Kaiken keskellä Mary Swann / Carol Shields

Kaiken keskellä Mary Swann / Carol Shields

Otavan kirjasto, 2010. 475 sivua

Alkuteos: Swann, 1987

Suomentanut: Hanna Tarkka

Kannen kuva: Rossi Xavier/Gamma/SKOY

Mistä minulle? oma ostos

Carol Shieldsin romaani Kaiken keskellä Mary Swann oli kiinnostava romaani, jonka keskiössä oli runoilija Mary Swann. Mary sitoo yhteen kirjan henkilöt ja heidän tarinansa. Oman puheenvuoronsa saa Swannin kustantaja, elämäkerran kirjoittaja, feministitutkija ja hiljainen kirjastonhoitaja. He kaikki kokoontuvat kirjan lopussa Swanniin liittyvässä symposiumissa. Ennen symposiumia jokainen miettii, miten hiljaista, tavallisen oloista maajussin vaimon elämää elänyt Swann on voinut kirjoittaa niin huikeita runoja. Swannin elämästä paljastuu palasia pikku hiljaa, ja Swannista kiinnostuneet henkilöt huomaavat naisen elämän olleen kaikkea muuta kuin tavallista.

Shields kirjoittaa mukavan helposti, tarina vie mennessään ja tekstiä lukee nopeasti. Pidin tämän kirjan rakenteesta, ensin kaikki neljä "päähenkilöä" sai suunvuoronsa ja heidän elämäänsä kurkistettiin. Lopussa koko tarina sidottiin yhteen osalla, joka kokosi nelikon yhteen Swann-symposiumin merkeissä. Koko kirjan läpi kulki kuitenkin punaisena lankana runoilijan elämä ja sen vaiheet.

Kirjan henkilögalleria oli kiinnostava. Kiinnostavin ja salaperäisin oli tietenkin edesmennyt runoilijatar itse, mutta hänestä kiinnostuneet henkilötkin olivat keskenään kivan erilaisia ja kiinnostavia, kukin omalla tavallaan.

Kirja oli siis sujuva ja kiinnostava, ainoastaan loppuratkaisu oli minusta vähän töksähtävä ja tylsä. Toisaalta kyllä kirjan viimeiset parikymmentä sivua olivat  ehdottomasti jännimmät ja koukutavimmat koko kirjassa!

Olen aiemmin lukenut Shieldsiltä muutaman kirjan, ja Rakkauden tasavalta oli minulle täydellinen. Tämä jää siitä vähän, mutta oli silti kokonaisuutena oikein mainio lukukokemus!

★★★★

Kaikki isäni hotellit / John Irving

Kaikki isäni hotellit / John Irving

Tammi, 1981. 491 sivua

Alkuteos: The Hotel New Hampshire, 1981

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: Ylermi Lahti

Mistä minulle? kirppariostos

Olin tosiaan kesäkuun lopussa - heinäkuun ensimmäisen viikon reissussa Keski-Euroopassa ja reissukirjaksi valikoitui suosikkikirjailijani John Irvingin Kaikki isäni hotellit. Olen pitänyt todella paljon aiemmin lukemistani Irvingon kirjoista. Edellisellä reissulla 2013 minulla oli mukana Garpin maailma, ja sain loman aikana aivan huikean lukuelämyksen. Samaa toivoin tälläkin kertaa, enkä joutunut pettymään.

Pääosassa on Berryn  rakastettava, sympaattinen mutta hieman erilainen perhe. Esikoinen Frank tykkää pojista enemmän kuin tytöistä. Tyttäristä vanhempi, Franny, on rääväsuinen tuittuilija kun taas kertojana toimiva John on totaalisen rakastunut sisareensa. Pikkusisko Lilly kärsii lyhytkasvuisuudesta ja kuopus Egg on lähes kuuro. Omintakeinen ja aivan erityinen perhe kruunautuu unelmoija-isällä ja itse asiassa aika tavalliselta vaikuttavalla äidillä. Perhe perustaa isän haaveiden mukaan hotelleja sinne tänne ja päätyy lopulta Wieniin. Perheen sisällä ja ympärillä sattuu ja tapahtuu, mutta perheenjäsenet pitävät yhtä ja ovat toistensa turvana aina.

Kylläpä pidin tästä! Stoori vei mukanaan, henkilöt olivat kiinnostavia, henkilögalleria monipuolinen ja Berryn perhe oli täynnä superkiinnostavia persoonia. Irvingmaiseen tapaan tässäkin kirjassa oli omituisuuksensa. Oli raiskausta, insestiä, terroria ja toistuvasti tarinaan palaava kuollut koira. Myös Freud (karhunkesyttäjä, mutta myös psykoanalyytikko-Freud) olivat toistuvasti tarinassa mukana. Osan karhunkesyttäjä-Freudin mukanaoloista ymmärsin, toisaalta minulta taisi mennä ohi ainakin osa kirjasta löytyvistä symbolisista asioista (esim. juuri se kuollut koira).

Irvingillä on huikea mielikuvitus, hänen kirjansa ovat aina täynnä kiinnostavia, erikoisia ja arvaamattomia käänteitä. Niin tämäkin. Yhtäkkiä tapahtui yllättäviä asioita, ja huomasin taas, kuinka siistiä on lukea tällaisia yllättäviä kirjoja! Irving on ehdttomasti yksi taitavaimpia kirjailjoita mitä tiedän ja nautin suuresti hänen kirjoitustyylistään.

 Kaikki isäni hotellit ei ollut aivan yhtä täydellinen lukuelämys kuin Garpin maailma, mutta nautin suuresti tämän lukemisesta ja kirjan yllättävyydestä. Tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan seuraavaa Irvingiä. Minkäköhän sitä seuraavaksi valitsisi?

★★★★★-

Kohtauksia eräästä avioliitosta / Ingmar Bergman

Kohtauksia eräästä avioliitosta / Ingmar Bergman

Gummerus, 2007. 208 sivua

Alkuteos: Scener ur ett äktenskap, 1973

Suomentanut: Risto Hannula

Kannen kuvat: tv-sarjasta 

Mistä minulle? oma ostos

En edes oikein muista miten tämä kirja on löytänyt tiensä hyllyyni, jostain alennusmyynniestä olen sen varmasti ostanut. Kaipasin kuitenkin ohuen kirjan luettavakseni ennen kesäkuun lopun reissuani, joten tartuin tähän Ingmar Bergmanin teokseen Kohtauksia eräästä avioliitosta. Lähdin lukemaan tätä täysin ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia ja täytyy kyllä sanoa, että oli ainakin mielenkiintoinen lukukokemus!

Kirjan päähenkilöt ovat Johan ja Marianne, aviopari. Kirja on kirjoitettu ikään kuin näytelmän muotoon, jota alussa hieman vierastin, mutta mikä lopulta oli oikein piristävä ja kiva rakenne kirjassa. Teksti on siis suurimmilta osin Johanin ja Mariannen vuorosanoja, välissä on lyhyitä pätkiä joissa kuvaillaan miten päähenkilöt liikkuvat tai missä menevät ja on seassa toki muitakin henkilöitä.

Jokainen kirjan kuudesta kohtauksesta kertoo yhdestä ajanjaksosta pariskunnan avioliitossa. Kirja etenee kronologisesti, ensimmäisessä kohtauksessa Johan ja Marianne antavat avioliitostaan ruusuisen, lähes täydellisen kuvan. Myöhemmissä kohtauksissa liitto jo rakoilee ja pian pari päätyy erilleen. Kohtauksissa avioliiton kehittymistä ja etenkin Johanin ja Mariannen välisen suhteen kehittymistä pääsee seuraamaan. He kehittyvät kirjan aikana yksilöinä ja samalla heidä suhteensakin kehittyy. Sillä eivät he kokonaan pääse toisistaan eroon, sen verran vahva ja sitkeä heidän siteensä on.

Vaikka alussa vierastin kirjan rakennetta, huomasin pian koukuttuvani ja lukevani kirjaa erittäin mielelläni. Tämä oli jollain tapaa erittäin intensiivinen ja aika huikea lukukokemus, Erilainen, kuin mihin olen tottunut ja myös hyvin mieleenpainuva. Bergman osaa ehdottomasti kuvailla kahden henkilön välistä suhdetta, ja se, että se tässä tehdään lähes ainoastaan "vuorosanojen"  kautta osoittaa minusta ääretöntä taituruutta!

Kohtauksia eräästä avioliitosta oli yllättävä, erilainen ja intensiivinen kirja. Erittäin positiivinen yllätys! Melkein tekisi mieli kaivaa jostain esille kirjaan perustuva elokuva ja tv-sarja...

★★★★

Emännöitsijä / Enni Mustonen

Emännöitsijä / Enni Mustonen

Otava, 2015. 445 sivua

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan kolmas osa Emännöitsijä oli minulle kevään odotetuimpia uutuuksia. Olen, kuten jo aiemmin on tullut selväksi, ihastunut suuresti Mustosen kirjoihin viime vuosina, ja tämä sarja on ehdoton lempparini. 

Emännöitsijässä Ida Eriksson, joka aloitti nuorena tyttönä Topeliuksen paimentyttönä ja jatkoi Sibeliusten lapsenpiikana, on varttunut parikymppiseksi nuoreksi naiseksi ja päätyy Albert Edelfeltin ateljeehen taloudenhoitajaksi. Ateljeen lisäksi Ida auttaa välillä myös Haikon kartanossa, jossa Edelfeltit viettävät kesiään. Ida passaa Edelfeltin kuuluisia taiteilijaystäviä, mutta myös miehen monia naisvieraita. Pian Ida huomaa itsekin työnantajansa hurmaavuuden, vaikka on luvannut pysyä miehestä kaukana.

Mustonen kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Kahden kirjan jälkeen Idan tuntee jo, ja hänen elämäänsä kurkistaminen nyt kolmannen kerran on kuin juttelisi tutun ystävän kanssa. Ja yhä edelleen kirjoissa sympaattisen Idan elämänvaiheiden seuraamisen lisäksi parasta on suomalaisten taiteilijoiden ujuttaminen tarinaan sulavasti ja uskottavalla tavalla. Huisin  mielenkiintoista, enkä malta odottaa että saan itseni hilattua Tuusulan rantatielle tutkimaan "tuttuja rakennuksia" - Ainolaa etunenässä. 1900-luvun alun Helsinki on tapahtumaympäristönä myös mitä tunnelmallisin, ja Mustonen kuvaa sitä uskottavasti.

Tässä kirjassa suuressa roolissa oli Idan ja hänen työnantajansa, Albert Edelfeltin välinen suhde ja sen kehittyminen. Mustonen maalaa Edelfeltistä kuvan naistenmiehenä, jolla on ollut naisia ympäri maailmaa. En tiedä kuinka paljon hänen naisseikkailuistaan tiedetään, mutta pienen googlailun jälkeen selvisi kuitenkin, että Edelfeltin ja tämän Ellan-rouvan avioliitto ei tainnut olla erityisen onnellinen (juuri näin se on irjassa myös kuvattu). Uskon, että Mustonen on selvittänyt hurjan määrän asioita taiteilijoistamme, jotta saa yksityiskohdat ja tiedot mahdollisimman uskottaviksi kirjoihinsa. Ja sitä nämä Idasta kertovat kirjat minusta ovat - rehellisiä ja uskottavia, vaikka tietysti fiktiota ovatkin. Ja jollain tavalla nämä kyllä herättävät ainakin minun mielenkiintoni ja palan halusta ottaa selvää taiteilijoista, joita kirjoissa pyörii. Edelfelt vaikuttaa erityisen kiinnostavalta, mutta ei kyllä vedä vertoja Jean Sibeliukselle, jota olen googlaillut ahkerasti luettuani Lapsenpiian.

Edelleenkin siis hehkutan Mustosen kirjoja. Nautin suuresti Emännöitsijän lukemisesta ja nämä kirjat ovat mitä mainiointa kesälukemista. Vetävä tarina, vähän viihteellinenkin, mutta silti näissä on se syvällisempikin puoli. Kiinnostava ja koukuttava kokonaisuus! Ja meinasi muuten uusi kirja pudota käsistäni kun tutkailin sen kansilievettä. Kirjailijaesittelyn alapuolella on nimittäin katkelma minun blogiarviostani Lapsenpiika-kirjasta! Tällainen pieni kirjabloggaaja oli aika ymmällään ;).

★★★★★

Omenansiementen maku / Katharina Hagena

Omenansiementen maku / Katharina Hagena

Minerva, 2009. 242 sivua

Alkuteos: Der Geschmack von Apfelkernen

Suomentanut: Anne Mäkelä

Kannen suunnittelu: Suvi Sievilä

Mistä minulle? oma ostos

Pieni hehkutuspostaus saksalaisen Katharina Hagenan romaanista Omenansiementen maku, olkaapa hyvät! Olipa ihanaa lukea aika pitkästä aikaa täydellisyyttä hipova kirja, joka jäi tarinaltaan ja tunnelmaltaan näin upeasti mieleen! Ihana yllättyä positiivisesti, sillä lähdin lukemaan tätä täysin ilman ennakko-odotuksia.

Kolmeakymmentä lähestyvä Iris perii isoäitinsä kuoleman jälkeen suvun vanhan omakotitalon. Samassa talossa, mummolassaan, Iris vietti lapsuutensa kesät serkkunsa ja naapurissa asuvan tytön kanssa. Nyt kirjastonhoitajana työskentelevä Iris asettuu vanhaan taloon muutamaksi päiväksi, ja muistot lapsuudesta heräävät eloon. Talo paljastaa pala palalta suvun salaisuuksia ja Iriksen tutkaillessa omaa menneisyyttään ja itseään, selviää myös lähipiirin koskettavatkin kohtalot ja elämäntarinat.

Hagena kirjoittaa kauniisti ja koukuttavasti. Tarina on rakennettu taitavasti. Kaikkia suvun salaisuuksia ei paljasteta kokonaan heti, vaan jonkin henkilön tarinaa raotetaan vähän, sitten siirrytään taas jouhevasti nykypäivään tai muihin aiheisiin ja myöhemmin palataan solmimaan jokaisen tarina siististi kasaan. Pidin todella paljon tästä tyylistä, se piti tarinan kiinnostavana ja teki siitä erittäin koukuttavan.

Kirjassa on monen henkilön elämäntarinat mukana, mutta silti mikään ei jäänyt etäiseksi. Eniten nautin Iriksen omasta tarinasta, hänen suhteestaan serkkuunsa Rosmarieen ja tyttöjen yhteiseen ystävään Miraan. Kolmen tytön sitkeä yhdessäolo lapsuusvuosina sai traagisen päätöksen, mutta tyttöjen ystävyys on vaikuttanut Iriksen elämään suuresti. Kun kuvioihin astuu vielä Miran veli Max, joka toimii perintöasioissa Iriksen asianajajana, muistuu lapsuudesta mieleen paljon asioita, joita Iris jää miettimään.

Omenansiementen maku on tunnelmaltaan varsin hidas, mutta ennen kaikkea erittäin kaunis. Koukuttavan tarinan, kiinnostavien henkilöiden ja koskettavien elämäntarinoiden lisäksi päällimmäisenä tästä jäi mieleeni juuri tuo tunnelma. Rakastan tällaisia kirjoja, lukiessani mieleeni tuli esimerkiksi Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö joka oli yhtä kaunis ja ihana tunnelmaltaan kuin tämäkin ja jollain tavalla muistutti tätä muutenkin.

Ihanaa löytää kirjojen joukosta tällaisia helmiä, jotka jäävät mieleen upeina lukukokemuksina. Uskon, että Omenansiementen maku tulee olemaan yksi vuoden parhaimmista lukuelämyksistäni, vaikka vuotta on vielä lähes puolet jäljellä! Kirja on nimeä ja kantta myöten erittäin kaunis kokonaisuus.

★★★★★

Lapinvuokko / Enni Mustonen

Lapinvuokko / Enni Mustonen

Otava, 2010. 255 sivua

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Mistä minulle? kirjastolaina

Enni Mustosen kirjat ovat viime vuosien aikana osoittautuneet minulle ihan täydellisiksi. Tässä kohtaa ihmettelen edelleen, miksi vasta nyt olen tajunnut tutustua Mustosen kirjoihin. Olisin nuorena lukiolaisena aivan taatusti rakastanut näitä. No, onpahan näitä herkkupaloja sitten luettavaksi nyt ;). Ennen kuin Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan kolmas osa ilmestyi ehdin kaapata kirjastosta mukaani Mustosen aiempaa tuotantoa. Pohjatuulen tarinoita-sarjan ensimmäinen osa Lapinvuokko osoittautui lähes yhtä loistavaksi kuin viime vuosina ilmestyneet rakastamani kirjat Idasta suomalaisten kulttuuri-ihmisten palvelustyttönä.

Annikki Hallavaara on rovaniemeläisen, arvostetun metsänhoitajaperheen ainoa tytär. Hän pääsee ylioppilaaksi keväällä 1939, mutta kesästä ei tule sellaista kuin hän suunnitteli. Sota muuttaa kaiken ja Annikki lähtee sodan keskelle auttamaan. Pian Annikki jo painaa päähänsä morsiushunnun, joka kuitenkin monen muun nuoren naisen tavoin vaihtuu pian suruharsoksi. Kielitaitoinen Annikki päästyy saksalaisarmeijan esikuntaan sihteerin ja tulkin tehtäviä hoitamaan, ja se muuttaa nuoren naisen elämän entisestään. 

Mustonen kirjoittaa sujuvasti ja helposti. Olin kuitenkin tässä vanhemmassa teoksessa huomaavinani vähän enemmän tönkköyttä kielessä, kuin aiemmin kehumissani uudemmissa romaaneissa. Mutta Mustosen kirjoissa pääroolissa on mielestäni kuitenkin koukuttava, kiinnostava tarina, koskettavat ihmiskohtalot ja sympaattiset päähenkilöt, joille toivoo vain hyvää. 

Lapinvuokonkin tarina oli erittäin koukuttava ja tapahtumia täynnä. Välillä ehkä tuntuikin, että tapahtumia oli miltei liikaa eikä niiden kohdalle pysähdytty pidemmäksi aikaa laisinkaan. Mutta toisaalta luin tätä erittäin mielelläni ja tarina eteni minusta jouhevasti ja ymmärrettävästi. Kirjassa ehdittiin käydä läpi Annikin elämää monen vuoden aikana, ja ehkä vähän rauhallisempi tahti olisi ollut vielä parempi.

Annikin tarina tempaisi mukaansa ja päähenkilö tuli tutuksi. Myös Ämmi, Annikin isoäiti (?) oli hahmona erittäin kiinnostava, mutta jäi vähän etäiseksi ja salaperäiseksi. Sotatapahtumat kiinnostavat aina, ja jokin näissä Mustosen historiallisissa romaaneissa vaan osuu ja uppoaa minuun. Nämä ovat minun ykköskesäkirjojani, en oikeastaan kaipaa enää kevyttä hömppää, vaan juuri tällaisia helppolukuisia historiallisia romaaneja, jotka tunnelmallaan ja tapahtumillaan vievät lukijan aivan toiseen aikaan. Vaikka sota-aihe ei ikinä tee kirjasta kevyttä ja kepeää käsittelee Mustonen silti päähenkilöitään aina empaattisesti ja lempeästi. Vaikka kurjuutta on, on siellä aina myös niitä valonpilkahduksia, jotka yleensä vievät kurjuudesta voiton.

Lapinvuokko ei tule olemaan viimeinen Mustosen kirja, jonka tänä kesänä luen. Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan kolmas osa Emännöitsijä on itse asiassa jo luettuna, mutta taidan kyllä seuraavalla kirjastoreissulla lainata tämänkin sarjan toisen osan. Suosittelen myös lämpimästi kaikkia muita tarttumaan Mustosen kirjoihin, jos sujuva ja kevyehkö historiallinen lukuelämys kuulostaa yhtään sopivalta!

★★★★

Marionetit / Virpi Hämeen-Anttila

Marionetit / Virpi Hämeen-Anttila

Otava, 2013. 317 sivua

Kannen kuva: Jussi Kaakinen & Sami Piskonen

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Kesälomni alkoi vähän yli viikko sitten ja suuntasin heti rinkkareissulle Keski-Eurooppaan vähän yli viikoksi. Nyt on reissulta palattu, ja olisi tarkoitus kiriä täällä blogin puolella kiinni kevään aikana rästiin jääneet luetut kirjat. Aloitetaan Virpi Hämeen-Anttilan Marionetit-romaanilla, jonka luin ehkä joskus huhtikuussa.

Emma ja Janne ovat nelikymppinen aviopari. Heidän elämäsnä vaikuttaa olevan kompromisseja täynnä: heidän avioliittonsa oli aikoinaan kompromissi, heidän uravalintansa on sitä ja elämäntapansa ylipäätään. Emman sisko Julia ja Jannen paras ystävä Mikael sen sijaan valitsivat unelmiensa tavoittelun kompromissien sijaan, ja ovat onnistuneet maailmalla omilla aloillaan. Emman ja Jannen lapsiperhearki järkkyy, kun Julia yllättäen palaa maailmalta Suomeen. Kun Mikaelkin taas palaa kuvioihin, herää kauna ja muistot menneisyydestä.

Marionetit oli ihan viihdyttävä ja kevyt kirja luettavaksi kesken kiireisen työkevään. Mutta jokin näissä Hämeen-Anttilan viimeisimmissä kirjoissa on vähän tökkinyt. Tämäkin jäi vähän heppoiseksi ja sekavaksi. Kirja lähti hitaasti käyntiin ja alku oli suorastaan tylsä. Sitten tuntuikin kuin yhteen tarinaan olisi laitettu vähän liikaa yksityiskohtia ja tapahtumia, Emman, Jannen, Julian ja Mikaelin tarinat olisivat kyllä selvinneet vähemmälläkin. Kliseitä ja ennalta-arvattavia käänteitä oli myös vähän liikaa ja kirja jäi aika pinnalliseksi ja jotenkin etäiseksi. Henkilöt olivat ihan mielenkiintoisia, ja heidän erilaiset persoonansa tulivat kivasti esille.

Pidin myös siitä, että kirjassa oli nukketeatteria, mimiikkaa ja kerrankin sellaista taidetta, mitä ei jokaisessa kirjassa ole. Tanssista ja teatterista olen viime aikoina lukenut ihan tarpeksi. Hämeen-Anttila kirjoittaa helppoa kieltä ja kirja oli varsin nopealukuinen. Välillä kieli oli minusta kuitenkin vähän tönkköä, ja tarinassa liikaa tapahtumia, joka vaikeutti juonen perässä pysymistä.

Kaiken mutinan jälkeen on kuitenkin todettava, että etenkin puolivälin jälkeen viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, vaikka se olikin aika ennalta-arvattava. Tarina vei mukanaan ja kirja oli sopivan kevyt sen hetkiseen mielentilaani. Hämeen-Anttilan kirjat sopivatkin sellaisiin hetkiin, kun kaipaa varsin kevyttä luettavaa, mutta ei silti ihan hömppää.

★★★-

Sokerisiskot / Ulla-Maija Paavilainen

Sokerisiskot / Ulla-Maija Paavilainen

Otava, 2008. 287 sivua

Kannen suunnittelu: (tarkistan kun olen kirjan kanssa samassa osoitteessa)

Mistä minulle? kirppariostos

Olen vuosien saatossa kerännyt hyllyyni kirppareilta ja kierrätyskeskuksista monta Ulla-Maija Paavilaisen kirjaa. Luettavaksi asti ei mikään ole päätynyt vielä ennen tätä kevättä. Ensimmäiseksi otin nyt luettavaksi marianneraidallisen, pirteäkantisen kirjan Sokerisiskot.

Sirkku, Pulmu ja Marianne ovat sokerisiskot. Ehkä vähän liian kliseisestikin nimetyt naiset ovat kirjan päähenkilöt, jotka ajautuvat yhteen heidän äitinsä kuoltua. Siskoilla ei ole erityisen lämpimät välit, kaikilla on oma elämänsä. Siskoista vanhin, Sirkku, työskentelee kampaajana omassa yrityksessään ja hänelle tärkeätä on näyttää puutarhansa kautta, että hän on elämässä menestynyt nainen. Pulmu on siskoista keskimmäinen, oman yrityksen perustanut bisnesnainen joka tarjoaa sparrauskursseja muille yrityksille. Henkilökohtaisen elämänsä sekasorron Pulmu peittää menestyneen bisnesnaisen kuoren alle. Sisariaan selvästi nuorempi, äidin lellikki Marianne, on maailmalla menestyvä valokuvaaja, jonka elämän keskiössä on kaunis mallityttö Chiara. Äidin kuolema tuo sisaret yhteen ja pakottaa heidät miettimään elämää ja menneisyyden muistoja.

Sokerisiskot lähti jotenkin tahmeasti liikkeelle, enkä saanut tarinasta oikein otetta. Siskot olivat keskenään todella erilaisia, mutta kaikki olivat aika karikatyyrimäisiä ja kuvailussa oli jotain, mikä sai koko kolmikon jäämään vähän etäiseksi. Kenestäkään ei tullut läheistä, samaistuttavaa tai erityisemmin tunteita herättävää henkilöä, jota kirja olisi minusta kaivannut. Tai no, kyllä besserwisser-Sirkku sai minut ärsyntymään oikein todella, mutta toisaalta sekään ei nyt ihan auttanut parantamaan kirjaa. Marianne oli siskoista lopulta kiinnostavin ja jollain tavalla eniten sinut itsensä kanssa, vaikka alussa näyttikin aivan muulta. Marianne oli minusta myös jotenkin syvemmin kuvattu kuin hänen isosiskonsa.

Äidin kuolema tuo siskot yhteen, mikä on ideana kiva. Siskokset joutuvat miettimään nykypäivän lisäksi myös menneisyyttä, tapahtuneita asioita, lapsuutta ja kaikkiin vaikuttaneita muistoja. Siskojen elämiä käydään läpi, mutta silti tuntuu kuin jotain jäisi puuttumaan. En pitänyt kirjan lopusta, ja lukemisen jälkeen jäi keskinkertainen fiilis. Paavilaisen kieli on sujuvaa ja helppolukuista, mutta juonen puolesta Sokerisiskot jäi vaisuksi. Toki aion antaa Paavilaiselle vielä uuden mahdollisuuden, löytyyhän hänen kirjojaan hyllystäni tosiaan tämän lisäksi vielä kolmen kirjan verran.

★★

Myöhempien aikojen pyhiä / Juha Itkonen

Myöhempien aikojen pyhiä / Juha Itkonen

Tammi 2003. 295 sivua.

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? kirjastolaina

Juha Itkosen esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä on koskettava ja ajatuksia herättävä romaani nuoruudesta, uskonnosta, rakkaudesta. Kaksi nuorukaista, David ja Mark, saapuvat Salt Lake Citystä Suomeen lähetystyöhön. David ja Mark ovat mormoneja ja Suomessa he kiertävät hiljaista pikkukaupunkia, yrittäen käännyttää mahdollisimman monta sisäänpäinkääntynyttä, nyrpeää suomalaista. Pikkukaupungissa nuoria miehiä vältellään, he saavat outoja katseita ja paikalliset suorastaan hylkivät heitä. Nuorukaisten tiivis yhteiselo ahtaassa asunnossa kiristää myös heidän keskinäisiä välejään. Suuren ja kipeän menetyksen kokenut David ärsyyntyy aina niskan päällä olevaan Markiin ja kun naapurin Emma vielä sekoittaa pakkaa, huomaa David pian miettivänsä aidosti uskoaan Jumalaan ja siihen, onko Jumala hyvä vai paha.

Juha Itkonen kirjoittaa hyvin ja hienosti ja tarina vie mennessään. Kirja on mukaansatempaava ja kerronta vangitsee. Pidin kirjassa siitä, että se on suomalaisen kirjoittama tarina kotimaastaan, mutta silti Suomea katsotaan ulkomaalaisen silmin. Se miltä jurot ja uudelle kielteiset suomalaiset näyttävät nuoren amerikkalaispojan silmin oli minusta uskottavalla tavalla kuvailtu. Suomi näyttäytyy outona maana täynnä vaitonaisia ja varovaisia ihmisiä, pitkällä kylmällä talvella ja pimeillä illoilla höystettynä.

Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia, ja etenkin heidän taustansa ja historiansa herättävät tunteita. Syyt sille, miksi kukin on päätynyt sinne missä on tulevat monen kohdalla selviksi. Koskettavin ja hurjin tarina taisi olla Davidin kanssa ystävystyvällä Eerolla, joka asui pienessä mökissä kaukana muista koiransa kanssa. Davidin oma tarina on myös rankka ja surullinen, suuri menetys ja siitä nousseet ajatukset ja mietteet uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Myös Mark oli henkilönä ihan kiinnostava, vaikka välillä hän alkoikin ärsyttää. Naapurin Emma jäi (ehkä tarkoituksella) hieman salaperäiseksi henkilöksi, mutta oli tarinan kannalta ehdottoman tärkeä. Nuorukaisista eniten huolta pitävä Kalevi ja Kalevin vaimo, jotka henkilöinä osoittivat, että maastamme löytyy niitä symppiksiä ja ihaniakin ihmisiä.

Ottamatta sen enempää kantaa eri uskontoihin tai niiden koukeroihin, on sanottava, että mormonius (onko tuo sana?) toi kirjaan ehdottoman kiinnostavan lisämausteen. Oikeastaanhan se oli koko tarinan kannalta tärkein osa, seikka joka aiheutti kirjan koukerot ja kiemurat. Mutta en tosin voinut olla välillä ärtymättä ja ihmettelemättä, sillä niin moni asia esimerkiksi Davidin ja Markin elämässä olisi ollut paljon helpompaa, mikäli mormonien Kirjan tiukkoja sääntöjä ei tarvitsisi seurata ja antaa niiden ohjata elämäänsä.

Myöhempien aikojen pyhiä oli kiinnostava, mukaansatempaava ja ajatuksia herättävä kirja. Luin tämän todella mielelläni ja yllätyin oikeastaan siitä, kuinka vangitseva se olikaan. Kirjan varsin yllättävä loppu sai melkeinpä tirauttamaan pari kyyneltäkin.

★★★★

Britt-Marie kävi täällä / Fredrik Backman

Britt-Marie kävi täällä / Fredrik Backman

Otava, 2015. 378 sivua

Alkuteos: Britt-Marie var här, 2014

Suomentanut: Riie Heikkilä

Kannen suunnittelu: Piia Aho

Mistä minulle? kustantajalta saatu ennakkokpl

Anteeksi taas tämä hiljaisuus! Ärsyttää, mutta samalla täytyy kai olla kiitollinen siitä, että on työ, perhe ja ystävät jotka vievät kaiken arkeni, eikä ylimääräistä aikaa ole viime aikoina blogille oikein tahtonut jäädä. Sain kuitenkin juuri luetuksi loppuun Fredrik Backmanin uutuusromaanin Britt-Marie kävi täällä. Pinossa olisi monta bloggaamatonta kirjaa, jotka olen lukenut tätä ennen, mutta haluan kirjoittaa ajatukseni tästä nyt tuoreeltaan. Britt-Marieta on luonnehdittu Ruotsin naispuoliseksi Mielensäpahoittajaksi. Ja aika passaava kuvaus tuo on, joskaan Britt-Marie ei kuitenkaan ihan yhtä mainio ole kuin Mielensäpahoittaja.

Britt-Marie on kuusikymppinen nainen. Hänelle on tärkeää missä järjestyksessä aterimet ovat keittiönlaatikossa; haarukat, veitset, lusikat. Tässä järjestyksessä. Kaikki pinnat pitää olla putsattu ja puunattu ruokasoodalla tai tietynmerkkisellä pesuaineella. Britt-Marie lähtee kodistaan ja jättää miehensä, kun mies 40 vuoden avioliiton jälkeen löytää nuoren rakastajan. Kotirouvana elänyt Britt-Marie, listojen ja järjestyksen varaan elämänsä rakentanut nainen, on ihmeissään kun hän työvoimatoimiston avulla päätyy pieneen Borgin kaupunkiin. Pian Britt-Marie löytää itsensä jalkapallojoukkueen luottovalmentajana. Pienessä laman jälkeisessä kaupungissa ei ole jalkapallojoukkueen lisäksi muuta kuin pizzeria, mutta oudosti Britt-Marie pian huomaa kuinka paljon hän tarvitsee juuri tätä kaupunkia, ja kuinka paljon Borg tarvitsee Britt-Marieta.

Britt-Marie on henkilönä kiinnostava. Alussa hänen erityispiirteensä ja stereotyyppinen kuvaus järjestelmällisestä, sosiaalisesti erikoisesta naisesta vähän ärsytti, mutta pian naisesta alkoi näkyä sympaattisempia puolia kun hänen taustansa avautui lukijalle. Borgin kaupungissa on Britt-Marien lisäksi myös iso kasa muita kiinnostavia henkilöitä. Esimerkiksi jalkapallotaustaansa salaileva Bank, pizzerian salaperäinen työntekijä Joku ja koko lauma jalkapalloilevia nuoria. Kaikilla on oma tarinansa, osa on maahanmuuttajataustaisia, toiset rikkaasta ruotsalaisesta perheestä, mutta lama ja pikkukaupungin tapahtumat vaikuttavat kaikkiin jollain tavalla.

Kirja on kirjoitettu helposti ja ymmärrettävästi ja tarina on mukaansatempaava. Eniten kirjassa ihastutti kuitenkin henkilöt, heidän tarinansa ja yksinkertainen, mutta silti kekseliäs tapa yhdistää heidät jalkapallon kautta. Britt-Marien tarinaan vaikuttaa paljon myös työvoimatoimistossa työskentelevä nuori nainen, sekä hänen aviomiehensä Kent. Henkilögalleria on lopulta varsin laaja, mutta jokaisella on oma paikkansa tarinassa.

Takakannen Mielensäpahoittajavertaus sai minut ehkä odottamaan vielä hersyvämpää ja hauskempaa tarinaa. Muutamat Britt-Marien kommellukset toki naurattivat, mutta päällimmäisenä hauskuus ei jäänyt kirjasta mieleen. Lopulta kirjassa oli aika paljon koskettavia ja surullisiakin tarinoita ja kohtaloita, ja Britt-Marien oikea ja aito persoona tuli hienolla tavalla esille. Kokonaisuutena kirja oli sympaattinen ja lämminhenkinen, mutta ei kuitenkaan ihan Backmanin En man som heter Ove-kirjan veroinen. Sitä kun rakastin syvästi ;).

★★★★

Ajan riekaleita / Anilda Ibrahimi

Ajan riekaleita / Anilda Ibrahimi

Tammen keltainen kirjasto, 2013. 328 sivua

Alkuteos: L'amore e gli stracci del tempo, 2009

Suomentanut: Helinä Kangas

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

Mistä minulle? kirjastolaina

Heippa taas tännekin, onpa edellisestä kerrasta aikaa! Päivät vaan hujahtavat ohi, ja juuri (tammikuussa...) alkanut työharjoitteluni päättyy ensi viikolla. Hullua miten nopeasti aika on mennyt! Minulla on iso kasa kirjoja rästissä, jotka olen lukenut aikoja sitten mutta joista en vain ole ehtinyt kirjoittaa. Niinpä yritän nyt lyhyemmillä pika-arvioilla saada blogin vähän ajantasaisemmaksi. Tuntuu tylsältä kirjoittaa kirjoista, jotka olen lukenut joskus maaliskuussa, mutta toisaalta haluaisin edelleen kaikki lukemani kirjat tänne blogin puolelle muistiin.

Aloitetaan lyhyellä pika-arviolla Anilda Ibrahimin romaanista Ajan riekaleita. Pidin aikoinaan Ibrahimin romaanista Punainen morsian todella paljon, joten innolla nappasin tämänkin nyt vihdoin alkuvuodesta kirjastosta mukaani.

Balkanin Romeoksi ja Juliaksikin tituleerattu kirja kertoo Zlatanin ja Ajkunan tarinan. Zlatanin ja Ajkunan isät ovat parhaita ystävyksiä, vaikka toinen onkin serbi ja toinen albaani. Zlatan ja Ajkuna viihtyvät yhdessä pienistä pitäen ja kasvavat yhdessä kuin veli ja sisko Ajkunan isän jouduttua vankilaan poliittisessa sekasorrossa. Vaikka perheet aikanaan joutuvatkin sodan eri puolille, Zlatan ja Ajkuna lupaavat toisilleen, etteivät koskaan eroa. Zlatan joutuu kuitenkin sotaan ja ajan kuluessa Ajkunakin jatkaa omaa elämäänsä. Kumpikin päätyy toisten ihmisten luokse ja Kosovon sota repii heidät erilleen. Uudet kotimaat ja uudet ihmiset ympärillä vaikeuttavat ikuisen rakkauden säilymistä.

Kirjan hyvät puolet:

♥mukaansatempaava tarina
♥mielenkiintoinen ja opettavainen kirja Balkanin sodasta
♥miljöökuvaus kiehtova ja "kaunis" (jos nyt sodan runtelemia alueita voi kauniiksi kutsua)
♥sympaattiset henkilöt
♥onnistunut henkilökuvaus, etenkin Zlatan ja Ajkuna tulevat lukijalle läheisiksi
♥helppo kieli, sujuva tarina
♥koskettavat tapahtumat, kuten sotakirjoissa useimmiten
♥uskottava sotakuvaus
♥ajatuksia herättävä kirja rakkaudesta, sodan voimasta, ajan roolista ihmiselämässä


Kirjan huonommat puolet:

- varsin kliseinen ja vähän ennalta-arvattava rakkaustarina
- osittain jäi vähän pinnalliseksi, viimeinen syvyys ja silaus jäi puuttumaan

Kokonaisuus: otteessaanpitävä, koskettava ja mieleenpainuva tarina sodasta, rakkaudesta ja ajan merkityksestä.


★ ★ ★ ★ 

Lapsen oikeus / Ian McEwan

Lapsen oikeus / Ian McEwan

Otavan kirjasto, 2015. 220 sivua

Alkuteos: The Children Act, 2014

Suomentanut: Juhani Lindholm

Kannen kuva: Corbis

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Ian McEwan kuuluu ehdottomasti suosikkikirjailijoideni joukkoon, mutta minulla on silti todella ristiriitaisia lukukokemuksia hänen kirjoistaan. Sovitus ja Ikuinen rakkaus kuuluvat suosikkikirjojeni joukkoon, kun taas esimerkiksi Makeannälkä oli suurikin pettymys. Siihen välimaastoon, Ikuisen rakkauden lähelle, asettuvat Sementtipuutarha, Lauantai, Polte ja Rannalla, kun taas Vieraan turva on siellä lähempänä Makeannälkää.

Odotin innolla, mtta hieman jännittyneenä, mitä mieltä olisin McEwanin uusimmasta romaanista Lapsen oikeus. Pelkäsin tämän olevan samanlainen pettymys kuin miehen edellinen romaani. Jos tämäkin olisi ollut huono, olisi kirjamaailmani ehkä hieman järkkynyt ;). Miksi vanhempi McEwan ei osaa enää kirjoittaa yhtä hyvin kuin nuorempana? Mutta pelot osoittautuivat turhiksi - onneksi! Pieni kirjamaailmani pyörii normaaliin tapaan, sillä Lapsen oikeus oli taattua, hienoa ja mieleenpainuvaa McEwania!

Fiona Maye työskentelee perheoikeuden tuomarina, ratkoen vaikeita perhekiistoja. Samalla vaikeiden työkeissien kanssa hän ajautuu avioliitossaan vaikeaan tilanteeseen. Aviomies ilmoittaa yllättäen, että hän haluaa solmia ulkopuolisen suhteen nuoremman naisen kanssa. Fiona on murtunut, mutta töissä hänen täytyy pitää yksityiselämä erillään. Samoihin aikoihin hän saa eteensä tapauksen, jossa leukemiaan sairastunut alaikäinen Jehovan todistaja kieltäytyy verensiirrosta, joka todennäköisesti pelastaisi hänen henkensä. Fionaa mietityttää ammattietiikan rajat, kuinka pitkälle ihminen on oikeutettu päättämään omasta elämästään ja kuinka paljon hän voi ammattinsa puolesta vaikuttaa ja päättää toisten elämästä?

Lapsen oikeus on oikeatsaan aika täydellinen kirja. Se herättää ajatuksia ja tunteita. Verensiirrosta kieltäytyvä nuori Jehovan todistaja-poika, hänen tiukat vanhempansa, jotka pitävät pojan ratkaisua ainoana oikeana. Erilaiset uskonnot ja elämänkatsomukset ovat kiehtovia, ja ennen kaikkea niihin kuuluvat tavat ja perinteet, säännöt ja seuraukset, herättävät tunteita ja ajatuksia.

Lapsen oikeus on minusta myös onnistuneesti rakennettu. Vierekkäin kulkee oikeastaan kaksi tarinaa, Fionan avioliiton ongelmat sekä hänen vaativa ja kiehtova työnsä, ja erityisesti tämän leukemiasairaan pojan kohtalo. McEwanmaiseen tapaan kirjan loppua kohden tulee sellainen tunne, että jotain suurta vielä tapahtuu. Ja kyllä pojan tarina ennen kirjan loppua saakin jännittäviä käänteitä.

Henkilökuvaus on minusta onnistunutta ja vain vähän yli 200 sivuiseksi kirjaksi Lapsen oikeus on rikas tarinaltaan ja henkilöiltään. Etenkin Fiona tulee tutuksi, mutta myös muista henkilöistä saa hyvän kuvan. Kirjan kieli on sujuvaa ja helppoa, kuten McEwanin kirjoissa yleensäkin. Juhani Lindholm on tainnut onnistuneesti suomentaa lähes kaikki lukemani McEwanit.

Lapsen oikeus on kiinnostava, koskettava, ajatuksia herättävä kirja. En usko, että kukaan pystyy suhtautumaan täysin välinpitämättömästi kirjan tapahtumiin ja McEwan on onnistunut kirjoittamaan toimivan ja hienon kirjan ajankohtaisesta, tärkeästä aiheesta. Kirjan jälkeen päähän jäi kysymyksiä ilman vastauksia. Kuinka paljon ihminen saa päättää omasta elämästään? Kuinka paljon joku toinen voi päättää toisten puolesta? Ja tietysti monia kysymyksiä joihin ei taida olla oikeita tai vääriä vastauksia elämänkatsomuksesta ja jokaisen omasta arvomaailmasta.

★★★★★-

Kadotettujen hedelmätarha / Nadifa Mohamed

Kadotettujen hedelmätarha / Nadifa Mohamed

Atena, 2014. 283 sivua

Alkuteos: The Orchard of Lost Souls, 2013

Suomentanut: Heli Naski

Kannen suunnittelu: Lewis Csizmazia & Ville Lähteenmäki

Mistä minulle? kirjastolaina

Nadifa Mohamedin romaani Kadotettujen hedelmätarha tarttui mukaan edellisellä kirjastoreissulla. Kirja asettuu 1980-luvun Somaliaan, maan diktatuurin kaatumisen aikoihin. Pääosassa on kolme naista, joiden tarinat ja kohtalot kietoutuvat kiinnostavalla tavalla yhteen.

Deqo on yhdeksänvuotias pakolaisleiriltä karannut tyttö. Hänen suurimpiin haaveisiinsa kuuluu kenkien omistaminen, ja hänen muistonsa eivät ole sellaisia, kuin yhdeksänvuotiaan tytön muistojen kuuluisi olla. Kawsar on vanha ja yksinäinen leski, joka jää yksin pieneen taloonsa toipumaan sotilaiden pahoinpitelystä. Hän makaa vuoteessaan pystymättä liikkumaan, tytärtään surren. Kawsar odottaa kuolemaa, tai sotilaiden palaamista. Nuori Filsan on yksi sotilaista. Nuori nainen sotilaana on harvinainen, ja pian hän huomaakin, että armeija vaatii häneltä enemmän kuin hän ikinä uskalsi ajatella. 

Kirjan alussa näiden kolmen naisen tarinat avautuvat erikseen, ja lopussa ne kietoutuvat kiehtovalla ja kiinnostavalla, joskin hieman ennalta-arvattavalla tavalla yhteen. Kolme päähenkilöä ovat sympaattisia ja kiinnostavia, joskin kuitenkin jollain tavalla yksinkertaisesti kuvailtuja. Heidät oppii tuntemaan ehkä hieman liian pintapuolisesti. Filsan oli minusta henkilöistä kiinnostavin, mutta petyin hieman kuvaukseen hänestä. Hän lähinnä toisteli sitä, kuinka inhottavaa miessotilaiden katseet hänen mielestään ovat. Kaipasin henkilökuvaukseen siis vähän syvyyttä, joka olisi tuonut tarinaankin sen viimeisen silauksen.

Miljöökuvaus on onnistunutta ja kiehtovaa. Hargeisan kaupunki ja kaoottinen tilanne diktatuurin kaatumisen aikoihin on kuvailtu uskottavasti ja koskettavasti. Kieli on myös helppoa ja sujuvaa, ja se tekee kirjasta varsin nopealukuisen. Tarina kyllä tempaisee mukaansa kun naiset ja heidän tarinansa oppii tuntemaan ja erottamaan toisistaan.

Vaikka kaipasinkin henkilökuvaukseen vähän lisää syvyyttä, oli Kadotettujen hedelmätarha silti kokonaisuutena mieleenpainuva ja hyvä lukukokemus. Tarinan rankat ja kurjat kohtalot koskettivat ja tarina oli uskottavasti kerrottu. Loppuratkaisu oli ehkä vähän ennalta-arvattava ja pliisu, mutta toisaalta kirjassa kyllä riitti kurjia tapahtumia tasapainoittamaan tätä... Kiehtova tarina, joka jäi mieleen!

★★★★

Kun mustarastas laulaa / Linda Olsson

Kun mustarastas laulaa / Linda Olsson

Gummerus, 2015. 320 sivua

Alkuteos: I skymningen sjunger koltrasten, 2014.

Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Hiljainen Elisabeth, leskimies Otto ja nuori sarjakuvapiirtäjä Elias asuvat samassa kerrostalorapussa Tukholmassa. Kevät etenee, ja kaikkien elämään kevät tuo mukanaan valoa. Kirjojen kautta kolmikko löytää mutkien kautta toisensa, ja mikä tärkeintä - myös itsensä.

Linda Olssonin Kun mustarastas laulaa on lumoavankaunis kertomus ystävyydestä ja rakkaudesta. Kirja on rauhallinen ja tunnelmallinen, mutta tarina silti otteessaan pitävä. Henkilökuvaus on myös onnistunutta. Elisabeth on keski-ikäinen hiljainen nainen. Kun uudet naapurit koputtavat taloon muttaneen naisen oveen, Elisabeth ei alussa edes avaa. Hän haluaa olla yksin ajatustensa ja murheidensa kanssa, ei kaipaa ihmisiä elämäänsä. Elias puolestaan on nuori ja herkkä mies. Hän on lahjakas sarjakuvapiirtäjä, joka nauttii eniten jokaviikkoisista illallisista yläkerrassa asuvan leskimiehen, Oton kanssa. Otto on entinen antikvariaatin omistaja, nyt eläkkeelle jäänyt leskimies. Hän nauttii nuoren Eliaksen seurasta, mutta kaipaa silti elämään vielä jotakin enemmän.

Kirjassa parasta kauniin tunnelman lisäksi oli minusta tapa, jolla nämä kolme erilaista henkilöä löysivät toisensa, ja se, millainen yhteys heidän välilleen syntyi. Alussa paljon tuntuu synkältä, mutta kuten todettua, kevät tuo mukanaan valon päähenkilöiden elämään. Rakkaus, ystävyys, läheisyys osoittaa taas kerran voimansa.

Olen lukenut Olssonilta tähän saakka kaikki suomennetut kirjat. Hänen esikoisensa, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on ollut niistä tähän saakka ylivoimaisesti paras. Sonaatti Mirjamille ja Kaikki hyvä sinussa ovat jääneet etäisemmiksi, mutta tässä uutuudessa Olsson yltää taas samaan syvyyteen ja koskettavuuteen kuin esikoisensa kanssa. Minusta juuri nämä kaksi kirjaa ovat ehdottomasti Olssonin parhaat teokset tähän asti.

Olssonin romaanissa on lempeyttä ja inhimillisyyttä. Kun mustarastas laulaa on tarina menneisyyden vaikutuksesta nykypäivään, pelosta ja lopulta uskalluksesta ottaa läheisyyttä ja rakkautta vastaan. Kokonaisuutena kirja toimii minusta kaikin puolin loistavasti, enkä jäänyt kaipaamaan oikeastaan mitään. Loppuratkaisu oli ehkä hieman liian monta kysymysmerkkiä jättävä, enkä oikein tiedä mitä mieltä siitä olen. Siksi yksi miinus.

Rauhallista, koskettavaa, ihanaa tarinaa erilaisista ihmisistä kaipaavalle suosittelen lämpimästi tätä kirjaa. Kieli on helppoa ja sujuvaa, ja kirja vie mennessään sekä tarinansa, että tunnelmansa puolesta. Lukeminen on vaivatonta ja päähenkilöiden elämää seuraa mieluusti, heidän mukanaan eläen.


★★★★★ -

Ehkä rakkaus oli totta / Sadie Jones

Ehkä rakkaus oli totta / Sadie Jones

Otavan kirjasto, 2015. 420 sivua.

Alkuteos: Fallout, 2014

Suomentanut: Marianna Kurtto

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokpl

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta oli yksi niistä romaaneista, joita odotin tänä keväänä eniten. Ilahduinkin kovasti, kun kustantamo lähetti minulle ennakkokappaleen kirjasta! Kiitokset siis Otavalle.

Romaanin pääosassa on neljä nuorta; Luke, Leigh, Paul ja Nina. Kaikilla on oma tarinansa, mutta sekä mikä heidät yhdistää on teatteri. Luke on villiä elämää viettävä naistenmies, pikkukaupungin kasvatti jolla on rankka perhetausta. Luke on kuitenkin erittäin lahjakas kirjoittaja, ja pian hänen teatterikäsikirjoituksiaan tunnetaan teatteripiireissä. Leigh on rohkea feministi, joka työskentelee teatterissa näyttämömestarina. Hänen läheinen ja vahva siteensä Pauliin, teatterintuottajaksi itseään tituleeraavaan nuoreen mieheen, on myös kirjan keskiössä ja vaikuttaa kummankin teatteriuraan. Lopuksi on Nina, B-luokan näyttelijättären tytär, joka palvoo äitiään vaikka ympäristö ei ehkä aina ymmärrä sitä. Nina ei oikeastaan pidä esillä olosta, mutta haluaa kulkea äitinsä jalanjäljissä ja ryhtyä näyttelijäksi. Näyttelijänuran alkaessa Nina saa kuuluisuuden lisäksi myös aviomiehen, jossa huomaa pian sekä hyviä että huonoja puolia.

Henkilökuvaus on tässä romaanissa erittäin onnistunutta. Jokainen neljästä päähenkilöstä tuli läheiseksi ja muotoutui tarinan mukana todellakin omaksi persoonakseen. Jostain syystä ihastuin erityisesti Lukeen, pikkukaupungista lähtöisin olevaan nuorukaiseen joka oli viettänyt päivät äidin luona mielisairaalassa, ja iltaisin laittanut ruokaa juoppo-isälleen. Vaikka Luken kaikki teot ja valinnat eivät minua ilahduttaneet, hän oli henkilönä minusta todella kiehtova ja kiinnostava.

Kirjan kieli on sujuvaa ja se vie tarinaa hienosti eteenpäin. Juoni on kiinnostava, ja vaikkei teatterimaailma millään tavalla ole minulle tuttu ympäristönä, pidin sen tuomasta lisästä tässä kirjassa. Minusta teatterimaailma, näytteljät ja muut teatterissa työskentelvät oli kuvailtu uskottavasti, ja koko laaja kirjo erilaisia hahmoja ja kohtaloita tuli esille. Voin kuvitella, että teatterimaailma voi olla juuri niin rankka ja raadollinen kuin se tässä oli välillä kuvattu.

Kirjan tapahtumat asettuvat 1970-luvun Lontooseen, joka on miljöönä tietenkin myös hurjan kiehtova. Kaikenkaikkiaan ympäristö- ja aikakuvaus on kuin kirjan viides päähenkilö - se luo aivan erityisen tunnelman ja kantaa hienosti kirjan juonta.

Rakkaus on myös yksi kirjan tärkeistä teemoista; välillä raakaa ja rumaa, välillä se kantava voima. Kirjassa nähdään erilaista rakkautta - Leighin ja Paulin välinen rakkaus on alussa suloista ja tasapainoista, kun lukuisia villejä öitä eri naisten kanssa viettänyt Luke rakastuu, se on heti erilaista. Luken rakkaus on hurjaa, hän ei välitä säännöistä tai sitoumuksista kun hän osoittaa rakkautensa elämänsä naiselle. Kiinnostavaa rakkautta on nähtävissä myös Ninan ja hänen aviomiehensä välillä. Tämä suhde taitaa olla kaikista suhteista se erikoisin ja sairain, mutta juuri siksi samalla niin kiinnostava.

Ehkä rakkaus oli totta oli kokonaisuutena hieno ja mieleenpainuva lukukokemus. Henkilökuvaus oli onnistunutta, teatterimaailma 1970-luvun Lontoossa oli kiehtova ja romaanin lukuisat erilaiset suhteet ja henkilökemiat tekivät tästä hienon paketin, jota en malttanut aina laskea käsistäni.

 ★ ★ ★ ★ +

Ihmepoika / Elias Koskimies

Ihmepoika / Elias Koskimies

Gummerus, 2014. 191 sivua.

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Mistä minulle? Katrilta "pikkujoululahjana"

Pohjanmaa vuonna 1988.

Pienen kylän pojat harrastavat pesäpalloa tai viettävät vapaa-aikansa pihahommissa lannalta lemuten. Tytöt polttavat tupakkaa, suihkuttavat hiuksiin vähän lisää lakkaa ja piiloutuvat koulun vessaan. Ihmepoika, 14-vuotias, 145 senttinen, isopäinen poika jolla on hammasraudat, ei välitä poikien hommista. Hän haaveilee megatähteydestä ja tuijottaa ihailevasti Madonna-julisteitaan huoneensa seinillä.

Elias Koskimiehen esikoisromaani Ihmepoika kiinnosti minua sen ilmestymisestä asti. Sain kirjan joulun jälkeen Katrilta, ja otin sen luettavaksi heti alkuvuodesta. Kimaltaviin vaatteisiin ja tolppakorkokenkiin pukeutuva poika on erilainen kuin moni muu nuori. Koti-ikkunan takana on Pikkumetsä, taianomainen paikka jossa lymyilee kaikkea lumileopardeista taivaaseen muuttavaan mustalaisleiriin saakka. Poika odottaa täysi-ikäistymistään kovasti. Silloin hän lähtee maailmalle, lentää New Yorkiin toteuttamaan unelmansa. Mutta kun isä sairastuu äkillisesti koko perheen unelmat ja haaveet muuttuvat. Pojan elämä menee sekaisin, ja hän päätyy toteuttamaan pienoisen vallankumouksen, josta kohistaan kylällä kauan.

Ihmepoika on koskettava ja ajatuksia herättävä nuoren pojan tarina. Kirjassa kuvataan uskottavasti ja raadollisesti isän sairastumista, koko perheen kriisiä. Jokainen perheenjäsen ottaa isän sairastumisen omalla tavallaan, jokainen yrittää selviytyä. Teini-ikäisten elämä ja meininki on uskottavasti ja kiinnostavasti kuvailtu. En voinut kuin ihailla päähenkilön päättäväisyyttä ja tapaa olla muuta kuin mitä ympäristö "sallii".

Koskimiehen kieli on helppoa ja kirja on nopealukuinen. Tarina on tiivis eikä poukkoile turhille poluille. Asiassa pysytään jämäkästi ja se pitää mielenkiinnon yllä koko ajan. Jotain pientä olisin kaivannut tarinaan kuitenkin lisää, jotta tämä olisi ollut minulle täydellinen. Mieleenpainuva, koskettava ja ajatuksia herättävä tämä oli jo nyt. Hyvä, erilainenkin tarina yhdenlaisesta nuoruudesta.
Vaikka Ihmepojassa oli paljon surullisia ja vaikeitakin asioita, tuli tästä silti lopulta hyvälle mielelle.

★★★★-

Mutta minä rakastan sinua / Eppu Nuotio

Mutta minä rakastan sinua / Eppu Nuotio

Otava, 2015. 283 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokpl

Huh, onpa täällä ollut hiljaista! Työharjoittelu on aikalailla vienyt mehut alkuvuodestani, mutta eiköhän lisääntyvä valo ja pian saapuva kevät piristä tätäkin mieltä. Nyt kun katsoo ikkunasta ulkona lisääntyvää lumisadetta kevät tuntuu taas ihmeen kaukaiselta, mutta eiköhän se sieltä kohta tule ihan kunnolla. Mennäänhän jo maaliskuuta! Minulla on muutama kirja-arvio rästissä, ja tämänkin Eppu Nuotion uutuuden Mutta minä rakastan sinua luin jo ihan alkuvuodesta kun se tupsahti yllärinä postiluukusta. Tässäpä muutama ajatus siitä.

Karin on viisikymppinen historianopettaja. Hänet on petetty ja jätetty ja hän toipuu pikkuhiljaa avioerosta. Myös Lauuri on petetty ja jätetty. Insinöörimiehelle naiset ovat vieläkin arvoitus, mutta kuin ihmeen kaupalla Karin ja Lauri osuvat samaan asuntonäyttöön ja siitä alka heidän yhteinen taipaleensa. Matkassa on kuitenkin paljon mutkia, ja esteitä sattuu tielle useampia. Lauriin umpi-ihastunut työkaveri Kaari mutkistaa tilannetta, kuten myös Karinin ex-mies. Keski-ikäisten rakkaus ei ole yhtään helpompaa kuin kenenkään muunkaan, mutta se on täynnä kaipausta ja haaveita läheisyydestä.

Mutta minä rakastan sinua on piristävän erilainen rakkausstoori. Päähenkilöt ovat ihanan tavallisia ja sympaattisia, ja heidän ikänsä tekee Nuotion tarinasta erilaisen ja erottuvan. Kirjan tapahtumat asettuvat Turkuun ja Turku-kuvaus on minusta todella hienoa. On kiva lukiessa miettiä tuttuja katuja ja paikkoja, vaikka en itse enää tuossa ihanassa kaupungissa asukaan.

Nuotion kieli on vaivatonta ja helppolukuista. Tarina vie mukanaan ja Karinille ja Laurille toivoo pelkkää hyvää. Keski-ikäisten rakkaustarinoita en ole montaa lukenut, ja kieltämättä olin hieman ennakkoluuloinen tarinaa kohtaan ennen lukemista. Mutta tarina olikin kiinnostava ja lämmin, piristävän erilainen rakkaustarinaviidakossa, eikä liian kevyt ja höttöinen.

Mutta minä rakastan sinua oli siis kaikin tavoin positiivinen yllätys. Sympaattinen ja lämmin keski-ikäisten rakkaustarina, joka kosketti ja ihastutti terävällä ja lempeällä huumorillaan. Kyllä kotimaisten kirjojen ja kirjailijoiden joukosta on mahtavaa löytää tällaisia positiivisia ylläreitä!

★ ★ ★ ★ 

Merenneidon tuoli / Sue Monk Kidd

Merenneidon tuoli / Sue Monk Kidd

Bazar, 2007. 366 sivua

Alkuteos: The Mermaid´s chair, 2005

Suomentanut: Leena Mead

Kannen suunnittelu: Lene Stangebye Geving

Mistä minulle? oma ostos

Sue Monk Kiddin Mehiläisten salaisuudet on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjojani. Kirjailijan romaani Merenneidon tuoli on majaillut hyllyssäni jo monta vuotta, ja nyt vihdoin alkuvuodesta tartuin siihen toiveissani saada samanlainen mullistava lukukokemus kuin mehiläistenkin kanssa.

Jessie Sullivan on 42 vuotias nainen, jonka elämässä on päällisin puolin kaikki hyvin. Hänen miehensä on arvostettu lääkäri, hänellä on kaunis koti ja mahtava tytär. Mutta kun Jessien aikuistuva tytär muuttaa pois kotoa, Jessienkin elämässä tapahtuu suuri muutos. Jonkinlainen levottomuus valtaa naisen, ja hän kaipaa irtiottoa arjesta. Kun Jessien äiti yllättäen käyttäytyy selittämättömällä tavalla, Jessie kutsutaan takaisin lapsuudenmaisemiinsa Egretin pienelle saarelle Etelä-Carolinaan. Reissulla herää taas eloon Jessien muistot lapsuudesta, isän kuolemaan liittyvät asiat ja lapsuudenkodin naapurissa sijiatsevan munkkiluostarin historia. Jessie tutustuu saarella benediktiinimunkki veli Tuomakseen, johon nainen alkaa tuntea syvää vetoa. Jessie kamppailee halujensa ja omatuntonsa kanssa, ja alkaa vähitellen ymmärtää itseään paremmin.

Merenneidon tuoli ei ole missään tapauksessa yhtä hyvä kuin Mehiläisten salaisuudet, mutta ihan kelpo lukuromaani kuitenkin. Tarina vie mennessään ja pienestä epäuskottavuudesta ja liiasta "viihteellisyydestä" ja muutamasta kohtauksesta (joka tuo nolostuksen punan poskille) huolimatta tarina on otteessaan pitävä. Henkilökuvaus oli minusta myös ihan onnistunut, vaikka päähenkilön käytös ja hänen tekemät valintansa välillä pistivätkin ärsyttämään. Jessien lapsuudentapahtumat ja isän kuolemaan liittyvät asiat sitoivat ikään kuin koko tarinan yhteen, ja erityisesti luostarista löytyvä merenneidon tuoli, jonka historia selviää Jessielle pikkuhiljaa.

Erityistä plussaa antaisin kirjalle miljöökuvauksesta. Pieni Etelä-Carolinassa sijaitseva saari oli ympäristönä hurmaava, ja munkkiluostarin elämä lisäsi tarinan kiehtovuutta ehdottomasti. Minulla on jonkinlainen erityiskiinnostus luostareihin, ja pidän tosi paljon kirjoista, joissa luostari on suuressa osassa (esim. Trappin perhe). Kirjan kieli on sujuvaa ja tarina nopealukuinen. Tekstissä oli paikoin ihan kiinnostavia ja osuvia pohdintoja elämästä ja valinnoista, minkälaista on olla äiti, vaimo, tytär, tai rakastaja.

Merenneidon tuoli oli monella tavalla siis oikein hyvä kirja, mutta jonkinlainen keveys ja pinnallisuus jäi silti päällimmäiseksi tunteeksi ja on myös syy siihen, ettei tämä nouse paremmaksi kuin "ihan hyväksi" lukukokemukseksi. Olisi kiva lukea uudelleen Mehiläisten salaisuudet, jonka olen tosiaan lukenut kaksi kertaa lukiovuosieni aikana ja jota olen ensimmäisestä lukukerrasta saakka rakastanut syvästi. Onkohan se oikeasti niin hyvä, vai pilaisiko uusi lukukerta nuoruusvuosien kokemuksen?! Kyseiseen kirjaan perustuva elokuvakin on minusta onnistunut ja hieno, joka on minun mittapuullani harvinaista kirjaan perustuvalta elokuvalta... Jos haluatte tutustua Sue Monk Kiddin kirjallisuuteen, lukekaa ihmeessä Mehiläisten salaisuudet. Kevyemmäksi välipalaksi sopii sitten tämä Merenneidon tuoli...

★★★

Talven jälkeen valo / Piia Posti

Talven jälkeen valo / Piia Posti

Gummerus, 2010. 350 sivua

Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

Mistä minulle? oma ostos

Piia Postin romaani Talven jälkeen valo maalaa kuvan pienestä perheestä, Jussista, Annasta ja Marjasta, joka luisuu erilleen. Jussi on yhä pidempiä päiviä töissä, ja miehen mielestä Anna on muuttunut vaisuksi ja surulliseksi. Jussin tyhjää elämää tupsahtaa piristämään nuori ja iloinen Nadja, jolle Jussissa kaikki on uutta ja ihanaa.

Annan silmäterä on hänen puutarhansa. Jussin, Marjan ja hänen yhteisen kodin puutarha. Hän luuli että heillä on hyvä avioliitto ja elämä, vaikka arki näyttäytyykin ikään kuin sumuisen verhon takaa. Unet muuttuvat ahdistaviksi ja tuntuvat liian todellisilta. Kohta rakas koti ja puutarha ei olekaan enää hänen, ja kaikki muuttuu.

Marja haluaa tietenkin vanhempiensa pysyvän yhdessä. Kun vanhempien ero ja teinivuodet sattuvat samaan aikaan, ei elämä tunnu aina helpolta. Isän uudet kuviot, äidin vaikeudet, uudet ihmiset lähipiirissä sekoittavat nuoren naisen pään ja saavat Marjan päätymään vaikeisiin ratkaisuihin.

Postin romaani on kuvaus perheestä, sen hajoamisesta, uuden mahdollisuuden saamisesta, uudesta rakkaudesta ja uusista perhekuvioista. Vaikka tarinassa on paljon synkkyyttä, surua ja ahdistusta on kieli kuitenkin kaunista ja luo kirjaan hienon tunnelman. Rakenteeltaankin tämä on mielestäni onnistunut, jokaisen henkilön pään sisään pääsee vuorotellen sukeltamaan ja päähenkilöt tulevat ajatuksiltaan ja persoonaltaan lukijalle tutuiksi.

Tarina etenee kirjan aikana monen kuukauden ajan, mutta se ei kuitenkaan tuntunut kiiruhtamiselta, vaan antoi hyvän kuvan perheen elämästä pidemmältä ajalta. Kirjassa on muutama sellainen tapahtuma, jotka ehkä tuntuivat hieman kliseisiltä ja epäuskottavilta, mutta eipä se suuremmin haitannut. Talven jälkeen valo oli yllättävänkin mukaansatempaava ja koukuttava kirja, jota luin mielelläni. Ei maatamullistava, mutta perushyvä romaani rikkoutuneesta perheestä, lapsista, ex- ja nykyisistä vaimoista. Posti kuvailee minusta uskottavalla tavalla miten yhden avioliiton ongelmat ja yksi ero vaikuttavat monen ihmisen elämään. Lisäksi kirjan nimi on superkaunis ja osuva, ja kirjan kansi myös. Hieno kokonaisuus kaikin tavoin!


★★★★-

Tunneli / Reidar Palmgren

Tunneli / Reidar Palmgren

Otava, 2007. 270 sivua.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? oma kirppariostos

Reidar Palmgren on kiinnostava kirjailija. Ensimmäinen lukemani kirja häneltä oli Sudenmarja, joka oli erilaisuudessaan todella mieleenpainuva lukuelämys. Tunneli on Palmgrenin aiempaa tuotantoa, ja valitsin kirjan luettavakseni yksinkertaisesti siksi, että se oli muuttokaaoksessa ainut lukematon kirja jonka löysin eräänä viikonloppuna pahvilaatikoiden ulkopuolelta. 

Leo on keskellä aviokriisiä ja matkaa pienen Ella-tyttärensä kanssa lapsuudenkotiinsa Helsinkiin. Siellä on kaikki melkein ennallaan, ennen niin paljon ihailua herättänyt Jori-isä makaa pimeässä huoneessa liikuntakyvyttömänä ja Kerttu-äiti huolehtii miehestään ja pojastaan, jonka kasvoilta paistaa suru. Leon lapsuudenkoti tuntuu kuitenkin paikoin jopa ahdistavalta, salaisuudet leijuvat ilmassa, asiat joista ennen on vaiettu on vaarassa paljastua. Viimeinen pisara, asia joka viimein avaa salaisuuden verkot, on Leon ja Ellan retki Suomenlinnaan. Yhtäkkiä Leon mieleen palaa repaleiset muistot lapsuudesta, leikeistä Suomenlinnassa ja vanhaan linnoitukseen vievässä tunnelissa. Siellä Leon ja hänen parhaan kaverinsa Arin lapsuus muuttui, ja se on myös Leon ja Ellan kesäretken kohde.

Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia odotuksia tämän kirjan suhteen. Ennen lukemista en tiennyt mistä se kertoo, en osannut odotta mitään. Ihastuin kirjan verkkaiseen alkuun, jossa kuvaillaan Leon ja Ellan lähtöä Helsinkiin, Leon lapsuudenkotia ja tunnelmaa tämän vanhempien luona. Kirjan tunnelma kuitenkin muuttuu nopeasti, ja se yllätti minut täysin . Paikoitellen tunnelma oli jopa todella jännittävä, kun Suomenlinnan salaperäinen ja pelottava tunneli ilmestyi mukaan.

Tunneli on koukuttava ja mukaansatempaava. Kieli on helppoa ja tukee koukuttavaa tarinaa hyvin, tehden kirjasta nopealukuisen. Luin tämän kahdelta istumalta, koska odotin kuumeisesti selityksiä ja ratkaisuja. Tässä kohtaa petyin hieman, nimittäin valitettavan monta asiaa jäi arvoitukseksi jopa viimeisen sivun jälkeen. Vastauksia ei tullut, asiat jäivät hieman puolitiehen, tai vaihtoehtoisesti olin liian huono lukemaan rivien välistä. Lukijalle jätettiin minusta kuitenkin todella paljon tulkinnanvaraa, ja olisin toivonut että loppuratkaisu olisi ollut selkeämpi ja "suljetumpi".

Jännittävän tunnelitarinan lisäksi pidin siitä, että kirjassa oli kuvattu kiinnostavia ihmissuhteita. Leon vanhempien suhde oli mielenkiintoinen, kuten myös Leon side vanhempiinsa. Sängyssä liikuntakyvyttömänä makaavan Jorin elämäntarina on myös kiinnostava, ja hänen ja pienen Ellan välille kasvava side niinikään. Salaisuudet menneisyydestä jotka alkoivat vihdoin paljastua pitivät tarinan kasassa, ja hienovaraiset vinkit salaisuuksien laadusta läpi koko kirjan piti ehdottomasti lukijan kiinnostuksen yllä ja mukana kirjan imussa.

Tunneli oli lopulta ihan positiivinen lukukokemus, yllättävä ja erilainen. Petyin hieman siihen, että en saanut kaikkia selityksiä ja vastauksia joita lopussa kaipasin, mutta toisaalta se jätti tulkinnanvaraa ja lukijalle mahdollisuuden "päättää" kirjan lopusta itse. Kiinnostavaa!

★ ★ ★ +