Se on vain leffa

Katsoin tiistai-iltana leffan The Day After Tomorrow Kööpenhaminan ilmastokokous mielessäni. Tyttäreni ilmoitti hyvin selkeästi inhoavansa katastrofileffoja, koska ne järkyttävät häntä. Puolustelin hänelle katastrofielokuvia sillä, että jotkut niistä ovat tarinoita selviytymisestä ja luottamuksesta. Keskiviikkoiltana tyttäreni ehdotti leffan katsomista yhdessä. Hänen leffavalintansa oli Battle Royale, jonka olemme katsoneet muutaman kerran, mutta edellisestä kerrasta on pari vuotta.

Ihmeissäni kysyin tyttäreltäni, että tätäkö sinä voit katsoa järkyttymättä. Tyttäreni hymyili vastatessaan, ettei Battle Royale järkytä, koska se on vain leffa. Ja lisäsi: ”Katastrofileffat ovat ihan eri asia”.

Battle Royalen myyntidvd on Suomessa varustettu K-18 -merkinnällä. Elokuva perustuu Koushun Takamin kauhuromaaniin ja sen ohjasi Kinji Fukasaku vuonna 2000. Alkuasetelmana on yhteiskunnan luhistuminen työttömyyteen ja nuorison kapinointiin. Aikuisten ja päättäjien mukaan nuoret ovat kelvottomia, koska eivät kunnioita enää vanhempiaan tai muita auktoriteetteja. Nuoria vastaan säädetään Battle Royale –laki.

Kerran vuodessa yksi oppivelvollisuutensa päättävä koululuokka valitaan pelaamaan Battle Royalea. Sääntönä on tappaa tai tulla tapetuksi. Jokainen saa sattumanvaraisen aseen. Se voi olla esim. viuhka, kattilan kansi, kirves tai konekivääri. Jos kolmen vuorokauden kuluttua pelin alkamisesta on useampi kuin yksi oppilas hengissä, kaikki kuolevat. Jos vain yksi on hengissä, on hän voittanut pelin ja pääsee pois pelialueeksi valitulta autiolta saarelta. Elokuva kuvaa yhden koululuokan oppilaat tappamassa toisiaan.

Olen katsonut leffan useamman kerran, koska olen halunnut ymmärtää, mistä siinä on kyse. Miten nuoret saadaan tappamaan toisiaan? Miksi nuoret ovat niin vaarallisia, että heihin pitää kohdistaa tällaisia toimenpiteitä? Miksi ja kuinka joku jää henkiin? Mitä hänestä voi sen jälkeen tulla, tapettuaan luokkakaverinsa? Kunnon kansalainen?

Elokuva on dystopia, mutta sen ihmiskuva ei ole täysin pessimistinen: kaikki oppilaat eivät ryhdy tappamaan toisiaan vaan osa kieltäytyy pelaamasta. Neljä nuorta tekee mieluummin itsemurhan kuin ryhtyy tappamaan luokkakavereitaan. Jotkut piilottelevat ja toivovat säilyvänsä hengissä.

Sitten ovat ne oppilaat, jotka ovat heti pelin hengessä mukana. Valmiina tappamaan. Elokuva ei juurikaan pohdi näiden tappajien henkilökohtaisia motiiveja. Sen sijaan yleisinä motiiveina esitellään pelko ja halu säilyä hengissä.

Elokuva järkyttää minua joka kerta. En totu ajatukseen siitä, että ihmiset on kovin helppo saada tappamaan toisensa. Enkä ymmärrä yhteiskuntaa, joka näkee nuoret vihollisinaan. Tämän vuoksi en ole halukas suosittelemaan elokuvaa jokaiselle. Elokuvaa on sanottu yhteiskunnalliseksi satiiriksi, joten jos kestää tappamista, niin siitä vaan.

Minä näin Battle Royalen ensimmäisen kerran vuosia sitten, koska tyttäreni oli lainannut sen kaveriltaan. En tiennyt ennakolta leffasta mitään. Ehkä en olisi antanut hänen silloin katsoa leffaa, jos olisin tiennyt. Elokuva on hyvin tehty, se on tehokas ja se on katsottava loppuun. Jokin siinä minua kiehtoo, sillä minulla on se dvd:nä hyllyssäni.

En pelaa enää

Kissa alkaa peseytyä, kun on hämillään tai ei tiedä, mitä tekisi.


Minä en ala peseytyä, minä pelaan Bubblesia. Kaivatesssani hengähdystaukoa, ollessani ahdistunut ja epätietoinen. Kun on kyllästyttänyt enkä ole jaksanut tehdä mitään järkevää.

En pelaa enää. En ole päättänyt ryhdistäytyä ja lopettaa ajan haaskaamisen Bubblesin pelaamiseen. En pelaa, koska pelaamani Bubblesin linkki ei enää toimi.

Googletin Bubblesia ja toki tästä suositusta pelistä on useita versioita netissä. Versioita, joita en osaa pelata. Tai osaan, mutta en ole yhtä hyvä, koska pallot liikkuvat eri tavoin ja tyssäävät matkansa kesken kaiken. Rentoutumisen ja viihtymisen sijaan nämä toiset versiot hermostuttavat ja stressaavat. Sellaisia en ryhdy pelaamaan.

Olen voinut käyttää aikaa Crichtonin dinosauruskirjoihin ja Supernaturaliin, koska Bubbles ei ole toiminut pariin viikkoon. Kaikki nämä ovat tyydyttäneet samaa tarvetta päästä arjesta ja jopa elämästäni jonnekin muualle. Tämä ilmeisen suuri tarve saattaa johtua unen vähyydestä. En jaksa keskittyä mihinkään olennaiseen. En myöskään pysty nukkumaan, yössä korkeintaan viisi tuntia ja puolisen tunnin päikkärit päälle.

Olen hereillä, mutta en silti ole.

Pelejä ja rakkautta

Pidän Bubblesista sekä kortti- ja lautapeleistä. Ihmissuhdepelejä inhoan. Ei voi olla rakkaudesta kyse silloin kun pelataan ihmisillä ja heidän tunteillaan.

Olen saanut seurata tyttäreni parisuhteiden kehittymistä parin vuoden ajan. Nykyisen pojan kanssa hän on ollut neljä kuukautta. Nuori rakkaus ei taida ihmissuhdepelejä. Kumpikin on valmis tekemään kaikkensa toisen eteen ja puolesta.

Ihmissuhdepelin olennaisin sisältö on varovaisuus, tunteiden pidätteleminen ja toisen kyykyttäminen. Ei voi sanoa toiselle, että minä rakastan sinua. Hyvä, jos edes itselleen voi myöntää olevansa rakastunut. Toinen on pidettävä varpaillaan viittaamalla muihin ihaniin naisiin/miehiin, joiden kanssa on vipinää. Tai toinen on jätettävä odottamaan – yhteydenottoa, soittoa, rakkautta, seksiä. On oltava varovainen, koska ei voi tietää, miten juuri tässä parisuhteessa käy.

Ikävät parisuhdekokemuksetko saavat aikaan ihmissuhdepelit? Pelko siitä, ettei minua rakastetakaan? Pelko siitä, että jos annan itseni kokonaan toiselle, olen naurettava ja naiivi? Eikä siipiä haluta polttaa, jäädä yksin vaikertamaan kaipuuta.

Tällaisessa ei ole sijaa rakkaudella lainkaan. Parisuhdepeleissä ei ole kysymys rakkaudesta vaan vallasta. Minusta olemme ihan riittävästi vallan kohteita mm. työpaikoillamme.

Mitä jos uskaltaisimme rakastua ja rakastaa?