Pieleen meni

Viime yönä pääsin nukkumaan neljän aikaan aamulla. Minua väsytti kovasti, ei siitä ollut kyse. Tyttäreni vain riiteli poikakaverinsa kanssa niin kovasti - ja pitkään - ensin netissä ja sitten puhelimessa. En pystynyt keskittymään hyvin mielenkiintoiselta vaikuttavaan Voimala-keskusteluun, koska tyttäreni vähän väliä huuteli mulle kommenttejaan. Yritin saada häntä rauhoittumaan ja lopettamaan moisen nettiriitelyn, netti kun on vihoviimeinen paikka riidellä.

Luulin, että tilanne rauhoitti ja menin nukkumaan. Tyttärenikin meni. Tunnin päästä hän kiljui, että poikaystävä löi luurin korvaan ja "ettei häntä ole koskaan kohdeltu näin huonosti". Itki hysteerisenä ja hengitti lyhyttä ja nopeaa pintahengitystä. Hoin vieressä, että rauhoitu. Hengitä sisääään ja ulooos - rauhallisesti, tähän tahtiin. Ei tässä mitään hyperventilaatiota seuraavaa tajuttomuutta tarvita.

Riitelevä nuoripari puhui vielä puhelimessa, sovittelivat riitaansa ja elämäänsä. Enkä minä voinut nukkua.

Yksinhuoltajana olen halunnut olla tyttäreni tukena ja apuna aina. Tai en tiedä, onko siinä yksinhuoltajuudesta kyse. Omassa lapsuudessani en muista saaneeni tukea ja turvaa vanhemmiltani. Ehkä epätoivoisesti olen yrittänyt korvata tätä puutetta tyttärelleni.

Hintana tästä on ollut minun elämäni. Tyttäreni ja minun välille on muodostunut tiivis suhde, eikä siihen muita ihmisiä ole mahtunut. Olen ollut tyttäreni henkisenä tyynynä ja siitä on valitettavasti seurannut se, etti hän osaa itse käsitellä tunteitaan ja tunnetilojaan. Ei suinkaan se, että hänestä olisi kehittynyt vahva ja itsenäinen nuori nainen.

Luulin toimivani oikein.