Bubble shooteria

Saatoin tyttäreni eilen lentokentälle. Hän asuu nettituttunsa, samanikäisen tytön luona viikon. Sitten on edessä muutto sikakalliseen opiskelija-asuntoon. Siinä on tarkoitus asua vain niin kauan, kuin kohtuuhintainen asunto löytyy. Tai siis norjalaiset uskaltavat ottaa vuokralaiseksi suomalaisen opiskelijatytön. Ne pojat mokasivat pahasti, eivätkä ottaneet tytärtäni yhteisönsä jäseneksi.

Asustelen kissan kanssa ja ihmettelen. Televisio on auki koko ajan, jotta täällä ei olisi niin hiljaista. En sitä tietenkään katso. Istun koneella ja pelaan Bubble Shooteria, joka hienosti täyttää lamaannuttavan tyhjyyden.

Voisin esimerkiksi tiskata, käydä läpi vaatekomerot, siivota, pestä pyykkiä. Tai katsoa kaikki ne elokuvat, joista minä pidän, mutta joista tyttäreni ei pitänyt. Tai katsoa kaikki ne elokuvat ja tv-sarjat, joista olemme yhdessä nauttineet.

Voisin tavata ystäviäni mielin määrin ilman tunnetta siitä, että hän odottaa minua kotona. Tosin kissa odottaa minua aina. Ruokkimaan, päästämään parvekkeelle, ottamaan syliin ja paijaamaan.

Käyn töissä. Tulen kaupan kautta kotiin. Paijaan kissaa. Yritän nukkua päikkärit, vaikka ei siitä mitään tule. Niinpä pelaan Bubble Shooteria ja pelkään yötä. Viime yön nukuin valot päällä ja todennäköisesti vielä monta muuta yötä.

Ikävöin tytärtäni. Murehdin. Olen varma, että kaikki on hyvin. Tekstailemme, soittelemme ja chattailemme Facebookissa.

Asuimme kahdestaan tässä asunnossa yli 15 vuotta. Yksin en ole asunut tammikuun 1987 jälkeen.

Lilja, Lyyli ja Fanny

Keskustelu Hirliin kanssa yksin elämisestä ja parisuhteesta sai minut muistelemaan sukuni yksin eläneitä naisia. Molemmat isoäitini ja isotätini jäivät leskeksi. Miestä ei heiltä vienyt sota, vaan sairaus – syöpä. Toinen isoäitini oli leskeksi jäädessään 38-vuotias. Hän kuoli 82-vuotiaana. Monet kerrat kuulin hänen leuhkivan yksin pärjäämisellä. Kuinka hänellä ei ole ollut miestä Juho Rikhardin kuoleman jälkeen. Ihmettelin sitä kovasti jo lapsena.

Isoäitini Lilja tunnettiin kovana ja pelottavana ihmisenä. Joka haukkui opettajan siitä, että tämä oli antanut väärän numeron serkulleni. Minä muistelen sitä aina kiitollisuudella, sillä opettaja ei uskaltanut antaa minulle ehtoja matikasta. Hän haukkui lääkärit, miniänsä ja meille lapsenlapsille hän puhui kaunistelemattomaan tyyliin. Ikimuistoisin oli hänen kommenttinsa: ”Älä istu noin, pillus näkyy”, kun istuimme tuolilla polvet koukussa tukien jaloilla tuolin reunaan hameenhelman noustessa ylös. Ei meille lapsille kukaan muu sillä tavalla puhunut.

Hänellä oli neljä lasta miehensä kuollessa, nuorin täyttäisi parin kuukauden päästä kaksi vuotta. Köyhä hän ei ollut, talo oli isohko. Piiat ja rengit olivat hänen apunaan. Ja isäni, joka oli silloin 12-vuotias. Talon mies. En millään voi uskoa isoäidilläni olleen helppoa. Kovuus ja pelottavuus olivat olleet puolustuskeino tilanteessa, jossa oli ollut pakko pärjätä.

Kovan kuoren alla hän rakasti meitä lapsenlapsiaan. Hautajaisissaan ilmeni, että hän oli koskettanut useimpia ihmisiä nimenomaan rakkaudella. Niissä hautajaisissa itkivät kaikki.

44 vuotta yksin, ilman kumppania ja rakkautta. Ehkä arvot olivat silloin erilaiset. Avioliitto saattoi perustua rakkaudelle. Tai kyse saattoi olla järkevästä naimakaupasta. Rakkaus ei välttämättä ollut keskeinen eikä tärkeä seikka avioliitossa. On vaikea ymmärtää, minkälaista isoäitini elämä oli. Hän ei ollut ihminen, jolta saattoi kysyä: ”Miksi sinulla ei ole miestä? Oletko onnellinen? Oletko yksinäinen?”

Sukuni yksinelävistä naisista yksinäisimmältä vaikutti lapsen silmin Lyyli, isotätini. Hän muutti miehensä kuoltua takasin synnyinseudulleen ja asui yksin Mustassa niemessä. Pienessä ja kauniissa mökissä järven rannalla yhdessä koiransa kanssa. Mökille ei ollut ajotietä, soutaen sinne pääsi parhaiten. Ja kävellen kiertäen maita pitkin. Koiran lisäksi Lyylin seurana oli televisio. Hän ei usein lähtenyt mökistään, elintarvikkeet hänelle toimitti setäni.

Lyylin tarina oli romanttinen. Suuri rakkaus mieheensä Arviin oli hänen elämänsä sisältö. En tiedä, kuinka kauan hän oli leskenä. Todennäköisesti pitkään, olemme pitkäikäistä sukua. Hän ei tainnut koskaan leuhkia yksin elämisellään, mutta Arvistaan hän puhui aina.

Toisen isoäitini, Fannyn, tarinaa tunnen hyvin vähän. Hän eli leskenä kymmenisen vuotta, lyhyen ajan verrattuna Lyyliin ja Liljaan. Siitä osan hän makasi dementoituneena vanhainkodissa. Oliko hänen yksin elämisensä onnellisin, koska dementikkona hän ei paljoa tästä maailmasta tiennyt? Mitä hän ajatteli, koki ja tunsi?

En haluaisi itselleni Fannyn kohtaloa. Olen romantikko, mieluiten valitsisin Lyylin elämän. Eipä sitten muuta kuin suurta elämäni rakkautta odottelemaan. Ehkä se sieltä jostain pian tulee.

Parisuhde vs. yksin eläminen

Olisi kiva tietää, kuinka moni bloggaaja on sinkku, yksineläjä. Hesarissa on muutaman viikon ajan käyty keskustelua parisuhteen ja yksin elämisen yhteydestä mahdollisuuteen sairastua dementiaan. Kaikki alkoi Hesarin uutisesta, jossa tutkimustuloksia tulkittiin siten, että parisuhde suojaa dementialta. Sen sijaan yksinasuminen keski-iässä lisää riskiä sairastua dementiaan moninkertaiseksi.

Tällaisia uutisiahan saa lukea jatkuvasti. Juttu vaikutti asialliselta, enkä pohtinut sitä sen enempää. Seuraavana päivänä yksinäisyystutkija kommentoi Hesarin uutista. Hän oli nähnyt uutisoinnin harhaanjohtavana, koska siinä ei ollut eritelty yksinelämistä enempää. Kyse olisikin hänen mukaansa siitä, minkälaiset elämänhallintavalmiudet ihmisellä on. Pitkään parisuhteessa eläneellä saattaisi olla parisuhteen päätyttyä olla elämänhallinta heikkoa, joka näkyy kyvyttömyytenä tehdä päätöksiä ja ottaa vastuuta elämästään.

Yksinäisyystutkijan mielipidekirjoituksen pohjalta aloin nähdä uutisen parisuhteen suojaavalta vaikutukselta dementiaa vastaan toisella tavalla. Uskon edelleen, että parisuhde suojaa dementialta tai ainakin hidastaa sen kehittymistä. Tämän näen omissa vanhemmissani, jotka ovat olleet naimisissa jo 52 vuotta.

Kuitenkin nimenomaan yksin eläminen antaisi sellaisia valmiuksia, jotka suojaisivat dementialta. Yksinelävän on oltava aktiivinen, harrastettava jotain, mentävä aktiivisesti ihmisten pariin. Muuten käy yksinäisyys liian ahdistavaksi. Tänään Hesarin mielipideosastolla Kimmo Hämäläinen kommentoi keskustelua otsikolla Yksinolo pakottaa kehittymään. Hän mainitsi mm. bloggaamisen olevan hänelle yksi keino täyttää yksineläjän aika. Aikaahan yksineläjällä on, koska ei ole perhettä eikä kumppania vaatimassa huomioita. Ei myöskään osoittamassa huomiota. Bloggaaminen on keino torjua yksinäisyyttä. Uskon näin olevan monella muulla bloggaajalla. Niin minullakin.

On mielenkiintoista, että aikana, jolloin yksineläjien määrä kasvaa parisuhteessa eläviin nähden, uutisoidaan yhä uudelleen, kuinka vaarallista yksin eläminen on. Onko tarkoitus saada yksineläjät tuntemaan syyllisyyttä omasta elämäntilanteestaan? Pelottelullako yksin elämisen vaaroista saadaan ihmiset pysymään parisuhteissaan tai solmimaan parisuhteita?

Olen kiitollinen tälle yksinäisyystutkijalle siitä, että hän toi keskusteluun yksin elämisen myönteisenä asiana.