Se oli Virtanen!

Kello on noin kahdeksan illalla. Tähtikirkas taivas, lumi ja kodin valot antavat riittävän valaistuksen lumilyhtyjä tekeville lapsille.

Yhtäkkiä pihaan ajaa taksi. Niin ei Niinimaan koululle ollut kukaan aikaisemmin tullut. Kummallista oli myös se, että autosta nousi uppo-outo mies, joka kysyi: ”Onko tämä Niinimaan koulu?”

Hämmästyttävä tapahtuma ja kummallinen kysymys (miten tuo mies ei sitä muka tiedä?) saivat lumilyhtyjä rakentaneet lapset vain tuijottamaan. Ehkä joku nyökkäsi varovaisesti. Eihän sitä tiedä, millä asialla tuo mies oikein liikkuu.

Talossa oli huomattu taksintulo. Äitini ja Tuulikki-täti tulivat ulos katsomaan, mistä on kyse. Tuulikki tunsi vieraan miehen. Se oli Virtanen!

Tuulikki oli tullut Helsingistä viettämään joulua sisarensa perheen kanssa. En tiedä, oliko Virtasen saapuminen hänelle yllätys vai odotettu tapahtuma. En tiedä, mitä äitini ajatteli petatessaan Tuulikille ja Virtaselle yhteistä petiä. Vapaamielinen 60-luku oli mahdollisesti saapunut myös Niinimaalle. Elettiin ehkä vuotta 1968.

Mitään näitä en muista meidän lapsien pohtineen. Ne olivat sivuseikkoja, sillä Virtanen oli aivan ihana! Virtanen oli vilkas savolainen, joka jakoi hyvää oloaan kaikille ja erityisesti lapsille. Virtanen leikki kanssamme, opetti uusia asioita ja keksi uusia leikkejä ja nauroi kanssamme. Hän opetti piirtämään saman piirroksen isompana ruututekniikalla ja se oli hyvin jännittävää. Hän rakensi kanssamme lumiukkoja, leikki kanssamme lumisotaa ja pelasi shakkia.

Sellaista miestä emme olleet koskaan aikaisemmin tavanneet. Me lapset rakastimme häntä varauksetta.

Joulu päättyi, Virtanen ja Tuulikki matkustivat pois. Myöhemmin kyselimme Virtasesta Tuulikilta, mutta siitä ei kuulemma tullut mitään. Ihmettelimme kovasti Tuulikkia, olisimme niin mielellämme ottaneet Virtasen perheenjäseneksemme.

Valokuvamatkoja elämään

Voi olla, että en odota tulevaisuudelta mitään ihmeellistä. Elämä jatkuu entiseen malliin, lottovoitto (se 7 oikein) antaa odotuttaa itseään, työpaikka, osoite ja perhetilanne pysyvät samana. Ilman tulevaisuusodotuksia katseeni on kääntynyt menneisyyteen.

En muistele menneitä suuruudenaikoja, paitsi tietenkin kevättä -77, jolloin painoin 54 kiloa.

Haluan muistaa asioita lapsuudestani ja elämästäni. Tarvitsen tähän välineitä ja viime viikot olen lukemiselta, kotitöiltä, nukkumiselta ja televisionkatsomiselta liikenevän ajan käyttänyt valokuvien katsomiseen.

Harmi vain, että minulla on hyvin vähän valokuvia lapsuudestani. Isäni ja äitini ovat olleet innokkaita valokuvaajia, mutta kuvat ovat heillä – ja varhaisimmat kuvat dioina. Vain muutaman olen pihistänyt itselleni. Lapsena ostamallani kameralla olen ottanut ilmeisesti hyvin vähän kuvia.

Minusta nuorena naisena vuosilta 1975-77 on useampi kuva, sillä ensimmäinen poikakaverini rakasti valokuvausta. Opiskeluajaltani Tampereella minulla on ehkä viisi kuvaa. Ei silloin otettu valokuvia, kaikki elämä oli hetkessä.

Aikuisajalta kuvia onkin paljon enemmän. Suuri osa niistäkin on paperisia valokuvia.

Haluan paperiset valokuvat digitaalisiksi. Minulla ei ole skanneria. Työpaikalla on, mutta silloin pitäisi jäädä töiden jälkeen työpaikalle ja se on minulle hyvin vieras ajatus. Kokeilin sitä muutamalla kuvalla ja itse skannaus toimi oikein hyvin.

Lauantaiaamupäivän vietin ottamalla digikuvia vanhoista valokuvista. Kamerani käyttää automaattisesti salamaa, jos sen mielestä valo ei riitä. Salama näkyy kuvissa ikävästi, joten päätin kuvata vain valoisina aamuina.

Kuvaaminen oli niin jännittävää, että käteni tärisivät. Ainuttakaan suoraa kuvaa en valokuvista saanut. Kuvasin Niinimaan koulua, sisaruskuvia, kaverikuvia ja kakkukuvan. Niinimaan koulusta tein tällaisen kollaasin.

Pitäisi olla enemmän aikaa ja - valokuvia.

Kelanauhuri, musiikki ja hevoset

Uudessa yliökuvassa olen 13-vuotias, tai ainakin melkein, ja vuosi on 1972. Olen kirjoittanut aikaisemmin (tosin en löytänyt sitä) tästä käännevuodesta elämässäni, jolloin kolme suurta rakkautta astui elämääni: David Bowie, astrologia ja yksi poika, josta myöhemmin tuli ensimmäinen poikakaverini.

Kuvassa taustalla oleva hevosjuliste kertoo hevoshulluudesta. Se oli tavatonta maaseudulla, jossa hevoset olivat työtä varten. Me neljä tyttöä taisimme olla Alavuden ensimmäiset hevoshullut. Haaveilimme ratsastamisesta, keräsimme hevoskorttia ja lähetimme ravikuninkaalle onnittelukortin.

Minä olin siinä onnellisessa asemassa, että naapuritalossa oli hevonen, jolla pääsin ratsastamaan. Ilman satulaa ja pitkillä ohjaksilla. Kypärä minulla sentään oli. Oli upeaa olla ison hevosen selässä. Ratsastin vain lyhyitä matkoja ja enimmäkseen käyntiaskelin. Ratsastin naapurin hevosella korkeintaan vuoden ajan, sillä murrosikä iski.

Ratsastusleirillä olin kolmena kesänä. Rahat leirejä varten ansaitsin siivoamalla viikonloppuisin Niinimaan koulun. Sanna-Liisa oli muuttanut Ruotsiin ja äitini oli koulun siivooja-keittäjä-vahtimestari jonkin aikaa. Ratsastusleireillä opin hoitamaan hevosta, satuloimaan sen ja myös ratsastamaan. Mutta ei se minun lajini ollut, vaikka vielä toisinaan näen unta ratsastamisesta ja upeasta tunteesta hevosen selässä.

Isä osti kelanauhurin ehkä vuonna 1970. Ei hän sitä minulle tai muillekaan lapsille ostanut, vaan nauhoittaakseen englanninkielen oppitunteja. Kelanauhuri oli Niinimaan kylässä iso juttu ja naapurin isot tytöt ja pojat yllyttivät nauhoittamaan radiosta päivän hittejä.

Niin alkoi radion kuunteleminen. Eihän radiossa silloin rockia soitettu juuri lainkaan. Onneksi oli Sävellahja, jossa oli aina yksi rock-biisi ja Rock eilen – tänään, joka tuli muistaakseni kahtena päivänä viikossa. Ohjelman juontajan Heikki Harman ansioista tutustuin mm. David Bowieen. Soitti Harma toki muutakin, esim. Beatlesia, Genesistä, Alice Cooperia, T. Rexiä ja Janis Joplinia.

Olen viime aikoina käynyt läpi elämäni rakennusaineksia. Romaani- tai pikemmin kaunokirjallisuushyllyn esitteleminen on ollut sellainen. Voi olla, että sitä projektia en enää jatka. Lapsuuteni ja nuoruuteni vaiheiden ja tapahtumien muistaminen ja muisteleminen tuntuvat nyt tärkeiltä keinoilta päästä eteenpäin elämässäni.

edit:
Ja tässä se kuva

Matkustan junalla

Minulla on painajaisissa toistuva teema. Matkustan junalla, yleensä Niinimaalle tai Alavudelle, ja yhtäkkiä olen hirvittävässä vaarassa. Olen jäänyt junasta pois ja seison raiteiden välissä noustakseni toiseen junaan tai päästäkseni asemalle. Raiteet ovat hyvin lähellä toisiaan ja molemmista suunnista tulee juna kiitäen kovaa vauhtia. Junat ohittavat toisensa kohdallani enkä välttämättä selviä siitä hengissä.

Toinen versio junateemasta on, että olen jumissa muiden matkustajien kanssa aivan väärällä asemalla junan hypättyä raiteiltaan. Poispääsyä tuntemattomalta asemalta ei tunnu olevan, sillä sitä ei oikeasti ole olemassa.

Kolmas versio junateemasta on myöhästyminen. Risteysasemalla en ehdi seuraavaan junaan tai en löydä sitä raidetta, jolta juna lähtee. Joskus rautatieasema on vieras, sokkeloinen tai täynnä ihmisiä, että en pääse ostamaan junalippua.

Kaikista junapainajaisista huolimatta matkustan hyvin mielelläni junalla. Junassa on tilaa liikkua ja olla eikä kahvilla käynti pysäytä matkaa. Tosin matka Pohjanmaalta Helsinkiin tapaninpäivänä on tuskaa täynnä enkä sellaista matkaa ole vähään aikaan tehnyt.

Pelottavat painajaiset junien välissä olemisesta juontavat lapsuuden leikeistä. Niinimaan läpi kulki rautatie ja Niinimaan asema oli tavarajunien lastausasema. Pitkät ja tyhjät tavarajunat tukkivat kesäpäivisin lyhyimmän reitin matkalla lammelle uimaan. Ja mitä lapset tekevät tällaisessa tilanteessa? Juoksevat tietenkin junan alitse. Se oli hyvin pelottavaa, mutta uimaan piti päästä.

Äiti aina varoitteli lammessa uimisesta sen syvyyden takia. Hän ei tiennyt, että suurempi vaara oli matka lammelle.

Kuumina kesäpäivinä junaraiteisiin ilmestyi hellekäyriä, jotka suistivat junia raiteiltaan. Muistan kaksi tällaista junaonnettomuutta lapsuudestani, ihan kotini lähellä. En muista kenenkään kuolleen, mutta lapsen mieleen ne lisäsivät ajatuksen maailmasta arvaamattomana paikkana, jossa mitä vain voi sattua.

Juna oli silti se väline, jolla Niinimaalta lähdettiin ja sinne palattiin. Pikajunat eivät Niinimaalla pysähtyneet vaan kiisivät hurjaa vauhtia oho. Sen sijaan lättähatulla pääsi Alavudelle tai Seinäjoelle, joista saattoi matkustaa minne mieli teki.

Yksi niistä

Olen toiseksi vanhin viiden tytön joukossa. Nuorimman ja vanhimman ikäero on seitsemän vuotta. Pienten ikäerojen vuoksi kasvoimme tiiviisti toisiimme tukeutuen, ainakin toisinaan ja jotkut meistä. Minä olin ujo ja sisäänpäin kääntynyt lapsi ja nuori. Kaverini olivat hevos- ja koirahulluja, kuten siihen aikaan sanottiin. Maaseudulla hevos- ja ratsastushulluja tyttöjä pidettiin omituisina, koska hevonen oli olemassa työtä, ei harrastusta varten.

Ratsastusharrastus vei minut kolmelle ratsastusleirille kolmena eri kesänä. Muuten ratsastin naapurin isolla suomenhevosella, jonka isäntä oli aikoinaan sotaväessä kuulunut ratsujoukkoihin. Ratsastin ilman satulaa pitkillä suitsilla aina saman reitin. Lopetettuani ratsastamisen murrosiän pyörteissä hevonen oli pitkän aikaa vanhasta muistista kääntyä samalle reitille.

Toinen asia, josta minut saatettiin tunnistaa, oli seurusteluni. Poikakaverini oli pitkähiuksinen – erittäin kivannäköinen – ja hän harrasti intensiivisesti musiikin kuuntelua. Mitäpä maaseudulla muuta, lukemisen ja elokuvien lisäksi. Hän tilasi levyt Epe’siltä tai suoraan Englannista ja levynvaihtorinkinsä oli laaja. Parina emme olleet sosiaalisia, meille riitti toistemme seura.

Nämä tunnettuustekijät eivät kuitenkaan riittäneet siihen, että nimeni olisi jäänyt muuta kuin lähipiirini muistiin. Muutin Alavudelta pois 17-vuotiaana. Sen jälkeen Alavudella käydessäni sain yhä useammin vastaani kysymyksen: ”Etkös sinä ole yksi niistä?”. Tällä kysymyksellä viitattiin sisariini ja sisarusparveemme. Nuoremmille sisarille muutto Niinimaalta Alavuden keskustaan osui hyvään aikaan ja he sosiaalisempina ihmisinä tekivät itsensä tunnetuksi ja sitä kautta isot siskonsa myös. Eihän meistä isosiskoista voinut olla puhumatta.

Yhtenä niistä –oleminen ei jäänyt Alavudelle. Kun Helsingissä, Tampereella, missä vain, kohtasi alavutelaisia, sama kysymys esitettiin. Vuosien kuluessa ilmaantui toinen kysymys ”Etkös sinä ole sen tytär?”. Isäni oli hyvin pidetty opettaja. Oli hämmentävää, että hänen entiset oppilaansa tulivat minulle kehumaan, kuinka hyvä ja ikimuistoinen opettaja hän oli ollut.

Toisaalta yhtenä niistä oleminen imarteli. Oli kiva, kun oli tunnettu edes jostain syystä. Enimmäkseen se loukkasi. Oli minulla nimikin ja ansaitsin tulla muistetuksi itseni eikä sisarteni takia. Yhdeksi niistä lukeminen taisi olla Alavudella maan tapa. Saman kohtelun saivat muutkin isoon sisarusparveen kuuluvat - kummallista kyllä - opettajien lapset, mm. Hanhiniemet.

Minulta ei enää kysytä, olenko yksi niistä. Ne alavutelaiset, joita tapaan, tietävät sen muutenkin ja he muistavat myös nimeni. Erottautuminen muista on identiteetin rakentamisen tärkeimpiä syitä. Sisarteni ja minun piti lisäksi erottautua toisistamme muiden silmissä. Itse toki tiesimme olevamme hyvinkin erilaisia keskenämme ja silti niin samanlaisia.

Niinimaa

Kesäinen junamatkustaja katseli ikkunasta ohi vilistäviä maisemia. Niinimaan ohittaessaan matkustaja huokaisi mielessään: ”Tältä maaseutu näyttää, tämä on sitä oikeaa maaseutua”.

Totta. Laitumella laiduntava hevonen, koivujen välistä vilkuttava sininen järvi sekä punaiset, valkoiset ja keltaiset talot, maantie ja kauppa.

Väärin. Niinimaan asukkaista vain muutama perhe sai tulonsa maataloudesta. Niinimaa oli rautatieläisten kylä. Tavarajuniin lastattiin sepeliä ja turvetta. Asemalla oli aina useita tavarajunia odottamassa lastausta. Lapsena rohkeuden mitta oli kulkea tavarajunan ali. Se oli niin pelottavaa, että vieläkin näen painajaisia Niinimaan junista ja niiden alle lähes jäämisestä.

Jos Niinimaalta haluttiin pois, matkustusväline oli useammin juna kuin auto. Junalla kävin hakemassa kissanpennun Sydänmaan asemalta, junalla tulin koulusta pois, junalla lähdin lauantaisin nuorisoseuralle tai Aulavalle. Rautatie aiheutti senkin, että niinimaalaiset nuoret lähtivät Seinäjoelle oppikouluun. Tämä mahdollisuus lopetettiin tylysti ja nuoremmat niinimaalaiset pakotettiin käymään koulunsa Alavuden oppikoulussa. Niinimaa oli pieni kylä, jonka olemassaoloa eivät useimmat alavutelaisetkaan tienneet. Kun oli minun aikani aloittaa oppikoulu, usein esitetty kysymys oli ”Mikä Niinimaa, missä sellainen on?”.

Rautatieläisten lisäksi Niinimaalla oli kaksi yritystä: Peltosen kauppa ja kuljetusliike Veljekset Sihvonen. Peltosen kaupasta sai ostaa hevosen längistä irtokarkkeihin ja tietenkin keskiolueen. Kylän vanhemmat miehet kerääntyivät päivittäin kauppaan ostamaan ja juomaan keskiolutta. Peltosen kauppa oli aina auki, sillä sunnuntaisin sieltä myytiin elintarvikkeita takakautta. Tällöin piti ostokset tehdä Peltosen kodissa, jota vartioi pelottava beagle-rotuinen koira.

Läheinen Kaatialan louhos antoi elannon Sihvosen veljesten lisäksi yhdelle perheelle, jonka isä oli siellä jonain pomona. Louhos lakkautettiin ja perhe muutti pois.

Niinimaalla oli kahden opettajan kansakoulu. Oppilaita oli joka vuosi vähemmän. Ensin koulu yhdistettiin toiseen kouluun ja 70-luvun puolivälissä se lakkautettiin. Koulun lisäksi Niinimaa menetti silloin myös sivukirjastonsa, jonka hoitaja äitini oli. Niinimaan juna-asema muuttui pysäkiksi ja lopulta sekin lakkautettiin. Kauppaa pitäneet Eino ja Vieno kuolivat. Muutaman vuoden kauppaa piti heidän poikansa, mutta hän lakkautti sen kannattamattomana.

Juna viilettää Niinimaan ohi. Maisema on muuttunut. Järvi pilkottaa edelleen, mutta hevosta ei näy. Kauppaa ei ole ja vain jokunen talo näyttää asutulta. Nyt Niinimaa näyttää tyypilliseltä maaseudulta – autioituneelta.

Linkki Eric Flognyn Niinimaa-kuviin. Eric on äitinsä puolelta niinimaalainen ja isänsä puolelta pariisilainen.

Vauhdilla maailmaan

Synnyin kolme viikkoa etuajassa hirveällä vauhdilla ns. syöksysynnytyksessä. Kiireisen maailmaan tuloni sai aikaiseksi lakanapyykki, jota äitini kunnon vaimona pesi Kajaanin opettajaseminaarista lomalla olevalle miehelleen. Ei silloin ollut pyykinpesukoneita, äitini pesi pyykin saunalla ja huuhteli sen kylmässä järvivedessä. Sopivaa työtä viimeisillään raskaana olevalle naiselle.

Kun sitten ilmoitin tulostani, syntyi ongelma. Miten päästä sairaalaan, joka oli 16 kilometrin päässä? Autoa ei ollut eikä ajokorttiakaan eikä ilmeisesti taksi tullut edes mieleen. Samassa Niinimaan kylässä toimi veljesten perustama kuljetusfirma. Punaisilla Sisu-merkkisillä kuorma-autoillaan he kuljettivat etupäässä soraa läheisestä Kaatialan louhoksesta. Toinen veljeksistä lähti Sisullaan kuskaamaan äitiäni sairaalaan ajaen niin lujaa kuin autolla pääsi.

Sairaalaan ehdittiin. Äitini mukaan synnyin saman tien eikä päivä ehtinyt vaihtua lauantaista sunnuntaiksi. Ehkä hän ei siinä tilanteessa paljoa kelloa katsellut, sillä syntymäpäiväkseni merkittiin sunnuntai. Ensi yönä siitä on tasan 50 vuotta.

17.8.1808

Tänään tuli 201 vuotta Alavuden taistelusta. Siinä Adelcreutzin johtamat ruotsalais-suomalaiset joukot löivät hajalle Erikssonin johtamat venäläisjoukot. Tapahtuman kunniaksi Alavuden päivää vietetään 17.8. Kansallisesti ja universaalisti tapahtuma oli pieni, eikä sitä mainittu Kansallismuseon hienossa näyttelyssä Suomen, Ruotsin, Venäjän, Ranskan ja Norjankin vaiheista noin 200 vuotta sitten.

Mutta J. L. Runeberg kirjoitti Alavuden taistelusta runon Sotavanhus Vänrikki Stoolin tarinoissa. Runon kunniaksi Alavuden paikallismuseo on nimeltään Sotavanhuksen museo. Mauno Koiviston maakuntamatka osui aikanaan myös Alavudelle ja isäni esitteli museon hänelle ja seurueelleen. Siitä on hauskoja kuvia. En tiedä, onko museo toiminnassa vielä.

Alavus on minulla paikka, jossa synnyin ja vietin lapsuuteni ja nuoruuteni. Välillä vietin pari vuotta Keuruulla Tiusalan kylässä. Opin siellä puhumaan ja siksi puheessani on aavistus Keski-Suomen murretta. Alavudelta halusin kiihkeästi pois. Jo silloin kun kolmevuotiaana paluumuutin sinne. Itkin viikkoja ikävääni. Kaipasin takaisin Keuruulle ja kauniiseen talon. Eniten ehkä kaipasin ihmisten ystävällisyyttä. Isältäni ei ollut kovin fiksu teko palata kotikyläänsä opettajaksi. Naapurit karsastivat ja olivat jopa vihamielisiä: ”mitä tuo tulee tänne herraa esittämään”. Siihen aikaan kyläkoulun opettaja oli kylän ainut oppinut. Ehkä joku muu kuin kotikylä olisi ollut parempi vaihtoehto.

Niinimaan kylä oli pieni. Kukaan muu ei ollut syntynyt samana vuonna kuin minä. Seuraavana vuonna syntyi yksi poika. Ensin Niinimaan koulu yhdistettiin Kuivaskylän kouluun. Lopulta se lakkautettiin. Vähän myöhemmin Eino ja Vieno Peltosen kauppa lopetettiin kannattamattomana. Se sama kauppa, jossa myöhemmin kuvattiin tv-elokuva Liian paksu perhoseksi.

Halusin pois Alavudelta, koska olin siellä yksinäinen. Enkä oppinut pitämään siitä, että pitää tuijottaa jokaista vastaantulijaa ja ohimenevää ihmistä, autoa, polkupyörää, moottoripyörää, mopoa tai kelkkaa siltä varalta, että siinä on joku tuttu. Minua se ahdisti. Minulla oli muutama ystävä. Osa heistä on ilokseni palannut uudestaan ystävikseni Facebookin kautta. Ja ensimmäinen poikakaverini oli viisi vuotta samalla luokalla kanssani.

Ehkä kotitaustani vuoksi olin vakuuttunut siitä, että ainoastaan opiskelemalla pääsen pois Alavudelta. Olin ahkera – ainakin lukiossa. Pärjäsin hienosti. Pääsin opiskelemaan. Ensin vuodeksi Helsinkiin, sitten Tampereelle. Alavudelle en enää palannut kuin vanhempieni kesä- ja jouluvieraana.