Yöeläjän kirous ja helpotus

Lomapäivä keskellä viikkoa on yöeläjälle sekä kirous että helpotus. Nautin yöllä valvomisesta tietäessäni, että aamulla ei tarvitse herätä klo 6.30, vaan voin nukkua niin pitkään kuin on tarpeen.

Lomapäivä keskellä viikkoa saa kuitenkin aikaiseksi sen, että alkuviikon valvon myös myöhään. Saanhan nukkua torstaiaamuna. Ja arvatkaa, olenko pirteä ja levännyt huomenna töihin mennessäni! En tietenkään, koska yksikin pitempi yö piristää minua niin paljon, että valvon entistä myöhempään.

Ehkä minun pitäisi olla aina lomalla. Tai aina töissä. Ehkä minun pitäisi tehdä työtä, jota voin tehdä omaan tahtiini, oman luontaisen rytmini mukaisesti. Virastoaikaan sidottu vuorokausirytmi on minulle vieras. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vieraampi se on.

Vaihtoehdot toisenlaiselle työrytmille ovat vähissä. Ensimmäiseksi tulee mieleeni, että minun tulisi palkata itse itseni. Ehkä olisin itselleni ymmärtäväinen pomo. Antaisin itseni tehdä töitä silloin, kun vireyteni on huipussaan. Olisin tehokas, luova ja innovatiivinen, oikein unelmatyöntekijä. Pitää vielä keksiä, mitä työtä tekemään itseni palkkaisin.

Protestanttinen työmoraalini ahdistaa minua. Varsinkin niinä päivinä, jolloin olen liian väsynyt pystyäkseni keskittymään tai ylipäätään tekemään mitään muuta kuin rutiinitöitä. Joita työtehtävissäni on vähän. Tunnen syyllisyyttä väsymyksestäni. Jos liukuma sallii, lähden kotiin. Miksi haaskaisin omaani ja työnantajani aikaa siihen, että yritän vain pysyä hereillä? Ei liene ihme, että työaikasaldoni on sallitun miinussaldon maksimissa ja sen ylikin.

Keskiyönvirkku, muuta vuorokausirytmisi!

Miksi minä, keskiyön virkku, en saa noudattaa omaa vuorokausirytmiäni? Sellaisen noudattaminen edistäisi hyvinvointiani, terveyttäni, jaksamistani ja jopa painonhallintaani.

Nukkumaan menen yhden kahden välillä yöllä. Aikaisemmin minua ei väsytä. Aamulla nousen ennen seitsemää nukuttuani viitisen tuntia. Viikonloppuisin, kun ei ole pakko nousta aikaisin, nukun joskus jopa kahdeksan tuntia.

Herään helposti eikä minua yleensä nukuta aamuisin. Kahvi, Hesari, aamusivut ja suihku nostavat vireystilani nopeasti. Täydennettynä reippaalla työmatkakävelyllä olen töihin päästyäni täydessä iskussa. Olen pirteä, tehokas ja keskittynyt. Jos joudun pysähtymään, istumaan paikallani tekemättä mitään (kokoukset ja koulutukset toisinaan), alan pilkkiä ja nukahdan. Nukun pikaunia ja palaan virkistyneenä kokouksesta omiin töihini ;) Töistä kotiin palattuani otan toisinaan puolen tunnin päikkärit, mutta aina en niitä tarvitse.

Olen kärsinyt riittävän unen puutteesta. Silloin minua väsyttää koko ajan. Olenko taas matkalla kohti univajetta vai riittävätkö minulle oikeasti viiden tunnin yöunet?

Loma-aikoina noudatan visusti omaa vuorokausirytmiäni ja elän hitaasti. Ehkä kyse onkin siitä, että oma elämänrytmini on hidas.

Illanvirkkuja kehotetaan muuttamaan vuorokausirytmiään, jotta heidän olisi helpompi elää yhteiskunnassa. Olen yrittänyt, monen monta kertaa. Ei onnistu.

Yö on minun aikaani

Maksoin laskut. Sitä varten palkkapäivä on ja sitä varten käyn töissä. Nyt kuitenkin nautin sairaslomasta. Saako niin sanoa? Nautin kotona olemisesta ja aikatauluttomuudesta. Nautin myös ihmisten tapaamisesta, mutta olen huono ottamaan yhteyttä. Osa ystävistäni on yhtä saamattomia yhteydenotossa – emme tapaa kovin usein toisiamme. Jos ystävä soittaa minulle ja ehdottaa tapaamista, olen valmis. Harvoin käy niin, että minulla on muuta menoa, jota ei voi siirtää.

Aikatauluttomuuteen liittyy myöhään nukkumaan meneminen. Pidän yöstä, tunnen olevani parhaimmillani silloin. Lääkäri kehotti minua menemään sairasloman aikana nukkumaan jo yhdeltätoista. Miten sellainen tehdään? Miten voi keskeyttää mielekkään tekemisen? Kysyin asiaa ja lääkäri kehotti ottamaan unilääkettä. Kaikki keinot on sallittuja, jotta vain pääsisin siihen rytmiin, jota yhteiskunta pitää suotavimpana. En vielä kärsi univelasta. En vielä koe tarpeelliseksi ryhtyä minulle outoon rytmiin – aikaisin nukkumaan ja aikaisin ylös. Nousen aikaisin ylös kun on pakko, mutta mikään ei pakota minua luopumaan yöstä.

Pakko päästä nukkumaan

En saanut nukuttua viime yönä. Nukkumaan meni yhden jälkeen. Heräsin puoli neljältä. Mieleen nousi oikein hyviä ahdistuksen aiheita ja sydän tykytti sen mukaisesti. Suunnittelin kymmenkunta bloggausta. En laittanut niitä mihinkään muistiin, ehkä ensi yönä teen sen.

Luin Cameronin Tietä luovuuteen, mutta se herätti levottomuutta. Tuntui kuin heti paikalla olisi pitänyt lähteä ulos kävelemään tai alkaa kirjoittaa aamusivuja. Katsoin Ruotsin tv4:lta Lostin. Siellä ollaan Lostissa pari jaksoa jäljessä. Tämän sarjan ollessa kyseessä kertaus ei ole pahitteeksi. Telkkarin horteinen tuijottaminen rauhoitti mieltäni ja Lostin päätyttyä uskoin saavani vihdoinkin nukuttua. Pyörin sängyssä vielä pitkään, ahdistuspiikkejä kokien. Nukahdin ehkä joskus lähempänä kuutta.

Kello soi seitsemältä. Siirsin herätyksen tuntia myöhemmäksi.

Jatkuva väsymys imee minusta kaiken energian. En jaksa mitään, olen liian väsynyt. Töihin keskittyminen on lähes mahdotonta. Kotitöitä en jaksaisi millään tehdä. Yritän kovasti pysyä hereillä, olla skarppi. Tosiasiassa muistutan zombieta mustine silmänalusineni ja tuijottavine katseineni.

Viikonloppu ei riitä korjaamaan tilannetta. Tarvitsisin unilomaa. Jos vaikka tekisin Anna-Leena Härköset ja nukkuisin puoli vuotta. Paitsi etten ole varmaan koskaan nukkunut edes kahdeksaa tuntia yössä.

Tarvitsisin noin 7 tuntia yössä. Sitä en saa kuin ehkä viikonloppuisin. Menen nukkumaan myöhään ja joudun heräämään aivan liian aikaisin. Aamusivujen kirjoittamisen lopetin osittain siksi että en enää jaksanut nousta sitä varten puolta tuntia aikaisemmin. Töissä taistelen jatkuvasti miinussaldon ylärajaa vastaan. Loppukuu onkin yleensä aikamoista puserrusta, kun pitää saada miinukset alle viiden. En väsymykseltäni jaksa olla töissä. Pakko päästä nukkumaan.

Suunnittelen kaikenlaisia keinoja väsyttää itseni niin etten voi olla menemättä ajoissa nukkumaan. Suosikkini on liikunnan lisääminen hirmuisiin määriin. Että kävelen muutaman tunnin päivässä. Uin joka päivä ainakin 45 minuuttia. Totuus on, etten ole jaksanut mennä uimaan puoleentoista kuukauteen. Töihin kävelen ja takaisin kotiin. Mutta siitä ei tule yhteensä edes tuntia.

Voisin tietenkin yrittää pysyä hereillä töistä kotiin päästyä. Etten nukkuisi päiväunia. Mutta yleensä olen niin väsynyt, että nukahdan jopa tuoliin.

Tätä on jatkunut melkein vuoden tai kauemmin, en muista.