On täällä vielä helvetisti kaunista katseltavaa

Valokuva on jo otettu, mutta se saa odottaa. En nyt pysty kirjoittamaan kirjahyllyni JK-kirjoista, sillä niistä kirjoittaminen tuntuu epäolennaiselta ja merkityksettömältä.

Jos olisin onnellisen tietämätön, minulla ei olisi mitään hätää tai ongelmaa. Olen kuitenkin antanut pelotella itseäni kammottavalla tulevaisuudenkuvalla (Sarasvatin hiekkaa), jossa merenrannalle rakennettuihin ydinvoimaloihin tsunamit iskevät. Ydinvoimalat räjähtävät ja kahlitsematon ydinvoimaonnettomuus tuhoaa meren, ilman ja maan.

Toivon Tillmanin tavoin, että Fukushimassa ei käy niin. Toivon fiktion pysyvän fiktiona.

Pelkään niin kovasti ydinvoimaonnettomuutta, että en usko edes niitä uutisia, jossa kerrotaan, ettei hätää ole. Että tilanne on hallinnassa. Miksi ne sitten samaan aikaan laajentavat evakuointialuetta ydinvoimaloiden ympärillä?

En haluaisi seurata tiedotusvälineistä tilanteen kehittymistä, mutta seuraan silti. Haluaisin paeta jonnekin kauas pois. Paikkaan tai tilaan, jonne uutiset ydinvoimaonnettomuuksista ei yllä. Kadehdin niitä ihmisiä, jotka tänään saavat täyttää päivänsä häillä, synttäreillä, bileillä, ystävillä ja rakkailla. Olen yksin tänään, kuten aina.

Ehkä puran ahdistusta siivoamalla. Ja sen jälkeen menen saunaan.

Päivän biisi ei voi olla mikään muu kuin Sielun Veljien Laulu.