Lapinvuokko / Enni Mustonen

Lapinvuokko / Enni Mustonen

Otava, 2010. 255 sivua

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Mistä minulle? kirjastolaina

Enni Mustosen kirjat ovat viime vuosien aikana osoittautuneet minulle ihan täydellisiksi. Tässä kohtaa ihmettelen edelleen, miksi vasta nyt olen tajunnut tutustua Mustosen kirjoihin. Olisin nuorena lukiolaisena aivan taatusti rakastanut näitä. No, onpahan näitä herkkupaloja sitten luettavaksi nyt ;). Ennen kuin Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan kolmas osa ilmestyi ehdin kaapata kirjastosta mukaani Mustosen aiempaa tuotantoa. Pohjatuulen tarinoita-sarjan ensimmäinen osa Lapinvuokko osoittautui lähes yhtä loistavaksi kuin viime vuosina ilmestyneet rakastamani kirjat Idasta suomalaisten kulttuuri-ihmisten palvelustyttönä.

Annikki Hallavaara on rovaniemeläisen, arvostetun metsänhoitajaperheen ainoa tytär. Hän pääsee ylioppilaaksi keväällä 1939, mutta kesästä ei tule sellaista kuin hän suunnitteli. Sota muuttaa kaiken ja Annikki lähtee sodan keskelle auttamaan. Pian Annikki jo painaa päähänsä morsiushunnun, joka kuitenkin monen muun nuoren naisen tavoin vaihtuu pian suruharsoksi. Kielitaitoinen Annikki päästyy saksalaisarmeijan esikuntaan sihteerin ja tulkin tehtäviä hoitamaan, ja se muuttaa nuoren naisen elämän entisestään. 

Mustonen kirjoittaa sujuvasti ja helposti. Olin kuitenkin tässä vanhemmassa teoksessa huomaavinani vähän enemmän tönkköyttä kielessä, kuin aiemmin kehumissani uudemmissa romaaneissa. Mutta Mustosen kirjoissa pääroolissa on mielestäni kuitenkin koukuttava, kiinnostava tarina, koskettavat ihmiskohtalot ja sympaattiset päähenkilöt, joille toivoo vain hyvää. 

Lapinvuokonkin tarina oli erittäin koukuttava ja tapahtumia täynnä. Välillä ehkä tuntuikin, että tapahtumia oli miltei liikaa eikä niiden kohdalle pysähdytty pidemmäksi aikaa laisinkaan. Mutta toisaalta luin tätä erittäin mielelläni ja tarina eteni minusta jouhevasti ja ymmärrettävästi. Kirjassa ehdittiin käydä läpi Annikin elämää monen vuoden aikana, ja ehkä vähän rauhallisempi tahti olisi ollut vielä parempi.

Annikin tarina tempaisi mukaansa ja päähenkilö tuli tutuksi. Myös Ämmi, Annikin isoäiti (?) oli hahmona erittäin kiinnostava, mutta jäi vähän etäiseksi ja salaperäiseksi. Sotatapahtumat kiinnostavat aina, ja jokin näissä Mustosen historiallisissa romaaneissa vaan osuu ja uppoaa minuun. Nämä ovat minun ykköskesäkirjojani, en oikeastaan kaipaa enää kevyttä hömppää, vaan juuri tällaisia helppolukuisia historiallisia romaaneja, jotka tunnelmallaan ja tapahtumillaan vievät lukijan aivan toiseen aikaan. Vaikka sota-aihe ei ikinä tee kirjasta kevyttä ja kepeää käsittelee Mustonen silti päähenkilöitään aina empaattisesti ja lempeästi. Vaikka kurjuutta on, on siellä aina myös niitä valonpilkahduksia, jotka yleensä vievät kurjuudesta voiton.

Lapinvuokko ei tule olemaan viimeinen Mustosen kirja, jonka tänä kesänä luen. Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan kolmas osa Emännöitsijä on itse asiassa jo luettuna, mutta taidan kyllä seuraavalla kirjastoreissulla lainata tämänkin sarjan toisen osan. Suosittelen myös lämpimästi kaikkia muita tarttumaan Mustosen kirjoihin, jos sujuva ja kevyehkö historiallinen lukuelämys kuulostaa yhtään sopivalta!

★★★★

Armolahja / Toni Morrison

Armolahja / Toni Morrison

Tammen keltainen kirjasto, 2009.

Alkuteos: A Mercy, 2008

Suomentanut: Seppo Loponen

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Mistä minulle? kirjastolaina

Ensimmäinen lukemani Toni Morrisonin kirja oli Minun kansani minun rakkaani, joka oli lopulta pettymys vaikeudessaan ja tahmeudessaan. Kirjastosta tarttui viimeksi mukaan Morrisonin romaani Armolahja, kun selailin Keltaisen kirjaston hyllyä. Itse asiassa luulin, että tämä oli tuore suomennos, mutta kirja onkin ilmestynyt suomeksi jo 2009 :D.

Tarina sijoittuu joka tapauksessa 1680-luvun Amerikkaan. Orjakauppa on alussa ja mantereen herruudesta käytiin tiukkoja kamppailuja eri kansallisuuksien ja uskontojen välillä. Armolahjan pääjuoni on äidissä, joka hylkää pienen tyttärensä, jotta tytär pelastuisi. Pian kuitenkin selviää, että tytär ei pysty arvostamaan ja hyötymään äidin tarjoamasta armolahjasta.

Armolahja on hurja ja rankka kuvaus orjuudesta. Tarina on kaikessa raadollisuudessaan uskottavasti kuvailtu. Jokin näissä Morrisonin kirjoissa tekee niistä minulle kuitenkin vaikeita. En tiedä onko se kieli, joka on jollakin tavalla vaikealukuista, vai onko tarina vähän sekava ja vaikeasti lähestyttävä. Joku näissä kuitenkin aiheuttaa sen, että luen Morrisonin kirjoja aina todella hitaasti ja kauan. Tämä Armolahja parani kuitenkin loppua kohden, ja tuntui että puolivälissä pääsin tarinaankin vähän paremmin kiinni erittäin sekavan alun jälkeen.

Tunnelma kirjassa on onnistunut, mutta henkilöt eivät ehkä tulleet ihan niin läheisiksi kuin odotin. Lisäksi henkilöitä tuntui olevan hieman liikaa, en aina pysynyt kärryillä siitä, kuka kukin oli. Mutta kirjan aiheet, orjuus pääasiassa, oli kuvattu tunteita ja ajatuksia herättävällä tavalla. Ympäristö oli myös kiinnostava, ja ajankuvaus mielenkiintoinen. Ilman kansiliepeen tekstiä ja mainintaa siitä, että tapahtumat asettuvat 1680-luvulle, en olisi ehkä arvannut, että kirjassa kuvailtu aika on niin kaukana historiassa.

En nyt vieläkään ole täysin myyty Morrisonin kirjoitustavalle. Hänen aiheensa ovat tärkeitä ja puhuttelevia, mutta jostain syystä hänen romaaninsa ovat minulle vaikeita ja vaivalloisia. Mutta aion lukea Morrisonia jatkossakin, omasta hyllystäkin löytyy ainakin Rakkaus ja Sinisimmät silmät.

★★★

Pitkä laulu / Andrea Levy

Pitkä laulu / Andrea Levy

Into-kustannus, 2014. 356 sivua.

Alkuteos: The Long Song, 2010

Suomentanut: Kirsi Kinnunen

Kannen suunnittelu: Elina Salonen

Mistä minulle? kustantajan arvostelukpl

Andrea Levyn romaanissa Pitkä laulu ollaan Jamaikalla 1800-luvulla. Pitkä laulu kertoo tarinan orjatyttö Julysta, joka yrittää selviytyä valkoisten orjana muiden neekereiden mukana. Valkoisten sokeriruokoplantaasit kukoistavat ja July elää lapsuuden Amityn tilalla äitinsä kanssa, kunnes tyttö otetaan kartanoon muuttaneen uuden emännän, Caroline Mortimerin, palvelijaksi. Sota lopettaa orjuuden, mutta uusi vapaus ei tuo entisille orjille ainoastaan hyviä asioita mukanaan. Maa on sekasortoinen ja entisten orjien elämä on arvaamatonta ja suojatonta, turvallisuudesta ei ole tietoakaan. Pitkä laulu oli ilmestymisvuonnaan Booker-palkintoehdokkkaana ja voitti Walter Scott Prize for Historical Fiction -palkinnon.

Levy kertoo vaikeista ja rankoista aiheista, mutta huumorin ja ilonpilkahdusten vuoksi kirja ei ole pelkästään raskas ja ahdistava. Kirja on jollain tavalla vaikea, sillä lukeminen oli etenkin alussa todella hidasta ja taukojen aikana kesti aina hetken, ennen kuin tarinaan pääsi taas sisään. Tarina ja juoni itsessään oli kuitenkin helposti ymmärrettävissä, mutta olisiko sitten kirjan rakenne tai kieli ollut sellaista, että se teki lukemisesta hieman vaivalloisempaa. July kertoo itse oman tarinansa, hän kirjoittaa vanhana naisena kirjaa omasta menneisyydestään, ja välillä ollaankin nykyajassa, välillä taas Julyn nuoruusvuosissa. Parhaiten luin tätä silloin, kun lukemiselle oli aikaa ja tarinaan ehti uppoutua kunnolla. Pidin kovasti myös niistä hetkistä, jolloin July oman tarinansa kertojana ikään kuin puhui lukijalle suoraan.

Julyn tarina on koskettava ja mukaansatempaava, lukija haluaa ehdottomasti tietää miten nuori tyttö ja myöhemmin nuori nainen selviää orjuuden lakkauttamisen jälkeisinä vuosina. Julyn tarina on rankka, hänen elämäänsä on mahtunut kurjia tapahtumia, hurjia selviytymisiä ja lopuksi onneksi myös onnea. Tarinassa on yllätyksiä ja se herättää tunteita äärilaidasta toiseen. Julyn mukana saa itkeä mutta myös nauraa.

Pitkä laulu on myös opettavainen kirja. Se on hyppy Jamaikan historiaan, orjuuteen ja orjuuden lakkauttamisen jälkeisiin vuosiin ja tapahtumiin. Valkoisten ja mustien väliset erot tulevat selväksi, ja kuvailut näistä aiheuttavat ärsytystä, vihaa ja turhautumista. Miten toisia ihmisiä on voitu kohdella noin, miten kukaan voi kohdella kanssaihmisiään tuolla tavalla?

Pitkä laulu oli ravisuttava, mieleenpainuva ja opettavainenkin romaani. Se kosketti ja ärsytti, mutta hyvällä ja riipaisevalla tavalla. Julyn tarina jäi mieleen, eikä taida hävitä sieltä ihan vähään aikaan. Lisäksi tapahtumien asettuminen Jamaikalle on pelkkää plussaa, en ole aiemmin tainnut lukea yhtäkään kirjaa joka kertoisi kyseisestä maasta.

★ ★ ★ ★ +

Maailmanvalloitus: Jamaika

Lapsenpiika / Enni Mustonen

Lapsenpiika / Enni Mustonen

Otava, 2014. 366 sivua.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Olen myöhään herännyt Enni Mustonen-fani. Olen aivan varma, että olisin rakastanut Mustosen historiallisia, ihania, tunnelmallisia romaaneja nuorempanakin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan - eikö? Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita - sarjan toinen osa, Lapsenpiika, vie lukijan taas kerran seuraamaan orvoksi jääneen piikatyttö Idan elämää. 

Ida päätyi ensin Topeliuksen talouteen piiaksi, mutta tässä kirjassa hän on vaihtanut työpaikkaa ja työskentelee nyt kansallissäveltäjä Sibeliuksen perheessä kodinhoitajana ja lapsenpiikana. Ensin perhe asuu Helsingissä, mutta muuttaa pian maalle muiden taiteilijoiden lähettyville. Jean Sibelius on talonherrana mielenkiintoinen. Hänellä on kiinnostava persoona, ja elämä hänen kanssaan ei aina ole helppoa ja yksinkertaista. Muutaman päivän reissut venyvät viinanhuuruisiksi, ja kotona riehutaan ja raivotaan, toki rakastetaankin. Sibeliuksen vaimo Aino vaikuttaa kaikin puolin sympaattiselta, ja tekee kaikkensa perheen lasten hyväksi. Tragediat eivät kuitenkaan ohita tätäkään perhettä, ja nuori Idakin joutuu koville kun taloutta kohtaa suuri suru. Idan päiviä piristää toki vanha tuttava ja ensi-ihastus Elias, joka sattuu työskentelemään Helsingissä vossikkakuskina. Vanhat tunteet heräävät eloon kun nuoret tutustuvat toisiinsa paremmin.

Lapsenpiika on edeltäjänsä Paimentytön tapaan tunnelmaltaan aivan ihana, vanhanaikainen ja uskottavasti sellainen. Minä uppouduin kirjan vietäväksi, ja toivoin ettei se lopu koskaan. Ida on päähenkilönä lähes täydellinen. Hänen pystyy jotenkin samaistumaan, vaikka elämme aivan eri aikaa. Hän on mukavan ja sympaattisen tuntuinen, välillä toki hieman naivi, mutta juuri sellainen, että hänelle toivoo onnea ja hyviä asioita.

Lisäksi pidän näissä Mustosen kirjoissa hurjan paljon siitä, että ne antavat todentuntuisen kuvan maamme kultturikotien elämästä. Edellisen kirjan luettuani etsin lisätietoa Topeliuksesta, ja tämän kirjan lukemisen aikana hullaannuin kiehtovasta Sibeliuksen perheestä. Harmittaa, etten ehtinyt kesälomani aikana vierailemaan Tuusulan Rantatiellä, katsomassa maisemia johon kirjan tapahtumat suurilta osin asettuvat.

Lapsenpiika osoittautui juuri yhtä ihanaksi, kiehtovaksi ja tunnelmalliseksi kuin edeltäjänsäkin. On sanomattakin selvää että odotan i-n-n-o-l-l-a sarjan seuraavaa osaa! Äitini muuten lukee parhaillaan Paimentyttöä, ja oli aluksi ihmeissään kun suosittelin sitä hänelle. Hän kun ei yleensä innostu tämäntapaisista historiallisista romaaneista. Viikonloppuna hän kuitenkin valitti, kun on niin paljon tekemistä että ei ehdi lukea "sitä hyvää kirjaa loppuun". Eli koukussa on hänkin ;).

★★★★★-

Nimettömät / Enni Mustonen

Nimettömät / Enni Mustonen

Otavan äänikirja, 2006. 8 h 16 min.

Lukija: Erja Manto

Mistä minulle? Blogatin ja Elisa kirjan kampanjasta. Kiitos!
Kuvan maisemissa kuuntelin äänikirjaa muutamaan otteeseen kissamme ulkoilua samalla vahtien ;)

Minä ihastuin Enni Mustosen kirjaan Paimentyttö kun luin sen viime vuoden puolella. Mustonen kirjoittaa ihan minun tyylisiäni kirjoja, joten en oikein tiedä miten en ole ennen viime vuotta hänen kirjoihinsa tarkemmin tutustunut. Historiallisia romaaneja joissa pääosissa on naisia eri aikakausilta ja eri yhteiskuntaluokista, tapahtumapaikkana kaunis Suomi - mikäs sen parempaa?

Sain jo joskus helmikuussa Blogatilta mahdollisuuden osallistua Elisa kirjan kampanjaan, jonka kautta sain yhden ilmaisen äänikirjan kuunneltavaksi. Valitsin Enni Mustosen Nimettömät, (linkki äänikirjaan) sillä halusin ehdottomasti tutustua useampiin hänen kirjoistaan ja ajattelin, että Mustosen kirjat ovat sopivan helppoja äänikirjana kuuneltavaksi. Kirjan kuuntelemiseen meni todella kauan, mutta se ei johtunut kirjasta millään tavalla. Kun kerrankin olisin käyttänyt mp3-soitintani ahkerammin se sanoi tietysti itsensä irti. Mutta onneksi sain lopulta uuden soittimen ja vihdoin kirjankin kuunneltua loppuun nyt viikonloppuna lenkillä ollessani.

Nimettömissä seurataan Augusta Ahlstedtin piiaksi saapuvaa nuorta Hilmaa, sekä Augustan sisarentytärtä Annaa, joka muuttaa tätinsä luokse Helsinkiin asumaan ja opiskelemaan tyttökoulussa. Hilma ja Anna kertovat vuoroittain elämästään, ja kahden nuoren naisen elämää 1890-luvun Helsingissä pääsee seuraamaan hieman eri näkökulmista. Hilma on työnsä kunnialla hoitava piikatyttö, josta Augustakin oppii pitämään. Anna taas hieman arka nuori oppilas, mutta muiden tyttöjen, opettajien ja tätinsä avulla hän kasvaa aikuisemmaksi ja itsenäisemmäksi.

1890-luvun Helsinki on tapahtumaympäristönä ihana. Minä pidän 1800-luvun loppuun asettuvista kirjoista ja on kiva miettiä, miltä tutut kaupungit silloin näyttivät. Kesäpäiviä Anna ja Augusta lähtevät viettämään Ruissaloon, joten sekin oli taas yksi tuttu paikka lisää. Tapahtumaympäristö on siis tunnelmallinen ja mitä kiinnostavin, ja minun mielestäni todella huolella kuvailtu. Myös päähenkilöt ovat mielenkiintoisia. Hilmasta pidin heti. Köyhästä perheestä lähtöisin oleva tyttö ei anna työnantajaperheensä pompotella häntä. Hän osoittautuu vahvaksi ja varsin rohkeaksi nuoreksi naiseksi, joka kasvaa jo tämän kirjan aikana paljon. Myös Anna kasvaa ja kypsyy kirjan aikana. Hän on varovaisempi, mutta koulun ja ystävien avulla hänestäkin on tulossa itsenäinen nuori nainen. Kirjassa on toki myös aika iso kasa sivuhenkilöitä, mutta kaikki kuuluivat jollain tavalla tarinaan, eikä missään vaiheessa tuntunut siltä, että henkilöitä olisi ollut liikaa - ei edes äänikirjana kuunnellessa (jolloin ei yhtä helposti selailla taaksepäin tarkistamaan kuka kukin oli).

Hilman ja Annan arkea seurataan vuorotellen, mutta kirja ei kuitenkaan käy missään vaiheessa tylsäksi. Kirja kuvailee 1800-luvun lopun Suomea, sen ajan naiskuvaa, naisen oikeuksia koulutukseen mutta myös eri yhteiskuntaluokista tulevien ihmisten välistä eroa, niin rahallisesti kuin oikeuksienkin puolesta.

Nimettömät oli todella sopiva kirja kuunneltavaksi äänikirjana. Minä kuuntelin tätä alussa pätkittäin, siivotessani ja tiskatessani. Puolivälin jälkeen kuuntelulaitteeni menikin sitten rikki, mutta uuden saadessani halusin jatkaa kuuntelua lähes jatkuvasti. Tarina imaisi minut mukaansa, ja halusin ehdottomasti tietää etenkin miten Hilman tarina päättyy. Kieli on sopivan helppoa ja yksinkertaista kuunneltavaksi, ja juonessa pysyy hyvin mukana. Myös lukijana toimiva Erja Manto on loistava, ääni on miellyttävä ja tahti sopivan rauhallinen.

Nimettömät on Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita - kirjasarjan ensimmäinen osa. Minä haluan ehdottomasti lukea myös jatko-osat. Ne taitavatkin olla oikein sopivaa kesälukemista, jos ovat yhtään tämän ensimmäisen osan kaltaisia. Nimettömät oli hieno kuuntelukokemus ja Mustosen historialliset romaanit näyttävät todellakin sopivan minulle!

★★★★

Tarkoin vartioitu talo / John Boyne

Tarkoin vartioitu talo / John Boyne

Bazar, 2011. 446 sivua.

Alkuteos: The House of Special Purpose, 2009.

Suomentanut: Laura Beck

Kannen suunnittelu: Helin Sepa

Mistä minulle? oma ostos

John Boyne kuuluu suosikkikirjailijoihini, joten odotin tietenkin paljon myös hänen romaaniltaan Tarkoin vartioitu talo, jonka luimme lukupiirissä nyt alkuvuonna. Jouduin kuitenkin hieman pettymään, vaikka romaanin tarina ja aihe kiinnostavia olivatkin. Kokonaisuus ei vain ihan täysin iskenyt. 

Georgi Daniilovits on 16-vuotias kun hän vuonna 1915 päätyy tsaari Nikolai II:n pojan henkivartijaksi Talvipalatsiin. Romanovit pitävät valtaa Venäjällä ja nuori maalaispoika Georgi viihtyy perheen palveluksessa. Pian Romanovien valta alkaa kuitenkin horjua, ja pian heidän elämänsä mullistuu – kuten koko Venäjä. 

Lontoossa vuonna 1980 Georgi viettää viimeisiä yhteisiä hetkiä vaimonsa Zojan kanssa ja sairaan vaimon viimeisenä toiveena on palata nuoruusmaisemiinsa Venäjälle. Georgi päättää toteuttaa vaimonsa toiveen ja heidän matkansa vie Suomen kautta Pietariin. Tutut maisemat nostattavat Georgissa paljon muistoja menneisyydestä – hyviä mutta myös kipeitä.

Romanovien tarina on todella kiehtova ja aiheena se on täydellinen minulle. Tapahtumapaikkana Venäjä ja toisaalta myös Lontoo on kiinnostavia ja täydellisiä. Myös henkilöt ovat kiinnostavia, ja pidin todella paljon siitä, että kirjassa ihan oikeasti oli kuvailtu Romanovien perheenjäseniä uskottavasti. Historia on aina jossain määrin kiinnostanut minua, mutta olen siinä aivan surkea, joten en osaa sanoa kuinka paljon todenmukaisuutta kirjan tapahtumissa oli. Se on minulle kuitenkin toissijainen asia, sillä pidin suurinta osaa kirjan tapahtumista hienosti kuvailtuina. En voi sanoa että tapahtumat olivat uskottavia, ja esimerkiksi ilmiö nimeltä Rasputin on minulle vielä aikamoinen mysteeri, mutta tapahtumat sopivat tarinaan kokonaisuutena. Muutama ärsyttävän kliseinen, ennalta-arvattava ja kömpelökin käänne toisaalta taas huononsi kokonaisuutta. 

Miinusta tulee myös kerronnasta. Olen aiemmissa lukemissani Boynen kirjoissa (Kuudes mies etenkin) pitänyt kerronnasta. Tarina on edennyt jouhevasti ja kieli ollut sujuvaa. Tässä tuntui kuitenkin tökkivän joku. En osaa aivan sanoa mikä se oli, mutta jonkinlainen kömpelyys ja tönkköys kielessä ja tarinan etenemisessä kyllä vaikeutti lukemistani. Toisaalta kirja oli nopealukuinen ja juoni vei mukanaan, toisaalta taas ennalta-arvattavuus ja se tönkköys teki tästä paikoin hieman tylsän. 

Pidin tästä kuitenkin enemmän kuin en pitänyt. Tässä oli niin paljon hyvää, mutta kokonaisuus valitettavasti kärsi yllä mainituista syistä. Lukupiirikirjana tämä oli minusta varsin onnistunut. Olimme pitkälti toki samoilla linjoilla tästä, mutta saimme ihan kivasti keskustelua aikaan kuitenkin, itse kirjasta mutta myös Romanovien elämään liittyvistä asioista (elokuvista esim...). Romanovien suku ja elämä kiinnostavat minua tämän kirjan jälkeen entistä enemmän, ja voisinkin ehkä tutustua Talvipalatsin menoon tulevaisuudessa vähän tarkemmin.

★★★★ -   

Pionin rakkaus / Lisa See

Pionin rakkaus / Lisa See

WSOY, 2009. 404 sivua.

Alkuteos: Peony in love, 2007.

Suomentanut: Hanna Tarkka

Kannen suunnittelu: Anna Makkonen

Mistä minulle? kirjakauppaostos

Lisa Seen Pionin rakkaus valikoitui kuukauden kirjaksemme lukupiirissä muutaman mutkan kautta. Olen aiemmin lukenut Seeltä Shanghain tytöt josta pidin aika paljon, joten tartuin mielelläni tähänkin kirjaan. Huomasin kuitenkin jo aika varhaisesa vaiheessa, että Pionin rakkaus ei oikein ollut minun pala kakkuani.

Pioni on 16-vuotias kun hänen kotonaan esitetään Pionipaviljonki-ooppera. Pioni on siitä innoissaan ja ihastuu oopperaan kovasti. Oopperaesityksen aikana hän tapaa sattumalta kotinsa puutarhassa komean nuoren miehen, joka salpaa hänen hengityksensä, ja saa muuttaa hänen elämänsä. Pioni ei voi enää ajatellakaan muuta kuin tätä nuorta miestä. Nuori tyttö on kuitenkin jo luvattu vaimoksi miehelle, jota ei ole koskaan tavannut. Pioni kärsii lemmensairaudesta, lukee Pionipaviljonkia kirjamuodossa ja lopulta riutuu kuoliaaksi rakkaudentuskissaan. Mutta itse tarina alkaa oikeastaan vasta Pionin kuolemasta. Lukija pääsee seuraamaan minkälaista on kuoleman jälkeinen elämä kiinalaisten muinaisuskomusten mukaan.

Pionin rakkaus on aiheeltaan ihan kiinnostava. Tapahtumat pohjautuvat tositarinaan ja asettuvat 1600-luvulle. Muinaistavat ja -uskomukset ovat kiinnostavia, ja kiinalainen kulttuuri on jo kauan kiinnostanut minua kovasti. Pidin myös siitä, että kirjan tapahtumissa suuressa roolissa oli oikea ooppera, vaikka en Pionipaviljongista ennen ole kuullutkaan.

Sitten tulee se mutta:

Kirjan alussa minulla oli vaikea päästä vauhtiin. Tarina ei jostain syystä vienyt mukanaan, henkilöt jäivät etäisiksi ja kirjan lukeminen eteni todella hitaasti. Kirjan keskivaiheilla pääsin tarinan imuun hieman paremmin, mutta kaipasin silti enemmän tapahtumia ja tiiviimpää tempoa. Nyt tuntui siltä, että tarinaa oli turhaan venytetty liian pitkäksi. Henkilöt jäivät koko kirjan läpi valitettavan etäisiksi. Päähenkilö Pioni ei vain onnistunut herättämään minussa oikeastaan mitään tunteita, vaan jätti tekoineen ja ajatuksineen minut täysin kylmäksi. En tiedä johtuiko se siitä, etten osannut kirjan alussa asettua 16-vuotiaan tytön ajatusmaailmaan tai että kuoleman jälkeiset tapahtumat ja haamuilujutut tuntuivat minulle liian epätodellisilta ja oudoilta.

Kirjan kieli oli myös tönkönlaista, onko sitten kyse huonosta suomennoksesta vai jo alkuperäisteoksen tönköstä kielestä - sitä en osaa sanoa. Kokonaisuutena Pionin rakkaus oli pettymys. En oikein saanut tästä otetta, henkilöt tai tarina sinänsä ei oikein herättänyt minussa tunteita mihinkään suuntaan. Vaikka tarinassa kuvailtiin kauheuksia, joita esimerkiksi Pionin äidille oli elämän aikana sattunut, ne eivät kuitenkaan koskettaneet. En tiedä johtuiko tuo tönköstä kerronnasta vai mistä, mutta tunne jäi puuttumaan koko kirjasta. Yleisestikin tarina jäi pinnalliseksi, tässä oli monia kiinnostavia aiheita kuten vallankumous, tyttöjen ja naisten asema 1600-luvun Kiinassa jne. mutta koska aiheita oli niin paljon jäi kaikista hieman pintaraapaistu fiilis.

Pionin rakkaus ei siis ollut minun kirjani, ja lukupiirissäkään tämä ei ollut mikään menestys. Anni ja Katri ovatkin jo kirjoittaneet omia ajatuksiaan tästä.

★★+

Hägring 38 / Kjell Westö

Hägring 38 / Kjell Westö

Albert Bonniers förlag, 2013. 296 sivua.

Kannen suunnittelu: Sara R. Acedo

Mistä minulle? synttärilahjaksi saatu

Kjell Westö on, tunnetusti, yksi lempikirjailijoitani. Olen rakastanut miehen aiempia kirjoja kovasti, erityisesti Helsinki-trilogiaa. Niinpä Westön uutuusromaani, Hägring 38 (Kangastus 38) oli minulle ehdottomasti yksi syksyn odotetuimpia uutuuksia. Sain kirjan synttärilahjaksi äidiltäni, ja odotin muutaman päivän sopivaa lukuhetkeä. Luin tätä hitaasti ja rauhassa, nautiskellen joka sivusta ja Westön tarinankertojan taidoista.

Eletään vuotta 1938. Hitlerin politiikka herättää sekä ärtymystä, että ihailua, myös niin kutsutussa Keskiviikkokerhossa joka kokoontuu tasaisin väliajoin. Kerhoon kuuluu asianajaja Claes Thunen lisäksi tämän vanhoja ystäviä, lääkäri Lindemark, taiteilija Jogi Jary, lääkäri Arelius sekä bisnessmies Grönroos. Tavatessaan he keskutelevat kaikesta; politiikasta, urheilusta, elämästä. Juovat yleensä muutaman drinkin liikaa, syövät hyvin. Joskus he eroavat yhteisymmärryksessä, toisinaan erimielisyyksissä. Etenkin Lindemarkin ja Thunen suhde on mielenkiintoinen Thunen ex-vaimon Gabin vuoksi.

Samassa ajassa oman elämänsä kanssa tuskailee Thunen sihteeri Matilda Wiik. Hän ei pääse eroon kipeistä muistoista, jotka juontavat juurensa sisällissodasta Matildan ollessa 16 vuotias. Hän joutui kokemaan asioita, joiden kipeät muistot piinaavat yhä edelleen. Muistot tulevat taas pintaan kun hän Keskiviikkokerhon kokoontuessa kuulee tutun äänen, jonka mieluiten unohtaisi ikuisiksi ajoiksi. Ääni kuuluu Kapteenille, mutta kuka Kapteeni oikein on?

Hägring 38 on monella tapaa taattua Westötä. Tarina etenee pikkuhiljaa, keskitytään tunnelmaan, henkilöiden tekemisiin, ajatuksiin ja muistoihin. Lukija tietää, että jotain suurempaa on tulossa ja se odottava tunnelma vie mukanaan. Myös tämä kirja on täynnä kiinnostavia hahmoja. Päähenkilöistä toinen, Claes Thune, oli juuri sopivan ärsyttävä. Toisaalta hänellä oli herttainen, pehmeäkin puolensa joka usein näyttäytyi Matilda Wiikin seurassa. Vastenmielisyydessä ja ärsyttävyydessä Thunen jäi kuitenkin kakkoseksi Lindemarkiin verrattuna. Lääkärimiehessä oli jotakin luotaansatyöntävää, enkä oikein ymmärtänyt miten Thune pystyi kaiken tapahtuneen jälkeen olemaan yhä hänen ystävänsä. Matilda Wiik antoi traagisen menneisyytensä vuoksi itsestään sympaattisen kuvan. Hänen elämänsä ja hänen ratkaisunsa osoittaa kuitenkin samalla kuinka vahva hän on, kuinka hän päättää ottaa voiton kipeästä menneisyydestään.

Kuten Arjakin huomautti, kirjan hekilöistä muutamat muistuttivat Westön aiemmista kirjoista tuttuja hahmoja. Mielenterveysongelmista kärsivä haavoittuvainen taiteilijasielu Jogi Jary muistutti minusta Missä kuljimme kerran - kirjasta tuttua Eccua ja Thunen ex-vaimo Gabissa oli kieltämättä jotain samaa kuin Lucie Lilliehjelmissä.

Vaikka en ole mikään suuri Helsinki-fani, Ihailen aina Westön tapaa kuvailla Helsinkiä. Se on tässäkin kirjassa hienoa. Luin kirjan alkuperäiskielellä ruotsiksi, ja olen iloinen että tein sen. Olen lukenut jonkin Westön kirjan myös suomeksi, mutta kyllä tämä ruotsiksi lukeminen tuo kirjaan vielä sen viimeisen silauksen. Westö käyttää kieltä hienosti, se on sujuvaa mutta kaunista ja harkittua.

Hägring 38 on hieno kirja, upea kirja. Tarina vie mennessään, kieli on kaunista ja sujuvaa. Kiinnostavia henkilöitä on iso liuta, ja kirjan tunnelma on kauniin surumielinen ja kaihoisa. Kirjassa on sopiva määrä historiaa, politiikkaa, urheilua ja ihmissuhteita. Tarina on loppuun saakka vahva, se kantaa eikä jätä lukemisen jälkeenkään tyhjäksi, vaan herättää ajatuksia ja tunteita. Tämän kirjan pariin tulen varmasti palaamaan vielä uudelleen!

★★★★★

Tähtikirkas, lumivalkea / Joel Haahtela

Tähtikirkas, lumivalkea / Joel Haahtela

Otava, 2013. 268 sivua.

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Joel Haahtela on suosikkikirjailijoitani, joten on selvää että odotin hänen uutuusromaaniaan Tähtikirkas, lumivalkea syksyn uutuuskirjoista melkeinpä eniten, Westön uutukaisen ohella. Haahtelan uusin on miehen aiempiin pienoisromaaneihin verrattuna hieman erilainen, tarinaltaan runsaampi ja sivumäärältään pidempi. Kaikki haahtelamaiset elementit joista pidän, olivat kuitenkin tässäkin kirjassa läsnä.

Mies kirjoittaa elämänsä muistiin 1880-luvun Pariisissa. Hänen muistikirjansa sisältävät koko maailman, sen ilot ja surut. Suomalainen mies on kokenut kovia kotimaassaan, ja lähtenyt Pariisiin töihin. Hän etenee urallaan kirjeenvaihtajaksi aina Berliiniin saakka, ja vie muistikirjojensa avulla lukijan samoihin maisemiin. Vuonna 2012 miehen jälkeläinen saa muistikirjat luettavakseen, ja hän huomaa, että kaikista meistä jää maailmaan jokin jälki, menneistä voi saada lohtua ja selityksiä vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

Haahtela kirjoittaa, jälleen kerran, aivan mahtavasti. Kieli on niin runollisen kaunista, sujuvaa ja soljuvaa että kirjasta haluaisi alleviivata lähes jokaisen lauseen. Tarinaltaan ja juoneltaan uskaltaisin sanoa että Tähtikirkas, lumivalkea on Haahtelan kiinnostavimpia. Rakastin sitä, että eri ajassa kulkevat muistot lopussa nitoutuivat yhteen, ja että muistikirjan kirjoittajan ja lopussa muistikirjoja lukevan miehen tiet risteytyivät ja että heidän yhteytensä selvisi.

Haahtela on taitava tunnelmanluoja, ja tässäkin kirjassa hienoimpia asioita oli juuri se ainutlaatuinen, mieleenjäävä tunnelma. Tuntui kuin olisi katsonut vanhaa, kaunista elokuvaa seepianvärisenä. 1880-luvun lopun Pariisi oli jotenkin niin käsinkosketeltavan tunnelmallinen tällaiselle Pariisirakastajalle, mutta täytyy sanoa että hieman salaperäinen, kiehtova Berliinikin ihastutti kovasti, puhumattakaan päähenkilön ikimuistoisesta laivamatkasta Aasiaan.

Haahtelaa aiemmin lukeneet ovat tottuneet hienoiseen salaperäisyyteen . Se on yksi asia, josta pidin tässäkin. Se, että kaikkea ei heti kerrota ja paljasteta lukijalle tuo kirjaan lisää kiinnostavuutta ja mukaansatempaavuutta. Tässä kirjassa esimerkiksi muistikirjan kirjoittajan traagisia kokemuksia kotimaastaan ei täräytetä lukijan kasvoille heti, vaan ne selviää pikkuhiljaa, muistot aukeaa solmu kerrallaan. Toinen haahtelamainen tuntomerkki on perhoset - niitäkin oli tässä kirjassa puolivälin jälkeen varsin runsaasti. Ihana yksityiskohta sekin!

Kokonaisuutena Tähtikirkas, lumivalkea on kaunis, joskin hieman melankolinen, haikeatunnelmainen romaani. Se piti otteessaan ja sai lukiessa helposti vaipumaan sellaiseen erityisen nautinnolliseen tunteeseen. Kirja on rakenteeltaan kiinnostava ja miljööt eri kaupunkineen tunnelmallisia. Ajankuvaus on realistisen tuntuinen, ja päähenkilön kokemukset, hänen elämäntarinansa ja hänen muistonsa ovat surullisenkauniita, koskettavia. Muistikirjaan kirjoitetut lauseet vievät lukijan uskottavasti miehen pään sisään, hänen ajatuksiinsa ja muistoihinsa. Sairaus, suru ja kaipaus huokuu miehen kirjoittamista sanoista.

Hieno, mieleenpainuva kirja!

★★★★★

Paimentyttö / Enni Mustonen

Paimentyttö / Enni Mustonen

Otava, 2013. 360 sivua.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? pyytämättä saatu arvostelukpl kustantajalta

Enni Mustonen on taas niitä kirjailijoita, jonka teoksiin olen jo kauan suunnitellut tutustuvani. Sain tähän hyvän mahdollisuuden kun postilaatikosta tupsahti yllättäen Mustosen uutuusromaani Paimentyttö. Paimentyttö on uuden Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan avausosa.

Ida Eriksson jää nuorena orvoksi ja päätyy lopulta muutaman mutkan kautta Björkuddenin huvilalle Topeliusten pikkupiiaksi. Eletään 1890-lukua ja nuoren piikatytön elämä koostuu töistä, töistä ja töistä. Onneksi ympärillä on ymmärtäväisiä ja avuliaita ihmisiä, ja onneksi arkeen kuuluu välillä myös vaihtelua tuovia reissuja jopa ulkomaille asti. Ida on nuori, mutta fiksu ja nopea oppimaan. Vaikka alku vieraskielisessä kulttuuriperheessä on hankalaa, oppii Ida pian talon tavoille ja tutustuu vanhenevaan kirjailijaan, tämän tyttäriin sekä muihin huvilassa vieraileviin sukulaisiin sekä muuhun palvelusväkeen.

Paimentytön tapahtumat asettuvat ihanan tunnelmalliseen maalais-Suomeen. Pidän kirjan kuvailemasta aikakaudesta kovasti ja suuren huvilan elämänmenoa oli kiinnostavaa seurata. Tunnelman lisäksi kirja on täynnä kiinnostavia henkilöitä, itse Topeliuksesta tämän keskenään erilaisiin tyttäriin ja muihin sukulaisiin. Myös piikatyttöjen väliset kahnaukset ja eroavaisuudet tulivat hyvin esille ja toivat kirjan henkilögalleriaan laajuutta.

Päähenkilö Idan kasvu ja kehitys nuoresta, varovaisesta tytöstä nuoreksi, itsenäisemmäksi naiseksi oli kirjan parasta antia. Idaan oli jotenkin helppo samaistua, hänestä oli helppo pitää ja todella rankkoja asioita kokeneen tytön aitoutta ja vahvuutta oli pakko ihailla. Kirjan dialogeissa käytetään varsin paljon ruotsin kieltä, joka on minusta varsin onnistunut valinta, ja tuo tarinaan entistä enemmän aitoutta ja vaihtelevuutta. Jossain kohdin olisi ruotsin kielioppiin ja sanojen oikeinkirjoitukseen kuitenkin voinut panostaa vähän enemmän...

Paimentyttö on hieno kokonaisuus ja pidin tästä enemmän kuin olin odottanut. Ympäristö ja kirjan tapahtumien aikakausi oli minulle täydellinen. Kiinnostavat henkilöt, samaistuttava ja aidon tuntuinen päähenkilö sekä "todelliset" kulttuurikodin asukkaat luovat tasapainoisen, mukaansatempaavan ja otteessaanpitävän romaanin. Mustosen kielenkäyttö on muutamaa ruotsinkielen kömmähdystä lukuunottamatta moitteetonta, sujuvaa ja helpohkoa.

Kirjan tunnelma on ihanan maalaismainen, ja seurasin innolla yksityiskohtaisesti kuvailtua työtä, jota piiat huvilalla tekivät. Kirja on kerrottu piikatyttö Idan näkökulmasta, ja tämä "sivustaseuraajan" näkökulma oli minusta kiinnostava. Kirjassa on myös yksi kauneimpia ja ihanampia kuvauksia joulusta, joita olen ikinä lukenut. Björkuddenin joulunvietossa minä olisin mielelläni ollut mukana! Kirjassa kulttuurisuvun tapa suhtautua piikoihin ja muuhun palvelusväkeen oli hienoa, ja paljon inhimillisempää ja ystävällisempää kuin minä olen kuvitellut sen olevan. Piiat olivat oikeastaan perheenjäseniä, ja heidän sairastelunsa, onnettomuutensa ja murheensa koskettivat myös suurinta osaa perheestä.

Paimentyttö oli minulle hieno lukukokemus. Odotan innokkaasti kirjasarjan muita osia, ja tulen varmasi lukemaan Mustoselta lisää jatkossakin. On mukavaa taas löytää uusi (kotimainen) kirjalija, jonka kirjat osuvat ja uppoavat!

★★★★

Tulagi Hotel / Heikki Hietala

Tulagi Hotel / Heikki Hietala

Fingerpress Ltd, 2012. 424 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjailijalta saatu arvostelukpl

Sain Heikki Hietalan englanniksi kirjoittaman historiallisen romaanin Tulagi Hotelin kirjailijalta itseltään luettavaksi jonkun aikaa sitten. Tartuin kirjaan mielelläni, vaikka aluksi hieman epäilin omaa kärsivällisyyttäni englanniksi lukemisen suhteen. Kirja ja englanniksi lukeminen lähti kuitenkin sujuvasti liikkeelle, enkä pian edes huomannut lukevani vieraalla kielellä.

Jack McGuire palveli maatansa toisessa maailmansodassa. Hän oli merivoimissa lentäjänä, ja yksi harvoista selviytyjistä. Sodan päätyttyä Jack on asettautunut Tyynenmeren saarelle jonka ylitse hän on sodassa lennellyt, ja pistänyt siellä nyt pystyyn hotellin, jonka ohella hän tarjoaa vierailleen lentoreissuja kauniissa maisemissa. Sota-aika palaa kuitenkin miehen mieleen, kun hän saa saarelle vieraakseen sodassa kuolleen ystävänsä lesken, josta ei aiemmin ole ollut tietoinen. Jackin elämä muuttuu, ja menneisyydestäänkin hän oppii paljon uutta.

Tulagi Hotel on juoneltaan mukaansatempaava ja kiinnostava. Kirjan aiheet - sota-aika, rakkaus, ihmissuhdekiemurat ja historialliset tapahtumat- kiinnostavat minua kovasti ja arvailin kirjan uppoavan minuun hyvin. Niin se myös teki. Kirjan henkilöt olivat aidon tuntuisia, mielenkiintoisia ja likelle tulevia. Heidät oppi tuntemaan, etenkin päähenkilö Jackin joka tuli hyvinkin tutuksi, niin hyvässä kuin pahassa. Jokin Jackissa henkilönä oli hieman ärsyttävää, mutta eniten tunsin kuitenkin myötätuntoa miestä kohtaan, vaikka esimerkiksi sosiaalisissa tilanteissa hän olikin varsin kömpelön tuntuinen.

Vaikka hieman pelkäsin englanniksi lukemista, sujui se lopulta varsin hyvin. Kieli oli helpohkoa, enkä kohdannut tekstissä onneksi kovinkaan paljon vaikeita sanoja. Välillä koin dialogit hieman kömpelöiksi ja kaipasin niihin paikoin lisää uskottavuutta. Kirjailija on ehdottomasti taustatyönsä tehnyt, ja välillä kummastelin ja ihastelin uskomattoman yksityiskohtaisia ja todentuntuisia kuvailuja sodanaikaisesta ilmavoimien toiminnasta, sotakoneista ja lentokonemalleista. Näistä asioista en tiennyt aiemmin mitään, enkä voi sanoa että sotakoneiden toiminnot olisivat kiinnostuslistani kärjessä, mutta kirjan kautta näistä sai hyvän, uskottavan kuvan eikä nippelitietoa kuitenkaan ollut liikaa.

Tulagi Hotelin tunnelma ja maisemat ovat ihastuttavat. Hotelli sijaitsee Salomonsaarilla, ja lukiessani näin todellakin silmissäni eksoottisen saaren upeat maisemat. Kiinnostavat ihmissuhdekiemurat menneisyydessä ja nykyisyydessä tuovat kirjan tapahtumille ja sotamuistoille tärkeän lisämausteen. Tapahtumia seurataan vuorotellen nykyajassa, sotavuosissa sekä välillä myös Jackin lapsuus- ja nuoruusvuosissa. Pidin tästä ratkaisusta, vaikka aikavaihtelu ehkä välillä olisikin voinut olla sujuvampaa ja selkeämpää.

Kokonaisuutena pidin Tulagi Hotelista kovasti. tarina vei mukanaan, aiheet olivat kiinnostavia, henkilöt tulivat lähelle ja sotatarina jäi hyvin mieleeni. Lisäksi tämä oli rankoistakin aiheista huolimatta sopivan romanttinen ja kevyt kesäkirja. Eksotiikkaa, syvällisyyttä ja kevyempää viihdemäisyyttä samassa paketissa. Lisäksi ihailen kovasti kirjailijan tekemää taustatyötä. Yksityiskohdat vaikuttivat olevan niin paikallaan, että taustatyö on varmasti vienyt aikaa! Tällä kirjalla saan maailmanvalloituksessani ruksattua myös Salomonsaaret. Harva kirja taitaa asettua noihin maisemiin :).

Loppuun vielä yksi suosikkikohtani kirjasta. Don sanoo seuraavat sanat Jackille sodan aikana, ja tämä on kyllä elämänviisaus parhaasta päästä. Näin haluan itsekin ajatella ja toimia, siksi tämä kohta taisi iskeä ja painautua muistiini niin hyvin:

"Well, I just happen to know that you can take something with you when you go, and it's your memories. Make as many as you can, good, bad, lukewarm, hot, no matter what, as long as you make a lot of 'em." (s. 128)

Maailmanvalloitusmaa: Salomonsaaret


 ★★★★

Mahtavaa viikonlopun jatkoa, tehkää muistoja! ;)

Jokapäiväinen elämämme / Riikka Pelo

Jokapäiväinen elämämme / Riikka Pelo

Teos, 2013. 522 sivua.

Kannen suunnittelu: Camilla Pentti

Mistä minulle? Kirsiltä saatu kirjan ennakkokappale (Kiitos!)

Riikka Pelon romaania Jokapäiväinen elämämme on kehuttu blogeissa ja lehtiarvioissa kovasti. Halusin ehdottomasti tutustua tähän kirjailijaan, ja tähän kirjaan, joka kertoo venäläisestä runoilija Marina Tsvetajevasta, sekä tämän tyttärestä Ariadnasta.

Jokapäiväinen elämämme seuraa Marinan ja Aljan elämää Venäjällä ja sodan seurauksena myöhemmin Euroopassa. Kirjassa liikutaan kahdessa ajassa. Vuoden 1923 tapahtumia seurataan Marinan näkökulmasta, kun taas 1930-luvun lopun tapahtumia seurataan Aljan näkökulmasta. Elämä on sotavuosina raskasta, ja pieni perhe saa kokea hankaluudet ja ihmisten petokset kunnolla. Alja sekä hänen isänsä Sergei Efron työskentelivät Pariisissa Neuvustoliiton salaiselle poliisille. Perhe sai vihdoin mutkien kautta olla yhdessä, ja lopulta he päätyivät takaisin Moskovaan. Onni ei kuitenkaan ollut pitkäkestoista, ja lopulta Stalinin terrori tuhoaa perheen.

Jokapäiväinen elämämme on kaunis romaani, etenkin kielen osalta. Pelo kirjoittaa uskomattoman kaunista, runollisen soljuvaa kieltä. Kielen vuoksi luin kirjaa hitaasti, ja lukeminen vaati aikaa ja tiettyä mielentilaa. Tarina veti kuitenkin mukaansa, ja äiti-tytär -parin jokapäiväisen elämän seuraaminen oli kiinnostavaa.

Aiheiltaan kirja on rankka. Sotavuosien kamaluus ja hurjat ihmiskohtalot tulivat hyvin esille, mutta toivon pilkahduksiakin onneksi näkyi, kunnes se toivo taas vedettiin jalkojen alta. Kirja on yllättävä, koskettava ja ajatuksia herättävä. Kirjan tapahtumat ja ihmiskohtalot nostavat tunteita, ja sodanaikaiset tapahtumat ovat käsittämättömiä, hirveitä. Vaikka en osannut samaistua keneenkään kirjan henkilöistä, koin heidät todella kiinnostaviksi hahmoiksi.

Pelon kirjassa on paljon kaikkea. Monta henkilöä (joilla on monta kutsumanimeä), paljon pieniä yksityiskohtia ja tapahtumia. Tämän vuoksi kirjan lukeminen oli minulle välillä työlästä, mutta lukujen väliin sujautetut runomuotoiset tekstinpätkät piristivät ja toivat tekstiin mukavaa vaihtelua myös sisällöllisesti. Suurimman osan ajasta nautin kuitenkin äärettömän kauniista kielestä, sekä Marinan ja Aljan elämän seuraamisesta.

Jokapäiväinen elämämme on riipaiseva tarina yhden perheen kohtalosta. Sota-aika ja Stalinin teot tuhoavat tämän perheen, mutta samalla kirja on kuvaus rakkaudesta, kirjoittamisesta ja ihmisyydestä. Kirjan kautta saa hyvän kuvan runoilija Marina Tsvetajevasta, mutta minulle vielä kiinnostavampi oli hänen tyttärensä Ariadna Efron. Mielenkiintoinen, kaunis, riipaiseva romaani. Varmasti yksi vuoden hienoimpia ja mieleenpainuvimpia kotimaisia!

★★★★★-

Jeninin aamut / Susan Abulhawa

Jeninin aamut / Susan Abulhawa

Like, 2011. 340 sivua.

Alkuteos: Mornings in Jenin, 2010.

Suomentanut: Pauliina Klemola

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjakauppaostos

Susan Abulhawan romaani Jeninin aamut on lojuillut lukupinossani jo kauan. Kirjaa on kovasti kehuttu, rankasta aiheestaan huolimatta.

Abulhawa vie lukijan Palestiinaan, sodan keskelle jossa hänen omat vanhempansa olivat kuuden päivän sodan pakolaisia. Jeninin aamuissa seurataan kuitenkin Al-Hijan suvun tarinaa. Yksi keskeinen henkilö on Amal, joka oikeastaan syntyy sodan keskelle. Hän menettää sodalle molemmat vanhempansa ja veljensä, ja päätyy itse lopulta Yhdysvaltoihin asumaan. Oma tarinansa kerrottavanaan on myös Amalin veljillä Ismaelilla ja Davidilla. Suvun tarinat ovat surullisia, traagisia ja kauheita. Kosto ja anteeksianto nousee omaan, suureen rooliinsa, menneisyys ja nykyhetki kohtaavat ja johtavat usein kamaliin kohtaloihin.

Jeninin aamut on tarinaltaan kauhea kirja. Olen nyt lukenut kaksi sota-aiheista kirjaa putkeen, ja nyt tuntuu siltä että sodan kauheudet riittävät hetkeksi. Hyvää mieltä tästä kirjasta ei siis tullut, mutta kamaluudessaan kirjan aihepiiri oli kuitenkin todella kiinnostava ja opettavainen. Kirjan tapahtumat herättivät paljon tunteita, eniten vihaa, surua ja inhoa julmuuksien vuoksi, mutta paikoitellen myös iloa ja onnen tunteita kirjan henkilöiden kautta.

Abulhawa kirjoittaa varsin sujuvasti, vaikka välillä teksti hieman tökkikin. En osaa tuota tökkimistä sen kummemmin kuvailla, mutta välillä tuntui siltä, että teksti oli kerronnan sijaan eri tapahtumien peräkkäin latelua. Toisaalta taas pidin kohdista, joissa kuvailtiin henkilöiden elämää ja etenkin kirjan kertojaan, Amaliin, ihastuin kovasti. Jeninin aamut on todentuntuinen ja rehellisen oloinen kuvaus Palestiinan kauheuksista, välillä tuntui että kamaluutta oli tungettu kirjaan liikaakin ja tapahtumista sai luonnollisestikin varsin yksipuolisen kuvan.

Vaikka en ihan kaikesta tässä kirjassa pitänytkään olen iloinen että luin tämän. Lukukokemus oli ahdistava, tunteita ja paljon ajatuksia herättävä. Maailmani avartui kuitenkin taas hieman enemmän ja ahdistavuudestaan huolimatta luin kirjaa mielelläni. Jeninin aamut oli jotenkin niin ristirritainen ja ravisuttava lukukokemus, että minun on vaikea pukea ajatuksiani kirjasta tämän tarkemmin sanoiksi.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Palestiina

★★★+

Kuudes mies / John Boyne

Kuudes mies / John Boyne

Bazar, 2013. 334 sivua.

Alkuteos: The Absolutist, 2011.

Suomentanut: Laura Beck

Kannen suunnittelu: Satu Kontinen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

John Boyne on vasta yhden luetun kirjan perusteella minulle tärkeä kirjailija. Rakastuin koskettavaan Poika raidallisesa pyjamassa-romaaniin, ja olen sen jälkeen keräillyt hyllyyni Boynen muita suomennoksia. Ainuttakaan en ole kuitenkaan ehtinyt vielä lukea, kunnes sain mahdollisuuden lukea tuoreen Kuudes mies -suomennoksen heti sen ilmestyessä.

Kirjan minäkertojana toimii Tristan Sadler, ensimmäisessä maailmansodassa Iso-Britanniaa palvellut nuori mies. Hän tutustui sodassa Williin, ja on nyt sodan loputtua lähtenyt Willin kotiseudulle Norwichiin tapaamaan Willin Marian-sisarta. Tristan ja Will taistelivat sodassa rinnakkain, nukkuivat viereisissä sängyissä ja ystävystyivät. Will teki lopulta kuitenkin oman päätöksensä, ja julistautui aseistakieltäytyjäksi. Oman ratkaisunsa teki lopulta myös Tristan, joka nyt sodan loputtua haluaa paitsi palauttaa kasan kirjeitä Willin siskolle, myös itse kohdata menneisyyden tapahtumat, omat epätoivon ja tuskan täyttämät ajanjaksot ja syyt siihen, miksi hänestä tuli kuudes mies.

Kuudes mies on koskettava, ravisuttava tarina. Se on tarina kahden nuoren miehen ystävyydestä, seksuaalisesta identiteetistä, ratkaisuista ja niiden seurauksista. Minä rakastin kertojaääntä, ihastuin Tristaniin henkilönä, hyvine ja huonoine puolineen. Pidin myös todella paljon Tristanin ja Willin suhteen kuvailusta, se oli todentuntuinen ja rosoisuudessaan koskettava. Romaanin tarina etenee sopivaan tahtiin, ja lukijalle annetaan matkan varrella mukavasti vinkkejä tulevasta, mutta mitään ei kuitenkaan paljasteta suoraan liian aikaisin.

Boyne kirjoittaa sujuvasti ja suomentaja on tehnyt tarkkaa työtä. Välillä koin että Tristanin ja Marianin välillä käydyt dialogit olivat hieman epätodellisen tuntuisia ja tönkköjä, mutta muuten tarina on äärimmäisen kauniisti kirjoitettu. Vaikka jo varsin aikaisesta vaiheesta on selvää, että tämä ei ole onnellinen tai hilpeä tarina, kirjaa lukee silti mielellään. Minä en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, vaan uppouduin tarinan vietäväksi täysin.

Jostain syystä tykästyn usein sota-aiheisiin kirjoihin, rankoista tapahtumista ja kohtaloista huolimatta. Niin myös tähän. Kuudes mies on mieleenpainuva, kauniinhaikea, traaginen tarina. Minä palaan usein vieläkin Tristanin kokemuksiin, vaikka olen jo lukenut muita kirjoja tämän jälkeen. Minulle tähän hetkeen ravisuttava, ajatuksia herättävä ja koskettava lukukokemus. Suosittelen!

★★★★★

Pyhän lehden kirja / F.G. Haghenbeck

Pyhän lehden kirja / F.G. Haghenbeck 

Iván Rotta, 2013. 335 sivua.
Alkuteos: Hierba Santa, 2009.

Suomentanut: Samuli Arkko

Kannen suunnittelu: Kalle Pyyhtinen

Mistä minulle? kustantajalta saatu arvostelukpl

Kiinnostuin Frida Kahlon elämästä kertovasta Pyhän lehden kirjasta saatuani kustantajalta luettavakseni kirjan ensimmäisen luvun. F.G. Haghenbeck kertoo kirjassaan fiktiivisen, mutta kuitenkin tositapahtumiin perustuvan tarinan taiteilijasta, jonka elämä oli todella mielenkiintoinen.

Kirja käy läpi koko Kahlon elämän, syntymästä hänen kuolemaansa saakka. Kirjan alussa löytyy selitys myös kirjan nimelle. Pyhän lehden kirja oli muistikirja, jonka Frida sai lahjaksi rakastetultaan. Hän keräsi siihen muistoja, ruokaohjeita ja tapahtumia ja piti kirjaa useimmiten lähellään. Fridan elämään kuuluu aikuisiällä taiteen luomisen ja hyvän ruoan valmistuksen lisäksi myös Diego Rivera, elämänmittainen kumppani johon Fridalla on myrskyisä, raadollinen suhde. Frida ja Diego ovat rakastavaisia, ja pysyvät kumppaneina koko elämän, vaikka kummallakin on siinä sivussa muita suhteita. Fridalla on omat kuvionsa niin Lev Trotskin kuin erään työtoverin vaimonkin kanssa, ja Diego ihastuu lähes jokatoiseen vastaantulevaan naiseen.

Pyhän lehden kirja on ennen kaikkea todella kiinnostava kuvaus mielenkiintoisesta persoonasta. Frida Kahlo oli salaperäinen, erikoinen, maaginen henkilö joka etenkin taiteensa kautta toi persoonallisuuttaan esille. Tällainen kirja olisi ollut tylsä ilman Fridan persoonaa, mutta nyt tämä oli kiinnostava ja kiehtova. Myös Fridan ja Diegon välinen suhde on todella kiinnostavasti kuvailtu, ja nostatti kirjan lukemisen aikana minussa tunteita laidasta laitaan. Välillä pariskunnan välit olivat lempeät ja sympaattiset, seuraavalla sivulla taas ärsyynnyin kummankin itsekkyyteen, ainaisiin väärinkäsityksiin ja toisen kaltoin kohteluun, pettämiseen ja salailuun. Tuli kuitenkin selväksi, että Fridalla ja Diegolla oli jonkinlainen syvä yhteys, joka piti heidät kaikesta huolimatta yhdessä.

Kirja on helppolukuinen ja suomennos minun silmääni sujuva ja toimiva. Kielessä ei ole turhia kikkailuja, vaan se on pidetty helppona, ymmärrettävänä ja nopealukuisena. Pidin siitä. Myös "tavallisen tekstin" väliin, lukujen loppuun upotetut ruokaohjeet, reseptit Fridan Pyhän lehden kirjasta, olivat todella kiva ja piristävä lisä.  En tosin ehkä ihan jokaisen reseptin kohdalla jaksanut lukea läpi ohjetta, jossa selostettiin missä vaiheessa mikäkin aines tulee pataan lisätä, mutta ohjeet olivat kuitenkin kiva lisä kirjaan, ja niihinhän voi palata vaikkapa myöhemmässä vaiheessa. Kirjan kansi ei ole minusta mikään silmiä hivelevän kaunis, tai edes kovinkaan hyvin kirjaan sopiva, mutta nämähän on näitä makuasioita...

Pyhän lehden kirja oli minulle mukava lukukokemus. Sain tietää paljon lisää (on sitten faktaa tai fiktiota) minulle ennestään tuntemattomasta taiteilijasta (nimen olen tietysti aiemmin kuullut), sain tietää lisää Meksikon kulttuurista ja sain myös kivoja ruokaohjeita. Kokonaisuutena pidin kirjasta kovasti, vaikka Fridan elämä ei todellakaan vaikuttanut olevan onnellisimmasta ja helpoimmasta päästä, ja kirjan tapahtumat ovat harvoin ruusuisen mukavia. Tunnelmaltaan kirja ei siis ollut mitä valoisin, mutta ei nyt jatkuvasti täysin synkkäkään. Olen samaa mieltä kirjan takakansitekstin kanssa siitä, että Pyhän lehden kirja on hieno kunnianosoitus modernin taiteen suunnan muuttaneelle naiselle.

★★★★

Ps! Lisäsin arvontapalkintojen listaan muutaman uuden kirjan, joten osallistumaan kaikki, jotka eivät vielä ole sitä tehneet ;).

Hitlerin tytär / Vilmos Csaplár

Hitlerin tytär / Vilmos Csaplár

WSOY, 2012. 336 sivua.

Alkuteos: Hitler lánya, 2009.

Suomentanut: Outi Hassi

Kannen suunnittelu: Mika Tuominen

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Vilmos Csaplárin romaani Hitlerin tytär herätti aiheensa vuoksi kiinnostukseni viime kesän kirjakatalogeissa. Sitten kuulin kirjan olevan vaikea, joten laskin sitä lukupinossani aina vain alemmaksi. Nyt kirjaston palautuspäivä läheni kovaa vauhtia, joten päätin vihdoin tarttua tähän. Ja olihan se vaikea, minulle iltalukemisena välillä liiankin runsas ja sekava.

Hitlerin tyttäressä seurataan monen henkilön tarinoita monessa eri ajassa. Kirjan takakannen ja nimen perusteella kuvittelin, että kirja kertoo tarinan Hitlerin tyttärestä. Niin ei aivan ollut, vaan tässä seurataan useamman henkilön tarinoita. Aikajaksokin on varsin laaja, ensimmäiset tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan loppuun ja kirjan lopussa eletään jo melkein 1960-lukua. Hitlerin tyttären tarina on yksi kirjan monesta tarinasta. Fanni Kucor viettää yhden yön Hitlerin seurassa, ja myöhemmin syntyy tytär Jolán jonka isä mitä ilmeisimmin on itse Hitler. Jolánin tarina on kirjan parasta antia, monen muun henkilön tarinat olivat sekavampia ja monta kohtaa meni minulta ohi.

Minulla oli suuria vaikeuksia kirjan ensisivuilta lähtien painaa mieleeni henkilöiden vaikeita, unkarilaisia nimiä. Lisäksi kaikilla oli vähintään yksi kutsumanimi ja henkilögalleria oli muutenkin minun makuuni aivan liian suuri. En myöskään oikein missään vaiheessa päässyt tarinaan, tai tarinoihin, sisälle eikä kirja rankoista kohtaloista huolimatta onnistunut koskettamaankaan minua. Hitlerin tytär oli yksinkertaisesti minulle liian vaikea ja sekava kirja.

Tässä kirjassa oli ehdottomasti aineksia parempaan lukukokemukseen. Historialliset romaanit kiinnostavat minua, etenkin toisesta maailmansodasta kertovat. Vaikka sota oli tässäkin läsnä, ja Hitlerin tytär joutui Hitlerin kauheuksien keskelle, ei sekään onnistunut nostamaan kiinnostustani. Jos kirja olisi ollut yhtään paksumpi olisin varmaan jättänyt tämän kesken.

Hitlerin tytär on kuitenkin mielenkiintoinen katsaus Unkarin historiaan, mutta muuten en kyllä jää muistelemaan tätä lukukokemusta kovinkaan positiivisena. Odotin parempaa, selkeämpää ja hieman helpompaa tuttujen varoitteluista huolimatta.

★★

Kun kyyhkyset katosivat / Sofi Oksanen

Kun kyyhkyset katosivat / Sofi Oksanen

Like, 2012. 362 sivua.

Kannen suunnittelu: Mika Perkiökangas

Mistä minulle? kirjastosta varaamalla 

Sofi Oksasen uutuuskirja Kun kyyhkyset katosivat on syksyn aikana ollut kovinkin esillä mediassa. Minä tykkäsin Puhdistuksesta, vaikka en aivan täysin hullaantunut ollut siihenkään. Kyyhkysten medianäkyvyys alkoi jopa hieman ärsyttää minua, miksi ei mistää muista kuin Oksasen kirjoista kohista näin? Halusin kuitenkin uteliaisuudesta lukea tämänkin kirjan ja laitoin itseni kirjaston varausjonoon. Luulin, että saisin kirjan varauksesta vasta ensi vuoden puolella, mutta en jonottanut kuin pari viikkoa kunnes jo sain ilmoituksen kirjasta.

Kun kyyhkyset katosivat ei ole nopea- tai kovinkaan helppolukuinen kirja. Lukeminen vaati keskittymistä ja paljon aikaa. Illalla väsyneenä lukeminen ei sujunut, sillä huomasin pari kertaa unohtaneeni tapahtumat ja jouduin selaamaan sivuja taaksepäin. Viron historia ei ole minulle tuttu, olen nolostuttavan surkea historiantietäjä noin muutenkin. Siksikin luulen, että Oksasen kirja oli minulle aika vaativa tapaus.

Kun kyyhkyset katosivat on kuvaus avioliitosta, surkeasta, onnettomasta avioliitosta joka perustuu huijaukselle ja valehtelulle. Kirja on myös kuvaus Viron historiasta, 1940-luvusta jolloin Neuvostoliitto oli miehittänyt maan ja toisaalta myös 1960-luvun Virosta jolloin elettiin jälleen Neuvostoliiton alla. Päähenkilö on ärsyttävä, inhottava Edgar jonka salailu ja valehtelu selviää lukijalle pikku hiljaa. Oksanen on varmasti tehnyt valtavasti taustatyötä kirjaansa varten, niin tarkkoja ja hiottuja yksityiskohtia Viron historiasta kirjassa on. Kirjan kieli on myös hienoa, taidokasta ja hiotun tuntuista, jokainen lause on tärkeä. Ehkä juuri tämän vuoksi koin kirjan lukemisen niin vaikeaksi ja vaativaksi. En pysynyt tarinassa mukana, luin saman kohdan monta kertaa enkä saanut kokonaisuutta oikein pysymään kasassa. Kirjan viimeiset sata sivua olivatkin ihan vain suorittamista ja kun käänsin viimeisen sivun olin onnessani siitä, että kirja loppui.

Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia, varsinkin päähenkilö Edgar. Minä en pitänyt Edgarista, mutta mies oli kuvailtu kiinnostavasti ja hänen takinkääntämisensä ja valehtelunsa olivat kiinnostavia seikkoja tarinan kannalta. Kirjan naishahmot olivat myös huolellisen tarkasti kuvailtuja, ja Viron historiallisten tapahtumien vaikutus henkilöihin oli kiinnostavaa seurattavaa. Tapahtumat vaikuttivat henkilöihin eri tavalla, Edgarin vaimo reagoi omalla tavallaan ja Edgar omallaan. Myös kirjan muiden henkilöiden kohtalot olivat koskettavia ja herättivät paljon tunteita.

Kaikesta hyvästä huolimatta päällimmäinen tunne Oksasen kirjan jälkeen on sekavuus ja pettymys. Petyin siihen, etten pysynyt tapahtumissa mukana, että koin historiallisten tapahtumien kuvailun välillä puuduttavan tylsänä ja että lopulta toivoin, että kirja vain loppuisi. Sekavuuden aiheutti se, etten ymmärtänyt miten henkilöt liittyivät toisiinsa, kuka lopulta oli kuka ja missä järjestyksessä kaikki tapahtui. Vaikka ei pitäisi vertailla, ja vaikka Puhdistus ei ollut minulle mikään täydellinen kirja se oli kuitenkin tapahtumiltaan koskettavampi ja mieleenpainuvampi kuin tämä. Kun kyyhkyset katosivat jää mieleeni lähinnä sekavana ja vaativana lukukokemuksena.

★★★-

Yhden toivon tie / Paula Havaste

Yhden toivon tie / Paula Havaste

Gummerus, 2012. 446 sivua.

Kannen kuvat: Istockphoto

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Ihastuin Paula Havasteen Kaksi rakkautta kirjaan, kun tartuin siihen muutama vuosi sitten ilman ennakko-odotuksia. Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa Kahdelle rakkaudelle. Kirjassa seurataan edellisen romaanin päähenkilön Annan sisarta, Oilia. Toki Anna perheineen on myös keskeisessä osassa tässäkin kirjassa.

Annan mies Voitto on yhä sodassa, käy kotona kun lomille pääsee. Kolmatta lastaan odottava Anna huolehtii talosta, perheen kahdesta kouluikäisestä tyttärestä, sekä pienestä Armas-vauvasta joka on puheiden mukaan Voiton poika. Anna viimeistelee myös maisterin työtään sielutieteessä yliopistolla ja käy kerran kuukaudessa linjurikyydillä Helsingissä. Suurimman osan ajasta Anna kuitenkin viettää kotitöiden parissa Lehtimäellä, päiviä piristävät Aila-ystävän tapaamiset ja kasvava eläinperhe. Annan sisko Oili työskentelee Kemissä saksalaisessa sotilassairaalassa. Hän viihtyy työssään, sairaalassa työskentelevät muut suomalaiset tytöt ovat Oilille kuin omaa perhettä, mutta viikkojen kohokohta on kuitenkin Horstin tapaaminen. Horst on komea saksalainen sotilas, ja hän on luvannut hankkia avioliittoluvan Oilille ja itselleen. Oili odottaa kuumesesti päivää, jolloin hän pääsee Horstin mukana Saksaan, uuteen kotimaahansa viettämään onnellista elämää Horstinsa kanssa. Lapin sodan alkaessa saksalaiset komennetaan Norjan kautta takaisin kotimaahansa. Oili haluaa mukaan, muuten hän menettää Horstin lopullisesti. Oilin rankka taistelu Horstin tavoittamiseksi alkaa, taistelu jonka jälkeen nuori nainen ei enää palaa ennalleen ja taistelu, jonka aikana Oili joutuu miettimään suunnitelmiansa ja elämäänsä uudemman kerran.

Yhden toivon tie on rankka selviytymistarina. Se on samalla hieno kuvaus ystävyydestä, sokeasta rakkaudesta, sota-ajan Suomesta ja sisaruudesta. Yhden toivon tie antaa hienon kuvan suomalaisen naisen sinnikkyydestä, se kuvailee sodan aikaista Suomea hyvine ja pahoinen seurauksineen. Yhden toivon tie kuvailee kauniisti myös erilaisia ihmissuhteita, kahden siskon välistä vahvaa sidettä, sodassa taistelevan miehen ja kotona taistelevan vaimon ajatuksia ja tunteita.

Havaste kirjoittaa sujuvasti ja tarina on mukaansatempaava. Minä pidin kovasti siitä, että tarina jatkui siitä mihin Kaksi rakkautta jäi. Minusta oli onnistunut ratkaisu seurata sekä Annan että Oilin tarinaa vuorotellen, tämä piti mielenkiintoa yllä koko tarinan ajan. Kirja on varmasti vaatinut paljon taustatyötä, niin tarkkoja yksityiskohtia jatkosodan Suomesta tässä on. Minä olen tavattoman huono historiassa, mutta minusta kirja antaa uskottavan, todentuntuisen kuvan tuosta ajasta.

Vaikka Yhden toivon tie on myös todella rankka kertomus, tästä kirjasta jäi lämmin fiilis. Etenkin Oilin kokemukset Lapissa on todella rankkaa luettavaa, mutta toisaalta taas koskettavat ja tunteita herättävät tapahtumat ja kokemukset on kirjoissa minusta parasta. Yhden toivon tie on kokonaisuutena hieno kirja, mutta jostain syystä (jota en osaa sen tarkemmin kuvailla) Kaksi rakkautta oli minulle vielä ihan pikkuhitusen parempi. Toivon kuitenkin, että Havaste jatkaisi kirjasarjaansa vielä ainakin yhdellä osalla. Yhden toivon tien lopussa jäi juuri sopivasti avoimia kysymyksiä...

⋆⋆⋆⋆⋆-

Myös Amma, Mari.A, Jonna ja Arja ovat tämän lukeneet.


Ps! Suuntaan viikonlopuksi Brysseliin kera hyvän ystävän. Palailen siis blogien pariin ensi viikolla, ainakin yhden belgialaisen kirjan kanssa :). Mukavaa viikonloppua kaikille!

Yövartio / Sarah Waters

Yövartio / Sarah Waters

Tammi, 2007. 509 sivua.

Alkuteos: The Night Watch, 2006.

Suomentanut: Helene Bützow

Kansikuva lainattu täältä. 
Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Sarah Watersin Yövartio valikoitui lukupiirimme kuukauden kirjaksi. Luin tämän jo ehkä kuukausi sitten, mutta sai  tästä lopulta kirjoitettua vasta nyt. Valokuvakin kirjasta jäi ottamatta, sillä nyt se on matkannut jo muualle luettavaksi joten tällä kertaa joudun tyytymään kustantajan tarjoamaan kuvaan kirjan kannesta.

Kirjan alussa eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Viv työskentelee epämääräisessä toimistossa ( deittipalvelu tms?) ja tapailee naimisissa olevaa miestä jonka hän on tavannut sota-aikana. Vivin veli Duncan vuorostaan on vankilasta vapautumisensa jälkeen asunut vanhan miehen luona. Oman suunvuoronsa kirjassa saa myös Kay, joka on kotoisin rikkaasta perheestä ja toiminut sodassa ambulanssikuskina. Sodan jälkeen Kay kuitenkin asuu vanhassa murjussa ja pukeutuu mieluummin miesten vaatteisiin. Mukana on myös naispariskunta, kirjailijana toimiva kaunis Julia, sekä tämän tyttöystävä Helen. Yövartiossa seurataan pääasiassa näiden henkilöiden edesottamuksia ja elämää. Kirja alkaa vuodesta 1947 ja kertoo sodan jälkeisestä elämästä. Kirjan jälkimmäiset osat kertovat vuosista 1944 ja 1941 ja kuvailee sota-ajan tapahtumia ja samalla lukijalle selviää, miten Viv, Duncan, Kay, Helen ja Julia ovat päätyneet siihen tilanteeseen, jossa ovat vuonna 1947.

Yövartiossa on paljon mielenkiintoisia aiheita. Minä innostun aina kirjoista, jotka kertovat toisesta maailmansodasta. Yövartiossa myös seksuaalisuus ja erilaiset seurustelusuhteet ovat suuressa osassa. Julia ja Helen eivät voi osoittaa rakkauttaan avoimesti ulkotiloissa vielä vuonna 1947, sillä he saavat jo muutenkin pitkiä katseita viettäessään vapaapäivää rennosti yhdessä. Viv taas seurustelee varatun miehen kanssa, joka niin ikään tuottaa vaikeuksia suhteen kummallekin osapuolelle.

Minä pidin Yövartion rakenteesta ja siitä, että kirjan alussa saa tietää oikeastaan "lopputuloksen" ja vähitellen kirjan edetessä selityksiä siihen, miten tuohon tilanteeseen on jouduttu. Sotakuvaukset olivat samalla rankkoja ja kauheita, mutta kiinnostavia. Myös se, että kirjan yksi pääteemoista on homoseksuaalisuus tekee Yövartiosta hieman erilaisen toisesta maailmansodasta kertovan kirjan. Minusta Waters on myös onnistunut sodanaikaisen Lontoon kuvaamisessa todella hyvin. Henkilöt ja tapahtumat vaikuttavat todellisilta ja uskottavilta vaikka toki ovatkin todella ankeita, harmaita ja lohduttomia.

Yövartio on pitkä ja aika massiivinen kirja, ja minä pitkästyin paikoitellen tämän kanssa. Minusta kirjaa olisi hyvinkin voinut tiivistää, nyt samoja asioita jaariteltiin välillä turhankin kauan. Tiivistämisen lisäksi en oikein keksi kirjasta muuta moitittavaa, ja vaikka heti luettuani tämän ajattelin että olin tähän pettynyt, nyt jälkeenpäin ajateltuna pidinkin Yövartiosta paljon! Niin se mielipide voi muuttua kun ei kirjoitakaan kirjasta heti lukemisen jälkeen. Tämä oli mieleenpainuva kirja ja henkilöhahmotkin niin taidolla kuvailtuja, että he jäivät hyvin mieleen.

Lukupiirissämme tästä kirjasta ei oikein innostuttu, ainoastaan minä ja Anni taidettiin lopulta saada kirja luettua. Minä kuitenkin pidin tästä paljon, ja suosittelen muillekin, varsinkin toisesta maailmansodasta kiinnostuneille historiallisten romaanien ystäville.


★★★★


Myös ainakin Satu, Linnea ja Salla ovat lukeneet Yövartion.