Yöeläjän kirous ja helpotus

Lomapäivä keskellä viikkoa on yöeläjälle sekä kirous että helpotus. Nautin yöllä valvomisesta tietäessäni, että aamulla ei tarvitse herätä klo 6.30, vaan voin nukkua niin pitkään kuin on tarpeen.

Lomapäivä keskellä viikkoa saa kuitenkin aikaiseksi sen, että alkuviikon valvon myös myöhään. Saanhan nukkua torstaiaamuna. Ja arvatkaa, olenko pirteä ja levännyt huomenna töihin mennessäni! En tietenkään, koska yksikin pitempi yö piristää minua niin paljon, että valvon entistä myöhempään.

Ehkä minun pitäisi olla aina lomalla. Tai aina töissä. Ehkä minun pitäisi tehdä työtä, jota voin tehdä omaan tahtiini, oman luontaisen rytmini mukaisesti. Virastoaikaan sidottu vuorokausirytmi on minulle vieras. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vieraampi se on.

Vaihtoehdot toisenlaiselle työrytmille ovat vähissä. Ensimmäiseksi tulee mieleeni, että minun tulisi palkata itse itseni. Ehkä olisin itselleni ymmärtäväinen pomo. Antaisin itseni tehdä töitä silloin, kun vireyteni on huipussaan. Olisin tehokas, luova ja innovatiivinen, oikein unelmatyöntekijä. Pitää vielä keksiä, mitä työtä tekemään itseni palkkaisin.

Protestanttinen työmoraalini ahdistaa minua. Varsinkin niinä päivinä, jolloin olen liian väsynyt pystyäkseni keskittymään tai ylipäätään tekemään mitään muuta kuin rutiinitöitä. Joita työtehtävissäni on vähän. Tunnen syyllisyyttä väsymyksestäni. Jos liukuma sallii, lähden kotiin. Miksi haaskaisin omaani ja työnantajani aikaa siihen, että yritän vain pysyä hereillä? Ei liene ihme, että työaikasaldoni on sallitun miinussaldon maksimissa ja sen ylikin.