iholle, kun hänelle saa kasvot ja fyysisen olemuksen. Mahtavan söpö tyttö!

Pirpanan tarina koskettaa tytön itsensä vuoksi, mutta myös ihmisten hyvyyden vuoksi. Yhdessä pystymme tekemään paljon, ja FB-ryhmä jatkaa hyvänteon parissa. Kunhan rahoitusasiat saadaan sovittua Takamaa lupaa olla ryhmänsä kanssa mukana Uusi Lastensairaala 2017-projektissa. Kirjasta jää paljon käteen, päällimmäisenä ehkä tunne ja ymmärrys siitä, kuinka suuria ihmeitä rakkaus, välittäminen ja yhdessä tekeminen saavat aikaan. Pirpanan syntymä liian aikaisin, hänen isänsä päätös perustaa FB-ryhmä ja kaikki ihmiset, jotka ryhmään liittyivät ja lahjoittivat rahaa tai palveluja ovat saaneet aikaan ihmeitä.

★★★★

Pelin henki / Chad Harbach

Pelin henki / Chad Harbach

Otavan kirjasto, 2013. 468 sivua.

Alkuteos: The Art of Fielding, 2011.

Suomentanut: Tero Valkonen

Kannen suunnittelu: kirjaston lappu peittää nimen ärsyttävästi

Mistä minulle? kirjastolaina

Olen urheiluhullu, kuten pitkäaikaisimmat lukijani tietävätkin. Kirjastossa eteeni osui Chad Harbachin romaani Pelin henki, jossa urheilijaelämä ja erityisesti baseball on suuressa roolissa. En tiedä baseballista juuri mitään, mutta ei se kirjan lukemista haitannut!

Henry Skrimshander on taitava baseballpelaaja ja saakin stipendin maineikkaaseen Westishin yliopistoon. Siellä hän saa pelata baseballia sydämensä kyllyydestä, ja hänen unelmansa kohti ammattilaisuraa näyttää selvältä. Henryn aiheuttama tapaturma, jossa hänen kämppiksensä Owen Dunne loukkaantuu, saa aikaan tapahtumavyyhdin jonka seurauksena mikään ei ole enää selvää. Henryn ja hänen ystävänsä, baseballjoukkueen kapteenin Mike Schwarzin lisäksi osallisena on yliopiston rehtori Affenlight sekä tämän tytär Pella.

Pelin henki on paljon muuta kuin urheilua. Erilaisia ihmissuhdekiemuroita kiinnostavassa yliopistoympäristössä. Kirja toi mieleeni Jeffrey Eugenidesin mainion Naimapuuhia-romaanin joka ilmestyi jokunen vuosi sitten. Tässäkin kirjassa on monta kiinnostavaa henkilöhahmoa. Köyhistä oloista urheiluhuipulle ponnistava Henry, hänen huonetoverinsa Owen sekä Oweniin ihastuva, koko ikänsä heterona elellyt rehtori Affenlight ovat kaikki kiinnostavia. Myös Henryn ystävä, baseballjoukkueen kapteeni Mike on taustaltaan mielenkiintoinen tapaus, kuten Affenlightin tytär Pella, koulunsa keskeyttänyt ja vanhemman miehen nainut pippurinen nuori nainen. Erityismaininnan ansaitsee myös kirjailijan mielikuvitus nimien suhteen! Skrimshander ja Affenlight etunenässä, ovat myös niminä varsin kiinnostavia ;).

Uskon että melkein jokainen kirjan henkilöistä olisi voinut olla kiinnostavan tarinan päähenkilö. Harbach kuitenkin onnistuu luomaan monesta henkilöstä ja monenlaisesta tarinasta tasapainoisen ja selkeän kokonaisuuden. Tarina on runsas ja kirjan keskivaiheilta olisi ehkä voinut lyhentääkin parinkymmenen sivun verran. 

Kirja oli myös psykologisesti kiinnostava, kun Henryn vaikeudet alkavat. Lupaavasti alkanut peliura kääntyy päälaelleen kun peli ei kuljekaan toivotulla tavalla. Henryn psyyke on kovilla, kun tulevaisuus ei enää näytäkään yhtä selvältä ja valoisalta kuin aiemmin. Minusta Harbach onnistuu kuvailemaan urheilijan sielunmaisemaa ja urheilu-uran rankkuutta sekä fyysiseltä että psyykkiseltä kantilta erittäin uskottavasti. Henrylle toivoo vain hyvää, sillä hän on mukava nuori mies, ja hänen taisteluaan on raastavaa seurata. Jossain kohtaa tuntui ehkä kuitenkin, että Henryn voivottelua ja harmia jankutettiin hieman liikaa, ja pieni tiivistäminen tässä kohtaa olisi tehnyt tästä kirjasta vielä paremman.

Pelin henki on kiinnostava romaani monella tavalla. Ihmissuhdekiemuroita on paljon, tapahtumamiljöönä yliopistokampus on kiinnostava, urheilu ja urheilijaelämä on suuressa roolissa, kuten myös baseball. Baseballista ei tarvitse kirjaa varten ymmärtää mitään, mutta lajina se vaikuttaa kiinnostavalta ja tuo oman mausteensa kokonaisuuteen. Lukemisen jälkeen olenkin tutustunut kyseiseen lajiin Googlen välityksellä, ja valtavan kiinnostavaltahan tuo vaikuttaa ;). Toki lajina voisi olla mikä vaan, mutta kyllä baseballin sääntökiemurat ja monimutkaisuus toivat tähän mainion lisän. Pelin henki on kokonaisuutena hieno ja kiinnostava kirja, henkilöt ovat inhimillisiä ja tarina koukuttava. Lisäksi tässä on muutamia mahtavia yksityiskohtia, hassujen nimien lisäksi minut vakuutti esimerkiksi se, että kaikki söivät jatkuvasti auringonkukansiemeniä! Jos ja kun Harbachilta ilmestyy lisää kirjoja, minä aion ehdottomasti lukea ne.

★★★★

Hippa / Mikko Rimminen

Hippa / Mikko Rimminen

Teos, 2013. 243 sivua.

Kannen suunnittelu: Johannes Nieminen

Mistä minulle? kirjastolaina

Minusta tuntuu siltä, että olen viime aikoina vain valittanut kaikista kirjoista, joita olen lukenut. Hiljaiset sillat ei sytyttänyt, ja valitettavasti Mikko Rimmisen Hippa ei sytyttänyt senkään vertaa. No, seuraavaksi (huomenna tai tiistaina!) on tulossa kuitenkin arvio minulle aivan täydellisestä kirjasta! Korostankin tässä vaiheessa, että ajatukseni tästä kirjasta on vain minun ajatuksiani. Moni muu varmasti tykkää tästä! Haluan kuitenkin rehellisesti blogissani kertoa kaikista kirjoista joita luen, ja siksi mukaan mahtuu näitäkin, jotka eivät aivan uppoa.

Hippa on kertomus kahdesta veljestä, jotka työskentelevät hämäräporukoissa pyörivän äitinsä apureina. Äiti pitää näennäisesti antiikkiliikettä, jonka seinien sisällä on kuitenkin jatkuvasti menossa ihan eri bisneksiä. Muutaman mutkan kautta veljekset päätyvät kuskaamaan vanhalla romulla Transitilla ryhmää kehitysvammaisia kesäreissulle Porvooseen. Matkassa mukana on myös kaksi Suvia, kehitysvammaisten asuntolassa työskentelevät ohjaajat ja veljesten ihastukset. Reissun akana sattuu ja tapahtuu, ja herättää se uusia fiiliksiä veljeksissäkin.

Hippa on "miehekäs veijaritarina". Minulle kirja ei uponnut alkuunkaan. Päähenkilöt, veljekset juurikin, olivat ärsyttäviä. He kännäsivät, käyttivät huumeita ja ajoivat autoa kaiken tämän päälle. Käytöstapoja ei ollut alkuunkaan ja muutenkaan en ymmärrä, mitä sentään melko fiksuilta vaikuttaneet Suvit (no ehkä se toinen ei niin fiksu ollutkaan...) miehissä oikein näki.

Kieli on taattua Rimmistä. Kikkailevaa, kiemuraista, outoa ja täynnä ihmeellisiä sanoja joista osa taitaa olla ihan juuri keksittyjäkin. Sitä paitsi minua ärsytti tuhta kertaa toistuneet sanonnat ja lauseet, kuten ja että, jaettä, ja että blaablaa. Nämä toistuivat siis varmaan lähes jokaisella sivulla ja hidastivat lukemista ja ärsyttivät ihan muutenkin. Kieli ei hurmannut minua vieläkään, eikä se ainakaan parantanut kirjaa kokonaisuutena alkuunkaan.

Kertomus oli myös sisällöltään jotenkin tylsä, ja en löytänyt juonesta oikeen minkäänlaista käännekohtaa, pointtia tai sitä huipennusta jota odotin. Tasapaksu ja tylsä, valitettavasti. Kehitysvammaisten mukaanveto tylsään tarinaan ei myöskään auttanut. Heidän seikkailunsa alkoi joskus kirjan keskivaiheilla ja minua lähinnä kammotti tapa, jolla heidät vedettiin tähän mukaan. Kehitysvammaiset autossa ja kuski vetää enemmän viinaaa naamaan ja koksua nokkaan. Huh.

Hidaslukuinenkin tämä oli lähinnä kiemuraisen kielen vuoksi. Olin monta kertaa jo jättämässä kirjan kesken, mutta jostain syystä halusin tietää paraneeko tämä loppua kohden. Ei parantunut, valitettavasti. Minä taidan jättää Rimmisen kirjat jatkossa muiden luettavaksi, sillä ei nämä nyt vain taida sopia minulle. Onneksi moni muu tykkää.

★+

Sydäntorni / Jennifer Egan

Sydäntorni / Jennifer Egan

Tammen keltainen kirjasto, 2013. 346 sivua

Alkuteos: The Keep, 2006.

Suomentanut: Heikki Karjalainen

Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Suvun raikulipoika Danny kutsutaan Howard-serkkunsa omistaman vanhan, ränsistyneen linnan restaurointipuuhiin jonnekin keskelle Itä-Eurooppaa. Linnan sijainti on salaperäinen, eikä Danny ole valmistautunut siihen, mitä linnalle saapuessaan kohtaa. Internetyhteys ei toimi ja sijainti on muutenkin keskellä ei-mitään. Linnan vanhin ja hienoin osa on melkein tuhat vuotta säilynyt sydäntorni, johon on linnoittautunut 98-vuotias paronitar von Ausblinker joka ei suhtaudu kovinkaan myötämielisesti Howardin hotellihankkeeseen.

Yllä tiivistetyn tarinan kirjoittajana toimii Ray, vankilan kirjoitusryhmään osallistuva vanki. Rayn elämä vankilassa ja hänen kertomansa tarina Dannysta ja Howardista, sekä vanhasta salaperäisestä linnasta nitoutuvat yhteen ja rakentavat kiinnostavan ja vaihtelevan kokonaisuuden, Jennifer Eganin Sydäntornin.

Sydäntorni on kiinnostava ja aika erilainen kuin moni kirja jonka olen viime aikoina lukenut. Tunnelma on salaperäinen, ja lukijana arvaa, että jotain mystistä tässä on. Egan on minusta rakentanut kirjansa siten, että se pysyy mielenkiintoisena koko ajan. Kaikkea ei paljasteta lukijalle heti, vaan pienoinen jännitys säilyy pidemmän aikaa. Minä koin tämän kirjan jopa paikoin hieman pelottavaksi, ja kuten kirjan takakannessa mainitaan, tätä voisi kyllä kutsua jonkinmoiseksi goottilaiseksi kauhuromantiikaksi (mitä se sitten pitääkään sisällään).

Kirja tempaisi mukaansa ja luin tätä jopa varsin ahnaasti. Henkilötkin olivat kiinnostavia, ja tapa jolla etenkin serkusten menneisyys nitoutui tämän päivän tapahtumiin vanhalla linnalla, oli minusta onnistunut valinta. Hieman toista mieltä olen sitten siitä tavasta, jolla Egan päätti ikään kuin yhdistää Rayn sekä Howardin ja Dannyn tarinat. En nyt voi juonipaljastamatta liikaa kertoa tästä tarkemmin, mutta minulle olisi riittänyt se, että Ray toimi tarinan kirjoittajana.

Sydäntorni oli kuitenkin varsin vakuuttava kirja ja Eganin edellinen suomennettu romaani, Aika suuri hämäys, oli sen verran suuri pettymys minulle että yllätyin vähän kun pidinkin tästä näin paljon. Sydäntorni oli sopivan mystinen, hieman jännä ja pelottava ja kiinnostavasti rakennettu, jossain määrin oikein yllättäväkin!

★★★+

Torka aldrig tårar utan handskar 3. Döden / Jonas Gardell

Torka aldrig tårar utan handskar 3. Döden / Jonas Gardell

Norstedts, 2013. 292 sivua.

Kannen suunnittelu: Pompe Hedengren

Mistä minulle? joululahja

Jonas Gardellin hienon Torka aldrig tårar utan handskar -trilogian päätösosa Döden oli vähintään yhtä hieno ja mieleenpainuva kuin edeltäjänsä Kärleken ja Sjukdomen. Jos mahdollista tämä päätösosa kosketti edeltäjiään vielä enemmän, kun nimensä mukaisesti kuolema on läsnä jatkuvasti ja tukholmalainen ystäväpiiri pienenee viikko toisensa jälkeen.

Paul ja Bengt, Seppo ja Lars-Åke, Rasmus ja Benjamin. He ovat kaikki eläneet omaa elämäänsä, erikseen ja yhdessä. Sama sairaus kuitenkin koskettaa heistä jokaista. Osan se vie hautaan, toiset jäävät suremaan ystäviään, jotka kuolivat nuorina. Tämä kirja kuvailee ystävysten viimeisiä hetkiä yhdessä. Aikaa, jolloin hautajaiset olivat arkipäivää. Niin tavallisia, että mustaa pukua kannatti säilyttää työpaikalla, jotta sen sai nopeasti ylleen kun taas piti osallistua yhden ystävän viimeiselle matkalle. Kirja on täynnä tuskaa, surua ja nöyryytystä, mutta onneksi myös kaunista rakkautta, joka voittaa kaiken muun.

Olen sanonut sen ennenkin, mutta sanon sen taas. Gardell kirjoittaa uskomattoman kauniisti. Sanat ovat juuri oikeassa järjestyksessä, teksti etenee kauniin soljuvasti ja viisaita oivalluksia ja lauseita haluaa lukea uudelleen ja uudelleen.

Koko trilogia on koskettava, tunteita herättävä. Tämä päätösosa on ehkä kaikista surullisin ja koskettavin. Vaikka tässäkin tunsi ärtymystä ja vihaa monen "ulkopuolisen" käytöstä kohtaan, on aiemmat kirjat kuitenkin aiheuttaneet tuota enemmän. Tässä päätösosassa kirjan henkilöt olivat jotenkin niin tottuneita ja, kamala sanoa, jo tyytyneitä osaansa. Kaikki tiesivät ainakin jollain tasolla kuinka heidän elämässään käy, vihaa ei enää näytetty samalla tavalla, vaan keskityttiin siihen tärkeimpään. Huolenpitoon, rakkauteen, yhdessäolemiseen kuoleman lähestyessä.

Tässä on myös sydäntäsärkeviä viimeisiä yhteisiä hetkiä. Viimeinen yhteinen ja perinteinen joulu kommuunissa, jolloin moni on jo haudassa, ja muutamista jäljellä olevistakin puolet sairaita ja huonossa kunnossa. Mutta jouluruokaa, alkoholia, perinteiset laulut ja tarinat on saatava. Vaikka mikään ei ole kuten aiempina jouluina.

Asia, joka ärsytti ja kiukutti yhä eniten on Rasmuksen ja Benjaminin vanhemmat. Rasmuksen vanhemmat tuottivat niin suuren pettymyksen tässä kirjassa, että oikein inhottaa. Olen nähnyt trilogiaan perustuvan tv-sarjan, mutta jotenkin Rasmuksen vanhempien käyttäytyminen sairaala-aikana meni silloin minulta ohi. Miten voi suhtautua ja kayttäytyä tuolla tavalla oman lapsensa rakkaimpaa kohtaan, omaa lastaan kohtaan?

Kuolema ja sen lopullisuus on kuvailtu kauniisti. Vaikka näiden miesten tarina on ollut täynnä epäoikeudenmukaisuutta, rumaa kohtelua, rankkoja oireita, kamalaa sairautta, on rakkaus ja ystävyys vienyt heidät pitkälle. Rakkaimpansa menettäneenäkin rakkaus ystäviin säilyy, ja se pelastaa monet.

Gardellin trilogia on ollut upeaa luettavaa, ja nämä kirjat jäävät mieleeni ikuisesti. Toivon, että useat lukisivat nämä kirjat. Olen varma, että ne antavat kaikille jotain. Jos ei kirjallisella tasolla, niin ainakin sisällöllisesti. Gardell antaa kasvot kuolleille, hän kertoo totuuden siitä, mitä oikasti on tapahtunut, minkälaista heidän elämänsä on ollut. Nämä kirjat ovat kunnioitus hänen kuolleille ystävilleen, ja jo sen vuoksi koskettavia.

★★★★★

Yhden elämän muistot / David Foenkinos

Yhden elämän muistot / David Foenkinos

Gummerus, 2013. 327 sivua.

Alkuteos: Les Souvenirs, 2011.

Suomentanut: Pirjo Thorel

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastolaina

Olen aiemmin lukenut kaksi kirjaa ranskalaiselta David Foekinosilta. Nainen jonka nimi on Nathalie oli hauska ja ihanan ranskalainen, kun taas Vaimoni eroottinen potentiaali pienoinen pettymys. Tuorein suomennos, Yhden elämän muistot, oli jo aiheeltaan hieman erilainen kuin aiemmat Foenkinosin kirjat.

Patrick on aloitteleva kirjailija, joka toimii hotellin yövartijana. Hänen rakkaan isoisänsä kuoltua hän päättää tarjota vanhainkotiin joutuneelle isoäidilleen sen, mitä ei isoisälleen ehtinyt antaa. Läsnäolemisen, yhdessäolemisen lahjan, yhteiset tärkeät ja iloiset hetket. Isoäiti kuitenkin suuttuu asuntonsa myymisestä ja päättää karata. Patrick pääsee isoäidin jäljille ja viettääkin tämän kanssa onnellisia ja iloisia viimeisiä hetkiä. Matkalla eteen ilmestyy myös Louise, josta tulee Patrickille tärkeä henkilö. Patrick saa paljon aineksia kirjaansa varten, mutta siinä samassa on kuitenkin elettävä sitä oikeaakin elämää...

Yhden elämän muistot alkoi varsin surullisesti, kun heti kirjan alussa Patrickin rakas isoisä kuoli. Hauskuuttakin tuli kuitenkin pian mukaan, kun rempseä ja itsepäinen isoäiti alkoi taistella oikeuksiensa puolesta. Pidin siitäkin, että kirjan maisemat vaihtuivat isoäidin lähtiessä karkumatkalle. Pariisin kautta tapahtumat etenivät Le Havreen ja kirjassa nykypäivä ja Patrickin suvun menneisyys sekoittuivat kiinnostavalla tavalla.

Foenkinosin kirja oli nopealukuinen ja ihan kivasti otteessaan pitävä. Sopivaa luettavaa väsyneille silmille illalla, pitkän päivän lopuksi. Kieli on sujuvaa ja helppoa ja kyllä joissakin kohdissa, esimerkiksi hautausmaatapaamisissa, pilkistää sitä erityistä vakavankepeää ranskalaisuuttakin josta minä niin pidän.

Yhden elämän muistot oli viihdyttävä ja aika mainio sukutarina. Ei tämä ole maailman mieleenpainuvin ja mahtavin kirja, mutta sopivan helppo luettava minulle tähän saumaan. Foenkinosin kirjojen joukossa tämä nousee kyllä kärkipaikalle, vaikka Nathalie olikin varsin erilainen kuin tämä. Se oli jollakin tavalla vielä ranskalaisempi, mutta tämä vuorostaan vakavampi ja realistisempi.

★★★★

Me tarvitaan uudet nimet / Noviolet Bulawayo

Me tarvitaan uudet nimet / Noviolet Bulawayo

Gummerus, 2013. 292 sivua.

Alkuteos: We Need New Names, 2013.

Suomentanut: Sari Karhulahti

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Mistä minulle? kustantajalta saatu ennakkokappale

Noviolet Bulawayon esikoisromaani Me tarvitaan uudet nimet on taas yksi kiinnostava "afrikkalaisromaani" kulttuurieroista ja maahanmuuton vaikeuksista. Olin lukenut kirjasta ennakkoon paljon positiivisia blogiarvioita ja muita mielipiteitä, joten tartuin tähän innolla. 

Kirjan alkuosassa seurataan nuorten ystävysten elämää Zimbabwessa. Kulta ja hänen ystävänsä asuvat hökkelikylässä nimeltä Paratiisi. Vaikka Paratiisi todellisuudessa on kaikkea muuta kuin nimensä veroinen paikka, kaikki ei kuitenkaan ole huonosti. Tuoreet guavat maistuvat hyviltä, vaikka saavatkin mahan kipeäksi. Seikkailuja ja kepposia on paljon ja ystävien kanssa vietetty aika on hauskaa. Haaveissa on kuitenkin Amerikka ja Eurooppa, rikkaat ja hienot paratiisit joissa voisi elää toisenlaista elämää. Haave toteutuu Kullan osalta, mutta todellisuus uudessa maassa ei kuitenkaan ole helppoa. Kuten niin monet tuhannet muutkin, myös Kulta kamppailee uuden elämän kanssa Amerikassa. 

Olen viime aikoina lukenut aika paljon maahanmuuttaja- ja kulttuurierokirjoja, päällimmäisenä mielessä on Adichien upea Kotiinpalaajat. Vaikka sisällöllisesti tämä Bulawayon romaani ei ehkä tuo tähän genreen mitään uutta, tuo tämä kaikkeen kuitenkin toisenlaisen näkökulman. Lapsen näkökulmasta kirjoitettu alkuosa oli upea ja koskettava, aidon ja rehellisen tuntuinen kuvaus elämästä köyhässä afrikkalaiskylässä. Kullan ja hänen ystäviensä tavasta löytää kurjasta kotikylästä ja vaikeasta arjesta huolimatta elämästä ne pienet onnenhetket oli liikuttavaa ja ravisuttavaa luettavaa. Tarina on rehellinen ja aito, se herättää tuskaa ja vihaa, mutta myös naurua ja iloa.

Kirjan suomennos on minusta todella onnistunut. Bulawayo on (ilmeisesti) käyttänyt kieltä kiinnostavasti. Teksti on ikäänkuin Kullan ajatuksenjuoksua ja puhekielellä kirjoitettu. Suomennos on sujuva ja tarinaan sopiva, se toimii todella hyvin ja tuo kirjaan ihan omanlaisensa tunnelman. Minulla kesti hetken päästä tähän sisään, mutta nopeasti se tuli luontevaksi ja toi tarinaan lisää aitoutta ja juuri sen tietyn tunnelman ja fiiliksen jonka tarina kaipasikin.

Kokonaisuutena Bulawayon esikoisromaani Me tarvitaan uudet nimet on ajatuksia herättävä, mukaansatempaava ja tunnelmaltaan aivan erityinen. Pidin myös kirjan alkupuolen tapahtumaympäristöstä. En ole lukenut Zimbabwesta kertovia kirjoja aiemmin, joten kaikesta karuudesta ja kauheudesta huolimatta kirjan alkupuolen tapahtumat olivat mielenkiintoisia. Me tarvitaan uudet nimet on suomennosta myöten ehjä ja hieno romaani. Tarina ja kirjan päähenkilö Kulta ovat painuneet mieleeni vaikka tämän lukemisesta onkin jo jonkin aikaa. Hieno esikoinen!

Maailmanvalloitus: Zimbabwe

★★★★

Sielut kulkevat sateessa / Pasi Ilmari Jääskeläinen

Sielut kulkevat sateessa / Pasi Ilmari Jääskeläinen

Atena, 2013. 550 sivua.

Kannen suunnittelu: Jussi Karjalainen

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Enpä sitten viikonloppuna aiemmin ehtinytkään tänne blogin puolelle, kun sain kaverin kyläilemään tänne Turkuun. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Luin Pasi Ilmari Jääskeläisen uutukaisen Sielut kulkevat sateessa loppuun jo yli viikko sitten, mutta ehdin kirjoittaa siitä vasta nyt.

Harjukaupungin salakäytävät säväytti ja ihastutti minua pari vuotta sitten, joten odotin tätä viime syksyn uutuutta todella paljon kunnes luin siitä ensimmäisiä blogiarvioita. Tajusin, että kauhu-fantasia-uskonto -aiheinen kirja ei ehkä sittenkään ole ihan minun juttuni, mutta halusin tietenkin silti tämän lukea.

Judit on sairaanhoitaja ja kun hän keski-ikäisenä havahtuu elämän rajallisuuteen, hän päättää jättää miehensä ja muuttaa Helsinkiin. Hän saa uuden työpaikan vanhan ystävänsä Martan avustuksella. Työpaikka on monikansallinen kotisairaanhoitofirma, joka hoitaa asiakkaitaan tavallisten sairaanhoitotoimenpiteiden lisäksi myös sielullisesti. Judit päätyy työskentelemään maailmassa tunnetun ateistin, Leo Moreaun sairaanhoitajaksi. Työnsä vuoksi Judit kulkee välillä pitkin Helsinkiä myös öisi,n ja sateisessa kaupungissa tuntuu välillä siltä, kuin jokin tumma varjo seuraisi häntä. Mutta Judit jää Helsinkiin, hän haluaa viettää aikaa sairaan kummipoikansa kanssa ja työ on hyvin palkattua...

Jääskeläisen kirja on lyhyesti sanottuna runsas. Tapahtumia on paljon, käänteitä ja yksityiskohtia vielä enemmän. Minä en ole fantasiakirjojen ystävä, luen mieluiten realistisia kirjoja, joissa on tapahtumia jotka ovat mahdollisia. Pieni maagisuus vielä menee, mutta tässä sitä oli ehkä kuitenkin hieman liikaa. Mutta silti pidin tästä kirjasta enemmän kuin en pitänyt! Henkilöt olivat kiinnostavia ja henkilöiden väliset suhteet sitäkin kiinnostavammat. Juditin ja Martan ystävyyssuhde oli kaikessa vaikeudessaan mielenkiintoinen, kuten myös oikeastaan koko kirjan henkilögallerian yhteensitova sairaanhoitofirma ja sen periaatteet. Kysymykset siitä, mihin uskoo, kehen luottaa ja ketä rakastaa nousivat pintaan, ja laittoivat minut lukijanakin miettimään omia ajatuksiani aiheista.

Yliluonnolliset asiat ja uskonto eivät myöskään kuulu suosikkijuttuihini kirjoissa, ja siksi tämäkään ei ihan suosikkikirjojeni joukkoon nouse. Lisäksi koin että tässä oli ehkä vähän liikaa kaikkea. Kirja oli pitkä ja jostain syystä myös aika hidas luettava, joten tämän parissa meni paljon aikaa. Kirjan "kauhukohdat" eivät ehkä myöskään olleet niin pelottavia ja jännittäviä kuin olin ajatellut, vaan lähinnä ällöttäviä...

Kokonaisuutena Sielut kulkevat sateessa oli ihan kelpo romaani, piristävän erilainen kotimainen ehdottomasti. Kirjan aiheet ja genre ei ehkä kuitenkaan ole ihan sitä ominta minua, ja siksi tämä jäi vähän valjuksi minulle ja on sitäpaitsi minulle vaikea arvioitava. Vähän tiiviimpänä pakettina tämä olisi ehkä myös uponnut paremmin, eikä tuntunut niin työläältä lukea.

★★★+

Minä ja Kaminski / Daniel Kehlmann

Minä ja Kaminski / Daniel Kehlmann

Tammen keltainen kirjasto, 2013. 190 sivua.

Alkuteos: Ich und Kaminski, 2003

Suomentanut: Ilona Nykyri

Kannen suunnittelu: Martti Ruokonen

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Joululoman viimeiseksi kokonaan luetuksi kirjaksi jäi saksalaisen Daniel Kehlmannin viime vuonna suomennettu romaani Minä ja Kaminski. Tässä kirjassa on ehkä kaikkien aikojen ärsyttävin ja pollein päähenkilö, enkä voi muutenkaan sanoa nauttineeni tämän kirjan lukemisesta erityisen paljon...

Sebastian Zöllner on taidekriitikko, joka päättää kirjoittaa taiteilija Manuel Kaminskin elämäkerran. Hän lähtee tapaamaan salaperäistä sokeutunutta taiteilijaa tämän hulppealle kartanolle ja soluttautuu taiteilijan huusholliin tonkimaan vanhan, huonokuntoisen miehen elämää. Yllätyksiä paljastuukin, ja pian Zöllner ja Kaminski lähtevät kahdestaan reissulle, jonka Kaminski haluaa ehtiä tehdä vielä ennen kuolemaansa.

Minä ja Kaminski ei ollut minun kirjani. Päähenkilö Zöllner oli ensisivuilta lähtien niin itseään täynnä, niin ärsyttävä, että en pystynyt millään lukemaan kirjasta sivuakaan tuohtumatta. Mies oli sietämätön, enkä sen vuoksi pystynyt samaistumaan tai tuntemaan empatiaa häntä kohtaan. Taiteilija Kaminsikikaan ei lopulta oikein koskettanut minua millään tavalla, ja tämä johti siihen että minulle oli ihan se ja sama mitä miehille reissullansa oikein tapahtuu.

Taide ei myöskään kuulu suosikkiaiheisiini, enkä ymmärrä siitä oikein mitään joten paikoin muutaman sivun mittaiset selitykset taiteesta ja taidenäyttelyistä oli puuduttavia. Mutta tämähän ei ole sinänsä kirjan vika, vaan minun kiinnostuksenkohteeni vaan ovat täysin muualla kuin taiteessa.

Kirjan kielikin ärsytti hieman. Ihmisistä puhuttiin sanalla "se", mikä sai minun ihokarvani nousemaan pystyyn. Ohueksi, alle 200 sivun kirjaksi luin tätä myös ihmeellisen kauan ja suurella vaivalla. Huomasin ainakin hyvin, mitä minulle lukijana tapahtuu kun juoni ei vie mukanaan, henkilöt tai heidän kohtalonsa ei oikein kiinnosta (kuulostanpa empaattiselta ja ihanalta...), kirjan pääaiheet ei oikein nappaa ja kielessäkin on jokin ärsyttävä piirre. Tylsäksi pakkopullaksi menee lukeminen silloin, ainakin minun osaltani. Luin tämän loppuun vain siksi, että sivuja oli niin vähän ja siksi, että pidin Kehlmannin Maine-kirjaa ihan kelvollisena!

Koska minä en tästä kirjasta niin innostunut, eikä arvioni ole erityisen positiivinen haluan linkittää tähän Suketuksen myönteisemmän arvion kirjasta!

★★

Israel-tyttö / Niina Miettinen

Israel-tyttö / Niina Miettinen

Teos, 2013. 233 sivua.

Kannen suunnittelu: Camilla Pentti

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Niina Miettisen esikoisromaanissa Israel-tyttö liikutaan monessa ajassa, monessa eri paikassa. Seurataan Kaisaa, joka viettää kesää papan ja Katariinan luona. Kun pappa viettää aikaa verstaallaan, Kaisa ja Katariina viettävät aikaa yhdessä, pyöräretkiä kaupunkiin tehden. Kaupungissa he osallistuvat tilaisuuksiin, joissa saarnaajat tekevät ihmeitään ja Kaisasta tulee Katariinan Israel-tyttö. Toisaalta seurataan myös aikaa jolloin Kaisa vasta tutustui papan uuteen vaimoon Katariinaan. Ja nykypäivänä ollaan Jerusalemissa, jonkin salaperäisen perässä, jotakin tärkeätä etsimässä.

Romaanin kieli on runollisen kaunista ja tunnelma hieman salaperäinen, paikoin ihanan kesäisen kaunis. Tarina avautuu lukijalle pikkuhiljaa ja hitaasti. Alussa olin ulalla sen kanssa, missä ajassa mennään ja kuka oikein on kuka. Minulla kesti jostain syystä kauan ymmärtää, kuka Katariina oikein on ja mikä Kaisan suhde häneen on. Lopulta kuitenkin kysymysmerkit hävisivät, ja pystyin nauttimaan tarinasta.

Pidin erityisesti kirjan osista jotka käsittelivät Kaisan lapsuusaikaa, jolloin hän ja Katariina vasta tutustuivat ja joissa Katariinan menneisyydestä paljastui pikkuhiljaa mielenkiintoisia asioita. Israel-osiot jäivät minulle hieman arvoitukseksi, ja ovat sitä edelleen. Henkilöistä pidin paljon, vaikka välillä ymmärsin ja välillä ärsyynnyin pienen Kaisan suhtautumisesta papan uuteen vaimoon.

Israel-tyttö on hieno esikoisteos, vaika jäinkin kaipaamaan jotain pientä lisää. Jostain syystä tämä ei aivan täysin avautunut minulle, ja hieman tylsistyinkin sen vuoksi kirjan parissa sen alussa. Toisaalta taas uppouduin kirjaan oikein kunnolla, kunhan pääsin vauhtiin ja luinkin loppupuoliskon yhdeltä istumalta.

Kiinnostava ja kaunis esikoisromaani tämä oli, mutta jokin jäi puuttumaan jotta olisin täysin haltioitunut. Ehdottoman kiinnostava uusi kotimainen kirjailijatuttavuus kuitenkin!

★★★+

Samoilla silmillä / Peter Franzén

Samoilla silmillä / Peter Franzén

Tammi, 2013. 223 sivua.

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? joululahjaksi saatu

Vuoden viimeinen kirja-arvio tulee tässä! Muutamaan tämän vuoden puolella luettuun kirjaan palaan vielä tulevina päivinä, uuden vuoden alussa.

Pidin paljon Peter Franzénin esikoisromaanista Tumman veden päällä, ja halusin tietenkin lukea myös kirjan jatko-osan Samoilla silmillä. Samoilla silmillä löytyikin joululahjojeni joukosta, joten luin sen jo joululomani aikana.

Tässä jatko-osassa seurataan yhä Peten selviytymistarinaa. Pete on kasvanut teini-ikäiseksi, harrastaa nyrkkeilyä ja ottaa haparoivia askelia kohti aikuisuutta. Tytöt kiinnostavat ja kasvaminen vaatii muutenkin rajojen koettelua. Mustat silmät ja virkavalta tulevat tutuiksi, ja hankaluuksista on vaikea puhua rehellisesti edes läheisille isovanhemmille, tai äidille joka opiskelee toisella paikkakunnalla. Suvi-sisko on alkanut meikata ja kotona raikaa kummankin nuorukaisen lempimusiikki. Peten ja Suvin äiti käy myös läpi uutta elämänvaihetta. Alkoholistimies, Peten kasvatti-isä Pertti jäi taakse, ja nyt äiti elää nuoruuttaan uudestaan uuden, mahtavan miehen kainalossa. Myös Pertti käy läpi omaa kamppailuaan elämän kanssa.

Samoilla silmillä on yhtä koukuttava ja koskettava kuin Tumman veden päälläkin. Franzén kirjoittaa todella uskottavasti nuoren pojan näkökulmasta. Pidin myös siitä, että tässä kirjassa seurattiin tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta, se toi kirjaan vaihtelevuutta. Peten lisäksi välillä äänessä oli Peten äiti, välillä taas kasvatti-isä Pertti.

Kieli on sujuvaa ja helppoa, ja murre jota tekstiin on sisälletty tuo koko kirjaan omanlaisensa tunnelman ja fiiliksen. Pidän kovasti murteen lisäämisestä tähän, se saa henkilöt vieläkin eloisammiksi ja he käyvät lukijalle tutuksi.

Samoilla silmillä on kaikin puolin hieno jatko-osa Franzénin esikoisteokselle. Kirja kuvailee nuoren pojan kasvua kohti aikuisuutta uskottavasti ja en voi kuin ihailla Peten selviytymistarinaa. Näissä Franzénin kirjoissa on myös aivan ihastuttavat suhteet isovanhempien ja lastenlasten välillä. Petellä ja Suvilla on aivan ihanat isovanhemmat, ja heidän suhtautumisensa tyttärensä perheeseen on upeaa ja koskettavaa. Ja vaikka väkivaltaisessa ja alkoholiinmenevässä Pertissä on paljon vikoja, oli myös hänen kasvuaan ja selviytymistään kiinnostava seurata.

Samoilla silmillä oli kokonaisuutena hieno ja mieleenpainuva lukukokemus. Kirja herätti tunteita ja upposi syvälle sydämeen. Pete on henkilöhahmona suloinen poika, jonka selviytymistarinaa monen ihanan ihmisen ympäröimänä on lukijana ollut ilo seurata. Ainoa pieni miinus on se, että kirja oli varsin lyhyt. Olisin mielelläni lukenut Peten elämästä vielä enemmän!

★★★★+

Ruutukymppi / Tuomas Vimma

Ruutukymppi / Tuomas Vimma

Gummerus, 2013. 348 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastolaina

Minä ihastuin muutama vuosi sitten Tuomas Vimman Gourmet-kirjaan, sen rempseään huumoriin ja hauskoihin kommelluksiin. Niinpä olen halunnut jo jonkin aikaa tutustua Vimman uudempiinkin romaaneihin. Kirjastoreissulla eteeni sattui uusin romaani, Ruutukymppi, jonka otin mukaani vaikka tämän kirjan edeltäjä, Raksa, onkin vielä lukematta. Ihan hyvin tämän jatko-osan pystyi kuitenkin lukemaan ilman kokemusta tuosta ekasta osasta. Täytyy kuitenkin jo näin alkuun sanoa, että tämä ei tehnyt minuun sen suurempaa vaikutusta. Gourmet pysyy yhä mielessäni hienona lukukokemuksena, mutta tämä ei sitten niin iskenytkään.

Raksa-romaanista tuttu rakennusfirma Hyperborea on kasvanut, ja työllistää itsensä pääkaupunkiseudun hienostoasuntojen remppaajana. Firmassa on töissä myös projektipäällikkö Sami, joka tekee ympäripyöreitä päiviä, aivan kuten firman pomo Danikakin. Viimeinen pisara Samille on Danikaa kosiskelemaan alkava ylimielinen arkkitehti van der Dick. Samin mitta täyttyy, ja hän päättää lähteä mukaan television realitysarjaan jossa remontoidaan, sisutetaan ja pöyhitään sohvatyynyjä kovia kokeneille asukkaille.

Ruutukymppi on varmasti tarkoituksella aika överi ja yliammuttu, eikä tämä tullut minulle yllätyksenä. Mutta en oikein päässyt tarinaan sisälle, enkä innostunut päähenkilöiden rakkaustarinastakaan. Päähenkilö Sami oli ihan mukiinmenevä, kliseinenkin suomalaisraksamies, jota kiinnosti alkoholi ja tissit. Ärsyttävämmältä vaikutti kuitenkin Danika, firman naispuoleinen pomo, jota en jostain syystä voinut sietää. Myös kirjassa käytetty puhekieli ja slangi ärsytti minua, ja teki tekstistä välillä vaikeasti ymmärrettävää. Kirjan sivuilla oli myös minun makuuni aivan liikaa erilaisia sanoja sukupuolielimille, niin naisten kuin miestenkin, joita ilman kirjan sanoma olisi minusta tullut esille yhtä hyvin kuin nytkin. 

Oli kirjassa toki hyvääkin. Tämä oli nopealukunen, paikoin varsin viihdyttävä ja nauruakin synnyttävä romaani. Telkkarin reality-sisustusohjelmista sai taas hieman uuden kuvan, ja jos sellaisia katsoisin, katsoisin niitä aivan uudella tavalla tämän kirjan jälkeen. Taidan kuitenkin jatkossakin jättää ne ohjelmat muiden katsottaviksi...

Haluan jatkossakin lukea Tuomas Vimman kirjoja, vaikka Ruutukymppi ei minuun erityisemmin iskenytkään. Hieman liian rumaa kieltä ja roisia menoa minun makuuni, ainakin näin kauniin, rauhallisen ja rakkaudentäyteisen joulun aikaan ;).

 ★★+

Unelmansieppaaja / Pasi Pekkola

Unelmansieppaaja / Pasi Pekkola

Otava, 2013. 343 sivua.

Kannen suunnittelu: Timo Mänttäri

Mistä minulle? kustantajalta saatu arvostelukpl

Pasi Pekkolan esikoisromaani Unelmansieppaaja kertoo erilaisista ihmisistä, joita yhdistää kirjan alussa metron alle kuoleva kirjailija Ville Siikala. Lukija saa vuoroin seurata näiden henkilöiden elämää. Roosa on kirjallisuudenopiskelija ja metronkuljettaja, joka ohjasi metroa jonka alle Siikalan elämä päättyi. Roosa taistelee omantunnontuskien kanssa Siikalan kuoleman vuoksi, mutta kamppailee myös vaikean miessuhteen ja syömishäiriön kanssa. Roosa tutustuu parin mutkan kautta Tapioon, entiseen huippukoripalloilijaan jonka urheilu-uran jälkeinen elämä on koostunut ihan liikaa yksinäisistä illoista viinapullojen kanssa. Tapio oli Ville Siikalan paras ystävä, ja Siikalan kirjat ja muistot kirjailijasta yhdistävät Tapion ja Roosan.

Aki vuorostaan on mielisairaanhoitaja psykiatrisella osastolla. Vapaa-aikanaan hän nostelee painoja kerrostalonsa kellarissa seuranaan naapurinpoika Matias. Aki haluaa olla vahvin, mutta tie sinne on pitkä. Hän tekee kuitenkin kaikkensa haaveensa eteen. Myös Aki tunsi Ville Siikalan ja  pian hän oppii tuntemaan myös Tapion ja Roosan. Siikalan muisto ja kuolema saa aikaan aikamoisen pyörremyrskyn monen ihmisen elämässä.

Unelmansieppaaja on hieno esikoisromaani. Se tempaisee lukijan mukaansa alusta saakka ja henkilöihin kiintyy niin, että heidän kohtalonsa haluaa titää nopeasti. Henkilöt ovat keskenään erilaisia, kukin omalla tavallaan ja omalla historiallaan kiinnostavia. Tapion koripallomuisteloita on tällaiselle urheiluhullulle todella kiinnostavaa luettavaa, ja Akin painonnostourakin siihen asti, kun harjoittelu pysyi sallituissa metodeissa...

Pidin kirjan rakenteesta, ja siitä tavasta miten henkilöiden tarinat lopulta nitoutuivat yhteen. Kirjailija Ville Siikala oli yhdistävä tekijä, hänen kirjallisuutensa ja elämäntarinansa oli kirjan läpi kantava punainen lanka. Minusta tämä oli onnistunut tapa liittää yhteen monen henkilön tarinat ja sitoa kirja yhdeksi kokonaisuudeksi. Myös Pekkolan kieli on sujuvaa ja helppolukuista, tarina jouhevasti etenevä ja otteessaan pitävä.

Kokonaisuutena pidin Unelmansieppaajasta kovasti, vaikka tarina joltain osin olikin varsin ennalta-arvattava ja yllätyksetönkin. Myös muutama kliseinen yksityiskohta jäi vähän ärsyttämään (kuten iljettävän lääkärimiehen auton rekisterinumero DOC-1) mutta noiden pienten miinusten lisäksi nautin lukemisesta paljon, ja viihdyin kirjan parissa mainiosti. Kirjan loppuratkaisu oli minusta myös hieno, ja vaikka kirjassa onkin varsin paljon eri aiheita on kokonaisuus kuitenkin tasapainoinen ja selkeä. Hieno esikoisromaani!

★★★★-
Ps! Mitäs mieltä blogin päivittyneestä ulkonäöstä? :)

Tästä talvesta tulee musta / Marianne Cedervall

Tästä talvesta tulee musta / Marianne Cedervall

Atena, 2013. 355 sivua.

Alkuteos: Svartvintern, 2010.

Suomentanut: Ulla Lempinen

Kannen suunnittelu: Nina Leino

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Vietin muutaman mukavan kesähetken Marianne Cedervallin edellisen suomennetun kirjan, Ajattelen sinua kuolemaasi saakka, parissa muutama kesä sitten. Halusin myös lukea tuon kirjan itsenäisen jatko-osan, talvikirjaksi sopivan Tästä talvesta tulee musta. Tässäkin kirjassa pääosassa on Mirjam ja Hervor, mutta kauniin kesäiset Gotlannin maisemat ovat vaihtuneet talvisen lumiseksi Lapiksi.

Mirjam pakeni Lappiin sekaannuttuaan Gotlannissa ikävään onnettomuuteen. Pian Lappiin tupsahtaa myös Hervor, Mirjamin paras ystävätär. Naiset uneksivat rauhallisesta talvesta Kuivalihavaarassa, pienessä lappilaisessa kylässä, mutta unelmat jäävät haaveeksi. Eräänä iltana Hervor povaa talvesta tulevan mustan, ja niin siitä tuleekin. Kuivalihavaaran rauhaa saapuu sekoittamaan tunnettu oopperalaulaja Ralph Sörarve miesystävänsä kanssa. Ralph on perinyt vanhan hotellin, ja päättänyt kunnostaa sen miesystävänsä kanssa homojen lomaparatiisiksi. Hotelliin kätkeytyy myös kauhea salaisuus, joka pikku hiljaa selviää Mirjamille, Hervorille sekä heidän uudelle ystävälleen Ralphille. Kaikki Kuivalihavaarassa eivät kuitenkaan ole uusille ihmisille ja asioille kovinkaan avoimia ja hyväksyviä...

Tästä talvesta tulee musta on sopivan leppoisa, kepeä ja hauska luettava. En ihan luokittelisi tätä dekkariksi tai jännäriksi, vaikka paikoin tarina varsin tiivistunnelmainen ja jopa jännä olikin. Henkilögalleria oli kiinnostava, joskin pieneen kylään oli ahdettu lähes kaikki tyypillisen kliseiset henkilöhahmot.

Kirjan kieli on helppoa ja sujuvaa, ja tämän luki sopivana, nopeana välipalana. Pidin erityisesti myös Lapin murteesta jota oli sisälletty luonnolliseksi osaksi dialogia. Tarinaan mahtui muutama pieni yllätyskin, vaikka juoni pääosin olikin varsin ennalta-arvattava. Mutta minä pidin kuitenkin kirjasta ja sen kepeydestä, tämä sopi hyvin stressaavan opiskelusyksyn päätöskirjaksi ja loman alkuun. Aiheita oli kirjaan tungettu varsin paljon, oli perheväkivaltaa, homoseksuaalisuutta, rikoksia ja vanhoja salaisuuksia. Mutta kaikista näistä syntyi kuitenkin ihan kiva, hauskuuttava ja reimastuttavakin kokonaisuus. Plussaa myös siitä, että tapahtumapaikkana oli Ruotsin Lapin lumiset maisemat. Se toi kirjaan hienon tunneman, aivan kuten kesäinen Gotlanti Cedervallin edellisessä romaanissa.

Tästä talvesta tulee musta ei ehkä ole tämän vuoden parhaita luettuja romaaneja, mutta kelpo, viihdyttävä välipalakirja kuitenkin. Ja kirjan kannesta vielä erikoiskehut, kuten Cedervallin edellisessäkin kirjassa, myös tämän kirjan kansi on todella hieno!

★★★+