Halvin tarjous

Tapasin tällä viikolla ystäväni, joka opettaa yliopistossa. Hänen kertomansa yliopiston taloudellisesta ahdingosta on huolestuttavaa. Eläkkeelle jäävien tilalle ei palkata ketään, ei missään vaiheessa. Oppiaineen tarjonta on hänen lehtoraattinsa aikana (runsas kymmenen vuotta) supistunut puoleen. En usko hänen oppiaineensa olevan yksittäinen poikkeus. Kyse on mitä ilmeisimmin yliopistojen yleisestä tilanteesta.

Talouden ylivalta kurjistaa yliopistot, osaamisen, luovuuden ja innovatiivisuuden. Taloudelliset perusteet sanelivat myös hankintalain, joka on pirun keksintö. Hankintalain tavoitteena oli kai estää tutunkaupat ja antaa kaikille yritykset samat mahdollisuudet bisneksiin.

Lain sivuvaikutuksia ei ilmeisesti osattu ennakoida. Laki lisäsi byrokratiaa ja työtä ja hidasti asioiden toteuttamista. Tarjouspyynnön muotoilusta tuli pikkutarkkaa työtä, jossa pitää pystyä sanomaan kaikki kriteeri, jolla tarjous hyväksytään. Eniten käytetty kriteeri on hinta. Mitä halvempi tarjous, sitä todennäköisemmin tarjouksenpyytäjä sen hyväksyy.

Mahdollisimman halvalla tehty työ ei voi olla hyvää, sillä laadukkaan työn tekeminen maksaa. Tällöin työn kehittämisen ainoaksi kriteeriksi tulee hinta: miten tehdään entistä halvemmalla. Uskon tällaisen toimintamallin tappavan luovuuden ja halun tehdä hyvää työtä. Muistan vielä ajan, jolloin työn hyvin tekeminen oli ylpeydenaihe. Enää siihen ei ole varaa. Voi meitä!

Halvimman tarjouksen hyväksyminen oli käytäntönä 1800-luvun köyhäinhoidossa. Mitä vähemmällä hinnalla lupasi kunnalle vastata huutolaisesta, sitä todennäköisemmin tarjous hyväksyttiin. Myöhemmin ns. huutolaisten elinoloja kauhisteltiin ja köyhäinhoitoa kehitettiin inhimillisemmäksi.

Koska tulee se aika, jolloin tajutaan, että on olemassa muita ja relevantimpia kriteereitä kuin raha?