Joulukalenterin 4. luukku: Longbournin talossa

Hyvän kirjan ei soisi päättyvän. Yritän hidastella lukemista, vain pari sivua tai yksi luku päivässä. Mutta ei niin voi tehdä. Kirja vie mennessään ja yhtenä yönä huomaa kellon olevan kolme ja kirjassa olisi vielä 30 sivua jäljellä. Kuinka moni siinä tilanteessa sulkee kirjan nukkuakseen vielä ne neljä tuntia ennen herätystä?

Viimeisin tällainen kirja oli Jo Bakerin Longbournin talossa (2013). Suomenkielisen kirjan kanteen on lukijoiden opastukseksi painettu teksti Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo. Kirjan alkuperäinen nimi Longbourn antaa viitteen kirjan sisällöstä vain vannoutuneimmille Jane Austenin ja erityisesti kirjan Ylpeys ja ennakkoluulo faneille.

Kirjan alku johdattaa suoraan asiaan.

" Vaatteita ei voi käyttää pesemättä, niin kuin ei voi kuljeskella ilman pukeita, ei ainakaan Hertfordshiressa eikä syyskuussa, joten pyykkipäivää ei voi välttää, mutta silti huushollin vaatteiden viikkopyykki oli Sarahille vastenmielinen ajatus."

"Edessä oli pitkä päivä, ja tämä oli vasta alkua."

Kirjamessuilu on extremelaji

Työpaikkani osallistui ensimmäistä kertaa Helsingin kirjamessuille. Minun tehtäväni oli kertoa tarinoita kirjaston avoimuudesta ja samalla esitellä tekemääni avoimuuden aikajanaa. Spesiaalitehtäväni vuoksi sain itse valita ajat, jolloin olin töissä.

Tutustuin tarkasti messuohjelmaan ja laadin aikatauluni siten, että pääsen kuuntelemaan suosikkikirjailijoideni esiintymisiä. Näin sain buukattua itseni töihin kolmena päivänä, torstaista lauantaihin. Myöhemmin selvisi, että saan kirjamessuille kulkukortin, jolla pääsee messuilemaan kaikkina päivinä ihan vapaasti.

Torstai
Torstain suosikkikirjailijani oli Hannu Rajaniemi. Ihastuin aikoinaan suuresti Kvanttivarkaaseen. Kesällä luin Fraktaaliruhtinaan aluksi yrittäen ymmärtää kaiken lukemani kunnes tajusin, ettei se ole edes tarkoitus. Pidin Fraktaaliruhtinaasta vähintään yhtä paljon kuin Kvanttivarkaasta.

Hannu Rajaniemi

Hannu Rajaniemeä on ilo katsella ja kuunnella. Hän kertoi lukeneensa Tuhannen ja yhden yön tarinat uudestaan Fraktaaliruhtinasta varten. Tärkeintä Fraktaaliruhtinaassa ovatkin sisäkkäin kulkevat tarinat ja tarinoiden voima. Tarinat muuttavat ihmisen ja sen mukana maailman!

Perjantai
Perjantain suosikkikirjailijani Johanna Sinisalon esiintymisestä myöhästyin jonkin verran. Luulin hänen olevan Katri Vala -lavalla, vaikka hän itse asiassa olikin toisella puolella olevassa Mika Waltari -salissa. Sääli, olisin mielelläni kuunnellut kaiken, mitä hän kertoi uudesta kirjastaan Auringon ydin.

Johanna Sinisaloa haastatteli Anu Silfverberg

Kirjassa on Suomesta on tullut Euroopan Pohjois-Korea. Ajassamme olevaa diktatuurin vaaraa Sinisalo tuntui pitävän hyvin todellisena, sillä hän vielä esiintymisensä lopuksi varoitti siitä. Aion ehdottomasti lukea Auringon ydin -kirjan, heti kun saan sen käsiini. Sinisalo olisi esiintyntyt heti perään Kirjakallion ohjelmassa Mikä meitä odottaa -tulevaisuuden dystopiat. 

Jätin sen kuitenkin väliin kiiruhtaessani Katri Vala -lavalle seuraamaan Jane Austen -keskustelua. Siinä Laura Kolbe ja Leena Parkkinen ja kolmas, jonka nimeä en tiedä, keskustelivat mm Jane Austenin kirjopjen vastaanotosta, aikakauden sovinnaisuussäännöistä ja puheen eroottisuudesta. Aikana, jolloin tunteita ei saanut tuoda esiin, oli tärkeää osata puhua, olla sanomatta mitään ja silti kaiken! Nokkela piti tietenkin olla.

Jane Austen -keskustelu

Keskustelussa korostettiin Jane Austenin asemaa kirjallisuuden kaanonissa Englannissa, hänen sanottiin olevan viiden eniten arvostetun kirjailijan joukossa Shakespearen rinnalla. (Olisi kiva tietää ketkä ne muut ovat. Dickens varmaankin, entä muut?) Kaanonissa Jane Austen on romaanin uudistajana (mm. nainen pääosassa), taitavana yhteiskunnan kuvaajana, henkilökuvauksensa ja taiturimaisen sarkasminsa vuoksi. Romanttisen hömpän kirjoittajana Jane Austenia ei Englannissa tunneta. En minäkään. Jos lukisin Austenia romanttisena hömppänä, pettyisin pahasti.

Lauantai

Pasi Ilmari Jääskeläinen

Lauantainen kirjailijasuosikkini Pasi Ilmari Jääskeläinen esiintyi YLE:n lavalla kirjailijapaneelissa yhdessä Anne Leinosen, Riikka Pelon ja Marisha Rasi-Koskisen lisäksi. Tästäkin myöhästyin alusta. Sen siitä saa, kun laatii itsellensä tiukat aikataulut yhdistäen työn ja huvin. Paneelikeskustelu oli kiinnostava, mutta olin vähällä nukahtaa silkkaa messu-uupumistani.

Olin lukenut vain Jääskeläisen kirjan Sielut kulkevat sateessa. Tuntematta muita kirjoja minulta taisi mennä osa keskustelusta osittain ohi. Jokaisen panelistin kirja vaikutti hyvin kiinnostavalta. Siksi ihmettelenkin, että näin upeat kirjat ja kirjailijat niputettiin yhteen, vaikka jokainen olisi ansainnut oman aikansa ja tilansa. Ehkä paneelin tarkoitus oli sivistää kaltaistani lukijaa, joka lukee kaikenlaista ja yleensä suunnittelemattomasti ja ennakoimattomasti.

Keskustelussa nostettiin esiin kirjoissa esiintyviä yhteisiä piirteitä. Muistan ainakin sateen, fundamentalismin uskonnollisena ja poliittisena ilmiönä ja onnekkaiden sattumusten nousseen esiin. Kekustelussa selvisi, että onnekkaat sattumukset ovat aina jotain muuta ja totuus on tuolla jossain, toisaalla joka tapauksessa. Paneelin lopuksi kirjailijoilta kysyttiin vielä toivosta, sen merkityksestä. Kun keskustelussa pohdittiin lisäksi uskontoa, oltiinkin perimmäisten kysymysten äärellä.

Aamun kirja esittää: Seppo Puttonen, Anne Leinonen, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Riikka Pelo, Marisha Rasi-Koskinen ja Nadja Nowak.

Myöhemmin Jääskeläinen signeerasi teoksiaan Atenan osastolla. Minäkin hain omistuskirjoitukset Sielut kulkevat sateessa -teokseen. Ehdimme jutella muutaman sanan, mutta muutkin halusivat Pasin nimmarin kirjaansa.

Vaikka olin lopen uupunut kirjamessuihin, en silti osannut vielä lähteä kotiin. Sisaren kanssa vietetyn kahvi- ja rupattelutuokion jälkeen huomasin kuuntelevani Hesarin lavalla käytyä keskustelua Näitä kirjoja kansanedustajat lukevat. Lavalla olivat karismaattiset poliitikot Pekka Haavisto ja Jörn Donner sekä Maria Guzenina-Richardson. Ei-poliitikkoja edustivat keskustelussa Timo Turja ja Jukka Petäjä.

Näitä kirjoja kansanedustajat lukevat

Jokaisella heistä oli sana hallussaan, mutta aiheessa he eivät pysyneet. Jörn Donner huomautti pari kertaa, että kirjoistahan meidän piti puhua, mutta muut halusivat puhua eduskunnan täysistunnoissa käytetyistä puheenvuoroista ja muuttuneesta keskustelukulttuurista. Guzenina-Richardson kiteytti asian viitaten tilanteeseen 1970-luvulla: "Ennen oli aikaa puhua vaikka kuinka kauan, mutta ei saanut sanoa mitään. Nyt saa sanoa vaikka mitä, mutta aikaa sanomiseen ei ole".

Keskustelun lopuksi palattiin kirjoihin. Jokainen sai suositella yhtä kirjaa. Donner kieltäytyi kunniasta, sillä lukee niin paljon, ettei halua nostaa yhtä teosta muiden yläpuolelle, Haavisto susoitteli Baltasar Gracián Viisauden käsikirjaa ja Guzenina-Richarson filosofisia kirjoja. Jokaisen pitäisi tuntea Platonin luolateoria jo peruskouluaikana! Turja ehdotti Soininvaaran kirjaa SATA-komiteasta vallankäytön oppikirjana.

Agatha Christie
Työvuoroni olivat onneksi lyhyitä. Seisominen ja intensiivinen puhuminen veivät kuitenkin sen verran voimia, että messutarjontaan tutustuminen kirjailijaesiintymisten lisäksi tuntui kummallisen raskaalta. Päätavoitteeni on aina kirjamessuilla antikvariaatit ja Agatha Christie -kokoelmani täydentäminen. Jos hyvin käy, mukaan tarttu jotain muutakin ihanaa.

Iloitsin huomatessani, että myynnissä oli useita minulta vielä puuttuvia Christie-dekkareita: Määränpää tuntematon, Kohtalon portti, Kuoleman koira, Toinen kutsu jne. Tosin näiden hinnat järkyttivät, jopa masensivat. Toisen kutsun olisin saanut omaksenui 126 eurolla, muut maksoivat 20-40 euroa kappale. Ensin ajattelin, että tämä on nyt sitä messuhinnoittelua. Käsitykseni korjasi Punaisen planeetan ystävällinen myyjä: kyse on kirjoista, joista on otettu hyvin pieni painos ja jotka eivät liiku antikvariaateissa.

Onneksi kokoelmastani puuttui myös muutama tavallisempi Christie. Ostin kolme melko kohtuullisella hinnalla: Kolmetoista, Listerdalen arvoitus ja Kissa kyyhkyslakassa. Kissaa kyyhkyslakassa oli tarjolla myös kovakantisena ja parempikuntoisena, mutta pidän vanhoista ja paljon luetuista kirjoista. Kansikuvatkin näissä vanhoissa pokkareissa puhuttelevat minua enemmän.

Tiedän, mitä luen seuraavaksi

Extremelaji
Paljon enemmän olisin halunnut tehdä. Messujen ohjelmaan olin merkinnyt kelteisella korostustussilla useita esiintymisiä ja keskusteluja. En jaksanut enkä ehtinyt nähdä ja kokea kaikkea. Työn ja huvin yhdistäminen ei ollut niin sujuvaa kuin olin luullut. Perjantaina en päässyt runsaan seitsemän tunnin aikana istumaan kuin kahvin ja ruokailun ajaksi. 

Työvuorossa jatkuva puhuminen - asioiden innostava ja innostunut esittely - ei niin kevyttä työtä olekaan. Jatkuva huolehtiminen siitä, että kaikkea on tarjolla, on stressaavaa. Lisäksi otin valokuvia myös työpaikkaani varten. Valokuvaaminen on toki ihanaa, mutta valaistusolot olivat hankalat. Valokuvaaminen tarkoitti myös sitä, ettei päivä päättynyt kotiin palaamiseen. Sen jälkeen oli käytävä kuvat läpi, hyvät muokattava vielä paremmiksi ja huonoista oli yritettävä saada hyviä.

Perjantai-iltana olin jo ihan loppu. Lauantaina jaksoin tehdä työvuoroni, mutta sen jälkeen voimavarani olikin käytetty.

Onneksi kirjamessut ovat vain kerran vuodessa ja kestävät vain neljä päivää.

Melkein valmis

Tänään siivosin työpöydän. Tyhjä, alastomalta näyttävä pöytäni on outo ja vieras. Joskus minulla oli tapana työpäivän päätteeksi tyhjätä pöytä. Ajattelin että asiat ovat hallinnassa ja järjestyksessä ja että olenpa minä tehokas, kun näin siisti pöytä jää minua odottamaan. En minä kauan sellaista jaksanut. Aloin jättää papereita pöydälle itselleni viestiksi, että nämä asiat ovat kesken, tee niille jotain.

Marraskuu toi minulle työtehtävän, joka täytti työpöytäni, aikani, pääni eikä päästänyt minua vapaa-aikanakaan. Tuli uniini ja stressasi.  Pöytä täytti kirjoista, eripainoksista, arkistomateriaaleista, papereista. Horjuvista pinoista lenteli papereita lattialle. Kahvin juonti muuttui taitolajiksi. Mihin uskallan laskea kuppini, jottei se tahraa kirjaston kirjoja tai tärkeitä dokumentteja? Mikä mahtaisi olla se paikka pöydälläni, jossa vahinko olisi vähäisin, mikäli tönäisen kahvikuppini ja kahvi valuu pöydälle?

Perjantaina päätin, että nyt saa riittää. Valmis tehtävä ei toki ole, mutta mikä on koskaan valmis? Korjailuja ja lisäyksiä tulee vielä, valokuvat on valitsematta ja muu kuvitus on tekemättä, mutta enää en tutki, enää en hae uutta ja jännittävää tietoa asiasta. Enää en yritä ratkaista, mitä tapahtui, milloin mitäkin tapahtui ja miksi. Laitoin työni tuloksen muille eteenpäin ja lähdin melkein helpottunein fiiliksin viikonloppua viettämään.

Ja tänään siivosin työpäydän :)

Kauneus voi iskeä koska tahansa

En ole lopettanut kirjoittamista. Siihen vain ei ole ollut aikaa.

Olen taistellut (vähän dramatisointia) itseni arvokkaaksi koettuani itseni pitkään täysin arvottomaksi. Etenkin työelämässä. Arvottomuuden tunne on jumiuttanut minua, blokannut parhaansa mukaan minua olemasta minä. En ole siitä vieläkään täysin vapaa, työelämä jaksaa muistuttaa arvottomuudestani vähän väliä.

Jotta en alkaisi väheksyä myös itseäni kyvyttömäksi elämään, menin sisarelleni NLP-hoitoon. Niin kiireistä on elämämme ollut, että olemme ehtineet tavata vain kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kartoitimme, mikä elämässäni on parasta, ihanaa ja mistä nautin eniten. Toisella kerralla asetimme minulle ankkurit, joiden avulla torjua kolmea ihmisen hyvinvoinnin pahinta vihollista. Avuttomuutta/keinottomuutta vastaan taistelen rohkeudella, arvottomuutta vastaan rakkaudella ja en edes muista mikä se kolmas oli, mutta siihen auttaa luottamus.

Ankkurit ovat toimineet erinomaisesti. Aloin luottaa itseeni, suhtautua itseeni rennommin, nähdä asiat toisella tavalla. 

Ankkurit eivät kuitenkaan ole vieneet aikaani. Valokuvat ja valokuvaus ovat sen tehneet. Olen digitoinut suuren määrän valokuvia valokuvaamalla vanhoja kuvia. Sitä ei voi tehdä koska tahansa, sillä tarvitaan juuri tietynlainen valaistus, koska salamaa ei voi käyttää. Valaistuksen ollessa otollinen otan kerralla vajaa sata kuvaa. Toki skannaaminen olisi helpompaa, mutta minulla ei ole skanneria.

Vanhoihin valokuviini liittyy toisinaan merkintä tilanteesta ja ajankohdasta, jolloin kuva on otettu. Usein se puuttuu. Vertailemalla kuvia toisiinsa päättelen ajankohdan, mutta silloinkin se on vain arvaus. Ja lopputulos voi olla kummallinen. Kuten havainto siitä, että tyttäreni olisi käyttänyt samaa mekkoa kahtena eri jouluna: ollessaan viisi ja seitsemän.

Kuvien nimeämiseen olen kehittänyt oman järjestelmän, jonka avulla saan kuvat kronologiseen järjestykseen. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei asia minulle heti auennut. Sain nimetä sadat kuvat uudestaan kehittäessäni nimeämisjärjestelmää.

En muokkaa valokuvista ottamiani kuvia juuri lainkaan. Joskus teen rajauksia, mutta en muuta kuvissa mitään. Jotkut kuvat ovat luokattoman huonoja. Joskus koko kuvaussessio on epäonnistunut. Useimmin olen hyvin tyytyväinen kuviin, jotka jaan sisarilleni Picasan ja Facebookin kautta. Aikaa vanhojen kuvien digitoimiseen menee tuhottomasti, mutta yleensä teen sitä vimmaisen innostuneena enkä tajua ajankulua.

Kuvaan myös muuttuvaa maailmaa ympärilläni. Vastapäätä kotiani rakennetaan uutta kaupunginosaa. Otan kuvia eri vaiheista. Kuvien avulla toivon ymmärtäväni muutoksen paremmin. Joskus kuvat ovat niin rumia (koska kohde on ruma), että poistan ne.

Asuinalueeni on hyvin kaunis. Kuljen kameran kanssa (yleensä kevyt pokkari) ja otan kuvan kaikesta kauniista. Katselen ottamiani kuvia yhä uudestaan, olen niistä ylpeä. Olen kuvannut ympäristöäni pian vuoden verran ja kuvia on satoja.

Sen verran arvottomuus nostaa päätään, että huomaan ajattelevani kaunista kuvaa katsellessani, että kuka tahansa olisi voinut ottaa yhtä kauniin kuvan. Ja sitten tajuan: tämän erityisen kuvan olen ottanut minä. Minä olen nähnyt ja tajunnut tämän kauneuden. Tämän vuoksi kuljen kameran kanssa. Kauneus voi iskeä koska tahansa!

Kengät eri paria

Herätys puoli tuntia normaalia aikaisemmin on tuskallinen kokemus – minulle ainakin. Joka toinen viikko tapahtuvana en siihen totu. Lisäksi stressaan edellisenä iltana aikaista herätystä niin paljon, ettei nukkumisesta tule mitään.

Joskus yhdentoista jälkeen aivoni alkoivat toimia normaalisti. En edes muista, mitä kaikkea selitin asiakkaille puhelimessa sitä ennen. Sen sijaan muistan tyytymättömyyden tunteen puhelujen jälkeen: taaskaan en pystynyt auttamaan omituisia kysellyttä asiakasta. Epäilen kysymysten vain kuulostaneen omituisilta tokkuraisessa päässäni.

Pystyin silti ihmettelemään mm. 18 bengalintiikerin ampumista.

Työpäivän päätteeksi huomasin laittaneeni aamulla eri paria olevat kengät jalkaani.

- 11:11

Periaatteeni on, että en istu työpaikalla vain keräämässä työaikasaldoja. Jos minua väsyttää, ahdistaa tai en pysty keskittymään, lähden töistä pois. Liukuman ja työtehtävien puitteissa tietenkin. Tällä periaatteella olen onnistunut keräämään huomattavan määrän miinustunteja työaikasaldooni.

Tänään tilanne oli toinen. Keskityin työhöni intensiivisesti. Keskittyessäni en huomaa ajankulua, niinpä yhtäkkiä huomasin tehneeni minun mittapuullani pitkän päivän. Töistä lähtiessäni työaikasaldoni oli -11:11. Monta tällaista päivää kiitos ja pääsisin joskus peräti nollatilanteeseen.

Kuvassa vuodelta 1988 Päivi keskittyy.

Kolme viikkoa töissä

Pian on ohi kolmen viikon töissäolo kesälomieni välissä. Olen nauttinut työnteosta, hiljaisuudesta ja keskeytysten vähyydestä.

Aamuisin työmatkani aluksi käyn ihastelemassa läheisin puiston ruusuja.

Hyvä alku päivälle. 

Päivystystehtävien ohessa olen matkannut menneisyyteen käymällä läpi vuosien aikana kertyneitä työpapereitani. Monet asiat olin unohtanut, jotkut asiat suututtavat vieläkin. Hämmästellen seuraan, mitä kaikkea olen ehtinyt tehdä, kirjoittaa, kouluttaa ja kouluttautua pian 25-vuotisen työurani aikana.

Järjestän paperit uudelleen kokonaisuuksiksi, joista yksittäinen juttu on helpompi löytää. Välillä olen vakuuttunut siitä, että voin heittää kaikki paperit paperinkeräykseen. Onhan työpaikallani arkisto. Välillä haluan säilyttää kaiken ja jotkut paperit useana kappaleena. Asian täytyy toki löytyä kaikista niistä kokonaisuuksista, joihin se sisältönsä puolesta kuuluu. Omien tekemisten haluaisin löytyvät helposti 

Projekti päättyy loman alkamiseen. Siihen mennessä osa papereista on vielä läpikäymättä. Ehkä heitän ne loman alkamisen kunniaksi paperikeräykseen.

Minttuhyytelöä unohtamatta

Tänään oli rankka työpäivä kolmine kokouksineen. Jännitin ja stressasin niistä jokaista viime yön. Kun kännykkä herätti klo 06.15, minusta tuntui, etten ole nukkunut kuin pari tuntia. Tiesin sentään, mikä päivä oli ja mitä kello oli. Toisin kuin eräänä yönä vastatessani puhelimeen.

Kotiin palattuani töistä olen nukkunut. Puolinukuksissa katsoin Operaatio Valkyrien. Johtuiko väsymyksestä vai mistä, mutta kreivin von Stauffenbergistä katsomani dokumentti YLE1:ltä oli paljon jäntevämpi, koskettavampi ja kiinnostavampi. Tai sitten elokuvasta vei terän se, että tiesin tarkkaan, mitä siinä tulee tapahtumaan.

Huomenna ei ole kokouksia, mutta kiireinen päivä silti edessä. Voisiko sana kiirastorstai viitata myös kiireiseen tosrstaihin? Töiden jälkeen riennän vielä tekemään ostoksia, onhan pääsiäinen ruokajuhla. Pashaa, norjalaista suklaakakkua, lammasta kahvikastikkeella ja valkosipuliperunoilla, unohtamatta minttuhyytelöä. Nam.

Ruoanlaiton ja sen tuloksista nautiskelun lisäksi aion pääsiäisenä lukea loppuun Jani Saxellin romaanin Unenpäästäjä Florian. Vavahduttava teos tähän mennessä. Digiboksin aarteista, television tarjonnasta ja dvd-hyllyni antamista nautin myös – mitä nukkumiselta ehdin.

Sunnuntaina osallistun sokraattiseen dialogiin menestyksestä. Siitä lisää ehkä joskus.

Leppoisaa pääsiäistä!

Keskiyönvirkku, muuta vuorokausirytmisi!

Miksi minä, keskiyön virkku, en saa noudattaa omaa vuorokausirytmiäni? Sellaisen noudattaminen edistäisi hyvinvointiani, terveyttäni, jaksamistani ja jopa painonhallintaani.

Nukkumaan menen yhden kahden välillä yöllä. Aikaisemmin minua ei väsytä. Aamulla nousen ennen seitsemää nukuttuani viitisen tuntia. Viikonloppuisin, kun ei ole pakko nousta aikaisin, nukun joskus jopa kahdeksan tuntia.

Herään helposti eikä minua yleensä nukuta aamuisin. Kahvi, Hesari, aamusivut ja suihku nostavat vireystilani nopeasti. Täydennettynä reippaalla työmatkakävelyllä olen töihin päästyäni täydessä iskussa. Olen pirteä, tehokas ja keskittynyt. Jos joudun pysähtymään, istumaan paikallani tekemättä mitään (kokoukset ja koulutukset toisinaan), alan pilkkiä ja nukahdan. Nukun pikaunia ja palaan virkistyneenä kokouksesta omiin töihini ;) Töistä kotiin palattuani otan toisinaan puolen tunnin päikkärit, mutta aina en niitä tarvitse.

Olen kärsinyt riittävän unen puutteesta. Silloin minua väsyttää koko ajan. Olenko taas matkalla kohti univajetta vai riittävätkö minulle oikeasti viiden tunnin yöunet?

Loma-aikoina noudatan visusti omaa vuorokausirytmiäni ja elän hitaasti. Ehkä kyse onkin siitä, että oma elämänrytmini on hidas.

Illanvirkkuja kehotetaan muuttamaan vuorokausirytmiään, jotta heidän olisi helpompi elää yhteiskunnassa. Olen yrittänyt, monen monta kertaa. Ei onnistu.

Tammikuun alut

Tammikuu on uusien alkujen aikaa. Minullekin, vaikka syksy on se aika, jolloin tietoisesti aloitan uutta. Tammikuun alut tapahtuvat nopeasti, impulsiivisesti ja vaistomaisesti. Ehkä isot asiat saavat alkunsa juuri niin.

Tammikuussa 1987 olin työtön. Sisareni kertoi työpaikassaan olevan vapaa paikka. Soitin yhteyshenkilölle ja sovimme haastattelun ajankohdaksi seuraavan maanantain. Aloitin työt seuraavana keskiviikkona. Olen siinä työpaikassa edelleen. Välillä olen ollut äitiyslomalla ja hoitovapaalla. Pari vuotta olin toisessa organisaatiossa äitiysloman ja hoitovapaan sijaisena. Todennäköisesti myös pysyn työpaikassani eläkeikään asti.

Työpaikan saaminen, helsinkiläiseksi muuttuminen ja kihlatun kanssa yhteisen elämän aloittaminen olivat isoja asioita tammikuussa 1987. Ehkä siksi mieleeni jäivät voimakkaasti pakkaset. Silloin oli vielä kylmempi kuin nyt. Helsingin lämpötila pyöri 30 pakkasasteen tienoilla ja muistan useana päivänä olleen yli 30 astetta. Se oli hirvittävää, mutta silloin pakkanen päättyi parin viikon jälkeen. Nykyinen pakkauskausi taitaa vaan jatkua …

Tasan vuosi sitten liitin Päiväkävelyllä-blogin Blogilistalle. Omien tekstien asettaminen vieraiden ihmisten luettavaksi ja kommentoitavaksi oli minulle iso askel. Itseni suojaksi rakentamieni muurien purkaminen oli alkanut. Nykyään se jatkuu mm. itseni esille kaivamisena eli laihtumisena. En ole enää vähään aikaan uskonut tarvitsevani ylimääräisten kilojen muodostamaa suojaa muita ihmisiä vastaan. Minulle laihtuminen tarkoittaa sitä, että uskallan päästää toisen ihmisen lähelle itseäni.

Ovikello soi, eikä mulla ole päällä juuri mitään

Voisi kuvitella, että minulla on oikeus päättää siitä, kenelle, koska ja missä tilanteessa näyttäydyn vähäpukeisena tai alastomana. Tänä aamuna ilmeni, että on kuitenkin tilanteita, joissa minulta ei asiaa edes kysytä.

Taloyhtiöltä oli tullut muutama viikko sitten ilmoitus, että asuntojen palovaroittimet tarkastetaan 12.-14.10. Mitäpä sitä suotta tarkemmin ilmoittamaan asukkaille. Eilen en muistanut koko asiaa. Tänä aamuna mielessäni kävi, että he saattaisivat tulla tänään. Uskoin ehtiväni käydä suihkussa ennen heidän tuloaan – eihän mitään hätää sitten enää olisi.

Suihkun jälkeen puen yleensä verkkaiseen tahtiin vaatteet päälleni. Tietoinen tajuntani oli unohtanut palovaroittimen tarkastajat. Ovikellon soidessa minulla oli ylläni sukkahousut ja rintsikat. Huusin oven läpi, että odottaisivat sen ajan, että saan vaatteet päälle. Tajusin, etten ehdi vetää farkkuja jalkaan ja laittaa paitaa päälle. Onneksi lähettyvillä oli yksi mekko.

Olin juuri pukeutumassa siihen, kun kotiin tultiin taloyhtiön avaimilla. Syöksyin väliovelle ja huusin: ”Mähän sanoin, että odottakaa että saan vaatteet päälle”. Olin raivoissani. Kaksi vierasta miestä tunkeutuu kotiini ilman lupaani. En halua olla puolipukeissani vieraiden miesten edessä.

Miehet väittivät, etteivät olleet kuulleet mitään. Loukkaantuivat siitä, että olin vihainen. Heistä kai on luontevaa tulla ihmisten koteihin, kai jopa odottivat kahdeksan aikoihin näkevänsä vähäpukeisia naisia. Anteeksi he eivät pyytäneet. Hehän tekivät vain työtään. Ymmärrän, että esim. lääkärin työhön liittyy alastomien ja puolipukeisten ihmisten näkeminen ja tarkka havainnointi. Mutta en usko sellaisen olevan osa palovaroittimien tarkastajien tehtävänkuvaa.

Minusta heidän olisi pitänyt odottaa kauemmin ennen kuin avasivat oven omilla avaimilla ja tunkeutuivat asuntooni. Syitä siihen, että ovea ei avata heti, on lukuisia. Heille ei ilmeisesti tullut ainuttakaan muuta syytä mieleen kuin että asunnossa ei ole ketään.

Myös erään ystäväni kotiin oli tultu aamulla kahdeksan aikaan. Mutta hän on mies ja mittaria lukemaan tullut oli mies. Ei mitään ongelmaa, sillä ystäväni oli saanut etukäteen tietää kellonajan. Ystäväni oli liikuskellut rauhassa pyyhe lanteilla suihkun jälkeen. Mahdollisesti olisin suhtautunut tilanteeseen toisella tapaa, jos palovaroittimen tarkastajat olisivat olleet naisia. Oli naisia tai miehiä, kyse oli myös siitä, että kotiini tultiin ilman lupaani.

Tapauksen takia adrenaliinin taso on ollut korkealla koko päivän. Töihin kävelin rivakasti itseksekseni mutisten ja tilannetta kerraten. Eikä näytä siltä, että olisin päässyt asiasta eroon vielä. Ehkä se anteeksipyyntö olisi auttanut.

Intialainen kadunlakaisija

Hakkerietiikka kirjassa mieleenpainuvinta oli juttu intialaisista kadunlakaisijoista. Kadunlakaisijoita oli joka kadunkulmassa, mutta kadut eivät olleet siistejä ja puhtaita. Pekka Himanen kysyi kadunlakaisijalta, miksei työn tuloksia näy. Vastaus oli: ”tehtävänä on vain näytellä kadunlakaisijaa”. Työllä sinänsä ja sen tuloksilla ei ollut merkitystä. Vain sillä, että näyttää tekevän jotain, olevansa ahkera. Protestanttisen etiikan henki Intiassa selittynee Englannin siirtomaaherruudella.

Protestanttinen etiikka nosti työnteon keskeiseksi ihmisarvon mittariksi. Ahkeruus on hyveistä paras. Se rukoileminen ’ora et labore’ -kehotuksesta on unohdettu aikoja sitten. Työnteon ja ahkeruuden vaade jyllää edelleen työpaikoilla. Ihmiset kulkevat kiireisinä paperit kainalossa ja esittävät ahkeraa. Osa ei vain esitä vaan on työteliäs, suorastaan vaarassa hukkua töihinsä.

Aika on kuitenkin muuttunut. Työnteko ei voi olla arvo sinänsä pätkätöiden ja työttömyyden yhteiskunnissa. Lisäksi työn luonne on muuttunut pitkälti mm. automaation vuoksi. Tehdastyöläisten määrä suhteessa muihin työllisiin vähenee koko ajan. Maataloudessa työskentelevien osuus on laskenut jyrkästi. Nykyään työt tehdään toimistoissa ja konttoreissa, jopa palveluammatit.

Osallistuin kesällä Finnconissa Tulevaisuuden työ –tilaisuuteen. Lyhyen alustuksen jälkeen jakauduimme ryhmiin, joissa pohdimme, millaista työ on vuonna 2030. Ryhmämme oli hyvin pessimistinen. Kaikille ei riitä töitä. Ongelmaksi nousee kysymys siitä, mitä näillä kaikilla ihmisillä tehdään. Ratkaisuksi näimme kansalaispalkan. Tosin kansalaispalkasta puhuttaessa joku aina muistaa työt, jotka jonkun pitäisi tehdä. Teidenvarret pitäisi niittää jne. Kysynpä vaan, miksi niitä ei tehdä jo nyt? En usko, että näillä ’pitäisi’ töillä saataisiin kaikille työ. Ja eräs poliitikko muistuttaa aina, kuinka demoralisoivaa on, jos työtä tekemättä saa yhtä paljon kuin työtä tekemällä. Minusta demoralisoivampaa on työn ja ahkeruuden korostaminen, vaikka perusteet niihin ovat kadonneet jo aikoja sitten.

Osalla ei ole töitä ja osa näyttelee työntekoa. Nämä kumpikin osoittavat sen, että työn arvostus hiipuu. Se ei voi olla ihmisarvon mittari. En tiedä, mitä tulee tilalle, jos tulee. Vahvana trendinä on itsensä toteuttamisen arvostuksen nousu, on ollut jo pitkään. On tärkeää tehdä jotain itse, itselleen ja itsensä vuoksi. Minä, minä, minä. Yksilöllisyyden korostaminen, privatisoituminen, on looginen antiteesi yhteiskunnalliselle työn korostamiselle. Synteesiä odotellessa.

Ain laulain työtäs tee?

Tämä viikko ei ole sujunut hyvin. Olen ollut kiukkuinen, vihainen, ahdistunut. Normaaleja fiiliksiä tupakoinnin lopettajalle. Kuulin, että tupakoinnin lopettamisen jälkeen saattaa mennä puoli vuotta ennen kuin huomaa olevansa onnellinen. Yleensä tupakoinnin lopetusta seuraa masennus. On kuulemma elimistön kosto psyykelle tupakoinnin lopettamisesta.

En ole masentunut, olen ahdistunut. Työasiat painavat. Minun pitää edelleen tehdä Nuorten parlamenttia varten mm. prosessikartoitus ja aikataulu, mitä hommia tehdään milloinkin ja kuka niistä vastaa. Jättäessäni Nuorten parlamentin ajattelin, että kun en minä ole sanomassa kuinka asiat on ennen tehty, on mahdollista uudistaa asioita. Ehkä mitään uudistusta ei haluta.

Minua ahdistaa myös totaalinen motivaation puute töissä. Kehityskeskustelun jälkeen motivaationi on ollut hukassa. Minun kun pitäisi innostua tekemään töitä, jotka eivät vastaa koulutustani, asiantuntijuuttani ja osaamistani. Eivätkä ne minulle annetut työt ole edes kiinnostavia.

Voisin laulaa ylistyslaulun UPJ:lle ja kehityskeskustelulle:
Näin me kehitämme työntekijöiden motivaatiota
palkitsemme vaativampien työtehtävien tekemisestä
tuomme oikeudenmukaisuuden palkkaukseen.
Vihdoinkin jokainen saa palkan tekemästään työstä
mitä väliä koulutuksella.
Eikä meidän päätöksistä voi valittaa
kuin meille itsellemme.
Olemme täydellisen oikeassa!

Ennenhän olin kiinnostunut työstäni. Olin motivoitunut. Mutta en enää. Haluaisin olla. En ole keksinyt keinoja motivoida itseäni. Pakko työt on tehdä, mutta silloin ne tulevat vain tehtyä. Hammasta purren, vastenmielisyydellä ja jopa inhoten. Ei ihme, että ahdistaa.

Työministeri Tarja Cronberg vastaanotti eilen Hyvän työn manifesti 2009:n.

Pitääkö työt tehdä?

Olen sairastunut tai parantunut – näkökulmasta riippuen. En ole ehtinyt/pystynyt tekemään tällä viikolla kuin pakolliset päivystysvuorot ja rutiinit. Päätän, että nyt hoidan asiat ja sitten iskee paniikki. Yhtäkkiä en osaa, en pysty, en halua tehdä töitä.

Tätä on jatkunut kehityskeskustelusta lähtien, joka tehokkaasti vei lopunkin työmotivaatiosta. Sen vähän, mitä UPJ oli jättänyt jäljelle. Kehityskeskustelussa minulle tarjottiin Nuorten parlamentin jättämää tyhjiötä täyttämään tehtäviä, joilla ei ole mitään tekemistä osaamiseni kanssa. Tehtäviä, joita kuka tahansa voi tehdä. Olen siis yleismies Jantunen. Erityisosaamiselleni, jota olen hankkinut opiskelemalla, jota olen kartuttanut Nuorten parlamentissa toimiessani ja jota minulla on luonnostaan -kuten hyvät puhujan ja siten hyvän kouluttajan taidot – ei työpaikallani ole mitään käyttöä.

Aion käyttää työaikani osaamiseni kehittämiseen. Luen ja kirjoitan. Otan selvää. Kokeilen ja testaan. Työni hoidan, jos pystyn.

Voihan olla, että työpaikallani jossain vaiheessa tarvitaan tietämystäni mm. vaikutusmahdollisuuksista suomalaisessa demokratiassa, nuorista ja sosiaalisesta mediasta. Mutta sellaista osaamista saatetaan tarvita jossain muuallakin.