Hytti nro 6 / Rosa Liksom
WSOY, 2011. 186 sivua.
Kannen suunnittelu: Martti Ruokonen
Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl
Rosa Liksomin Hytti nro 6 nousi lukulistalleni Finlandiavoiton myötä. Valitettavasti on vaan pakko sanoa, että viime vuosien Finlandiavoittajat eivät ole minua varten. Vuonna 2010 petyin Nenäpäivään ja nyt petyin tähän.
Nuori suomalainen tyttö on menettänyt sydämensä Moskovalle. Hän lähtee odottavin mielin pitkälle junamatkalle halki Neuvostoliiton. Hyttikaverikseen tyttö saa keski-ikäisen venäläismiehen joka juo vodkaa, syö suolakurkkuja, vonkaa ja puhuu rumia. Tämä erikoinen pari jakaa hytin ja keittää teetä yhteisessä samovaarissa mutta aina välillä tyttö pakenee hytin ahtautta ja venäläismiestä junan käytäville. Mies kertoo tytölle tarinoita elämästään, tyttö muistelee rakasta Mitkaansa ja piirtelee muistivihkoonsa. Juna matkaa läpi Neuvostoliiton ja pysähdyspaikoilla ja miehen tarinoiden avulla tyttö saa kokea maan karuuden, kuulla tarinoita ja ihmiskohtaloita joita ei muuten kuulisi.
Hytti nro 6 on matkakertomus joka vie lukijan Neuvostoliiton läpi. Pidin kirjassa eniten juuri Neuvostoliiton kuvauksesta, etenkin junan pysähdyspaikkoihin keskittymisestä. Myös venäläisen miehen tarinat olivat kiinnostavia ja mies oli henkilönä ja persoonanakin hienosti ja taitavasti kuvailtu, vaikkakin välillä ärsyttävä ja ällöttävä. Nimettömäksi jäävä tyttö jäi minulle hieman etäiseksi. Hänessä kiinnostavinta oli Mitkan muistelu. Nuori mies hakeutui psykiatriseen hoitoon, jotta ei joutuisi lähtemään sotilaaksi Afganistaniin. Tyttö muistelee hyviä hetkiä nuoren miehen seurassa, ja kuvioissa on usein mukana myös Mitkan äiti Irina.
Kirjan hyvistä puolista huolimatta tämä oli minulle pettymys, eikä todellakaan minun kirjani. Vähäisestä sivumäärästä huolimatta pitkästyin kirjan parissa. Tapahtumia oli vähän ja kirja eteni verkkaisesti. Odotin loppua kohden joitain hurjia käänteitä, mutta mitään ei tapahtunut. Kirja oli kokonaisuutena minulle hieman tasapaksu, ja sen melankolinen ja surumielinenkin tunnelma ei ollut sopiva ainakaan tähän mielentilaan. Liksomin kieli on kaunista ja vivahteikasta, sitä on ilo lukea. Vaikka hieman pitkästyinkin, kirja on silti tiivis sivumääräänsä nähden. Alle kahteensataan sivuun on saatu mukaan monta ihmistarinaa ja monenlaisia kuvia Neuvostoliitosta, mutta tarina ei oikein lähtenyt lentoon tai ottanut minua mukaansa missään vaiheessa. Valitettavasti tämä ei siis kuitenkaan ollut minun kirjani.
★★
Ainakin seuraavissa blogeissa on myös luettu Liksomia:
Järjellä ja tunteella
Kirjamielellä
uppoa hetkeen