Viimeinen sana / Pärttyli Rinne

Viimeinen sana / Pärttyli Rinne

Noxboox, 2015. 212 sivua

Kannen suunnittelu: Janne Lehtinen

Mistä minulle? kustantajan tarjoama arvostelukpl

Noxboox-kustantamo tarjosi minulle arvostelukappaleena Pärttyli Rinteen romaanin Viimeinen sana. Päätin tarttua tilaisuuteen, sillä koulutragediasta kertova kotimainen romaani vaikutti erittäin kiinnostavalta.

Franz ja Kolehmainen ovat lukiolaisia, ystäviä sillä tavalla kuin nuoret miehet ovat. He käyvät yhdessä ampumaradalla harjoittelemassa ampumista. Franzia kiinnostaa filosofia, ja hän onkin luvannut kaikille tulevansa kuuluisaksi filosofiksi, jonka kaikki tuntevat. Franzin filosofiset ajatukset menevätkin välillä ihan yli, eikä filosofia aiheena kiinnosta minua erityisemmin. Valitettavasti. Kirja nimittäin sisältää sitä filosofiaa huomattavasti enemmän kuin asiaa koulutragediasta, jota odotin.

Franzin elämässä tärkeässä roolissa on myös Virpi, ensimmäinen ja ainoa rakkauden kohde. Heidän suhteensa on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen ja onnistunut nuorenparin suhde. Kumpikin on persoonina erikoisia ja yhdessä he saavat aikaan aikamoisen sekasopan. Franzin elämää sekoittaa entisestään Helena, filosofianopettaja joka opettaa, että rakkaus on parasta todellisuutta.

En pystynyt oikein samaistumaan yhteenkään kirjan henkilöistä ja etenkin päähenkilö, Franz, aiheutti kyllä sellaisia ärsytyksen väristyksiä minussa ettei tosikaan. Toisaalta pitäisi nuorta poikaa tietysti käydä sääliksi ja sympatisoida; hänen käyttäytymisestään loisti jonkinlainen paha olo ja se, että hän oli jollakin tavalla eksyksissä itsensä kanssa.

En tiedä oliko Viimeinen sana niin suuri pettymys minulle siksi, että odotin selkeästi kirjaa koulutragediasta ja myös sitä, että kirjan kautta saisi kuvan ja jonkinlaisen ymmärryksen kouluampujan sisäisestä maailmasta. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja sitä koulutragediaakin tässä kirjassa oli vain ne viimeiset neljä sivua. Pääosassa oli filosofia ja eksynyt teini - jotka tietenkin voidaan liittää koulusurmaajaan, mutta yhtä hyvin filosofiasta kiinnostunut nuori mies, joka on teininä ollut eksyksissä itsensä kanssa voi olla myöhemmin vaikka presidenttinä. En siis koe, että ymmärtäisin tämän kirjan jälkeen koulusurmaajia yhtään paremmin. Tässäkin tapauksessa tuo loppuratkaisu tuli niin puskista, että ellei kirjaa olisi mainostettu koulutragedian kautta, olisin aivan äimän käkenä.

Viimeinen sana ei siis ollut minun kirjani. Filosofia ei kiinnosta minua tarpeeksi, jotta olisin jaksanut lukea tai pysyä kunnolla kärryillä Franzin erikoisissa ajatuksissa. Lopun sanatarkka selostus Franzin filosofian esitelmästä jäi minulla puoliksi lukematta, sillä en ymmärtänyt siitä mitään. Uskon kuitenkin, että tämäkin kirja löytää lukijansa. Filosofiasta kiinnostuneet ja sitä minua paremmin ymmärtävät saavat tästä varmasti paljon enemmän irti.

★★

Sokerisiskot / Ulla-Maija Paavilainen

Sokerisiskot / Ulla-Maija Paavilainen

Otava, 2008. 287 sivua

Kannen suunnittelu: (tarkistan kun olen kirjan kanssa samassa osoitteessa)

Mistä minulle? kirppariostos

Olen vuosien saatossa kerännyt hyllyyni kirppareilta ja kierrätyskeskuksista monta Ulla-Maija Paavilaisen kirjaa. Luettavaksi asti ei mikään ole päätynyt vielä ennen tätä kevättä. Ensimmäiseksi otin nyt luettavaksi marianneraidallisen, pirteäkantisen kirjan Sokerisiskot.

Sirkku, Pulmu ja Marianne ovat sokerisiskot. Ehkä vähän liian kliseisestikin nimetyt naiset ovat kirjan päähenkilöt, jotka ajautuvat yhteen heidän äitinsä kuoltua. Siskoilla ei ole erityisen lämpimät välit, kaikilla on oma elämänsä. Siskoista vanhin, Sirkku, työskentelee kampaajana omassa yrityksessään ja hänelle tärkeätä on näyttää puutarhansa kautta, että hän on elämässä menestynyt nainen. Pulmu on siskoista keskimmäinen, oman yrityksen perustanut bisnesnainen joka tarjoaa sparrauskursseja muille yrityksille. Henkilökohtaisen elämänsä sekasorron Pulmu peittää menestyneen bisnesnaisen kuoren alle. Sisariaan selvästi nuorempi, äidin lellikki Marianne, on maailmalla menestyvä valokuvaaja, jonka elämän keskiössä on kaunis mallityttö Chiara. Äidin kuolema tuo sisaret yhteen ja pakottaa heidät miettimään elämää ja menneisyyden muistoja.

Sokerisiskot lähti jotenkin tahmeasti liikkeelle, enkä saanut tarinasta oikein otetta. Siskot olivat keskenään todella erilaisia, mutta kaikki olivat aika karikatyyrimäisiä ja kuvailussa oli jotain, mikä sai koko kolmikon jäämään vähän etäiseksi. Kenestäkään ei tullut läheistä, samaistuttavaa tai erityisemmin tunteita herättävää henkilöä, jota kirja olisi minusta kaivannut. Tai no, kyllä besserwisser-Sirkku sai minut ärsyntymään oikein todella, mutta toisaalta sekään ei nyt ihan auttanut parantamaan kirjaa. Marianne oli siskoista lopulta kiinnostavin ja jollain tavalla eniten sinut itsensä kanssa, vaikka alussa näyttikin aivan muulta. Marianne oli minusta myös jotenkin syvemmin kuvattu kuin hänen isosiskonsa.

Äidin kuolema tuo siskot yhteen, mikä on ideana kiva. Siskokset joutuvat miettimään nykypäivän lisäksi myös menneisyyttä, tapahtuneita asioita, lapsuutta ja kaikkiin vaikuttaneita muistoja. Siskojen elämiä käydään läpi, mutta silti tuntuu kuin jotain jäisi puuttumaan. En pitänyt kirjan lopusta, ja lukemisen jälkeen jäi keskinkertainen fiilis. Paavilaisen kieli on sujuvaa ja helppolukuista, mutta juonen puolesta Sokerisiskot jäi vaisuksi. Toki aion antaa Paavilaiselle vielä uuden mahdollisuuden, löytyyhän hänen kirjojaan hyllystäni tosiaan tämän lisäksi vielä kolmen kirjan verran.

★★

Maan ääreen / Kristina Carlson

Maan ääreen / Kristina Carlson

Otava, 1999. 192 sivua

Kannen suunnittelu: Leena Majaniemi

Mistä minulle? oma kirppariostos

Minulla on ikuisuusprojektina kaikkien Finlandiavoittajien lukeminen. Nyt keväällä kaivoin kirjahyllystäni esille Kristina Carlsonin romaanin Maan ääreen, joka on kyseisen palkinnon voittanut vuonna 1999. Olen lukenut Carlsonilta aiemmin kaksi kirjaa, enkä mitenkään erityisemmin ihastunut.

Maan ääreen kertoo ylioppilas Lennart Falkista, joka matkaa 1860-luvulla Amurinmaalle. Lennart matkustaa läpi kaupunkien ja tapaa uusia ihmisiä. Hän rakastuu ja pettää, tekee hyviä ja huonompia valintoja. Lopulta satamakapteenin illalliskutsuilta palatessaan Lennartia lyödään kivellä päähän. Lennart teke kaikkensa parantuakseen ja selvittääkseen päällekarkaajan henkilöllisyyden. Nuori mies haluaa löytää elämälleen tarkoituksen, ja auttajaksi ryhtyy lääkäri Theodor Ganz, Lennartin asuinkumppani ja ystävä.

Joku näissä Carlsonin kirjoissa tekee sen, että ne jäävät minulle hieman etäisiksi. Lennart on hahmona kiinnostava, mutta silti jäi tunne etten oppinut oikein tuntemaan häntä. Kirja etenee verkkaisesti, tunnelma on rauhallinen ja paikoitellen - vaikka kirja on ohut - se jää melkein tylsäksi. Kaipasin ehkä enemmän tapahtumia, eikä vain laimeaa kerrontaa Lennartin elämästä. Vaikka tiiliskivestä päähän saaminen on traagista ja kurjaa, koin kuitenkin että kirjassa jäi jokin kliimaksi saavuttamatta.

Pidin siitä, että kirja on ikään kuin kuumehouruisen Lennartin päiväkirjamerkintöjä. Ja tapahtumien asettuminen Siperiaan lisäsi mielenkiintoa ehdottomasti! Mutta silti joku jäi puuttumaan.

Carlsonilla on aivan omanlaisensa tapa kirjoittaa ja kaikki nämä häneltä lukemani kolme kirjaa ovat tunelmaltaan samantyylisiä. Se, että tapahtumat asettuvat niin kauas historiaan, ei luulisi minua haittaavan. Yleensä pidän juuri sellaisista kirjoista. Mutta joku tässä on, joku mikä jättää aina vähän kylmäksi. Maan ääreen ei ihan uponnut, enkä tavoittanut sitä hienoutta, jota olisin Finlandiavoittajalta odottanut. Ehkä Carslonin kirjat eivät vain ole minua varten...

★★

Ajan lapsi / Ian McEwan

Ajan lapsi / Ian McEwan

Otavan kirjasto, 1989. 256 sivua

Alkuteos: The Child in Time, 1987

Suomentanut: Leevi Lehto

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? oma ostos kirjaston poistomyynnistä 

Ian McEwan kuuluu suosikkikirjailijoideni joukkoon, ja etenkin hänen romaaninsa Sementtipuutarha, Sovitus ja Ikuinen rakkaus ovat säväyttäneet. Hyllystäni löytyi yksi lukematon McEwan, kirjailijan kolmas romaani Ajan lapsi. Tämä olikin ensimmäinen tänä vuonna loppuun lukemani kirja.

Stephen Lewisin elämä muuttuu, kun hän kauppareissulla kadottaa kolmevuotiaan Kate-tyttärensä valintamyymälän kassajonossa. Stephen on lastenkirjailija, ja hänen ajatuksensa työstään muuttuu tietenkin, kun kotona ei enää ole pientä lasta muistuttamassa lasten todellisuudesta. Mutta Stephen olisi mennyttä ilman kuvitelmiaan Katen jatkuvasta olemassaolosta. Pian kuitenkin Stephenin ja hänen vaimonsa Julien parisuhde alkaa rakoilla, ja he muuttavat erilleen. Katen katoaminen muuttaa kaiken, ja Stephenillä on vaikeuksia saada elämästä jälleen kiinni.

Ajan lapsi on kiinnostava ja jännittäväkin tarina, niin kauan kun keskitytään Katen katoamiseen. Pienen tytön katoaminen (sieppaus?) koskettaa, surettaa ja suututtaa, mutta jotenkin olisin ehkä kuvitellut, että tytön vanhemmat olisivat vieläkin enemmän sekaisin. Tai että McEwan taitavana kirjoittajana olisi saanut kuvailtua vielä riipaisevammin ja koskettavammin kadonneen tytön vanhempien tunteman tuskan.

Ensimmäisessä luvussa McEwan kertoo yksityiskohtaisesti tytön katoamisesta, ja silloin sympatiat ovat toki etenkin Stephenin puolella. Mutta sitten loppukirja kertookin jo aivan muusta kuin kadonneen tytön kärsivistä vanhemmista. Julie häviää kuvioista ja Stephenista tulee varsin ärsyttävä ja itsekeskeinen tapaus. Lisäksi McEwan tuo tarinaan mukaan Stephenin ystäväpariskunnan, todella sekavan ja vinksahtaneen Charlesin sekä tämän Thelma-vaimon. Katen katoaminen ei enää ollutkaan pääroolissa, vaan Charlesin outo (ja sairaalloinen) käytös, sekä Stephenin ja Julien suhdesotku sekoittui keskenään sekavaksi ja oudoksi sopaksi, josta en oikein löytänyt päätä enkä häntää.

Kieli, tai etenkin suomennos vaikutti myös hieman huolimattomalta, eikä lukuisat painovirheet tai peräkkäin tuplasti ilmestyvät sanat tehneet lukemisesta yhtään herkullisempaa. Lisäksi luvut olivat aika pitkiä ja tarina loppujen lopuksi varsin tylsä. Loppua kohden kirjan intensiteetti jotenkin kyllä parani, vaikka siitä pääosasta, pienen lapsen katoamisesta, oli etäännytty yhä enemmän. Outoa, että lapsensa menettänyt mies ei ikinä puhu tyttärestään, tai reagoi sen voimakkaammin kuin Stephen tässä teki. Kirjan loppu oli kyllä yllättävä, mutta jotenkin kliseinen ja outo.

Ajan lapsi ei siis saanut minussa erityisen paljon huraahuutoja aikaiseksi. Odotin, että tällaisesta aiheesta kertova kirja olisi tunteita herättävä, rankka ja raskas lukukokemus, sellainen että lapsensa kadottaneen vanhemman tuskan tuntisi lähes jokaisella sivulla, painavana ja raskaana itsekin. Mutta sen sijaan tämä jäi tylsäksi ja valjuksi lukukokemukseksi, joka häviää muististani varsin nopeasti.

★★

Lempi ei ole leikin asia / Anna Gavalda

Lempi ei ole leikin asia / Anna Gavalda

Gummerus, 2014. 216 sivua

Alkuteos: Billie, 2013

Suomentanut: Lotta Toivanen

Kannen suunnittelu: kirjaston lappu peittää tämän tiedon

Mistä minulle? kirjastolaina

Olen jonkinmoinen Anna Gavalda-fani, sillä olen pitänyt kovasti tämän ranskalaisen kirjailijan suloisista ja osuvista novelleista ja hänen romaaninsa Kimpassa on yksi suosikkikirjojani ikinä. Valitettavasti Gavaldan uusimmat romaanit eivät vaan ole ihan iskeneet, eikä tämä uusinkaan tee siihen poikkeusta.

Lempi ei ole leikin asia on sekava ja hassu tarina kahdesta luuserista (lainaus kirjan takakannesta) Billiestä ja Franckista. Heidän suhteensa on mielenkiintoinen. Ystävyys alkoi jo koulussa, kun he esittivät näytelmässä päärooleja. Vuosien ajan ystävyys on syventynyt, ja nyt he jakavat melkeinpä kaiken. Kirjan kertojana toimii Billie, joka pelkää menettävänsä parhaan ystävänsä maatessaan jumissa keskellä luonnonpuistoa. Franck on loukannut itsensä ja Billie ryhtyy muistelemaan kaverusten yhteistä taivalta.

Minä kaipasin kirjaan jonkinlaista syvyyttä ja enemmän tunnetta. Nyt kirja jäi pinnalliseksi, pelkäksi raapaisuksi. Aineksia tässä ehkä oli, Billie ja Franck olivat kiinnostava pari ja heidän suhteensa oli täysin omanlaisensa. Välillä selvästi ystävyyttä, välillä ehkä jotain enemmänkin, vaikka pikkuhiljaa tulikin selväksi, että Franck ehkä kuitenkin suosi miehiä naisten sijaan. Mutta jostain syystä Gavalda jättää tarinan pinnalliseksi, eikä kirja siksi myöskään herättänyt minussa sen kummempia tuntemuksia. Kirjan loppuratkaisu oli varsin yllättävä, mutta minulle ei erityisen mieluisa. Jotenkin jäi tunne, että Gavalda halusi vielä kirjan lopussa yrittää tehdä tarinasta erityisen ja erikoisen, mutta ei oikein onnistunut siinä.

Kieli on ainakin nopealukuista, mutta ei mitenkään kaunista. Pikemminkin aika töksähtelevää ja välillä jopa rumaa. Puhekieltä oli paljon ja ärsyttäviä kolmoispisteitä varmaan miljoona. Jollain tavalla kieli lisäsi entisestään kuilua kirjan henkilöiden ja lukijan välillä. Tarina ja tapahtumat eivät tulleet iholle. Kaipailin tässä myös sitä ranskalaista tunnelmaa, josta Gavaldan parhaimmissa kirjoissa olen niin pitänyt.

Lempi ei ole leikin asia ei valitettavasti ollut kummoinenkaan kirja. Kyllä se hieman kirpaisee, sillä olen sentään laskenut Gavaldan yhdeksi suosikkikirjailijakseni...

★ ★ 

Hääyöaie / Sophie Kinsella

Hääyöaie / Sophie Kinsella

WSOY, 2014. 388 sivua

Alkuteos: Wedding Night, 2013

Suomentanut: Aila Herronen

Kannen suunnittelu: kirjaston lappu läntätty tiedon päälle

Mistä minulle? kirjastolaina

Höpsö päähenkilö jonka toilailuille saa nauraa, ennalta-arvattavat juonenkäänteet, komea mies joka on korviamyöten rakastunut höpsöön, kauniiseen päähenkilöömme ja kasa outoja juonenkäänteitä esitettynä kokonaisuutena, jonka helppo kieli ja jollakin tavalla koukuttava tarina saa lukijan kirjan imuun. Tällaisia asioita löytyy yleensä Sophie Kinsellan kirjoista, joita usein luen kaivatessani irtiottoa arjesta, tai kevyempää välipalakirjaa rankempien kirjojen väliin. Kinsellan uusin romaani Hääyöaie sisälsi edellämainituista asioista kaikki, ja toimi ihan hyvänä välipalana vaikka herättikin minussa enemmän ärsytystä, myötähäpeää ja ihmetystä kuin naurua tai hilpeyttä.

Kaiken turhamaisuuden, höpsötyksen ja useimmiten päähenkilön outojen toilailujen lisäksi Kinsellan kirjoissa on useimmiten joku hieman "tavallisempi" (mitä se sitten tarkoittaakaan) henkilö, usein päähenkilön ystävä tai sisko, joka edes jollakin tasolla saa päähenkilönkin takaisin maanpinnalle. Tässä kirjassa sellainen puuttui, ja ehkä sksi tämä ei uponnut ihan samalla tavalla kuin aiemmat lukemani Kinsellan kirjat. Edes jonkinmoinen järjen ääni puuttui, kaikkien valehtelijoiden keskeltä.

Päähenkilö Lottie jättää pitkäaikaisen poikaystävänsä Richardin, koska kosintaa ei kuulu. Pian kuvioihin astelee ensirakkaus Ben, jonka kanssa Lottie päättää mennä naimisiin yhdellä ehdolla; ei seksiä ennen hääyötä! Aiemmat suhteet ovat Lottien mielestä kaatuneet juuri tuohon seikkaan, joten nyt hän päättää virheistä viisastuneena tehdä eri tavalla. Lottien isosisko Fliss käy läpi rankkaa avioeroa, ja pitää pikkusisarensa päätöstä harkitsemattomana ja tyhmänä. Niinpä hän päättää yhdessä Benin bestmanin kanssa estää Lottien ja Benin hääyöaikeet ja se vie heidät kaikki neljä Kreikan saaristoon, jossa varsinaiset kommellukset ja myötähäpeän punaa poskille nostattavat tapahtumat saavat alkunsa.

Valheet ja absurdit, aivan överiksi vedetyt juonenkäänteet pilasivat hieman tämän tarinan. Ehkä tarina itsessäänkään ei ollut ihan siitä uskottavimmasta pästä, mutta useimmissa Kinsellan kirjoissa on silti joku henkilö johon pystyy jollain tasolla samaistumaan, tai joitain tapahtumia jotka saavat aikaan empatian tai sympatian tunteita lukijassa. Tästä kirjasta ne puuttuivat, ja minulle oli lopulta aivan sama minkä miehen kanssa Lottie päätyy yhteen, vai päätyykö kenenkään. Lisäksi hänen siskonsa valheet ja "huolenpito" ärsyttivät minua suunnattomasti, vaikka se kaikki alunperin olikin ihan hyväntahtoista. Mutta ei nyt tuolla tavalla voi valehdella siskolleen (tai kenellekään muullekaan) vaikka tämä olisi kuinka tekemässä elämänsä virheen!

Hääyöaie on aikamoinen sekasoppa. Kirjan alussa pystyin vielä nauramaan ääneen, mutta loppua kohden, valheiden lisääntyessä ja tapahtumien kiristyessä, en enää välittänyt mitä kenellekin tapahtuu. Parasta tässä oli melkeinpä se, että loppua kohden tapahtumat asettuivat Kreikan kauniiseen saaristoon johon minulla on ollut Kapteeni Corellin mandoliinista asti hirveä hinku matkustaa ;).

Kirjan kieli on kinsellamaisen helppoa, valitettavasti silmini osui vaan turhan monta painovirhettä. Onkohan sitten ollut kiire käännöksen viimeistelyn kanssa, tai sitten niitä virheitä ei oikeasti ole niin montaa, ne vain osuivat silmiini kun muutenkin olin jo kirjaan hieman tympääntynyt. Mutta vaikka tämä ei mitenkään kuulu suosikkikirjoihini, on minun kuitenkin vielä lopuksi mainittava että luin tämän yhden viikonlopun aikana. Joten nopealukuinen ja etenkin alussa oikein mukaansatempaava tämä oli. Valitettavasti minussa se vaan herätti enemmän ärsytystä, myötähäpeää ja ihmettelyä, kuin hilpeyttä ja naurua.

★ ★ 

Kesä ilman miehiä / Siri Hustvedt

Kesä ilman miehiä / Siri Hustvedt

Otavan kirjasto, 2011. 232 sivua.

Alkuteos: The Summer Without Men, 2011

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala

Mistä minulle? oma ostos

Päätin antaa Siri Hustvedtille vielä yhden mahdollisuuden. Luin kesällä Kesän ilman miehiä, ja päätin aika nopeasti, että se jää viimeiseksi kirjaksi jonka Hustvedtilta luen.

Mia Fredricksenin aviomies haluaa kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen pitää yhteiselämästä paussia, koska hän on rakastunut toiseen. Mia saa hermoromahduksen, ja toivuttuaan sairaalassa hän muuttaa takaisin lapsuutensa kotikaupunkiin lähelle äitiään. Vuokraamassaan talossa hän suree, raivoaa ja säälii itseään ja surullista kohtaloaan. Uusissa ympyröissä Mia saa myös uusia tuttuja. Hän vetää runopajaa teinitytöille ja tutustuu naapurissa asuvaan nuoreen naiseen, jolla on kaksi pientä lasta ja vihainen aviomies. Pikkuhiljaa elämästä löytyy taas valonpilkahduksia, joten lopulta se paussi ei ehkä ollutkaan vain huono asia?

Hustvedtin kirjoissa, tässäkin, on oikeastaan kaikki ainekset hyvään kirjaan. Kiinnostavat ja huolella kuvaillut henkilöt. Helppolukuinen teksti, kiinnostava ja varsin vetävä tarinakin. Mutta sitten niitä outouksia on kuitenkin hieman liikaa. Vaikka teksti on pääosin ihan helppolukuista, paikoitellen se on sisällöltään ja tyyiltään outoa ja ärsyttävää. Tästäkin, kuten edellisestä Hustvedtistani, tuli sellainen olo, että kirjailija haluaa päteä ja viisastella tekstinsä kautta.

Kokonaisuutena Kesä ilman miehiä ei ollut minusta kovinkaan ehjä. Vähäsivuiseen kirjaan oli tungettu henkilöitä ja sisältöä ehkä vähän liikaa. Välillä jäin miettimään sitä, mikä tässä oikeastaan oli pääjuoni ja mikä vain sivujuttu. En saanut solmittua tapahtumia yhteen, ehjäksi kokonaisuudeksi ja lopussa koko kirja oli päässäni loppuratkaisua lukuunottamatta sekametelisoppa.

Vaikka Mian kokemukset ovat rankkoja ja surullisia, en kuitenkaan tuntenut niin paljon sympatiaa häntä kohtaan kuin olisin halunnut. Jostain syystä tämä kirja ei vain koskettanut minua vaan jäi pinnalliseksi lukukokemukseksi. Lähes pakotin itseni lukemaan kirjan läpi, koska odotin että jossain vaiheessa ymmärrän mistä tässä on kyse. En ymmärtänyt.

Siri Hustvedt on varmasti taitava kirjailija, mutta viimeistään nyt on tullut selväksi ettei hän ole minun kirjailijani. En ymmärrä hänen tarinoidensa jujuja, en löydä henkilöistä samaistumisen kohteita vaikka he ihan kiinnostavia ovatkin. Hänen kirjansa eivät vain onnistu koskettamaan minua siten, kuten hyvien kirjojen pitäisi. Mutta onneksi moni, moni muu on ihastunut Hustvedtin kirjoihin.

★★

Pääoma / Anja Snellman

Pääoma / Anja Snellman

Otava, 2013. 299 sivua.

Kannen suunnittelu: Piia Aho

Mistä minulle? kirjastolaina

Anja Snellman on ensimmäisiä "aikuiskirjailijoita" joita aloin lukemaan silloin teininä, kun nuortenkirjat eivät enää napanneet. Pidin paljon Sonja O:sta ja Lemmikkikaupan tytöistä. Sitten olen lukenut muutaman kehnommankin, kuten Lyhytsiipiset. Nyt kirjastossa eteeni osui Snellmanin varmasti henkilökohtaisin teos, viime vuonna ilmestynyt Pääoma. Pääoma kertoo Snellmanin isosiskosta, Marusta.

"Minä sain pienenä tartunnan. Sen nimi oli Maru."

Minusta jo tuo ylläoleva lause kuvaa hyvin kirjan sisältöä. Snellman kertoo siskostaan Marusta, Marusta jolla on synnynnäinen suulakihalkio (vai oliko se huulihalkio?), myöhemmin oma kieli ja omat erilaiset tapansa, vamma josta ei puhuta. Vaikka kirja on varmasti henkilökohtainen, tavallaan ehkä erilaisen siskon rinnalla eletyn elämän työstämistä, jonkinlainen terapeuttinen kirja, en silti innostunut tästä.

Snellman kirjoittaa minusta liikaa itsestään, kirjan päähenkilö onkin Marun sijaan Anja, tai Marunkielellä Anu. Anu, joka häpeää siskoaan, ei nuorena kestä siskon sönkötystä, erilaisuutta, poikkeavaa ulkonäköä ja omituisia tapoja. Kun sisko viettää aikaa komeronkaapissa, Anu häpeää. Hän ei voi kertoa Marusta kavereilleen, koska sisko on niin nolo, tartunta joka ei häviä, mutta josta ei myöskään puhuta.

Kirja kärsii myös siitä, että se ei ole kronologinen vaan tapahtumista kerrotaan sekalaisessa järjestyksessä. Osa tapahtumista käydään sitä paitsi läpi useamman kerran, ja toisto käy varsin tylsäksi. Olisin pitänyt enemmän siitä, että yhdestä tapahtumasta ja Maruun liittyvästä muistosta kerrottaisiin kerran kunnolla, eikä samoja asioita jauhettaisi useampaan otteeseen.

Snellmanin kielenkäyttö tässä kirjassa on melkeinpä runollista, välillä jopa hieman liian taiteellisen ja erikoisen tuntuista. Kirja ei olisi tarvinnut sitä, enkä oikein tavoittanut erikoisen kielen ja taiteellisuuden tarkoitusta.

Kiinnostavinta kirjassa oli niiden hetkien kun Maru ja hänen ajatuksensa olivat pääosassa lisäksi se, kun Anun ja Marun perhehistoriaa avattiin heidän vanhempiensa kautta. Juuret Karjalassa, ja heidän vanhempiensa elämä ennen lasten syntymää oli mielenkiintoista luettavaa. Anun ja Marun elämästä kertovan tekstin sekaan oli ujutettu pätkiä, joissa kerrottiin Amy Winehousesta ja Anders Breivikista. En oikein ymmärtänyt näiden pätkien tarkoitusta, ja ne tekivät kokonaisuudesta sekavamman.

Lienee selvää, että Pääoma oli minulle pettymys. Rehellisesti sanottuna en edes tiedä miksi luin tämän loppuun. Kesken jättäminen kävi mielessä monta kertaa, mutta toisaalta halusin tietää, miten Marun elämä päättyy. Luvut olivat lyhyitä ja lukeminen sujui kuitenkin varsin nopeasti. Snellman osaa kyllä kirjoittaa ja kertoa kiinnostavia tarinoita, mutta tämä ei nyt uponnut vaikka tosipohjainen onkin. Kirja joka oikeasti kertoo Marusta, olisi varmasti ollut minulle sopivampi.

 ★★

Kulkeva varjo / Bo Carpelan

Kulkeva varjo / Bo Carpelan

Otava, 1978. 221 sivua.

Alkuteos: Vandrande skugga, 1977

Suomentanut: Kyllikki Villa

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? kirppariostos

Bo Carpelanin tavaramerkki, kaunis, runollinen kieli ja hidas, viipyilevä ja hieman arvoituksellinen kerronta on läsnä myös tässä kirjassa. Kulkeva varjo valikoitui kuukauden lukupiirikirjaksemme siitä syystä, että moni tytöistä halusi tutustua Carpelanin kirjoihin, ja minä Carpelan-fanina luin mielelläni herran kirjallisuutta. Valitettavasti Kulkeva varjo vain ei yltänyt ihan sinne Carpelanin muiden kirjojen tasolle, vaan oli kyllä pettymys. Lukupiiritytöistä Katrin ensitutustuminen Carpelaniin ei ollut erityisen onnistunut, kun taas Anni tykästyi. Erilaisia milipiteitä siis, joten sillä tavalla kiva valinta lukupiirikirjaksi.

Kulkeva varjo on ainakin takakantensa mukaan dekkari, ja dekkarina minä lähdin sitä lukemaan. Nopeasti huomasin kuitenkin, ettei tätä voi lukea dekkarina. Mutta kun olen johonkin ryhtynyt, on siitä vaikea irrottautua. Niinpä ajattelin kirjaa loppuun saakka dekkarina, ja sillä tavalla se ei kyllä toiminut ollenkaan. Carpelanin kirjoissa rakastan hänen käyttämäänsä kieltä. Upeita lauseita jotka rakentavat mahtavan, tunnelmallisen kokonaisuuden ja jonka jokaisesta sivusta voi nauttia. Viipyilevä teksti käskee rauhoittumaan ja nauttimaan. Mutta kun luen kirjaa dekkarina kaipaan vauhtia, nopeita käänteitä, yllätyksiä ja jonkunlaista rajuutta. Sitä Kulkevassa varjossa ei ollut.

Henkilöitäkin oli hieman päälle 200 sivuisessa kirjassa aivan liikaa. En tiedä kuka oli kukin, millä tavalla he liittyivät toisiinsa, kuka oli murhatun Annan isä, kuka hänen miehensä, kuka muuten vaan hänen tuttavansa. Lopulta minulla jäi jopa murhaaja epäselväksi, joten jouduin vielä lukemaan osia kirjasta uudelleen.

Tuntui, etten oikein saaut otetta tarinasta tai juonesta missään kohtaa. Ja eipä olisi tarvinnutkaan, mikäli olisin lukenut perinteistä Carpelania. Mutta kun luin dekkaria, kaipasin kyllä selkeämpää juonta, jotain mistä tarttua ja jotain, mikä veisi tarinaa eteenpäin.

Pidän edelleen Carpelanista, vaikka tämä kirja ei uponnutkaan. Suurimmaksi osaksi luulen sen johtuvan siitä, että lähdin lukemaa tätä dekkarina vaikka kirjan ensimmäisen sivun kuvaus "Kertomus pikkukaupungista" olisi ollut paljon sopivampi. Mutta jostain syystä takakannen teksti murhamysteeristä juurtui pääkoppaani, ja taisi tavallaan myös pilata tämän lukukokemuksen minulta. Sillä olihan tässä hyvääkin. Taattua, kaunista kieltä. Hieman salaperäinen ja mystinen tunnelma joka sopii dekkariinkin. Kiinnostavat henkilöt, vaikkakin heitä oli liikaa. Tavallaan siis kiehtova ja erilainen tarina, mutta ei missään tapauksessa muiden lukemieni Carpelanin kirjojen tasoinen.

★★

Huonetta ja sukua / Ayana Mathis

Huonetta ja sukua / Ayana Mathis

WSOY, 2014. 277 sivua.

Alkuteos: The Twelve Tribes of Hattie, 2012.

Suomentanut: Helene Bützow

Kannen suunnittelu: Martti Ruokonen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Ayana Mathisin esikoisromaani Huonetta ja sukua asettuu tapahtumiensa osalta suurimmaksi osaksi Philadelphiaan, johon nuori Hattie muuttaa pakoon Yhdyvaltain eteläosien rotuvihaa. Hän uskoo ja toivoo saavansa onnellisen ja ihmisarvoisen elämän lastensa kanssa pohjoisessa. Mutta kohtalo ei ole kovinkaan suotuisa Hattien kaikille lapsille. Kirjassa yksi luku kertoo yhden Hattien kahdentoista lapsen elämästä. He kokevat kovia: väkivaltaa, epäoikeudenmukaista kohtelua, mutta ovat toki sitkeitä ja taistelevat elämänsä puolesta. Huonetta ja sukua nitoo yhteen Hattien lasten tarinat yhdeksi tarinaksi, joka yltää 1920-luvulta aina 1980-luvulle saakka.

Minä luulin tätä tavalliseksi romaaniksi, mutta  huomasin pian, että tämä oli enemmänkin novellikokoelman tapainen. Monta pientä tarinaa, jonka pääosissa oli eri ihmisiä. Kokonaisuus ei kuitenkaan ollut oikein ehjä tai tasapainoinen, tarinat eivät oikeastaan nitoutuneet yhteiseksi kokonaisuudeksi muuten kuin sen kautta, että Hattie oli tavalla tai toisella mukana kaikissa tarinoissa. Osa tarinoista oli kiinnostavia ja koskettaviakin, mutta moni jäi tylsäksi. Koska tarinat olivat varsin lyhyitä, tuntui taas siltä, että juuri kun jonkun henkilön oppi tuntemaan, hypättiin jo seuraavaan kertomukseen ja uusiin henkilöihin.

Kirja ei siis onnistunut viemään minua mukanaan oikein missään vaiheessa. Kokonaisuus jäi sekavaksi ja vaikka tässä oli kiinnostavia henkilöitä, jäivät he ja heidän tarinansa valitettavan etäisiksi. Kirjailijaa on verrattu Toni Morrisoniin, ja vaikka en ihan hirveästi Morrisoniinkaan ensikosketuksella ihastunut, pidän kuitenkin huomattavasti enemmän hänen kirjoitustavastaan ja tavastaan luoda tunnelmaa ja fiilistä tarinaan. Tässä oli läpi kirjan paistava jonkinlainen kurjuus ja suru, mutta muuten yhtenäinen tunnelma puuttui.

Huonetta ja sukua ei ollut minun kirjani, vaikka kansikuva ja kirjan aihe kiinnostukseni herättikin. Mutta ainakin ulkomailla kirja on tavoittanut lukijansa, ja sitä on kehuttu ja kiitelty tavasta, jolla se kuvailee amerikkalaisen unelman liikkeellepanevia voimia. Toki minäkin koin kirjan aihepiirit kiinnostaviksi, mutta kerrontatapa ja kirjan rakenne ei napannut.

★★

Säihkyvä maailma / Siri Hustvedt

Säihkyvä maailma / Siri Hustvedt

Otavan kirjasto, 2014. 426 sivua.

Alkuteos: The Blazing World, 2014

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Siri Hustvedtin kirjoja on kehuttu niin paljon, että minäkin jossain vaiheessa päätin tykkääväni hänen kirjoistaan. Ensin luin Vapisevan naisen, joka oli hieman liian tietokirjamainen. Sitten luimme lukupiirissä Kaikki mitä rakastin -kirjan, joka oli ihan ok, mutta ei maatamullistava lukukokemus. Lumouskin oli ihan hyvä, mutta en ole vielä täysin ihastunut Hustvedtiin. Odotin kuitenkin innolla hänen uutuuttaan, Säihkyvä maailma, koska olen vain päättänyt pitäväni Hustvedtista. Mutta mutta... Ehkä se ei vain toimi noin, että päättää tykkäävänsä, vaan joskus on vain myönnettävä, että vaikka moni muu tykkää niin se ei välttämättä osu minuun kuitenkaan.

Säihkyvässä maailmassa tutustutaan taiteilija Harriet Burdeniin, tai Harryyn kuten hän toivoi itseään kutsuttavan. Hän oli taidekauppias Felix Lordin vaimo ja oli miehensä vielä eläessä jäänyt tämän varjoon. Harry oli pitänyt muutaman oman taidenäyttelyn ja siinä se. Harryn kuoleman jälkeen uusia asioita alkaa kuitenkin selviämään ja hänestä saadaan esiin toisenlainen kuva. Kolmen nuoren miestaiteilijan kohutut ja kehutut näyttelyt olivat ehkä sittenkin kuusikymppisen Burdenin käsialaa. Romaanissa lukija saa eri kertojien ja Harryn tunteneiden ihmisten kautta kuvan edesmenneestä Harrysta, ja hänen työstään ja elämästään.

Huhh. 

Ensiksi kerron, että luin tätä kirjaa tavattoman kauan. Kirja ei missään vaiheessa vienyt mukanaan, ja itseasiassa lukeminen oli aika tylsää ja vaikeaa alusta loppuun saakka. Harrietin persoonaa ja hänen elämäänsä avattiin lukijalle monen eri henkilön kautta, erilaisten tekstien ja asiakirjojen avulla. Kuva hänestä kasvoi pikkuhiljaa, mutta jäi minusta kuitenkin sekavaksi. Henkilöitä oli aivan liikaa, en millään pysynyt kärryillä siitä, kuka oli kuka ja millä tavalla sidoksissa Harrietiin. Erilaiset tekstit ja niiden kirjoitusmuodot myös tekivät kokonaisuudesta rikkonaisen ja epätasaisen. Joitain tekstejä oli ihan kiinnostavaa lukea, ja ne etenivät varsin jouhevasti (esimerkiksi haastattelumuotoon kirjoitetut) kun taas toisten kanssa sain taistella ihan kunnolla, että jaksoin lukea ne.

Kirjassa oli paljon alaviitteitä, jotka tuntuivat minusta täysin turhilta. Nurisin alaviitteistä jo Oatesin Sisareni, rakkaani kirjasta kirjoittaessani, mutta siinä kirjassa alaviitteillä oli sentään joku merkitys. Tässä kirjassa ne tuntuivat täysin turhilta, lähinnä siltä, että Hustvedt haluaisi kerskailla tietämyksellään taiteesta ja muusta. Jo alle sata sivua luettuani päätin skipata kaikki alaviitteet, koska niiden lukeminen vaikeutti kirjan lukemista entisestään. 

Jos jotain positiivista yrittäisin tästä sanoa, olisi se varmaankin se, että laajaan henkilögalleriaan mahtuu monta erilaista persoonaa. Kiinnostavista henkilöhahmoista on kiva lukea, vaikkakin tässä oli hieman vaikea saada otetta kenestäkään kun kirja oli rakenteeltaan niin rikkonainen. Kirja sisälsi toki ihan kiinnostavia aiheita. Taide ei ole minulle mitenkään rakas tai tärkeä aihe, mutta paljon pinnalla olleet ajatukset ja mietiskelyt sukupuoli-identiteetistä ja seksuaalisuudesta olivat kiinnostavaa luettavaa.

Uskon, että on jo tullut selväksi etten pitänyt Hustvedtin uusimmasta kirjasta. En kuitenkaan vielä aio heittää kirvestä kaivoon tämän kirjailijan suhteen, vaan odotan esimerkiksi pitäväni Kesästä ilman miehiä kunhan ehdin sen lukemaan. Jos sekään ei uppoa alan jo uskoa, että Hustvedt ei ole minua varten...

★★

Minä ja Kaminski / Daniel Kehlmann

Minä ja Kaminski / Daniel Kehlmann

Tammen keltainen kirjasto, 2013. 190 sivua.

Alkuteos: Ich und Kaminski, 2003

Suomentanut: Ilona Nykyri

Kannen suunnittelu: Martti Ruokonen

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Joululoman viimeiseksi kokonaan luetuksi kirjaksi jäi saksalaisen Daniel Kehlmannin viime vuonna suomennettu romaani Minä ja Kaminski. Tässä kirjassa on ehkä kaikkien aikojen ärsyttävin ja pollein päähenkilö, enkä voi muutenkaan sanoa nauttineeni tämän kirjan lukemisesta erityisen paljon...

Sebastian Zöllner on taidekriitikko, joka päättää kirjoittaa taiteilija Manuel Kaminskin elämäkerran. Hän lähtee tapaamaan salaperäistä sokeutunutta taiteilijaa tämän hulppealle kartanolle ja soluttautuu taiteilijan huusholliin tonkimaan vanhan, huonokuntoisen miehen elämää. Yllätyksiä paljastuukin, ja pian Zöllner ja Kaminski lähtevät kahdestaan reissulle, jonka Kaminski haluaa ehtiä tehdä vielä ennen kuolemaansa.

Minä ja Kaminski ei ollut minun kirjani. Päähenkilö Zöllner oli ensisivuilta lähtien niin itseään täynnä, niin ärsyttävä, että en pystynyt millään lukemaan kirjasta sivuakaan tuohtumatta. Mies oli sietämätön, enkä sen vuoksi pystynyt samaistumaan tai tuntemaan empatiaa häntä kohtaan. Taiteilija Kaminsikikaan ei lopulta oikein koskettanut minua millään tavalla, ja tämä johti siihen että minulle oli ihan se ja sama mitä miehille reissullansa oikein tapahtuu.

Taide ei myöskään kuulu suosikkiaiheisiini, enkä ymmärrä siitä oikein mitään joten paikoin muutaman sivun mittaiset selitykset taiteesta ja taidenäyttelyistä oli puuduttavia. Mutta tämähän ei ole sinänsä kirjan vika, vaan minun kiinnostuksenkohteeni vaan ovat täysin muualla kuin taiteessa.

Kirjan kielikin ärsytti hieman. Ihmisistä puhuttiin sanalla "se", mikä sai minun ihokarvani nousemaan pystyyn. Ohueksi, alle 200 sivun kirjaksi luin tätä myös ihmeellisen kauan ja suurella vaivalla. Huomasin ainakin hyvin, mitä minulle lukijana tapahtuu kun juoni ei vie mukanaan, henkilöt tai heidän kohtalonsa ei oikein kiinnosta (kuulostanpa empaattiselta ja ihanalta...), kirjan pääaiheet ei oikein nappaa ja kielessäkin on jokin ärsyttävä piirre. Tylsäksi pakkopullaksi menee lukeminen silloin, ainakin minun osaltani. Luin tämän loppuun vain siksi, että sivuja oli niin vähän ja siksi, että pidin Kehlmannin Maine-kirjaa ihan kelvollisena!

Koska minä en tästä kirjasta niin innostunut, eikä arvioni ole erityisen positiivinen haluan linkittää tähän Suketuksen myönteisemmän arvion kirjasta!

★★

Hyvä äitipuoli / Renate Dorrestein

Hyvä äitipuoli / Renate Dorrestein

WSOY, 2013. 205 sivua.

Alkuteos: De Stiefmoeder, 2011.

Suomentanut: Sanna van Leeuwen

Kannen suunnittelija: Anna Makkonen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Renate Dorrestein kuuluu kirjailijoihin, joiden teoksiin olen halunnut tutustua jo kauan. Aloitin kirjailijan tuoreimmasta suomennetusta romaanista Hyvä äitipuoli, vaikka hyllystäni löytyy niin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa kuin Lainaa vain-kirjatkin.

Hyvässä äitipuolessa seurataan Axelin ja Clairen uusperhettä. He ovat eläneet jo parikymmentä vuotta yhdessä Axelin tyttären Josefienin kanssa, ja ovat olleet varsin tyytyväisiä elämäänsä. Tasaisen onnellinen arki kokee kuitenkin käänteen, kun Axelille selviää eräs asia, jonka Claire on salannut mieheltään. Parin välit tulehtuvat juuri samaan aikaan, kun heidän on tarkoitus matkustaa yhdessä muutamamaksi päiväksi Clairen työhön liittyvään tilaisuuteen Englantiin. Claire lähtee matkaan yksin, ja koko perheen elämä on näiden päivien aikana ylösalaisin. Yllättävät sairaudet ja onnettomuudet aiheuttavat vielä lisähämminkiä päiviin, ja Clairen ja Axelin suhde ja luottamus on kääntynyt täysin päälaelleen.

Hmm.

Kirjan idea oli varsin kiva, joskaan takakansi ei jättänyt erityisen paljon arvailujen varaan, vaan kuvaili kirjan keskeisiäkin tapahtumia varsin suorasukaisesti. Minä tiesin (tai arvasin) oikeastaan kirjan ensisivuilta lähtien, miten tässä käy ja mitä on tapahtunut, joten sinänsä lukukokemus oli jopa hieman tylsä. Kirjan kieli on kuitenkin sujuvaa ja jouhevaa, ja luin tekstiä mielelläni. Suomentaja on minun silmääni tehnyt hyvää työtä, kieli soljui kivasti eteenpäin eikä outoja sanavalintoja tai muutakaan osunut silmääni. Hyvä äitipuoli oli myös nopealukuinen, ja siksi ihan sopiva välipalakirjana.

Myös kirjan henkilöhahmot olivat kiinnostavia, joskin ärsynnyin etenkin Axelin vatvovaan tyyliin. Jotenkin minua ärsytti hieman myös henkilöiden lapsellisuus. En ymmärtänyt miksi kukaan ei nostanut ns. kissaa pöydälle, vaan mietti tapahtunutta itsekseen. On tottakai selvää, että tällä tavalla asioiden oikea laita ei ainakaan selviä! Muutamia turhia ylilyöntejäkin kirjan tapahtumissa minusta oli, eikä ne ainakaan parantaneet kirjaa minun silmissäni.

Teemaltaan Hyvä äitipuoli on kiinnostava. Claire on ensimmäiset 12 vuotta ollut Josefienille hyvä äitipuoli, mutta nyt asiat ovat muuttuneet. Hyvästä äitipuolesta tulee paha, ja mukaan mahtuu jopa hieman noituutta. Kirjan loppuratkaisu oli minusta myös varsin lattea ja tylsä, vaikka esimerkiksi Maija onkin tulkinnut sen ihan eri tavalla kuin minä. Minä en valitettavasti kuitenkaan nähnyt lopussa mitään erikoista, vaan koin sen ennalta-arvattavana ja hieman lässynä.

Kokonaisuutena Hyvä äitipuoli ei potentiaalistaan huolimatta onnistunut herättämään minussa oikeastaan muita tunteita kuin ärsytystä. Kevyenä, viihteellisenä ja nopealukuisena välipalakirjana tämä oli ihan ok, mutta ei sen kummempaa. Toivon, että pidän Dorresteinin muista kirjoista enemmän kuin tästä!

★★ 

Hitlerin tytär / Vilmos Csaplár

Hitlerin tytär / Vilmos Csaplár

WSOY, 2012. 336 sivua.

Alkuteos: Hitler lánya, 2009.

Suomentanut: Outi Hassi

Kannen suunnittelu: Mika Tuominen

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Vilmos Csaplárin romaani Hitlerin tytär herätti aiheensa vuoksi kiinnostukseni viime kesän kirjakatalogeissa. Sitten kuulin kirjan olevan vaikea, joten laskin sitä lukupinossani aina vain alemmaksi. Nyt kirjaston palautuspäivä läheni kovaa vauhtia, joten päätin vihdoin tarttua tähän. Ja olihan se vaikea, minulle iltalukemisena välillä liiankin runsas ja sekava.

Hitlerin tyttäressä seurataan monen henkilön tarinoita monessa eri ajassa. Kirjan takakannen ja nimen perusteella kuvittelin, että kirja kertoo tarinan Hitlerin tyttärestä. Niin ei aivan ollut, vaan tässä seurataan useamman henkilön tarinoita. Aikajaksokin on varsin laaja, ensimmäiset tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan loppuun ja kirjan lopussa eletään jo melkein 1960-lukua. Hitlerin tyttären tarina on yksi kirjan monesta tarinasta. Fanni Kucor viettää yhden yön Hitlerin seurassa, ja myöhemmin syntyy tytär Jolán jonka isä mitä ilmeisimmin on itse Hitler. Jolánin tarina on kirjan parasta antia, monen muun henkilön tarinat olivat sekavampia ja monta kohtaa meni minulta ohi.

Minulla oli suuria vaikeuksia kirjan ensisivuilta lähtien painaa mieleeni henkilöiden vaikeita, unkarilaisia nimiä. Lisäksi kaikilla oli vähintään yksi kutsumanimi ja henkilögalleria oli muutenkin minun makuuni aivan liian suuri. En myöskään oikein missään vaiheessa päässyt tarinaan, tai tarinoihin, sisälle eikä kirja rankoista kohtaloista huolimatta onnistunut koskettamaankaan minua. Hitlerin tytär oli yksinkertaisesti minulle liian vaikea ja sekava kirja.

Tässä kirjassa oli ehdottomasti aineksia parempaan lukukokemukseen. Historialliset romaanit kiinnostavat minua, etenkin toisesta maailmansodasta kertovat. Vaikka sota oli tässäkin läsnä, ja Hitlerin tytär joutui Hitlerin kauheuksien keskelle, ei sekään onnistunut nostamaan kiinnostustani. Jos kirja olisi ollut yhtään paksumpi olisin varmaan jättänyt tämän kesken.

Hitlerin tytär on kuitenkin mielenkiintoinen katsaus Unkarin historiaan, mutta muuten en kyllä jää muistelemaan tätä lukukokemusta kovinkaan positiivisena. Odotin parempaa, selkeämpää ja hieman helpompaa tuttujen varoitteluista huolimatta.

★★

Hannele Laurin hampaat / Jussi Siirilä

Hannele Laurin hampaat / Jussi Siirilä

Gummerus, 200. 148 sivua.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? alelöytö kirjakaupasta

Olen ihastunut Jussi Siirilän kirjoitustapaan, satiirin- ja huumorinkäyttöön lukiessani kirjat Juoksija sekä Historia on minut vapauttava. Nyt halusin tutustua myös Siirilän vanhempaan tuotantoon ja päätin aloittaa tekstikokoelmalla, joka kantaa nimihirviötä Hannele Laurin hampaat. Nimi on kiinnostava, mutta nimen perusteella en kyllä kirjaan olisi tarttunut, eikä kansikaan kovin houkuttelevalta näytä.

Hannele Laurin hampaat on esimerkki lehtiotsikosta, jota Siirilä kirjassaan käyttää tekstinlähteenä. Ymmärtäisin kirjan tarkoituksen olevan näyttää hauskalla tavalla kuinka lehdissä kirjoitetaan ihan mitä vain, ja kuinka lehdissä etenkin otsikoidaan juttuja ihan miten vain. Tässä kirjassa otsikot ovat toinen toisiaan hurjempia, erikoisempia ja överimpia ja niiden perusteella kirjoitetut jutut lopulta mitättömiä, mitään sanomattomia ja usein myös otsikkoon täysin sopimattomia (kuten kai tarkoitus onkin).

Siirilä on taitava yhteiskuntasatiirin kirjoittaja, ja minusta hänen kirjojensa aiheet ovat usein onnistuneita. Luulen ymmärtäneeni myös tämän kirjan pointin, mutta lopulta en kuitenkana innostunut tästä. Lööpit ovat toki hauskoja, mutta odotin myös hauskempia "lehtijuttuja", hieman vähemmän absurdeja, outoja stooreja joissa ei ollut päätä eikä häntää eikä mitään sisältöä.

Siirilä käyttää teksteissään rohkeasti hyväkseen suomalaisia julkkiksia, osansa saa Hannele Laurin lisäksi myös esimerkiksi Kimi Räikkönen, Alexander Stubb ja Tarja Halonen. Tekstien muut aiheet olivat arkipäiväisiä yhteiskunnallisia asioita, 3G-verkkojen metästystä Lapissa, sairauksia, idoleita ja tyrkkyjulkkiksia.

Pidän edelleen Siirilän kirjoitustyylistä ja satiirinkäytöstä. On hauska miettiä tekstejä lukiessa, kuinka vähän ne oikeasti liittyvät otsikkoon. Usein huomaa, että otsikolla ja tekstillä ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä, mutta näinhän tosiaan käy usein myös sitä oikeaa keltaista lehdistöä seuratessa. Siirilä pilkkaa keltaista lehdistöä ja onnistuu siinä kai ihan hyvin, mutta minulle olisi riittänyt parin tekstin lukeminen. 150 sivua absurdeja, outoja tarinoita ja vielä oudompia lööppejä ei antaneet minulle lukijana kovinkaan paljon, ei valitettavasti edes kunnon nauruja.

★★

Herra Darwinin puutarhuri / Kristina Carlson

Herra Darwinin puutarhuri / Kristina Carlson

Otava, 2009. 176 sivua.

Kannen kuva: Anna Atkins

Mistä minulle? alelöytö kirjakaupasta

Kristina Carlsonin romaani Herra Darwinin puutarhuri on majaillut kirjahyllyssäni jo kauan. Halusin tällä hetkellä lukemieni tiiliskivien väliin vähän kevyempää ja nopeampaa luettavaa, joten tartuin tähän kiinnostavan kuuloiseen pieneen kirjaan. Kirjan nimi ja aihepiiri antavat odottaa kiinnostavaa kirjaa, mutta minä en valitettavasti päässyt kirjan kanssa samalle aaltopituudelle missään vaiheessa.

Lukija pääsee tutustumaan pieneen kentiläiseen kylään 1870-luvun lopulla. Tutustutaan kylän asukkaisiin, erityisesti herra Darwinin puutarhuriin Thomas Daviesiin ja tämän lapsiin, uskontoon, tieteeseen ja pienen kylän elämään. Kirja on kyläläisten ajatuksenvirtaa täynnä, pieniä paloja monen henkilön elämästä. Herra Darwin on läsnä ihmisten puheissa, mutta fyysisesti häntä ei kylällä näy. Kirjan kieli on kuin tajunnanvirtaa, enimmäkseen ihmisten ajatuksia ilman välimerkkejä, pisteitä tai isoja alkukirjaimia.

Minä en ollut varautunut ihan näin vaikeaan kirjan kun kaipasin kevyempää ja nopeampaa välipalakirjaa. Myönnän siis, että mielipiteeni kirjasta voisi olla hyvinkin erilainen jos olisin lukenut tämän toisenlaisissa olosuhteissa. Mutta en kuitenkaan ole ihan näin vaikeiden kirjojen ystävä. En saanut juonesta otetta, jos sellainen ylipäänsä kirjassa oli. En saanut myöskään henkilöistä oikeastaan minkäänlaista kuvaa, paremmin mieleeni jäivät kälättävät linnut ja jonkinlainen romanttinen kuva pienestä englantilaisesta kylästä.

Carlson käyttää kaunista runollista kieltä, mutta minulle kielikin oli liian vaikeaa. Minä en pitänyt välimerkkien puuttumisesta tai siitä, että teksti oli yhtä sekamelskaa. Palasia sieltä ja täältä, ilman sen selkeämpää yhdistävää tekijää. Tunnistan kirjan hienouden ja ymmärrän hyvin, että monet ovat tähän erikoiseen kirjaan rakastuneet. Minulle Herra Darwinin puutarhuri oli kuitenkin aivan liian vaikea ja erikoinen kirja, jotta olisin saanut tästä tällä lukukerralla oikeastaan mitään irti. Voi hyvinkin olla, että vika on tällä kertaa lukijassa joten suosittelen lukemaan kehuvampiakin arvioita esimerkiksi Lumiomenassa ja Satun luetuissa.

★★

Antikrista / Amélie Nothomb

Antikrista / Amélie Nothomb

Otava, 2006. 158 sivua.

Alkuteos: Antéchrista, 2003.

Suomentaja: Heidi Siitonen

Kannen valokuva: Cathreine Cabrol

Mistä minulle? Kirjakerhon alennusmyynnistä

Ennen viime viikkoista Brysselinmatkaani kyselin belgialaisia kirjavinkkejä. Moni mainitsi belgialaisen kirjailija Amélie Nothombin, ja koska hyllyyni oli ilmaantunut Nothombin Antikrista, päätin lukea sen heti matkan jälkeen. Matkustellessani luen mielelläni matkustelumaani kirjallisuutta, Antikrista vaan oli niin ohut etten viitsinyt ottaa sitä itse reissuun mukaan. Näin jälkiviisaana voin todeta, että oli todella hyvä etten ottanut tätä matkalukemiseksi. Nothombin kirja ei nimittäin todellakaan iskenyt minuun, vaan minulle jäi tästä vain vastenmielinen olo.

Blanche on 16 vuotias epävarma tyttö. Hänellä ei ole ystäviä, hän viihtyy parhaiten omassa huoneessaan kirjoja lukien. Blanche on vailla itsentuntoa ja rakkautta ja hänellä on varsin huonot välit vanhempiinsa. He vaikuttavat välinpitämättömiltä eivätkä puutu Blanchen elämään. Siksi Blanche onkin avan innoissaan, kun luokan suosituin tyttö Krista yhtäkkiä osoittaa kiinnostusta Blanchea kohtaan. Krista antaa ymmärtää, että hän haluaa Blanchen ystäväksi. Ystävällinen ja itsevarma Krista muuttuu kuitenkin aivan eri ihmiseksi kun hän ja Blanche jäävät kahden. Silloin esiin astuu Antikrista, narsistinen ja manipuloiva ilkimys joka nöyryyttää Blanchea jatkuvasti. Krista muuttaa pian asumaan Blanchen perheen luokse kouluviikon ajaksi, koska hän kertoo asuvansa niin kaukana koulusta, että matkoihin menee hurjasti aikaa. Niinpä Blanche ja Krista jakavat arkisin Blanchen pienen huoneen, ja onneton tyttö saa kokea Antikristan ilkeyden päivittäin. Blanchen vanhemmat ovat haltioissaan, Krista on kaunis ja fiksu tyttö -heidän seurassaan.

Antikrista on psykologisesti kiinnostava, sillä kaikki kirjan henkilöt ovat erikoisia ja varsin outoja tapauksia. Kristan narsistiset piirteet, kauhea käyttäytyminen ja vastenmielinen olemus saivat minut kuitenkin suurimman osan ajasta ärsyyntymään koko kirjaan, vaikka Krista psykologisesti olikin kiinnostava. Minä en oikein pitänyt kenestäkään kirjan henkilöstä, Blanchekin ärsytti minua lapsellisuudellaan ja Blanchen vanhemmat olivat aivan yhtä ärsyttäviä enkä ymmärtänyt heidän käytöstään alkuunkaan. Minä en pitänyt tästä kirjasta valitettavasti ollenkaan, edes Nothombin varsin sujuva ja lennokas kielenkäyttö ei onnistunut pelastamaan tätä kirjaa, siihen olisi vaadittu jo erityisen upeaa kieltä.

Antikrista sisältää mustaa huumoria ja normaalit, arkiset tilanteet muuttuvat Kristan kautta oudon absurdeiksi. Minuun tuo huumori tai absurdit tapahtumat eivät kumpainenkaan tehonneet, vaan kirja ja sen tapahtumat jättivät minut aivan kylmäksi. Kirja ei nostattanut minussa muita tunteita kuin ärtymystä, se ei koskettanut tai imaissut mukaansa. Tämä voi johtua pitkälti siitä, etten päässyt ainuttakaan henkilöä lähelle.

Ensitutustumiseni Amélie Nothombin teoksiin ei siis ollut erityisen onnistunut, ja taidankin jatkossa jättää hänen kirjansa muiden luettavaksi. Esimerkiksi Salla on pitänyt tästä enemmän kuin minä, ja myös Kirjanurkkauksessa tämä on luettu.

⋆⋆

Hyvästi tytöt / Riku Korhonen

Hyvästi tytöt / Riku Korhonen

Sammakko, 2009. 185 sivua. 

Kannen suunnittelu: Riikka Majanen

Mistä minulle? voitto blogiarvonnasta 

Riku Korhosen kertomuskokoelmassa Hyvästi tytöt on varmaan yksi parhaista ja hauskimmista aloituskappaleista mitä olen koskaan lukenut. Keski-ikäistynyt mies suree kaverilleen sitä, että hänen elämäänsä ei enää mahdu tyttöjä. Tytöt eivät enää katso häntä, he eivät näe häntä vaan katsovat hänen lävitseeni. Kirjan aloitus oli siis vallan mainio, ja odotukseni tarinoidenkin suhteen nousivat korkealle.

Hyvästi tytöt sisältää samaisen keski-ikäistyvän miehen muistoja elämänsä tytöistä. Mies muistelee yhtä tyttöä lyhyen tarinan verran, yhteensä tarinoita ja tyttöjä on 25. Matkalle mahtuu yläasteikäinen, täydellinen Teresa, lomamatkan piristys Carla ja kynsivä Iines. Tarinat kertovat rakkaudesta, mahdollisuuksista, menetetyistä mahdollisuuksista, harvoin onnistuneista suhteista. Kahdenkymmenenviiden tarinan ja tytön joukkoon mahtuu toinen toistaan kummallisimpia tapauksia, erikoisia, mahdottomia tyttöjä. Suhteita, jotka ovat alusta saakka olleet tuhoon tuomittuja.

Osa Hyvästi tytöt-kirjan tarinoista on hauskan ironisia, nokkelia ja osuvia. Valitettavasti koin kuitenkin suurimman osan tarinoista övereiksi, ei-hauskoiksi ja älyttömiksi. En osannut ottaa tapahtumia ja tyttöjen tai poikien käyttäytymistä tosissaan, eikä kaikki tarinat aina olleet erityisen uskottavia. Korhonen en varmasti tarkoituksella hullutellut tarinoita kirjoittaessaan, mutta minuun tämä hulluttelu ei valitettavasti oikein iskenyt. Korhosen kielenkäyttö on sopivan yksinkertaista, ja monet havainnot osuvia ja hauskoja. Tarinat eivät kuitenkaan näin lukemisen jälkeen ajateltunakaan ole erityisen mieleenpainuvia, sillä muistan vain muutaman yksityiskohdan parista tarinasta.

Ei Hyvästi tytöt mikään kohtuuttoman huono tarinakokoelma ole, mutta keski-ikäistyvän miehen absurdi huumori ei loppupeleissä taida olla ihan minun juttuni joten en ollut kirjalle oikea lukija. Kannattaa kurkata esimerkiksi Jennin ja Lurun ihastuneemmat arviot kirjasta. Korhonen kiinnostaa minua toki kirjailijana edelleen, ja seuraavaksi aion lukea joko miehen uusimman romaanin Nuku lähelläni tai jo kauan lukulistallani majailleen Lääkäriromaanin.

⋆⋆

Rikosromaani / Petri Tamminen

Rikosromaani / Petri Tamminen

Otava, 2012. 173 sivua.

Kannen suunnittelu: Piia Aho

Mistä minulle? kirjastosta varaamalla

Ihastuin aiemmin kesällä Petri Tammisen rennon hauskaan kirjoitustyyliin lukiessani Muita hyviä ominaisuuksia-kirjan. Odotin samanlaista, myönteistä lukukokemusta tarttuessani Tammisen uutuuteen, Rikosromaani-nimiseen pienoisromaaniin. Sivuja kirjassa on alle 200 ja kirja on kooltaankin todella pieni. Valitettavasti tämä toinen lukemani Tammisen kirja ei alkuunkaan yltänyt samalle tasolle Muita hyviä ominaisuuksia-kirjan kanssa.

Komisario Vehmas on keski-iän ylittänyt herrasmies. Hän asuu kahdestaan koiransa kanssa Marja-vaimon menehdyttyä sairauteen. Vehmas on ammatiltaan poliisi, ja hänen ajankohtainen projektinsa on napata kiinni Pasilaa ja muuta Helsinkiä kiusaava Hermann Ångström-niminen rikollinen. Vehmaksen läheisin työkaveri, Immonen nimeltään, auttaa Vehmasta Ångströmin nappaamisessa.

Työtehtävänsä ohella Vehmas ehtii miettiä yksityselämäänsä. Hän ajelee Ångströmin perässä pitkin Suomea, käväisee jopa Ruotsissa saakka ja ehtii auto- ja laivamatkojen aikana miettiä niin menneisyyttä kuin tulevaisuuttakin. Töiden ja mietiskelyjensä välissä mies ehtii olla niin sairaalahoidossa kuin hoivata koiraansakin, kaveria kun vaivaa niin kives- kuin korvatulehdus.

Rikosromaani on rakenteeltaan mielenkiintoinen. Luvut on jaettu kuukausien mukaan, ja Vehmaksen edesottamuksia saa seurata aina kuukauden kerrallaan. Myös kieli on taattua Tammista, sitä johon Muita hyviä ominaisuuksia-kirjassa tykästyin. Mutta: Rikosromaani ei valitettavasti ole läheskään yhtä ironisen hauska ja oivaltava kuin Muita hyviä ominaisuuksia. En oikein missään vaiheessa saanut tästä kirjasta otetta. Niin henkilöt kuin tapahtumatkin jäivät etäisiksi, eikä kirja herättänyt minussa oikeastaan mitään tunteita. Nimensä mukaisesti odotin jännityskertomusta, mutta jännitystäkään kirjassa ei erityisemmin ollut.

Tamminen osaa kuitenkin kirjoittaa, ja minä aion ehdottomasti jatkossa lukea Tammisen vanhempia teoksia. Rikosromaani ei kuitenkaan ollut minun kirjani, tai sitten minulla jäi kirjassa jotakin olennaista ymmärtämättä...


★★


Rikosromaanin on lukenut myös ainakin Jori, Unni ja Mari.A.

Vaimoni eroottinen potentiaali / David Foenkinos

Vaimoni eroottinen potentiaali / David Foenkinos

Gummerus, 2012. 203 sivua.

Alkuteos: Le Potentiel érotique de ma femme, 2004

Suomentanut: Pirjo Thorel

Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka

Mistä minulle? lahjoituksena Hannalta (Kiitos!:)

Ihastuin David Foenkinosin ensimmäiseen suomennettuun romaaniin Nainen jonka nimi on Nathalie aiemmin keväällä. Kun Hanna tarjosi omaa ennakkokappalettaan kirjailijan vuonna 2004 ilmestyneestä ja tänä keväänä suomennetusta romaanista Vaimoni eroottinen potentiaali, minä tartuin syöttiin. Tästä kirjasta olen lukenut eniten kielteisiä ja pettyneitä arvioita, ja aika varovaisesti minäkin tätä kehuisin...

Hector on keski-ikää lähestyvä ranskalaismies, joka on maaninen tavaroiden keräilijä. Hän on keräillyt kaikkea metrolipuista jäniksenkäpäliin, ja jakaa intohimonsa ystävänsä Marcelin kanssa joka keräilee hiustupsuja. Mielialaltaan kovin epävakaa Hector päättää masennuskauden aikana yrittää itsemurhaa, jonka seurauksena häntä hoidetaan psykiatrisella osastolla. Palatessaan kotiin Hector voi paremmin kuin koskaan ennen, ja pian hänen elämänsä saa aivan uuden käänteen kun hän tapaa tulevan vaimonsa Brigitten. Hector on päättänyt lopettaa tavaroiden keräilyn kokonaan ja keskittyä elämään onnellista, normaalia elämää. Pian hän kuitenkin huomaa, että hän on ryhtynyt "keräilemään" Brigitte-vaimonsa eroottista potentiaalia. Hector on täysin hulluna Brigitten ikkunanpesuun!

Vaimoni eroottinen potentiaali on paikoitellen ihan hauska tarina, mutta päällimmäiseksi kirja kuitenkin ärsytti minua. Hector oli henkilönä jonkinlainen sekoitus ärsyttävää ja säälittävää. Hänen keräilyhommansa menivät täysin överiksi, ja hullaannus ikkunoita pesevään vaimoon oli minusta vain älytöntä. Henkilöt jäivät minulle myös jostain syystä etäisiksi, enkä oikein saanut otetta tarinasta missään vaiheessa. Tulevana mielenterveysalan työntekijänä kirjan päähenkilö olisi voinut olla ihan mielenkiintoinen analyysin kohde, mutta Hector oli henkilönä jotenkin vedetty niin överiksi joka suuntaan, että en innostunut edes analysoinnista.

Pidän yhä Foenkinosin napakasta ja sujuvasta kirjoitustyylistä, ja ranskalaisen kirjallisuuden ominaispiirteet (joita en edelleenkään osaa kuvailla) ihastuttivat tässäkin kirjassa. Tämän kirjan tapahtumat olivat paikoin kuitenkin hieman liian absurdeja ja kirjan loppu oli yksinkertaisesti ärsyttävä. Ei siis uponnut minuun tämä kirja, joskin tämä oli nopealukuinen välipala. Toivottavasti seuraava Foenkinosin kirja on enemmän Nathalien kaltainen.


★★

Myös Tuulia, anni.M,  Hanna ja Naakku ovat lukeneet tämän.