Risaksi luetut

Valokuvausprojektini edetessä vastaani on tullut rikkinäisiä kirjoja, loppuun asti luettuja. Joissakin kirjoissa osa sivuista on irti tai jopa kadonnut. Käytössä kuluneiden kirjojen tilalle en ole ostanut uutta kirjaa kuin kahdessa tapauksessa.

Jouluna 1969 sain isältä ja äidiltä joululahjaksi Kuin surmaisi satakielen. Irti lähteneet sivut haittasivat lukemista niin paljon, että ostin uuden painoksen pari vuotta sitten.

Jouluna 1970 sain äidiltä joululahjaksi mainion kirjan Tusinoittain halvemmalla. Tämän kirjan luin noin miljoona kertaa.

Uuden painoksin ostin kymmenisen vuotta sitten huomattuani, että viimeiset sivut puuttuvat. Pitäähän ne olla, jos vaikka vielä joskus lukisin kirjan uudestaan.

Uuteen painokseen liittyy nimittäin ongelma. Toisenlaiset kannet, erilainen paperi ja uuden kirjan jäykkyys tekevät siitä oudon, vieraan. Ei tämä olekaan se kirja, jota olen rakastanut ja jonka osaan miltei ulkoa.

Sunnuntain iloksi L

Miltä L näyttäisi? L on kirjahyllyni sydän ja se näyttää Laxnessilta, Leeltä, Le Guinilta, Lessingiltä, Lewisiltä ja Lindgreniltä. Se näyttää myös Lee Mastersilta, Lennonilta, Lindeltä, Lindqvistiltä ja Londonilta. Siihen kuuluvat myös Leino, Leinonen ja Linnankoski.

Elämää suurempia kirjoja melkein kaikki.

Aloitan varhaisimmasta lukukokemuksesta eli Astrid Lindgrenistä. Mestarietsivä Kalle Blomkvist on kokoomateos, jossa on kaikki kolme Kalle Blomqvist –kirjaa. Yksityisetsivä Kalle Blomkvist, Kalle Mestarietsivä sekä Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä. Niinimaan koulun siivooja-vahtimestarilla oli tapana lukea ääneen meille lapsille ja hänen ansiostaan sain nauttia näistä ennen kuin opin lukemaan. Pepit ja muut Astrid Lindgrenit tulivat tutuksi vasta lukemaan opittuani.

Mestarietsivä Kalle Blomkvist on jotain perin juurin ruotsalaista. Pikkukaupunki, pullantuoksu, ruotsalainen kesä (Ruotsissa ei ole vain kesä, se on aina ruotsalainen kesä), ikuisesti murrosiän kynnyksellä olevat päähenkilöt – ja rikokset. Elokuvassa Miehet jotka vihaavat naisia, Mikael Blomkvistista puhuttaessa joku kysyy, onko hän joku Kalle Blomkvist.

Gunnel Linde on myös ruotsalainen lastenkirjailija. Hänen satukokoelmansa Tulta syöksevä äiti sekä muita satuja isistä ja äideistä on täynnä riemastuttavia nykyaikaa (kirja on julkaistu Ruotsissa vuonna 1976)kuvaavia satuja. Olen oikea ihmissusi on välillä ahdistava kuvaus Ulfin identiteettiongelmista. Kirja oli pitkään ainut lukemani kirja, jossa edes viitattiin ihmissusiin.

Kolmas ruotsalainen on John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen. Luin tämän katsottuani elokuvan kolme kertaa. Pidän edelleen elokuvasta paljon enemmän.

Lapset ovat päähenkilöinä myös Harper Leen Kuin surmaisi satakielen –kirjassa. Pari viikkoa sitten Teemalta tuli kirjasta tehty elokuva, mutta se ei ollut riittävän hyvä. Koska kirja on yksi parhaista kuvatessaan lämmöllä ja huumorilla lapsuutta, rakkautta, ymmärrystä, oikeudenmukaisuutta, rasismia ja pelkoa. Sain kirjan 10-vuotiaana äidiltäni joululahjaksi ja rakastuin siihen jo silloin. Loppuun asti ja risaiseksi luettu.

Halldor Laxnessin Salkavalkaa en aio lukea uudestaan. Ensimmäistä ja ainutta kertaa kirjaa lukiessani olin ekstaasissa. Näin upeaa ja hienoa ja intensiivistä kirjaa en ollut koskaan aikaisemmin lukenut. Haluan säilyttää tämän mielikuvan.

Maailman parhaaksi kirjaksi nimitin aikoinaan myös Ursula Le Guinin Osattomien planeettaa. Teoksen vahva yhteiskunnallisuus ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen kiehtoivat minua. Kuten myös kirjan teoreettisuus ja ainutlaatuisuuden korostus. Ihminen oli yhtä nimensä kanssa, kenelläkään ei ollut samaa nimeä. Luin Osattomien planeetan pitkästä aikaa uudestaan pari vuotta sitten. Kirja oli muuttunut raskaaksi ja kieli vaikeaselkoiseksi.

Ursula Le Guinin teoksista rakastan toki Maameren tarinoita, mutta sarjan viides osa Kertomuksia Maamereltä maistui hieman väkinäiseltä. Maailma, vihreä metsä viehätti minua enemmän kuin Pimeyden vasen käsi. Molemmat ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

L on paljon suppeampi kuin mitä se voisi olla. Pepit, Leijonamieli ja muut Lindgrenit ovat jotenkin kummasti siirtyneet tyttäreni hyllyyn. Saman kohtalon ovat saaneet kokea Ursula Le Guinin Maameren tarinoiden neljä ensimmäistä osaa ja C. S. Lewisin kaikki Narnia-kirjat. Narnioista hyllyssäni on vain Taikurin sisarenpoika, sillä se on kaksoiskappale. Velho ja Leijona taitaa olla meillä peräti kolmena kappaleena. Aslaniin rakastuin ensi lukemisella.

C. S. Lewisin scifitrilogiaa en aikoinaan voinut vastustaa, koska rakastin Narnia-kirjoja ja rakastan edelleen. Suurimman vaikutuksen teki Matka Venukseen, sillä siinä ylistetään kokemuksen ainutlaatuisuutta. Tänä aikana, jolloin kaikki on tallennettavissa ja toistettavissa, sellainen tuntuu kuin saisi kerrankin happea keuhkoihinsa.

Vastustin pitkään. Ajattelin, että minun ei ole pakko lukea jotain kirjaa vain sen takia, että jokainen sanoi minulle: ”Päivi, sun täytyy lukea Doris Lessingin Shikasta!”. Onneksi annoin periksi. Shikasta mullisti ajattelutapani, antoi käsitteitä, ratkaisun nuorisotyöttömyyteen (!) ja ihastuttavan tarinan kissasta. Ihmisyyden perimmäinen olemus on Lessingin mukaan realistisessa optimistisuudessa. Siinä vaiheessa kun kaikki on menetetty, ihminen toteaa: ”No, huonomminkin voisi olla” ja aloittaa alusta. Canopuslaisuus on vieläkin ominaisuus, jota haen toisesta ihmisestä.

Avioliitot vyöhykkeiden välillä antoi lisää ajateltavaa ja käsitteitä. Ajatusisät ja –äidit kuulostavat todella hyvältä ajatukselta. Kuinka tärkeää onkaan nostaa katse ylös, nähdä pidemmälle ja kauemmas!

Sen sijaan Siriuksen kokeet –kirjaa minun on ollut vaikea sulattaa. En pidä siitä, mutta se kuuluu samaan sarjaan, joten se kuuluu kirjahyllyyni. Lessingin muuta tuotantoa olen lukenut aivan liian vähän.

Muistaakseni olin oppikoulussa, kun eräässä aamunavauksessa luettiin runo, joka alkoi ”Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta”. Seuraavalla välitunnilla ystäväni hieman naureskellen totesi, että eivätpä ihmiset tainneet tunnistaa Eino Leinon Elegiaa. Kyllä minua hävetti, en minäkään ollut tunnistanut. Ystävyyteni Eino Leinon kanssa alkoi vasta Vesa-Matti Loirin hienoista Leino-tulkinnoista. Myöhemmin luin Leinon Helkavirret ja muut runokokoelmat ja romaanitkin.

Sillä runonlukijaa ei minusta saa oikein mitenkään. Sain Maaria Leinosen valitut runot vuosilta 1980-1994 Unet kukkina tielle sisareltani jouluna 1999. Kirja on edelleen kesken. Aikanaan hyvin muodikasta Spoon River antologiaa en myöskään ole lukenut kokonaan.

Kesken on jäänyt myös John Lennonin Hispanialainen jakovainaa. Ehkä en vain ole ollut oikeassa fiiliksessä. Sen sijaan Lennonin musiikille olen miltei aina oikeassa fiiliksessä!

Jack Londonin kirjoja luin aikoinaan ahmimalla. Jossain syvällä minussa on toinen Päivi, joka rakastaa erämaata ja villiä luontoa. Jack Londonin Susikoira muistuttaa minua siitä, että kaikki elämä ei ole tässä. Kuten hyvä kirja tekee aina.

Ja vielä odotan sitä miestä, joka laulaa minulle laulun. Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta –kirjan Olavi lauloi jokaiselle naiselle erilaisen laulun. Luin lumoutuneena Olavin taidosta sanoa jokaiselle naiselle juuri ne sanat ja asiat, joita toinen sydämessään kaipasi.